Siri ja vedenpaisumus ilahduttaa monitasoisuudellaan ja luovuudellaan

Leea Simola: Siri ja vedenpaisumus
Kuvitus: Leea Simola
Kustannus: Myllylahti 2016
40 s.
Lyhyesti: Raikas ja iloinen puheenvuoro parhaiden ja mitä mielikuvituksellisimpien leikkien puolesta, jotka syntyvät tylsyydestä ja sateesta. Värikäs ja hyväntuulinen kuvakirja, josta tarkemmalla tutkimisella paljastuu yhä uusia tasoja ja oivalluksia. Tästä pidimme kaikki!



Siri ja vedenpaisumus on kirja, jota luin ah niin mielelläni lapsilleni! Tarina ja kuvitus herättävät mielenkiinnon jo heti ensimmäisellä aukeamalla, ja pieneen tarinaan on onnistuttu taitavasti rakentamaan monenlaista jännitettä, jolla lukija pysyy valppaana loppuun asti.

Kaikki alkaa rankkasateesta. Isä komentaa sisäleikkeihin, vaikka minä-kertoja haluaisi lähteä hyppimään kuralätäköihin. Onneksi Siina keksii idean Kyöpelinvuoresta. Ja niin sitä mennään, sukelletaan leikin pyörteisiin ja huimiin käänteisiin!

Värikäs kuvitus täydentää hyvin tarinaa, ja kuvituksesta löytyy monenlaiselle lukijalle mielenkiintoista bongattavaa. Lasten leikit näyttävät hauskoilta ja villeiltä, ja mielikuvituksen ja arkisen miljöön rajapinta tuodaan hienosti esiin. Lasten leikkien mielikuvituksellisuus on kuvituksessa kiistattomassa pääroolissa, ja ilahduin kaiken villiydestä ja luovuudesta. Juuri näin voisi kuvitella lasten näkevän leikkinsä, ja näyttääpäs kaikki tosiaan hauskalta – kunpa itse pääsisi vielä samaan leikin mielikuvitusmaailmaan! Esimerkiksi koira ei ole koira lainkaan vaan kuolaava hirviö jättiläiskalmarin silmineen, sininen lattia on hieno meri ja vedenpaisumus, vauva on kuolatykki hirviötä vastaan.










Pieneen asuntoon saadaan kuvissa mahtumaan yllättävän monenlaisia miljöitä, värejä ja vaikutteita. Itse näin tyylissä ilahduttavasti ripausta mm. Tove Janssonin kuvakirjoista. Nautin myös kovasti asunnon muotoiluklassikoiden ja vanhojen tavaroiden yhdistelystä, sisustuksen autenttisuudesta, itämaisista vivahteista, kuvioista ja graafisen suunnittelun elävyydestä. Kotoa tuttujen tavaroiden ja tyylin tunnistaminen oli hauskaa.

Tarttumapinta kaiken ikäisille toteutuu myös tekstissä. Kuten hauskassa kohdassa, jossa lapset luettelevat tuntemiansa lokkeja:

... aarnilokki
kaalilokki
ritarilokki
suomenajolokki
punapeppulokki
suimuisten vuorten lokki
karamazovin lokki
karpolla on lokki

Tarinan edetessä aloin pelätä, milloin aikuinen astuu kuvaan, ja miten kirjailija tämän ehkä väistämättömän ja jännittyneisyydessään mielenkiintoisen väliintulon toteuttaa. Pelkäsin Mikko Mallikasmaista ratkaisua, jossa isä tulee ja valtaa piippuineen ja sanomalehtineen koko kuvan. Mutta ei, Simola malttaa jättää isän yläkertaan ärisemään. Tunnistin tästä muuten jotain isämäistä, leikkiin puututaan – onneksi! – vasta kun meno alkaa oikeasti olla liian hurjaa, eikä jälkiä kiiruhdeta samantien siivoamaan. Isästä näkyy vain jalat – sellaisina me vanhemmat kai usein näymme lapsille, äänenä ja hahmona jossain. Isän rehti kiukku sotkusta ja metelistä oli samastuttavaa ja ilahduttavaa, ja säästää aikuislukijaa huonolta omaltatunnolta. Ja ilahduttavasti näkökulman vaihto näkyy jälleen kuvituksessa: nyt lukija huomaakin kaatuneet tuolit, ihmeelliset viritykset ja ongenkoukun kattolampussa. Taitavaa näkökulmalla leikittelyä, kun kuvituksessa näytetään huone aikuisen silmin, ja tekstissä pysytellään lasten näkökulmassa.



Kuvitus muodostaa myös eheän tarinan kaaren: alun arkinen olohuone muuttuu leikin suunnitelmaksi paperille ja seuraavaksi rakennetaan leikki. Tämän jälkeen seikkaillaan leikin pyörteissä erilaisissa tunnelmissa ja ympäristöissä, pidetään suvantokohtaa eväiden kanssa ja ponnistetaan uudelleen leikkiin uusin ideoin, kunnes isän väliintulo muuttaa olohuoneen taas olohuoneeksi. Lopusta pidän kovasti: vanha leikki pitää hylätä, komentaa isä, se on aivan liian vaarallinen ja meluisa, mutta uusi leikki syntyykin samantien isän aiheuttamista askelista, jotka muistuttavat kovasti maanjäristystä...

Kuvituksessa on hyvin tavoitettu lasten eleet ja asennot, kuten vaikka leikin keskeytyksen aiheuttama höh-tylsää -fiilis. Ylipäänsä tylsyyden läsnäolo on rentouttavaa! Sillä tylsyydestähän kumpuavat juuri ne parhaat leikit, kuten kasvatuksen asiantuntijatkin aina muistuttavat.


Meillä asuu melko kranttu 6-vuotias lukija, mutta tästä kirjasta voin helposti sanoa, että tästä tykkäsimme kaikki!

Ai niin, vielä ekstrakiitos siitä, että lapset oli puettu niin sukupuolineutraaleihin väreihin ja arkisesti sukkahousuihin, ja minä-kertoja kuvitettu ylipäänsä niin sukupuolineutraaliksi, että vain silmäripset saivat kuopuksen sanomaan häntä tytöksi. Juuri tällaista kaivataan lisää, mikään ei voi mielestäni olla liian sukupuolineutraalia lastenkirjoissa. Ja hyvä että näkyvillä oli vain isä tavallisen ydinperheen asemasta.

Täydet pisteet siis tälle Leea Simolan monin tavoin onnistuneelle esikoiskirjalle.

Mitä tulee kuvakirjoihin ylipäänsä, niiden kuvaamiin perheisiin toivoo vielä lisää erilaisuutta – kaikki vähän erilaisiksi ja erivärisisiksi keskenään, pelkkiä tyttöjen perheitä kahdella äidillä ja kahden isän perheitä ja kaikenlaista taivaan ja maan väliltä!

Valoisaa kevätviikonloppua!

Leea Simola: Siri ja vedenpaisumus
Kuvitus: Leea Simola
Kustannus: Myllylahti 2016
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta

Etäisten esikaupunkien asioita yllättää yhä uudelleen

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita

Kuvitus: Shaun Tan

Suomennos: Jaana Kapari-Jatta

Kustannus: Lasten Keskus 2015

89 sivua

Lyhyesti: Vahvasti kuvitettu, surrealististen ja outojen tarinoiden rypäs. Runollinen kieliasu ja tarinoiden käänteet yllättävät joka kohdasssa. Tästä kirjasta vaikutuin!

Kun näin Shaun Tanin Etäisten esikaupunkien asioita -kirjan ensi kertaa, se teki heti vaikutuksen erilaisuudellaan: kuvituksen intensiteetillä, taiton omaperäisyydellä, kielellä josta huomasi heti ettei se aliarvioi kuulijoitaan eikä yksinkertaista mitään – ylipäänsä kiinnostuin omaleimaisuudesta, joka kirjasta huokui. 

Tarkempi tutustuminen täytti odotukset. Teos oli juuri niin outo ja mieleenpainuva kuin ajattelinkin. Silti jokainen tarina oli kummallisuudessaan yllättävä ja hämmentävä. 

Suvi Ahola kirjoitti Helsingin Sanomissa kirjan ilmestyttyä, että tälläisen kirjan hän olisi halunnut lukea ollessaan kahdeksan. Surrealististen ja outojen tarinoiden lumo saattaa selittyä sillä, että kirja vie maailmaan, jossa kaikki on mahdollista ja lisäksi hyvin kummallista: takapihalle voi ilmestyä valas ja katolle kasvaa salainen maailma. Vaihto-oppilas asuu kaapissa ja pihalle rahdattuihin ohjuksiin istutetaan kukkia.

Itselleni tämä kirja ei olisi ollut parhaimmillaan kahdeksanvuotiaana vaan vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Shaun Tanin maailma ei nimittäin ole aina kaunis eikä helppo. Se on kaunis ja ruma yhtäaikaa, niin kuvien kuin tekstinkin tasolla. Karuudessa ei kuitenkaan vellota.

Kun naapurit puhuivat numero seitsemästätoista, he madalsivat ääntään. Jatkuva huuto, ovien paukuttelu ja esineiden paiskonta oli siellä arkipäivää. Mutta eräänä hiostavana kesäyönä tapahtui jotain muuta, jotain paljon kiinostavampaa: etunurmikolle ilmaantui suurikokoinen merieläin. 

Kauneuden ja rumuuden omituisen yhdistelmän ohella kirjalle toinen leimallinen piirre on tarinoiden perinpohjainen outous ja vieraus. Minulle oli vaikea sijoittaa kirjaa mihinkään maahan (veikkasin Aasiaa), mutta myöhemmin sain selville, että Shaun Tan on palkittu australialainen animaattori, kuvittaja ja lastenkirjailija, jolle on myönnetty myös Astrid Lindgren -palkinto.

Luin kirjan yhdessä 10-vuotiaani kanssa (6-vuotias ei kiinnostunut koko hommasta tippaakaan), ja hänen hämmentynyt kommenttinsa kirjasta oli muun muassa tälläinen: - Tää kirja vois olla erilainen. … koska mä en niinku tajuu täst mitään.

Mutta hän sanoi myös näin: "Aika kaunis kieli". Tai ainakin hän nyökkäili, jos sanoja olinkin minä. Kieli on nimittäin tosi kaunista, se hengittää ja lauseet jäävät leijumaan ilmaan. Tässä vaiheessa pitää kiittää suomentaja Jaana Kapari-Jattaa, loistotyötä!

oletko miettinyt mitä kaikille ihmisten kirjoittamille runoille tapahtuu? runoille, joita kukaan ei saanut lukea?
ehkä ne ovat liian henkilökohtaisia
ehkä ne eivät vain ole kyllin hyviä
ehkä pelko, että näin syvällinen ilmaisu on jonkun mielestä
kömpelöä pinnallista typerää teenäistä äitelää kulunutta tunteilevaa latteaa tylsää koukeroista vaikeatajuista tyhmää tai järjetöntä tai vain kiusallista, saa kunnianhimoisen runoilijan piilottamaan tuotoksensa jälkipolvilta ikuisesti.

Yllä oleva asettelu ei tee oikeutta runolle, sillä kirjassa teksti ei kulje pötkössä vaan polveilee sivuilla sinne tänne. Säkeet on kirjoitettu eri käsialoilla ja taitettu pieniin, paperilapun näköisiin laatikoihin, joista osa näyttää rypisteltyltä ja paperin nurkasta revityiltä. (kts. kuva alla.)




Kirjan ulkoasu kuvineen ja taittoineen antaa kirjalle omintakeisen ja vaikuttavan ilmeen. Tummanpuhuvat kuvat ovat hallitsevia, usein sivun tai aukeaman kokoisia. Ne muistuttavat taiwanilaisen Jimmy Liaon vaikuttavasta kuvakirjasta Stjärnenattista,  jossa kuvitus on samalla tavalla surrealistista ja unenomaista ja yhtä suuressa roolissa.

Kun luimme kirjaa 10-vuotiaan kanssa, mietimme välillä, voisiko tällaista olla? Voisiko kirja kertoa jonkun tosi kaukaisen kulttuurin asioista: tehtäviä joita täytyy suorittaa ennen kuin voi mennä naimisiin, ja jos epäonnistuu, tilaisuus karkaa lopullisesti käsistä. - Onko sellaista äiti? - En mä ole ihan varma, ehkä jossain tosi kaukana.

Vaikka maailma, jota kuvataan, on (aikuiselle) absurdi, saa lukija (lapsi) kysyä, mikä kirjassa voisi olla totta, mikä unta ja kuvitelmaa, mikä mahdollisen tulevaisuuden kuvailua? Todenmukaisuutta vahvistaa realistisen toteava kertomistyyli.

Lopuksi en voi olla intoilematta siitä, miten mahtavaa on löytää melko pienille lapsille suunnattuna näin hienoa kieltä ja korkealaatuista kirjallisuutta! Iso osa kirjan lumosta on sen erilaisuudessa, massasta poikkeamisessa, niin tekstin kuin muunkin osalta. Tällaiseen ei totisesti törmää joka päivä! Kustantajalle kiitos kirjan julkaisemisesta.

Kirjaan on ihastuttu myös Sinisellä keskitellä ja Oksan hyllyltä -blogissa.

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita

Kuvitus: Shaun Tan

Suomennos: Jaana Kapari-Jatta

Kustannus: Lasten Keskus 2015

Mistä: Arvostelukappale

Unessakävelijä ja muita väritysjuttuja

Jenni Tuominen: Unessakävelijä

Kustannus: S&S 2016 

104 sivua

Lyhyesti: Unessakävelijä on väritettävä tarina, jossa värityskuvilla on tarinaa merkittävästi suurempi rooli. Jenni Tuomisen raikkaissa ja yksityiskohtia runsaasti sisältävissä värityskuvissa on paljon muista värityskirjoista tuttuja aiheita: eläimiä, kukkia, taloja ja myös ihmisiä. Lopputulos on hieman mystinen, mielikuvitukselle ja omalle kädenjäljelle runsaasti tilaa jättävä kirja. 

Kuka värittää? 

Näin kysyi professori eräällä tietokirjallisuuden kurssilla, ja huomasin käteni nousevan. En ole kyllä ajatellut itseäni värittäjänä, mutta kun hiljattain (tai no onhan siitä jo melkein vuosi) muutimme, huomasin tekeväni olohuoneeseen oikein värityspöydän. Tai siis sellaisen kahvilapöydän, jossa voi tehdä mitä vaan eikä tavaroita tarvitse siirtää koskaan pois minkään muun tieltä. 

Ja koska esikoinen on aina tykännyt värittää, ja kuopuskin värittää jo joskus, on siitä tullut ihan mainio ajanviete meille. Kuppi kahvia, hyvät kynät, ehkä kakkupalakin, ja värityskirjat. Jei! 

Suosikkini on ehkä Hanna Karlzonin Mielenhallinta. Unelmien värityskirja. Sisustushulluna rakastan taloja ja niiden yksityiskohtia. (Kts. kuva alla.)

Hanna Karlzon: Mielenhallinta. Unelmien värityskirja. (alkup. Dagdrömmar) 

Kun S&S:stä kysyttiin kiinnostusta tutustua Jenni Tuomisen Unessakävelijään, värityskirjan ja tarinaan yhdistelmään, sanoin ehdottomasti kyllä kiitos. Idea tarinan punomisesta värityskirjan sisään kuulosti tosi makealta.

Ensi näkemältä Unessakävelijässä on paljon hienoja värityskuvia ja hyvin vähän tekstiä. Kuvissa on paljon muista värityskirjoista tuttua, kuten kukkia ja eläimiä, mutta myös talojen sisätiloja ja liikettä. Kuvat on usein sijoitettu takautuvasti seuraavalle aukeamalle – jännä ratkaisu, mikä antaa mielikuvitukselle tilaa loihtia kuvia mieleen ja saa aikaan mystisen, odottavan tunnelman. Hyvä ratkaisu, sillä kirjan pienellä tekstimäärällä jännitystä on muutoin vaikea pitää yllä.

Tarina on mystinen. Kaksi tyttöä löytää 1800-luvun linnasta pääkallon, ja se saa toisen valtaansa niin, että hänet nähdään yöllä vaeltamassa linnan lähistöllä pääkallo kädessään.

Lukijana oli välillä vaikea seurata tarinaa ja kuvat, jotka eivät aina liittyneet suoranaisesti tarinaan, veivät ajatuksia sivuun. Kukkia ja täytesivulta tuntuvia aukeamia oli ehkä vähän liikaakin, ja tekstin ja kuvien toisenlainen yhteensovittelu olisi tehnyt kokonaisuudesta helpommin seurattavan ja yhtenäisemmän. Lopussa langanpäät kuitenkin vedetään yhteen ja tarina sulkeutuu. Toisella lukukerralla tarina tuntuu jo huomattavasti eheämmältä ja helpommalta seurata.

Värityskirja vaatii ja etenkin sallii syventymisen ja hiljentymisen. Samoin on tämän teoksen kanssa. Se, että kirjaa voi omaan tahtiin ja mielensä mukaan värittää, tekee siitä erityisen. Värityskuvat ovat hienoja, ja kirja onkin värittäjille hauska tuttavuus ja monen ikäiselle sopiva. Lopussa on vielä väritettävä juliste pääkallosta puutarhassa.

Kirjan idea on ilahduttava ja saa toivomaan, että olisi enemmänkin kirjoja, joissa itse tekeminen ja tarinan muokkaaminen olisi mahdollista.

Jenni Tuominen: Unessakävelijä

Kustannus: S&S 2016 

104 sivua

Mistä: Arvostelukappale

Yksilöllinen nimikirja lapsen nimestä

Tiina Walsh: Poika, joka unohti nimensä
Kuvitus: Anni Virta
Kustannus: Kirjasiskot Oy 2016
Lyhyesti: Lukijalle räätälöity kirjanen, jossa etsitään oman nimen kirjaimia hassujen hahmojen avulla. Toisten auttamista, humoristisuutta ja oivaltamisen riemua hyödyntävä kirjanen sopii jo ihan pienille ensikosketukseksi kirjaimiin.

Pieni helppolukuinen kirjanen pojasta/tytöstä, joka unohtaa oman nimensä ja joka ystäviensä avulla onnistuu sen jälleen muistamaan, herättää varmasti riemua pienissä lukijoissa, sillä päähenkilön nimi on sama kuin LUKIJAN nimi.

Kirja siis tilataan Kirjasiskoista haluamallaan nimellä. Nimen kirjainten mukaiset hahmot auttavat poikaa / tyttöä muistamaan nimensä: Omppu-Orava, Loimu-Lepakko, Anso-Ambulanssi, Vinkku-Virtahepo - ja siihen tyyliin.

Mukana on myös hikotteleva Hikka-Hiiri sekä tämän taikabussi. Jokaisen hahmon luona poika ja Hikka-Hiiri kohtaavat pienen ongelman, joissa he pystyvät auttamaan. Ongelmat ovat lapselle helposti samastuttavia: yhdeltä on palikka hukassa, joku on hidas, kolmas ei pääse pomppaamaan tarpeeksi korkealle, neljäs ei löydä asua muotinäytökseen. Jutut puhuttelevat eri-ikäisiä lapsia. Tekstissä toistuva hikottelu naurattaa melko varmasti aika pieniä.

Ja varsinainen jujuhan on tosiaan se, että hahmojen nimistä, joita lukija pojan tai tytön kautta tapaa, muodostuu lukijan oma etunimi. Kirjaimista ei puhuta ennen kuin lopussa, ja kuvituksessakin ne leijuvat melko huomaamattomina, missä on puolensa: yllätysmomentti säilyy loppuun, ja tarina avautuu pienelle lukijalle jokaisella lukukerralla enemmän. Lopulta riemu voi olla melkoinen, kun kirjasta löytyykin juuri se oma nimi.

Anni Virran kuvitus on selkeää, värikästä ja yksityiskohtaista, hahmot ovat ilmeikkäitä ja lapsen on helppo lukea heidän tunteitaan. Kuvissa esiintyy lapsille sopivan tuttuja asioita.

Teemoina toinen toisensa auttaminen ja ystävällisyys kulkevat kautta kirjan.

Suosittelisin kirjaa etenkin pienemmille, noin kolmevuotiaasta ylöspäin, sillä se on juuri sopiva ensikosketukseksi kirjaimiin ja herättämään kiinnostusta kirjainten maailmaan. Myös isommille kirjasta löytyy tarttumapintaa, mm. oman nimen kirjoittamisen harjoittelua.

Ai niin, kehitysehdotus: Kuvituksesta voisi tehdä oman version myös tummaihoiselle lukijalle, etenkin kun pojan/tytön kasvot ovat niin keskeisessä asemassa osassa kuvia! Sellainen avaus olisi mahtavan ilahduttavaa!

Kirjaa on luettu myös Rosebath-blogissa.

Tiina Walsh: Poika, joka unohti nimensä
Kuvitus: Anni Virta
Kustannus: Kirjasiskot Oy 2016
Mistä: Arvostelukappale

Sibeliuksen matkassa elämys on kokonaisvaltainen

Katri Kirkkopelto: Soiva metsä
Kuvitus: Katri Kirkkopelto
Musiikki: Nazig Azezian ja Jussi Makkonen
Kustannus: Lasten Keskus 2015

En ollut ollenkaan valmistautunut elämykseen, kun laitoin Soiva metsä -kuvakirjaan kuuluvan cd:n soimaan. Oli tavallinen perjantaiaamu, tein lapsille aamupalaa ja olin hidas heräämään kuten aina. Halusin vain katsoa hiljaa ikkunasta, miltä maailma näyttää tänään.

Kun huoneeseen alkoi pulppuilla ja poreilla Sibeliuksen teos Uni, olin hetkessä läsnä. Musiikilla on erityinen voima siepata hetki ja tehdä se näkyväksi. Jos musiikki on oikeaa, se tekee kaikesta selkeää ja erityisen kaunista.

Voit kuunnella Unen tästä.

Katri Kirkkopellon kirjoittama ja kuvittama Soiva metsä - Jean Sibeliuksen matkassa on harvinaisen harmoninen luku- ja kuunteluelämys. Musiikki tukee kirjaa ja tekee sen lukemisesta aivan erilaisen elämyksen kuin ilman musiikkia. 

Itse asiassa esikoiseni keksi tämän alunperin. Hän laittoi ensimmäisellä kerralla oikopäätä cd:n soimaan ja tarttui kirjaan antaakseen sävelten johdattaa itsensä tekstin ja kuvan läpi. Hän rakastaa istua pöydän ääressä, kuunnella musiikkia ja lukea kirjaa. Hänelle kirja on elämys johon sukeltaa. 

Miten hän keksi lukutavan? Itselleni kirja ja musiikki ovat erillisiä, kaksi eri maailmaa. Olisinko edes löytänyt kirjaa tällaisena kokonaisuutena ilman häntä? 

Olisinko edes huomannut, että kirjan kuvamaailmassa on samaa tunnustelua, aistimista, liikettä ja värejä kuin musiikissakin? Perhosen siivissä on samaa haurautta kuin sellon soinnissa, vanhan Sibeliuksen uurteissa tai hänen pienen lapsenlapsensa piirteissä. Olisinko hoksannut, miten vahvasti kuvien siniset ja vihreät sävyt ilmentävät musiikin tunnelmaa? Sibeliuksen sävelmiä ja samalla Suomen metsien vihreyttä, järvien ja talven sinisyyttä. Ja miten teksti vielä täydentää kaikkea kolmantena, puhuu Ainolan puutarhasta, metsästä, tuvan hirsiseinien lämmöstä, merten taakse matkustamisesta.   

Nämä kolme asiaa yhdistyvät kirjassa tavattoman kauniisti, ja ihastelen kaikkea taitoa, joka kirjassa yhdistyy. Sellisti Jussi Makkonen soittaa cd:llä hyvin vanhaa selloa vuodelta 1757, ja Nazig Azezian Jean Sibeliuksen flyygeliä. Sibeliuksen musiikki avaa oven jonnekin kauniiseen ja raamittaa elämystä, ja Katri Kirkkopelto solmii kaiken yhteen kuvalla ja tekstillä.  

Kirkkopellon akvarellikuvitus tuo ilmeikkäät hahmot lähelle lukijaa. Lukija kutsutaan tarinaan ja Ainolaan pienen tytön silmin. Ainolassa hän tapaa mumminsa ja pappansa. Ja tarina voi alkaa. 

Kieli on aluksi keveää, lähes runollista, kuin musiikkia. Tyyli muuttuu kirjan keskivivaiheilla, kun mummi alkaa kertoa tarinoita Jannen elämästä. Tämä kohta on tarinassa hankalin faktipitoisuutensa vuoksi, ja faktaa olisikin voinyt karsia, keskittyä elämyksellisyyteen ja siirtää tietoa huoletta enemmän kirjan lopussa olevaan elämäkertaosuuteen. Loppua kohti tyyli onneksi kepenee jälleen. Rakenne tuo mieleen sinfonian raskaampine ja kepeimpine kohtineen.

On erinomaista, että pieni elämäkerta Sibeliuksesta on kokonaisuudessaan kirjan takana, samoin kirjan syntyprosessista kertova sekä musiikkisanaston osuudet.

Katri Kirkkopelto on sanonut jotenkin niin, että toivoisi Soivan metsän olevan elämys, jonka läpi voi kulkea sitä liikaa analysoimatta. Samalla tavalla Sibelius on kuvaillut musiikkia lapsenlapselleen:

Musiikki on kuin perhonen. Jos sitä kääntelee ja tutkii kämmenellään, katoaa sen siivistä loiste. Kyllä se lentää edelleen, mutta ei se enää säteile… 

Kirjan syntyprosessista ja tekijöistä kertoo alla oleva video.




Myös Kia on kirjoittanut Soivasta metsästä.

Kirja saa lopuksi pohtimaan, voisiko musiikkia hyödyntää enemmän lastenkirjojen yhteydessä. Meilläkin hirveän suosittuja ovat soivat lastenlaulukirjat, joiden mukana voi laulaa ääneen. Äänikirjat (lauluineen) ovat mielettömän pop myös. Voisiko olla vielä lisää sellaisia kirjoja kuin Soiva metsä, joissa ihan puhdas musiikki säestää ja täydentää tarinaa kolmantena tekstin ja kuvan ohella? Ongelmana ovat varmaan tekijänoikeudet ja raha ja tekijät ja ja, niitä varmaan riittää, mutta olisi se aika hauskaa, jos tarinaa voisi lukea vaikka Hevisaurusten tai klassisen musiikin siivittämänä - kyllä tulisi ihan uusi fiilis lukemiseen. (Omat suosikkini, (hevi)rock ja klassinen/oopperamusiikki saavat täällä parhaiten energian liikkeelle.)

Katri Kirkkopelto: Soiva metsä
Kuvitus: Katri Kirkkopelto
Musiikki:
Kustannus: Lasten Keskus 2015
Mistä: Arvostelukappale

Tyttö sinä olet…. niin valtavan hengästyttävän paljon

Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet…
Kuvitus: Nana Sjöblom
Kustantaja: Otava 2015

Näin kirjan jo kauan sitten ensimmäisen kerran, satuin tarttumaan tähän pieneen pehmeään kirjaan jossain, ja tiesin heti, että tämä kirja on erityinen. Erityinen siksi, ettei tällaisia kirjoja voi olla liikaa. Erityinen siksi, että jokaisen tytön ja naisen täytyy saada kuulla juuri tällaisia sanoja. Jokaisen ihmisen täytyisi saada kuulla niitä, mutta tämä kirja nyt oli erityisesti tarkoitettu tytöille. Ja hyvä niin, sillä ehkä se oli juuri tyttöys, joka sai minutkin tarttumaan kirjaan. 

Vaikka ei tämä nyt minulle tietenkään ole. Ikäkysymys.

Eikä sittenkään ollenkaan mikään ikäkysymys.

Sillä kenelle eivät sopisi vaikkapa nämä sanat:

Älä sana itseäsi tyhmäksi tai väitä ettet osaa. Älä pienennä itseäsi tai vähättele saavutuksiasi. Sen sijaan kerro onnistumisistasi ja kyvyistäsi avoimesti, ja kannusta muita, kehu heidän taitojaan, kun siihen on aihetta. Rasita, vaivaa, treenaa aivojasi, vaadi niiltä aina vain enemmän ja piiskaa niitä huippusuorituksiin. (…) Ajattele että lähes kaikki on mahdollista ja vain harva asia mahdoton. (…) Kyseenalaista, ideoi, ehdota, keskustele, älä pelkää uutta. Aivot tykkäävät, kun niitä räkätään.
Aivot ovat pääsylippu unelmiisi.

Tiedän heti ainakin viisi naista, 9-vuotiaasta 82-vuotiaaseen, jolle haluaisin nämä sanat lausua. 

Kyseessä on siis tämä pieni pehmeäkantinen kierrätyspaperille (tai sen tuntuiselle) painettu kirjanen, joka keikkui juuri Suomalaisen kirjakaupan oliko se viidenneksi myydyimmän lastenkirjan paikalla, oikea voimakirja kaikille tytöille, Tyttö sinä olet… Pieni suuri kirja, Jenni Pääskysaaren ajatuksia tyttöydestä ja siihen liittyvistä teemoista.

Rohkeudesta, 

ystävyydestä, kauneudesta 

voittamisesta, johtamisesta 

erilaisuudesta, itsevarmuudesta

kuuntelutaidoista 

yksinäisyydestä

oman hyvinvoinnin vaalimisesta

jokaisen omista vahvuuksista 

Sinun ainutlaatuisuudestasi

aitoudestasi, koskemattomuudestasi, 

seksuaalisuudestasi, 

sopivuudestasi

siitä että kiltteys on hyvä koska se on toisesta välittämistä

siitä että IHAN KAIKKI ihmiset ovat tasavertaisia

siitä ettei kehoaan kannata myrkyttää

siitä millaista on olla 

sisko ja tytär

Siitä ettei ole mitään oikeaa eikä väärää tapaa olla ja elää

Lopetanko jo? Onko pakko? Se on vaikeaa, koska sivuille on kätketty niin paljon herkullisia viisauksia. Teksti ei ole aforismeja eikä irrallisia voimalauseita, vaan se on kertojan suoraa puhetta lukijalle. Jenni Pääskysaaren kerronta on niin mutkatonta ja aitoa että sanat pääsevat lukijaa lähelle. Tekstissä ei ole mitään hankalaa eikä ylevää, mutta silti se on täynnä pysäyttäviä havaintoja ja totuuksia. 

Kirjaa on vaikea laskea käsistään, mutta toisaalta se on superhyvä selailtavaksi silloin tällöin. Se kutsuu etsimään itselle tärkeät asiat ja alleviivaamaan ne, tunkemaan koulureppuun ja vetämään esiin vaikkapa ennen jännittävää esiintymistä tai kun kaipaa inspiraatiota ja uskoa päivään. 

Lomassa on pieniä haastatteluja tai sitaatteja muilta "voimanaisilta". Linda Liukas kertoo, miten sai puskettua kirjoitusurakkansa läpi ja kirjoitettua Hello Ruby -kirjansa ja miten Edith Södergranin runo rohkaisee häntä. Fatu Kekula hoiti ebolaan sairastuneita vanhempiaan ja sisaruksiaan pukemalla muovipusseja suojakseen, ja onnistui pelastamaan perheensä toivottomasta tilanteesta, sillä lääkäri ei suostunut tulemaan heidän kotiinsa. Valokuvaaja Meeri Koutaniemi kertoo oivalluksistaan elämässä, ja koomikko Sarah Millican siitä, millaista kritiikkiä hänen ulkonäkönsä on saanut ja mitä hän siitä ajattelee.   

Nana Sjöblomin kepeä kuvitus keventää ja rikkoo rakennetta, pidän siitä ja myös siitä, että sitä on maltettu olla ripottelematta joka paikkaan. Teksti saa sen rauhan ja tilan, jonka sen tiheys paikoin vaatii. Myös kirjan pienehkö taskupokkarikoko ja pehmeäkantisuus on nappivalinta.  

Kuvituksesta muuten, keksin juuri, että se muistuttaa teinivuosieni Rakkautta on… aforismeja lehdissä, niistä joissa alaston tyttö ja poika halaavat ja ovat söpöjä ja kuvan alla on jokin söötti lause. 

   

 

Itse asiassa minä ihan luulen, että vaikka kirja on loistava noin kymmenvuotiaalle ja etenkin ehkä teinivuosien mahdollisissa tuskissa tai ainakin epävarmuudessa vellovalle, ja kaikille nuorille siitä eteenpäin, niin taidan ottaa alleviivauskynän käteeni ja lukea tätä ihan itselleni ja sujauttaa sen maanantaina reppuuni, kun nyt taas olen opiskelija.

Sellaiseksi pieneksi voimakirjaksi.

Ja sitten joskus annan tämän tyttärelleni ja toivon, että hän vuorostaan lukee sen hiirenkorville ja tekee omien merkintöjeni viereen omat merkintänsä ja omat alleviivauksensa ja uskoo sanat silloin, kun niitä tarvitaan.

-------

  "Olit sitten äänekäs tai hiljainen, ujo tai rohkea, pitkä tai lyhyt, tumma tai vaalea, olet ihana."

-------

Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet…
Kuvitus: Nana Sjöblom
Kustantaja: Otava 2015
140 s.
Mistä: Arvostelukappale

Mitä nyt luetaan?

Meillä seilaa juuri nyt valtavia kirjapinoja ovesta ulos ja sisään. Pian kymmenen täyttävä esikoinen rakastaa uppoutua kirjoihin tuntikausiksi, ja itse kahlaan kotimaisen kirjallisuuden opintoihin kuuluvia kirjoja. Pikkuveli 6v. tyytyy iltasatuun. Lähikirjasto on näinä aikoina kultaakin kalliimpi!

Tästä kirjojen ahmimisesta johtuen päätin tehdä postauksen siitä, mitä meillä nyt luetaan. Ja mikä on viime aikoina tehnyt vaikutuksen?

Kun matkustaa useammaksi viikoksi pois, matkalla on hauskaa se, että joutuu elämään mukaan valittujen kirjojen kanssa. Vaikka ne eivät aluksi innostaisi, niillä mennään, koko matkan ajan. Ei ole kirjastojen aarreaittoja lähellä pelastamassa jumista. Menneelle Espanjan matkalle olin pakannut kolme iltasatukirjaa, jotka kaikki on kirjoitettu kauan sitten: englanninkielisten tarinoiden pohjalta jo vuonna 1920 ilmestynyt Helmi Krohnin suomeksi mukailema Hipsuvarvas ja muita kertomuksia (WSOY 2006), Lewis Carrollin klassikon Liisa ihmemaassa, sekä Marjatta Kurenniemen Oli ennen Onnimannin.

En ollut ennen lukenut Liisaa Ihmemaassa, ja olihan siinä tarinaa! Mielikuvituksen lentoa ainutlaatuisella tavalla, hassuja hahmoja (raikkaasti epäystävällisiä) ja huumoria ja absurdiutta välillä jopa (aikuisen) pään yläpuolia hipovalla tavalla. Kirja oli lapsista hassu ja kiva. Mistään ei voi päätellä, että Carroll on kertonut tarinan ensi kerran jo vuonna - tattadadaa - 1865.

Hipsuvarpaan tarinat olivat yhtä lailla ajattomia. Jollain tavalla naiveja ja uhkylläehkävähänpitkästyttäviä ainakin aikuiselle, mutta ihan suloisia. Petra Heikkilän kuvitus oli kaunis ja sitä oli runsasti. Erityisen hauska oli tutustua tämän ikäisiin tarinoihin, ja ihan parhaita asioita on, että vanhat tarinat - kuten nämä kaikki kolme - kuluvat nykylastenkin käsissä.

Lopuksi Oli ennen Onnimanni, vuodelta 1953. Ensin sen luki esikoinen. Ehkä vanhanaikaisen kannen vuoksi sain houkutella tarttumaan kirjaan, mutta ilme pehmeni, kun kerroin kirjailijan olevan myös Onnelin ja Annelin tekijä. Ja Onnimanni saikin sitten suuren suosion! Se nauratti, oli ”tosi hauska ja kiva”, ja kun se loppui, aloitimme sen uudelleen, ääneen molemmille. Ihana kirja! Mahtavaa kasvatusta (Onnimanni ei esimerkiksi halua auttaa sellaisia, joka kiusaa toisia eläimiä), pumpulinpehmeää lastenmaailmaa, jota kuunnellessa voi unohtaa kaikki kännykät, pelit, uutiset, ohjelmat ja kaiken muun. On vain kaunis ja suoralinjainen eläinten maailma ja tyypit, jotka huolehtivat toisista.

(Ei tuollaisen näköisiä tyyppejä kuin kuvassa alla, vaan Maija Karman kuvittamia söpöläisiä.) 

Entä mitä lukee kohta 10-vuotias tyttö itsekseen? Onnimannin jälkeen hän aloitti Puuhiset. Kurenniemeä ennen hän on lukenut valtavan määrän Neiti Etsiviä ja Penny-kirjoja. Matkalla löytyi yksi Viisikko ja joku toinenkin Enid Blytonin kirja (SOS-sarjaa, jota en tunne). 

Klassikoilla mennään.

Ja minä sitten? Sama juttu: kotimaista klassikkoa klassikon jälkeen, kiitos opintojeni! Runebergia, Leinoa, Ahoa, Järnefeltiä, Jotunia, Joel Lehtosta, Haavikkoa, kokeilevampaa Elmer Diktoniusta (oho!).

Eniten olen tykännyt Tuntemattomasta sotilaasta ja Seitsemästä veljeksestä. Se on yllätys itselleni, joka olen nähnyt Tuntemattoman elokuvana parikin kertaa nuorena, mutta elokuva ei silloin koskettanut muistaakseni juurikaan. Nyt tekstin myötä tarinat alkoivat elää minullekin. Mielettömiä hahmoja, hulvatonta murretta ja tilannehuumoria! Kerronta oli sopivan vaihtelevaa. Sodankäynnistä en mitään tiedä enkä siitä mitään välitä, mutta se ei tehnyt kirjasta yhtään huonommin minulle sopivaa. Nyt ymmärrän lisäksi paremmin armeijan käynyttä miestäni ja ehkä ylipäänsä miesten maailmaa, mikä ei sekään ole ihan pöllö juttu.

Seitsemässä veljeksessä nauroin monta kertaa ääneen. Olen lukenut koulussa varmasti vain pätkiä sieltä täältä, nyt oli minulle oikea aika lukea se. (Pätee muuten moneen muuhunkin kirjaan.) Aivan mainioita kohtauksia ja uskomatonta elämää! Luonto, korpimetsien syvyydet, oli kuvattu mieleenpainuvasti, se oli myös yksi kirjan hienouksista.

Muuten olen lukenut mm. Rosa Liksomin Kreislandin (auts, ei ihan minun juttuni), Vartion Hänen olivat linnut (mielenkiintoinen!), Kalevalankin kahlasin (siihen hyydyin kyllä pitkäksi aikaa, mutta juttu alkoi edetä, kun luovuin lopulta kielen ihmettelystä ja ihastelusta, ja kannattaa se lukea). Suosittelen myös Fredrika Runebergin Rouva Katarina Boijea ja hänen tyttäriään. Aki Ollikaisen Nälkävuoden luin viimeiseksi, ja se oli… koskettava, kiinnostava, raju, hyvä lukukokemus äärimmäisestä karuudesta huolimatta. 

Unohdan varmasti jotain hienoa. Niin, runoja, paljon runoja. Haavikko jäi parhaiten mieleen, häntä lukiessani eniten ihmettelin kynän lentoa. Joitain hypin ajanpuutteesta, palaan heihin myöhemmin tänä keväänä. Kuten Otto Manniseen. Ja Pentti Saarikoskeen. 

Mutta olemmehan onnellisia, kun lapsemme kasvaa, 

teemme suunnitelmia,

jotka toteutuvat aikanaan, katsomme kartasta paikkoja

minne haluamme matkustaa, istuimme kerran saunan jälkeen

järven rannalla, kun aurinko laski, 

ja tunsimme

kadehtivamme kalojen vedenalaista elämää, haukea, särkeä

ja ahventa, kauniita eläimiä. 

Maailma, muoto, 

lokit huutavat,

kun rakastan sinua, pihakuiluun lankeaa aamun hohde. 

Pentti Saarikoski: Ote teoksesta Kuljen missä kuljen (1965)

Olen rakastunut sanoihin. Ymmärrän niitä tai en. 

Muokattu 14.2.2016

Madridin visuaalisuutta

Päivitetäänpä blogia, onkin jo aika! Tällä kertaa Madridin kuvin. Vietimme muutaman päivän kaupungissa joulun jälkeen - yhteensä vietämme Espanjassa kolme viikkoa - ja ihastuin kaupungin joka puolelta silmille vyöryvään visuaalisuuteen. Kaikenlaisia graffiteja oli joka muurin seinässä ja kaupan ovessa. Värikästä, pursuilevaa taidetta, joka ei pyydellyt anteeksi olemassaoloaan.

Asuntomme läheinen lastenkirjakauppa ja sen tarjonta tekivät vaikutuksen. Sama rohkea, värikylläinen värienkäyttö ja rohkeat kuva-aiheet virkistivät.

Tämä lastenkirja oli toteutettu tavalla, jollaista en ollut ennen nähnyt. Jokainen sivu oli kuin nukketeatteri, ja jokainen sivun kääntö avasi uusia yksityiskohtia tai sulki vanhoja näkyvistä. Lumoava! 

Samanlainen olo jäi kaupungista ylipäänsä. Joka puolella oli kahviloita ja baareja, ja niissä toisiaan tapaavia, toistensa suuhun huutavia ja nauravia ihmisiä, lapsia ja aikuisia. Välillä tuntui että meteli oli kestämätöntä, ja se jos mikä oli hyvä kokemus. Suomalainen hiljaisuus on vain yksi tapa olla. 

Lastenkirjablogini ei ole loppumassa, vaikka tauko onkin ollut pitkä. Syitä on monia: muutto vanhaan taloon ja sen remontointi, suomen ja kotimaisen kirjallisuuden opinnot ja niiden mukanaan tuomat kolmimetriset kirjapinot makuuhuoneen nurkassa, huiske elämässä. Oma harrastuskirjoittaminenkin on jäänyt, sen sijaan muutama artikkelini on julkaistu. Pakolaistilanne on mietityttänyt, Seitsemän Veljestä on tehnyt vaikutuksen, joitain lastenkirjojakin olen päässyt selailemaan.

Lähiviikkoina aion blogata ainakin kirjoista Lue lapselle ja Petronella Grahnin lumoavasti kuvittamasta Taikapölystä. Siihes asti, valoisaa tammikuuta ja iloa vuodenvaihteeseen!



PS. Ai niin, ihaninta Madridissa taisi olla kapeiden katujen ja autojen vähyyden ja kiinnostavien pikkukauppojen ja halvan, täydellisen maitokahvin ja todella kivan kahvilan (Martina Cocina) ohella valtava kirpputori, kenties suurin jonka olen koskaan nähnyt. Mitä muuta kaupunkilomaan tarvitsee kuin nuo edellä mainitut. (Ai niin, kirjakauppoja joissa voi vetelehtiä!)

Keskiajan mystiikkaa nukketeatterissa

Pressikuva / Paleleva elefantti

Olipa kerran Ranskan kuningas, joka sai Englannin kuninkaalta lahjaksi norsun. Se oli erikoinen lahja, sillä eläin oli erikoinen, kummajainen. Kuningas oli ihmeotuksesta haltioissaan, vaikka samalla vähän peloissaan. Hän ei huomannut, että elefantti pelkäsi kaikkea ympärillään, meteliä ja rautahäkkiä, jonka sisään se suljettiin.

Olipa kerran myös lastenhoitaja, silmiltään tarkempi kuin kuningas, sydämeltään pehmeämpi. Hän näki elefantin hädän, ja yritti auttaa sitä.

Olipa melkein tuhat vuotta myöhemmin kaukana pohjoisessa joukko ihmisiä, jotka ihastuivat vanhaan satuun ja ideoivat siitä nukketeatterin. Ja oli äiti ja tytär, jotka saivat kutsun tulla katsomaan nukketeatteria. Matka oli vaivalloinen, laukut painavia, ja he saapuivat teatteriin nääntyneinä ja nälkäisinä, sillä he eivät tunteneet vierasta kaupunkia. Mutta pienessä salissa kiemurteli mystinen keskiaikainen musiikki, ja sen siivittämänä he upposivat tarinaan, joka sai kaiken muun unohtumaan. He löysivät itsensä visuaalisesti lumoavasta, menneestä maailmasta, kaukaa aikojen taakaa, koskettavien ja jännittävien tapahtumien keskeltä.

Pressikuva / Paleleva elefantti

Olimme siis nukketeatterissa, mikä on minulle melko tuntematon kulttuurinmuoto. Myöhemmin sain selville, että nukketeatteria arvellaan olleen jo vuosituhansia, mm. Antiikin Kreikassa, Egyptissä - ihan kaikkialla maailmassa itse asiassa. Ja tuo ikiaikainen mystinen tunnelma huokuikin Palelevan Elefantin esityksestä.

Esitys oli yllättävänkin jännittävä ja pitkä, noin kaksituntinen. Sitä suositellaankin yli 6-vuotiaille. 9-vuotiaalle tyttärelleni jäivät parhaiten mieleen vankilakohdat, jotka olivat kieltämättä dramaattisia, itselleni lavastus  - elefantin silmät ja nahka olivat hämmästyttävän aidot - sekä musiikin ja valaistuksen luoma hieno visuaalisuus.

Tämän voi vielä nähdä. Nimittäin, seuraavan kerran esitys on nähtävissä Turun Keskiaikamarkkinoilla 27. ja 28.6. klo 13.00, ja lisääkin esityksiä on myöhemmin luvassa. Sen voi myös tilata erilaisiin tapahtumiin. 

Palelevan elefantin on käsikirjoittanut ja ohjannut Alma Rajala. Musiikista vastaa Anneliina Koskinen, lavastuksesta Roman Chauzov, nukenrakennuksesta Laura Hallantie ja valosuunnittelusta Jarkko Forsman. Esiintyjinä ovat Janna Haavisto, Maria-Elina Koivula, Anna Nekrasova ja Lotta Virtanen. Se esitettiin alunperin TEHDAS Teatterissa, turkulaisessa vapaan kentän ammattiteatterissa. 

Tekijäjoukolta on tulossa myös kuvakirja, jonka kuvituksena on lavastaja Chauzovin maalauksia. Kiinnostuneena odottelen kirjan julkaisua. 

Hauskaa Juhannusta!

Kun spurgu ja itsenäinen koira löytävät toisensa

Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa
Kuvitus: Elina Warsta
Kustannus: Teos 2015
Lyhyesti: Helsinkiin sijoittuva kuvakirja spurgusta ja koirasta, jolla on huono itsetunto ja joka ei luota kehenkään, ja heidän välilleen syntyvästä solidaarisuudesta. Kirja nostaa elämän rosoisuuden sellaisella tavalla valoon, että jään sanattomaksi kaikkien suunnattomien kysymysten edessä.



Mikä kuvakirja, ajattelen, kun luen ensimmäisen kerran kirjaa nimeltään Koira nimeltään Kissa. Miten hirveän taitavasti tehty! Kuvitettu, kirjoitettu, ideoitu.
Ja mistä nämä päähenkilöt on nyhtäisty! Koira joka on nimeltään Kissa, sekarotuinen piski joka ei luota edes itseensä, ja "puliukko, pultsari, pulsu, spurgu", "Näätä", jonka parta on "sotkussa kuin tuulenpesä".

"Tämä on Punavuori", Näätä sanoi, kun seisoimme korkeatornisen kirkon vieressä. "Täällä asuu rikkaita ihmisiä. Mutta ei se ole heidän vikansa."
"Mikä?" kysyin.
"Se, että on vanki", Näätä vastasi.
"Vanki?"
"Rahan vanki", Näätä sanoi. "On helppoa kun ei ole taskuja, joihin kerätä rahaa. Sinulla ei ole taskuja. Minulla on yksi, mutta siinä on iso reikä."

Alussa on koira, joka syntyy äidille, joka ei pysty pitämään pentuaan. On isä, joka on vastuuton häntäheikki. On yksinjääminen, yksinäisyys, joka voisi olla myös itsenäisyyttä, mutta joka tuntuu vain yksinäisyydeltä. On kuorma-auto, joka vie Kontulaan. Mies pahvilaatikoiden alla haisee "viemäreiltä ja jäteastioilta", ja "takkuisessa parrassa pesi torakoita ja harakoita". Syntyy ystävyys, ja ystävyys on hyvää, paljon parempaa kuin itsenäisyys. Ystävän kanssa huomaa, että äiti oli sittenkin väärässä. Onneksi. Ihmisiin voi luottaa, jopa sammakoihin voi luottaa. Ja ystävän kanssa kaupunki on kaunis. Jossain menee ratikka, joka kolistelee raiteillaan. Koko elämä on raiteillaan.

Arvoja, yksinhuoltajuutta tai oikeastaan kokonaan hylkäämistä, elämän rosoisia puolia, alkoholismia, yksinäisyyttä ja itsenäisyyttä - siinä muutamia teemoja, joita kirja nostaa tai on nostamatta esiin.

Tomi Kontion kieli on mmm! On pitkiä ja lyhyitä lauseita, riisuttuja ja koristeltuja lauseita, toistoa ja tehoa. Lauseita, joita lukiessa on kiitollinen kuvakirjan hiotusta kielestä, sillä näin tehdään suomen kieltä rakastavia, kielellisesti rikkaita tulevia aikuisia. On pultsari, joka päästää suustaan "pihahduksen, jossa vanhan kellarin ja lumen alta paljastuvan ruohon hajuihin sekoittui auringossa seisseen kalan löyhkä". On koira nimeltään Kissa, josta äiti on toivonut itsenäistä kuten kissa, mutta joka ei tunne itsenäisyyttä itsessään, vain yksinäisyyden. 

Ja on Elina Warsta, joka vetää kynällään sivuille tunnelmaan täydellisen sopivat ilmeet, sameat värit, kekseliäät tarkat yksityiskohdat, Helsingin ja sen asukkaat.

Kirja saa aikaan monia asioita: 1. Onnen tunteen siitä, että näin hyviä lastenkirjoja tehdään ja julkaistaan. Etteivät ne kaihda spurgun nostamista päähenkilöksi eivätkä mitään. 2. Tuokioita 5-vuotiaan kanssa, jotka eivät lopu, sillä hän haluaa kuulla kirjan heti uudelleen ja seuraavanakin päivänä. Se on harvinaista. Mutta tämä kirja nykäisee hänessä montaa kohtaa. Miksi spurgu ostaa vähillä rahoillaan pullon? Miten voi olla rahan vanki? Miksi sekarotuista katsotaan alaspäin? Miksi isää ei kiinnosta? Miksi äiti jättää lapsen? Me pohditaan ja jutellaan näistä asioista pitkään.
3. Ilon siitä, että asuu Helsingissä. Että on Helsinki, ja että se on sittenkin niin monivivahteinen paikka. On se. Että on olemassa kaupungin rosoisuus, elämän rosoisuus, ja että joku osaa nähdä rosouden kauneuden ja kertoa sen muille niin, että mekin nähdään se kauneus.

Kiitos.

















Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa
Kuvitus: Elina Warsta
Kustannus: Teos 2015
Mistä? Lahja kustantajalta