20. Hän oli seilannut maailman seitsemän merta

Kuva Viivi Handolin

Naapurissa asui myös merimies Sinkkonen, joka puhui perin merkillisesti. Hän oli seilannut maailman seitsemän merta ja nähnyt lukemattomat eksoottiset kaukomaat. Niinpä hän osasi jos mitä kieltä: sumaliaa, abadijaa, persiljaa ja penkalia, kutsaratsia, pantsapia ja farssia. 

(Aura Sevón, Paula Lehto: Aika metka retki. Karisto 2013.)

Aika metka retki -kirjan ideaan ihastuin heti kun kirjan näin. Se vie tarinan kautta mumman lapsuuteen, 30-luvulle. Miten jokin läheinen ihminen voikin olla tuollainen aikakone, ihmettelee Elsi. Kuvitus on totetutettu kekseliäästi lavastetuin vanhanaikaisin valokuvin ja tarjoaa mielettömästi informaatiota vanhoista ajoista. Kuten perinteisistä tavoista lääkitä ja käyttää kasveja, puhdistaa vaatteita, pukeutumisesta, ruoasta - elämästä ylipäänsä.

Kuten mumma kirjassa, matkoillakin kiinnostavia ovat juuri ihmiset. Heidän kauttaan pääsee kurkistamaan johonkin vieraaseen, ja voi ajatella: "Ai noinkin voi elää!" Se on matkoissa kaikkein antoisinta.
Oli kyseessä sitten konkreettinen matka tai aikamatka.

19.temppelissä

Kuva Viivi Handolin

18. Äiti siivoaa yhtä mittaa ja öhkii yhtä mittaa

Kuva Viivi Handolin

Pekan mielestä kaikki on kurjaa. Äiti siivoaa yhtä mittaa ja öhkii yhtä mittaa. 

Hän järjestää Pekan tikut ja perunat pitkiksi riveiksi. 

Mutta siihen Pekka ei suostu. 

(Barbro Lindgren ja Olof Landström: No mutta Pekka! Wsoy 1998)

Apua, joskus teksti on kai sopinut kuvaan vähän paremmin kun tänään. :) Tämä kaunotar ei näytä öhkivän. Siivoaa kuitenkin. Istuu Jaipurissa kodissaan, on pidättyväinen ja ujo miehensä tai kydyn (!) kadulta kutsuneille vieraille, mutta antaa ottaa kuvan. Itse lumoudun paikan valosta ja keittiön tavattomasta yksinkertaisuudesta, naisen kauneudesta ja hänen pukunsa puhtaudesta tässä ympäristössä. Talossa on kiviseinät, mutta sinne kuljetaan miehen hartioiden levyistä kujaa pitkin ja ympäristö on köyhää. Tarjottua chaita ei uskalla juoda vaikka haluaisi.

Joskus kotoa haluaa pois.
Myös silloin kun on pieni ja uhmassa.

Niinkuin Pekka. Äiti ei siivouspuuskassaan huomaa, että tulee talloneeksi Pekan ja tämän tavarat, kun siirtää, järjestää, pesee, vaikka Pekka ei tahdo. Niinpä Pekka lähtee pois. Maailma on iso ja avara eikä aina ystävällinen. Sitä joutuu neuvotteluihin, riitoihin, hankaluuksiin, on yksinäinen. Onneksi on KOTI johon palata, ja oma äitikulta.

Tämä hyvin vähän tekstiä sisältävä kirja on ollut meillä pidetty ja paljon luettu, ja sitten se katosi. Niinkuin Pekkakin,  yritti muuttaa kotia. Onneksi löysin uuden kirpparilta. Nyt se on taas tässä. Minusta se on hellyyttävä kuvaus pienen yrityksestä olla iso, ja muistutus siitä, että pienen tavarat, kuten tikut, ovat oikeasti tärkeitä, ja myös se epäjärjestys. Se että perunat ja tikut ovat epäjärjestyksessä, ja se että pehmolelu on likainen ja saa olla sellainen kuin on.

Huoh. (Tai toisaalta, helpottavaa? Ei sitten kai tarvitse siivota. Laitan vain oven kiinni.)

17. Vanha tonttu näytti vanhemmalta kuin Tiitu muisti

Vanha tonttu näytti vanhemmalta kuin Tiitu muisti. Ei ollut ihme, että hän todella oli saunatonttujen vanhin. Koukkupolvilla kävely oli vaivalloista, ja pitkä, harmaa parta viisti maata, kun Nuutti Vuonankaali laahusti tuohikkaillaan lavaa kohti. 

(Meri Savonen, kuvitus Sirja Iisakka: Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat. Saarni-kirjat 2001.)

Meri Savosen Tonttulapsista kertova kirja kertoo suomalaisten puusaunojen ja samalla tonttujen kotien pelastamisesta. Nykypäivän ihmiset kun eivät puusaunojen hitaudesta välitä, vaan kaipaavat heti valmiita sähkökiukaita. Samalta kirjailijalta on ilmestynyt myös jouluaiheinen Tonttulapset ja seikkailujen joulu, jossa mm. herätellään lasten uskoa jouluun. Savosen kirjoissa on viehättävää vanhanaikaisuutta ja perinteistä satua, joka sopii täydellisesti jouluun rauhoittumiseen, mukavia hahmoja (Vaari Riihranta, Joulupukki ja Joulumuori…) sekä tunnelmallisia koteja Korvatunturin sisällä, joihin käpertyä.

Tämä Jaipurin kaduilla tapaamani herra ei välttämättä tontuista välitä, mutta jotain hänessä oli, joka toi mieleeni vanhat tontut. Muutenhan hindujen suurin juhla, Diwali, vietetään loka-maraskuussa, ja sen tunnusmerkkeinä ovat valot. Valo voittaa pimeyden, jonka kunniaksi tuikut ja kynttilät syttyvät ja ilotulitteet valaisevat taivaan. Itse en ole Diwalia juhlinut Intiassa, mutta juhlasta kertoo ainakin yksi suomennettu lastenkirja, Valon juhla - Uusivuosi Intiassa. Kirja kuuluu Disneyn Maailmanklubi-sarjaan, joka on ilmestynyt Suomessa ilmeisesti 90-luvulla, ja sarjan kirjoissa on esitelty maailman eri maita Disney-hahmojen kautta. Tässä Mortti ja Vertti ovat Intiassa avustamassa Diwaliin liittyvissä valmisteluissa. Olemme aina pitäneet kirjasta kovasti, se on ilahduttavan hyvä...

16. On hetkiä, jolloin on ihan hiljaista

Kuva Viivi Handolin

On hetkiä, jolloin on ihan hiljaista. 

Vaikkapa silloin

… kun on herännyt ennen kuin kukaaan muu.

(Deborah Underwood ja Renata Liwska: Ihan hiljaa. Karisto 2011.)

Pari vuotta sitten ilmestyneessä Ihan hiljaa -kirjassa on lähes maaginen tunnelma. Perustunteiden äärelle johdattavaa kirjaa lukiessa sydän välillä tykyttää, välillä pidättää hengitystä, sitten naurattaa. Lapsikin kokee elämässään kaikkia näitä tunteita, ja kirjaa yhdessä lukiessa voi hyvin miettiä, ovatko tilanteet vaikeita vai kivoja, miltä niissä tuntuu? 

Tai sitten kirja tarjoaa hyvän tilaisuuden rauhoittua. Tähän hektiseen tiistaihin, joulunaluskiireiden ja työkiireiden ja ties minkä kaikkien kiireiden keskelle. Koska tärkeää on kai lopulta vain se, että ollaan. Shh, ollaan yhdessä. Ei ole kiire mihinkään. 

15. Maailma on kuin seepra

Kuva Viivi Handolin

Isä ottaa Bibin syliinsä ja osoittaa sormellaan seepraa. 

- Katso seepraa, kultaseni. Eikö se ole kaunis? Siinä mustat ja valkoiset raidat ovat vierekkäin. Ajattele, jos se olisi vain musta tai valkoinen. Vain yhtä väriä! Se ei olisi lainkaan niin ihmeellinen. Maailma on kuin seepra. Se on paljon kauniimpi, kun siinä on rinta rinnan mustaa ja valkoista, sekä tummia että vaaleita lapsia. 

(Maggie Lindhom ja Katja Kallio, kuvitus Marie El-Ahmar: Bibi muuttaa Suomeen, Otava 2005)

Bibi muuttaa Suomeen on ihana kuvakirja pian 10 vuoden takaa, jonka nostan mieluusti esille uudelleen blogissa. Se on humoristinen, informativiinen ja ajatuksia herättävä kirja, viehättävä kuvaus afrikkalaisesta kylästä ja kasvatustavasta, sekä ystävyydestä ja muuttamisesta kauas pois. 

Kantavana teemana kirjassa on kaunis ajatus siitä, miten kaikki olemme erilaisia mutta yhtä kauniita ja arvokkaita. Eikä tyttöjen tarvitse olla kilttejä… 

Suomea katsotaan piristävästi ulkomaalaisen silmin. Mukaan on ujutettu myös kunnioitusta luonnolle, niin Afrikan kuin Suomenkin, ja Wangari Maathaille, kenialaiselle naisnobelistille (ensimmäinen afrikkalainen naisnobelisti), joka istutti elinaikanaan ympäri Afrikkaa yli 40 miljoonaa puuntainta. 

Lopuksi, kirja on myös kertomus unelmista, uskalluksesta ja arvoista sekä toisten ihmisten kunnioittamisesta...

14. Elsa katsoo kuraisia käsiään

Kuva Viivi Handolin

- Oletpa sinä sottainen.
Elsa katsoo kuraisia käsiään.
-Ei haittaa, Elsa sanoo.

(Anssi ja Maija Hurme, Peiton alla. Schildts & Söderströms 2012.)

Muutama vuosi sitten ihastuin Anssi ja Maija Hurmeen esikoiskuvakirjaan Peiton alla, jossa on aivan ihana kuvitus. Nyt kaksikolta on ilmestynyt uusi, kiinnostava, puhutteleva kuvakirja, Lepakkopoika, jonka mm. Päivi Heikkilä-Halttunen on esitellyt Lastenkirjahyllyssä ja nostanut Helsingin Sanomissa vuoden kiinnostavimpien kirjojen joukkoon, ja joka on nyt Arvid Lydecken -palkintoehdokkaana.

13. Ajattele, jos kaikki tekisivät niin!

Kuva Viivi Handolin

Minun majani on nyt valmis, sanoi Mimmi Lehmä.
- Mutta Kraak, sanoi Varis. - Mitä tahansa ei voi sentään sanoa majaksi.
- Nyt aion tulla alas, sanoi Mimmi Lehmä iloisesti.
- Alas! huusi Varis. - Jos se kerran on valmis, niin kai aiot olla siinä!? Asua? Leikkiä? Syödä? Mitä siitä nyt tulee, jos rakentaa ensin yhteen puuhun ja sitten toisen majan toiseen puuhun. Ajattele, jos kaikki tekisivät niin! 

(Jujja ja Tomas Wieslander, kuv. Sven Nordqvist: Lehmä rakentaa majan. Kustannus-Mäkelä 2000.)

Sven Nordqvistin kirjat eivät lukemisesta kulu, niin paljon niissä on katsottavaa. Mimmi Lehmät, Viiru ja Pesoset, sekä mm. Aapo eksyy (äidistä eksymisestä kertova, aikoinaan esikoisen suosikki) ja Hurja hassu siskoni ovat kaikki olleet meillä suosikkeja. Näissä Wieslanderien kirjoittamissa Mimmi Lehmissä on huvittavaa tilannekomiikkaa, päänsisäisten rajojen rikkomisia ja uskallusta yrittää, mikä viehättää. Varis taitaa olla se ikuinen soveliaisuus, mikä mielessä tuppaa torppaamaan kaikki hauskat ideat. Mutta Mimmi ei moisesta välitä - mikä sympaattinen esikuva!

Rohkeutta ja yritteliäisyyttä ei puutu tältäkään herralta. Ehkä sähkömies, ehkä ei, mutta aina kannattaa kokeilla!

12. Ehkä näet joitakin ryppyjä

Kuva Viivi Handolin

Katso oikein tarkkaan, kun seuraavan kerran tapaat Nea-tädin ja Gunnar-enon.
Ehkä näet joitakin ryppyjä, jotka on viiltänyt Kilimanjaron polttava aurinko, tai näet arven, joka tuli mantsurialaisesta sapelista, kun taisteltiin tiukasti viimeisestä riisikulhollisesta.
Vai oliko se sittenkin ruukullinen kultaa?

(Lena Frölander-Ulf: Totta toinen puoli. Teos & Schildts & Söderströms 2014.)

Vanhuus. Mikä ihana mahdollisuus katsoa tarkasti toista ja yrittää mielikuvituksessaan nähdä mitä kaikkea ryppyjen, juonteiden ja silmien syvyyden taakse piiloutuu. Millaisia elämyksiä, kokemuksia, pettymyksiä, iloja, suruja, onnea, luopumisia, rakkautta? 

Kuka on tämä mies? En tiedä, mutta hänestä rajasthanilaisessa pienessä kylässä ottamani kuva on syöpynyt muistiini ällistyttävän tarkasti. 

Hellällä ihailulla vanhuutta lähestyy myös Lena Frölander-Ulf kuvakirjassaan Totta toinen puoli, jonka ideasta pidän erityisen paljon. Juonteiden ja ryppyisten korvannipukoiden takana on tarina.

11. Pekka Pensastukan tukka oli erikoinen

Kuva Viivi Handolin

Pekka Pensastukan tukkahan oli siitäkin erikoinen, ettei sitä tarvinnut koskaan kammata. Koska ei ollut mitään vaaraa kammanpiikeistä, asusteli Pöökö joskus myös päiväsaikaan uudessa piilopaikassaan. 

(Riitta-Liisa Heikkinen, kuv. Sari Airola: Pöökö päättää uskaltaa. WSOY 2003.)

Arkuudesta ja luottamuksesta ja ystävyydestä kertoo tämä kuvakirja, jossa pieni Pöökö muuttaa Pekan tukkaan ja ystävystyy ja rohkaistuu luottamaan muihin. Aiheeltaan tärkeän kirjan on kuvittanut yksi lemppareistani Sari Airola. 

Luottamuksesta kertoivat myös monen lapsen ilmeet ja olemukset, joita tapasimme Jaipurin katulasten kanssa työskennellessämme. He olivat likaisia, kyllä, ja huonosti ravitttuja, ja heillä oli sairauksia, mutta silti en koskaan tuntenut oloani toivottomaksi heidän kanssaan. Välillä olin väsynyt ja surullinen maailman tilasta, mutta niin olen välillä Suomessakin, ja mieleenpainuvinta lapsissa oli lopulta heidän ilonsa.