Anna-Mari Kaskisen runoja

Siitä on melkein kuusi vuotta, kun sain ensimmäisen Anna-Mari Kaskisen kirjoittaman runokirjan.  Ihmettä ja iloa - runoja vauvakotiin (Kirjapaja 2006) kertoo siitä pakahduttavasta hellyydestä, ihmetyksestä ja ihailusta mikä minutkin täytti, kun sain esikoiseni. Mukana on jo ensimmäiset säikeet siitä haikeudestakin, jota tuntee nähdessään lapsensa kasvavan sillä määrättömällä vauhdilla, mikä lapsilla on tapana. Kun tahtoisi pysäyttää ajan, ettei koskaan tarvitsisi luopua siitä maailman ihanimmasta töppöjalasta, hänen poskiensa nukasta ja pienen lapsen tuoksusta, hänen hassuista jutuistaan, pienten pulleroiden jalkojen töminästä hyppykeinussa. Anna-Mari Kaskisen runot pysäyttävät vaalimaan juuri tätä hetkeä, oman arjen onnea. Marika Maijalan utuinen, maanläheisin värein tehty kuvitus sopii herkkiin tunnelmiin.

Kuinka sen sinulle kertoisin

Kuinka sen sinulle kertoisin, että sielusi ymmärtäisi? 

Kuinka sen sinulle kertoisin, ettet epäilemään jäisi?

Mitä ikinä korviisi kantautuu, kuka tahansa jos kysyy. 

Mitä ikinä matkalla tapahtuu, meidän rakkautemme pysyy. 

Kuinka sen sinulle kertoisin, että aina sen muistaa voisit,

kuinka sen sinulle kertoisin, vaikka murhettakin toisit:

minne ikinä polkusi johtaakin, mikään ei voi sitä estää,

mitä sinua matkalla kohtaakin, silta rakkauden kestää. 

(Ihmettä ja iloa - runoja vauvakotiin)

Sitten eteemme käveli toinen Kaskisen runokirja, Runoretki (Kirjapaja 2004). Oli kesä, mahat täynnä mansikoita ja esikoisen kultainen pää tarinoita tulvillaan. Hän höpötti lakkaamatta hassuja juttuja, jotka olisi kaikki voinut kirjoittaa ylös ja tehdä niistä kirjan. Laiturilla luettiin runoja, katseltiin oravien hyppimistä  ja etsittiin kotiloita järven pohjasta. Runot ovat iloisia, leikkisiä: niissä kiidetään keveästi, tupsahdetaan ja hypellään. Kerstin Hessin värikäs kuvitus on yhtä ilakoivaa kuin runotkin.

Keveästi tahdon kiitää, ajatuksen siivin liitää

sinne minne tuuli ajaa.

Tuulella ei ole rajaa.

Sieppaan sanan auringosta, toisen sudenkorennosta,

kolmas kelluu pilven päällä,

neljäs juoksee meren jäällä.

Runo huutaa: anna mennä!

Ota sanat kiinni, lennä!

Hengästytkö? Mitä tuosta!

Ihanaa on juosta.

Lopulta oli aika tällä runokirjalle: Luumunkukka ja Lohikäärme (Kirjapaja 2007) 

Luumunkukka ja Lohikäärme kertoo kahdesta ystävyksestä, jotka adoptoidaan Kiinasta. Tytöt ovat jakaneet saman pinnasängyn lastenkodissa, ja nyt ystävä seuraa onnellisen sattuman ansioista toisen suomalaisen perheen lapseksi. Kirjassa on myös runoja, jotka liittyvät adoptioon yleisesti. Ihan ensimmäkseksi ihastuin Katja Kuittisen tekemään kanteen ja kuvitukseen. Pinkki ja punainen kuvitus sopii hyvin vahvatunteiseen tekstiin ja kuvaa adoption tuomaa iloa. Samalla punainen on Kiinassa ja Japanissa ilon ja hyvän onnen väri.   

Koti on siellä, missä

minua odotetaan.

Läheisten sydämissä

puhkean kukkimaan.

Koti on hellyydessä

äitien, isien,

kasvojen lempeydessä,

hymyssä rakkauden.

(Luumunkukka ja Lohikäärme)

Lasten kanssa loppuvat joskus sanat. Kaskisen herkät ja samalla elämäniloiset runot auttavat tajuamaan onnen juuri tässä hetkessä ja pukevat tunteet sanoiksi silloin, kun itse on siihen kyvytön. Kaunis kiitos kirjailijalle näistä suloisista säkeistä!  

Suosikkini näistä kolmesta on Ihmettä ja iloa - runoja vauvakotiin. Se tavoittaa parhaiten itselleni tutuimmat tunteet. Ihana Luumunkukka ja Lohikäärme sopii etenkin kaikille adoptiolapsille ja -vanhemmille, ja luonnollisesti Kiinasta adoptoineille se on melkein pakollinen.

****

Jos pidät Anna-Mari Kaskisen teoksista, tutustu myös arviooni hänen hauskasta lasten romaanistaan Kummin paluu (Kirjapaja 2010).

Anna-Mari Kaskiselta on ilmestynyt paljon enemmänkin runoteoksia, mutta meillä ovat nämä:

Luumunkukka ja Lohikäärme   

Kuvitus: Katja Kuittinen

Kirjapaja 2007, 39 s.

Runoretki

Kuvitus: Kerstin Hess

Kirjapaja 2004, 28 s.

Ihmettä ja iloa - runoja vauvakotiin 

Kuvitus: Marika Maijala

Kirjapaja 2006, 44 s.

Päivitetty 26.4.2012

Topeliuksen satuhelmiä

Zacharias Topelius: Topeliuksen satuhelmiä
Kuvitus: Leena Lumme
Suomentajat. V. Tarkiainen, Valter Juva ja Ilmari Jäämaa
Wsoy 2006
205 sivua

Voi, mikä kirja nostaa esiin täälllä! Ja voi, mitä satuja! Pelottavia, liikuttavia, hupaisia, nautittavia. Suomalaisia, luonnonläheisiä, isänmaallisia, uskonnollisia. Vahvasti moraalisia, opetuksellisia, mahtavia! Minulta loppuvat sanat. Pitkästä aikaa olen todella todella innostunut lukiessani. En joka sadun kohdalla, tietenkään, mutta useammin kuin kerran on käynyt niin, että iltasatu venähtää tunnin mittaiseksi, koska luemme ensin yhden, sitten toisen, jota emme malta jättää kesken kunnes on pakko, ja jatkamme sitä seuraavana iltana. Ja itse jatkan vielä lapsen nukahdettua...

Haluaisin tosi mielelläni kuulla, mitä mieltä olette Topeliuksen saduista? Ovatko ne tuttuja, onko joku erityisen tärkeä? Miltä niiden maailma tuntuu nykypäivänä? Vattumato, Adalminan helmi, Koivu ja tähti, Aallottaren hopeamalja, Luistelija, Valtterin seikkailut, Pariisilaishattu....

Minulle kirjan antoisimpia satuja ovat Vattumato, koska siinä on niin ihanaa sadun lumoa kuin vain voi olla, kilttiä sellaista:

... Tytöt katsahtivat hiukan hämmästyneinä ympärilleen ja huomasivat pienen, ystävällisen, valkeapukuisen, punalakkisen ukon, joka tuli ontuen esiin pensaiden takaa, sillä hän aristeli vähän vasenta jalkaansa. Ei Teresa eikä Aina voinut hämmästyksestä sanoa mitään.

"Älkää peljästykö, pikku tytöt", sanoi ukko ja virnisti ystävällisesti heille, sillä nauraa hän ei oikein osannut, hänen suunsa oli vinossa. - Tervetuloa valtakuntaani! Oletteko nukkuneet hyvin ja syöneet ja juoneet hyvin? hän kysyi.

Tai Prinsessa Kultakutri, koska se on niin jännittävä. Sadussa liikutaan itämaista Lappiin ja tuodaan kauniisti esiin molempien kulttuurien piirteitä:

Auringon punainen kehrä jo hipoi taivaanrantaa. Luonto oli äänetön; kylmä ja kostea iltasumu, hallan edelläkävijä, levisi harsoksi ketojen ja kukkuloiden yli. Kaikki kasvava, joka vähän aikaa sitten oli uskaltanut kukoistaa Lapissa, oli nyt kuoleman kourissa. 

Topelius on mestari kuvaamaan luontoa. Lappi on hänelle kiehtova maisema ja hän sijoittaa satujaan mielellään sinne, susien ja noitien ja paukkupakkasten maisemiin. Tarinat ovat täynnä toinen toistaan kauniimpia luonnonkuvauksia ja melkeinpä ylistystä Suomen luonnolle, kuten sadussa Mistä satuja saadaan?

... Mene kesällä kävelemään aikaisin aamulla, kun maassa on vielä kastetta, ja etsi pitkin ojanvarsia, siellä kimaltelee satuja kuin helmiä tuhansittain. Mene sitten järven rannalle, kun vedenpinta väreilee pikku aaltoja, välissä sileitä raitoja; ne ovat sinisillä kirjaimilla kirjoitettuja satuja; niitä sinun on opittava lukemaan. Kuuntele syksyllä suurten honkien huminaa, jotka kertovat jättiläissatuja muinaisajoilta. Tai etsi niitä kanervikosta, se tietää sanomattoman paljon, ja keltaisista lehdistä, (...) Lue talvella jääkukkien hienoja runosäkeitä ikkunanruuduista ja tavaile kaikki kauniit kuvat, joita kuura kutoo puiden oksille. Kun kevät taas tekee tuloaan, tarkkaile värien leikkiä iltataivaalla; sieltä löydät kaikkien satujen kullanhohtoiset taikalinnat. 

Olen käynyt ala-asteeni vanhakantaisen (mainion) opettajan opissa, ja löydän tarinoista todella paljon tuttua. Ikään kuin 1800-luvulla eläneen Topeliuksen saduissa olisi täsmälleen samanlainen ajatuksenjuoksu kuin millaisena opettajani arvomaailma minulle näyttäytyi. Se saa minut miettimään, onko Suomi todella pysynyt niin samanlaisena ja vasta viimeiset vuosikymmenet ovat tuoneet valtavan muutoksen arkipäiväämme ja myös lasten kasvatukseen. Esimerkiksi tämä näyte Luistelijan alusta tuntuu niin tutulta:

On hyvä ja oikein lukea läksynsä, silloin kun on läksyn aika, ja istua kamarissa kirjan ääressä eikä jättää sitä, ennen kuin kaikki on valmiina koulua ja huomispäivää varten. Jollei läksy tahdo tarttua muistiin, niin lyö kirjalla otsaasi ja ala jälleen alusta, ole helittämätön niin kuin valjastettu hevonen; älä anna rohkeutesi lannistua vaan ole karski ja ajattele itseksesi. Onnistuuhan se muille, täytyy sen siis onnistua minullekin! Ja katso, kun ajattelet virkeästi ja teet työtä uutterasti, se kyllä onnistuu, onnistuu ihan varmasti, ja poloinen se, joka huuli pitkällä itkeä tihertää: -Tätä en saa koskaan päähäni!

Mutta sitten kun läksy on luettu, älä istu sisällä äläkä rupea heikoksi lellipojaksi, joka ei kestä Jumalan vapaan ja raittiin tuulen puhallusta taivasalla. Riennä silloin ulos vuorille ja mäille, kesällä ja talvella, helteessä tai pakkasessa, se on samantekevää. ...

Saduissa törmää hyvin vahvaan arvomaailmaan, ja etenkin poikien pitäisi olla reippaita ulkoilmaihmisiä, ei heikkoja itkupillejä vaan vahvoja ja urheilullisia taistelijoita. Tekstin edessä suorastaan jähmettyy:  

Onhan sinun hyvä ja lämmin istua sisällä ja lämmitellä käsiäisi tulen ääressä. Pysy vain siinä, hemmoteltu poika, ja naura toisille, jotka ovat tarpeeksi tyhmiä juoksennellakseen ulkona talvipakkasessa. Sanonpa sinulle jotakin, jota et ehkä ole tullut ennen ajatelleeksi. Lellipojasta ei koskaan tule kunnon miestä. Pahempaa kuin paleltuneet sormet on olla koko ikänsä velttona raukkana. Sellaisen olisi parempi istua lasikaapissa tai elää ja kuolla saunan lauteilla. Sillä maailma ja elämä ovat usein kovakouraisia vastustajia. Pojalle ei sovi hieno neidin hipiä, joka ei mitään siedä, sillä silloin hän saa varmasti kokea paljon kovaa maailmassa.

 (Valtterin seikkailut. Valtteri toinen seikkailu, joka eräänä päivänä sattui Taivasmäen Sokerimaassa.)

Lopuksi tulee vielä isänmaallisuuus. Ja hurskaus, nöyryys, vanhempien kunnioittaminen ja tottelevaisuus. Näitä arvoja ja omaa suhtautumistaan niihin kannattaa miettiä itsekseen, ennen kuin lukee sadun lapselle. Myös siksi sadut kannattaa lukea ensin itse, että osaa arvioida, sopiiko satu omalle lapselle. Osa kirjan saduista jää odottamaan tulevaisuutta meidän perheessämme. Satu, kuten kaikki muukin lapsille esitettävä, saattaa olla liian pelottava tai hämmentävä. Joskus lapsi tuntuu kypsemmältä kuin onkaan, mutta kuultu tai nähty voi jäädä kummittelemaan mieleen ja jättää sinne turhaan kysymyksiä ja ajatuksia, joita pienen ei tarvitsisi vielä ollenkaan miettiä. Siksi joskus on tärkeää varjella lapsiaan myös saduilta. Mieleeni tulee esimerkiksi Topeliuksen tunnetuimpiin kuuluva Koivu ja tähti, jonka alussa kerrotaan näin: 

Lähes kaksisataa vuotta sitten oli Suomessa suuri hätä. Sota raivosi yltympäri maata, kaupunkeja ja kyliä paloi, viljavainioita tallattiin ja ihmisiä kuoli sadointuhansin miekkaan, nälkään, maanpakolaisuuteen ja hirvittäviin tauteihin. Silloin ei nähty eikä kuultu muuta kuin huokauksia ja kyyneleitä, valitusta, surua, tuskaa ja verta; ja ne joissa toivo kauemmin eli, eivät lopulta enää tienneet, mitä heillä oli toivottavaa. Sillä Jumalan vitsaus kulki yli maamme kurittaen sitä ankarasti; sen ajan muistot eivät koskaan unohdu.

Tämän suuren onnettomuuden aikana tapahtui myös, että monta perhettä hajosi; jotkut vietiin vihollismaahan, toiset pakenivat metsiin ja korpiin tai kaukaiseen Ruotsiin; vaimo ei enää tiennyt miehestään, ei veli sisarestaan, eikä isä ja äiti tienneet lapsistaan, olivatko he vielä elossa vai jo kuolleet. Sen tähden, kun rauha viimein tuli ja vielä elossa olevat palasivat kotiin, oli harvassa niitä, joiden ei tarvinnut ketään omaistansa kaivata ja itkeä.

Minä itse asiassa luin tämän, mutta onneksi me keskustelimme tästä heti, kesken sadun. Mutta olisin kyllä voinut jättää lukemattakin. Joskus arvioi väärin, kun kokonaisuus tekee niin vahvan, tietynlaisen jäljen. Ja tästä voi keskustella - olin juuri Satupäivän tapahtumassa, missä satua kertonut lastenkirjailija kertoi sodasta, ja toinen kirjailija keskeytti hänet ja muistutti kuulijakunnan nuoruudesta. Tähän toinen kirjailija vastasi, että hänestä viisivuotiaat voivat kuunnella sodasta ainakin tiettyyn rajaan asti, kun eivät näe kuvia. Kuvat on ne jotka vahingoittavat. Mitä mieltä sinä olet? 

****

Ps. Satupäivä, jota vietettiin valtakunnallisesti neljättä kertaa viime tiistaina, 18.10., Sadun päivänä, oli hieno tapahtuma, joka ainakin Helsingissä kirvoitti monia hyviä tapahtumia. Satupäivän nettisivut löytyvät täältä. Tästä kannattaa vihjata päiväkodeissa tai kouluissa ympäri Suomen, sillä he voivat tilata sadunkertojia vierailulle päiväkotiin, tai osallistua muulla tavoin Satupäivän moniin tapahtumiin. Itse olin Kaapelitehtaalla mainiossa Teatterimuseossa (jota voi suositella menovinkiksi kaikille!) kuuntelemassa paneelikeskustelua mm. pahuuden käsittelystä saduissa. Vinkin Satupäivään sain muuten Lastenkirjahyllyn mainiosta lastenkirjablogista, kiitos Rouva Huulle että mainostit päivää. Ensi vuonna tapahtuma järjestetään taas Sadun päivänä 18. lokakuuta.

Topeliuksen hengessä liikutaan myös arvostelemassani Tuula Karjalaisen hurmaavassa kuvakirjassa Kuin silloin ennen. Lasten elämää Rudolf Koivun kuvittamana. 
Erilaisen, kansainvälisen tuulahduksen satuihin antaa puolestaan arvioni Tarinatie-satukirjasta.


Muokattu 27.4.2012

Jukka Itkonen: Kaupunkiretki. Lastenrunoja.

Jukka Itkonen: Kaupunkiretki. Lastenrunoja.
Kuvitus: Matti Pikkujämsä
Kirjapaja, 2011

Me olemme viime viikolla huristelleet kaupunkiin bussilla, ja katselleet ympärillämme siellä, käväisseet museossa, kirjastossa, uimahallissa ja lätkämatsissakin huutamassa. Ihan aamupalalla. Oman pöydän äärestä, suussa mysliä ja aamukahvia. Ja huutoakin on ollut pöydän ympärillä yhtä paljon kuin lätkämatsissa ikään, kun juuri kaksi vuotta täyttänyt kuopuksemme antaa kuulua, kuka käskee ja ketä. Jotta tunnelmaan on päästy hienosti. Tällainen kiertoajelu on ollut paljon hauskempaa kuin pukea päälle kaikki vällyt ja raahautua kylmin varpain kohteesta toiseen. Ainakin aamuisin ja ainakin uhmaisen kaksivuotiaan kanssa.

Tarkemmin sanoen, me olemme kiertäneet kaupunkia Jukka Itkosen kaupunkirunojen kera. Tähän tyyliin:

JÄÄHALLI

Jään pintaan piirtää kuvioita

luistimen terä. 

Yleisö mylvii,

meneillään on kolmas erä.

Kentällä on tuomareita, 

neljä ruutupaitaa. 

JÄÄHY! JÄÄHY!

Joku taklaa toisen

ihan väärin vasten laitaa. 

Musta kiekko jälleen

maalin ohi luikerteli, 

näyttää siltä, että

tulossa on tasapeli.

Rummut lujaa pärisevät, 

TUUT-TUUT! 

torvet soittaa.

Onko se niin tärkeätä,

että omat aina voittaa?

Lapsemme ovat tykänneet. Kaksivuotias on siis möykännyt, ja viisivuotias on kuunnellut mielissään. Pankki on jo luokiteltu tylsäksi paikaksi ja kaupunginjohtajan murheet pieneksi ("... siellä hän istuu huolissaan, koska silmään on mennyt roska.") ja lätkämatsi naurattaa. Minusta tämä on hauska, koska se kertoo lapselle paikoista ja asioista joista itse en aina muista tai osaa kertoa, koska pidän niitä niin itsestäänselvyytenä. Kuten nyt vaikka Maan alla:

Mitä pitkin vesi virtaa 

kaikkiin meidän taloihin?

Mitä pitkin sähkö kulkee

noihin katuvaloihin?

Vesijohdot, kaapelit, 

putket tarvitaan, 

että kaikki kaupungissa, 

saadaan toimimaan. 

Niinhän tässä elämässä 

monta kertaa käy:

kaikenlaista tapahtuu, 

vaikkei sitä näy.

Tunnustuksia

Olipa hauska saada tämä tunnustus ystävältäni, inspiroivan ja ihastuttavan Lumiomenan Katjalta. Kaunis kiitos! 

Samalla minun pitäisi paljastaa kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni... Twende!


1. Olen aloittanut Suomen kielen ja kasvatustieteen opinnot ja pelkään, että lähiaikoina lukulistallani on todellakin vain lastenkirjoja lasten kanssa.

2. Luin viimeksi Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät, mutta koska kyseessä oli pikalaina, jouduin harppomaan kirjan liian nopeasti enkä ehtinyt lukea koko kirjaa mikä oli sääli.

3. Viime aikoina hyvin mieleen jäänyt kirja on ollut Volter Kilven postuumista julkaistu Gulliverin matka Fantomimian mantereelle. Se oli kerrassaan ihmeellinen. Sen kanssa en kokenut tarvetta hotkaista kirjaa, mikä oli mainiota. Samalla tavalla kävi hidaskäyntisen Pascal Mercierin Night Train to Lisbonin kanssa. Pidin myös Kajsa Ingemarssonin Inte enklare än så (2003, kirjaa ei ole suomennettu), vaikka se olikin ahmaisukirja (=luettava loppuun yhdellä istumalla).

4. Tyylini lukea on usein ahmaista kirja yhdellä haukkauksella, usein mutkia oikoen. Tai sitten luen samaa kirjaa jopa kuukausia. Kultaista välimuotoa, vaikka kovasti haluaisin ja yrittäisin, en mestaroi. 

5. Uusi kirjalahja, josta olen iloinnut erityisesti, on Wilson Kirwan Voihan Wilson. Positiivisia tarinoita. En malta odottaa että pääsemme lukemaan sitä!

6. Näin viikonloppuna Woody Allenin elokuvan Midnight in Paris ja pidin kovasti!! Suosittelen lämpimästi!

7. Rakastan vieraita kieliä ja kulttuureita. Viimeksi asuessamme Keniassa opettelin swahilia. Twende tarkoittaakin let's go! Haluaisin oppia sujuvasti italiaa ja ruotsia. Ranska on kieli joka on minulle tosi kankea, ja vaikka olen lukenut sitä koulussa ainakin kolme vuotta, olen ihan aloittelija. Saksa on sen sijaan ystävä pitkän ajan takaa, mutta kirjoja en tykkää lukea saksaksi.   

8. Lempivärini on keltainen, ja saan voimaa väreistä. Siitä varmaankin bloginkin nimi, joka tuli sen kummemmin miettimättä. Rakastan aurinkoa ja lämpöä, joista saan valtavasti energiaa ja iloa! Inhoan silti auringossa makaamista enkä itse asiassa kestä liian kuumaa. Kuumin paikka, missä olen asunut, vaikka vain muutaman kuukauden, oli Texas, ja siellä oli minulle ihan liian kuumaa. Kuten myös Mombasassa. Nairobissa sen sijaan on ollut täydellisin ilmasto missä olen ollut. Ei ihme että ihminen on siltä päin kotoisin! 

Tove Jansson & Per-Olov Jansson: Outo vieras muumitalossa

Tove Jansson & Per-Olov Jansson: Outo vieras muumitalossa
Suomentanut Panu Pekkanen
Valokuvakuvitus Per-Olov Jansson
WSOY 2010
43 s.

Tämä ihastuttava kirja muutti viikonloppuna kirjahyllyymme täydentämään muumikirjan mentävää aukkoa. Ihanaa!

Ensin tunnustus: Tätä oli ihanaa lukea lämpöinen lapsi kainalossa tarhan jälkeen sohvalla, mutta kokonaan toisenlaiseen valoon kirja nousi illalla myöhään, vilttiin kääriytyneenä, kaakaomuki kädessä, lasten huoneen sinisellä sohvalla, vain himmeän lukulampun valaistessa huoneen ja ainoina ääninä lasten syvä hengitys, syystuuli sekä sateen ropina ikkunaan.


Eräänä yönä syksyn liepeillä oli täysikuu. Laakso oli äänetön, eikä tuulenhenkäyskään saanut merta väreilemään. Kaikki jotka asuivat tai yöpyivät muumiperheen talossa olivat sitä mieltä että oli sopiva aika mennä nukkumaan, mutta yksikään heistä ei sammuttanut lamppua. Heillä oli näet vahva tunne, että tämä yö oli epätavallinen. Aivan ehdottomasti ilmassa oli jotain salaperäistä. 

Kirjan kuvitus on valokuvia muumitalosta, jonka ovat rakentaneet Tuulikki Pietilä ja Pentti Eistola Tove Janssonin avustuksella. He tekivät kolmisin myös kaikki huonekalut. "Tähän kaikkeen kului paljon aikaa ja se oli valtavan hauskaa." Kirja on Tove Janssonin viimeinen muumikirja (1980). Sinisävyinen kirja on kuin tehty iltasatuihin peiton alla, syysiltoihin ja maagisiin hetkiin.   

Pikku Myy on kääriytynyt huopaan askarteluvajassa ja yrittää saada unen päästä kiinni, kun hän havahtuu jyrsimiseen. Rottia! Vai onko sittenkään? Joku myllästää talossa ja rymsteeraa huoneita, mutta kuka se on? 

Pikku Myy jatkoi matkaansa talon läpi yhä ylemmäksi, eikä hänellä ollut pitkiin aikoihin näin hauskaa. Portaat ja seinät natisivat ja narahtelivat, joka taholla näkymättömät ovet avautuivat ja sulkeutuivat jälleen hiljaa, talo päästi huokauksen ja pidätti henkeään.

Tuolla istuu Ruttuvaari jaarittelemassa tähtitieteilijän kanssa, uunin päällä ärisee esi-isä, parvekkeella poukkoilevat Nyyti ja Tuittu, ullakolla ollaan uppouduttu satujen maailmaan, suursiivouksen tehnyt Miska on paennut majakkatorniin kirkumaan... Talohan on ihan täynnä vieraita! ... Lopulta salaisuus paljastuu. Ja oikeastaan, loppujen lopuksi, melkein kaikilla on salaisuuksia, joita EI haluta paljastaa muille. 

Auringonnousu oli tavattoman kaunis. Mereltä puhalsi leuto tuuli. Kun Tuu-tikki soitti. kaikki lakkasivat selittämästä ja pyytelemästä anteeksi ja yleensäkin touhottamasta, ja kaikista tuntui että eihän tässä sen enempää selvittämistä ollutkaan. Aurinko nousi yhä korkeammalle ja lämmitti yhä enemmän. Päivästä oli tulossa kerrassaan upea. 

Lapsena muumit eivät oikeastaan kuuluneet lukemistooni muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, joten muumien maailma jäi minulle hieman hämmästyttäväksi. Ehkä sitäkin nautinnollisempaa, ihmetteleväisempää ja ihailuntäyteisempää on sitten ollut tutustua heihin nyt.Viisivuotias tyttäreni kuuntelee mielihyvin melkein mitä vain, ja niinpä olemmekin lukeneet jo melkein kaikki muumiromaanit lukuunottamatta Muumipapan muistelmia ja Muumilaakson marraskuuta. Niissä on niin vangitseva ja mukanavieväinen tunnelma, että niitä taitaa olla ihana kuunnella! Suurimman vaikutuksen minuun on tehnyt Muumipappa ja meri, jonka luimme kaukana kaukana kotoa, matkalla melkein yhtä oudossa ympäristössä kuin muumiperhe. (Onneksi silti aivan erilaisessa. Vaikka olen saaristofani, Majakkasaari ei olisi missään nimessä unelmapaikkani elää.) Ja muistan varmasti ikuisesti sen ihanan raukean iltapäivän, kun luimme silloin nelivuotiaan tyttäreni kanssa yhteen putkeen koko Muumit ja suuren tuhotulvan. Siihen meni varmasti kolme tuntia. Ei voisi olla parempaa!

Niin, ja sitten rakastin kirjan sisustusta! Nuo vanhat tavarat, tapetit, narisevat lautalattiat, sängyt, kakluunit, puuhella kupariastioineen ja kahvimyllyineen... Me olemme asuneet ennen vähän samanlaisessa talovanhuksessa, ja vaikka nyt on hyvä, on vanhassa talossa aivan ainutlaatuista taikaa! Samanlainen ihana muumitalo on rakennettu Tukholmaan Astrid Lindgrenin maailmaan Junibackeniin, missä on esillä myös Muumien talo. Olisin voinut jäädä taloon asumaan saman tien!

Tätä kirjaa voikin suositella paitsi Muumien, niin myös vanhojen talojen, nukkekotien, syysiltojen, salaperäisten tarinoiden ja sen sellaisen ystäville! 

***½

Astrid Lindgren: Saariston lapset

Astrid Lindgren: Saariston Lapset
Kuvitus Ilon Wikland
Suomentanut Laila Järvinen
Ruotsinkielinen alkuteos: Vi på Saltkråkan 1964
WSOY 1965 (6. painos 1984)
235 s.

Olemme pitkittäneet kesää peiton alla jo monta viikkoa. Kuvitelleet kiipeilevämme rantakallioilla, juoksevamme saariston hiekkateillä ja nuoleskelevamme jätskiä laiturilla heilutellen jalkoja vedessä. Ulkona on pimeää ja usein sateista, kolea merituuli puhaltaa kellastuvia lehtiä liian rivakasti alas puista, mutta me emme ole ajatelleet sitä, sillä me olemme uppoutuneet Saariston lasten verkkaiseen arkipäivään ja ikuiseen kesään Saltkråkanin saarella. Välillä olemme ehkä pitkästyneet, ja 5-vuotiaamme on muutaman kerran ihmetellyt, eikö kirja koskaan lopu, mutta eilen se sitten loppui, ikävä kyllä. Ja ainakin minulle jäi ikävä kirjan henkilöitä, niin syvästi me heidän maailmaansa upposimme.

Mv-kuvat sivulta http://www.astridlindgren.se 

Melkersonin perhe, eli Isä Melker, 19-vuotias isosisko Malin, 12-vuotiaat kaksospojat Johan ja Niklas sekä 7-vuotias pikkuveli Pelle vuokraavat Saltkråkanin saarelta vanhan, viime vuosisadan alussa rakennetun punaisen taloröttelön, Nikkarilan, joka osoittautuu hieman erilaiseksi kuin kirjailija-isän haaveelliset kuvitelmat. Katosta sataa sisään ja kaikki on kylmää ja koleaa, mutta ei kestä silti viikkoakaan, kun Melkersonit ovat rakastuneet päätä pahkaa niin elämään kesäparatiisissaan kuin Saltkråkanin asukkaisiinkin; tomeraan pikku Pampulaan (kuvassa kesk.), puhua pälpättävään Stinaan (vas.), Södermanin pappaan, kaksosiin Teddyyn ja Freddyyn, kauppias Nisseen, lämminsydämiseen Märtaan ja moniin muihin.

Saltkråkanilla päivät täyttyvät kaikenlaisesta puuhasta ja leikistä ja ovat täynnä iloa ja surua. Molempia riittääkiin kylliksi liittyen niin huono-onnisiin veneretkiin, pelkoon talon menettämisestä kuin ennen kaikkea suuresti rakastettuihin lemmikkieläimiinkin - kaniin, hylkeeseen, karitsaan ja koiraan, puhumattakaan tietysti Pampulan uskollisesta ystävästä, bernhardilaiskoira Laivurista. Nykyhetkessä eletään vahvasti, huomisesta tai menneisyydestä ei huolita, ja aikaa on loputtomasti. Nämä ovat minusta kirjan ihanimpia asioita. Ja juuri niinhän lapsilla on tapana elää ja ajatella! Astrid Lindgren osaa mielettömän taitavasti upottaa aikuisenkin lapsen pään sisään, niin että isä Melkerin ajoittaiset huolet kirjottamisen, mönkään menneiden remointointien tai epäonnistumisen tunteiden kanssa tuntuvat lähinnä sympaattiseilta ja epäolennaisilta. Saman näkökulman kun osaisi säilyttää arjessakin!

Saariston lapset on ainoa Astrid Lindgrenin teoksista, jotka tehtiin suoraan televisioon (v. 1964) ja vasta sen jälkeen kirjaksi. Elokuva kirjasta valmistui vuonna 1968. Astrid Lindgren vietti itse saaristossa appivanhempiensa kesäpaikalla kesät kolmenkymmenen vuoden ajan, minkä jälkeen hän katsoi tietävänsä tarpeeksi saariston elämästä voidakseen kirjoittaa siitä! Ja Lindgren rakasti saaristopaikkaansa Furusundia, mikä totisesti näkyy; kirja on jatkuvaa ylistystä suvelle, saaristolle ja sen rehdeille, naapuria auttaville ihmisille, jotka saattavat aluksi suhtautua huvittuneina tukholmalaisperheeseen, mutta jotka tosi paikan tullen ovat yhtä lujia ystäviä kuin Saltkråkanin kalliot.

... Hän halusi nähdä kaiken, auringon, joka hehkui kiiltävässä vedenpinnassa, valkeat lokit, harmaat kalliot ja salmen toisella puolen olevat ranta-aitat, jotka kuvastuivat veteen selvästi. Hän tahtoi nähdä kaiken, mikä oli hänelle rakasta. Mieluimmin hän olisi tahtonut ojentaa kätensä ja taputtaa kaikkea.

- Minä istun täällä luultavasti koko yön, sanoi Melker. - Aina siihen asti, kunnes aurinko nousee. Tahdon nähdä myös aamuruskon. 

- Siihen Malin ei anna lupaa, vakuutti Pampula. 

Aamurusko, ajatteli Pelle, sen minäkin tahtoisin nähdä! Jos minulla olisi aamuruskon siivet, rakentaisin majani kauaksi meren äärelle... voi, riemua, heillä oli nyt maja, joka oli heidän omansa! Niin... heillä oli maja kaukana meren äärellä. 

Viisivuotiaani piti kirjasta, mutta kuten alussa mainitsin, kirjan verkkaiset päivät olivat hänelle ajoittain liiankin verkkaisia, ja hän kyllästyi välillä tarinointiin. Toisina iltoina hän taas kikattaa kihersi kirjan sattumuksille ja henkilöille. Minusta on ihanaa, että on tällainen kirja. Ei ole kauaa, kun luimme Ronja Ryövärintyttären, ja sitä taas tyttäreni kuunteli silmät jännityksestä kirkkaina, välillä liiankin kirkkaina ja pelokkaina. Saariston lapsissa ei ollut mitään uhkaavaa, sen sijaan se on fantastinen kuvaus saariston asukkaista ja lapsuuden vapaista leikeistä. Minä olen henkilökohtaisesti saaristofani, rakastan lokkien kirkunaa, kallioita, punaisia torppia ja meren mahtavuutta, joten luonnollisesti rakastin kirjaa. Tunsin myös suurta sielun sympatiaa Melkeriä kohtaan.

****

Tarinatie - Tarinoita silmälle ja korvalle

Hugh Lupton: Tarinatie. Tarinoita silmälle ja korvalle
Kirjan alkuper. nimi: The Story Tree - Tales to Read Aloud
Kuvat: Sophie Fatus
Suomennos: Riitta Oittinen
Suomen YK-Liitto ja Pieni karhu, 2001
63 sivua

Minulle on luettu ja kerrottu paljon satuja. Muistan äitini ennen kaikkea lukeneen niitä (ja onpa hyllyssäni vieläkin tallella TUO satukirja, koiran pureksima irtosivuinen ja piirrelty Kansojen Satuja vuodelta 1957), mutta isälläni oli tapana kertoa itse keksimiään tarinoita. Ne alkoivat aina sanoin: Olipa kerran tyttö ja poika joiden nimet olivat... (minä ja veljeni). Vaikka olinkin välillä tuskastunut satujen arkirealismiin, nautin niiden kuuntelusta - koskaan ei tiennyt minne seuraava virke vie ja mitä satujen sankarit tällä kertaa keksivät.

Minä ehdottomasti ihailen ihmisiä jotka osaavat kertoa tarinoita. Itse en ole siinä kovinkaan hyvä, vaikka tyttäreni säännöllisesti vaatiikin minulta kummitustarinoita (etenkin teltassa nukkuessamme). Luulisi että harjoitus kohentaa taitoja, mutta ei... Aloittaessani virkkeen en itsekään tiedä miten se, saati sitten koko tarina loppuu. Lausutut sanat tömpsähtelevät ilmaan, ja siinä ne sitten roikkuvat odottaen järkeen käypää jatkoa. Takaisinkaan niitä ei voi ottaa. Joskus lopputulos on ok, mutta yleensä vähän kummallinen. En ikään kuin näe tarinaa edessäni ilman paperia mille sen voin kirjoittaa tai kirjaa josta sen voin lukea. En voi siis suoranaisesti sanoa nauttivani tarinoiden suullisesta kertomisesta.

ONNEKSI on olemassa lukemattomia satukirjoja. Kuten Suomen YK-Liiton ja Pienen Karhun kustantama Tarinatie, jonka suomentaja Riitta Oittinen on tehnyt hienoa työtä. Tarinat sopivat suuhun niin hyvin, että välillä annan kirjoitetun olla vain pohjana ja kerron satua kuin omia sanoin. Se tuo tervetullutta vaihtelua niin lukijan kuin pikkukuuntelijankin arkeen ja antaa illuusion itse kerrotusta sadusta.

Kuten Oittinen esipuheessaan sanookin:

... Kuvakirjojen kirjoittaja ja kääntäjä joutuvat työssään alinomaa pohtimaan tekstien ääneen luettavuutta. Tarinoiden kielen pitääkin luistaa kielellä, olla ääneen lukevan aikuisen suuhun sopivaa. Erityisen tärkeässä asemassa silloin on rytmi, joka syntyy esimerkiksi keinuvan toiston avulla. 

Tarinatiessä on seitsemän tuttua ja vähän tuntemattomampaa satua ympäri maailmaa (maat on mainittu kirjassa). Kuten Kolme kilipukkia (Norja), Pieni puuropata (Saksa), Pieni kirjava kana (Englanti), ja sitten minulle tuntemattomat: Kukonpoika Hopu-Hop (Venäjä), Lumoava laulu (afroamerikkalainen), Matkivat apinat (Intia) ja Sininen takki (juutalainen). 

Meidän oma suosikkimme on ehkä hauska intialainen Matkivat apinat. Siinä apinat varastavat kauppiaan hatut, ja ovat ajaa kauppiaan hulluuuden partaalla matkimalla hänen epätoivoisia yrityksiään saada hatut takaisin. Lopulta kauppias viskaa tuskastuneena omankin hatun päästään ja jatkaa matkaa - ja apinat viskaavat hattunsa tietysti perässä. 

Ja tottahan toki kolme kilipukkia ja peikko -tarina on aina yhtä jännittävä! Sen sijaan Pieni kirjava kana -satu, tiedättehän, missä kana pyytää apua leipomiseen ja kaikki kieltäytvät kunnes joukolla muka oltaisiin syömässä valmista leipää mutta kana popsiikin sen itse - ei kuulu suosikkeihini. 

"Sadut ruokkivat lapsen mielikuvitusta. Ne kertovat elämän perustotuuksia symboleina, jotka ovat ihmiskunnan yhteistä omaisuutta. Lapsen kanssa luetut tarinat ja niiden avulla käydyt keskustelut ovat myös tärkeitä lapsen henkiselle kasvulle. Satujen kautta lapsi oppii pohtimaan hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää. Tarinoiden kautta lapsi oppii ymmärtämään, millaisia oikeuksia ja velvollisuuksia hänellä on elämässään." 

***

Kerrotko sinä satuja ja tarinoita? Minkälaisia? Mikä satu on sinun tai lapsesi suosikki? Jokin yllämainituista vai jokin aivan muu?

Ps. Niin ja kuvitus - se on mainiota. Kuten kuvista näkee, kuvitus ei pysähdy aloilleen vaan kuljettaa tarinaa eteenpäin mahduttaen aukeamalle monta tarinan vaihetta. Kuvat ovat värikkäitä ja iloisia.  

Maggie Lindhom ja Katja Kallio: Bibi muuttaa Suomeen

Maggie Lindhom ja Katja Kallio: Bibi muuttaa Suomeen
Kuvitus: Marie El-Ahmar
Otava, 2005
31 sivua

Maggie Lindholm ja Katja Kallio ovat kirjoittaneet loistavan kirjan! Etenkin kaikille, joita kiinnostavat vieraat kulttuurit, mutta sen lisäksi kirja on viehättävä kurkistus Afrikkaan ihan kaikille. Ja kantavana kaunis ajatus siitä, miten kaikki olemme erilaisia mutta yhtä kauniita ja arvokkaita. Eikä tyttöjen tarvitse olla kilttejä...

Bibi on viisivuotias afrikkalaistyttö, pää täynnä kujeita ja alla nopeat kintut, joilla ehtii järjestää kepposia kylän tädeille sellaisella tahdilla etteivät isä ja äiti tahdo perässä pysyä. Isä haluaa opettaa tyttärelleen, ettei tämän tarvitse olla kiltti vaan reipas, ja että unelmat ovat tärkeitä. Isälläkin on unelma, joka toteutuu: koko perhe muuttaa Suomeen isän eläinlääkärityön perässä. Bibin täytyy jättää rakas ystävä kotikylään, mutta onneksi isi tietää, että Suomessakin saa hyviä ystäviä, vain erinäköisiä kuin kotona.

Raisu Bibi vapauttaa tytöt kiltteyden taakasta. Bibi kiipeilee puissa, pelastaa rohkeasti ystävänsä linnun hyökkäykseltä, on hävytön häntä aiheetta syyttävälle ja antaa opetuksen jokaiselle joka kutsuu häntä typerykseksi. Mikä roolimalli!

Kirjassa katsotaan Suomea ulkomaalaisen silmin, mikä on piristävä kuvakulma. Libanonilaissyntyiset sisarukset Maggie Lindholm ja kuvittaja Marie El-Ahram tietävät hyvin, miltä tuntuu tulla Pohjolaan täysin erilaisesta kulttuurista. He hellivät uutta kotimaataan lempeillä sanoilla.

Kirjailijat ovat ujuttaneet mukaan myös kunnioitusta eläimille ja metsälle, Afrikan apinanleipä- ja akasiapuille ja Suomen vihreälle kullalle. Wangari Maathai, kenialainen v. 2004 Nobelin rauhanpalkinnon voittanut ja ensimmäinen afrikkalainen naisnobelisti on istuttanut ympäri Afrikkaa yli 40 miljoonaa puuntainta, ja tässä kirjassa hän tapaa Bibin. Maathai kuoli syöpään toissapäivänä Nairobissa. Hänelle myönnettiin Nobel toiminnastaan demokratian, ympäristön ja ihmisoikeuksien hyväksi Afrikassa. Puiden istuttamisen hän aloitti jo 70-luvulla. 

Kirja on humoristinen, informatiivinen ja ajatuksia herättävä! Se on viehättävä kuvaus afrikkalaisesta kylästä, Bibin ja tämän ystävän Oban kujeiluista ja afrikkalaisesta kasvatustavasta missä kaikki kylän naiset kasvattavat kaikkien lapsia. Se on myös kertomus unelmista, uskalluksesta, arvoista sekä toisten ihmisten ja luonnon kunnioittamisesta. Ja ystävyydestä kaikkine tunteineen, kuten kuvat alla kertovat.

Seepravertaus on kirjan HELMI.

- Suomalaisilla lapsilla on usein siniset silmät, tai vihreät kuin sammakon kylki, jatkaa isä. - Ja heidän hiuksensa ovat suorat ja kultaiset kuin vilja. 

- Muuttuvatko minun hiukseni siellä viljaksi, kysyy Bibi.

- Eivät sentään, hymähtää isä. - Minun Bibilläni on aina villit mustat kiharat.

- Minä tahtoisin vaaleat, sanoo Bibi. - Jos kerran kaikilla muillakin on. Haluan olla samanlainen kuin muut.

Isä ottaa Bibin syliinsä ja osoittaa sormellaan seepraa. 

- Katso seepraa, kultaseni. Eikö se ole kaunis? Siinä mustat ja valkoiset raidat ovat vierekkäin. Ajattele, jos se olisi vain musta tai valkoinen. Vain yhtä väriä! Se ei olisi lainkaan niin ihmeellinen. Maailma on kuin seepra. Se on paljon kauniimpi, kun siinä on rinta rinnan mustaa ja valkoista, sekä tummia että vaaleita lapsia. 

- Kultaiset hiukset ovat varmaan kauniit, sanoo Bibi. 

- Kyllä ovat, sanoo isä. - Yhtä kauniit kuin mustat.

- Pitävätköhän he minua kauniina?

- Tietysti, sanoo isä. - Siniset silmät näkevät kauneuden yhtä hyvin kuin ruskeat. 

Tämä seepraperheen äiti suosittelee kirjaa kaikille ikään katsomatta!

****1/2

Tutustu myös blogin muihin Afrikka-aiheisiin kirjoihin.

Kuva Keniasta Ambosellin kansallispuistosta, taustalla Kilimanjaro

Muokattu 26.4.2012

Sven Nordqvist: Hurja hassu siskoni

Sven Nordqvist: Hurja hassu siskoni
Suom. Tittamari Marttinen
Ruotsinkiel. alkuteos: Var är min syster?
Tammi 2008
26 sivua

Tämä on ihana kirja! Itse asiassa minulle kävi tänään niin, että saatuani kuopuksen päiväunille ja esikoisella ollessa leikkiseuraa otin kirjan käteeni lastenhuoneen sohvalle, ja tutkaillessani sen sivuja ja miljoonia yksityiskohtia nukahdin kirjan alle! Se on kohtuu suuri kirja, leveä kuin mikä, joten sen alla oli täydellistä torkkua, ihan kuin olisi majassa. Ja se EI siis ole tylsä vaikka unettavasti toimikin, vaan syy oli muussa, univelassa ja flunssassa, mutta kirja rauhoitti ja rentoutti täydellisesti. Ehkä ennen kaikkea siksi, että kirjaa etupäässä katsellaan. Sven Nordqvist kertoo kirjan takana, että halusi tehdä kirjan, jossa pääpaino on kuvilla, ja siinä hän on onnistunut! Teksti, jonka Nordqvist lisäsi vasta myöhemmin, on pientä ja runollista.

Lyhyesti: Pikkuvelihiiri etsii yhdessä vaarinsa (?) kanssa isosiskoaan päärynäpallolla halki satumaisten maisemien ja mielikuvituksellisten paikkojen. Isosiskolla kun on tapana hävitä omille teilleen. Joka sivulle on piilotettu pikkiriikkinen isosisko (kai, emme ole löytäneet häntä vieläkään ihan joka sivulta!) jonka etsiminen on hauskaa. On myös hauskaa miettiä yhdessä, mikä kaikki sivuilla ihmetyttää. Joskus lasta ihmetyttävätkin erilaiset asiat kuin aikuista.

Niiden, jotka ovat mm.Viiru-kissan ja Mimmi-lehmän ystäviä, on helppo uskoa, että kuvitus on jälleen loistavaa. Mutta erilaista. Mielikuvituksellisempaa ja hurjempaa. Kirja on kuin uni, jonka katselija liikkuu yhä hullummasta näystä toiseen ja leijailee kaiken yläpuolella voimatta muuta kuin ihmetellä absurdeja ja harhaisia näkymiä! Minun on itse asiassa vaikea keksiä sanoja kuvituksen kuvailuun, niin omaperäistä se on. Nordqvist itse sanoo säilyttäneensä kuvituksessa kaikkein spontaanimmatkin päähänpistonsa, ja sen uskoo.

Niin, että tarkemmin ajatellen, ehkä siinä on jotain perää, että uni tulee kirjaa lukiessa. Sitä ikään kuin katsoo jo unta...

Minusta tuntuu myös, että tämä on kirja, josta aukeaa joka lukemisella uusia tasoja ja oivalluksia.

Nordqvist voitti kirjalla Ruotsin vuoden 2007 August-palkinnon parhaana lasten- ja nuortenkirjana. Suosittelen ehdottomasti!

****

Jukka Laajarinne: Elina vieraalla maalla

Jukka Laajarinne: Elina vieraalla maalla
Kuvitus: Pekka Rahkonen
Wsoy, 2008
24 sivua

Koska meidän perheemme on ollut ja asunut paljon vieraalla maalla (ja haaveilee siitä yhä!), tämä on meille aihepiiriltään ihan erityinen kirja. Elina muuttaa vanhempiensa kanssa kauas pois ulkomaille, ja kaukana uusi paikka todellakin on. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Vieraan maan ihmiset näyttävät avaruusotuksilta, puhuvat vierasta kieltä, pelottavat. Koti-ikävä on kova, ja lukija aistii kouriintuntuvasti Elinan epätoivon ja yksinäisyyden. Onneksi kaikkeen tottuu, ja ennen kuin vuosi on kulunut, Elina on oppinut uuden kielen, saanut ystäviä eikä enää pelkää. Mutta entä kun perhe kahden vuoden kuluttua palaakin taas Suomeen? Vaikka Elina on odottanut kotiinpaluuta kovasti, edessä on jälleen uusi sopeutuminen, eikä omaan kotimaahan osaakaan sujahtaa kuin kala veteen. Sopeutuminen vie taas aikansa, asiat eivät ole niinkuin muistaa, eivätkä kaveritkaan enää tunnu tutuilta. Mutta eiköhän tästäkin selvitä, tuumaa Elina!

Ja niinhän se on, kaikesta selviää ja kaikkeen tottuu. Meidän perheemme asui hiljattain kahdeksan kuukautta Keniassa, ja minusta kirja tavoittaa erinomaisesti sen, miltä ulkomailla lapsen silmissä näyttää ja miltä asiat tuntuvat. Oma viisivuotiaani oli matkamme alussa pelokas ja paniikissa, ihmiset olivat kummallisia ja monet asiat Afrikan mantereella ihmetyttivät, eikä ensimmäisinä kuukausina juuri tehnyt mieli nenää ulkona näyttää. Mutta pikkuhiljaa uuteen tottui ja yhtäkkiä hän huomasi viihtyvänsä hyvin ja saaneensa uusia kavereita. Kotiin palattuamme ikävä Keniaan on ollut suuri ja hän muistelee usein sinne jääneitä kavereita ja muita arjen asioita.

Kirja tavoittaa myös se tärkeimmän, mikä minua ulkomaille muutossa viehättää. Muutto ulkomaille ei ole lapselle eikä aina aikuisellekaan missään nimessä helppo asia, mutta kun se uskaltaa tehdä, tutustuu johonkin aivan uuteen, ja eräänä päivänä huomaakin tottuneensa ja viihtyvänsä uudessa. Löytää itsestään uusia puolia ja rohkeuksia, ja lopulta voi todeta moneen asiaan, että eiköhän tästäkin selvitä, kuten Elina! Samalla huomaa, että maailma on avara ja hyvä paikka olla ja elää, ja ihmiset ovat melko samanlaisia ollaan sitten Afrikassa, Aasiassa tai täällä Pohjolassa. Ystäviä on kaikkialla kun kulkee avoimin mielin. Ja tämä luottamus itseensä ja ympäröivään maailmaan on minusta ehkä eräs tärkeimmistä asioista mitä lapselle voi antaa.

Pekka Rahkosen kuvitus on iloinen ja hyvin oivaltava. Uudessa paikassa asiat voivat todellakin olla hyvin hassunkurisia, ja Suomeen palaavaa voi odottaa koivujen valkeus ja, ainakin tunnetasolla, harmaus. Minua viehätti myös se, miten kuvituksessa on yhdistetty eri maiden kulttuureja. Itse en osannut varmaksi sanoa, mihin maahan Elina perheineen muuttaa, vaikka arvaukseni osuukin Lähi- ja Kaukoitään.

***½

Ps. Onko teistä kenelläkään kokemuksia ulkomailla asumisesta lapsen kanssa?