Mauri Kunnas: Joulutarinat

Mauri Kunnas: Joulutarinat + äänikirja
Kustannus: Otava 2011
n. 140 s.

Täällä meillä leijailee vielä ihan selvästi jonkinlaista joulumieltä ilmassa (katsoimme juuri perheen kanssa Napapiirin pikajuna -elokuvan), joten blogataan vielä yhdestä joulukirjasta, joka on Meri Savosen Tonttulapset ja seikkailujen joulu -kirjan ohella ollut meillä suosikki tänä jouluna. Mikäpäs muu se olisikaan kuin suomalaista lastenjoulukirjaperinnettä ainakin itselleni vahvimmin edustava Mauri Kunnaksen Joulutarinat. Yhteisnide kolmesta kirjasta julkaistiin 2011, kun Kunnaksen Joulupukki-kirjan julkaisemisesta tuli kuluneeksi komeat 30 vuotta.

Joulupukki (1981) -tarinan lisäksi kirjasta löytyvät myös Kaksitoista lahjaa joulupukille (1987) sekä Joulupukki ja noitarumpu (1995). Kirjojen lisäksi nide sisältää äänikirjan samoista kirjoista, mikä ilahdutti meitä erityisesti, sillä äänikirjat ovat aina ihania. Kunnaksen Joulutarinoiden lisäksi meillä onkin kuunneltu paljon Suomalainen Tonttukirja -äänikirjaa, joka itse asiassa on itselleni ainoa Kunnaksen joulukirjoista, jota luin paljon lapsuudessani. Muistin vuosikymmenten tauonkin jälkeen elävästi Välikaton Feetun ja Saunatontun, joka tietämättömuudessään uinahtaa paljuun löytääkseen itsensä aamulla suureksi kauhukseen puhtaana ja noettomana. Kunnaksen piirrokset tontuistaan ovat jääneet lähtemättömästi mieleeni ja kuuluvat itselleni tärkeisiin lastenkirjamuistoihin.

Nyt kuitenkin tarkempi katsaus Joulutarinoihin. Joulupukki-kirja on kuulunut lasteni jouluihin jo hetken, sen sijaan kaksitoista lahjaa joulupukille -kirjaa ollaan lainattu vain joskus kirjastosta, ja Joulupukki ja noitarumpu oli vallan tuntematon. Ehkä siksi 6-vuotias esikoinen ihastuikin juuri siihen kaikkein eniten.

Joulupukki ja noirarumpu -tarinassa on metka juoni: ensin löytyy vanhannäköinen kirje, jossa on kummallinen piirrustus ja allekirjoituksena Vekara. Kaikki mestaritontut tulkitsevat piirroksen omalla tavallaan ja alkavat valmistaa Vekaralle lahjaa. Samalla Korvatunturilla tapahtuu kummia. Joku tekee jatkuvasti pieniä tihutöitä: joulupuuroon on kaadettu pippuria, suklaakonvehtikone menee sekaisin ja Bertta Bitin tietokoneeseen ilmestyy virus. Tihutöitä säestää omituinen, matala rummutus. Loppuratkaisu on kummallisempi kuin kukaan olisi osannut arvata, sillä jäljet johtavat 50 vuotta vanhaan tapahtumaan ja itse shamaaniin, lapinnoitaan. Onneksi epäselvyydet saadaan ratkottua ja pukki saa samalla itselleen uuden, innokkaan apulaisen.






Joulupukissa ja noitarummussa piirrosjälki (kts. yllä) eroaa selvästi kahdesta muusta. Tyyli muistuttaa Don Rosan rosoisesta piirrosjäljestä, ja tuntuu alkukankeuden jälkeen kokoajan paremmalta, kun siihen tottuu. Kunnas on kirjoittanut teokseen alkupuheen, jossa kertoo mielenkiintoisia kaikkien tarinoiden syntyvaiheista ja niiden kuvituksesta. Joulupukki ja noitarumpu -tarina kirjoitettiin alunperin animaatioelokuvaan, ja samalla syntyi sitten kirjakin. Elokuva, kuten myös kirja, on ilmestynyt monilla kielillä, itse en ole vain koskaan siihen törmännyt. Hassu tarina ärhäkästä (ja vähän hellyyttävästäkin) lapinnoidasta valloitti kuitenkin 6-vuotiaan nyt ihan kokonaan.

Tarinoista vanhin, iki-ihana Joulupukki kertoo aattoon valmistautumisesta ja Korvatunturin monista puuhista etenkin tonttujen näkokulmasta, ja lopulta joulupukin matkasta aattona lasten luo. Kuvituksesta löytyy roppakaupalla perinteisiä suomalaisia talonpoikaisesineitä ja yksityiskohtia, joita jaksan aina ihailla Kunnaksen vanhimmissa kirjoissa. Itselleni Joulupukki onkin ehkä kaikkein ihanin kolmesta tarinasta, niin läpikotaisin suomalaisen joulun oloinen ja vahvasti perinteikäs.

Kirjan keskimmäinen tarina, Kaksitoista lahjaa joulupukille kertoo pienestä Ville-tontusta, hyvää tarkoittavasta pienestä säheltäjästä, joka haluaa ja yrittää parhaansa mukaan ilahduttaa joulupukkia jokaisena jouluaattoa edeltävänä päivänä. Usein lopputulos on jonkinlainen hassu kommellus tai haaveri, mutta tärkeintä on, että joulupukkia Villen tempaukset naurattavat, ja sehän se joululahjassa tärkeintä onkin. Kunnas itse kertoo kirjan alussa, että siinä missä Joulupukki-tarinan kuvitus ammentaa vielä suomalaisesta jouluperinteestä olkikoristeineen, on Kaksitoista lahjaa joulupukille -kuvitukseeen hiipinyt ruotsalainen henki sievine ykstyiskohtineen esineissä ja sisustuksessa. Tässä kuvituksessa onkin ehkä eniten yksityiskohtia ja tekstin ulkopuolle jätettyjä pikkuhahmoja, jotka touhuavat omissa askareissaan.

Yhteisniteen yksi antoisimmista seikoista on Kunnaksen kirjoittama esipuhe kirjojen kuvituksista ja syntyvaiheista. Hän paljastaa mm. Kaksitoista lahjaa joulupukille kuuluvan omiin suosikkeihinsa koko tuotannostaan, ja kirjaan saaneen alkunsa perheen viettäessä joulua Kaliforniassa vuonna 1985. Koti-ikävän iskiessä ei auttanut muu kuin ottaa kynä käteen ja hahmottaa perheelle skandinaavista joulutunnelmaa. Oli myös mielenkiintoista lukea, miten alkuperäiseeen Joulupukki-kirjaan oli piirretty jopa joulupukin ja YK:n pääsihteerin tapaaminen. Valmiista kirjasta kuva jäi kuitenkin pois, vain rauhankyyhky jäi jäljelle. "Onneksi", toteaa Kunnas nyt.

Kaikkinensa Kunnaksen paksu (140-sivuinen!) joulun yhteisnide on sellainen suomalainen klassikko, joka on kiva kaivaa esiin joka joulu ja palata kunnasmaiseen maailmaan tuttuine, mieleenpainuvine piirroksineen, ja jonka haluan ehdottomasti siirtyvän taas yhden sukupolven eteenpäin. Äänikirjaa kuunnellessa on aikaa paneutua kuvitusten loputtomiin yksityiskohtiin, Korvatunturin elämäniloon ja värien runsauteen. Siinä missä suomalaista lastenkirjallisuutta ei voi kuvitella ilman Kunnasta, ei joulupukkia ja tonttujakaan voi enää nähdä mielessään ilman Kunnaksen kynänjälkeä.

Meri Savonen: Tonttulapset ja seikkailujen joulu

Meri Savonen: Tonttulapset ja seikkailujen joulu
Kuvitus: Sirja Iisakka
Kustannus: Saarni-kirjat 2010
133 s.

Hyvää Uutta vuotta kaikille! Vaikka uusi vuosi on alkanut jo muutama päivä sitten, varastan vielä hetken joululle ja tontuille, siksi viehättävä joulukirja on jäänyt joulun tuoksinassa bloggaamatta. Ja itse asiassa on mukava venyttää joulun rauhallista tunnelmaa vielä lisää. (Pahoitteluni muuten kuvien epämääräisyydestä, valo ei vain riitä!)

Kirjoitin aiemmin Meri Savosen viehättävän verkkaisesta, tonttujen kesästä kertovasta kirjasta Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat, joka valloitti kuusivuotiaan kuuntelijan ihan täysin. Nyt meillä on ollut ilo tutustua Savosen 2010 ilmestyneeseen jouluiseen lastenromaaniin, Tonttulapset ja seikkailujen joulu.  

Lumimyrsky yltyi kuitenkin yltymistään. Tuuli tarttui poikien tonttulakkeihin ja alkoi leikkiä niillä korkealla ilmassa. Hetkessä poikien hiukset muuttuivat jääpiikeiksi. Mutta he eivät voineet edes sitoa kaulaliinojaan päidensä suojiksi, koska eivät pystyneet irrottamaan käsiään hetkeksikään. Heidän oli pidettävä tiukasti kiinni pysyäkseen Jeiporon selässä. 

Joulu on lähestymässä, kun tonttulapset Tiitu, Tuisku, Timi ja Verne kuulevat Korvatunturilla liikkuvista huolestuttavista uutisista. Joulupukki on saanut vähemmän kirjeitä lapsilta kuin koskaan aiemmin, eivätkä aikuiset enää kerro lapsilleen tontuista ja joulupukista entiseen tapaan. Toimeliaat tonttulapset päättävät tehdä uskaliaan kierroksen ihmisten parissa Havukosken kylällä lentävillä poroillaan. Kaikki ei kuitenkaan mene ihan niinkuin on suunniteltu, ja hyvin paljon ja hyvin jännittäviä asioita ehtii tapahtua ennen kuin tonttulapset saavat istua Korvatunturin tuttuun joulusaliin nauttimaan jouluateriasta. 

Tonttulapset ja seikkailujen joulu -kirjassa on roppakaupalla jouluun liittyvää salaperäisyyttä, tonttujen taikaa ja taustalla vaikuttava, paikoin armotonkin talvinen luonto, jonka tuiskut eivät säästä tonttujakaan. Nautin paitsi näistä myös Savosen kerrontatavasta. Tontut ovat juuri sellaisia jollaisena olen ne itsekin lapsille kuvaillut, ja kaikki on jotenkin sopivan perinteikästä. Kuten mielellään jouluna asiat ovat. Mietinkin monessa kohdin, että Savonen on kasvanut Mauri Kunnaksen ja muiden perinteisten suomalaisten tonttukertojien parissa, lisäten ja sekoittaen soppaa sopivasti kirjailijan vapauksin, muttei kuitenkaan liikaa.

Lentävistä poroista voi toki olla montaa mieltä, mutta lapsikuuntelija nieli nekin itsestään selvänä, ja minusta sekin sopi hyvin satuun, jota reunustivat muutenkin yliluonnollisuus ja jouluun liittyvä salaperäisyys. Pidin kovasti myös muun muassa Vaari Riihirannan hahmosta ja ideasta ainoana ihmisenä, joka tuntee Korvatunturin salaisuuden, joulupukista hahmona sekä Korvatunturista tonttukansan kotina. Solahdin sujuvasti tonttujen tunnelmallisiin koteihin Korvatunturin kätköissä, hetkeen kun isä- ja äititonttu juttelevat keittiössä ja tonttulapset ovat kaivautuneet sänkyihinsä.

Kaikkinensa niin tässä kuin Savosen aiemmassakin teoksessa on ihastuttavaa vanhanaikaisuutta, rehtiyttä toisista ja yhteisestä huolehtimisen muodossa sekä kunnon satua, joka ei pelota missään vaiheessa lapsikuuntelijaa liikaa. Tässä ensimmäisessä kirjassa on selvästi enemmän jännitystä kuin seuraajassaan, ja itse taisinkin nauttia enemmän juuri tästä kirjasta. Kuusivuotias piti molemmista kirjoista yhtä paljon, ja tällä hetkellä Tiitun ja ystävien seikkailut ovatkin hänelle mieluisinta joululukemista. Iltasatua oli joka ilta yhtä vaikea lopettaa!

Sirja Iisakan pehmeitä lyijykynäpiirroksia olisi katsellut mielellään enemmän, ne sopivat hienosti kirjaan.

Suosittelen tonttulapsista kertovia kirjoja noin viisivuotiaasta ylöspäin itse lukeville alakoululaisille. Itse luen kirjan mielelläni muulloinkin kuin jouluna, siksi viehättävä tunnelma kirjassa on.

Tonttulapsista on blogattu myös Luen ja kirjoitan -blogissa ja Kirsin kirjanurkassa.

Meiltä tähtiä 4 / 5 ja lapselta jälleen täydet tähdet!

Minna Lindeberg: Aimo ja Unto

Minna Lindeberg: Aimo ja Unto (orig. Allan och Udo, Söderströms 2011)
Kuvitus: Linda Bondestam
Suomennos: Tittamari Marttinen
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2012
n. 28 s.

Nyt olen vanha jäärä tarpeeton, joka ihan turhaan yhä täällä on", Unto Bismarck huokaa. "Mennyt maineeni takaisin tuokaa!"
Hän kepillään kattoa takoo, voi kurjuus ja katkeruus!
Kaikkialla lepää syvä hiljaisuus.
Vain mitalit kilisevät, ja jääkaappi hurisee.
Unton korvaan Aimo huutaa ja huokailee:
"Kuuletko mitään, taatto? Piristy, nyt on jouluaatto!"

Jouluaatto ei ala hyvin kahdeksankymppisten Unton ja Aimon kotona. Uransa armeijassa luonut Unto Bismarck on masentunut. Hän aikoo istua keittiössä, kunnes joulu on ohi. Aimo on surullinen. Jokainen tietää, miten mahdotonta on yrittää piristää masentunutta. Minuutit kuluvat hiljaisuudessa, päivä hämärtyy.

Sitten Aimo saa houkuteltua Unton unien maahan, jossa kaikki haaveet voivat toteutua. Unelmat vievät parin villiin uneen, jossa viekas Siirappi Al Sahrami imarteluillaan kutoo Unton itsetyytyväisyyden verkkoon ja saa tämän hylkäämään Aimon. Kun viekkaan Al Sahramin verkko Unton ympärillä kiristyy ja tämä yrittää turhaan pakoon, tulee Aimo ystävän apuun. Unto pyristelee ulos unelmastaan, ja herää huojentuneena kotituolistaan. Onnellisena hän muistaa yhtäkkiä tapaamisensa Aimon kanssa, kaikki yhteiset muistot vuosien varrelta.

Iltakävelyllä he näkevät taas tähdet, sanat, seinät, sen miten kahvi keinuu kupissa, miten meren aallot vaihtelevat. Maailma on heidän silmissään taas ihmeellinen.

Unto ja Aimo on jälleen sellainen kirja, jolla on yhtä lailla kerrottavaa ja sanottavaa niin lapsille kuin aikuisillekin. Se on jälleen - kuten hämmästyttävän usein lastenkirjat ovat! - kirja, jonka monitahoisuus on uskomatonta, kun sitä pysähtyy miettimään. Kuten vaikka vanhusten masentuneisuus ja yksinäisyys ja vanhenemisen mahdollinen raadollisuus (vaikka en tietenkään tiedä aiheesta juuri muuta kuin muutaman lähimmän kautta nähtynä, ja uskon yhä, että riippuu henkilöstä miten vanhenemisen ottaa, kuten kaikki asiat). Tai se, kun omat unelmat ovat vain muistoja, parhaassa tapauksessa toteutuneita, mutta silti takanapäin ja elämän joutuu hyväksymään sellaisena kuin se nyt on... ellei sitten luo uusia unelmia. Tai masennus ja sen mahti huputtaa kaikki ilo elämässä verhon alle. Ja sitä, miten joskus ei vain osaa ja muista arvostaa jotain kauhean tuttua ja rakasta, koska sitä on alkanut pitää itsestäänselvyytenä, ja siksi sen on tyhmyyttään heittämässä pois ja vaihtamassa johonkin uuteen. Pitkässä ihmissuhteessa käy helposti niin.

Toisaalta kirja muistuttaa, millaista iloa yhdessä oleminen tuottaa ja millaista voimaa toisesta ihmisestä saa. Ja se saa muistamaan ne harvat hetket, kun joskus on kuin herännyt horroksesta ja nähnyt kaiken kirkkaammin ja kauniimpana. Niinä hetkinä on tajunnut elämän ihmeellisyyden ja ollut yhtäkkiä ihan hirveän onnellinen ihan vain siitä, että on elossa.

Minna Lindebergin teksti on loruilevaa ja runoilevaa, asian ytimeen osuvaa, ja Linda Bondestamin kuvitus virkistävän omanlaistaan ja kokeilevaa, se pursuilee kollaaseja ja hauskoja yhdistelmiä, mainioita ilmeitä ja pieniä havaintoja kaupunkiympäristöstä. Aimo ja Unto on parin kolmas yhteinen kirja, ja se valittiin vuonna 2011 yhdeksi vuoden kauneimmista kirjoista.

Jälleen on taas vain suositeltava kirjaa lämpimästi!

Tähtiä 4 / 5

Muita blogissa esittelemiäni Linda Bondestamin kuvittamia kirjoja ovat Diktaattori, Mainio Herra Iloinen sekä Retkuliinat.

Iloista itsenäisyyspäivää kaikille lukijoille!

Nora ja Pirkko-Liisa Surojegin: Untu ja sydäntalven salaisuus

Nora Surojegin: Untu ja sydäntalven salaisuus
Kuvitus: Pirkko-Liisa Surojegin
Kustannus: Otava 2012
104 s.

Valo talven keskellä. Joulu. Jokin ihmeellinen asia, jokin mikä valaisee synkimmänkin talven. Untu ajatteli, että jos joulu oli olemassa, oli se jotakin sellaista, mikä oli ehdottomasti löydettävä. Rannikon talvi oli pimeä ja synkkä, vuosien vieriessä sen väritkin tuntuivat Untusta haalistuneen. Ajatus iloisesta kirkkaudesta synkkyyden keskellä oli suorastaan vastustamaton.

Untu ja sydäntalven salaisuus on kertomus pienestä Untusta etsimässä talven mystistä valoa, joulua, josta se kuulee ensi kertaa löytäessään rannalta merestä huuhtoutuneen ruttuisen joulukortin. Ajatukset joulusta eivät anna rauhaa, ja niin Untu lähtee kohti pohjoista, etsimään joulun valoa.

Matkalla Untu tapaa monenmoisia metsän olentoja, kuten mahtavan, juhliin valmistautuvan Kekrin, ahkerasti puuhastelevia muppeleita, hitaita, viisaita hämyläisiä, metsän kuninkaan karhun, suuren Poukko Pannahisen ja monia muita. Kaikki ne auttavat häntä eteenpäin, ja niiden sekä susilauman avulla Untu selviää myös salakavalasta, lumen alla luikertelevasta rautamadosta, joka iskee silloin kun kaamoksen pimeys tuntuu kaikkein synkimmältä ja epäilys valon olemassaolosta melkein valtaa mielen. Lopulta porot johdattavat Untun nuotion kajossa joulun ukon luo, joka saa Untun ymmärtämään, mistä joulussa on kysymys. Joulun valo ammennetaan muistoista, ystävistä, teoista ja sanoista.
































Kuvissa näkyy osa kirjan taiasta. Kuvittaja Pirkko-Liisa Surojegin on täyttänyt sivut vuoroin hämyisillä ja sumuisilla, vuoroin salaperäisillä tai pakkasen sinertämillä kuvilla, joita katsoessaan haistaa kostean metsän mullan tuoksun tai kuulee lumen narskeen kengän alla ja tuntee poskissaan pakkasen nipistyksen. Yhtä upeaa kuvitusta näkee harvoin. Joulun ukko on mystinen, sarvipäinen hahmo, hitaat hämyläiset kahvipannuineen (kannessa) naavaisia puuvanhuksia. Kuvitus avaa polun Suomen syksyiseen ja talviseen metsään sen kaikessa salaperäisyydessään. Surojegin on kuvittanut aiemmin myös mm. Suomen lasten Kalevalan ja Suomen lasten eläinsadut.













Fantastisen kuvituksen rinnalla kulkeva Nora Surojeginin teksti on miellyttävää lukea. Tarinassa on mukana paljon suomalaista perinnettä ja entisajan viehätystä, ja Lapin mystiikka ja olot kiehtovat. Pidin myös tavasta, jolla joulun taika avataan joulun valoa etsivälle: ystävät, teot, muistot ja sanat tuovat joulun. Lapsille kirja on viristävän erilainen näkökanta jouluun ilman totuttua joulupukkia tai lahjoja, ja kaupallisuus on kirjasta niin kaukana kuin vain olla voi!

Luimme kirjan 6-vuotiaan kanssa, joka syventyi kuuntelemaan kirjan tarinoita herpaantumatta. Kuvitus kiehtoi sekä häntä että 3-vuotiasta suuresti, etenkin karhu-kuva! Karhu metsän kuninkaana teki suuren vaikutuksen, meillä kun on jostain syystä viime aikoina useammin luettu lastenkirjoja, joissa leijona näyttäytyy eläinten ehdottomana kuninkaana. Kirjaa lukiessamme nautinkin siitä, miten se monin tavoin syvensi suomalaista kulttuuria ja perinteitämme.

Kaikkinensa kirja on mainio jouluun ja talveen virittäjä. Niin tarinassa, kuvituksessa kuin sanomassakin on mystiikkaa ja salaperäisyyttä, joka sopii loistavasti erityisesti tähän vuodenaikaan!

Tähtiä meidän perheeltämme 4 / 5

Lapin luonnosta kertoo myös sarjakuvamainen Hanna ja Antti Kallion Velhovaari ja kultahippu (Art House 2012) jonka olen esitellyt blogissa aiemmin.

Toinen mukava jouluun sopiva tarina on samoin blogissa esitelty Meri Savosen Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat (Saarni-kirjat 2011).

Tracey Gorderoy: Tämä on minun!

Tracey Gorderoy: Tämä on minun!
Kuvitus: Caroline Pedler
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustannus: Mäkelä 2012

Yleenä kaikki alkaa kaverin kanssa hyvin. On kiva rakentaa majaa ja kokeilla, kumpi osaa murista kovempaa...

Mutta joskus tulee riitaa, kun molemmat haluavat leikkiä juuri samalla lelulla. Yleensä siinä käy huonosti. Jompaa kumpaa sattuu. Tulee itkua ja pahaa mieltä, ja tarvitaan aikuista auttamaan ja selvittämään. Sitten ei enää huvita leikkiä toisen kanssa, vaan mökötetään...

Kunnes toinen keksii jotain kivaa. Kuten haluaa antaa vauhtia keinussa! Yhtäkkiä kumpikaan ei olekaan enää vihainen, sillä eihän sitä jaksa kauaa. Vielä hauskempaa on, jos aikuinen antaa vautia molemmille! Lelukin mahtuu mukaan, molemmille yhteisesti.

Tämä on minun! -kuvaa parivuotiaille ja hieman vanhemmille tuttuja jokapäiväisiä lelun jakamis- ja kädestäottamiskiistoja. Lapsen on helppo eläytyä tilanteeseen nallejen kautta, ja kiistan keskiössä oleva lelu on kekseliäästi painettu hehkuvasti kohokuvioiduksi, jotta se olisi mahdollisimman houkutteleva. Tekee ihan mieli koskettaa karheaa oranssia tiikeriä. Lyhyt, pieni tarina osuu kiistojen ytimeen, ja asettaa ne oikeisiin mittasuhteisiin. Aikuisella on tärkeä roolinsa auttaessaan pieniä unohtamaan kiistansa ja pääsemään pettymyksistä yli, ja näyttäessään, että asioita voi oikeasti jakaa.

Summa sumamrum: Söpö, ulkoasultaan houkutteleva pieni tarina uhmaikäisille ystävyydestä ja tavaroiden jakamisesta. Erityistä plussaa siitä, että vaikka kirjan kansi ei herättänyt suuria odotuksia, tarina ja toteutus olivat yllättävän kivoja!

For you are a Kenyan child

Kelly Cunnane: For you are a  Kenyan child
Art by Ana Juan
Published by Simon and Chuster 2006

”Una taka cheza?” Do you want to play? he asks. ”Kabisa!” Of course! You shout, and run without thinking of anything else in the world you have to do but kick the ball with your friend.

For an english review, please down further down.

On aina kiinnostavaa tutustua muiden maiden lastenkirjoihin ja katsoa, millaisin silmin niissä katsotaan maaailmaa ympärillämme ja millainen on lasten rooli ja asema kirjoissa. Kelly Cunnanen kirjoittama ja Ana Juanin kuvittama For you are a Kenyan child kuvaa pienen pojan yhtä päivää kenialaisessa kylässä. Hän saa tehtäväkseen huolehtia isoisän lehmistä, mutta mielenkiinto ajelehtii pian kiinnostavimpiin asioihin. Lukija kohtaa pojan kautta afrikkalaisen kylän tavallisia tapahtumia: poika pelaa räteistä tehtyä jalkapalloa kaverinsa kanssa, napsii taivaalta herkullisia hyönteisiä suuhunsa, nautiskelee isoäidin hiilellä makeuttamaa maitoa, jahtaa apinoita ja pitelee kyläpäällikön sauvaa. 

Illalla poika muistaa kauhistuneena tehtävänsä ja kiiruhtaa takaisin lehmien luo, mutta niitä ei näy enää missään! Onneksi isoisä on lempeä ja viisas, hän on tullut huolehtimaan lehmistä, eikä ole lapsenlapselleen vihainen. 

Take the cows home with Grandfather. Do not stray, for you are a kenyan child and have been everywhere and seen everything in this african village today.

Yöllä koko kylä nukkuu, mutta jos kuuntelet tarkasti, saatat kuulla apinaäidin kertovan pienokaiselleen tarinaa apinaa jahtaavasta pojasta. 

Kirja on mielenkiintoinen, pienimuotoinen kuvaus kenialaisesta kyläelämästä ja kohtaamisista ihmisten välillä. Autenttisuus ja taiteilijan vapaus ovat löytäneet jonkinlaisen keskitien, sillä rehevissä kuvissa ja tarinan yksityiskohdissa on paljon tunnistettavaa: peltiastiat, vaatetus, paljaat jalat. Myös pyöreitä, mudasta, tuhkasta ja lehmän lannasta tehtyjä majoja, manyattoja, näkyy vielä etenkin maasai-heimon asumuksina. Tosin perinteet muuttuvat Keniassakin, ja lisäksi paikalliset terveysviranomaiset ovat tosielämässä ottaneet majat hampaisiinsa, sillä tiiviit, vettä erinomaisesti pitävät manyatat ovat myös oivallinen leviämispaikka tuberkuloosille ja malariasääskille! Siksi viranomaiset yrittävätkin nyt saada ihmisiä korottomaan majojen kattoja ja tekemään ikkunoita, jotta ilmanvaihto saataisiin paremmaksi.

Kirjan teksti on melko lyhyttä, runollista ja soljuvaa. Sitä elävöittävät swahilinkieliset repliikit, mitkä ovat onnistunut lisä tekstiin, etenkin kun kirjan alussa löytyy sekä ääntämisohjeet että käännökset. Swahilihan on englannin ohella Kenian toinen virallinen, yhteinen kieli. 

Ana Juanin* värikylläinen ja täyteläinen taide luo ison osan kirjan ainutlaatuisuudesta. Hahmot ovat suurisilmäisiä ja ilmeikkäitä, värit intensiivisen lämpimiä, auringonlaskun sävyisiä, ja karkottavat marraskuisen harmauden hetkessä! Kirja viekin lukijansa aivan erilaiseen maailmaan pelkästään kannen aukaisemalla. Erilaisuus tekee kirjan lukemisesta elämyksen ja muistuttaa toisenlaisen todellisuuden olemassaolosta. Lisäksi hehkuvat värit tekevät lämpimän olon! Juuri nyt hyvin monessa paikassa paistaa aurinko... (ja Suomessakin, vaikka pilvien takana, niin siellä se kuitenkin on!)

Tähtiä: 4 / 5

* Madridissa asuva Ana Juan on järjestänyt useita taidenäyttelyitä ympäri maailmaa, kuvittanut monia kirjoja, ollut kuvittajana aikakaus- ja sanomalehdissä sekä voittanut kirjallaan The Night Eater Ezra Jack Keats New Illustrator Awardin. 

I’m always interested in reading children’s books around the world, observing how they illustrate the world around us, how they describe the lifes of the children. For you are a Kenyan child is written by Kelly Cunnane and illustrated by Ana Juan, who has published her illustrations in many magazines and newspapers and illustrated several children's books. The book describes an ordinary day of a Kenyan child living in the countryside, supposed to take care of grandfather’s cows but instead enjying his day to the fullest around the village, playing football with a rag ball, eating tasty bugs from the sky, drinking grandmothers sleeping milk sweetend with crushed charcoal, chaising monkeys, having chapatis and holding village chief’s stick.

The book is an exciting and interesting description of the kenyan rural life with it’s curiosities, combining authenticity and artist's freedom rather successfully. The text is poetic and simple. Art in the book is just fabulous, intensively warm and colourful, offering the reader a welcome glimpse of a very different world and at the same time a welcome escape from the finnish november. The colours shine like the setting sun. A few kiswahili words and sentences give an authentic feel to the book, and there are pronouncing instructions in the beginning of the book. 

I like the book, the way it takes you into another world in the moment you open the cover. I can imagine small readers enjoying the book, the art and the story of boy's games during the day.

Sanna Pelliccioni: Onni-poika saa uuden ystävän ja Onni-poika ja hirveä hirviö

Sanna Pelliccioni: Onni-poika saa uuden ystävän
Kustannus: Minerva 2012
40 s.

Sanna Pelliccioni: Onni-poika ja hirveä hirviö
Kustannus: Minerva 2011
34 s.

Onnista ja Aramista tulee pian ystävät. Aram on opettanut Onnille sanan pyörä. Se on Aramin kielellä Docharkhe. Onni on opettanut Aramille sanan karjalanpiirakka, koska Aram tykkää karjalanpiirakoista. (Onni-poika saa uuden ystävän)

Vaikka olin kuullut usein Onni-poika -sarjasta, olin jotenkin onnistunut kiertämään sen muutamaa kirjakaupassa tehtyä selailua lukuunottamatta. Onneksi löysin sen nyt, ja ilahduin kirjoista kovasti!

Onni-poika saa uuden ystävän -kirja kertoo kulttuurienvälisestä ystävyydestä sekä pienistä eroista mutta vielä suuremmasta samankaltaisuudesta kahden eri maasta tulevan pienen pojan välillä. Onnin naapuriin muuttaa Aram-poika Iranista. Hänen perheensä tuo Onnin perheelle tervehdykseksi tuoksuvaa vanukasta, ja vastalahjaksi Onnin perhe leipoo Aramin perheelle tiikerikakun. Vaikka Aram ei puhu yhtään suomea, lapset ystävystyvät pian. Myös vanhemmat ystävystyvät, ja huomaavat yllätyksekseen, miten pääsiäiseen Suomessa ja nowruziin Iranissa liittyy hämmästyttävän paljon samanlaista. He juhlivatkin yhdessä nowruzia ja pääsiäistä, ja lopulta myös sitä, miten Aramin äiti saa hakemansa työpaikan.

Onni-poika ja hurja hirviö -kirjassa liikutaan ihan erilaisissa tunnelmissa, nimittäin hämäräseikkailussa metsässä Onnin isin ja naapurin Helmin sekä Helmin äidin kanssa. Lapset bongaavat retkellään yöperhosia ja lepakoita, ja nauttivat eväitä pimeässä metsässä. Myöhemmin Onni leikkii naapurin Viljon kanssa kummitusleikkiä, joka pelottaa kovasti pikkuveli-Olavia. Illalla molempien poikien on kovin vaikea saada unta, ja äidin pitää istua pitkään sängyn vieressä.

Molemmissa kirjoissa oli herttaista mutkattomuutta ja hirveän hyvin tavoitettua lapsiperheen arkea. Teksti ja repliikit sopivat suuhun mainiosti, ja kohtaukset olivat ihan kuin meiltä, 6- ja 3-vuotiaiden lasten kotoa. Olin varautunut lukemaan pienikokoiset kirjat nopeasti läpi, mutta tekstiä ja juonenkäänteitä olikin yllättävän paljon ja tarinat menivät syvemmälle kuin olin ajatellut, mikä oli hyvä. Hämmästyin myös sitä, miten hyvin ne vangitsivat 3-vuotiaan vilkkaan pojan kuuntelemaan, ja miten hyvin ne sopivat toisaalta myös vielä 6-vuotiaalle pieneksi lukuvälipalaksi.

Yllätyin myös tekstin fontin toimivuutta, vaikka tikkukirjaimilla kirjoitettu ei mielestäni kovin usein toimi. Tässä se kuitenkin sopi niin saumattomasti muuhun piirrosjälkeen, ettei se häirinnyt yhtään. Kuvitus oli jotenkin suloista ja jälleen kauhean tunnistettavaa, niin tuttuja kokoajan kotona tapahtuvia asioita Pelliccioni oli arjesta vanginnut: kerrossängyissä nukkuminen ja niistä huutelu, iltapesut, keittiön tavarat ja pikkuveljen ryntääminen äidin syliin tämän tullessa kotiin. Ne saivat kirjat tuntumaan oikeastaan kovin meiltä.

Onni-poika saa uuden ystävän -kirjassa on kivasti tavoitettu kulttuurien yhtäläisyydet. Mielenkiintoista oli myös, että Aramin perhe tekee ensimmäisen askeleen tutustumiseen, vaikka kaikki on heille uutta ja vierasta. "Annetaan heidän kotiutua rauhassa", toteaa Onnin äiti kun he huomaavat uuden nimen ilmestyneen rappukäytävään. Silti ilmeet ovat niin hymyileviä ja hyväntahtoisia, ettei lukija hetkeäkään luule perheen olevan epäkohtelias uusia naapureita kohtaan. Tällaista kulttuurien välistä eroavaisuutta silmällä pitäen olikin ilo lukea Lastenkirjahylly-blogista, että kirja on tarkoitus kääntää persiaksi. Ehkä lastenkirja avaa ulkomaalaisille suomalaisten varautuneisuuden takana piilevää ajatusmallia tai toimintatapojamme... Pelliccioni saikin apua kirjoittamiseen iranilaiselta, Suomessa vuodesta 2006 asuneelta Bahar Mozzafarilta, joka on edistänyt suomalaisten ja maahanmuuttajien kohtaamista Rauhan lapset -työryhmän vetäjänä, kertoo Lastenkirjahylly. Mahtavaa suvaitsevaisuuden ja ymmärtäväisyyden edistämistä puolin ja toisin!

Onni-poika ja hurja hirviö -kirjassa muuten myös naapurin Viljo on tummaihoinen. Vapauttavaa miten paljon lastenkirjoissa on nykyään erivärisiä ja -näköisiä ihmisiä siellä sun täällä!

Summa summarum: Jos et vielä tunne Onni-poika kirjoja, kannattaa ehdottomasti tutustua, helposti lähestyttäviä ja monipuolisia kirjoja!

Tähtiä 4 / 5

PS. Kuvitus toi elävästi mieleeni suositun unkarilaisen lastenkirjailijan Bartos Erikan Anna ja Peti -kirjat, joita ei suomennettuna ole ilmestynyt. Ihania iloisia "väriterapiakirjoja" lapsiperheen jokapäiväisestä arjesta, joita on kiva ihan vain selaillakin, sillä tekstiä on vain muutama rivi joka sivulla, suosittelen!

Orianne Lallemand & Elen Lescoat: Äiti ihana

Orianne Lallemand: Äiti ihana (Maman merveille)
Kuvitus: Elen Lescoat
Kustannus: Uusi Tie 2012
28 s.

On niitä päiviä, kun hän on vihainen. Silmät leiskuvat kuin salamat. Tahtoisin silloin olla pieni mato, joka kaivautuu maan alle. Äiti ukonilma.
On niitä päiviä, kun hän on hilpeä, täynnä naurua ja höpsötystä. Lähdemme retkelle, leikimme piilosta tai pukeudumme hassusti. Äiti yllätys.

Ranskalaisten Orianne Lallemandin ja Elen Lescoatin kirjoittama ja kuvittama Äiti ihana herättää huomion karkkipaperinvärisellä suloisuudellaan ja pehmustetuilla kansillaan. Joka aukeamalla on hempeä kuva suurisilmäisestä äidistä ja lapsesta, ja joka aukeamalla äiti on erilainen. Milloin pehmeä, salaperäinen, milloin hyväntuoksuinen, sädehtivä, välillä taas ärsyttävä tai surullinen. Mutta yhtä kaikki äiti on ihana, ja kun hän on poissa, äitiä on ikävä. Äiti oma rakas. Taivaan isä, siunaa äitiä.

Kun näin kirjan, toivoin heti, että tyttäreni olisi vielä kolme, ja käpertyisi lukemaan kirjaa kanssani! Kirja sopii nimittäin juuri 1-3-vuotiaille, ja pinkkisävyisestä värityksestä johtuen luokittelin sen melkoisen tyttökirjaksi. Kirjassa lapsena on kuitenkin poika, eli kyllä tämä sikäli sopii pienille pojillekin. Oma 3v. vilperttini, joka on henkeen ja vereen innostunut paloautoista ja kuorma-autoista, ei ensilukemalla jaksanut katsella ja kuunnella kirjaa kokonaan (vain äidin kiukku ja salamat taivaalla kiinnostivat, kts. kuva alla) mutta toisella kerralla kirja päästiin jo loppuun. Nähtäväksi jää, palataanko siihen vielä. Mutta ei siis ulkosasustaan huolimatta pelkästään tyttökirja, sillä sanoma koskee kaikkia lapsia. Äiti on välillä tuollainen ja sitten taas ihan toisenlainen, mutta silti niin tärkeä.

Yritin etsiä tietoa kuvittaja Elen Lescoatista, mutta ranskaa taitamattomana en ymmärtänyt juuri muuta kuin että hän näkyy kuvittaneen useita lastenkirjoja. Äiti ihanan kuvista näkyy selvästi äidin ja lapsen ainutlaatuinen läheisyys ja ilo toisistaan, pienen lapsen riippuvuus äidistään ja äidin ihailu. Uhma ja kaikki kielteisyys lapsen puolelta loistaa poissaolollaan, varovaisuus ja huolestuneisuus ovat vahvimmat lapsen tunteet. Myös äidin kiukku näyttää kovin lempeältä. Äiti ihana onkin naivistisuudessaan parhaimmillaan ihan pienille, äidin ja lapsen yhteisiin hellyttelyhetkiin.

En osaa ihan päättää, onko kirja enemmän lapsille vai äideille, mutta olisin voinut haluta sen lahjaksi tuoreena äitinä äitienpäivänä vaaleanpunaisen leivoksen kanssa. Tai voisin antaa tämän vauvan saaneelle ystävälle lahjaksi. Olen taipuvainen uskomaan että yhtä paljon kuin lapsi kirjasta tykkää myös äiti. Joka tapauksessa kirjaa on mukava lukea yhdessä lapsen kanssa, sillä se tuo mieleen kivat yhteiset hetket, ja on lisäksi armollinen niille ei-niin-kivoille-hetkille. Kirja saa myös aikaan jonkinlaisen "Hyvä me kaikki äidit"-olon - me olemme hyviä juuri tällaisinä!

Kirjan on kustantanut Uusi tie, joka kustantaa pääasiassa kristillistä kirjallisuutta, mutta viime vuosina yhä enenevässä määrin lasten kirjallisuuttakin.

Tähtiä: 3 / 5

Meri Savonen: Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat

Meri Savonen: Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat
Kuvitus: Sirja Iisakka
Kustannus: Saarni-kirjat 2011
171 s.

Lopulta yllätin itseni siinä pienessä puusaunassa hengittämästä hitaammin. Minä todella hengitin hitaammin ja ihmettelin, mihin se kokoajan nopeammin tikittävä, vihaista seinäkelloa muistuttava ääni oli hävinnyt korvistani. Ensi kerran moneen vuoteen ehdin katsoa sormiani ja varpaitani ja kuunnella hengitystäni ja miettiä, miten paljon minulla oli aikaa. Kaiken oli pysähdyttävä ennen kuin ymmärsin, että vain hitaus tuo aikaa. 

Tontuilla on suuri huoli - vanhoja puusaunoja ympäri Suomen puretaan kovalla vauhdilla, sillä kiireiset ihmiset eivät ehdi eivätkä halua niitä kunnostaa, vaan korvaavat ne sähkösaunoilla. Samalla uhkaavat hävitä saunatonttujen kodit! Joulutontut lähtevät auttamaan saunatonttuja saunojen kunnostamisessa, ja seikkailuun päätyvät myös pienet tonttulapset Tiitu, Timi, Tuisku ja Verne. He saavatkin oikein tärkeän tehtävän, sillä he auttavat saunatonttu Justusta kunnostamaan Elsa Koivuniemen puusaunaa, joka ottaa ainoana puusaunana osaa Suomen upein sauna -kilpailuun! Jos Elsan sauna voittaisi kilpailun, olisi puusaunoilla vielä mahdollisuus! Ikävä kyllä toinen tuomareista on kiireinen, hätäilevä uramies, joka ei puusaunojen päälle ymmärrä. Nyt tarvitaan kiireesti tonttujen kekseliäisyyttä!

Meri Savosen Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat sijoittuu kevääseen, mutta sopii tavattoman hyvin luettavaksi myös marraskuun hämärässä, ovathan päähenkilöinä tontut. Myös kirjan verkkaisuus istuu hyvin juuri tähän hetkeen vuodesta.

Tonttujen pienet, harmittomat seikkailut Varis Vaakkurin ja Liekki-ketun kanssa saivat kuusivuotiaan lapsikuuntelijan herpaantumattomaan otteeseensa. Häntä jännitti hirveästi, voittaako Elsan sauna Suomen upein sauna -kilpailun. Tarinan hahmot, Justus Tunturikäpälä, Joulumuori, Joulupukki ja saunatonttujen vanhin Nuutti Vuonankaali olivat sympaattisia.

Aikuista kirjassa viehätti ertityisesti suomalaisen perinteen arvostaminen ja elämän hidastaminen. Tarinointi puusaunoista oli hellyyttävää ja iltaisin oli hyvä rauhoittua kirjan kanssa iltasadun lukuun. Välillä olin itse tuskastua loputtomaan mietiskelyyn puusaunoista, ja tekstiä olisi voinut paikoin hieman vähentää - toisaalta oli kiva, että kirja kesti juuri niin kauan kuin kesti. Lasta hidastempoisuus ei häirinnyt, päinvastoin hän ei olisi halunnut kirjan ollenkaan loppuvan, vaan halusi aloittaa sen heti uudelleen alusta!

Kirja sopi hyvin paitsi kuuden kieppeillä olevalle - ja pienemmällekin, jos jaksaa kuunnella hitaanpuoleista tarinaa ilman kuvia - mutta myös itse lukevalle alakoululaiselle ja tonttutietouden kartuttamiseksi. Sirja Iisakan kooltaan pienet lyijykynäkuvitukset maustavat tarinaa harvakseltaan, mutta ne sopivat kirjan verkkaiseen, vanhanaikaiseen ja konstailemattomaan ilmapiirin.

Vaikka kestikin useita iltoja syttyä kirjalle, se jätti jälkeensä hyvän olon. Puusaunojen tunnelmaan ja rätisevän tulipesän loimotukseen pääsee hyvin leijailemaan kirjan sivuilla, ja samalla voi vetäistä henkeä ja rauhoittua. Kirja sopii muuten hyvin luettavaksi toki myös keväällä, kun mökkisaunoja aletaan lämmittelemään. Tonttulapsista on ilmestynyt aiemmin toinenkin teos, Tonttulapset ja seikkailujen joulu (Saarni-kirjat 2010), ja se tekisi kyllä mieli lukea!

Tähtiä 3,5 / 5
... ja lapselta kuulemma "tuhat"!

Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat on arvosteltu useammassakin blogissa, mm. Kirsin kirjanurkassa, Luen ja kirjoitan ja Kirjavassa kukossa.  Tonttulapset ja seikkailujen joulu on arvioitu Lastenkirjahyllyssä.

Kirja on saatavilla myös E-kirjana.

Me kaikki synnymme vapaina

Me kaikki synnymme vapaina. Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus lapsille. (We Are All Born Free)
Suomennos: Maisa Savolainen
Kustannus: Lasten Keskus 2008
Yhteistyössä Amnesty Internationalin kanssa
Kuvittajat: katso alla

Kuvittajat: John Burningham, Niki Daly, Korky Paul, Jane Ray, Marie-Louise Fitzpatrick, Jan Spivey Gilchrist, Ole Konnecke, Piet Grobler, Fernando Vilela, Polly Dunbar, Bob Graham, Alan Lee, Hong Sum Dam, Frané Lessac, Sybille Hein, Marie-Louise Gay, Jessica Souhami, Debi Gliori, Satoshi Kitamura, Gusti, Catherine ja Laurence Anholt, Jackie Morris, Brita Granström, Gilles Rapaport, Nicholas Allan, Axel Scheffler, Chris Riddell, Marcia Williams

29 maailmankuulua kuvittajaa, taiteilijaa, lastenkirjakuvittajaa ja kirjailijaa Aasiasta, Afrikasta, Euroopasta, Australiasta ja Etelä-Amerikasta. YK:n yleismaailmallinen ihmisoikeusjulistus vuodelta 1948. Maailman käännetyin asiakirja, joka on käännetty yli 360 kielelle. Kirjoitettu lapsille yhteisyössä Amnesty Internationalin kanssa. Humoristisia, syviä, pysäyttäviä kuvia, taideteoksia. Painavia sanoja. Pohdituttavia kokonaisuuksia.

Timo Parvela on kirjoittanut kirjaan loistavat alkusanat, jotka alkavat näin:
"Minä toivoisin, ettei tätä kirjaa olisi olemassa. Että ketään ei tarvitsisi muistuttaa siitä, että jokaisella lapsella on oikeus omaan nimeen. Kaikilla ihmisillähän nimi on. Ja kaikki lapset saavat käydä koulua ja aikuiset suojelevat heitä. Eikö niin?
Ei."

Tuohon ei:hin sisältyy kaikki. Se todellisuus, missä lukemattomat lapset elävät. Maailmassa, myös Suomessa, tässä. Ongelmien suuruus on suhteellista, mutta vaikka ongelmat näyttäisivät ulkoisesti pienemmiltä täällä kuin jossain muualla, se ei vähennä niiden aiheuttamaa tuskaa jokaisen lapsen kohdalla, joka niitä joutuu kohtaamaan.

Tälle kirjalle on niin paljon tarvetta. Siitä puhuminen ei ole turhaa, täällä eikä siellä.

Opettajalle tämä on ihan pakollinen. Loistava työväline monenlaiseen pohdintaan.

Itse olen ollut vapaaehtoisena katulasten parissa Intiassa ja elänyt arkea Afrikassa. Kokemuksista on saanut uskoa, toivoa ja suunnattomasti iloa. Lapset ovat antaneet minulle. Nimenomaan niin päin. Välillä tuntee itsellään olevan niin vähän vaikutusvaltaa mihinkään. Mutta ei se olekaan niin. Iloa voi antaa jokainen, huomata maailman ympärillään. Saman voi tehdä missä vain, kauppamatkalla tai bussissa. Tärkeää on puuttua aina, kun huomaa jotain väärää. Aikuisilla on valtaa vaikuttaa lasten asioihin.

Meillä kaikilla on oikeus levätä työstämme ja rentoutua. 

Kuvittaja Jackie Morris.

Meillä on oikeus omiin mielipiteisiin. Saamme ajatella mitä haluamme ja sanoa mitä ajattelemme. Meillä on oikeus jakaa ajatuksemme muiden kanssa. 

Kuvittaja Debi Gliori.

Ehkä pysäyttävin kuva minusta on tämä. Nuken ylöspäin sojottavat kädet kuin lapsen avuttomuus ja luottamus. Hymy. Veritahrat ja polttojäljet kertovat oman tarinansa.

Kukaan ei saa vahingoittaa meitä tai kiduttaa meitä.

Kuvittaja Jane Ray.

Kukaan ei saa pitää meitä orjina. Me emme saa pitää ketään orjina. 

Kuvittaja Korky Paul.

Meillä kaikilla on oikeus kotiin ja riittävään toimeentuloon sekä hoitoon, jos sairastumme. Musiikki, taide ja urheilu on tarkoitettu jokaisen iloksi. 

Kuvittaja Catherine ja Laurence Anholt.

Kukaan ei saa vangita meitä ilman syytä, pitää meitä vankilassa tai ajaa meitä pois maastamme. 

Kuvittaja Piet Grobler.

Kaikilla on oikeus elämään ja vapauteen ja turvallisuuteen. 

Kuvittaja Niki Daly.