Ulf Stark ja Linda Bondestam: Diktaattori

Ulf Stark: Diktaattori (orig. Diktatorn)
Kuvitus: Linda Bondestam
Suomennos: Jaana Nikula
Kustannus: Teos & Schildts & Söderströms 2012
36 s.

Kun diktaattori saapuu, henkilökunta tervehtii häntä. He ripustavat hänen päällysvaatteensa koukkuun jossa on banaanin kuva. Sitä ei saa käyttää kukaan muu. 

Diktaattori on syksyllä suomennettuna ilmestynyt suosittu lastenkirja, jonka ilmestymistä odotin kiinnostuneena. Se on pidetyn ruotsalaisen lastenkirjailijan Ulf Starkin ja kekseliään suomenruotsalaisen kuvittajan Linda Bondestamin yhteistyönä syntynyt "vallankumouksellinen lastenkirja", jonka käännösoikeudet on myyty useaan maahan, kerrotaan kustantajan sivulla.

Diktaattori on hilpeä kirja! Idea on aivan mainio. Diktaattori on pieni, komenteleva, sympaattinen, ärsyttävä, kaikkivoipa hahmo, joka vetää hymyn huulille pakostakin, sillä tyypin tunnistaa kyllä. Itse asiassa ei tarvitse katsoa kuin metrin oikealle, missä meidän perheen oma diktaattori vetelee hirsiä. Arvelen kirjan diktaattorin olevan kolmevuotias, niin paljon samanlaista käytöksessä on meidän kolmevuotiaan kanssa, mutta voi hän ehkä olla 5 - 6 -vuotiaskin. Joka tapauksessa sellainen kummallinen paketti, joka osaa olla niin hellyyttävä ja hermoja raastava samaan aikaan.

Diktaattori on siis pieni ihmisenalku, joka määrää kaikkia ja kaikesta, jonka vanhemmat ovat toiveet toteuttavia alamaisia ja kuljettajia (kts. kuva alla), MINIsteriön (päiväkodin) henkilökunta hänen palveluksessaan, joka määrää yhtä lailla ihmisiä kuin luontoakin ja joka välillä vähän väsyy siihen, että kaikesta pitää päättää.

Yksi ei kuitenkaan hänen määräilystään piittaa, kaunis Sirkka, joka kävelisi mielummin vaikka apinan kanssa. Ja seuraavana päivänä Diktaattori haluaakin olla apina. Sillä yksin ei ole kiva olla, ei vaikka olisi diktaattori.

Kirjassa on monta ihanaa, osuvaa oivallusta pikku diktaattorien käytöksestä. Se miten he osaavat omasta mielestään kaiken, kuten kirjoittaa nimensä isolla ja lujalla käsialalla (alla), komentaa lintuja, kiviä, muurahaisia, jopa aurinkoakin, se miten he eivät nuku jos eivät halua eivätkä he varsinkaan syö kaurapuuroa. Unet ovat ihanaa haavetta siitä miten he komentavat muita heittämään kuperkeikkoja ja hyppimään yhdellä jalalla. He eivät todellakaan tule ajatelleeksi, että maailmassa olisi mitään heitä voimakkaampaa. Ainakin he sinnikkäästi yrittävät pitää kaiken hallussaan. Pikku diktaattorin sinnikkyys on hellyyttävää, niin kovasti hän yrittää olla kovanaama ja paras kaikista. Mustasukkaisuus saa jalan kamppaamaan, mutta tunteista eivät pienet diktaattorit puhu, vaan kasaavat yksikseen palikkatornia, josta ainakin tulee maailman korkein. Kun isä sitten tulee hakemaan ennen kuin maailman korkein torni on ehtinyt valmistua, saa isi halata.

Ei ole vaikea löytää kirjasta myöskään kritiikkiä lapsikeskeiselle ajallemme, jossa lapset saavat usein päättää vähän liiastakin ja jossa aikuiset usein sortuvat palvelemaan ja myötäilemään pikku diktaattoreitaan. Samaa keskusteluahan on käyty viime aikoina muun muassa Pamela Druckermanin kirjan Kuinka kasvattaa bébé tiimoilta, jota en ole muuten vielä lukenut. Myös siinä mielessä kirja on mielestäni kohdeyleisönsä löytänyt, sillä vanhemmat saavat paitsi naureskeltavaa niin myös pureskeltavaa kirjan sisällöstä, ja lapset - niin lapset? 6-vuotiasta kirja nauratti älyttömästi, etenkin kun keksimme yhtäläisyydet pikkuveljeen, ja 3-vuotias kuunteli kirjaa keskittyneesti ja hiiskumatta. Hänestä diktaattorin käytös oli selvästi aivan luonnollista ja samaistuttavaa. Vain diktaattorin yritys tehdä vaikutus Sirkkaan meni yli hilseen. Ihastus Sirkkaan olikin minusta ainoa epäloogisuus kolmevuotiaaksi kuvittelemani päähenkilön käytökseen. Ja no jaa, samoin pommikoneista ja sotilaista uneksuminen.

Linda Bondestamin kuvitus hehkuu väreissä, toisaalta paikoin sameissa sävyissä ja synkähköissäkin retrovaikutteisissa kuvissa, jotka tuovat Neuvostoliiton ja sodan tunnelman kutkuttavasti liki. Venäjänkielistä tekstiä on ripolteltu pääsylippuihin ja sipulikupoliset kirkot koristavat kuvia. Värityksessä on 70-lukua, armeijan vihreää ja punaisia tähtiä. Tekstiileistä löytyy kukkia, voimakkaita vihreitä ja oransseja ja tapeteista kiehkuroita. Ja päiväkodin naulakosta hedelmäkuvin koristetut naulakot, mistä sain kiinni vanhasta muistosta: tälläiset minullakin oli päiväkodissa 70-luvulla! Pidin Bondestamin kuvituksesta ja siihen kätkeytyvästä ideasta erityisen paljon tässä kirjassa, vaikka hänen kuvituksensa ei koskaan olekaan jättänyt kylmäksi.

Kirjan loppukuva on lempeä ja humoristinen, sota on nyt jäänyt taakse ja vaihtunut rehevään viidakkoon, mielikuvituksellisiin hahmoihin, appelsiineihin ja kukkiin, sekä hymyilevään isään joka houkuttelee banaanilla apinaksi muuttunutta pikkupoikaansa kotiin. Diktaattorin pienuus tiivistyy pienessä sivukuvassa viimeisellä aukeamalla, missä hän seisoo naulakoiden alla vilkuttamassa ihastuksensa yhdelle lapaselle.





Pienen pojan kaikkivoipaisuuden erinomaisesti tavoittaneelle Diktaattorille ei voi olla antamatta täysiä pisteitä ja olematta suosittelematta tätä erilaista lastenkirjaa kaikkiin koteihin!

Aiemmin olen esitellyt blogissa muitakin Linda Bondestamin kuvittamia kirjoja, Retkuliina ja Retkuliina rakastuu, sekä Mainio Herra Iloisen.

Lastenkirjahyllyssä on arvosteltu Diktaattorin ohella toinenkin nykypäivän vanhemmuutta sohaiseva kirja.

Tähtiä 5 / 5

Tittamari Marttinen: Voiko tuulipuvussa lentää? Kieliriemua ja sanahelinää

Tittamari Marttinen: Voiko tuulipuvussa lentää? Kieliriemua ja sanahelinää.
Kuvitus: Virpi Penna
Kustantaja: Kirjapaja 2011
64 s.

Suomen kieli on koti. Ulkomailla kaipaan sitä. Silloin, kun kieli ei millään taivu mihinkään maailman muuhun kieleen, on valtava helpotus saada sanoa jotain omalla kielellä. Kuin tulisi kotiin keskellä kaikkea outoa. Kieli yhdistää ihmisiä joskus mielettömällä voimalla.

munkkipossu - linnunrata - silmäterä - tuulenpesä. Päpättää kuin Lievo-Kaaperi. Nukuttaa kuin keväistä kettua. Miksi kirja kääntää meille selkänsä? Onko kynttilällä suuri sydän? 

Tittamari Marttisen Voiko Tuulipuvussa lentää -kirjassa maistellaan sanoja, kummastellaan sanontoja, riimitellään, keksitään uusia sanoja, nauretaan yhdyssanoille, luodaan uusia vertauksia, ihmetellään synonyymeja ja onomatopoeettisia (ääntä muistuttuvia) sanoja ja niin edelleen ja niin edelleen. Leikitään kielen kanssa! Samalla mietitään, miten paljon kielessä oikeastaan tarvitaan sääntöjä? Voiko sanoja yhdistää ja muodostaa ihan oman mielihalunsa mukaisesti?

Vastakkain ovat Kiira Kielipoliisi, tukevanpuoleinen topakka täti-ihminen, joka penää sääntöjen perään, sekä Emma ja Kalle, leikkisät lapset, jotka villiintyvät kielen mahdollisuuksista ja muovaavat kieltä miten sattuu huvittamaan.

Vastakkainasettelu on hauska tapa avata molempien osapuolten perusteluja, vaikka tässä Kiira Kielipoliisi jääkin pahasti alakynteen. Liioitellun ankarasti kieleen suhtautuva ja kieltojen ja sääntöjen viidakossa tarpova hahmo innostuu lopussa itsekin kokeilemaan kielellä riimittelyä. Vallaton suhtautuminen sääntöihin voisi ehkä häiritä, mutta ei (vaikka kielenhuolto yksi työni onkin), päinvastoin päällimmäiseksi jäi ilo siitä, miten kirja näyttää kuinka hauskaa kielellä taiteilu voi olla, ja millaisia loputtomia mahdollisuuksia sen käytössä on. Oma vertaus on yhtä hyvä kuin vanhastaan tunnettu, ja jokainen voi ja saa uusintaa kieltä niin paljon kuin sielu sietää. Säännöistä saamme kuulla ihan tarpeeksi muutenkin, ja kirjassakin mainitaan isot kirjaimet ja pisteet sekä se, että pilkkusäännöt kannattaa opetella vaikka koulussa. Toki mukaan olisi voinut vielä mahduttaa sen, että säännötkin ovat oikeastaan aika kiva juttu, eikä niitä oikeastaan ole edes kovin paljon, vaan ne parhaimmillaan helpottavat kielen käyttöä ainakin kirjallisissa ja virallisemmissa jutuissa.

Mukana on myös muutamia pieniä tietoruutuja, joissa avataan käsitteitä, ja ne ovatkin tarpeen. Kuvitus on Virpi Pennan työtä, värikylläistä ja leikkisää, ja todella tärkeässä roolissa havainnollistaen ja konkretisoiden hassut kielikuvat.

Luin kirjan 6-vuotiaan kanssa, joka nautti siitä kovasti. Oli mukavaa ihmetellä yhdessä kielikuvia, sanontoja ja yhdyssanoja, ja taivuttaa kieltä lähes mahdottomaan itsekseskös itkeskelet, yksikseskös yskiskelet -sananparteen. Kirja sopisikin hyvin eskariopetukseen, mutta vielä paremmin, aivan mielettömän hyvin alakouluun, kun kielen säännöt ovat jo tulleet vähän tutuksi ja niiden keikuttaminen voi avata oppilaille uusia ilon oivalluksia. Siinä iässä myös sanonnat ja kielikuvat ovat tutumpia kuin eskari-ikäiselle. Kirja synnyttää varmasti keskusteluja luokassa kielikuvista ja kielen kehittymisestä, ja oppilaiden kanssa olisi hauska miettiä uusia vertauksia, keräillä sananlaskuja ja synonyymeja ja siten elvyttää vanhoja ja kehittää uusia tapoja käyttää kieltä!

Ehdottomasti mukavan erilainen ja tarpeellinen kirja, joka saa meiltä täydet pisteet.
5 / 5

Voiko tuulipuvussa lentää on arvioitu myös Leppislampun alla -lasten kirjablogissa, käy vilkaisemassa mitä siellä tuumattiin kirjasta.

Muistathan satupäivän 18.10.2012?

Moikka! Haluaisin vain muistuttaa valtakunnallisesta Satupäivästä, jota vietetään torstaina 18.10. 

Satupäivän teemana on tänä vuonna Satujen värit, mikä kertoo siitä, miten satujen värit "yhdistävät ja yhdistyvät meissä kaikissa ikään, kansallisuuteen tai aikaan katsomatta". Viidettä kertaa järjestettävässä Satupäivässä on runsaasti tapahtumia niin pääkaupunkiseudulla kuin muuallakin Suomessa, Asikkalasta Kuortaneelle ja Lumijoelta Mäntyharjulle, yhteensä 68 paikkakunnalla. Tarjontaa on valtavasti mm. nukketeatterista satu-, laulu ja leikkihetkiin.

Marika Maijala & Juha Virta: Sylvi Kepposen kirjekaveri

Juha Virta & Marika Maijala: Sylvi Kepposen kirjekaveri

Kuvitus: Marika Maijala

Kustannus: Otava 2012
36 s.

Jonkin ajan kuluttua tyttö meni uimaan. Poika etsi etsimistään, mutta toivomuskiveä ei löytynyt. Poika istahti apeana rannalle.
Tyttö kysyi. "Mitä olisit halunnut toivoa?"
"Että minulla olisi hyvä ystävä joka veisi minut huvipuistoon ajelemaan teekupeilla."
"Mutta eihän siihen tarvita kiveä! Ruusu voi viedä meidät."

Sylvi Kepposen kirjekaveri on kolmas Sylvi Kepposen tarina, kiitelty ja monessa kodissa pidetty sarja, jonka aikaisempina osina ovat ilmestyneet  Sylvi Kepposen pitkä päivä (2008) ja Sylvi Kepposen hukkaretki (2010, molemmat Otava). Meille sarja ei ollut kuitenkaan muutamaa selailua lukuunottamatta tuttu. Kirjoja on kiitelty mm. omaperäisyydestä ja rikkaasta mielikuvituksesta, ja Rudolf Koivu -palkinnon saanut kuvittaja ja graafinen suunnittelija Marika Maijala on ihastuttanut monessa kirjassa. Uusi painos Maija Poppasesta (WSOY 2010) on myös saanut pirteän kuvituksensa Maijalalta.

Tässä kirjassa alkuasetelmana on halju, väritön maaliskuun päivä, jolloin taivaalta sataa sakeanaan märkää lunta. Sylvi istuu huoneessaan ja näkee vastapäisen talon ikkunassa apean näköisen pojan. Lukalla on jalka kipsissä. Sylvi päättää kirjoittaa Lukalle nimettömän kirjeen, sadun, ja pyytää tätä jatkamaan tarinan loppuun. Talvinen harmaus ja Lukan kipeä jalka vaihtuu lasten tarinan satumetsään, valtameren rantaan ja huvipuistoon, samalla kun Luka oikeassa elämässä miettii, kuka kirjoitti hänelle nimettömän salaperäisen kirjeen. Lopulta he tapaavat toisensa puistossa, ja pulkasta tulee sadun hevonen, joka tarjoaa ystävälle kyydin kirjastoon. Salaperäisen kirjeen kautta alkanut ystävyys muuttuukin todeksi.

Hannele Mikaela Taivassalo: Hämäräkirja & Lastenkirjanäyttely

Hannele Mikaela Taivassalo: Hämäräkirja (orig. Mörkerboken)

Kuvitus: Lena Frölander-Ulf

Kustantaja: Teos & Söderströms 2009

Suomennos: Henriikka Tavi

n. 36 s.

Muurit ovat paksut, portti on lukittu ja salvassa. Lyhdyn valo häilyy, varjot pitenevät ja kapenevat, käden varjo on kuin pedon kynsi. Hovimarsalkka hiipii aarrekammiosta mumisten:
- Voi voi voi, muurit ovat paksut, portti on lukittu ja salvassa.
Mutta vaikka muurit ovat paksut, sisään tunkeutuu silti pöllön huuto: Huu! Huolia!

Pieni istuu myös linnassa, lukee takkatulen rätistessä. Aarrekammiossa heillä on määrätön määrä kultaa, koruja, makkaroita, leivonnaisia. Mutta Pientä ei pelota, miksi pelottaisi? Eikö hän tiedä, kysyy huolestunut hovimarsalkka, että pimeässä metsässä vaanivat ulvovat sudet, kummitukset ja aaveet, villsisiat joiden rautaiset torahampaat on teroitettu ja saksanhirvi joka kantaa tulista kruunua. Ja kaikkein pahinta: kultaa himoitsevat pahantahtoiset ihmiset. Kuuleeko Pieni, miten pöllö huutaa: Huu! Huolia!

  

Silloin Pienikin alkaa pelkäämään. Kaikki ovet ja ikkunat salvataan. Mutta pelkoa ei niin vain salvatakaan.

Mikä neuvoksi silloin, kun istuu lukittujen ovien takana ja toivoo ettei kukaan murtaudu sisään. 

Mikä neuvoksi silloin, kun on niin paljon kultaa vartioitavana, ettei ehdi ajatella mitään muuta?

Mikä neuvoksi silloin, kun ulos sankkaan pimeyteen voi kätkeytyä mitä tahansa? 

Lopulta, kun ei enää jaksa pelätä, Pieni räväyttää ovet ja ikkunat auki, jättää koko arvokkaan omaisuutensa linnaan ja löytää metsästä - niin, mitä? Pelottavia petojako? Vai tavallisen metsän, sammalen tuoksun ja kirpakat puolukanvarvut? Ja ehkä muutakin, joka tekee onnellisemmaksi kuin mikään maallinen omaisuus.


Joskus kirja ja sattuma ovat yhdessä elämys, seikkailu. Meille kävi näin Helsingissä sijaitsevassa mahtavassa Päivälehden Metka matka -lastenkirjojen kuvitusnäyttelyssä, joka oli avoinna 21.10.2012 asti. Lastenkirjakuvitusten lisäksi näyttelyssä oli tutkittavana pieniä jännittäviä huoneita kuvitusten henkeen. Yksi huoneista oli väärinpäin, kaikki lattialla yleensä löytyvä on katossa ja toisinpäin. Valaistus on pimeä ja aavemainen.

Juuri tähän huoneeseen istuimme lukemaan 6-vuotiaani kanssa Hannele Mikaela Taivassalon kirjoittamaa ja Lena Frölander-Ulfin kuvittamaa upeaa Hämäräkirjaa, joka oli kävijöiden luettavissa, kuten myös muut kirjat, joista näyttelyssä on kuvituksia.

Taivassalon salaperäinen tarina johdattaa pienen ja ison lukijan isojen kysymysten äärelle - pelon voittamiseen, rikkauksien tarpeellisuuteen tai tarpeettomuuteen, toisen ihmisen tärkeyteen. Millaista on kun pelko on niin suuri ettei voi liikkua? Miten siitä pääsee yli? Aikuinen unohtaa helposti lapsen pelon intensiivisyyden, kirjan kanssa pelkoa voi yhdessä maistella. Entä voiko omistaa liikaa? Voiko olla ilman materiaa ja silti onnellinen? Mitä on huolehtia toisesta?

Tarinan teksti on intensiivistä, kaunista, huolellista. Se kuljettaa lukijan toinen toistaan kihelmöivämmästä tilanteesta ja tunnelmasta toiseen. Lauseet ja kappaleet ovat taideteoksia, ja ääneenlukemiseen tulee kuin itsestään rytmi, jolla saa esiin kaiken: painostavan pelon tunnelman, pakenemisen jännityksen ja helpotuksen, ryöväreiden ahneuden ja ahminnan, lopun tyyneyden ja rauhan. Harvoin nautin ääneen lukemisesta yhtä paljon kuin tässä kirjassa. Henriikka Tavi on tehnyt jälleen mainion suomennoksen, ja Lena Frölander-Ulfin taidokkaat, yksityiskohdista rikkaat mustavalkokuvat luovat ainutlaatuisen ilmapiirin kirjalle.

Tiivistunnelmainen ja väritykseltään musta kirja tekee lukemisesta ja kuuntelusta elämyksen, joka ei intensiivisyytensä vuoksi sovi ihan pienille. Ehkä juuri siksi kovasti itsenäistyvä 6-vuotias nautti kokonaisuudesta valtavasti. Aikuinen taas miettii, miten elämän perusoivallukset saa puettua niin upeaan asuun. Ja sitä valaistuksen säätöä luettaessa kannattaa tosiaan kokeilla ;-)

Helsingin Sanomien mukaan kirja jättää kirkastuneen olon ja arviossa verrattiin tarinaa Tove Janssonin iki-ihanaan Kuka lohduttaisi Nyytiä.

Tähtiä: 5/5

Päivitetty 27.10.2012

Anssi ja Maija Hurme: Peiton alla

Anssi ja Maija Hurme: Peiton alla

Kuvitus: Maija Hurme

Kustantaja: Schildts & Söderströms 2012

Elsa työntää lusikan kasan alle.
- Pahanhajuinen lääke on tehokasta, Elsa suostuttelee.
- Ja pahaa, kuuluu kasasta.
- Jos et ota lääkettä et parane etkä pääse leikkimään.
Sammakko kömpii esiin.
- Mutta vain vähän, sammakko myöntyy.
- Sopivasti, Elsa vastaa.

Elsa on sairas. Jokin pistelee peiton alla. Siili. Se vie Elsan peiton alle tapaamaan sairaita ystäviään. Mäyrällä on piikkejä pyllyssä. Kettua kutittaa, se poukkoilee ympäriinsä. Sammakolla on kuumetta. Elsa auttaa. Peiton ulkopuolella odottaa lämmin kaakao, ja veli.

Joskus, no itse asiassa tosi usein ihmettelen ja ihastelen, miten yksinkertaisesta tarinasta saa aikaan niin kiehtovan, upean lastenkirjan. Peiton alla on juuri tällainen. Tarina on pieni mutta monikerroksinen, ja Maija Hurmeen kuvitus herättää sen liitoon. Hänen värinsä ja sommitelmansa ovat ihania – mieleen tulevat melkein Tricia Guildin värit. Pinkkiä, turkoosia, vihreää. Kuvat ovat selkeästi piirrettyjä, herkkiä, ilmeikkäitä. Voisin laittaa ne tauluksi seinälle koska vain. Kuvitus tuo mieleen myös toisen upeasti kuvitetun lastenkirjan, Fannys fantastiska resan.

Pieneen tarinaan mahtuu paljon. Sairastamisen tylsistymistä, johon mielikuvituksen maailma hyvin mahtuu. Eläinten auttamista, toisesta välittämistä. Kuka tahansa lapsi tunnistaa vaivat. Piikkejä ei saa yksin irti, kutina on sietämätöntä. Sairastaminen kenkuttaa, lääke maistuu pahalta. Kiukku ei haittaa, tule syliin, limainen sammakko. Ja ehkä puhuttelevimpana: omista rajoista kiinni pitämistä:

Ilmassa leijuu lämpimän kaakaon tuoksu.
- Nyt minun täytyy lähteä kotiin.
- Olisi vielä nämä varpaankynnetkin ja … sammakko anelee.
- Ei. Kotiin.

Ystävällinen ja avulias on hyvä olla, mutta on niin tärkeää oppia sanomaan ei. Muuten ei jaksa olla avuliaskaan. Tätä jäimme miettimään 6v. tyttäreni kanssa. Hienoa miten se on saatu kirjaan mukaan.

Yhtä paljon kirjasta piti kohta kolmevuotias kuopukseni. Peiton alla tuntuu sopivan kaiken ikäisille. Etenkin tietysti alle kouluikäisille. Sen kanssa on hyvä käpertyä peiton alle iltasadulle. Ja tietysti, jos on sairas, se on erityisen paikallaan. 

Peiton alla on Maija ja Anssi Hurmeen ensimmäinen satukirja. Schildts & Söderströmsin sivuilla kerrotaan, että Anssi Hurme naputteli tekstin kirjaan kännykällä metrossa, jossain Herttoniemen ja Kampin välillä!

Ja nämä kuvat, oooi!

Tähtiä 4,5 / 5

Hanna ja Antti Kallio: Velhovaari ja kultahippu

Hanna ja Antti Kallio: Velhovaari ja kultahippu
Kuvitus: Antti Kallio
Kustannus: Art House 2012
noin 30 s.

Lapin maisemia, ruskaa, sammaleiden väriloistoa ja pohjoisen eläimiä. Taikaa ja velhoutta. Sarjakuvaa ja luontotietoa yhdessä. Omanlaisensa lastenkirjauutuus on Hanna ja Antti Kallion Velhovaari ja Kultahippu (Art House 2012), joka on sarjassaan toinen velhovaarin seikkailu (ensimmäinen, Velhovaari ja Taikasieni ilmestyi 2011). Sarjassa kolme nukkea, Velhovaari, Klaara ja Kerkko osaavat velhoeliksiirin avulla herätä eloon, ja sarjan kussakin osassa he etsivät yhtä velhoeliksiirin tärkeää osaa.

Tämänkertainen seikkailu vie heidät syksyiseen Lappiin, missä nuket ylittävät hillasuon pitkospuita pitkin, yöpyvät laavussa, tapaavat tunturin laealla kodassa asustavan Lapin noidan ja huuhtovat kultaa. Lapin eläimistä tutustutaan mm. poroon, tunturisopuleihin, haapanaan, naaliin ja riekkoon. Juonen ohella luonnosta ja eläimistä kerrotaan erillisissä pienissä laatikoissa.

Taikasiiven laskeuduttua autiolle Jäkäläpään kentälle Klaara jää ihailemaan henkeäsalpaavia ruskan värejä ja kauempana siintäviä tuntureita. Velhovaari sen sijaan lähtee taikasauva ojossa loitsua mutisten etsimään suuntaa Myöhästen ja Kerkon majapaikkaan. Klaara tukahduttaa hihityksen hädin tuskin.

Tekstiä on kaikkiaan melko vähän, ja aukeaman kokoisilla, syksyn lämpimissä väreissä hehkuvilla kuvilla on tärkeä rooli lukukokemuksessa. Sarjakuvamainen piirtäminen ei ole oma suosikkini lastenkirjoissa, mutta tässä se toimii kyllä. Tarina etenee vauhdikkaasti, välillä jopa siinä määrin, että pysähtyisin mielelläni pidemmäksi aikaa hahmoihin ja tilanteisiin - niin kiinnostavia ideoita esimerkiksi Lapin noita tai kullanhuuhdonta ovat.

Emme olleet lukeneet sarjan ensimmäistä osaa, mutta se ei haitannut yhtään. Tällaisille Etelä-Suomen kasvateille kuin meidän perheemme kirjan ajatus on aarre. Omilta, lapsena tehdyiltä parilta Lapin reissulta muistan selvästi kylmän mutta kuulaan sään, rauhan, pienet vaivaiskoivut ja isot kiviröykkiöt katinkultineen, mutta muuten tuo Suomeen niin erottomattomasti kuuluva alue on itselleni kovin vieras ja eksoottinen. Siksi kirjan Lappi-aihe on mainio, näitä kaivattaisiin lisää!

Kuusivuotiaaseen kokonaisuus upposi hyvin, ja hän antoikin kirjalle täydet viisi pistettä. Seuraavaksi kolmikon täytyy löytää velhoeliksiiriin suortuva Joulupukin parrasta sekä suurkuhan suomu, mitkä ovat sen verran mielenkiintoiset ainekset, että itsekin jään odottelemaan sarjan seuraavia osia! Sarja siis selvästi koukuttaa.

Kirjan lopusta löytyy tehtäviä, joissa kysellään ja kerrataan kirjan luontotietoa. Velhovaarin ja kumppaneiden ympärille on tehty myös verkkosivusto, jossa voi tehdä pelejä ja tehtäviä.

Tähtiä 3 / 5

Lapin ruskan muuten sanotaan yleisesti alkavan näinä päivinä, 10.9. plus miinus viisi päivää, mikä tekee kirjasta juuri nyt erityisen ajankohtaisen. Ajatusmatkailua Lappiin siis!

Ilokseni olen saanut myös kaksi erityistä tunnustusta, Magdalena Hailta ja Leppislampun alla -blogista. Mukavaa, kiitos!! Minä olen aika epäsäntillinen (miten hassu sana) blogien seurailija, mutta inspiraatiota minulle antavat muun muassa seuraavat blogit: Kalastajan vaimo, jonka positiivinen asenne piristää ja keventää elämää, Lumiomena, jonka herkän kaunista tekstiä ja kuvia sekä samalla ammattimaisen teräviä havainnointeja kirjoista ihailen, sekä Lastenkirjahylly, jonka ammattitaitoon ja valtavaan tietoon voi aina luottaa ja jossa pääsee tutustumaan kaikenkattavasti lastenkirjasaralle.

Kaunista syksyn alkua kaikille!

Tatu ja Patu pihalla

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu pihalla
Kustantaja: Otava 2012
128 s.
"Käsikirja kaikille niille, joilla ei ole mitään tekemistä ja niille, jotka ovat unohtaneet leikkimisen jalon taidon."

Syksy on tullut. Satunnaisesta kesänlämpöisestä auringosta huolimatta pihalla olo on muuttunut. Värikkäät lehdet maassa, päivän aikana sadekuuroista kerääntyneet vedet ämpäreihin, kostea, raskas hiekka hiekkalaatikolla, makoisat ruusunmarjat. Piha täynnä uusia leikkimahdollisuuksia. Mutta jos innostus leikkiin on kateissa, voi sitä lähteä etsimään Tatusta ja Patusta, jotka kesällä ilmestyneessä uutukaisessa, Tatu ja Patu pihalla, näyttävät, miten hauskaa pihalla on! Ja mitä lukemattomia mahdollisuuksia siellä piilee. Sillä oikeastihan piha ei ole piha, vaan Sandriakan salainen laakso. Tai sukellusvene, talo, kauppa... Leikille ei ole rajoja!

Tatu ja Patu ohjeistavat mm. hiekkakakun teon vaihe vaiheelta, sitten siitä nauttimisen ja lopuksi parhaan osan, TUHOAMISEN:

Erilaisia hiekkakakun tuhoamistekniikoita 
(HUOM. Tuhoathan vain itse tekemäsi kakut. Toisten tekemiä kakkuja EI SAA tuhota ilman lupaa!)
Tekniikka 1: "Heikko kohta"
Tekniikka 2: "Hyaagh-Butum"
Tekniikka 3: "Karate"
Tekniikka 4: "Vesitys"
Tekniikka 5: "Osittainen vesitys"

Tatun ja Patun ilmeet, kirjailijoiden oivallukset ja arkipäiväisten lasten puuhien hersyvä kuvittaminen saa hymyn huulille niin pienellä kuin isollakin lukijalla! Yksi suosikeistani on myös seuraava:




Puuhun kiipeäminen - Huono kiipeilyvarustus

Seuraavanlaisia vaatteita, asusteita tai varusteita tulisi välttää:
1. sukkahousut (repeytyvät)
2. isot korvakorut (tarttuvat oksiin)
3. korkokengät (lipsuvat)

1. sombrero (osuu oksiin)
2. makuupussi (rajoittaa liikkuvuutta)

1. intiaanipäähine (voi hajota)
2. silmälaput (estävät näkemisen)
3. valomiekka (varaa yhden raajoista)
4. batman-viitta (tarttuu oksiin)

1. Puhtaan valkoinen tyköistuva silkki-iltapuku (rajoittaa liikkuvuutta, likaantuu)


Tatu ja Patu näyttävät muun muassa myös, mitä kaikkea kävyistä, heinistä ja tikuista saa aikaan, mihin kaikkeen lumi taipuu, miten tehdään kukkaseppele tai perustetaan hyvin varustettu kauppa, miten rakennetaan maja, ja mitä rajattomia mahdollisuuksia tarjoaa maahan piirtäminen!

Kirjassa on ihania oivalluksia ihan tavallisista leikeistä, mutta ne antoivat meille myös uusia ideoita. Vaaditaan kyllä poikkeuksellista kekseliäisyyttä rakentaa monipäinen lumiukko, kts. yllä, tai rakentaa pallomeri lumesta. Wau. Ja kieltämättä olin päässyt unohtamaan, miten monipuolisesti esimerkiksi tikuilla voi leikkiä. Enkä ole ikinä oppinut sitomaan kukkaseppelettä, joten kirjan puhuvat ja toistensa yli hyppivät kukat ovat juuri paikallaan. Kirjan suuri plussa onkin juuri siinä, miten se nostaa yksinkertaiset leikit esiin eikä käytä energiaa uusien keksimiseen, jotka unohtuisivat ehkä kuitenkin.

Suurin osa leikeistä on puettu sarjakuviin, ja tekstiä on vähemmän kuin monessa aiemmassa Tatussa ja Patussa, mikä sopii hyvin. Myös koko on pieni, ulos mukaan mahtuva A5. Meillä kirja ehti jo nuhjaantua hiekkaleikeissä, niin touhulla sitä selailtiin hiekkakakkujen teon lomassa kaverin kanssa, mutta käytettäväksihän kirja on tehty! Lopussa on myös muutama tehtävä, joissa kirja on tarkoitus viedä mukaan metsään ja tehdä kirjan tehtäviä ja löytää metsästä erilaisia asioita. Tehtävä innostaa koko perheen yhteiseen tekemiseen ja luonnon tutkimiseen.

Tatu ja Patu ovat aikansa klassikoita, joille on aina tilaa kirjahyllyssä, ja joihin palataan lukemattomia kertoja uudelleen ja uudelleen. Sarjassa viehättää myös sen monipuolisuus, ja uusi aluevaltaus pihaleikkeineen ja leikkiin innostamisineen on loistava. Kaikkiaan uutuus on kiva touhukirja, joka naurattaa ja innostaa lasten ohella aikuisiakin leikkiin ja yhdessä tekemiseen lasten kanssa! (Tai jos laiskottaa, loikoilemaan sängyn pohjalla ja naureskelemaan....)

Tähtiä: 4 / 5

Heikki Prepula: Kössi Kenguru ja veturi

Heikki Prepula: Kössi Kenguru ja veturi
Kustantaja: Otava 2012
34 s.

Meillä oli tässä eräänä iltana hauska iltasatukirjauutuus – Kössi Kenguru ja veturi. Varmasti aika moni muistaa Kössi Kengurun televisiosta?

Kun näin kirjan, en ihastunut heti. Minä en muistanut! Mietin, mikä kumma tämä kömpelösti piirretty juttu oikein on. Kunnes muisti palasi…

Kysehän on tietysti Kössi Kengurusta, pomppivasta pala-animaatiosta, jonka animaatiotaiteilija Heikki Prepula (s. 1939) valmisti vuosina 1967 - 1978 ja myöhemmin 2000-luvun taitteen molemmin puolin, ja jota esitettiin lapsuudessani Pikku Kakkosessa. Kerrassaan ihan hassusta sarjasta, joka ei tehnyt minuun oikeastaan kauhean isoa vaikutusta, toisin kuin vaikkapa Rosvo Rudolf (esitysvuodet mm. 1974 - 1975, 1982, 1987 - 88).

Kössin ystävät hihkuivat riemusta ja kannustivat veturia. ”Vellu, Vellukka, Vellu, Vellukka!” Soittimet liittyivät kannustusjoukkoon ja innostuivat lyömään velluvellukatahtia.
Tam-tam-tamppadam!
Siriliding-siriliding!
Bum-bum-bumppudum!
Blim-blam-bliidadim!

Kotona iltasatuyleisönä olivat – kuten aina - 2,5- ja 6-vuotiaat lapset, ja kuinkas kävi? No, vähän yllätykseksi tämä pikku yleisö suorastaan rakasti Kössiä! He ihastuivat muun muassa äänitehosteisiin, kuten ylhäällä kuvatunlaiset hassut äänet, joita lukiessa lukija saa ottaa peliin parhaat näyttelijänkykynsä. He pitivät siitä, miten kirja oli yhtä höperöä hassuttelua alusta loppuun. Tähtiä he innostuivat antamaan noin tuhat.

Aikuisen silmiin Kössi Kenguru ja veturi on höpsö kirja, joka kertoo siitä, miten Kössi löytää veturin, joka on vanha ja ränsistynyt, supattelee vain itsekseen eikä ole moksiskaan Kössin yrityksistä saada sitä liikkeelle. Veturi menee hassusti sekaisin, ja muuttuu tureviksi (kirjaimet ovat menneet yhtä sekaisin kuin itse veturikin). Ystävien - mm. Masa Myyrän ja Anselmi Avaruusapinan - avulla Kössi saa veturinsa liikkeelle ja kaikki pääsevät yhdessä rannalle. Hassua ovat myös soitinten ja veturin äänet, jotka on kirjoitettu vinoon ja kaarevasti, tarinan elävöittäminen plom-dompsi-lommeilla, höperöt sanat ja höperö tarina. Ja silti tai sen takia … onpa kerrassaan hyväntuulinen kirja! Sellainen, jota lukiessa aivot lentävät narikkaan, tulee hassuttelu-olo ja alkaa pelleillä. Ja mikäs sen hauskempaa! Kaikkinensa Kössi toimii yllättävän hyvin kuvakirjana, vaikka välillä ajattelin, että yhtä älytöntä kuvakirjaa en ole hetkeen nähnyt! Mutta toisaalta hyväntuulisuus uppoaa täällä aina. Meillä on harvoin ollut yhtä paljon naurua iltasatua lukiessa, vaikkakin äidillä välillä epätoivosta ja lapsilla äidin epätoivosta yltyvästä riemusta.

Oli hauska lukea lapsille lapsuudesta tutusta hahmosta ajalta, jolloin kaikki oli niin paljon yksinkertaisempaa,  kuten vaikka animaatioiden ulkonäkö. Kössi-faneille ja retroilun ystäville kirja voi olla melkoinen aarre. 

Meillä nousseen lasten innostuneen vastaanoton vuoksi uskon, että Kössi vetoaa kuvakirjanakin tämän päivän lapsiin, ja toivon, että moni lapsi saisi kuulla hyväntuulisesta ja –tahtoisesta Kössistä! 

Sillä - Kössin kanssa lapset saavat olla lapsia. Ja siinä samalla aikuisetkin....

Kössistä, tekijästä ja mielenkiintoisesta pala-animaatiosta voi lukea lisää Kössi Kengurun nettisivuilla, sekä katsella YLEn arkistossa mm. täällä 

Kössistä on blogannut myös Lastenkirjahyllyn Rouva Huu sekä ei niin ihastuneena Oi Mutsi Mutsi.

Tähtiä? Hmmm, lapsilta tuhat / 5
Äidiltä 2 / 5

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär
Kuvitus: Ilon Wikland
Kustantaja: Wsoy 2009 (28. painos)
240 s.

Kesä ei ollut ikuinen, sen tiesi Birk ja sen tiesi Ronja. Mutta nyt he alkoivat elää niin kuin se olisi, ja pitivät jokaisen piinaavan talviajatuksen piilossa niin hyvin kuin kykenivät. Joka hetki, aamunsarastuksesta iltahämärään ja yöhön, he halusivat olla tietoisia kesästä ja imeä koko sen suloisuuden itseensä. Päivät saivat tulla ja mennä, he elivät kesän huumassa eivätkä suostuneet huolestumaan. Heillä oli vielä vähän aikaa. 

Tänä kesänä kesälomareissuamme Itä- ja Pohjois-Suomeen seurasivat erilaiset äänikirjat, mukaanlukien Astrid Lingrenin Ronja Ryövärintytär, ja se sai minut innostumaan bloggaamaan klassikosta. Vuosi sitten luimme kirjan yhdessä tuolloin 5-vuotiaan kanssa, nyt on ollut vuorossa äänikirja. Ritva Vepsän lukema tarina pelottomasta Ronjasta, Birk Borkanpojasta ja ryöväreistä, heidän elämästään Matiaksenlinnassa ja jännittävässä metsässä lumosivat ja kietoivat meidät otteeseensa niin herpaaantumattomasti, että auton pysähdyksetkin tuntuivat ikäviltä tauoilta kuunteluun. Ei väliä vaikka jalat olisivat olleet puoliksi halvaantuneet tuntikausien istumisesta...

Ronja elää yhdessä ryöväriruhtinas isänsä ja äitinsä kanssa Matiaksenmetsässä, ryövärilinnassa. Jo varhain hän oppii elämään linnaa ympäröivässä metsässä, varomaan ajattaria, harmaita männiäisiä ja Borkan ryöväreitä. Eräänä päivänä hän huomaa rotkon reunalla istumassa itsensä ikäisen pojan, ja jo tuolla kohtaamisella Ronja ja Birk solmivat välilleen siteen, ensin vastentahtoisesti mutta ajan myötä niin voimakkaan kuin olisivat sisaruksia. He pelastavat toinen toisensa milloin ajattarilta, milloin kakkiaisilta tai nälkäkuolemalta, ja kun Matias lopulta saa selville Ronjan ystävyydestä Birkin kanssa, lapset pakenevat isiensä verivihollisuutta Karhuluolaan. Paljon saa kuitenkin vielä tapahtua, ennen kuin viha Matiaksenmetsässä lopulta laantuu.

Ronja Ryövärintytär on tarina vahvasta ystävyydestä ja sisaruudesta, joka kestää mitä vain, sekä toisen auttamisesta. Se kertoo lapsen ja vanhempien siteistä ja tempoilusta niiden sisällä, itsenäistymisestä, menetyksistä ja ylpeydestä, oikeudenmukaisuudesta ja vanhojen riitojen unohtamisesta. Se on myös vahva kuvaus ihmisen ja luonnon suhteesta sekä luonnon kauneudesta ja jylhyydestä. Samalla se on eräs Lindgrenin vavahduttavimmista kirjoista, paikoin melkein liian surumielinen ja ahdistava. Silti jälkitunne on optimistinen. Kirjan luettuaan ei voi olla miettimättä, miten tärkeää on valita aina oma tiensä ja uskoa omiin arvoihinsa, kuten Ronja tekee, vaikka se välillä maksaa hänelle enemmän kuin sydän kestäisi. Kirja myös osoittaa, miten elämään kuuluu niin iloa kuin suruakin, mutta aina tulee kevät, yhtä varmasti kuin yön jälkeen koittaa aamu! Siitä kertoo Ronjan keväthuuto, hänen ehtymätön elämänhalunsa, joka nousee pintaan vaikka ympärillä tapahtuisi mitä, ja joka voittaa lopulta talven ja kuolemankin. 

Kirja on syvyydessään, jännittävyydessään ja moniulotteisuudessaan kertakaikkisen hieno kirja. Ilon Wiklandin mustavalkokuvitus on tärkeä osa tarinaa.

En ole ihan varma, milloin luin Ronja Ryövärintyttären ensimmäistä kertaa, varmaankin yli kymmenvuotiaana. Luulen, että olin innoissani metsän kuvailusta ja ”villistä Ronjasta”, jonka pelottomuutta ja neuvokkuutta ihailin. Muistan Ronjan takkutukan ja ystävyyden pojan kanssa. 

Sen sijaan en muistanut, miten tummasävyinen kirja paikoin on, suorastaan painostava. Tai miten koskettava on Matiaksen rakkaus Ronjaan ja sitten epätoivo tyttärensä käytöksestä. En muistanut kirjan draamaa ja voimaa, se sai minut sanattomaksi ja pohtimaan, onko vielä liian aikaista lukea kirja nyt eskari-ikäiselle. Vielä vuosi sitten saatoin ja hypinkin voimakkaimpien kohtauksien yli, mutta äänikirjassahan mitään ei voi paeta. Tunnelmat ja kohtaukset vyöryvät päälle vääjäämättä. Tyttäreni kuunteli hievahtamatta, ja alussa häntä pelottivat ajattarat ja Birkin putoaminen rotkoon, mutta sopivasti, ei liikaa. Ja kun katsoin häntä, mietin, miten hienoa onkaan, kun kuulee tai lukee ensimmäistä kertaa elämässään jotain suuren vaikutuksen tekevää teosta, kun maailma järkkyy hetkeksi tai kenties ikuisesti hieman paikoiltaan!

Näin Astrid Lindgren kertoo Ronjan synnystä:

"... kuljin kaupungilla ja kaipasin erämaata, halusin olla aarniometsässä - mutta sinne en päässyt. Silloin mielikuvitus tuli apuun."

Ja upean, kiehtovan aarniometsän Lindgren on totisesti luonut! Tukhoman Junibackenin Satujunassa on muuten kuvattu Ronja Ryövärintyttären maailmaa paljon, ja junassa istuva voi kuulla jopa Ronjan keväthuudon. Muutenkin Junibacken on ihana, ehdottomasti käymisen arvoinen paikka kaikille satujen ystäville!

Tähtiä: 5 / 5