Paras vauvakirja meille

Hannamari Ruohonen: Vauvan oma kirja
Kuvitus: Hannamari Ruohonen
Kustannus: WSOY 2014
Lyhyesti: Raikas vauvakirja, joka jättää tilaa omalle luovuudelle, eikä ole liian "rivitetty" tai ohjailtu. Sopii siksi hyvin adoptiolapselle! Kuvitus on heleä ja ulkoasu isosta koosta huolimatta keveä. Paras vauvakirja juuri nyt ja juuri meille.








Meillä eletään onnellisia aikoja! Perheemme on kasvanut uudella tulokkaalla, ja loputon adoptio-odotus on ohi.

Vauvakirjaa siis tarvittiin! Kirjakaupan vauvakirjavalikoima tuli peratuksi perusteellisesti, kun yritin löytää sellaista, joka sopisi nimenomaan adoptiolapselle. Halusin sellaisen, joka keskittyisi jokapäiväiseen arkeen juuri nyt - miten meillä eletään, mistä vauva tykkää ja mikä häntä naurattaa, mikä saa suun mutruun, millaisia kokemuksia matkan varrelle kertyy, mistä maailmalla puhutaan juuri nyt? Sen sijaan minua ei niinkään kiinnosta täytellä hammasten puhkeamista tai ensimmäisiä kertoja siinä sun tässä asiassa. Eivätkä ne adoptiolapselle niin hyvin sovikaan.

Valikoimaa oli paljon perinteisistä, omasta lapsuudesta tutusta tyylistä tämän päivän suosikkihahmoihin ja -kuvittajiin, mutta juuri meille paras kirja löytyi hyvin helposti. Hannamari Ruohosen suurikokoinen ja graafiselta asultaan ilmava ja raikas Vauvan oma kirja jätti eniten tilaa omille tarinoille ja luovuudelle. Kuvitus viehätti, eikä kirjoittamista ole tiukasti sidottu tiettyihin hetkiin, vaan arjen kuulumisia saa täytellä silloin kun huvittaa (mikä säästää huonolta omatunnolta myöhemmin, kun on unohtanut kirjata ne ensijutut). Tähän tyyliin.

Juuri nyt olen xxx ja tykkään kaikista eniten xxx. Minun lempileluni on xxx ja lempileikkini xxx. Lempimusiikkini xxx ja lempikirjani xxx. Lempiruokani on xxx ja herkkujani ovat xxx,  mutten ollenkaan välitä xxx. Suhteeni tuttiin xxx ja vieraisiin aikuisiin xxx. Lempikaverini on xxx ja lempihoitajana xxx. Mieluiten viettäisin aikaani xxx. 

Toki mukana on tutut ensikerratkin, ensimmäiset synttärit, nimenantomuistoja, ensihetket kotona jne. Näistä monet ovat suht helposti muokattavissa adoptiolapsellekin sopivaksi. Pidän erityisesti "omista haastatteluistani" ja "haastattelen aikuista" -kohdista. Myös monet tyhjät aukeamat ovat pop.

Ruohosen kuvitus on tuttua mm. Eläinten kaupunki-kirjoista. Kuvituksessa vuorottelevat hänen sympaattiset eläinhahmonsa ja klassikkolelut. Värimaailma on heleää, paljon vihreää ja keltaista ja turkoosia.

Kahdella ensimmäisellä lapsellamme on kummallakin eri vauvakirjat, esikoisella humoristinen ja mainio Lapselliset, ja keskimmäisellä Mauri Kunnaksen perinteisempi Vauvakirja, molemmat Otavan kustantamia. Molemmat ovat tuntuneet parhailta juuri silloin ja molemmista on pidetty. Tykkään molemmissa siitä, että täytettävää on myöhemminkin, vaikkapa 6-vuotiaan piirroksia ja ajatuksia. Etenkin Lapsellisista sain ideoita myös Vauvan oman kirjan täyttöön, sillä siinä kysellään mm. sanomalehtien otsikoita, kiinnostavia julkkiksia, puheenaiheita tms. juuri nyt. Hauska kirja kuuluukin olleen erilaisuutensa vuoksi huippusuosittu ja siitä on otettu jo monta painosta.


Hannamari Ruohonen: Vauvan oma kirja
Kuvitus: Hannamari Ruohonen
Kustannus: WSOY 2014
Mistä: Kaupasta

Kun spurgu ja itsenäinen koira löytävät toisensa

Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa
Kuvitus: Elina Warsta
Kustannus: Teos 2015
Lyhyesti: Helsinkiin sijoittuva kuvakirja spurgusta ja koirasta, jolla on huono itsetunto ja joka ei luota kehenkään, ja heidän välilleen syntyvästä solidaarisuudesta. Kirja nostaa elämän rosoisuuden sellaisella tavalla valoon, että jään sanattomaksi kaikkien suunnattomien kysymysten edessä.



Mikä kuvakirja, ajattelen, kun luen ensimmäisen kerran kirjaa nimeltään Koira nimeltään Kissa. Miten hirveän taitavasti tehty! Kuvitettu, kirjoitettu, ideoitu.
Ja mistä nämä päähenkilöt on nyhtäisty! Koira joka on nimeltään Kissa, sekarotuinen piski joka ei luota edes itseensä, ja "puliukko, pultsari, pulsu, spurgu", "Näätä", jonka parta on "sotkussa kuin tuulenpesä".

"Tämä on Punavuori", Näätä sanoi, kun seisoimme korkeatornisen kirkon vieressä. "Täällä asuu rikkaita ihmisiä. Mutta ei se ole heidän vikansa."
"Mikä?" kysyin.
"Se, että on vanki", Näätä vastasi.
"Vanki?"
"Rahan vanki", Näätä sanoi. "On helppoa kun ei ole taskuja, joihin kerätä rahaa. Sinulla ei ole taskuja. Minulla on yksi, mutta siinä on iso reikä."

Alussa on koira, joka syntyy äidille, joka ei pysty pitämään pentuaan. On isä, joka on vastuuton häntäheikki. On yksinjääminen, yksinäisyys, joka voisi olla myös itsenäisyyttä, mutta joka tuntuu vain yksinäisyydeltä. On kuorma-auto, joka vie Kontulaan. Mies pahvilaatikoiden alla haisee "viemäreiltä ja jäteastioilta", ja "takkuisessa parrassa pesi torakoita ja harakoita". Syntyy ystävyys, ja ystävyys on hyvää, paljon parempaa kuin itsenäisyys. Ystävän kanssa huomaa, että äiti oli sittenkin väärässä. Onneksi. Ihmisiin voi luottaa, jopa sammakoihin voi luottaa. Ja ystävän kanssa kaupunki on kaunis. Jossain menee ratikka, joka kolistelee raiteillaan. Koko elämä on raiteillaan.

Arvoja, yksinhuoltajuutta tai oikeastaan kokonaan hylkäämistä, elämän rosoisia puolia, alkoholismia, yksinäisyyttä ja itsenäisyyttä - siinä muutamia teemoja, joita kirja nostaa tai on nostamatta esiin.

Tomi Kontion kieli on mmm! On pitkiä ja lyhyitä lauseita, riisuttuja ja koristeltuja lauseita, toistoa ja tehoa. Lauseita, joita lukiessa on kiitollinen kuvakirjan hiotusta kielestä, sillä näin tehdään suomen kieltä rakastavia, kielellisesti rikkaita tulevia aikuisia. On pultsari, joka päästää suustaan "pihahduksen, jossa vanhan kellarin ja lumen alta paljastuvan ruohon hajuihin sekoittui auringossa seisseen kalan löyhkä". On koira nimeltään Kissa, josta äiti on toivonut itsenäistä kuten kissa, mutta joka ei tunne itsenäisyyttä itsessään, vain yksinäisyyden. 

Ja on Elina Warsta, joka vetää kynällään sivuille tunnelmaan täydellisen sopivat ilmeet, sameat värit, kekseliäät tarkat yksityiskohdat, Helsingin ja sen asukkaat.

Kirja saa aikaan monia asioita: 1. Onnen tunteen siitä, että näin hyviä lastenkirjoja tehdään ja julkaistaan. Etteivät ne kaihda spurgun nostamista päähenkilöksi eivätkä mitään. 2. Tuokioita 5-vuotiaan kanssa, jotka eivät lopu, sillä hän haluaa kuulla kirjan heti uudelleen ja seuraavanakin päivänä. Se on harvinaista. Mutta tämä kirja nykäisee hänessä montaa kohtaa. Miksi spurgu ostaa vähillä rahoillaan pullon? Miten voi olla rahan vanki? Miksi sekarotuista katsotaan alaspäin? Miksi isää ei kiinnosta? Miksi äiti jättää lapsen? Me pohditaan ja jutellaan näistä asioista pitkään.
3. Ilon siitä, että asuu Helsingissä. Että on Helsinki, ja että se on sittenkin niin monivivahteinen paikka. On se. Että on olemassa kaupungin rosoisuus, elämän rosoisuus, ja että joku osaa nähdä rosouden kauneuden ja kertoa sen muille niin, että mekin nähdään se kauneus.

Kiitos.

















Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa
Kuvitus: Elina Warsta
Kustannus: Teos 2015
Mistä? Lahja kustantajalta

Zaida ja lumienkeli yhdistää arkea, maagista ja kummitustarinaa

Saku Heinänen: Zaida ja lumienkeli
Kuvitus: Saku Heinänen
Kustannus: Tammi 2014
207 s.
Lyhyesti: Maagisen ja realismin yhdistävä kuvaus yksitoistavuotiaan, Etelä-Amerikasta adoptoitun Zaidan elämästä ja sen herättämistä kysymyksistä yhden kouluvuoden aikana. Mikä on olemassa, onko hyvä olla samanlainen, onko asioissa enemmän kuin ulkopuolelle näkyy? Hieno kirja moniuloitteisten teemojensa vuoksi, jotka jäävät pohdituttamaan.

Reipas. Minä en pidä koko sanasta. Se kuulostaa samalta kuin iloinenpas, onnellinenpas, kuin nieleskelisi kyyneleitä ja väittäisi että onpas, onpas kaikki ihan hyvin. 

Zaida on yksitoista, adoptoitu, professori-isän ja kääntäjä-äidin ainoa lapsi. Vanhemmat ovat jo aavistuksen iäkkäämpiä, lempeitä ja viisaita, mutta tietenkään heille ei voi kertoa kaikkea mitä elämässä tapahtuu. Epätavallisista kohtaamisista puistossa samanikäisen tytön kanssa, kiusaamisesta, pettymyksistä kavereihin, tai mukavasta pojasta, Otosta, joka puolustaa Zaidaa muita vastaan.

Kirjassa on monta kiinnostavaa teemaa, joista yhdessä kutoutuu eheä, puhutteleva tarina. Yksi keskeisistä on kysymys siitä, mikä on olemassa? Kuinka varmasti voimme sanoa, ettei jokin ole olemassa ja jokin muu on? Onko enkeleitä? Mitä tapahtuu kuolleille? Voiko jokin olla suurempi sisältäpäin kuin ulkoapäin?

Paikoin tunnelma yltyy maagisuudessaan jopa kummitustarinaksi, juuri sopivan jännittäväksi.

Ja sitten on realismi, koulu ja kiusaaminen, joka kuvataan viiltävästi, adoptoidun lapsen sieluun heitellään miekanteräviä sanoja. Näitä kohtia, samoin kuin koulumaailman raakuudesta ja ankeudesta oli paikoin vaikea lukea. Opettajakin onnistui olemaan kuin käärme, ja kavereihin pettyminen viimeinen pisara.

Silti näistäkin kohdista noustaan valoon. On kiinnostavia henkilöhahmoja, joihin lukija kiintyy ja jotka muodostavat toistensa kiinnostavia vastakohtia. On isä ja vastapainona hänen boheemi veljensä, unelmien ja luovuutensa innoittama ja toisaalta uuvuttama. Kuten Zaidan äiti sanoo: Pelkkien lahjojen varassa ei ole hyvä elää. … Lahjakkuutta pitää osata käyttää, ja antaa sen avulla muille jotakin.

Ja on kavereita ja ystävyyttä, vaikkakin yllättävältä taholta. On koiran ja ihmisen välinen suhde, ja turvalliset vanhemmat.

Heinänen kuvaa hienosti ja lämpimästi yhden lapsen perheen arkea ja yhdessäoloa. Adoption teemoihin hän ei syvenny pintaraapaisua kummemmin, erilaisuuden ja samanlaisuuden teemaa pohditaan hieman. Sisaruksen puuttuminen ja pieni suku sen sijaan mietityttävät Zaidaa enemmänkin.

Pidin erityisesti tavasta, millä tavoin pienet, lyhyet hetket kuvataan, ympäristö, näkymä, tuntuma. Ympäristönä on kivikaupunki, oma entinen palvelijanhuone sekä aitojen takana oleva korttelin kokoinen puisto. Puistossa Zaida pääsee sukeltamaan salaperäisessä seurassa luontoon ja lumen satumaiseksi lumoamaan maisemaan, joka muuttuu hetkestä toiseen. Kivikaupungin ja luonnon välinen jännite on kiinnostavaa, ja riveiltä huokuu kaipuu luontoon ja rauhaan, mihin on helppo samaistua.

Oli kuitenkin hyvä, että kirja sijoittui nimenomaan kaupunkiin ja keskustaan, ratikoineen ja pienine kivipihoineen. Luonnon ja kaupungin jännitekin tavallaan alleviivaa pohdintaa todellisuuden ja unen, tai miksi sitä nyt kutsuisikaan, välillä. Ja joskus uni muuttuukin todeksi, yllättäen, yllättävältä taholta...

Alkusyksyn auringonpaiste tuntui ohueksi kauhtuneelta. …
Kuvittelin kaupungin pakkasen pihteihin.

Yhden sivun elävät ja tarkat mustavalkokuvitukset, jotka ovat Heinäsen omia, luovat kirjan tapahtumille ja henkilöille ulkoasun. Kirja olisi ollut hyvä ilman niitäkin, mutta ne sopivat kirjan tunnelmaan hienosti.

Zaida ja lumienkeli herätti tämän bloggarin pitkästä bloggaustauosta. Kesällä pääsin mm. edellisen postauksen maisemiin, Saimaalle melomaan, mikä oli paratiisi, ja muutenkin metsittymään aika lailla kokonaan.

En osaa sanoa millaiseksi blogin julkaisutahti nyt syksyllä muodostuu, mutta uskon että suunnilleen vanhaan tapaan edetään. Itse olen juuri saanut valmiiksi ensimmäisen oman käsikirjoitukseni, jonka kirjoittaminen oli mukaansatempaavaa, innostavaa, kaikennielevää… Johonkin energia on hyvä purkaa, ja on onni saada uppoutua tekstiin niin täysin.

Hyvää loppukesää ja innostavia lukuhetkiä kaikille!

Saku Heinänen: Zaida ja lumienkeli
Kuvitus: Saku Heinänen
Kustannus: Tammi 2014
Mistä: Kiitos kustantajalle

Muutama koulun aloituksen ja monikulttuurisuuden yhdistävä kirja

Maire Soiluva: Viivi tykkää koulusta

Kuvitus: Jutta Varjus ja lapset

Kustannus: Adoptioperheet ry 2009

Leena Virtanen: Xing ja sukulaiset

Kuvitus: Salla Savolainen

Kustannus: Tammi 2010 (2. painos)

Koulun alku voi herättää lapsessa kaikenlaisia ajatuksia ja mietteitä. Se voi nostaa pintaan kysymyksiä omasta taustasta tai menneisyydestä. Koulussa huomaa, että toiset oppivat nopeammin ja toiset hitaammin kuin toiset, ja että kaikki ovat taitavia eri asioissa. Kaikilla on erilainen perhe ja erilaisia mielipiteitä.

Näin voisi tiivistää kahden erilaisen kirjan yhtäläisyyksiä. Molemmissa kirjoissa, Xing ja sukulaiset sekä Viivi tykkää koulusta, päähenkilö aloittaa ekaluokan, ja hän on myös adoptoitu (Kiinasta). 

Kirjoja ei ole kuitenkaan missään nimessä suunnattu vain adoptoiduille, vaan ne sopivat kaikille. Etenkin Viivi tykkää koulusta käsittelee kaikenlaista erilaisuutta makumieltymyksistä lähtien. Monipuolisessa kirjassa mietitään myös mm. koulun arkea kokonaisuudessaan, opetellaan olemaan toisten kanssa, pohditaan hyvän naurun ja vahingonilon eroa, lasten erilaisia taitoja ja tutustutaan uusiin ruokalajeihin. Luokkaan mahtuu monenlaisia oppilaita ja taustoja.

Siinä missä Viivi tykkää koulusta –kirjassa kohdataan aiheita ja kysymyksiä etenkin ryhmänä ja koululuokan näkökulmasta, liikutaan Xingissä ja sukulaisissa pienen tytön pään sisällä: siitä, miten adoptoidun elämässä sekoittuvat lähtökulttuuri ja suomalaisuus, suomalaiset ja biologiset sukulaiset tai miltä tuntuu epävarmuus omasta taustasta. Sitäkin mietitään, miksi toisilla on erilaisia vauvakuvia kuin toisilla, ja miten Kiinassa käydään koulua.

Molemmissa kirjoissa on runsaasti kuvitusta. Xing-kirjan on kuvittanut Salla Savolainen, Viivin Jutta Varjus ja lapset. Molemmissa kuvituksessa erilaiset taustat nousevat voimakkaasti esille. Hyvä niin. Mitä enemmän lastenkirjojen kuvituksessa pääsevät esille erilaiset ihmiset, sitä itsestäänselvempää meille on kohdata erilaisuutta ympärillämmekin.

   

Joku on sanonut, että nykypäivän lapset pääsevät kohtaamaan niin paljon erilaisuutta koulussa ja päiväkodissa, että he ovat itse asiassa paljon taitavampia monikulttuurisia osaajia kuin me vanhemmat (pätee ainakin meidän kotinurkillamme). Monikultturinen tai interkulttuurinen osaaminen tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei lokeroi tai stereotypioi ihmisiä minkään ulkoisen perusteella, vaan tietää, että olemme yhtä aikaa erilaisia ja samanlaisia. Ja toisaalta on tietoinen oman taustan aiheuttamista ajatusmalleista tai ennakkoluuloista, joita väistämättä omaksuu.

Interkulttuurisia taitoja hiovat tehokkaasti myös molemmat kirjat. Viivi tykkää koulusta alleviivaa suvaitsevaisuutta jopa siinä määrin, että mietin monesti lukiessani sen olevan tarkoitettu ainakin yhtä lailla aikuisille ja opettajille työkaluksi asioiden pohtimiseen ja käsittelyyn luokassa. Suosittelen jos mietit näitä asioita ja kaipaat käsittelyyn tukea!

  

Summa summarum, hyviä ja kiinnostavia kirjoja, ennen kaikkea monitasoisuutensa vuoksi ja (monikulttuurista) hyväksyntää edistävinä. Etenkin opettajien ja kasvattajien kannattaa tutustua!

Tuula Kallioniemi: Karoliina ja nokkela Neema

Tuula Kallioniemi: Karoliina ja nokkela Neema 

 Kuvitus: Marika Maijala

Kustannus: Otava 2013

92 s.

Karoliina ja nokkela Neema kertoo ekaluokkalaisesta Karoliinasta ja tämän luokkakavereista, ja on pidetyn ja suositun sarjan jo seitsemäs osa. Minulle tämä uusin on kuitenkin ensimmäinen osa minkä luen, mutta hirveän hyvin tarinaan pääsi siitä huolimatta kiinni. 

- Hi, jina langu ni Neema! Musta tyttö seisoo luokan ovella ja hymyilee ujosti. Eka B katsoo tyttöä silmät soikeina. Kerrankin kaikki ovat hiiren hiljaa. Opettaja Juho Marjanen sanoo. - Huomenta kaikki. Tässä on uusi luokkatoverinne Neema. Hän... - On afrikkalainen! Eikö hän osaa suomea? Karoliina huudahtaa. - Minä osaan kyllä englantia. Ai lav juu! - Mistä hänet on adoptoitu? Lin kysyy unohtaen viitata. - Oliko siinä maassa sota, mistä Leema lähti pakoon? Paskeri utelee. 

Neema on tansanialainen, Suomessa jo vuosia asunut tyttö, reipas ja hauska, johon kaikki luokkakaverit nopeasti ihastuvat ja jonka ystäviksi kaikki haluavat. Neema ei kuitenkaan välitä valita ketään yhtä "bestistä", vaan haluaa olla kaikkien kaveri, sillä yhdessä on paljon hauskempaa. Karoliinalla on sen sijaan hankalaa. Entinen paras kaveri Lin yrittää omia Neeman itselleen eikä tunnu välittävän Karoliinasta enää yhtään. Karoliinakin haluaisi Neeman bestikseksi, mutta välillä tuntuukin, että on ihan yksin!

Karoliina ja nokkela Neema on osuva kuvaus ekaluokkalaisten elämästä ja erityisen ilahduttava sekä monikulttuurisuusteemansa että tyttöjen ystävyyskuvioidensa ansiosta! Meilläkin on kotonakin 7-vuotias tyttö, ja leikkimiskuviot ja paras kaveri mietityttävät tosiaan pikku päätä usein! Kuka on kenen paras kaveri ja leikittäiskö huomenna vaan kahdestaan? Neema on kuitenkin mainio hahmo, sillä hän haluaa olla kaikkien kaveri, ja yhdistää jopa luokan tytöt ja pojatkin leikkimään yhdessä.

Ja sitten kulttuurinen moninaisuus. Kiswahilin kielellä alkava kirja tekee kyllä vaikutuksen! Kallioniemi onnistuu jo ensimmäiselle sivulle (kts. lainaus) lataamaan syvältä kulttuuristamme juontuvat ennakko-oletukset, joilla erinäköistä lasta katsomme. Adoptoitu vai sotaa paennut, ainakin suomea taitamaton, ja afrikkalaisena toki hyvin tuttu leijonien ja kirahvien kanssa? Neema ei kuitenkaan osu ennakkokäsityksiin, vaan on ihan tavallinen tansanialaistyttönen, jonka suomikin soljuu jo sujuvasti. Afrikkalaisuusteema ohitetaan kirjassa melko nopeasti, lapset tottuvat erilaisuuteen omaan nopeaan tapansa, ja jopa ihailevat Neemaa tämän vuoksi. Sen sijaan Kiinasta adoptoitu Lin kohtaa sanomista erilaisuudestaan:

- Hae itse, senkin kiinalainen, Karoliinalta lipsahtaa. Hän ei tajua itsekään, mistä moinen lause tuli hänen mieleensä. Eihän Lin ole kiinalainen vaan suomalainen. Tai no, hänet on toki adoptoitu Kiinasta, mutta entä sitten. Mitä tarkoittaa "senkin kiinalainen"? Onko kiinalainen muka jotenkin huonompi kuin suomalainen? Ja jos on, niin miksi ihmeessä?

Tässä on yksi monista kohdista kirjassa, johon voi lukiessa pysähtyä miettimään ajatuksia erilaisuudesta ääneen, etenkin jos aikuinen lukee kirjaa lapselle. Aivan herkullinen tilaisuus tulla tietoiseksi omista ennakkoluuloista, jotka piilevät jossain syvällä usein tiedostamattomina mutta ohjaavat toimintaamme etenkin yllättävissä tilanteissa.

Marika Maijalan kuvittamat hahmot mainioine ilmeineen sopivat hauskasti kirjan henkeen ja tekevät lukemisesta entistä mukavampaa.

Kaiken kaikkiaan kirja oli kiva tuttavuus, helposti luettava ja monella tavalla ja tasolla kiinnostava. Se sopii hyvin myös vasta lukemaan oppineille. Koulu- ja kaverimaailman autenttisuus (ainakin aikuisen silmistä katsottuna) vetosivat meillä kohta ekaluokkansa aloittavaan. Sopii hyvin myös luokassa luettavaksi ja monin tavoin työstettäväksi, ja itse lukisin ehdottomasti pojallekin. Pientä romanssia ja rakastumistakin kirjan sivuilla leijailee...

Tähtiä 4 / 5
... ja lapselta täydet 5!

Mary Hoffman: Meidän ja muiden perheet

Mary Hoffman: Meidän ja muiden perheet
Kuvitus: Ros Asquith
Suomennos: Maisa Savolainen
Kustannus: Lasten Keskus 2010

Monet lapset asuvat yhdessä äitinsä ja isänsä kanssa, mutta monet asuvat vain isänsä kanssa
tai vain äitinsä kanssa.
Jotkut asuvat isoäitinsä ja isoisänsä kanssa.
Joillakin lapsilla on kaksi äitiä ja kaksi isää.
Ja jotkut on adoptoitu tai otettu kasvattilapsiksi. 

Perheiden moninaisuuden toteamiseen lasten kanssa on olemassa useampikin hyvä kirja, joista yksi, selkeä ja kattava teos on Meidän ja muiden perheet. Myös kuvitus on hauska ja täynnä runsaita yksityiskohtia ja onnistuu hyvin pukemaan kuviksi erilaisuuden kirjon, joka ympärillämme (toivottavasti) vilisee.


Perhemalleissa vilahtavat suuret ja pienet perheet, adoptioperheet, yhden vanhemman perheet, isovanhempien luona asuvat lapset, kahden äidin tai isän perheet, suuret suvut ja pienenpienet suvut.

Erilaisten perhesuhteiden lisäksi kirja tuo liki myös elämisen muunlaisen kirjon. Kuten työn, koulun, ruokailun, pukeutumisen, juhlat, harrastukset, lemmikit, onpa mukana liikkuminen ja tunteiden näyttäminenkin. Joissakin perheissä näytetään tunteet avoimesti ja meluisasti, toiset ovat ujompia, tai haluavat pitää tunteet yksityisinä. Jotkut lapset saavat aina uusia vaatteita, toisilla on aina käytettyjä vaatteita. Jotkut viihtyvät juhlatamineissa, toiset farkuissa, toiset taas pukeutuvat miten lystäävät.

Vaikka kaikkia teemoja on käsitelty vain pienellä pintaraapaisulla ja aukeaman verran, riittää se avaamaan silmiä erilaisuudelle ympärillä. Kirjassa ei keskitytä pohtimaan miksi asiat ovat kuten ovat, vaan toteaminen asioiden tilasta riittää. Lapsi voi aikuisen kanssa yhdessä sitten pohtia, miksi toisissa perheissä ostetaan ruoka valmiina ja miksi toisissa kokataan innolla itse. Tai miksi toisissa perheissä kaikilla on töitä, miksi joskus vain toinen vanhempi käy töissä (kts. kuva alla kiireisestä äidistä), ja miksi toiset eivät saa ollenkaan töitä. Myös erilaisia koulunkäyntitapoja katsastetaan.

Kuvitus jättää hienosti liikkumavaraa niin, että keskustelu voi pysytellä joko kotimaassa ja lähiympyröissä, jokapäiväisessä arjessa, tai laajentua erilaisten kulttuurien ja tapojen kirjoja pohtivaksi. Mikä sitten milloinkin on kussakin perheessä tapetilla ja ajankohtaista. Tai miksei kirja samalla tarjoaisi virikkeitä perheen tapojen muuttamiseenkin. Esimerkiksi töitä käsittelevällä aukeamalla (alla) tummaihoisessa perheessä lapsetkin touhuvat mukana kotitöissä.

Kuvitus on toteutettu niin tasapuolisesti, ettei montaakaan maailmankolkkaa ole jätetty kuvituksen kautta käsittelemättä. Erilaisuutta ei alleviivata, se vain on.

Kulttuuritapojen eroista poikii hauskoja kohtauksia, kuten islaminuskoisen perheen dialogi joulukuusen ympärillä. Tunnelma on riemukas, joulukuusi kaunis ja ilmapallotkin puhallettu, mutta äiti ihmettelee hyväntahtoisesti, että mitäs tässä nyt juhlitaankaan, johon isä, että "kaikkea!".

Niinpä niin: on suuria, pieniä, onnellisia, murheellisia, rikkaita, köyhiä, äänekkäitä, hiljaisia, vihaisia, hyväntuulisia, huolten painamia tai huolettomia perheita. Useimmat perheet ovat silloin tällöin kaikkea tätä. Millainen sinun perheesi on tänään?

Tähtiä 3,5 / 5

Meidän ja muiden perheet on arvioitu myös Kirkko ja kaupunki -lehdessä.

Meille on eksynyt myös mainio Tavalliset perheet -korttipeli, jota pelataan Hullunkuristen perheiden idealla, mutta jonka kortit ovat virkistävän uudenlaiset. Perheinä ovat perinteisen perhemallin sijasta mitä moninaisemmat perheet, sijaisperheestä sateenkaariperheeseen ja lapsettomasta perheestä pitkäaikaissairaan lapsen perheeseen, ja kaikkea siltä väliltä. Kortit ovat lasten ja heidän perheidensä hyvinvoinnin lisäämiseen keskittyneen Emma & Elias -avustusohjelman lanseeraamat, ja ohjelmasta voinee kysellä lisätietoa myös korttipelistä, mikäli kiinnostus heräsi.

Toinen hyvä ja ajatuksia avartava tietopaketti minkä löysin erilaisiin perhemalleihin ja asiasta puhumiseen liittyen on Sateenkaariperheiden tuottama tieto-opas Sateenkaariperheet päivähoidon ja koulun asiakkaina. Aikuisille suunnatussa oppaassa oli mm. vinkkejä siihen, miten puhua erilaisista perheistä päivähoidossa ja koulussa. Oppassa on esitelty myös muiden lasten ajatuksia sateenkaariperheistä. Kahden isän omaavasta lapsesta toinen lapsi voi ajatella vaikkapa näin: "Kun Antilla on kaksi isää ja yksi äiti, Antti saa varmasti hirmuisen paljon joululahjoja." Usein siis hieman eri tavoin kuin vanhemmat pelkäävät tai ajattelevat!

Oppaassa annetaan myös vinkkejä usein kovin perinteisten kirjankuvitusten lukemiseen. Jos kirjassa on vaikkapa kuva, jossa isä ja äiti leipovat pipareita kahden lapsen kanssa, voi kuvaa sanoittaa seuraavasti: "Kuvassa on äiti ja isä leipomassa pipareita kahden lapsen kanssa, mutta yhtä hyvin siinä voisi olla kaksi isää ja lapsi leipomassa pipareita." Etenkin lapselle, jonka perhe poikkeaa valtavirrasta tämä on tärkeää.

Kirsti Ellilä: Majavakevät

Kirsti Ellilä: Majavakevät
Kuvitus: Kirsi Haapamäki
Kustantaja: Karisto 2012
187 s.

Mielenkiintoinen kevään nuortenkirjauutuus on Kirsti Ellilän Majavakevät. Minulle tämä on ensimmäinen Ellilän kirja johon tutustun, mutta ei varmasti viimeinen, niin monipuolisesti 18 vuotta kirjailijana toiminut Ellilä on julkaissut niin lasten, nuorten kuin aikuistenkin kirjoja. Ellilä pitää muuten myös omaa blogiaan Kirjailijan häiriöklinikka.

Hilla on 12-vuotias tyttö, syntyjään kolumbialainen ja pikkuisena Suomeen adoptoitu, joka tuntee itsensä syystä tai toisesta kovin erilaiseksi. Kun sisko viihtyy kavereiden kanssa tietokoneella pelaillen, viettäisi Hilla mieluiten kaiken aikansa lammella tutkiskelemassa ja kuvaamassa majavien elämää. Heidän kotinsa läheisellä lammella asuu nimittäin kaksi hienoa, hopeaturkkista majavaa. Niiden kanssa Hilla tuntee ainutlaatuista yhteenkuuluvuutta, ja lammelle hän usein yön hämärässä kiitääkin polkupyörällään.

Isä ja äiti ovat tytön käytöksestä luonnollisesti huolissaan, ja varsinkin äidin ja tyttären suhde on solmussa, sillä Hilla on kuullut äidin joskus suutuksissaan tuiskahtaneen, että on harmi kun adoptiolapselle ei ole palautusoikeutta.

Kun sitten naapurin äreä Korpelainen uhkaa räjäyttää majavien padon niiden aiheuttaman metsien tuhoutumisen vuoksi, alkaa Hillan taistelu majavien puolesta. Seikkailuun sekoittuu maagisiakin sävyjä, niin kovasti Hilla majavien ahdinkoon eläytyy. Kuvaan tulee myös Ilpo, joka tutustuu outoon tyttöön yöllisellä lammella, ja hänen kauttaan tarina saa yllättävän loppuratkaisun.

Suomen luonto antaa karun kauniin miljöön tapahtumille. Rämettynyt lampi, sen pystyyn kuolleet puut, harmaa, kostea ilma ja jääkylmä vesi - siellä Hilla on kotonaan ja niitä hän rakastaa. Muhevan mullan ja syrjäisen lammen tuoksu suorastaan tulvii lukijan nenään!

Vaikka tunnelma on tummasävyinen, on tarinassa ystävällisyyttä ja lämpöä. Luonnosta ja eläimistä välittäminen nousevat tärkeään osaan. Lukija joutuu pohtimaan arvoristiriitaa - onko parempi suojella majavia vai pelastaa rahallisesti arvokas metsä? Erityisen kimurantti kysymyksestä tulee, kun Ilpostakin tulee maanomistaja, ja rahalle olisi heidän perheessään paljon käyttöä.

Ellilä kuvaa hienosti Hillan erilaisuuden ja epävarmuuden tunteita, jotka koskettanevat suurta osaa nuoria, toisia enemmän ja toisia vähemmän. Hillan voimakas ulkopuolisuuden tunne liikuttaa. Hänen mielessään risteilevät painavat kysymykset kuten miksi minä olen täällä? Rakastavatko isä ja äiti minua todella? Kysymystä kenellä on oikeus olla täällä pohdiskellaan niin majavien kuin Hillankin kautta. Tämän kysymyksen esiinnostaminen tekee kirjasta erityisen tärkeän.

Löysin kirjasta paljon ajatuksia, joihin olisin itse murrosiässä ahmaisten ja helpottuneena tarttunut, ja vaikka Hilla onkin adoptoitu, kohdeyleisö ulottuu pikemminkin koko ikäryhmään kuin adoptoiduille. Ellilä tavoittaa monin sävyin tuon elämänvaiheen kipeitä tuntemuksia ja itsensä etsimistä. Ja kyllä kirja aikuisillekin sopii, sillä se herättelee monia ajatuksia. 

Kirjan kansi ja sisä- ja takakansi ovat Kirsi Haapamäen lyijykynäkäsialaa, mutta muuten kirjassa ei ole kuvitusta. 

Tähtiä 3,5 / 5

Majavakeväästä lisää Kirjavinkit-sivustolla ja Kirsin kirjanurkassa. Kirsi on esitellyt Kirsti Ellilän tuotantoa laajemminkin blogissaan.

Ingvor Goyeryd: Sarika, tyttö Intiasta

Ingvor Goyeryd: Sarika, tyttö Intiasta (orig. Pyret 1996, 2002, BonnierCarlsen Bokförlag)
Kuvitus: Leif E. Eriksson
Suomennos: Riitta Oittinen
Kustantaja: Pieni Karhu 2003
25 s.
Tähtiä: 3,5 / 5

Oletko sinä tosiaan syntynyt Intiassa? Sinun isäsi ja äitisihän asuvat täällä Suomessa. Etkä sinä olekaan kasvanut äitisi vatsassa? Oletko sinä nukkunut tuon näköisessä sängyssä? Mikset sinä voinut jäädä intialaisen äitisi ja isäsi luokse?

Sarikan päiväkotikavereilla riittää kyseltävää, kun eräänä päivänä päiväkodissa tulee puheeksi missä kukin on syntynyt. Kalle sanoo Sarikaa piparinaamaksi, ja Sarika pahoittaa mielensä. Kotimatkalla hän kiukuttelee isälleen:

- Minä haluan kanssa pikkusiskon mutta se ei saa tulla Intiasta! Sen on oltava pieni ja yhtä vaalea kuin äiti.
- Jaahas, mutta minä tahdonkin semmoisen tytön, joka on yhtä ruskea kuin sinä, isä vastaa.
Isä on aina tuommoinen, Sarika miettii. Isä aina venkoilee.
- Minä en halua mennä Intiaan hakemaan pikkususkoa. Mitä tekemistä minulla Intiassa on?
- No älä nyt semmoista murehdi, hymyilee isä.
- Minä haluan mennä Mallorcalle, jatkaa Sarika. - Haluan mennä sinne missä Hannakin oli. 

Seuraavana päivänä hän tuo kotoa valokuvakansion, jonka avulla kaverit näkevät, miltä lastenkodissa näyttää, ja miten hänen isänsä ja äitinsä hakivat hänet. Samalla Sarika tajuaa - hänhän on intialaisen isänsä ja äitinsä näköinen. Jumbojetti tekee vaikutuksen Kalleen. Sarika näyttää myös kuvia ystävistään, jotka tulevat eri puolilta maailmaa. Päivän lopuksi onkin ihan kiva olo. On mukava istua mummun kanssa, syödä pullaa ja pelata korttia. Ja jutella samalla vähän adoptiosta. Ihan rauhassa. Nauraa höpsöille isälle ja äidille, jotka odottivat häntä niin hermostuneina että kämmenet hikosivat eivätkä he osanneet muuta kuin nauraa ja hymyillä. Ihan höpsöjä, vai mitä, mummu? Mutta kuitenkin maailman paras isä ja äiti.

Sarika, tyttö Intiasta on helppolukuinen tarina adoptiosta päiväkoti-ikäisille. Minua viehättää sen yksinkertaisuus, 6-vuotiasta päiväkodin arkinen tuttuus. Goyeryd kuvaa päiväkodin arkea juuri sellaisena kuin se on. Siinä onkin samaa kuin Goyerydin maanmiehen, ruotsalaisen Catarina Kruusvalin mm. Iida ja pehmot päiväkodissa (Tammi 2008) tai saksalaisen Sylvia Schopfin kiusaamisesta kertovassa Ollaanko kuitenkin kavereita (Kustannus-Mäkelä 2010), jotka kuvaavat niinikään lasta päiväkodissa erilaisissa tilanteissa, ja ovat molemmat tutustumisen arvoisia.

Adoptio lomittuu kirjassa muun puuhastelun sisään, ja kirjaa voikin lukea adoptionäkökulman lisäksi ihan tavallisena kertomuksena siitä, miten erilaisista paikoista kukin on kotoisin. Siten kirja sopii ihan jokaiselle päiväkoti-ikäiselle ja pienelle alakoululaiselle. Kirja sopii loistavasti myös päiväkoteihin luettavaksi erityisesti, jos ryhmässä on adoptiolapsi. Adoptioperheille kirja antaa yhdenlaisen mallin siitä, miten usein hankalaa kysymystä biologisista vanhemmista voi lapsen kanssa lähestyä. 

Tänään 21.3. on maailmanlaajuinen YK:n rasismin vastainen päivä, ja rasisminvastainen viikko jatkuu sunnuntaihin 25.3. saakka. Päivää on vietetty jo vuodesta 1960 lähtien, kun 69 rotuerottelua vastustavaaa mielenosoittajaa kuoli poliisin luoteihin Etelä-Afrikassa, kertoo Ylen Uutiset. Rasismia on suomalaisissa kouluissa huolestuttavan paljon, mikä johtuu usein siitä, etteivät aikuiset tunnista ja osaa puuttua rasismiin, kertoo Pelastakaa Lasten kansalaistoiminnan päällikkö Riitta Kauppinen. 

Kalle huutaa:
- Sarika on piparinaama! Sarika on Intiasta!
- Kalle onkin maitonaama, Kalle onkin maitonaama! kiljuu Sarika takaisin. Silloin Helena rientää hätiin:
- Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Lopettakaa heti! Pojat tulevat minun mukaani, saatte auttaa ruoanlaitossa.
Mutta Sarika on vielä vihainen Kallelle. Kyllä minä vielä sille näytän, Sarika ajattelee mieli mustana.

Mitä jos Helena olisikin tarttunut asiaan pontevammin? Keskustellut asian halki ja luonut selvät säännöt. Piparinaama ei ehkä kuulosta kovin pahalta haukkumiselta, mutta se on toisen ulkönäköön kohdistuvaa pilkkaa, eikä kukaan halua kuulla sellaista. Se syö itsetuntoa ja tekee surulliseksi. Etenkin jos sitä kuulee paljon. On meidän aikuisten vastuulla puuttua jokaikiseen toisen ulkonäköä arvostelevaan kommenttiin, kohdistuu se sitten suomalaisen tai ulkomaalaistaustaisen erilaisuuteen.

Sarika-sarjaa, alkuperäiseltä nimeltään Pyret, on muuten ilmestynyt Ruotsissa jo neljä kirjaa! Siellä Pyret saa sarjan toisessa osassa pikkuveljen Vietnamista, käy kolmannessa osassa Intiassa ja aloittaa neljännessä koulun. BonnierCarlsenin kirjailijasta kertovilla sivuilla voi tutustua ruotsiksi sarjan muihin osiin. Itseäni houkuttavat etenkin Sarikan pikkuveljen saaminen ja Intiassa käynti! Olisipa hienoa, jos Pieni Karhu käännättäisi nämäkin jossain vaiheessa, tilausta olisi! Kirjailija ja kuvittaja ovat itse molemmat adoptiovanhempia.

Sarika, tyttö Intiasta on esitelty mm. Adoptioperheet ry:n sivuilla, josta kirjaa voi myös tilata.

Olen arvostellut blogissani myös muita adoptioaiheisia kirjoja. Monikulttuurisia kirjoja taas löytyy täältä.

Muokattu 27.4.2012

Ihana kahvila ja Veera-vuohen vekara

Jeanne Willis: Veera-vuohen vekara
Kuvitus: Tony Ross
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2010
24 s. Tähtiä: *

Kävelin pitkästä aikaa tänään kaupungilla ja kiinnitin huomiota Aleksanterinkadun ja Fabianinkadun kulmassa, Helsingin yliopiston päärakennusta vastapäätä olevaan värikkääseen Ihanaan kahvilaan. Tarkemmalla vilkaisulla sisältä paljastui värikkäitä lastenkirjoja ja kaikenlaisia muitakin kirjoja, joihin en ehtinyt tutustua, sillä ehdin vain nopesti napata mukaan kahvin (ja macaron-leivoksen :) ja kiirehdin hakemaan lapsia... Surffailemalla sain selville, että Ihanassa kahvilassa on ainakin Rosebudin kirjakauppa, pikkuinen kahvila sekä Helsingin Yliopiston World Design Capital 2012 -vuoteen liittyvä Tiedekulma, jossa esitellään yliopiston tutkimusta erilaisten luentojen ja tapahtumien kautta. Nopealla vilkaisulla huomasin myös ihastuttavat istumanurkkaukset, värikkäät tyynyt, istumiseen tarkoitetut puupöllit, sekä sen, että huomenna 2.3. ja uudestaan 6.3. klo 17 - 19 pääsee tuunaamaan maatuskoita! Omaa maatuskaa ei tarvitse viedä mukana. Kuulostaa hauskalta!

Tällä ja ensi viikolla paikan teemana Uusi Venäjä, ja ikkunaan olikin nostettu Fedja-setä -kirja (Otava 2008) ja äänikirja, joilla oli hintaa muuten vain 15 ja 14 €! Huippututkijoiden luentoja ja muutakin toimintaa tuntuu olevan tarjolla todella runsaasti, kurkkaa vaikka täältä. Tosi kivan tuntuinen kahvila, johon pitää ehdottomasti tutustua paremmin!

Sitten päivän kirjaesittelyyn. Pitkästä aikaa adoptioaiheinen kirja! Jeanne Willisin kirjoittama ja Tony Rossin kuvittama Veera-vuohen vekara on ristiriitainen teos! Minä en pitänyt, mutta tytär 5v. nauroi ääneen. Erityisesti Tony Rossin kuvitus huvittaa häntä.

Päähenkilönä on äitivuohi, joka toivoo turhaan lasta. Ei auta, sellaista ei tule, ja pinnasänky seisoo tyhjänä odottamassa. Miten epäreilua, kun jotkut saavat jopa kaksi.

Ja kun se ei voinut saada omaa... se adoptoi lapsen. 

Pieni tiikerinpoikanen on kuitenkin aivan erilainen kuin vuohiäiti on kuvitellut. Se ei osaa syöttää lastaan oikein ("Ei osaa edes ruokkia lastaan", siskot supisivat. "Huono äiti!"), ja lapsi huutaa kaiket yöt. Sitten se kasvaa niin isoksi, että se pelottaa muita. Kun vuohitätien pienokaiset sitten katoavat, syytetään Veeran vekaraa.

Veera-vuohi uskoi vekaraansa, mutta siskot eivät uskoneet. Ne potkivat pojan pois laumasta. "Et ole meikäläisiä. Sinuun ei voi luottaa", ne sanoivat.
"Jos poika lähtee, lähden minäkin!" Veera sanoi. "Vaikka se ei olekaan minun lihaani ja vertani, se on minun poikani. Minä pidän sen puolta loppuun saakka."

Lopulta Veeran vekara kuitenkin osoittaa olevansa sinnikäs ja peloton pieni tiikerinpoikanen, joka pelastaa paitsi äitinsä, myös kadonneet kilit pulasta. Lopulta täditkin uskovat vekaran olevan kunnon lapsi.

"Hieno poika sinulla", ne sanoivat. "Perheemme ylpeys." "Oma poikakultani!" Veera-vuohi hymyili. 

Ajatuksen tasolla kirja toimii jollain tavoin. On ymmärrettävää, vaikkakaan ei hyväksyttävää, että sukulaiset suhtautuvat vieraaseen lapseen oudoksuen. Ja tarinan kaarikin on tuttu, satumainen, kun vieras, hyljeksitty ja epäilty, osoittaa lopussa olevansa sankari. Pidän kovasti siitä, että lapsettomuuden nostattamia tunteita sekä äitiyden ikuista seuralaista, arvostelua, on nostettu osuvasti esiin. Ylipäänsä lapsettomuus, sekä tahaton että tahallinen, on sellainen teema, jota voisi käsitellä lasten kirjallisuudessa(kin) vielä paaaljon nykyistä enemmän.

Sen sijaan sydämeen sattuu, kun luen tarinaa pienen adoptoidun näkökulmasta. Miksi hänen erilaisuuttaan alleviivataan niin kovasti, ja mikseivät muut usko mitä hän sanoo? Miksi hänen pitää osoittaa olevansa niinkuin muutkin, ja miksi, voi miksi hänen pitää ansaita tekemisillään muiden hyväksyntä??

Vaikka kirjan tarkoitus on hyvä ja se lähestyy erilaisuutta hyvin, hmm, kansantajuisella tavalla, niin minulle kirja kuitenkin töksähti ja kovasti. En haluaisi saattaa ketään adoptiolasta tilanteeseen, jossa kirja luetaan kaikille esimerkkinä siitä, miten me kaikki olemme samanarvoisia ja miten ketään ei pidä tuomita ulkonäön perusteella. Erilaisuuden alleviivaamisen ja hyväksynnän ansaitsemisen sijasta suvaitsevaisuutta pitäisi voida lähestyä muilla tavoin. Erilaisuutensa adoptiolapset kohtaavat, luoja tietää, muutenkin aivan liian usein.

Jos joku haluaisi kirjan omakseen ja luoda siitä oman mielipiteensä, kerrothan siitä kommenttiboksissa tai laita sähkopostilla yhteystietosi, niin laitan kirjan tulemaan!

Ja ihanaa, kevät on täällä!!! Sen kunniaksi Taikatalvea aamupalapöydässä... HIP HEI! 


Minä olen Tuu-tikki,
joka on kääntänyt lakkinsa nurin!
Minä olen Tuu-tikki,
joka tuntee nenässään lämpöiset tuulet.
Nyt tulevat suuret myrskyt.
Nyt tulevat jyrisevät lumivyöryt.
Nyt kääntyy maa
niin että kaikki muuttuu
ja kaikki voivat riisua villahousunsa
ja panna ne kaappiin.

(Tove Jansson: Taikatalvi. Wsoy 2008, 26. painos)

Anna-Mari Kaskisen runoja

Siitä on melkein kuusi vuotta, kun sain ensimmäisen Anna-Mari Kaskisen kirjoittaman runokirjan.  Ihmettä ja iloa - runoja vauvakotiin (Kirjapaja 2006) kertoo siitä pakahduttavasta hellyydestä, ihmetyksestä ja ihailusta mikä minutkin täytti, kun sain esikoiseni. Mukana on jo ensimmäiset säikeet siitä haikeudestakin, jota tuntee nähdessään lapsensa kasvavan sillä määrättömällä vauhdilla, mikä lapsilla on tapana. Kun tahtoisi pysäyttää ajan, ettei koskaan tarvitsisi luopua siitä maailman ihanimmasta töppöjalasta, hänen poskiensa nukasta ja pienen lapsen tuoksusta, hänen hassuista jutuistaan, pienten pulleroiden jalkojen töminästä hyppykeinussa. Anna-Mari Kaskisen runot pysäyttävät vaalimaan juuri tätä hetkeä, oman arjen onnea. Marika Maijalan utuinen, maanläheisin värein tehty kuvitus sopii herkkiin tunnelmiin.

Kuinka sen sinulle kertoisin

Kuinka sen sinulle kertoisin, että sielusi ymmärtäisi? 

Kuinka sen sinulle kertoisin, ettet epäilemään jäisi?

Mitä ikinä korviisi kantautuu, kuka tahansa jos kysyy. 

Mitä ikinä matkalla tapahtuu, meidän rakkautemme pysyy. 

Kuinka sen sinulle kertoisin, että aina sen muistaa voisit,

kuinka sen sinulle kertoisin, vaikka murhettakin toisit:

minne ikinä polkusi johtaakin, mikään ei voi sitä estää,

mitä sinua matkalla kohtaakin, silta rakkauden kestää. 

(Ihmettä ja iloa - runoja vauvakotiin)

Sitten eteemme käveli toinen Kaskisen runokirja, Runoretki (Kirjapaja 2004). Oli kesä, mahat täynnä mansikoita ja esikoisen kultainen pää tarinoita tulvillaan. Hän höpötti lakkaamatta hassuja juttuja, jotka olisi kaikki voinut kirjoittaa ylös ja tehdä niistä kirjan. Laiturilla luettiin runoja, katseltiin oravien hyppimistä  ja etsittiin kotiloita järven pohjasta. Runot ovat iloisia, leikkisiä: niissä kiidetään keveästi, tupsahdetaan ja hypellään. Kerstin Hessin värikäs kuvitus on yhtä ilakoivaa kuin runotkin.

Keveästi tahdon kiitää, ajatuksen siivin liitää

sinne minne tuuli ajaa.

Tuulella ei ole rajaa.

Sieppaan sanan auringosta, toisen sudenkorennosta,

kolmas kelluu pilven päällä,

neljäs juoksee meren jäällä.

Runo huutaa: anna mennä!

Ota sanat kiinni, lennä!

Hengästytkö? Mitä tuosta!

Ihanaa on juosta.

Lopulta oli aika tällä runokirjalle: Luumunkukka ja Lohikäärme (Kirjapaja 2007) 

Luumunkukka ja Lohikäärme kertoo kahdesta ystävyksestä, jotka adoptoidaan Kiinasta. Tytöt ovat jakaneet saman pinnasängyn lastenkodissa, ja nyt ystävä seuraa onnellisen sattuman ansioista toisen suomalaisen perheen lapseksi. Kirjassa on myös runoja, jotka liittyvät adoptioon yleisesti. Ihan ensimmäkseksi ihastuin Katja Kuittisen tekemään kanteen ja kuvitukseen. Pinkki ja punainen kuvitus sopii hyvin vahvatunteiseen tekstiin ja kuvaa adoption tuomaa iloa. Samalla punainen on Kiinassa ja Japanissa ilon ja hyvän onnen väri.   

Koti on siellä, missä

minua odotetaan.

Läheisten sydämissä

puhkean kukkimaan.

Koti on hellyydessä

äitien, isien,

kasvojen lempeydessä,

hymyssä rakkauden.

(Luumunkukka ja Lohikäärme)

Lasten kanssa loppuvat joskus sanat. Kaskisen herkät ja samalla elämäniloiset runot auttavat tajuamaan onnen juuri tässä hetkessä ja pukevat tunteet sanoiksi silloin, kun itse on siihen kyvytön. Kaunis kiitos kirjailijalle näistä suloisista säkeistä!  

Suosikkini näistä kolmesta on Ihmettä ja iloa - runoja vauvakotiin. Se tavoittaa parhaiten itselleni tutuimmat tunteet. Ihana Luumunkukka ja Lohikäärme sopii etenkin kaikille adoptiolapsille ja -vanhemmille, ja luonnollisesti Kiinasta adoptoineille se on melkein pakollinen.

****

Jos pidät Anna-Mari Kaskisen teoksista, tutustu myös arviooni hänen hauskasta lasten romaanistaan Kummin paluu (Kirjapaja 2010).

Anna-Mari Kaskiselta on ilmestynyt paljon enemmänkin runoteoksia, mutta meillä ovat nämä:

Luumunkukka ja Lohikäärme   

Kuvitus: Katja Kuittinen

Kirjapaja 2007, 39 s.

Runoretki

Kuvitus: Kerstin Hess

Kirjapaja 2004, 28 s.

Ihmettä ja iloa - runoja vauvakotiin 

Kuvitus: Marika Maijala

Kirjapaja 2006, 44 s.

Päivitetty 26.4.2012