Heikki Prepula: Kössi Kenguru ja veturi

Heikki Prepula: Kössi Kenguru ja veturi
Kustantaja: Otava 2012
34 s.

Meillä oli tässä eräänä iltana hauska iltasatukirjauutuus – Kössi Kenguru ja veturi. Varmasti aika moni muistaa Kössi Kengurun televisiosta?

Kun näin kirjan, en ihastunut heti. Minä en muistanut! Mietin, mikä kumma tämä kömpelösti piirretty juttu oikein on. Kunnes muisti palasi…

Kysehän on tietysti Kössi Kengurusta, pomppivasta pala-animaatiosta, jonka animaatiotaiteilija Heikki Prepula (s. 1939) valmisti vuosina 1967 - 1978 ja myöhemmin 2000-luvun taitteen molemmin puolin, ja jota esitettiin lapsuudessani Pikku Kakkosessa. Kerrassaan ihan hassusta sarjasta, joka ei tehnyt minuun oikeastaan kauhean isoa vaikutusta, toisin kuin vaikkapa Rosvo Rudolf (esitysvuodet mm. 1974 - 1975, 1982, 1987 - 88).

Kössin ystävät hihkuivat riemusta ja kannustivat veturia. ”Vellu, Vellukka, Vellu, Vellukka!” Soittimet liittyivät kannustusjoukkoon ja innostuivat lyömään velluvellukatahtia.
Tam-tam-tamppadam!
Siriliding-siriliding!
Bum-bum-bumppudum!
Blim-blam-bliidadim!

Kotona iltasatuyleisönä olivat – kuten aina - 2,5- ja 6-vuotiaat lapset, ja kuinkas kävi? No, vähän yllätykseksi tämä pikku yleisö suorastaan rakasti Kössiä! He ihastuivat muun muassa äänitehosteisiin, kuten ylhäällä kuvatunlaiset hassut äänet, joita lukiessa lukija saa ottaa peliin parhaat näyttelijänkykynsä. He pitivät siitä, miten kirja oli yhtä höperöä hassuttelua alusta loppuun. Tähtiä he innostuivat antamaan noin tuhat.

Aikuisen silmiin Kössi Kenguru ja veturi on höpsö kirja, joka kertoo siitä, miten Kössi löytää veturin, joka on vanha ja ränsistynyt, supattelee vain itsekseen eikä ole moksiskaan Kössin yrityksistä saada sitä liikkeelle. Veturi menee hassusti sekaisin, ja muuttuu tureviksi (kirjaimet ovat menneet yhtä sekaisin kuin itse veturikin). Ystävien - mm. Masa Myyrän ja Anselmi Avaruusapinan - avulla Kössi saa veturinsa liikkeelle ja kaikki pääsevät yhdessä rannalle. Hassua ovat myös soitinten ja veturin äänet, jotka on kirjoitettu vinoon ja kaarevasti, tarinan elävöittäminen plom-dompsi-lommeilla, höperöt sanat ja höperö tarina. Ja silti tai sen takia … onpa kerrassaan hyväntuulinen kirja! Sellainen, jota lukiessa aivot lentävät narikkaan, tulee hassuttelu-olo ja alkaa pelleillä. Ja mikäs sen hauskempaa! Kaikkinensa Kössi toimii yllättävän hyvin kuvakirjana, vaikka välillä ajattelin, että yhtä älytöntä kuvakirjaa en ole hetkeen nähnyt! Mutta toisaalta hyväntuulisuus uppoaa täällä aina. Meillä on harvoin ollut yhtä paljon naurua iltasatua lukiessa, vaikkakin äidillä välillä epätoivosta ja lapsilla äidin epätoivosta yltyvästä riemusta.

Oli hauska lukea lapsille lapsuudesta tutusta hahmosta ajalta, jolloin kaikki oli niin paljon yksinkertaisempaa,  kuten vaikka animaatioiden ulkonäkö. Kössi-faneille ja retroilun ystäville kirja voi olla melkoinen aarre. 

Meillä nousseen lasten innostuneen vastaanoton vuoksi uskon, että Kössi vetoaa kuvakirjanakin tämän päivän lapsiin, ja toivon, että moni lapsi saisi kuulla hyväntuulisesta ja –tahtoisesta Kössistä! 

Sillä - Kössin kanssa lapset saavat olla lapsia. Ja siinä samalla aikuisetkin....

Kössistä, tekijästä ja mielenkiintoisesta pala-animaatiosta voi lukea lisää Kössi Kengurun nettisivuilla, sekä katsella YLEn arkistossa mm. täällä 

Kössistä on blogannut myös Lastenkirjahyllyn Rouva Huu sekä ei niin ihastuneena Oi Mutsi Mutsi.

Tähtiä? Hmmm, lapsilta tuhat / 5
Äidiltä 2 / 5

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär
Kuvitus: Ilon Wikland
Kustantaja: Wsoy 2009 (28. painos)
240 s.

Kesä ei ollut ikuinen, sen tiesi Birk ja sen tiesi Ronja. Mutta nyt he alkoivat elää niin kuin se olisi, ja pitivät jokaisen piinaavan talviajatuksen piilossa niin hyvin kuin kykenivät. Joka hetki, aamunsarastuksesta iltahämärään ja yöhön, he halusivat olla tietoisia kesästä ja imeä koko sen suloisuuden itseensä. Päivät saivat tulla ja mennä, he elivät kesän huumassa eivätkä suostuneet huolestumaan. Heillä oli vielä vähän aikaa. 

Tänä kesänä kesälomareissuamme Itä- ja Pohjois-Suomeen seurasivat erilaiset äänikirjat, mukaanlukien Astrid Lingrenin Ronja Ryövärintytär, ja se sai minut innostumaan bloggaamaan klassikosta. Vuosi sitten luimme kirjan yhdessä tuolloin 5-vuotiaan kanssa, nyt on ollut vuorossa äänikirja. Ritva Vepsän lukema tarina pelottomasta Ronjasta, Birk Borkanpojasta ja ryöväreistä, heidän elämästään Matiaksenlinnassa ja jännittävässä metsässä lumosivat ja kietoivat meidät otteeseensa niin herpaaantumattomasti, että auton pysähdyksetkin tuntuivat ikäviltä tauoilta kuunteluun. Ei väliä vaikka jalat olisivat olleet puoliksi halvaantuneet tuntikausien istumisesta...

Ronja elää yhdessä ryöväriruhtinas isänsä ja äitinsä kanssa Matiaksenmetsässä, ryövärilinnassa. Jo varhain hän oppii elämään linnaa ympäröivässä metsässä, varomaan ajattaria, harmaita männiäisiä ja Borkan ryöväreitä. Eräänä päivänä hän huomaa rotkon reunalla istumassa itsensä ikäisen pojan, ja jo tuolla kohtaamisella Ronja ja Birk solmivat välilleen siteen, ensin vastentahtoisesti mutta ajan myötä niin voimakkaan kuin olisivat sisaruksia. He pelastavat toinen toisensa milloin ajattarilta, milloin kakkiaisilta tai nälkäkuolemalta, ja kun Matias lopulta saa selville Ronjan ystävyydestä Birkin kanssa, lapset pakenevat isiensä verivihollisuutta Karhuluolaan. Paljon saa kuitenkin vielä tapahtua, ennen kuin viha Matiaksenmetsässä lopulta laantuu.

Ronja Ryövärintytär on tarina vahvasta ystävyydestä ja sisaruudesta, joka kestää mitä vain, sekä toisen auttamisesta. Se kertoo lapsen ja vanhempien siteistä ja tempoilusta niiden sisällä, itsenäistymisestä, menetyksistä ja ylpeydestä, oikeudenmukaisuudesta ja vanhojen riitojen unohtamisesta. Se on myös vahva kuvaus ihmisen ja luonnon suhteesta sekä luonnon kauneudesta ja jylhyydestä. Samalla se on eräs Lindgrenin vavahduttavimmista kirjoista, paikoin melkein liian surumielinen ja ahdistava. Silti jälkitunne on optimistinen. Kirjan luettuaan ei voi olla miettimättä, miten tärkeää on valita aina oma tiensä ja uskoa omiin arvoihinsa, kuten Ronja tekee, vaikka se välillä maksaa hänelle enemmän kuin sydän kestäisi. Kirja myös osoittaa, miten elämään kuuluu niin iloa kuin suruakin, mutta aina tulee kevät, yhtä varmasti kuin yön jälkeen koittaa aamu! Siitä kertoo Ronjan keväthuuto, hänen ehtymätön elämänhalunsa, joka nousee pintaan vaikka ympärillä tapahtuisi mitä, ja joka voittaa lopulta talven ja kuolemankin. 

Kirja on syvyydessään, jännittävyydessään ja moniulotteisuudessaan kertakaikkisen hieno kirja. Ilon Wiklandin mustavalkokuvitus on tärkeä osa tarinaa.

En ole ihan varma, milloin luin Ronja Ryövärintyttären ensimmäistä kertaa, varmaankin yli kymmenvuotiaana. Luulen, että olin innoissani metsän kuvailusta ja ”villistä Ronjasta”, jonka pelottomuutta ja neuvokkuutta ihailin. Muistan Ronjan takkutukan ja ystävyyden pojan kanssa. 

Sen sijaan en muistanut, miten tummasävyinen kirja paikoin on, suorastaan painostava. Tai miten koskettava on Matiaksen rakkaus Ronjaan ja sitten epätoivo tyttärensä käytöksestä. En muistanut kirjan draamaa ja voimaa, se sai minut sanattomaksi ja pohtimaan, onko vielä liian aikaista lukea kirja nyt eskari-ikäiselle. Vielä vuosi sitten saatoin ja hypinkin voimakkaimpien kohtauksien yli, mutta äänikirjassahan mitään ei voi paeta. Tunnelmat ja kohtaukset vyöryvät päälle vääjäämättä. Tyttäreni kuunteli hievahtamatta, ja alussa häntä pelottivat ajattarat ja Birkin putoaminen rotkoon, mutta sopivasti, ei liikaa. Ja kun katsoin häntä, mietin, miten hienoa onkaan, kun kuulee tai lukee ensimmäistä kertaa elämässään jotain suuren vaikutuksen tekevää teosta, kun maailma järkkyy hetkeksi tai kenties ikuisesti hieman paikoiltaan!

Näin Astrid Lindgren kertoo Ronjan synnystä:

"... kuljin kaupungilla ja kaipasin erämaata, halusin olla aarniometsässä - mutta sinne en päässyt. Silloin mielikuvitus tuli apuun."

Ja upean, kiehtovan aarniometsän Lindgren on totisesti luonut! Tukhoman Junibackenin Satujunassa on muuten kuvattu Ronja Ryövärintyttären maailmaa paljon, ja junassa istuva voi kuulla jopa Ronjan keväthuudon. Muutenkin Junibacken on ihana, ehdottomasti käymisen arvoinen paikka kaikille satujen ystäville!

Tähtiä: 5 / 5

Kolme iloista rosvoa -äänikirja (ja vähän teatteria)

Thorbjörn Egner: Kolme iloista rosvoa -äänikirja
Kustantaja: WSOY 2009
Lukija: Kauko Helovirta
Musiikki: Leena Hurri, laulu, ja Matti Wallenius, kitara

Kuvassa Kolme iloista rosvoa -kirjan kansi (WSOY 2009)

Yksi parhaista lastenkirjoista ja samalla myös oman lapsuuteni ihanimmista muistoista liittyy Thorbjörn Egnerin Kolmeen iloiseen rosvoon, Kasperiin, Jesperiin ja Joonataniin. En muista, luinko satua, jonka Egner kirjoitti vuonna 1957 ja joka ilmestyi suomeksi Aila Meriluodon suomentama vuonna 1972, mutta sen muistan - kuten niin moni muukin ikäiseni - miten kävin katsomassa sen teatterissa pienenä. Tänä vuonna Egnerin syntymästä on kulunut muuten 100 vuotta, joten juhlavuottakin vietetään!

Näistä syistä olen hamstrannut meille niin äänikirjan (WSOY 2009) kuin kirjankin (WSOY 2009) ja kävin tyttäreni kanssa katsomassa Kaupunginteatterissa viime keväänä Kolme iloista rosvoa. Teatterissa viimeinen esitys meni jo loppukeväällä, traileri esityksestä on vielä nähtävissä YouTubessa.

Näytös oli toki hyvä, tehtiinhän se Kaupunginteatterin arsenaalilla ja paneutumisella, ja lavasteet olivat hurmaavan nostalgiset. Oli mahtavaa nähdä omasta lapsuudesta tuttu näytelmä, ja se täyttikin monin tavoin odotukset! Mutta silti mietin, että etenkin puoliaikaan asti sirkusta ja meininkiä oli hieman liikaa, ja rauhallisempikin tahti olisi riittänyt. Mukana olevia hahmoja olisi voinut karsia muutaman, jotta rosvoille ja muille päähenkilöille olisi jäänyt vielä enemmän tilaa. Ihmettelin myös, miksi laulujen tempo oli niin nopea. Paikoin esitys oli kuitenkin loistava, ja se täytti myös lapsikatsojan odotukset.

Lapsikatsojalla nimittäin oli huimasti odotuksia ja perhosia vatsassa! Ennen näytelmää olimme kuunnelleet tarinan äänikirjaa AINA autossa istuessamme vajaan vuoden ajan. Ja tuleehan niitä kertoja vajaassa vuodessa, huh! Lopputuloksena varmaankin sadoista kuuntelukerroista minäkin olen oppinut melkein joka ikisen laulun ja kohdan niin hyvin ulkoa, että kun nyt luen kirjaa, minulle tulee hassuja hetkiä, että tiedän selkärangasta, mikä sana seuraa nykyistä ja osaan jäljitellä lukija Kauko Helovirran äänenpainoja ja -sävyjä tarkasti. Parhaita kohtia lapsen mielestä - tulipaloa, Topiaan syntymäpäiviä, eläköön-laulua - on kuunneltu loputtomasti.

Kaikki kunnia Kauko Helovirralle, hän lukee äänikirjan loistavasti. Hänen ansiostaan kuuntelu on ollut miellyttävää, ei yhtään ärsyttävää. Musiikista huolehtivat Leena Hurri (laulu) ja Matti Wallenius (kitara), ja musiikki on kaikin tavoin hyvää, mutta silti: laulujen yli olisi kyllä jo tehnyt jo mieli hyppiä, Helovirran lukeman tekstin yli ei koskaan. Mikään ei ärsytä, kaikki on kohdallaan. Hahmot ovat sympaattisia, ääni on pehmeä ja rauhoittavan matala, ja nappaa silti huomion. Etenkin Kasperin, Sohvi-neidin, vanha Topiaan ja poliisimestari Paavalin ääniroolit ovat todella mainioita.

Äänikirja on hirveän herkkä asia. Minua ärsyttää helposti kovin moni asia: liian yksitoikkoinen ääni, naislukijan liian korkea ääni, pilkuttomuus lukiessa, tarinan henkilöiden liian samantapainen puhetapa... Joskus alussa lupaavalta vaikuttava alkaa ärsyttää melko pian. Ja äänikirja tuntuu olevan kovin henkilökohtainen asia, sillä miten muuten voisi selittää, miksi toista ärsyttävät lukijat, jotka toiselle ovat klassikkoja.

Kauko Helovirran Kolme iloista rosvoa on minulle selkeästi yksi parhaista äänikirjoista, joita olen kuunnellut. Ja Thorbjörn Egnerin vuonna 1957 kirjoittama kirja yksi sympaattisimmista lastenkirjoista joita tiedän.


Mutta miten tyttäreni on jaksanut kuunnella tarinaa niin loputtoman paljon? Näin hän perustelee asiaa:

Mä tykkään tästä, koska tämä on välillä kiva ja välillä jännä.

Paras kohta on se, kun syttyy tulipalo. Ja Topiaksen synttärit.
Ja toiseksi paras kohta on se, kun ne rosvot varastaa raitiovaunun ja syö leivokset.

Paras laulu on se, missä poliisimestarin vaimo laulaa vankilassa oleville rosvoille.

Kivoimmat ihmiset ovat pikku Kamomilla sekä vanha Topias, koska se on niin kiltti ja viisas. Myös leijona on tosi kiva, kun se on niin kiltti.

Rosvoista ja Sohvi-tädistä en tykkää niin paljon, kun Sohvi-neiti on niin topakka ja rosvot varastavat. Mutta kun ne varastaa Sohvi-neidin, se on kiva.

Parasta teatterissa oli se kohta, kun Kasper hyppäsi leijonan laatikon päälle, missä se nukkui.

----

Etelä-Norjassa on muuten Kardemumman kaupunki, jossa olisi mielenkiintoista käydä. Mikäli ymmärrän norjankielisen tekstin oikein, pikku kaupungissa on 33 taloa, ja siellä voi myös yöpyä. Olisiko yksi yöpymispaikoista poliisimestari Paavalin talon yhteydessä oleva selli??

Mitä sinä pidät Kolmesta iloisesta rosvosta? 

Annika Sandelin: Retkuliina ja Retkuliina rakastuu

Annika Sandelin: Retkuliina (2010, 2. painos, orig. Businnan) ja Retkuliina rakastuu (2011, orig. Businnan blir kär)
Kuvitus: Linda Bondestam
Suomennos: Henriikka Tavi
Kustannus: Teos & Söderströms

Muutama vuosi sitten ilmestyivät ensin ruotsiksi ja sitten suomeksi Annika Sandelinin riimittelemät ja Linda Bondestamin kuvittamat Retkuliina (2010) ja Retkuliina rakastuu (2011), joissa riehakas pehmokoira pistää loruriimein ennen niin rauhaisen elämän talossa mullin mallin. Retkuliina on villi ja raisu, itsekeskeinen ja vaivalloinen, ärsyttävä mutta samalla niin rakas, hetkessä elävä koiranketku, jonka tultua talossa ei ole enää koskaan tylsää.

Retkuliina keinuu rallivauhtia,
huutaa: "Oi! On ihanaa keinua."
Yhä ylemmäs keinu nousee,
tassu koivun latvaa hipaisee.
Petra huutaa: "Tuossa käy hassusti.
Jollet pysähdy, putoat varmasti!"
Retkuliina sulkee korvansa:
"Kukaan ei saa määrätä minua."

Kirjan itsenäisessä jatko-osassa, Retkuliina rakastuu Retkuliina löytää mielitietyn, Rackhamin. Toisistaan sokaistunut lemmenpari karkaa kotoa, tarpoo sohjossa ja löytää kodin pahaisesta viemäristä. Lempi on kovilla, Retkuliinalla suuri koti-ikävä ja tunnelma kotonakin kovin ankea. Suurta on myös jokin muu, kun Retkuliina vihdoin palaa kotiin:

Jaska huomaa: "Mitä oikein näin?
Retkuliina taitaa olla pieniin päin!"
Retkuliina niin kuin aurinko loistaa:
"Torttua kiitos! Tossuni saa jo poistaa.
Kuunnelkaa mikä lapsiveden loiske!
Pennut vatsassa peuhaa, mikä roiske!

Meillä on luettu viime aikoina melko paljon kuusivuotiaan toiveesta Retkuliinoja, ja se on kivaa, sillä kirjoja on hauska lukea ääneen. Annika Sandelin on tosiaan pukenut tekstin kepeisiin loruriimeihin, ja myös suomentaja Henriikka Tavin kynänjälki ihastuttaa. Parhaimmillaan teksti naurattaa niin lasta kuin aikuistakin, ja kirjat, joissa saa nauraa yhdessä yhteen ääneen, ovat aina helmiä! Vajaa 30 sivuiset kirjat ovat myös sopivan mittaisia iltasatuja silloin, kun väsyttää.

Linda Bondestamin kuvitus on tutun värikylläistä, yksityiskohtia ja ilmeitä pursuilevaa. Olen aiemmin arvostellut blogissani hänen kuvittamansa Mainio herra Iloisen, jonka kepeän keltaiseen ulkoasuun olen ihastunut ja jossa niinikään rakastutaan. Kustannusyhtiö Teoksen sivulla kerrotaan muun muassa, että Bondestam on saanut useita kuvituspalkintoja, mm. Svenska litteratursällskapetin palkinnon,Vuoden kauneimmat kirjat -kunniamaininnan ja Finlandia junior -ehdokkuuden.

Retkuliinassa viehättää hyvän tarinan, pirtsakan ulkoasun ja virkistävän kielen ohella Retkuliinan inhimillisen ärsyttävä hahmo. Aikuislukijaa koiranketku muistuttaa aika usein lapsista - rakkaista, mutta joskus niin - huh - rasittavista ja rämäpäisistä. Kirjassa Retkuliina rakastuu hemmoteltavaksi heittäytyvä koira tuo huvittavasti mieleen raskaana olevat ja vastasynnyttäneet äidit. Paitsi Retkuliina, tärkeitä hahmoja ovat myös Petran muut pehmot, joiden tarkasti piirretyihin kuviin ja hassuihin nimiin kuusivuotias suurella mielenkiinnolla paneutui. Pehmoeläimet mudostavatkin Retkuliinassa oman maailmansa, joka pientä lukijaa epäilemättä viehättää. (Kts. kuva yllä.)

Molemmat, mutta etenkin Retkuliina rakastuu on minusta erinomaisen onnistunut, huvittavan erilainen kirja, jossa lähestytään hieman isompien teemaa hauskalla tavalla - rakastumista ja sen myötä karkaamista kotoa, raskaaksi tulemista ja vauvan odotusta ja sitten vauvan syntymistä. Kuvituksen ja kielen ansiosta kirja sopii kuitenkin ihan pienellekin kuulijalle. Vauvaa odottavaan perheeseen tämä olisi humoristinen hankinta!

Tähtiä 4 / 5

Samalta tekijäparilta on aiemmin ilmestynyt kirja Milja ja naapurit (Tammi 2006).

Zacharias Topelius ja Lena Frölander-Ulf: Adalmiinan helmi

Zacharias Topelius: Adalmiinan helmi
Kuvitus: Lena Frölander-Ulf
Suomennos: Asko Sahlberg
Kustantaja: Teos & Söderströms 2012
32 s.

Adalmiina oli nyt saanut sen mikä oli parempaa kuin kauneus ja viisaus ja rikkaus, nimittäin hyvän ja nöyrän sydämen. Hän oli paljon onnellisempi nyt, kun hän vahti vuohia ja söi vähäisen leipänsä ja nukkui kovalla olkien ja sammaleen peittämällä alustalla. 

Jos olet sattumalta lukenut aiemmin blogissani arvostelemani, suorastaan hehkuttamani Topeliuksen satuhelmiä (WSOY 2006), ei ole vaikea arvata, että Topeliuksen sadut ovat minusta äärimmäisen kauniita, joskus pelottaviakin, ja ennen kaikkea aina, aina vaikuttavia ja mukaansa tempaavia.

Teos & Söderströms julkaisi tänä keväänä suomeksi uudelleen suomalaisten rakastaman, yli 150 vuotta sitten ilmestyneen satuklassikon Adalmiinan helmi. Taideteosta lähentelevä upea kirja nostaa vanhan sadun taas ajankohtaiseksi ja uusien lukijoiden löydettäväksi. Teoksessa satu saa rinnalleen Lena Frölander-Ulfin pastellisävyisen ja art nouveau-henkiseksi luonnehditun kuvituksen. Kokonaisuus on kuin taidekirja, ja jokaisen kuvan voisikin nostaa seinälle. Kuvan ja tekstin suhde on ilmavaa, kauniisti aseteltua, ja pienikin kuulijaa jaksanee kuunnella satua. 

Asko Sahlberg on tehnyt satuun uuden, kauniin suomennoksen, jonka ansiosta kieli sopii entistiä paremmin suuhun, menettämättä kuitenkaan mitään entisajan tunnelmasta. Sahlberg on karsinut uskonnollista moraalinopetusta ja samalla nykyaikaistanut ja yksinkertaistanut kieltä auttaen samalla pientä ja isoakin kuulijaa. Esimerkiksi aiemman suomennoksen siivo on nyt kiltti, kopeuden korvaa ylpeys, taitamaton ja yksinkertainen on nyt tietämätön ja typerä. Silti tekstissä on jäljellä kauneutta ja koukeroa yllin kyllin. 

Sadussa on opetus, miten ylpeä voi menettää kauneutensa ja viisautensa ja rikkautensa, mutta nöyrä ja ystävällinen sydän on näitä paljon tärkeämpi ominaisuus. Se auttaa Adalmiinaakin löytämään elämässään onnen, jota kaikki maailman rikkaus, kauneus ja viisaus eivät hänelle aiemmin tuoneet. Moraalista opetusta on siinä määrin, että lukiessa mietin pakostikin, miten se solahtaa kuusivuotiaaseen lapsikuuntelijaani. Vastaus on: ihan hyvin. Hän nimittäin kuunteli 32–sivuisen sadun yhdeltä istumalta ja pyysi sitä seuraavalla satukerralla uudestaan luettavaksi. Ihan suosikiksi satu ei kuitenkaan päässyt, mutta ei se mitään. Pääasia, että satu on nyt tässä, tällaisessa paketissa, uusien lukijoiden löydettävissä ja ihastuttavissa!

Tämä kirja pitää itse nähdä ja lukea, sillä muutamat rivit ja kuvat eivät tee oikeutta sille, miten kauniisti kirjassa yhdistyvät suomalainen klassikko ja satumainen kuvitus.

"Kaunis, kaunis on Adalmiinan helmi, mutta paljon kauniimpi on nöyrä sydän!"

Tähtiä 4,5 / 5

Kansainvälisiä satuja sen sijaan löydät toisaalta blogistani.

Adalmiinan helmi on arvosteltu aiemmin mm. Kirjavassa kammarissa ja Sinisen linnan kirjastossa. 

Kim Fupz Aakeson: Tyttö ja ihmeelliset korvat

Kim Fupz Aakeson: Tyttö ja ihmeelliset korvat

Kuvitus: Salla Savolainen

Suomennos: Outi Menna

Kustantaja: Tammi 2012

Maailman hulluimman näköinen tyttörassu omistaa ihmeelliset korvat, niin suuret, ettei hän voi missään välttyä joutumasta tuijotuksen kohteeksi. Mihin tahansa hän meneekin, ihmiset toljottavat ja supattavat.

He kuiskivat: ”Oletteko nähneet missään tuollaisia hörökorvia?”

Tai: ”Noista saisi mainiot patalaput.”

Ei totisesti ollut herkkua olla maailman hulluimman näköinen tyttö.

Mikään ei auta, eivät korkkiruuvikampaukset eivätkä kylmäpermanentit, eivät käynnit trendikkäissä vaatekaupoissa eivätkä puhvihihaiset paitapuserot. Koska tyttö kuulee suurilla korvillaan kaikki supatukset, hän tulee kovin surulliseksi ja jää lopulta nököttämään yksin kotiin. Ja silloinhan kaikki vasta kurjaa onkin. Vaikka katsookin päivät pitkät televisiota ja syö paljon pizzaa.

Ja kaikki muuttuu vielä hullummaksi, kun tyttö eräänä aamuna herää ja korvat ovat muuttuneet täplikkäiksi. Täplät eivät irtoa edes talousspriillä eivätkä tärpätillä, turpoavat vain ja tulevat kipeiksi. Seuraavana aamuna korvat ovat jo valtavat, väriltään oranssin keltaisen vihreät, kuviolliset ja kukertavat.

Silloin tyttö oivaltaa. Hän heiluttaa korviaan. Ja kyllä! Eihän hän olekaan ruma, vaan perhonen! Hän lennähtää taivaalle, ja kaikki tavalliset ihmiset kuiskivat haltioissaan, miten hän on maailman kaunein perhonen.

Kaunis tai ei, se oli perhosen itsensä mielestä yhdentekevää. Hän liihotti keveästi keltaisilla siivillään ja hänen värinsä hehkuivat auringonpaisteessa. Ylhäällä taivaalla hän tunsi itsensä melkein onnelliseksi.

Tyttö ja ihmeelliset korvat on Tanskan tunnetuimman lastenkirjailijan Kim Fupz Aakesonin ja värikkäistä ja elämäniloisista kuvituksista tunnetun Salla Savolaisen yhteistyötä. Yhteistyö toimii, kuvitusta ja tekstiä on sopivasti ja Savolainen luo tyttöön veikeää persoonallisuutta rastatukkineen. Muutoin tyttö jääkin hieman leijumaan, eikä lukijalle selviä sen paremmin hänen ikänsä kuin mitään muutakaan tytöstä, ei edes onko hänellä vanhempia. Ei muuta kuin isot korvat, jotka hallitsevat hänen jokaista tekoaan ja hetkeään.

Tytön leijumaan jättäminen mitä tulee ikään ja ympäristöön mahdollistanee sen, että hyvin monenlaiset ja monenikäiset (lapsi)lukijat pystynevät samaistumaan tyttöön. Toisaalta se tekee kirjan tunnelmasta paikoin melko raastavan. Tytöllä ei selvästikään ole yhtään ystävää, eikä hän saa lohtua mistään. Kuvaako se lapsen tai nuoren tuntoja silloin, kun on erilainen eikä ole yhtään ystävää?

Minua mietityttää myös kirjan viimeinen lause:

Ylhäällä taivaalla hän tunsi olonsa melkein onnelliseksi.

Melkein?

Savolaisen humoristinen kuvitus kuitenkin keventää tarinaa niin, ettei se tunnu liian surumieliseltä vaan saa optimistisia sävyjä. Sisäkanteen on kuvitettu tyttö istumaan yhdessä toisten perhosten kanssa. Tyttö taitaa lopulta löytää kaltaisensa, onneksi.

Kirja kurkottaa yli ikärajojen ja kuvakirjojen tavanomaisen ensisijaisen yleisön, jos nyt ylipäänsä haluaa nimetä kuvakirjoille ensisijaista yleisöä (nehän sopivat kaikille!). Tyttö kuvataan selkeästi nuoreksi – hän ostaa trendivaatteita, käy kampaajalla, diskossa, katsoo leffoja ja syö pizzaa. Toisaalta hän on pieni aikuisten silmissä, arka ja epävarma. Kirjaa kannattaisikin kokeille alakoulun isoimmille tai yläkoululaisille, miten se uppoaa sen ikäisiin. Ja totta kai kirja sopii myös kuvakirja-ikäisille. 

Kirjan teemana on erilaisuuden hyväksyminen, ja ennen kaikkea itsensä hyväksyminen. Se kumartaa kauniisti omalle erilaisuudelle ja muuttaa ruman kauniiksi, karsastetun tavoitelluksi ja ihailluksi. Siksi se antanee lohtua monelle itsensä epävarmaksi tuntevalle. Kaikkien sisällä asustaa kaunis perhonen, jonka pitää vain päästää lentoon.


Ps. Jos pidät Salla Savolaisen kuvituksista, kurkkaa myös aiemmin arvostelemani Hurraa Helsinki ja Vesta-Linnea mieli mustana. Aiemmin tekijäparilta on ilmestynyt teos Tyttö joka muisti kaiken (Tammi  2009).

Sari Airola: Lentävät syntymäpäivät minareettimaassa

Sari Airola: Lentävät syntymäpäivät minareettimaassa

Kustantaja: WSOY 2012

32 s.

Kaverukset tömähtävät mattoineen keskelle vilkasta aukiota. – Olenko minä ehjä? Pampula kysyy vapisten. Se on peittänyt silmät pitkillä korvillaan.
Aslan nostaa Pampulan korvat hellästi pystyyn, ja käärii sitten maton rullalle.
- Tervetuloa Turkkiin, Pampula!
Ja mitä Pampula näkee! Kirjavia mattovuoria. Ja vuorten päällä venytteleviä kissoja. Ei yhtä ainutta pupua missään!
Pampulan herkkä nenä värähtää. Hajut ja tuoksut leijuvat yhtenä mylläkkänä ilmassa eikä niissä ole mitään tuttua.
Äänet ovat ihan uusia nekin. Ja niitä on paljon!

Sari Airolan uusi lastenkirja Lentävät syntymäpäivät minareettimaassa (WSOY 2012) on aistimuksellinen matka värikkääseen Turkkiin, jossa tuntemattomat sanat leijuvat ilmassa, uudet tuoksut kutkuttavat nenää eikä missään näy ensi näkemältä mitään tuttua! Pampula-pupu on joutunut matkalle melkein vahingossa, Aslan-kissan tempaamana taikamatolla lentäen. Aslanin siskolla on Turkissa syntymäpäivät, ja sinne kaverusten matka vie.

Airola kuvaa ilmeikkäästi niin sanoin kuin kuvinkin kulttuurishokkia sekä vierauden ja ärtymyksenkin tunnetta, mikä uuteen kulttuuriin astujan, etenkin nälkäisen sellaisen, helposti valtaa. Pikku hiljaa uuden paikan ja matkailun viehätys saa Pampulankin kuitenkin valtaansa, ja kun he vielä viettävät hauskat syntymäpäivät, Pampulan valtaa riehakas juhlamieli. Matkustelu on hurjan jännittävää, ja seikkailu antaa uusia kokemuksia! Kotiin palatessaan Pampula tuntee olevansa kuin toinen pupu, rohkea ja reipas seikkailija.

Kirjan teemoja ovat monikulttuurisuuden ja erilaisuuden ohella ystävyys, arkuus ja rohkaistuminen sekä omien pelkojen voittaminen. Alun arasta ja vastentahtoisesta Pampulasta sukeutuu matkan myötä reipas pupu, joka huomaa pitävänsä seikkailuista ja kannustavansa jopa muitakin samaan. Tällaisenaan kirja tarjoaa mainion peilauspinnan ujolle ja aralle lapselle, sillä Turkin asemasta Pampula voisi olla missä vain uudessa tilanteessa. Ja lapsilukijan ohella yhtä lailla aikuislukija saa kannustusta ja muistutuksen siitä huikeasta, onnellisesta fiiliksestä, joka palkitsee omalta mukavuusalueeltaan poistujan ja uusiin kokemuksiin heittäytyjän.

Sivuilla on pääosassa runsas, värikylläinen kuvitus ja ilmeikkäät eläinhahmot. Etenkin Pampula-pupun ilmeet kuvaavat mainiolla tavalla uuteen ja vieraaseen temmatun arkuutta ja ujoutta. Turkissa koskaan käymättömällekin kirja välittää oivallisesti maan tunnelmaa, muotoja ja värejä, kauniita ornamentteja ja kuvioita, joiden maailmaan on hauska uppoutua nojatuolimatkalle. Erityisen kekseliäästi on kuvitettu turkinkieliset puhekuplat, jotka ovat vieraiden sanojen ohella täynnä vieraita muotoja ja elementtejä.

Autenttisuutta lisää se, että kuvittaja-kirjailija Sari Airola on asunut vuosia Istanbulissa ja Hong Kongissa. 

Hypystä tuntemattomaan maahan kertoo myös Jukka Laajarinteen Elina vieraalla maalla  (WSOY 2008).

Päivitetty 19.6.2012

Anna Nuotio & Eppu Nuotio: Veikko ja Veikko

Anna Nuotio & Eppu Nuotio: Veikko ja Veikko

Kuvitus: Kristiina Louhi

Kustantaja: Otava 2012

5 ja 78 ovat vain numeroita; ystävyys ylittää kaikki rajat!

Anna ja Eppu Nuotion kirjoittama uunituore Veikko ja Veikko (Otava 2012) on harvinaisen lämmin kirja ystävyydestä, välittämisestä, toisen auttamisesta ja yhteiskunnasta, jossa naapurilta voi pyytää apua ja jossa toiseen luotetaan.

Lapsilla on usein harvinaislaatuinen kyky yhdistää ihmisiä pelkällä olemassaolollaan yli ikä- ja muiden rajojen. Juuri näin käy Veikossa ja Veikossa: 5-vuotiaan Veikon isä on lähtenyt aamulla kiireellä töihin, ja naapurin Olka on luvannut viedä Veikon tarhaan koulumatkallaan. Veikko on kuitenkin kipeä! Olkan on juuri tänään pakko päästä kouluun, eikä hän voi jäädä hoitamaan Veikkoa. Naapurissakin on pieni kuumepotilas, Veikon kaveri Villa, jonka äidin on pakko käydä lääkärillä. Aikuista tarvitsevia kuumepotilaita on siis kaksi, mutta kuka ehtisi auttaa? Silloin Villan äiti muistaa alakerran 78-vuotiaan, hataramuistisen Veikon, joka lupaa mielellään pitää lapsia silmällä. Veikkojen ja Villan yhdessäolosta tulee hauska hetki. Pienen Veikon ja ison Veikon välillä on erityistä sielujen sympatiaa, sillä heitä yhdistävät samat mielenkiinnon kohteet. Ystävyys ei tosiaankaan katso ikää, vaan tärkeintä on hyvä olo yhdessä.

Vaikka aihetta on käsitelty lastenkirjoissa ennenkin, Veikko ja Veikko on kirjoitettu raikkaasti ja lämpimästi, ja se pitää otteessaan niin aikuis- kuin lapsilukijankin. Meillä sekä 6- että 2-vuotiaat nauttivat molemmat tarinan kuuntelusta ja kuvien katselusta, ja 6-vuotias ihastui kirjaan kovasti. Uskon sen tuovan mieleen mieluisat hetket ja leikit oman isovanhemman kanssa. Toisaalta myös Veikkojen mielikuvituksellinen seikkailu merillä, kalat joita he tapaavat, tekohampaat haiden hampaina ja monet muut luonevat tehokkaita, lapsilukijaan vetoavia koukkujaan tarinassa.

Anna ja Eppu Nuotion kieli soljuu sujuvana, se on kekseliästä ja hyväntuulista kielellä leikittelyä, joka naurattaa niin isoa kuin pientäkin lukijaa.

”Ja sitten pienet tupluurit”, Iso-Veikko sanoo tyhjentäessään ruokapöytää. ”Mitkä?” Villa kysyy. ”Mitkä luurit?” Pikku-Veikko jatkaa. ”Nokoset, nokoset”, Iso-Veikko vastaa. ”Hyi, nokkosluurit! Minä en pidä nokkosista”, Villa sanoo.

Pidän erityisesti siitä, miten taidokkaasti ja lempeän rauhallisesti Nuotiot kuljettavat lukijaa tilanteesta ja mielikuvasta toiseen.

”… Joskus minä kiipesin tikapuille ja katselin, kun Paavo konttasi siellä veneensä kannella pensseli tai meisseli kädessä…”
”Miksi se Paavo konttasi kiisseli kädessä?” Villa kuiskaa Pikku-Veikolle, mutta Pikku-Veikko ei vastaa. Uni on jo tarttunut Pikku-Veikon käteen ja taluttaa häntä kohti rannassa odottavaa venettä.

Kristiina Louhin kuvitus on tutunoloista Louhia, ja samalla erityisen värikästä ja hyväntuulista. Hän on tuonut kuviin ajanmukaista suomalaisuutta Marimekon raidoista ja pilkuista muihin tuttuihin tekstiileihin ja tavaroihin. Erityisen ilahduttavaa on seikka, miten kuvituksessa nostetaan selkeäksi teemaksi monikulttuurisuus ja erilaisuus, ja viitataanhan tekstissä epäsuorasti yksinhuoltajuuteenkin.

Ainakin pääkaupunkiseudulla asuvana tuntuu, että kirja on tavoittanut todella osuvasti juuri tämän hetken ilmiöitä, lapsen maailmaa ja ympäristöä. Kerrostaloissa asuvat lapset ja vanhukset rinnakkain ja päällekkäin, meitä on monesta kulttuurista ja taustasta, mutta me kaikki tarvitsemme ystäviä ja ihmisiä, joihin luottaa ja joille voimme tarjota myös omaa apuamme.

Hieno kirja, ellei peräti napakymppi, jolle sekä lapsi- että aikuislukija annamme molemmat täydet viisi tähteä!

Ps. Kuvitus tällä kertaa kesämökin ilta-auringon valaistuksessa, missä olen viettänyt taas runsaasti aikaa nauttien ainutlaatuisesta kesästä, raikkaudesta ja tästä valosta! Siellä ei netti toimi, joten välillä voi tulla näitä pidempiä taukoja päivitykseen.

Nautinnollista kesää kaikille!!

Muokattu 16.6.2012

Benjamin Chaud: Hei hei, Luppis

Benjamin Chaud: Hei hei, Luppis (orig. Adieu Chaussette)
Suomennos: Mikael Ahlström
Kustantaja: WSOY 2011
40 s.

Minun pehmopupuni nimi on Luppis. ... Täytyy sanoa, että leikkikaverina se on aika surkea. Surkea jalkapallossa ja surkea tappelemaan, eikä se oikein ikinä ole ymmärtänyt, mitä eroa on cowboylla ja intiaanilla. Nyt vain on niin, että minä en voi enää pitää pupua parhaana kaverinani. En ole enää mikään vauva.
Olen siis päättänyt hankkiutua siitä eroon. 

Näin virkistävästi ja päättäväisesti alkaa Benjamin Chaudin Hei hei, Luppis. Ihastuin ensi vilkaisulta kirjan ideaan - poika haluaa päästä eroon pehmolelustaan, koska hän tarvitsee oikeitakin kavereita, ja yrittää hylätä paksun, leppoisan pehmopupunsa metsään. No, eihän se ihan niin helppoa ole, kuten tietää jokainen, joka on joskus rakastanut pehmolelua oikein kovasti.

Kuvittelin mielessäni, miten 2,5-vuotias poikani, joka raahaa pehmoleluaan joka paikkaan, eläytyisi tarinaan. Mutta eihän sekään ihan niin mennyt. Tarina meni yli käsityskyvyn. Kirja sopineekin paremmin 4-5-vuotiaille, sillä metsä on kuvattu välillä melko uhkaavana ja pojan tunteita kuvataan vahvasti. Ne ailahtelevat kyllästymisestä huoleen ja hätääntymisestä pelkoon.

Ajatushan on vinkeä - sitoa pehmopupu puuhun ja juosta pois. Hylkäämisen hetki jätetään lyhyeksi, vajaan sivun mittaiseksi, ennen kuin katumus valtaa mielen, mutta yhtä kaikki lukijan mielessä herätellään kysymystä siitä, saako niin tehdä? Pehmopupua voi verrata niin eläimiin - siltähän se näyttää nököttäessään avuttomana, puuhun kiinni sidottuna  - kuin uskolliseen ystäväänkin. Tietenkään kumpaakaan ei saa sitoa puuhun ja hylätä yksin, ja tästä saakin hedelmällistä juteltavaa. Mutta silti - Luppis on kuitenkin vain pehmolelu. Ja pojan ajatus on kaunis: kanit tykkäävät elellä villinä luonnossa, siellä niillä on parempi. Oikeastaan asian kaksijakoisuus tekee kirjasta kovin mielenkiintoisen.

Vaikka kokonaisuus on moni tavoin hyvä, jokin siinä vähän häiritsee. En saa kuitenkaan kiinni, mikä. Onko aihetta lähestytty liian sarkastisesti ja aikuisen silmin? Vai häiritseekö minua sittenkin itse tarina? Joka tapauksessa pidän lopusta - se on onnellinen ja onneksi myös aavistuksen yllättävä. Ja hiukan epäselvä, sillä leikki ja todellisuus kietoutuvat jännästi yhteen.

Chaudin kuvitus on veikeää, melko humoristista, ja Luppiksen korvat viuhtovat milloin mihinkin suuntaan. Mikael Ahlströmin suomennos pelastaa kirjan monin paikoin:

Sanon sille, että alahan laputtaa, Luppis, olet vapaa, mutta se ei liikahdakaan. Se katselee minua pikkuruisilla prinsessansilmillään ja yrittää saada minut heltymään. Sen tempun se tekee joka kerta, kun se haluaa, että minä hoivaan sitä. 

Kirjan koko on muuten haastava. Korkeutta piisaa sen verran, ettei se tahdo mahtua hyllyyn.

Tähtiä 2 / 5

Syksyllä 2011 ilmestynyttä Hei hei, Luppista on pohdiskeltu ainakin blogeissa Hyllyjen uumenista nuorille ja naperoille ja Lastenkirjahylly.

Kirsti Ellilä: Majavakevät

Kirsti Ellilä: Majavakevät
Kuvitus: Kirsi Haapamäki
Kustantaja: Karisto 2012
187 s.

Mielenkiintoinen kevään nuortenkirjauutuus on Kirsti Ellilän Majavakevät. Minulle tämä on ensimmäinen Ellilän kirja johon tutustun, mutta ei varmasti viimeinen, niin monipuolisesti 18 vuotta kirjailijana toiminut Ellilä on julkaissut niin lasten, nuorten kuin aikuistenkin kirjoja. Ellilä pitää muuten myös omaa blogiaan Kirjailijan häiriöklinikka.

Hilla on 12-vuotias tyttö, syntyjään kolumbialainen ja pikkuisena Suomeen adoptoitu, joka tuntee itsensä syystä tai toisesta kovin erilaiseksi. Kun sisko viihtyy kavereiden kanssa tietokoneella pelaillen, viettäisi Hilla mieluiten kaiken aikansa lammella tutkiskelemassa ja kuvaamassa majavien elämää. Heidän kotinsa läheisellä lammella asuu nimittäin kaksi hienoa, hopeaturkkista majavaa. Niiden kanssa Hilla tuntee ainutlaatuista yhteenkuuluvuutta, ja lammelle hän usein yön hämärässä kiitääkin polkupyörällään.

Isä ja äiti ovat tytön käytöksestä luonnollisesti huolissaan, ja varsinkin äidin ja tyttären suhde on solmussa, sillä Hilla on kuullut äidin joskus suutuksissaan tuiskahtaneen, että on harmi kun adoptiolapselle ei ole palautusoikeutta.

Kun sitten naapurin äreä Korpelainen uhkaa räjäyttää majavien padon niiden aiheuttaman metsien tuhoutumisen vuoksi, alkaa Hillan taistelu majavien puolesta. Seikkailuun sekoittuu maagisiakin sävyjä, niin kovasti Hilla majavien ahdinkoon eläytyy. Kuvaan tulee myös Ilpo, joka tutustuu outoon tyttöön yöllisellä lammella, ja hänen kauttaan tarina saa yllättävän loppuratkaisun.

Suomen luonto antaa karun kauniin miljöön tapahtumille. Rämettynyt lampi, sen pystyyn kuolleet puut, harmaa, kostea ilma ja jääkylmä vesi - siellä Hilla on kotonaan ja niitä hän rakastaa. Muhevan mullan ja syrjäisen lammen tuoksu suorastaan tulvii lukijan nenään!

Vaikka tunnelma on tummasävyinen, on tarinassa ystävällisyyttä ja lämpöä. Luonnosta ja eläimistä välittäminen nousevat tärkeään osaan. Lukija joutuu pohtimaan arvoristiriitaa - onko parempi suojella majavia vai pelastaa rahallisesti arvokas metsä? Erityisen kimurantti kysymyksestä tulee, kun Ilpostakin tulee maanomistaja, ja rahalle olisi heidän perheessään paljon käyttöä.

Ellilä kuvaa hienosti Hillan erilaisuuden ja epävarmuuden tunteita, jotka koskettanevat suurta osaa nuoria, toisia enemmän ja toisia vähemmän. Hillan voimakas ulkopuolisuuden tunne liikuttaa. Hänen mielessään risteilevät painavat kysymykset kuten miksi minä olen täällä? Rakastavatko isä ja äiti minua todella? Kysymystä kenellä on oikeus olla täällä pohdiskellaan niin majavien kuin Hillankin kautta. Tämän kysymyksen esiinnostaminen tekee kirjasta erityisen tärkeän.

Löysin kirjasta paljon ajatuksia, joihin olisin itse murrosiässä ahmaisten ja helpottuneena tarttunut, ja vaikka Hilla onkin adoptoitu, kohdeyleisö ulottuu pikemminkin koko ikäryhmään kuin adoptoiduille. Ellilä tavoittaa monin sävyin tuon elämänvaiheen kipeitä tuntemuksia ja itsensä etsimistä. Ja kyllä kirja aikuisillekin sopii, sillä se herättelee monia ajatuksia. 

Kirjan kansi ja sisä- ja takakansi ovat Kirsi Haapamäen lyijykynäkäsialaa, mutta muuten kirjassa ei ole kuvitusta. 

Tähtiä 3,5 / 5

Majavakeväästä lisää Kirjavinkit-sivustolla ja Kirsin kirjanurkassa. Kirsi on esitellyt Kirsti Ellilän tuotantoa laajemminkin blogissaan.