Astrid Lindgren: Saariston lapset

Astrid Lindgren: Saariston Lapset
Kuvitus Ilon Wikland
Suomentanut Laila Järvinen
Ruotsinkielinen alkuteos: Vi på Saltkråkan 1964
WSOY 1965 (6. painos 1984)
235 s.

Olemme pitkittäneet kesää peiton alla jo monta viikkoa. Kuvitelleet kiipeilevämme rantakallioilla, juoksevamme saariston hiekkateillä ja nuoleskelevamme jätskiä laiturilla heilutellen jalkoja vedessä. Ulkona on pimeää ja usein sateista, kolea merituuli puhaltaa kellastuvia lehtiä liian rivakasti alas puista, mutta me emme ole ajatelleet sitä, sillä me olemme uppoutuneet Saariston lasten verkkaiseen arkipäivään ja ikuiseen kesään Saltkråkanin saarella. Välillä olemme ehkä pitkästyneet, ja 5-vuotiaamme on muutaman kerran ihmetellyt, eikö kirja koskaan lopu, mutta eilen se sitten loppui, ikävä kyllä. Ja ainakin minulle jäi ikävä kirjan henkilöitä, niin syvästi me heidän maailmaansa upposimme.

Mv-kuvat sivulta http://www.astridlindgren.se 

Melkersonin perhe, eli Isä Melker, 19-vuotias isosisko Malin, 12-vuotiaat kaksospojat Johan ja Niklas sekä 7-vuotias pikkuveli Pelle vuokraavat Saltkråkanin saarelta vanhan, viime vuosisadan alussa rakennetun punaisen taloröttelön, Nikkarilan, joka osoittautuu hieman erilaiseksi kuin kirjailija-isän haaveelliset kuvitelmat. Katosta sataa sisään ja kaikki on kylmää ja koleaa, mutta ei kestä silti viikkoakaan, kun Melkersonit ovat rakastuneet päätä pahkaa niin elämään kesäparatiisissaan kuin Saltkråkanin asukkaisiinkin; tomeraan pikku Pampulaan (kuvassa kesk.), puhua pälpättävään Stinaan (vas.), Södermanin pappaan, kaksosiin Teddyyn ja Freddyyn, kauppias Nisseen, lämminsydämiseen Märtaan ja moniin muihin.

Saltkråkanilla päivät täyttyvät kaikenlaisesta puuhasta ja leikistä ja ovat täynnä iloa ja surua. Molempia riittääkiin kylliksi liittyen niin huono-onnisiin veneretkiin, pelkoon talon menettämisestä kuin ennen kaikkea suuresti rakastettuihin lemmikkieläimiinkin - kaniin, hylkeeseen, karitsaan ja koiraan, puhumattakaan tietysti Pampulan uskollisesta ystävästä, bernhardilaiskoira Laivurista. Nykyhetkessä eletään vahvasti, huomisesta tai menneisyydestä ei huolita, ja aikaa on loputtomasti. Nämä ovat minusta kirjan ihanimpia asioita. Ja juuri niinhän lapsilla on tapana elää ja ajatella! Astrid Lindgren osaa mielettömän taitavasti upottaa aikuisenkin lapsen pään sisään, niin että isä Melkerin ajoittaiset huolet kirjottamisen, mönkään menneiden remointointien tai epäonnistumisen tunteiden kanssa tuntuvat lähinnä sympaattiseilta ja epäolennaisilta. Saman näkökulman kun osaisi säilyttää arjessakin!

Saariston lapset on ainoa Astrid Lindgrenin teoksista, jotka tehtiin suoraan televisioon (v. 1964) ja vasta sen jälkeen kirjaksi. Elokuva kirjasta valmistui vuonna 1968. Astrid Lindgren vietti itse saaristossa appivanhempiensa kesäpaikalla kesät kolmenkymmenen vuoden ajan, minkä jälkeen hän katsoi tietävänsä tarpeeksi saariston elämästä voidakseen kirjoittaa siitä! Ja Lindgren rakasti saaristopaikkaansa Furusundia, mikä totisesti näkyy; kirja on jatkuvaa ylistystä suvelle, saaristolle ja sen rehdeille, naapuria auttaville ihmisille, jotka saattavat aluksi suhtautua huvittuneina tukholmalaisperheeseen, mutta jotka tosi paikan tullen ovat yhtä lujia ystäviä kuin Saltkråkanin kalliot.

... Hän halusi nähdä kaiken, auringon, joka hehkui kiiltävässä vedenpinnassa, valkeat lokit, harmaat kalliot ja salmen toisella puolen olevat ranta-aitat, jotka kuvastuivat veteen selvästi. Hän tahtoi nähdä kaiken, mikä oli hänelle rakasta. Mieluimmin hän olisi tahtonut ojentaa kätensä ja taputtaa kaikkea.

- Minä istun täällä luultavasti koko yön, sanoi Melker. - Aina siihen asti, kunnes aurinko nousee. Tahdon nähdä myös aamuruskon. 

- Siihen Malin ei anna lupaa, vakuutti Pampula. 

Aamurusko, ajatteli Pelle, sen minäkin tahtoisin nähdä! Jos minulla olisi aamuruskon siivet, rakentaisin majani kauaksi meren äärelle... voi, riemua, heillä oli nyt maja, joka oli heidän omansa! Niin... heillä oli maja kaukana meren äärellä. 

Viisivuotiaani piti kirjasta, mutta kuten alussa mainitsin, kirjan verkkaiset päivät olivat hänelle ajoittain liiankin verkkaisia, ja hän kyllästyi välillä tarinointiin. Toisina iltoina hän taas kikattaa kihersi kirjan sattumuksille ja henkilöille. Minusta on ihanaa, että on tällainen kirja. Ei ole kauaa, kun luimme Ronja Ryövärintyttären, ja sitä taas tyttäreni kuunteli silmät jännityksestä kirkkaina, välillä liiankin kirkkaina ja pelokkaina. Saariston lapsissa ei ollut mitään uhkaavaa, sen sijaan se on fantastinen kuvaus saariston asukkaista ja lapsuuden vapaista leikeistä. Minä olen henkilökohtaisesti saaristofani, rakastan lokkien kirkunaa, kallioita, punaisia torppia ja meren mahtavuutta, joten luonnollisesti rakastin kirjaa. Tunsin myös suurta sielun sympatiaa Melkeriä kohtaan.

****