Kuvitus: Leea Simola
Kustannus: Myllylahti 2016
40 s.
Lyhyesti: Raikas ja iloinen puheenvuoro parhaiden ja mitä mielikuvituksellisimpien leikkien puolesta, jotka syntyvät tylsyydestä ja sateesta. Värikäs ja hyväntuulinen kuvakirja, josta tarkemmalla tutkimisella paljastuu yhä uusia tasoja ja oivalluksia. Tästä pidimme kaikki!
Siri ja vedenpaisumus on kirja, jota luin ah niin mielelläni lapsilleni! Tarina ja kuvitus herättävät mielenkiinnon jo heti ensimmäisellä aukeamalla, ja pieneen tarinaan on onnistuttu taitavasti rakentamaan monenlaista jännitettä, jolla lukija pysyy valppaana loppuun asti.
Kaikki alkaa rankkasateesta. Isä komentaa sisäleikkeihin, vaikka minä-kertoja haluaisi lähteä hyppimään kuralätäköihin. Onneksi Siina keksii idean Kyöpelinvuoresta. Ja niin sitä mennään, sukelletaan leikin pyörteisiin ja huimiin käänteisiin!
Värikäs kuvitus täydentää hyvin tarinaa, ja kuvituksesta löytyy monenlaiselle lukijalle mielenkiintoista bongattavaa. Lasten leikit näyttävät hauskoilta ja villeiltä, ja mielikuvituksen ja arkisen miljöön rajapinta tuodaan hienosti esiin. Lasten leikkien mielikuvituksellisuus on kuvituksessa kiistattomassa pääroolissa, ja ilahduin kaiken villiydestä ja luovuudesta. Juuri näin voisi kuvitella lasten näkevän leikkinsä, ja näyttääpäs kaikki tosiaan hauskalta – kunpa itse pääsisi vielä samaan leikin mielikuvitusmaailmaan! Esimerkiksi koira ei ole koira lainkaan vaan kuolaava hirviö jättiläiskalmarin silmineen, sininen lattia on hieno meri ja vedenpaisumus, vauva on kuolatykki hirviötä vastaan.
Pieneen asuntoon saadaan kuvissa mahtumaan yllättävän monenlaisia miljöitä, värejä ja vaikutteita. Itse näin tyylissä ilahduttavasti ripausta mm. Tove Janssonin kuvakirjoista. Nautin myös kovasti asunnon muotoiluklassikoiden ja vanhojen tavaroiden yhdistelystä, sisustuksen autenttisuudesta, itämaisista vivahteista, kuvioista ja graafisen suunnittelun elävyydestä. Kotoa tuttujen tavaroiden ja tyylin tunnistaminen oli hauskaa.
Tarttumapinta kaiken ikäisille toteutuu myös tekstissä. Kuten hauskassa kohdassa, jossa lapset luettelevat tuntemiansa lokkeja:
... aarnilokki
kaalilokki
ritarilokki
suomenajolokki
punapeppulokki
suimuisten vuorten lokki
karamazovin lokki
karpolla on lokki
Tarinan edetessä aloin pelätä, milloin aikuinen astuu kuvaan, ja miten kirjailija tämän ehkä väistämättömän ja jännittyneisyydessään mielenkiintoisen väliintulon toteuttaa. Pelkäsin Mikko Mallikasmaista ratkaisua, jossa isä tulee ja valtaa piippuineen ja sanomalehtineen koko kuvan. Mutta ei, Simola malttaa jättää isän yläkertaan ärisemään. Tunnistin tästä muuten jotain isämäistä, leikkiin puututaan – onneksi! – vasta kun meno alkaa oikeasti olla liian hurjaa, eikä jälkiä kiiruhdeta samantien siivoamaan. Isästä näkyy vain jalat – sellaisina me vanhemmat kai usein näymme lapsille, äänenä ja hahmona jossain. Isän rehti kiukku sotkusta ja metelistä oli samastuttavaa ja ilahduttavaa, ja säästää aikuislukijaa huonolta omaltatunnolta. Ja ilahduttavasti näkökulman vaihto näkyy jälleen kuvituksessa: nyt lukija huomaakin kaatuneet tuolit, ihmeelliset viritykset ja ongenkoukun kattolampussa. Taitavaa näkökulmalla leikittelyä, kun kuvituksessa näytetään huone aikuisen silmin, ja tekstissä pysytellään lasten näkökulmassa.
Kuvitus muodostaa myös eheän tarinan kaaren: alun arkinen olohuone muuttuu leikin suunnitelmaksi paperille ja seuraavaksi rakennetaan leikki. Tämän jälkeen seikkaillaan leikin pyörteissä erilaisissa tunnelmissa ja ympäristöissä, pidetään suvantokohtaa eväiden kanssa ja ponnistetaan uudelleen leikkiin uusin ideoin, kunnes isän väliintulo muuttaa olohuoneen taas olohuoneeksi. Lopusta pidän kovasti: vanha leikki pitää hylätä, komentaa isä, se on aivan liian vaarallinen ja meluisa, mutta uusi leikki syntyykin samantien isän aiheuttamista askelista, jotka muistuttavat kovasti maanjäristystä...
Kuvituksessa on hyvin tavoitettu lasten eleet ja asennot, kuten vaikka leikin keskeytyksen aiheuttama höh-tylsää -fiilis. Ylipäänsä tylsyyden läsnäolo on rentouttavaa! Sillä tylsyydestähän kumpuavat juuri ne parhaat leikit, kuten kasvatuksen asiantuntijatkin aina muistuttavat.
Meillä asuu melko kranttu 6-vuotias lukija, mutta tästä kirjasta voin helposti sanoa, että tästä tykkäsimme kaikki!
Ai niin, vielä ekstrakiitos siitä, että lapset oli puettu niin sukupuolineutraaleihin väreihin ja arkisesti sukkahousuihin, ja minä-kertoja kuvitettu ylipäänsä niin sukupuolineutraaliksi, että vain silmäripset saivat kuopuksen sanomaan häntä tytöksi. Juuri tällaista kaivataan lisää, mikään ei voi mielestäni olla liian sukupuolineutraalia lastenkirjoissa. Ja hyvä että näkyvillä oli vain isä tavallisen ydinperheen asemasta.
Täydet pisteet siis tälle Leea Simolan monin tavoin onnistuneelle esikoiskirjalle.
Mitä tulee kuvakirjoihin ylipäänsä, niiden kuvaamiin perheisiin toivoo vielä lisää erilaisuutta – kaikki vähän erilaisiksi ja erivärisisiksi keskenään, pelkkiä tyttöjen perheitä kahdella äidillä ja kahden isän perheitä ja kaikenlaista taivaan ja maan väliltä!
Valoisaa kevätviikonloppua!
Leea Simola: Siri ja vedenpaisumus
Kuvitus: Leea Simola
Kustannus: Myllylahti 2016
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta
Kuulostaa ja näyttää tosi hyvältä! Täytyypä tutustua :)
VastaaPoistaKiehtovat mittasuhteet kuvissa. Herättävät mielikuvituksen!
VastaaPoistaKiitos tästä blogista! Törmäsin tähän sattumalta ja löysin paljon oman perheen tilanteeseen (uhmaikä ja sisarkateus) sopivia kirjoja, ihanaa!
VastaaPoista