Rakkaudesta kirjoihin: Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo

William Joyce: Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo (orig. The Fantastic Flying Books of Mr. Morris Lessmore)
Kuvitus: William Joyce ja Joe Bluhm
Suomennos: Kaisa Kattelus
Kustannus: Tammi 2012
Lyhyesti: Tarina pojasta, joka hoivaa kirjoja, ja kirjoista, jotka hoivaavat poikaa. Moniuloitteinen ja kaunis tarina, joka saa miettimään, mitä on hyvä elämä. Lapselle kirja avaa ehkä kirjojen tärkeyttä ja monipuolisuutta.

Voiko kirjanrakastajalle olla kauniimpaa tarinan aihetta kuin tarina pojasta, joka uppoutuu kirjoihin koko elämäkseen, elää lukemattomien tarinoiden keskellä jakaen niitä eteenpäin, kirjoittaen omaa tarinaansa.

"Jokaisen tarina on tärkeä", Morris sanoi. Kirjat olivat samaa mieltä.

Kirjat hoitavat Morrista ja hän hoitaa kirjoja. Sillä aiemmin Morrisin elämässä tapahtui jotain, joka pisti kaiken mullin mallin, eikä hänellä enää ollut paikkaa mihin mennä. Kunnes hän löysi kirjat, jotka tarvitsivat häntä lukemaan ne, ja hän tarvitsi niitä saadakseen hoivata ja helliä hapertuneita kansia.

Tarina on kiehtovan epäselvä. Se tuo mieleeni lapset, joilla ei ole paljoakaan elämässään, ja miten paljon kirjat voisivat heille antaa. Voisi antaa jos heillä olisi kirjoja, mitä heillä ei useinkaan ole. Ja se tuo mieleeni IBBY ry:n (International Board on Books for Young People) lukutaitohankkeen Keniassa, jonka kautta on perustettu kirjasto Osiri Beachiin Victoria-järven rannalle. Keniassa ei todellakaan ole siunattu lapsia samanlaisella lastenkirjojen aarreaitalla kuin suomalaislapsia, ja ne harvat lastenkirjat joita kirjakaupoista siellä asuessamme haalin, olivat enimmäkseen paperikantisia, ohuita eläinsatuja (ei niin että niissä olisi vikaa, mutta valikoima oli suppea). Joten ei tarvitse kuin ajatella hetken miten paljon kirjastotoiminta on ilahduttanut ja avartanut sinne pääsevien lasten maailmaa, niin mieletön ilo ja kiitollisuus IBBYn toimintaa kohtaan läikähtää sydämessä.

Mutta siis takaisin kirjaan. Moniuloitteisen, tulkinnanvaraisen tarinan vuoksi en osaa sanoa, onko poika oikeastaan hirveän yksinäinen kaikkien kirjojensa keskellä - ei taida olla, koska kirjat ovat hänen ystäviään. Surullinen hän ei ainakaan ole, sillä kirjat ja kirjoittaminen antavat hänen elämäänsä merkityksen. Huomaan normittavani "hyvää elämää" ja miettiväni, millaista on hyvä elämä. Kaikille kai erilaista? Elämä voi olla rikasta ja parasta mitä voi toivoa, vaikka siihen ei kuuluisikaan läheisiä ihmisiä. Kirjat ovat monille ystäviä ja antavat lohtua, seuraa, iloa ja naurua, kaikkia mahdollisia tunteita.

Kirja on kuvaus kirjojen voimasta, tarinoiden ikuisuudesta ja vangitsevuudesta, ainutlaatuisuudesta ja tärkeydestä. Aikuisten kirjoista tämä muuten muistuttaa minua Carlos Ruiz Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjasta, jonka toista osaa parhaillaan kahlaan läpi (olen kahlannut jo kuukausia). Kirjat voivat muuttaa elämän.

Morris painoi hatun päähänsä ja otti kepin käteensä. Ovella hän kääntyi, hymyili ja vilkutti hyvästiksi. "Kannan teitä kaikkia mukanani täällä", hän sanoi ja osoitti sydäntään.

Kuvitus on ajaton ja siinä on vanhojen kirjojen tuntua, kellastuneita ja hapertuneita sivuja ja kirjastojen lempeää tunkkaisuutta ja rauhaa. Typografia tukee kekseliäästi tekstiä, antaa sanojen kauneudelle tilaa ja saa kirjat vaikuttamaan loputtomalta maailmalta, johon voi uppoutua vaikka ikuisuudeksi.







Kirja saa minut myös miettimään omaa suhdettani kirjoihin. Minun ei tarvitse omistaa niitä, mutta haluan hoivata yksilöitä, jotka tielleni tulevat. Sivujen taittaminen ei ole minun tapani, vaan rakastan kirjanmerkkejä. Muutamaan kiinnyn, hyvin harvaan, ja ne haluaisin hyllyyni, jotta voin palata niihin aina kuin ystäviin. Viimeksi sellainen on ollut Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Oletko lukenut? Ihan erityinen kirja omien rajojen rikkomisesta, uskaltamisesta mutta myös ihan tavallisesta arjesta, sekä tietysti tuhat vuotta sitten eläneestä japanilaisesta Sei Shogunista. Sellaisia lastenkirjojakin kävelee vastaan aika ajoin. Niissä voi olla niin sykähdyttävä kuvitus, että haluan ne sen vuoksi (Pandan zen-tarinoita, Peiton alla, Fannys fantastiska resa, ihan muutamia mainitakseni), tai joskus kieli on niin kaunis, että ihastun kirjaan sen ansiosta, kuten nyt viimeksi Kaislikossa suhisee -kirjassa. Joskus kirjan sanoma lumoaa. Usein ne kirjat kertovat erilaisuuden arvostamisesta. Sellaiset kirjat, jotka koskettavat jotain ja saavat pohtimaan elämää, ovat hyvä olla hyllyssä. Mutta jos ne eivät ole, ei se mitään, koska tärkeintä on ollut se hetki, kun kirja on koskettanut sydäntä.

Lopuksi kirja innoitti minua lahjoittamaan kaksi kirjaa eteenpäin. Molemmat kirjat ovat koskettaneet minua ja jääneet mietittymään, koska niiden sanoma on erityinen, ja nyt toivon niiden koskettavan jotakuta muuta. Jos haluat jomman kumman, laita kommentteihin viesti ja laita postiosoitteesi vaikkapa sähköpostilla viivijvf (at) hotmail.com. Jos useampi kuin yksi haluaa kirjan, arvotaan. Jätäthän kommenttisi ensi viikon perjantaihin (27.6.) mennessä, koska sitten lähden kesälomalle ja tiputan kirjat mökin vieressä olevaan asiamiespostiin. (Onpas muuten hassu sana.)

Tuula Pere: Lauri - pikku matkamies (Wick Wick) - filosofinen kirja matkan teosta ja havainnoista elämästä sekä kotiin paluusta. Kaikenikäisille.

Jeanne Willis: Äiti, rakastatko minua (Kustannus-Mäkelä) - rakkaus lapseen kestää, ihan vain siksi "koska olen äiti." Pienille sopiva kuvakirja.


William Joyce: Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo (orig. The Fantastic Flying Books of Mr. Morris Lessmore)
Kuvitus: William Joyce ja Joe Bluhm
Suomennos: Kaisa Kattelus
Mistä: Arvostelukappale

Kun nauru raikaa: Puluboin ja Ponin kirja

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirja
Kuvitus: Emmi Jormalainen
Kustannus: Otava 2013
Lyhyesti: ELILAINEN kirja, joka nauratti meillä molempia lapsia, pientä kakkahuumorinsa takia, isompaa hassujen hahmojen vuoksi. Ärrättömään kieleen tottui yllättävän nopeasti, ja ihailin Salmen rohkeutta ja kirjan hassuutta. Teemoina yksinäisyys ja ystävyys.



Minulla kesti hirveän kauan aloittaa tämä kirja, vaikka sain sen käsiini jo pari vuotta sitten. Ajatus kirjasta jossa ei käytetä r-kirjainta ei huvittanut lainkaan. No, arvatkaas miten kävi? Me kaikki tietysti ihastuimme siihen. Hirveän hauska kirja, jossa 4-vuotias kieriskeli kakkahuumorissa ja 8-vuotias pyöritteli silmiään ja tirskui Puluboille ja oli kiinnostunut Ponista, tosin ei yhtä paljon kuin Puluboista.

Kirjassa on kaksi hahmoa, Pulu Puluboi joka on ISOPOIKA eikä sano sitä kirjainta jossa on ympyrä ja kaksi jalkaa koska se on luma kiljain. Hän on jo niin iso että äidin ja isän suojissa eläminen alkaa ottaa päähän, ja avala maailma, Hämeentien ylitys ja meli houkuttaa. Sitten kyllä osoittautuu, ettei avala maailma ihan niin helppo paikka olekaan olla, on sotkuisten valisten jengiä, dogeja ja muita uhkajuttuja. Sitten on Poni, joka ei ole oikeasti Poni vaan 7-vuotias tyttö, jolla on vähän ongelmia vanhempiensa kanssa, koska äidillä uhkaa mennä hermo, eikä vain uhkaa. Poni on yksinäinen ja vähän outo, koska hän leikkii olevansa jatkuvasti poni, mikä taas johtuu hänen yksinäisyydestään.

Huumori on vain pintaa, sillä kirjassa on myös surullisia kohtia. Avioeron partaalla olevat vanhemmat, lammasmainen isä joka menettää kosketuksen arkeen, Ponin huolehtiminen vanhemmistaan. Onneksi lukijakunnan iän huomioon ottaen painavat asiat eivät kestä kauaa ja pilvet väistyvät taas auringon tieltä.

Jos kaipaatte jotain hassua, suosittelen tätä! Ja ääneen luettuna, niin vanhemmatkin saavat kielensä solmuun ja tuntumaa ärrättömään puheeseen. (Se puuttui muuten vain puolet kirjassa, aina Puluboin kirjoitusvuorossa). Me olimme ekojen sivujen jälkeen h-moilasina, ja 8v. vaati palauttamaan ärrän, mutta sitten kirja vei mennessään. Myös typografia estää tylsistymisen: koko, painotus, fontti vaihtelee, joukossa on ilmoituksia ym. ym. Kuulostaa sekavalta, mutta ei häiritse! Kirjassa on siis aineksia teatteriin asti (ja itse asiassa näytös kiertää Suomen lavoja),vaikka meillä teatterit jäivät, kun esikoinen inhoaa liian eläytyvää lukemista.



Ihailin lukiessani monen monta kertaa Veera Salmen rohkeutta kirjoittaa jotain niin epätavallista ja suodattamatta - hänellä on varmaan ollut hauskaa kirjaa kirjoittaessaan. Salmi on työkseen lastentarhanopettaja, joten lasten huumori on tuttua. Hulvatonta kieltä seurasin kiinnostuneena ja ihaillen - uudelle ja hulluttelulle on aina tilaa.

Emmi Jormalaisen mustavalkokuvitus huvitti lasta. Sitä on lähes joka sivulla, joten sen rooli lukemisen keventäjänä ja huumorin lisääjänä on olennainen. Lapsenomaisena lyijykynäpiirusteluna se sopii hyvin kirjan maailmaan ja päähenkilöihin.

Kirjan jälkeen esikoinen halusi etsiä äänikirjan kirjastosta, ja Vesa Vierikon lukemana sekin on hauska. Tosin itse pidin kyllä enemmän juuri lukemisesta kuin kuuntelusta.

Puluboita on ilmestynyt jo useita (seuraavakin on lainattu kirjastosta), YLE Areenasta löytyy radiokuunnelmaa, ja ympäri Suomen kiertää näytelmää. Arvostelijat eivät ole aina rakastaneet: Päivi Heikkilä-Halttunen lyttäsi kirjan HS:n arviossa muutama vuosi sitten, lapset taas ovat yleisesti ottaen tykänneet tosi paljon (lue aiheesta HS:n artikkeli). Itse olisin mieluusti jättänyt sanan kakkapylly hieman vähemmälle, sen verran usein se esiintyi, enkä toivo että 4-vuotiaani nappaa sitä nyt mukaansa, mutta muuten kielenkäyttö oli ok.

Oletko lukenut Puluboita? Tykkäsitkö? Uskon, että tämä varmasti jakaa ihmisiä, enkä olisi itsekään uskonut tykkääväni, mutta jotain hellyttävää Puluboissa oli - ehkä tunnistin ISONPOJAN uhoilun alta jotain tuttua. :) Joku tykkää, joku ei. Me tykkäsimme.

Sonjan lukuhetkissä on myös luettu Puluboita ja Ponia, vilkaise myös kommentit, niissä lisää lukijoiden ja lasten kokemuksia.



Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirja
Kuvitus: Emmi Jormalainen
Kustannus: Otava 2013
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta

Täyttä laukkaa maailman ympäri on rikas tietokirja

Anniina Mikama ja Carlos da Cruz: Täyttä laukkaa maailman ympäri
Kuvitus: Carlos da Cruz
Kustannus: Tammi 2014
Lyhyesti: Erittäin faktarikas tietokirja hevosista, mutta myös monesta muusta: hevosten ympärille kietoutuvasta kulttuurista sekä perinteisistä ja vähän nykyisistäkin tavoista eri puolilta maailmaa. Toteutettu niin, että asiaa on eri-ikäisille ja eri asioista kiinnostuneille. Teksti on pilkottu lyhyisiin tietoiskuihin. Raikas, hyväntuulinen kirja.



Onko olemassa hevosaiheisia tietokirjoja lapsille ja nuorille? Voi olla, vaikka en tiedä, mutta ainakaan en ole törmännyt vastaavaan kuin Täyttä laukkaa maailman ympäri. Nimi kertoo kaiken: Hevoset, niiden historiallinen ja nykyinen käyttö, eri maiden tavat ja hevosten ympärille liittyvä kulttuuri ovat kirjan idea, ja ajautuupa juttu välillä ihan muuhunkin kuin hevosiin.

Kirjassa kuvataan värikkäin piirroksin hevosia 18 eri maasta, Euroopasta (josta 10 eri hevosta), Pohjois-Afrikasta, Lähi-Idästä, Aasiasta, Australiasta ja Amerikasta. Jokaiselle hevoselle on varattu aukeama. Kirjan ideana on matkata maasta toiseen lapsen kanssa, joka tutustuu samalla paikallisiin lapsiin.

Tekstin puolesta kirja sopii vaikka kuinka isoille. Hevosista kerrotaan mm. niiden ulkonäöstä ja luonteesta sekä perinteisestä käytöstä kussakin kulttuurissa. Suomesta esitellään Suomenhevosen lisäksi ritareiden turnajaiskäytäntö, Irlannista maankiertäjät hevosiin liittyvänä elämäntapana, Mongoliasta perinteinen Naadam-juhla, jossa ratsastavat lapset, Ranskasta Mérenshevosten uhasta kuolla sukupuuttoon ja kannan elpymisestä, hevosiin liittyvistä vuoristolaisista jne.

Kuvituksen ja tekstin välillä on ehkä hienoinen ristiriita, sillä selkeästi lapsenomainen kuvitus hyvin nuorine, tekstistä toiseen seikkailevine lapsineen töksähtää varmasti esim. yläkoululaisilla tai nuoremmillakin, joille teksti uppoaisi hyvin. Pidin kuitenkin kuvituksen hyväntuulisuudesta, ja ylipäänsä siitä, että genret - tietokirja ja kuvakirja - sekoittuvat. Tietokirja ei näytä yhtään tietokirjalta, ja kaikenlaiset faktat tulevat varmasti omaksutuiksi tehokkaammin kuin tylsästi kuvitetuissa tietokirjoissa.

Eniten pidin Ranskan tapaisista aukeamista, jossa faktalaatikoissa syvennytään yhteen tai kahteen asiaan, ja lukemisesta tulee ehyt kokonaisuus. Niiden rinnalla kulkee puhekuplina pienten lasten hevosiin tai kulttuuriin liittyvä keskustelu, ja mukana on myös ripaus historiaa, faktoja hevoslajista ja vieläpä tattimunakkaan ohjekin, koska Ranskassa ollaan.

Välillä aukeamat hyppivät sinne ja tänne: Englannista kerrotaan maailmaan suurimpiin kuuluvista Shirenhevosista, Pyhästä Yrjöstä, hevosvoiman käsitteestä, hevosen pesemisestä, 1800-luvun helmiäisnappikoristelusta, erilaisista busseista historian aikana, puhekuplissa on englanninkielisiä fraaseja ja lopuksi vielä lapset juttelevat puhekuplissa ympäri aukeamaa ja tutustuvat paikallisiin lapsiin. Kun kaikki on yhdellä värikkäällä aukeamalla, ovat lukija ja kuulija jo hivenen pää pyörällä kaikesta pikkutiedosta. Valitsinkin lopuksi silmäilevämmän lukutavan, eli luin hiljaa itsekseni osan ja keskityin ääneen lukemisessä lapsia kiinnostaviin asioihin, kuten hevosen kokoon ja mm. hevosen käyttöön.

Paras lukutapa kirjalle on itsekseen, eri aiheita silmäillen ja kirjaan aina uudestaan palaten. Opettajalle kirja on hyvä lisä esimerkiksi biologian tai maantiedon tunnille: kiinnostavia tietosäikeitä ovat esim. tiedot vähemmistökansoista valtioiden sisällä.

Entäpä pienet lukijat? 4-vuotiaskin, eläimiä rakastava jaksoi kuunnella kirjaa, vaikka pitikin vähän valikoida mitä luki, jottei turhautumiskiukkua tulisi.

Tämä kirja löytää varmasti lukijoita, niin rikas ja raikas se on sisällöltään. Lasten tietokirjat ovat aina tervetulleita ja tarvittuja, Kiitos siis tekijöille valtavasta työmäärästä! On helppo kuvitella, miten vaikeaa on ollut puristaa kaikki mielenkiintoinen tieto kustakin maasta yhteen aukeamaan!

Täyttä laukkaa maailman ympäri on luettu myös mm. Sinisellä keskitiellä.

Anniina Mikama ja Carlos da Cruz: Täyttä laukkaa maailman ympäri
Kuvitus: Carlos da Cruz
Kustannus: Tammi 2014
Mistä: Kiitos tekijöille.

Ei ei ei ei!

Tracey Corderoy: Ei! (orig. No!)
Kuvitus: Tim Warnes
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2013
Lyhyesti: Aaro on ihana pieni sarvikuonon poika. Mutta sitten hän oppii uuden sanan, jota hän pian karjuu joka välissä: EI! Eikä elämä olekaan sitten enää ihan yhtä hauskaaa kuin ennen. Etenkään Aarolle.

Aaro ihastui upouuteen sanaansa. Hän käytti sitä yhä useammin. Hän sanoi sen ruokapöydässä…
EI!
Hän sanoi sen kylpyaikaan… EI!
Ja hän sanoi sen aina kun piti mennä nukkumaan… EI!

Kirja, joka kolahtaa jokaisen lapsen kohdalla: se vaihe, kun sanotaan EI, EI ja vielä kerran EI! Samoihin aikoihin kuulee paljon "MINÄ ITSE" ja tulee isoja raivareita. Joillakin lapsilla vaihe menee ohi vähän huomaamattomammin, toisilla se kestää 1-2-vuotiaasta toistaiseksi… (nim. been there!)

Tracey Corderoyn EI! on meillä ensimmäinen tekijänsä teos, Sinisellä keskitiellä Bleue kehui häntä. Eikä suotta, sillä yksinkertaisesta, silti kaikkia koskettavasta aiheesta EI! on varsin hyvä kirja kohdeikäisille, 1-vuotiaasta ehkä 3-4-vuotiaaseen. Tekstiä on vähän ja tiivistyy olennaiseen: Tilanteisiin, joissa EI raikaa ja seurauksiin, mitä sanan yltiöpäisestä käytöstä tulee. Kuten:

ei pääse mukaan leikkiin (koska ei halua leikkiä kenenkään kanssa)

ei saa herkkuja (koska huutaa ei ennen kuin tietää mitä kysytään)

ilmapiiri kotona kärsii

päiväkodin täti näyttää vihaiselta (koska ei ota muita leikkiin)
Ei ole kivaa - kellään!

Tim Warnes kuvittaa ilmeikkäästi pienen sarvikuonopojan uhmailmeet ja kiukun alla piilevän neuvottomuuden vaikeissa tilanteissa. Aukeamiin on niin helppo mennä mukaan! Isä ja äiti näyttäytyvät enimmäkseen täydellisen rauhallisina, turvallisina ja vakaina tukipilareina taaperolle, syli aina auki mikäli Ei vaihtuisikin JOOksi. Ja sylillehän on aina tarvetta… ennemmin tai myöhemmin. 

Kiva kirja tutkia vaikeita uhman tunteita yhdessä nappulan kanssa (4-vuotias oli jo vähän iso kirjalle) ja aikuisillekin melkein "terapeuttinen" kirja, koska toisten vaikeista tilanteista lukeminen auttaa aina: ei me ollakaan maailmassa ainoita vahvan lapsen ja EIn kanssa kamppailevia! Vaikka tosin Aaro oppi uuden sanan (JOO!) ehkä hieman liian nopeasti tämän äidin makuun… 

Tracey Corderoy: Ei! (orig. No!)

Kuvitus: Tim Warnes
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2013
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta

Ystävät ympäri maailman näyttää, miten helppoa on ystävyys

Catherine ja Laurence Anholt: Ystävät ympäri maailman (orig. One World Together)
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2014
Suomennos: Raija Rintamäki
Lyhyesti: Aika pikkuisillekin passeli kirja monikulttuurisesta maailmastamme, jossa kuvituksella on tärkeä rooli kulttuurien kuvauksessa. Muutamalla lauseella per aukeama saadaan lapset eri puolilta maailmaa vaikuttamaan hyvin, hyvin samankaltaisilta keskenään. Toimiva kirja.



Erilaiset ja samanlaiset tapamme ja kulttuurimme kiinnostavat aina, toki, kun saan olla päivittäin erimaalaisten ihmisten kanssa, samoin ystävystymiset kansallisuusrajojen yli. Tämä kirja näyttää muutamalla lauseella, miten samanlaisia me ihmiset sitten kuitenkin olemme, ja miten samanlaisia ovat tapamme ja arkemme.

Brasilia: Paulon isällä on moottoripyörä. Brasialaiset rakastavat jalkapalloa. Varsikin Paulo.
Venäjä: Galinalla on hieno maatuskanukke. Galina herää aikaisin ja pitää kovaa meteliä.
Intia: Vani haluaa tulla kuuluisaksi laulajaksi, jolla on kaunis sari ja paljon rannerenkaita. Äiti levittää öljyä Vanin hiuksiin, jotta niistä tulee kauniin kiiltävät. 

Nämä KAIKKI voisivat yhtä hyvin olla meidän lastemme kertomaa, ja se on minusta aika ihmeellistä. Vaikka Galina asuu Venäjällä ja Vani Intiassa, heidän arkensa voi olla tosi samanlaista kuin meidän lastemme arki. Toki erojakin on:

Japani: Yuki ja hänen kaverinsa kumartavat opettajalleen. Kotona Yuki vaihtaa ulkokengät sisätoissuihin. Hän rakastaa sushia (mutta sitten taas niin rakastaa meidänkin kuopus, ja päiväkodissa on tossut).
Kenia: Lukas ja hänen kaverinsa kävelevät kouluun (niin täälläkin). "Keniassa on paljon upeita eläimiä", hän kertoo. (Niin täälläkin, vaikka ihan erilaisia.) "Vettä ei saa tuhlata", Lukas sanoo. (Sama juttu.) Lukas nukkuu moskiittoverkon alla. (Niin meidänkin tekisi mieli, kesällä mökillä!)

Kirja muistuttaa laulusta "Matkustan ympäri maailmaa, laukussa leipää ja piimää vaan, jos vain hiukkasen onnistaa, niin uuden ystävän saan. Kun sanon päivää, hän sanoo… ", Jambo, kuten kirjassa sanotaan Kenian kohdalla. Kirjan idea on nimittäin tämä: "Tapasin pojan, jonka nimi oli Lukas. Jambo!" Sitten kerrotaan vähän Lukaksen elämästä Keniassa, ja lopuksi todetaan että "Lukaskin olisi mainio ystävä".

Kirjan takakannessa on aukilevitettävä, neljän sivun kokoinen maapallo, jossa kaikki kirjan lapset ympäröivät maapalloa, sekä teksti: Ystävyys. Yhdessä olemme maailma!

Niin. se. on. Ystävyys ei katso ihoa, ei aina edes kieltä, ei arjen tapoja, ei asuinpaikkaa, ei mitään. Vain sydämellä ja hymyllä on merkitystä.

Kauniita kohtaamisia kaikille!

Catherine ja Laurence Anholt: Ystävät ympäri maailman (orig. One World Together)
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2014
Suomennos: Raija Rintamäki
Mistä: Kiitokset kustantajalle!

Kaislikossa suhisee on lumoava klassikko

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee (orig. The Wind in the Willows, 1908)
Kuvitus: David Roberts
Suomennos: Maarit Varpu
Kustannus: Aurinko Kustannus 2013
256 s.
Lyhyesti: Vuonna 1908 ilmestynyt klassikkosatu eläinten ystävyydestä ja seikkailuista. Uusi kuvitus ja suomennos toimivat hienosti ja tuovat lisähuumoria. Persoonalliset tyypit sekä verkkaisuuden ja seikkailun vuorottelu veivät mukanaan niin, ettemme olisi malttaneet odottaa iltoja!

Kuljettaja yritti puuttua ajamiseen, mutta Konna törkkäsi tämän kyynärpäällään takaisin istuimelle ja painoi kaasun pohjaan. Naamalle puhaltava ilmavirta, moottorin murina ja auton kevyt töyssähtely huumasivat sen heikot hermot. "Pyykkimuija, totta tosiaan!" se huusi päättömästi. "Ha haa, minä olen Konna, automobiilien anastaja, vankikarkuri, se Konna, joka aina pääsee pakoon! Istukaa aloillenne, niin saatte tietää, mitä ajaminen todella on, sillä olette kuuluisan, taitavan ja täysin pelottoman Konnan räpylöissä!" 

Vihdoinkin tämän ihanan klassikon vuoro, josta innostuimme valtavasti 8-vuotiaan kanssa (etenkin minä, mutta 8-vuotiaallekin tämä oli "toiseksi paras kirja". Parhaan paljastan lopussa :) )

Tarina Konnasta, Myyrästä, Mäyrästä ja Vesirotasta alkaa sinä päivänä, kun Myyrä, hetkellisen riemukkaan samoiluretken päätteeksi, löytää itselleen täysin uuden maailman, Joenvarren. Myyrä uppoutuu kokonaan Joenvarren kiehtovaan maailmaan ja tutustuu sen myötä aikaansaavaan Rottaan, joka ottaa sen heti ystäväkseen ja luokseen asumaan, Korvessa asustavaan viisaaseen, äreään Mäyrään sekä rehvastelevaan, itserakkaaseen Rupikonnaan.

Konnalla, tuolla hahmoista mainioimmalla on hirveän hankala tapa innostua intohimoisesti uusista asioista, kuten nyt automobiileista ja suunnattomasta hurjastelusta niillä. Autovimma paisuu yli äyräidensä, ja ystäviensä aavistusten mukaisesti Konna joutuukin melkoiseen kiipeliin intohimonsa vuoksi. Miten kaikessa häkellyksessä oikein käy?

Kaislikossa suhisee ilmestyi jo vuonna 1908, reilu kymmenen vuotta sen jälkeen kun ensimmäiset polttomoottorilla toimineet "automobiilit" ilmestyivät Englannin teille, aikana jolloin autoja oli maassa siis suunnilleen vähän vajaa tuhat. Mielikuva tuosta ajasta harvinaisine automobiileineen on elävä, kun kirjan sivuille uppoutuu. Ja nimenomaan uppoutuu, niin vangitseva on tarina Kaislikon väestä.

Iso osa kirjan vetovoimasta tulee sympaattisista päähenkilöistä, jotka Grahame on säilyttänyt selvästi eläiminä, mutta kuitenkin syvästi inhimillisine piirteineen: itserakkaina, katuvina, epäitsekkäinä, avuliaina, uudesta innostuina, suorastaan pakonomaisesti haluavina … Vaikka Konna onkin kirjan voimakkain ja kaikkine ilmiselvine heikkouksineen kiehtovin hahmo, on tarinassa paljon muutakin: eläinten välillä on kaunista ystävyyttä ja lojaalisuutta. Kenneth Grahamen kerronta on täynnä verkkaisia, rauhoittavia kuvauksia eläinten elämästä, luonnosta ja Joenrannan idyllistä, jossa jokainen elelee siten kuin itse haluaa. Eläinten ja ihmisten maailma erottuvat toisistaan - yksinkertaistettuna ihmisten maailmaa ovat vankilat, autot ja meteli, eläinten enimmäkseen rauhallinen elämäntahti, omavaraisuus, kotikeskeisyys ja toisten auttaminen.

Itselleni tärkeä, vähän erilainen kohta tarinassa on luku, jossa Vesirotta tapaa Laivarotan, jonka tarunhohtoiset kertomukset seikkailuistaan maailmalla ja näkemistään paikoista saavat Vesirotan niin pauloihinsa, että tämän silmiin syttyy lasimainen katse, kaukokaipuu valtaa sen täysin, ja se on valmis jättämään kaiken seuratakseen tuota voimakasta kutsua. Taidan tietää tarkalleen mistä Grahame kirjoittaa...

Grahamen kieli on kaunista ja viipyilevää! Se hengähtää hetkiin ja luo niistä niin elävän kuvan lukijan silmien eteen, että voi vaivatta upputua kuvitelmissaan Rotan nojatuoliin kuuntelemaan tarinoita Konnasta ja Joenvarresta. Pitkien lauseiden hetteikköön voi upota niin ettei välillä muista mistä lause alkoi. Ääneen lukeminen tuntui parhaalta tavalta lukea kirja, sillä siten kielen kauneudesta pääsi parhaiten nauttimaan. Suomentaja Maarit Varpu on tehnyt taidokasta työtä käännöksen kanssa, kieli on onnistunut hyvin säilyttämään ajattoman tunnelmansa ja humoristisuutensa. Käännöstyö ei ole varmasti ollut helpompia!

Kirjassa on myös uusi, värikylläinen kuvitus, David Robertsin, ja verrattuna esimerkiksi aiempaan Inga Mooren kuvitukseen mukana on nyt rutkasti huumoria. Uusi kuvitus tukee minusta Moorea paremmin tarinan henkeä, ja kukin hahmo pääsee oikeuksiinsa. Mukana on monta kokosivun kuvaa, jopa koko aukeaman, ja ne lisäsivät merkittävästi lukunautintoa. Kaikkinensa tämä uusi painos oli mielestäni hyvin onnistunut, kaunis ja kepeä. Ernest H. Shephardin vuoden 1933 ilmestyneeseen kuvitukseen kirjasta en ole päässyt tutustumaan, en myöskään A.A.Milnen kuvitukseen 1920-luvulta. En tiedä onko muita kuin Shephardin ja Mooren kuvittamia painoksia suomennettu, kaikkinensa eri kuvittajia on ollut vuosien saatossa kuitenkin useita.

Wikipedia muuten kertoo itsensä Amerikan presidentin Theodore Rooseveltin kirjoittaneen Grahamille v. 1909 kertoen, että luettuaan kirjan uudelleen ja uudelleen sen hahmoista on tullut hänelle vanhoja ystäviä.

Kirja ja Konna oli minulle tuttu lapsuudestani jo jotenkin, mutta varsinaisesti ja kunnolla muistan tutustuneeni klassikkoon vasta parikymppisenä lukissani sen englanninkielisenä pokkarina. Ihastuin kovasti! Tarinaan on kirjoitettu myös jatkoa William Horwoodin kynästä, ainakin kolmena eri tarinana. 

Summa summarum, nautinnollinen iltasatukirja, jonka emme olisi halunneet loppuvan ollenkaan! Erityisen hauska oli katsoa, miten 8-vuotias eläytyi ja vei kuunnellessaan toistuvasti kädet suunsa eteen kauhistuneena ja huvittuneena Konnan älyttömyyksistä. 

Oletko sinä rakastunut tähän klassikkoon? Miksi?

...

Kun ne saapuivat kotiin, Rotta sytytti kirkkaana rätisevän valkean ja istutti Myyrän nojatuoliin takan eteen noudettuaan sille tohvelit ja aamutakin ja kertoi tarinoita joesta illallisaikaan asti. Ne olivatkin jännittäviä tarinoita maassa möyrivälle eläimelle niin kuin Myyrä oli. Tarinoita padoista, äkillisistä tulvista, loikkivista hauista, höyrylaivoista, jotka heittelivät pulloja - ainakin pulloja heiteltiin ja höyrylaivoista, joten oletettavasti ne olivat asialla; ja haikaroista ja siitä, kuinka tarkkoja haikarat olivat, kenen kanssa puhuivat, ja seikkaluista salaojilla ja yöllisistä kalaretkista Saukon seurassa ja tutkimusretkistä Mäyrän kanssa kauas vainioille.

Illallinen oli mitä iloisin, mutta pian sen jälkeen huomaavainen isäntä saattoi hirvittävän unisen Myyrän yläkertaan parhaaseen makuukamariin, missä Myyrä laski päänsä tyynylle hyvin rauhallisena ja tietäen, että sen vastalöydetty ystävä Joki loiskui sen ikkunalautaan.

...

Kaislikossa suhisee on luettu myös blogeissa Kirjan nurkkaan ja Luettua elämää, mutta tämän uusimman painoksen arviota en löytänyt muuta.

Ja se 8-vuotiaan paras kirja…. oli yllätyksekseni (koska emme ole lukeneet sitä pitkään aikaan emmekä puhuneet siitä mitään) Hanna van der Steenin Ennustus. Siitä pitää kirjoittaa ehdottomasti pian!

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee (orig. The Wind in the Willows)
Kuvitus: David Roberts
Suomennos: Maarit Varpu
Kustannus: Aurinko Kustannus 2013
Mistä: Kiitos kustantajalle!

Tähtiä: 5/5

Huukon parhaat ystävät - ystävyyden kiemuroista pienille

David Melling: Huukon parhaat ystävät (orig. We love you, Hugless Douglas)
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2013
Lyhyesti: Huukolla on paljon kavereita, mutta ei yhtä parasta ystävää. Kaikilla muilla on joku erityinen, paras kaveri, ja Huukoa se pikkaisen masentaa. Ystävyysasioita ja -kiemuroita pienille.

Lampaat näyttivät iloisilta ja kipittivät tiehensä käsi kädessä.
Huuko huiskutti heille apeana. "KUNPA MINULLAKIN OLISI PARAS YSTÄVÄ", hän sanoi. 

Iso ja pehmeä karhu on varmaan lähes jokaisen ainakin noin 1-5-vuotiaan mieleen, etenkin kun karhu on ystävällisyyden perikuva, auttavainen, sen päällä voi pomppia ja sen kainalossa matkustaa. Englannissa Huuko (englanniksi hauska Hugless Douglas) on ilmeisesti jo jonkinlainen käsite, mutta meille ihan uusi juttu.

Kirjassa on hyvä idea: kimurantit ystävyysasiat. Huukolla ei ole ketään parasta ystävää, sen sijaan monta hyvää ystävää. Siitä huolimatta, muiden rinnalla, se tuntee olonsa vähän yksinäiseksi. Lapsethan (etenkin tytöt) ovat hanakoita valitsemaan jonkun tietyn parhaaksi kaveriksi, mutta entä jos ei olekaan kenenkään paras kaveri, niin kuin Huuko? Jos vaikkapa päiväkodissa kaikilla muilla on paras kaveri, eikä itse tule koskaan valituksi ensimmäisenä leikkiseuraksi, vaan on vähän kuin kolmas pyörä aina. Pelkkä ajatuskin saa sydämen särkymään!

Siksi tämä voikin olla huojentava, silmiä avaava kirja. Etenkin jos silti on leikkikavereita, eikä ole ihan yksin. Siinä tapauksessa asiaan voi nimittäin suhtautua toisellakin tavalla. Voi ajatella, ettei minulla ole parasta kaveria, tai sitten toisinpäin, kuten Huuko: minulla on paljon hyviä ystäviä! On mieletön taito, jos osaa leikkiä/olla monen kanssa, ja rikkaus, jos on monta hyvää kaveria.

Eri asia on sitten, jos ei kerta kaikkiaan ole yhtään ystävää. Yksinäisyydestä kertovia kirjoja olen esitellyt täällä.



Kuvitus on pienille sopivaa, Huukon kaverit ovat nimittäin pehmoleluja: lampaita, lehmiä ja pupuja.

Kaikkinensa tämä on aika kiva kirja käsittelemään ystävyyskysymyksiä pienten kanssa sekä esimerkiksi päiväkoteihin yhteishenkeä luomaan.

"Sinä kaipasit kuulemma parasta ystävää", Jänis sanoi, "joten me kaikki tulimme".
Huuko nauroi ja tajusi olleensa hölmö. "Niin tietysti, mehän olemme kaikki parhaita ystäviä! Voi että minä tykkään teistä."
"NIIN MEKIN SINUSTA, HUUKO!" toiset huusivat. 

David Mellingin blogista kurkkasin, että uusin Huuko, Happy Birthday Hugless Douglas, on jo ilmestynyt Englannissa, suomennos ilmestyy Kustannus-Mäkelältä tänä vuonna. Ensimmäisessä Huukossa on halipula, toisessa yökyläillään ja kolmannessa ollaan huolissaan, kun isältä saatu upouusi pipo purkautuu. Kaikki aiheita ja tunteita, jotka koskettavat jokaista pikkuista, ei nyt ehkä pipon purkautumisen muodossa mutta jotenkin muuten :)

Lopuksi kysyin vielä parhaan kaverin merkityksestä 8-vuotiaalta: 

"Entä jos ei olis parasta kaveria, oisko se tylsää?"
"Vähän. Ois se!"
"Miks?"
"No koska sit ei vois niinku leikkiä."
"Eiks kaikkien kaa voi leikkiä?"
"Voi mut" (syvä kulmienrypistys) "se ois kyl aika tylsää."

Voi sentään.

David Melling: Huukon parhaat ystävät (orig. We love you, Hugless Douglas)
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2013
Mistä: Yllätys kustantajalta

Muistojen puu kertoo lohduttavasti kuolemasta

Britta Teckentrup: Muistojen puu (orig. The Memory Tree)

Suomennos: Tuula Korolainen

Kustannus: Lasten Keskus 2013

Lyhyesti: Läheisen poismenosta kertova kaunis ja liikuttava kirja, joka auttaa kohtaaman kuoleman yhdessä lapsen kanssa. Itkettävä, koskettava, ennen kaikkea lohduttava teos kaikenikäisille.

Pöllö oli katsellut Kettua ylhäältä puustaan. Se lennähti alas ja laskeutui ystävänsä viereen. Pöllö oli suruissaan. Se oli tuntenut Ketun pitkään, mutta tiesi, että nyt oli ystävän aika lähteä.

Eräänä päivänä pitkän ja onnellisen elämän elänyt Kettu paneutuu makuulle, henkäisee syvään ja vaipuu ikuiseen uneen. Lumi peittelee ketun hellästi, ja yhtä hellästi tulevat kaikki metsän eläimet hyvästelemään Ketun, pitkäaikaisen ystävänsä. Suru helpottuu, kun antaa tilaa arvokkaille muistoille onnellisista ja iloisista hetkistä, joita on yhdessä saanut kokea. Eläinten muistellessa Kettua paikasta, jossa Kettu makaa, alkaa kasvaa taimi. Jokainen hyvä muisto kasvattaa taimea yhä vahvemmaksi ja kauniimmaksi puuksi, rakkauden ja muistojen puuksi, joka antaa voimaa kaikille metsän eläimille. Kettu elää ikuisesti ystäviensä sydämissä.

Britta Teckentrupin Muistojen puu on kirja, jota en pysty lukemaan ilman ettei ääni sorru tai silmät sumene kyynelistä. Läheisen poismeno ja siitä puhuminen lapsille on asia, jota pelkään, vaikka en ole vielä siihen tilanteeseen joutunut. Jos ja kun sellainen tilanne tulee, tämä kirja tulee auttamaan meitä kaikkia. Vähäeleisen kauniisti Teckentrup vangitsee olennaisimman niin sanoihinsa kuin kuviinsakin: surun ja tyhjyyden ja hiljaisuuden, ja onnellisten muistojen voiman, valon ja värit jotka muistot tuovat mukanaan, toivon ja lohdun, kun toinen elää vielä muistoissa, ikuisesti.

Värit kantavat kuvakirjoissa usein merkittävää roolia, niin tässäkin. Muistot voivat olla surusta huolimatta keltaisia ja keveitä, punaisia kuin ilo ja rakkaus, ja sellaisenaan ne antavat toivoa, joka selvästi välittyy tämän kuvakirjan sivuilta. Elämä ei ole ohi, värit eivät kuole, muistot eivät kuole, vaikka läheinen ei enää täällä olekaan. Hieman retromainen kuvitus kantaa ja vahvistaa tarinaa, ja kokonaisuus on saumaton ja voimakas. Yksinkertaistettu ja turhasta riisuttu kieli sopii tunnelmaan, Tuula Korolaisen suomennos on mestarimaista.

Tästä lohdullisesta, tarpeellisesta lastenkirjasta erityiskiitos paitsi tekijälle myös kustantajalle!   

Kirjaan on tutustuttu myös mm. Sinisessä linnassa ja Hemulin kirjahyllyssä.

Britta Teckentrup: Muistojen puu (orig. The Memory Tree)

Suomennos: Tuula Korolainen

Kustannus: Lasten Keskus 2013

Mistä: Arvostelukappale 

Tähtiä 5/5

Olga Orava ja metsän salaisuus herättää pohtimaan, mikä on tärkeää elämässä

Mila Teräs: Olga Orava ja metsän salaisuus
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Kustannus: Lasten Keskus 2014
Lyhyesti: Hehkuvasti kuvitettu kaunis tarina metsän salaisuudesta. Onko salaisuus ystävällisyys, rakkaus, unelmat, työ, aika, yhteistyö vai jokin muu? Mikä on sinun salaisuutesi?

Olga Orava pomppasi heleähelmaisen koivun oksalle. Toukka Perhonen oli lukenut uutiset puun lehdistä, mutta niissä ei ollut kerrottu mitään metsän salaisuudesta.
Toukka oli virkannut itselleen hienon makuupussin. Kotelonsa sisällä se aikoi kutoa itselleen siivet unien langoista.
- Syksyllä siipeni ovat valmiit, ja minusta tulee Päivi Perhonen, se sanoi.
- Unet ja unelmat, ne ovat metsän salaisuus, Toukka Perhonen uskoi lujasti. 

Olga Orava miettii, miksi metsä soi niin kauniisti. Mikä on metsän salaisuus? Se lähtee selvittämään asiaa eri eläimiltä, ja kaikilla on kysymykseen oma vastauksensa. Arvo Kääpä uskoo aikaan, Rouva Sini Tiainen rakkauteen. Erkko Kuoriainen arvostaa kirjoja ja oppimista, Toukka Perhonen unelmia. Ja niin edelleen. Mitä itse kukin pitää tärkeänä. Asioita punnittuaan Olga Orava tuumaa, että se itse taitaa arvostaa eniten hyppimistä.

Hyvä kysymys, kerta kaikkiaan! Kysymystä elämän arvoista lähestytään lapsentahtisesti, kauniisti ja puhuttelevasti, niin että kirjan lopetettuaan mieli jää askartelemaan kysymyksen ympärillä. Mikä minulle on tärkeää elämässä? Yhteistyö, unelmat, työ, aika, opiskelu, ennakkoluulottomuus, rakkaus, auttaminen? Sama kävi 8-vuotiaalle, joka kirjan toisen kerran aloitettuamme muisti heti kirjan idean ja mietti: Hmm, mikäköhän mulle olisi tärkeintä? Hei mä tiedän, se on hyppiminen!



Viime aikoina on ollut mielettömän paljon upeita lastenkirjoja, ja tässä on taas yksi, josta tykkään paljon. Karoliina Pertamon hehkuvin värein kuvittama kirja ja sen kansi varasti huomioni heti kirjakaupassa, kun sen ensi kerran näin. Ja kun sitä selaa ja tutkii, jokainen aukeama on minusta taideteos, tilaan tarkasti sovitettu - hienot viivat ja yksityiskohdat voimakkaat värit taustallaan. Mukana on tällä kertaa metsään sopivasti myös maanläheisiä sävyjä, niitäkin runsaasti ja ennakkoluulottomasti yhdisteltyinä. Kuvat tuovat tarinaan huumoria ja leikkiä.



Viimeksi ihastelin Pertamon värien käyttöä ja kuvituksen kekseliäisyyttä runokirjassa Baudeliero ja Mette-Rotta, sama runsas ja ennakkoluuloton tyyli jatkuu Olga Oravassa. Tykkään! (Silläkin uhalla että olen viime aikoina tykännyt kaikista blogiin tuoduista lastenkirjoista.)

Olga Oravaa on luettu mm. Kirjakaapin Kummitus -blogissa.

Mila Teräs: Olga Orava ja metsän salaisuus
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Kustannus: Lasten Keskus 2014
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta
Tähtiä: 4/5

Lasten lintukirja innostaa kuuntelemaan ja tutkimaan lintuja

Pertti Koskimies: Laulava kirja. Lasten lintukirja.

Kustannus: Kids.fi 2014

18 s.

Lyhyesti: Havainnollinen ja kaunis lintukirja, jossa esitellään noin 80 lintua elinalueiden mukaan, ja noin 30 linnusta on mukana ääninäyte. Innostava kirja!

Peippo on Suomen toiseksi runsaslukuisin pesimälintu pajulinnun jälkeen. Sen ponteva laulu kuuluu kaikenlaisista metsistä. 

Meillä on mökin vieressä mäntymetsä, jossa on mustikan varpujen lisäksi melkoisen paljon lintuja. Palokärki on helppo tunnistaa, ja eräänä kesänä metsässä näkyi myös jokin Suomen pöllöistä. Lisäksi siellä laulaa moni pikkulintu, jota en tunne. Mutta nyt tunnen ainakin yhden, sen jonka laulu kaikuu innokkaimmin tälläkin hetkellä pöydän ääressä istuessani: peippo!

Kiitos tästä kuuluu Lasten lintukirjalle. Koska sekoitan kuovin ja kuikan enkä tunne edes yleisimpiä lintujamme, tämä uutukainen kirja oli kuin vastaus toiveeseen, jota en ollut tajunnut toivoa. Alun perin tästä innostuivat kuitenkin lapset (8 ja 4v.), jotka kiinnostuvat kaikesta soivasta ja paineltavasta.

Kirjassa esitellään kahdeksan erilaista suomalaista luontotyyppiä, ja joka aukeamalla on esitelty noin kymmenen lintua, joista on kerrottu muutamalla lauseella olennaisin. Lisäksi, mikä ihana lisä, yhteensä 30 linnusta on mukana ääninäyte. 

Mukana ovat kaikki tyypillisimmät suomalaiset lintujen elinalueet ja niiden linnut: pihapiirien, peltojen, rantojen, saariston, kosteikkojen, havumetsien, lehtimetsien, soiden ja tunturien linnut.

Tietokirjailija ja lintututkija Pertti Koskimiehen kuvat ovat upeita. Tekstiä on niukasti ja se on tietokirjamaista. Linnuista kerrotaan mm. niiden talvimuutosta, pesästä, ruokavaliosta, ominaisuuksista, mutta ulkonäköön ei esimerkiksi ole keskitytty juurikaan, mikä on minusta hyvä. Kuvista on helppo nähdä, kenen ääni löytyy kuunneltavaksi, vaikka välillä oikea lintu onkin hankala löytää 30 pikkukuvan joukosta.

Tämä kirja innostaa bongaamaan lintuja lähiympäristöstä. Oikeastaan ainoa mitä jää kirjasta toivomaan on lisää ääninäytteitä! Miltä kuulostaa esimerkiksi havumetsän metsäkirvinen tai kuukkeli, tai rantojen telkkä? Pitäisikö kaivaa netistä lisää ääninäytteitä? Onko tässä nyt uusi innostus viriämässä…

Kirja sopii paksujen pahvikansien vuoksi ihan pienillekin, jo 1-2-vuotiaille. Meillä se kiinnostaa koko perhettä: 8-vuotias tavailee lintujen nimiä ja etsii linnun ääntä, 4-vuotias kuuntelee ääniä. Mies tutkii lintuja ja niiden ulkonäköä heränneellä mielenkiinnolla, ja itse painelen etenkin omia suosikkejani - kaupunkikotimme pihalla laulavaa mustarastasta, lapsuuteni pelloilla laulavaa kuovia, iltanuotioilla järven rannalla kuuntelemaani kuikkaa, sekä Helsingin ja meren symbolia, lokkia, joka on minulle kotiääni.

- On itse asiassa aika yllättävää, millainen voima äänillä onkaan muistojen ja tunnelmien luojana ja kannattelijana!

Lasten lintukirjaa on esitelty myös Kaunis päivä -blogissa.

Ihanaa kevättä ja alkavaa kesää kaikille!

Pertti Koskimies: Laulava kirja. Lasten lintukirja.

Kustannus: Kids.fi 2014

Mistä: Kustantajalta

Tähtiä: 4,5 / 5