Kun kukaan ei näe eikä halua minua: Näkymätön

Elina Hirvonen: Näkymätön
Kuvitus: Ville Tietäväinen
Kustannus: Lasten Keskus 2016
Lyhyesti: Kiusaamista ja leikin ulkopuolelle jättämistä käsittelevä kuvakirja päiväkoti-ikäisille (ja eskareille ja alakoululaisille). Kuvitus joka tuo mieleen Star warsin on hauska idea!

"Päiväkodissa opettaja sanoi, että jos jää aina leikistä ulkopuolelle, voi saada näkymättömän haavan joka ei parane."
Äiti ottaa Kapteeni syliin ja tutkii tämän hellästi joka puolelta.
"Minusta näyttää, että sinulla on pieni haava. Mutta se on melkein parantunut jo."

Näkymätön pukee sanoiksi ja kuviksi joka vanhemman absoluuttisen kauhu-unen: lapsi ei pääse päiväkodissa mukaan leikkiin, ei kenenkään leikkiin, eikä uskalla kertoa siitä kotona.

"Oliko kiva päivä?", kysymme aina päivän jälkeen, ja haluamme kovasti uskoa, että "oli" on totta. Mutta mitä jos se ei olekaan yhtään totta, emmekä me vain tajua sitä? Pieni toivoo, että huomenna kaikki muuttuu eikä häntä suljeta ulkopuolelle. Hymyilee niin että poskiin sattuu, jottei kukaan näe pahaa oloa. Ei halua aiheuttaa isälle ja äidille pahaa mieltä, ei kertoa, että muiden mielestä hänessä on jotain vikaa. Ehkä silloin isä ja äitikin alkavat ajatella niin.

Kiusaaminen ja leikin ulkopuolella jättäminen on aina ajankohtaista ja koskettaa jollain tasolla kaikkia lapsia. Kun teeman käsittelyyn sekoittaa raikkaasti ja yllättävästi jotain ihan muuta, kuten avaruusmaailmaa avaruustyyppeineen ja Komentokeskuksineen, lopputuloksena on kutkuttava kuvakirja. Päiväkoti-ikäisestä päähenkilösta huolimatta kirja osuu hyvin alakoululaisiinkin, sillä rouhea kuvitus venyttää kirjan kohderyhmää, ja houkuttaa ehkä ennen kaikkia poikia.







Elina Hirvosen teksti onnistuu olemaan helppolukuista ja kohdeyleisölle sopivaa, mutta nostatti silti kyyneleet silmiin. (Jälleen kerran.) Ville Tietäväisen kuvamaailma on outoa ja sopii totetukseen kuin nenä päähän. Päähenkilö on hieman yllättävästi (poikamainen) tyttö, mikä on hyvä valinta tummasävyisessä avaruuskuvituksessa.

Ulkopuolelle jätetyn lapsen ajatuksia ja tunteita sanallistetaan, mikä kehittää lapsen empatiataitoja. Mukana on myös voimaa antavia mielikuvitusystäviä (avaruustyyppejä), joilta haetaan apua, kun kukaan muu ei tunnu voivan auttaa.

Meillä 7v. poika tykkäsi kirjasta to-si paljon. Hänestä oli erityisen hyvä, että opettaja puuttuu tilanteeseen, ja sanoo, että kaikki pitää ottaa mukaan leikkiin. Kuvitus oli myös kuulemmma hyvä ja tarinaa kiva kuunnella.

Kaiken kaikkiaan hauska tuttavuus monenikäisille ja hyvä apukeino konfliktien ratkaisuun.






Elina Hirvonen: Näkymätön
Kuvitus: Ville Tietäväinen
Kustannus: Lasten Keskus 2016
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta

Pysähdy: Ennen näkymättömiä eläimiä

Ulf Stark: Ennen näkymättömiä eläimiä
Kuvitus: Linda Bondestam
Suomennos: Liisa Ryömä
Kustannus: Teos 2016
Lyhyesti: Huvittavia ja liikuttavia runoja. Visuaalisesti upea teos. Taas yksi ihana runokirja.  Lastenkirjallisuuden aarteita!




Värikylläinen kirja Ennen näkymättömiä eläimiä kolahti postilaatikkooni, ja arvasin jo tekijöistä - Ulf Stark ja Linda Bondestam - että odotettavissa on hienoa lastenkirjallisuutta. Kaksikko on aiemminkin hurmannut minut (katso Diktaattori). En osannut odottaa runoja, mutta lasten runokirjat ilahduttavat melkein poikkeuksetta korkealla laadullaan. Ne ovat usein visuaalisesti huikeita, ja niin tämäkin: ilmaa ja tilaa sanoille hengittää ja ajatuksille lentää ja aukeamien ylitse avautuvia maailmoja mielikuvitusolioiden estradiksi.

Pääsin siis hetimiten tunnelmaan ja totesimme lasten kanssa kirjan tempaavan helposti mukaansa iästä viis. Kuvitus on cooool - Linda Bondestam on suosikkejani, ja tässäkin kirjassa hänen ilmeikkäät eläinhahmonsa ja vahvat, kirkkaat värinsä ovat omimmillaan. On kiinnostavaa, miten melko vähin elementein hän luo aukeamista maailmoja ja ihmeötököistä inhimillisiä.


Kaksi kymmenvuotiasta jäi sohvalle lukemaan runoja, ja he kommentoivat kirjaa näin:

"Kuvat oli tehty jännistä jutuista. Niihin oli kääritty outoja ja jänniä juttuja. Kaikki on niin värikkäitä. Yhdellä sivulla on tosi paljon värejä.
Nimet oli outoja. Tässä on hyvin hauskoja ideoita.
Runot oli hauskoja ja kivoja."

Runojen laatu on tasaista. Noin puolet niistä pääsi suosikeikseni, aika iso osuus siis. Tunnelmaltaan runot ovat huvittavia ja hauskoja, liikuttavia ja surullisiakin. Yleisesti rytmi on viipyilevä, ja kirja pyytää lukijaa pysähtymään sanojen ja kuvien luomaan maailmaan, nostamaan katseen ja hymähtämään.

Teemat käsittelevät mm. syksyn synkkyyttä, riemua elämästä, isoja kysymyksiä tai vanhenemista. Mukana on tarpeeksi tuttua ja silti mielikuvitusta kiihottavaa.

Liisa Ryömä on kääntänyt runot kauniisti. Runojen otsikot - voikuvaeltaja, könttökinttu, vauhkahyyppä, kaksisuuntaknasu jne. - ovat hienoja, ja kieli kulkee eloisasti ja luo uusia käsitteitä.

Voikuvaeltaja
Vain hetken suojaa katto majan
Voikuvaeltajan.
Ne etsivät etsimistään,
jatkavat matkaa ja luulevat näin:
on elämä parempaa tuolla päin.
Tuollapäiniä ei löydy mistään.  

Itse löysin runoista monta, jotka nykäisivät jostakin narusta. Olemme juuri palanneet pitkältä ulkomaanmatkalta, ja mietimme, haluaisimmeko jatkaa elämistä ulkomailla hetken. Kokeillako vai eikö kokeilla? Ei kai me vaan eletä pää siiven alla kuin Tökötin?

Tökötin
Ei huomaa mitään,
pään siiven alla pitää,
karillansa kököttää.
Tuumaa: Kun elää tällä lailla
ei ole mitään vailla.

Kirjan ilmestymisen ajankohtakin on mainio, kun osa runoista kertoo syksystä tai talvesta ja siihen valmistautumisesta. Syksyllä on hyvä hetki istua sohvalle ja lukea runoja, vaikka ääneen muille. Sitenhän ne usein solahtavatkin syvemmälle.

Lummikko
Kuunmarjavarvikosta
Lummikko kutoo
verkon, johon päivä putoo.

Koko kesän kestää työ,
sitten nousee kuu, alkaa talviaika, yö,
ja onnistuu se taika.

Hmm, missäköhän on itse kunkin verkko johon päivä putoo, ettei se ihan katoa marraskuuhun! Minulla se taitaa olla kudottuna auringon muistosta iholla, huulirasvan tuoksusta joka vie meren rannalle, päivän heijastuksesta lumella.


Ulf Stark: Ennen näkymättömiä eläimiä
Kuvitus: Linda Bondestam
Suomennos: Liisa Ryömä
Kustannus: Teos 2016
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta

Paras vauvakirja meille

Hannamari Ruohonen: Vauvan oma kirja
Kuvitus: Hannamari Ruohonen
Kustannus: WSOY 2014
Lyhyesti: Raikas vauvakirja, joka jättää tilaa omalle luovuudelle, eikä ole liian "rivitetty" tai ohjailtu. Sopii siksi hyvin adoptiolapselle! Kuvitus on heleä ja ulkoasu isosta koosta huolimatta keveä. Paras vauvakirja juuri nyt ja juuri meille.








Meillä eletään onnellisia aikoja! Perheemme on kasvanut uudella tulokkaalla, ja loputon adoptio-odotus on ohi.

Vauvakirjaa siis tarvittiin! Kirjakaupan vauvakirjavalikoima tuli peratuksi perusteellisesti, kun yritin löytää sellaista, joka sopisi nimenomaan adoptiolapselle. Halusin sellaisen, joka keskittyisi jokapäiväiseen arkeen juuri nyt - miten meillä eletään, mistä vauva tykkää ja mikä häntä naurattaa, mikä saa suun mutruun, millaisia kokemuksia matkan varrelle kertyy, mistä maailmalla puhutaan juuri nyt? Sen sijaan minua ei niinkään kiinnosta täytellä hammasten puhkeamista tai ensimmäisiä kertoja siinä sun tässä asiassa. Eivätkä ne adoptiolapselle niin hyvin sovikaan.

Valikoimaa oli paljon perinteisistä, omasta lapsuudesta tutusta tyylistä tämän päivän suosikkihahmoihin ja -kuvittajiin, mutta juuri meille paras kirja löytyi hyvin helposti. Hannamari Ruohosen suurikokoinen ja graafiselta asultaan ilmava ja raikas Vauvan oma kirja jätti eniten tilaa omille tarinoille ja luovuudelle. Kuvitus viehätti, eikä kirjoittamista ole tiukasti sidottu tiettyihin hetkiin, vaan arjen kuulumisia saa täytellä silloin kun huvittaa (mikä säästää huonolta omatunnolta myöhemmin, kun on unohtanut kirjata ne ensijutut). Tähän tyyliin.

Juuri nyt olen xxx ja tykkään kaikista eniten xxx. Minun lempileluni on xxx ja lempileikkini xxx. Lempimusiikkini xxx ja lempikirjani xxx. Lempiruokani on xxx ja herkkujani ovat xxx,  mutten ollenkaan välitä xxx. Suhteeni tuttiin xxx ja vieraisiin aikuisiin xxx. Lempikaverini on xxx ja lempihoitajana xxx. Mieluiten viettäisin aikaani xxx. 

Toki mukana on tutut ensikerratkin, ensimmäiset synttärit, nimenantomuistoja, ensihetket kotona jne. Näistä monet ovat suht helposti muokattavissa adoptiolapsellekin sopivaksi. Pidän erityisesti "omista haastatteluistani" ja "haastattelen aikuista" -kohdista. Myös monet tyhjät aukeamat ovat pop.

Ruohosen kuvitus on tuttua mm. Eläinten kaupunki-kirjoista. Kuvituksessa vuorottelevat hänen sympaattiset eläinhahmonsa ja klassikkolelut. Värimaailma on heleää, paljon vihreää ja keltaista ja turkoosia.

Kahdella ensimmäisellä lapsellamme on kummallakin eri vauvakirjat, esikoisella humoristinen ja mainio Lapselliset, ja keskimmäisellä Mauri Kunnaksen perinteisempi Vauvakirja, molemmat Otavan kustantamia. Molemmat ovat tuntuneet parhailta juuri silloin ja molemmista on pidetty. Tykkään molemmissa siitä, että täytettävää on myöhemminkin, vaikkapa 6-vuotiaan piirroksia ja ajatuksia. Etenkin Lapsellisista sain ideoita myös Vauvan oman kirjan täyttöön, sillä siinä kysellään mm. sanomalehtien otsikoita, kiinnostavia julkkiksia, puheenaiheita tms. juuri nyt. Hauska kirja kuuluukin olleen erilaisuutensa vuoksi huippusuosittu ja siitä on otettu jo monta painosta.


Hannamari Ruohonen: Vauvan oma kirja
Kuvitus: Hannamari Ruohonen
Kustannus: WSOY 2014
Mistä: Kaupasta

Emman salainen toive hiipii ihon alle

Mari Kujanpää: Emman salainen toive
Kustannus: Otava 2016
Lyhyesti: Emma on erilainen kuin kaikki muut tytöt. Hänen äitinsä on narkkari. Emma on muuttanut mummin ja ukin luokse, ja iltaisin ennen nukahtamista hän haaveilee olevansa tavallinen tyttö. Naapuriin muuttaa hassu Harmasten perhe, jossa rakastetaan ja huolehditaan toisista. Kujanpää kuvaa hienosti kahta hyvin erilaista maailmaa ja niiden rajapintoja 11-vuotiaan tytön näkökulmasta.

Mari Kujanpään Emman salainen toive on kirja, joka hiipii ihon alle. Emma on 11-vuotias tyttö, jonka äiti on narkkari. Emmaa on riepoteltu lastensuojelun kautta eri paikoissa, vaikka suurimman osan aikaa hän on asunut äitinsä kanssa, kertomatta kenellekään, että häntä pelottaa odottaa äitiä kotiin, koska koskaan ei voi tietää missä kunnossa äiti on; ettei kotona ole koskaan ruokaa, ei edes leipää; ettei joulua tai syntymäpäiviä vietetä, eikä mikään ole niin kuin tavallisissa perheissä.

Äiti ei ole ollenkaan sellainen kuin äitien pitäisi olla. Eikä Emma ollenkaan sellainen kuin hän haluaisi olla, salaisissa toiveissaan.

Emma ei ole edes tiennyt, että hänellä on mummi ja ukki, kunnes sosiaalitädit vievät hänet heidän luokseen asumaan. Vihdoinkin Emmalla on paikka, jossa hänestä huolehditaan. Paitsi ettei Emma osaa olla sellaisessa paikassa. Hän ei osaa vastata, kun mummi kysyy, millaiset verhot hän haluaisi huoneeseensa, eikä hän tunne oloaan kotoisaksi kenenkään kanssa, sillä hän on tottunut olemaan yksin ja huolehtimaan itsestään. Hänellä ei ole koskaan ollut kavereita, eikä hän osaa vastata mitään, jos joku kysyy häneltä jotain.

Sitten naapuriin muuttaa hassu Harmasten perhe ja heidän kaksi tyttöään, Fredrika ja Saima. Isä on kirjailija ja äiti opettaja, talo on täynnä kirjoja ja kauniita asioita, kaikki on huoletonta Harmasten talossa. Emma haluaa olla Saiman kaveri, mutta Saimalla on niin paljon kaikkea, harrastuksia, kavereita, kaunis huone, hän osaa puhua kaikkien kanssa, eikä Emma sovi siihen kuvaan. Mutta Fredrika on erilainen, ja hänen myötään alkaa Emman elämään valua muutakin iloa. Kuten taitouistelu, josta hän ei ole uskaltanut kertoa mummille ja ukille harrastaneensa sitä, kun äiti oli vaatinut sosiaalihuoltoa maksamaan sen. Emma ei halua olla kenellekään vaivaksi. Emma ei vaadi mitään ja hämmentyy kaikesta mitä Harmasten tytöillä on.

Emma mietti aina illalla, kuka hän tahtoisi olla seuraavana aamuna herätessään. Useimmiten hän toivoi olevansa joku ihan tavallinen tyttö koulunpihalta, sellainen tavallinen onnellinen tyttö, jolla on isä ja jonka ei tarvitse hävetä äitiään. Sillä tavallisella tytöllä olisi koe, ja sen äiti tulisi herättämään sen suukoilla. Äiti olisi tehnyt aamupalaksi paahtoleipää ja kaatanut appelsiinimehua valmiiksi korkeaan lasiin. 

Kujanpää voitti ensimmäisellä romaanillaan Minä ja Muro (2009) Finlandia Juniorin (jota en ole lukenut), ja Emman salaisen toiveen luettuani en ihmettele. Miten kirjailija osaakaan niin oivaltavasti tulkita hiljaisen, sisäänpäinkääntyneen tytön mieltä ja menneisyyden lastia, häpeää äidistä, epävarmuutta ja huonoa itsetuntoa. Kujanpää saa lukijan ymmärtämään Emmoja. Kerronta on rauhallista ja eleetöntä ja kulkee vaivattomasti, ja kirja nostaa lukijalle esiin useita teemoja mietittäväksi.

Myös Harmasten tavallinen ja hyväosainen, rakkauden ja huolehtimisen täyteinen elämä kuvataan lempeästi. Kujanpää tuo kauniisti ja kouriintuntuvasti esiin juovan, joka kahden hyvin erilaisen perheen arjen välillä on. Juovan syvyyttä ei mitenkään tajua, jos elää harrastusten, kavereiden ja kaverisynttäreiden, kirjojen ja musiikin ja kuvaamataidon ja luontoretkien ja kaiken keskellä. Kaiken sellaisen, josta Emma vain haaveilee. Kujanpään kirjan jälkeen on herkempi huomaamaan, että meitä on täällä erilaisia ja erilaisista taustoista tulevia. Ja että kaikki olemme arvokkaita juuri sellaisina kuin olemme.

Voiko kirjalta enempää pyytääkään?


Kirja sopii hyvin 10+ -lukijoille.


Mari Kujanpää: Emman salainen toive
Kustannus: Otava 2016
Mistä: Lainassa

Kullanhohtoisia unelmia käsittelee kipeitä asioita lasten elämissä

Hanna van der Steen: Kullanhohtoisia unelmia

Kuvitus: Valokuvat: Johanna Lyömilä, Nuket: Aimokoulun oppilaat

Kustannus: Nordbooks 2016

44 s.

Lyhyesti: Satuja erilaisuudesta, lasten elämien kipukohdista, kadoksissa olevasta vanhemmuuudesta. Terapiakirjallisuudeksi tai tavallisiksi saduiksi soveltuvissa tarinoissa on kepeään otteeseen verhottu syvällinen sanoma, eloisa kieli ja taitava kerronta. Ainoastaan tapa, jolla adoptiota käsitellään, särisee.  

- ... Isän pitää olla komea ja hyväkuntoinen kuin arabialainen hevonen, Perttu jatkaa. - Hiukset vain hulmuavat upeasti tuulessa, kun hän hölkkää rennosti ympäri pihaa. Eikä hän edes hengästy, ei vaikka hän luistelee tai pelaa jalkapalloa, tennistä tai krokettia, tai vaikka soutaa isoäidin vanhalla kylpyammeella mökkirannassa.
Perttu Parttusen ääni on murtua.
- ... Mutta minun tukkani tippuu jo päästä eikä se edes kiharru. Lisäksi minua pyörryttää, jos liikun liian nopeasti. Kerrankin jouduin makaamaan sängyssä koko päivän, kun olin juossut raput liian nopeasti alas. Eikä siinäkään vielä kaikki...

Hanna van der Steenin kirjan Kullanhohtoisia unelmia kahdeksan satua käsittelevät jännällä tavalla kipeitä teemoja lasten elämässä, kuten:
äidin lapsettomuuden aiheuttamaa synnytyksen jälkeistä masennusta,
vanhemman heikkoutta olla aikuinen ja uusperheen vääristyneitä suhteita, joissa välikätenä toimii lapsi,
lapsen surua siitä, että aikuisten omat, remuisat kemut menevät yhdessäolon edelle, 
muuton aiheuttamaa pelkoa ja erilaisuuden mukanaan tuomaa yksinäisyyttä tai häpeää, 
ja myös adoptiota (mistä lisää alempana). 

Terapiakirjallisuudeksi sopiva kirja on tärkeä. Sen tekijänpalkkiot lahjoitetaan Pelastakaa Lapset ry:n työlle lasten auttamiseksi, kirjan kummina on Jari Sinkkonen ja sen kuvitus on toteuttu 7-10 -vuotiaiden askartelemien savinukkejen valokuvilla. Monta syytä, miksi halusin tutustua kirjaan. 

Hanna van der Steenin hauska kieli ja kepeä, taitava kerronta keventää satuja niiden raskaista teemoista huolimatta. Paikoin nauroimme kymmenvuotiaan kanssa ääneen monta kertaa. Rakastimme etenkin tarinaa epävarmasta, herkästä isästä, joka isäpaineiden alla juoksi kieli vyön alla toteuttamassa tytärtensä toiveita, vaikka mieluiten olisi leiponut pullaa (kts. alun lainaus). Erityisen voimauttava satu kaikille vanhemmille! 

Saut puhuttelevatkin niin lasta kuin aikuistakin, etenkin, jos aikuisella on haasteita elämänhallinnassa. Kuten sadussa, jossa lapsi pakenee sinisestä huoneesta saamansa salaisuuden kuiskutuksiin, jos vanhempien juhlinta toisessa huoneessa yltyy jälleen kerran liian suureksi. 

Harvoin käsitelty teema lastenkirjallisuudessa on myös masennus. Yhdessä sadussa äiti sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja tarvitsee kuukausien ajan suruputkea, joka päästää hänestä pois kaiken sen surun, joka häneen on lapsettomuusvuosien aikana kertynyt. Vasta kun suru on poissa, hymy voi palata äidin kasvoille. 

Tarinoiden kieli toimii, ja runsas valokuvakuvitus savinukeista on mielenkiintoinen ja yllättävän ilmeikäs. Lauseet ovat melko lyhyitä, mikä tekee niistä helppoja kuultavia/luettavia myös lukemiseen tottumattomille lapsille. Myös konkreettisuus, hauskat sanavalinnat ja huumori auttavat. Sadut sopivat hyvin 10-vuotiaalle. Kuusivuotiaalle tarinoiden vertauskuvallisuus teki niistä sen sijaan "aika outoja". Mutta ehkä lapsi, jolla on samanlaisia kokemuksia, kykenee eläytymään tarinaan jo pienenä. 

Vaikka teemat olivat tärkeitä ja hyvin käsiteltyjä, adoptioteeman esiinnosto aiheutti ärtymystä. Adoptioäitinä en voinut mitään sille, että tarina, jossa poika muuttaa toiselle puolella kaupunkia, jonka lähikoulu on adoptoitu, tuntui yksinkertaisesti kököltä. Seuraavassa vanhemmat keskustelevat adoptoidusta koulusta.

- Ai, onko lähikoulu adoptoitu? äiti kysyy.
- Sehän näyttää ihan paikalliselta.
- Joo, isä vastaa. - Täällä ei tahdottu rakentaa uutta. Tuo koulu seisoi hylättynä jossakin ulkomailla. Kaupunki sai luvan tuoda sen tänne sillä ehdolla, että pitää siitä ja sen henkilökunnasta hyvää huolta.
- Niinkö? äiti ihmettelee ja vatkaa lettutaikinaa. - Miksi ne eivät enää tarvinneet tätä koulua siellä ulkomailla?
- Heillä oli varmaan uusi koulu, isä arvelee. - Tämä tuotiin Suomeen valtamerilaivalla. Siitä oli iso juttu lehdessä.

Tarina jatkuu niin, että päähenkilöpoika ihmetelee adoptoidun koulun lasten väärinpäin olevia vaatteita ja outoja tapoja. Miksi ne ovat niin outoja? Lpulta poika sopeutuu adoptoidun koulun oppilaiden uusiin tapoihin ja omaksuu ne jopa itselleen. 

Hmmm.... Ihan tuolla tavoin en toivoisi adoptiosta kerrottavan. Adoptioon johtaneet syyt ovat lukuisia ja aina hyvin henkilökohtaisia. Siksi noin yksinkertaistava, aitoja oikova selitys adoption syistä loukkaa. Usein adoptioperheissä halutaan painottaa, että lasta rakastettiin syntymämaassaan niin paljon, että hänelle haluttiin antaa mahdollisuuksia elämään, jota hän ei jostain syytä voinut kotimaassaan saada. Ja vaikka tuollaista selitystä ei olisikaan, ei ainakaan kannattaisi painottaa sitä, että lapsi olisi tököttänyt hylättynä eikä kukaan ole tarvinnut häntä, eikä varsinkaan, että jokin uusi lapsi on syrjäyttänyt hänen paikkansa. Tuon lukeminen on adoption kokeneille satuttava yksinkertaistus, vääristys ja yleistys. Ja sekin, että adoptio olisi niin outo juttu, että siitä on iso juttu lehdessä? Tai ketä lasta häiritsisi toisen lapsen väärinpäin puetut vaatteet tai ylipäänsä ihonväri? Ajatus on hyvä, mutta tarina on ajateltu aikuisen näkökulmasta ja vertauskuvallisuus on aika hirveä. Meillä tarina herätti kuulijoissa ihmetystä ja jähmettyneisyyttä ja aikuisissa ärtymystä. 

Lapsus taitaa olla myös ensimmäisessä tarinassa lause, jossa Kauniit ja rohkeat on muutettu muotoon Kaameat ja ruskeat. Hups.

Mutta palataan alkuun, sillä adoptio on kuitenkin sivujuonne kirjassa, jossa on tosi paljon tosi tärkeitä aiheita, joita ei juurikaan lastenkirjoissa käsitellä. Mainioita, välillä hauskoja tarinoita, joille on tilausta ja tarvetta. 

Toivoisin, että kirja osuisi monen sitä tarvitsevan käsiin, lastenhuoltoon, vanhemmuudestaan epävarmoille, synnytyksen jälkeisen masennuksen kanssa kamppaileville, niihin perheisin joissa vanhemmilla on ongelmia alkoholin kanssa, perheisiin joissa on vammaisuutta tai jotain erilaisuutta jne. jne. Kiitos Hanna van der Steenille ja kustantamolle ja muulle tekijäjoukolle tärkeästä kirjasta ja lastensuojelun hyväksi tehdystä työstä!

Kiitos.

Hanna van der Steen: Kullanhohtoisia unelmia

Kuvitus: Valokuvat Johanna Lyömilä Nuket: Aimokoulun oppilaat

Kustannus: Nordbooks 2016

Mistä: Arvostelukappale

Tervetuloa eläinpuistoon! Pepi ja eläinpuiston Pritney

Pirjo Suvilehto: Pepi ja eläinpuiston Pritney
Kuvitus: Maria Russo
Kustannus: N-Y-T Nyt Oy 2016
32 s.

Pepi ja eläinpuiston Pritney kertoo tytöstä, joka menee ensimmäistä kertaa tutustumaan eläinpuistoon. Siellä hän tapaa mm. ystävällisen, rapsuttelunkipeän pässin, leikkisän minipossun, kanoja ja muita lintuja, pehmeitä, sylissä viihtyviä kaneja. Lopuksi hän saa talutusratsastaa sekä hoitaa ihanaa ponia, Pritneyä. Ratsastaminen on maailman ihaninta, tuumii tyttö.

Meillä tämä lempeä eläinkirja sai lapsilta tyytyväisen vastaanoton. Kaksi unista kuulijaa kainalossa, 10- ja 6-vuotiaat pitivät molemmat kirjasta, joka oli "kiva" ja "maailman paras" (jälkimmäinen 6-vuotiaan uninen arvio). Etenkin nuoremmalla on kova innostus eläimiin, joten oikeastaan kaikki eläinkirjat ovat mahtavia, ja ratsastus ja hevosten kanssa oleminen on vienyt molemmat mennesään. Olimme siis jo alun alkaenkin melko kiitollisia lukijoita aiheelle.



Venezuelasta kotoisin olevan kuvittajan Maria Russon tyyli on omintakeinen. Juuri kuvitustyyliltäään kirja poikkeaakin muista kotimaisista. Tekijäesittelyn mukaan ekspressionismista innostuneen Russon vedot ovat voimakkaita ja kuvat simppeleitä, ja yhdessä tekstin kanssa kokonaisuus on lämmin ja tunteikas. Kaikki tulee hienosti liki – hajut ja tunnot, ja eläimet melkein tuntee sormissaan. Lapsinäkökulmakin säilyy hyvin.

Poju-pässi on hauska. Kun sitä silittää niskasta ja leuan alta, se alkaa vipattaa häntäänsä ja läpsytellä korviaan. Pyörittelen pässin kiharoita sormieni ympäri, voi miten se nauttii siitä. Pian sormeni alkavat tuntua tahmeilta, mutta se ei haittaa.
"Kun niitä tuijottaa silmiin, ne laittavat päänsä kallelleen", sanon Veetille. Minua myös ihmetyttää, miten vuohien lähellä haisee juusto.

Paperi on ruskeaa, harvinainen valinta kuvakirjalle. Se sopii kuitenkin mainiosti kirjan pehmeään, ajattomaan ja luonnolliseen maailmaan. Kirjassa on vanhanaikaisuutta, johon kuvitustyyli lisää pikkaisen jännitettä.

Kaiken kaikkiaan tämä on mukava, kiireetön kirja kaikille eläinystäville. Lisäksi tarinasta saa erikoisempaa tietoa maatalon eläimistä ja tavaroista, kuten vaikkapa sen, miten talikolla erotellaan papanat puruista, että karitsat imevät pelkästään huulillaan tai että minipossu juoksee pallon perään, jos sille sellaisen heittää, ja jos se sattuu olemaan leikkisällä tuulella.

Pirjo Suvilehto: Pepi ja eläinpuiston Pritney
Kuvitus: Maria Russo
Kustannus: N-Y-T Nyt Oy
Mistä: Yllätyskappale kustantajalta

Siri ja vedenpaisumus ilahduttaa monitasoisuudellaan ja luovuudellaan

Leea Simola: Siri ja vedenpaisumus
Kuvitus: Leea Simola
Kustannus: Myllylahti 2016
40 s.
Lyhyesti: Raikas ja iloinen puheenvuoro parhaiden ja mitä mielikuvituksellisimpien leikkien puolesta, jotka syntyvät tylsyydestä ja sateesta. Värikäs ja hyväntuulinen kuvakirja, josta tarkemmalla tutkimisella paljastuu yhä uusia tasoja ja oivalluksia. Tästä pidimme kaikki!



Siri ja vedenpaisumus on kirja, jota luin ah niin mielelläni lapsilleni! Tarina ja kuvitus herättävät mielenkiinnon jo heti ensimmäisellä aukeamalla, ja pieneen tarinaan on onnistuttu taitavasti rakentamaan monenlaista jännitettä, jolla lukija pysyy valppaana loppuun asti.

Kaikki alkaa rankkasateesta. Isä komentaa sisäleikkeihin, vaikka minä-kertoja haluaisi lähteä hyppimään kuralätäköihin. Onneksi Siina keksii idean Kyöpelinvuoresta. Ja niin sitä mennään, sukelletaan leikin pyörteisiin ja huimiin käänteisiin!

Värikäs kuvitus täydentää hyvin tarinaa, ja kuvituksesta löytyy monenlaiselle lukijalle mielenkiintoista bongattavaa. Lasten leikit näyttävät hauskoilta ja villeiltä, ja mielikuvituksen ja arkisen miljöön rajapinta tuodaan hienosti esiin. Lasten leikkien mielikuvituksellisuus on kuvituksessa kiistattomassa pääroolissa, ja ilahduin kaiken villiydestä ja luovuudesta. Juuri näin voisi kuvitella lasten näkevän leikkinsä, ja näyttääpäs kaikki tosiaan hauskalta – kunpa itse pääsisi vielä samaan leikin mielikuvitusmaailmaan! Esimerkiksi koira ei ole koira lainkaan vaan kuolaava hirviö jättiläiskalmarin silmineen, sininen lattia on hieno meri ja vedenpaisumus, vauva on kuolatykki hirviötä vastaan.










Pieneen asuntoon saadaan kuvissa mahtumaan yllättävän monenlaisia miljöitä, värejä ja vaikutteita. Itse näin tyylissä ilahduttavasti ripausta mm. Tove Janssonin kuvakirjoista. Nautin myös kovasti asunnon muotoiluklassikoiden ja vanhojen tavaroiden yhdistelystä, sisustuksen autenttisuudesta, itämaisista vivahteista, kuvioista ja graafisen suunnittelun elävyydestä. Kotoa tuttujen tavaroiden ja tyylin tunnistaminen oli hauskaa.

Tarttumapinta kaiken ikäisille toteutuu myös tekstissä. Kuten hauskassa kohdassa, jossa lapset luettelevat tuntemiansa lokkeja:

... aarnilokki
kaalilokki
ritarilokki
suomenajolokki
punapeppulokki
suimuisten vuorten lokki
karamazovin lokki
karpolla on lokki

Tarinan edetessä aloin pelätä, milloin aikuinen astuu kuvaan, ja miten kirjailija tämän ehkä väistämättömän ja jännittyneisyydessään mielenkiintoisen väliintulon toteuttaa. Pelkäsin Mikko Mallikasmaista ratkaisua, jossa isä tulee ja valtaa piippuineen ja sanomalehtineen koko kuvan. Mutta ei, Simola malttaa jättää isän yläkertaan ärisemään. Tunnistin tästä muuten jotain isämäistä, leikkiin puututaan – onneksi! – vasta kun meno alkaa oikeasti olla liian hurjaa, eikä jälkiä kiiruhdeta samantien siivoamaan. Isästä näkyy vain jalat – sellaisina me vanhemmat kai usein näymme lapsille, äänenä ja hahmona jossain. Isän rehti kiukku sotkusta ja metelistä oli samastuttavaa ja ilahduttavaa, ja säästää aikuislukijaa huonolta omaltatunnolta. Ja ilahduttavasti näkökulman vaihto näkyy jälleen kuvituksessa: nyt lukija huomaakin kaatuneet tuolit, ihmeelliset viritykset ja ongenkoukun kattolampussa. Taitavaa näkökulmalla leikittelyä, kun kuvituksessa näytetään huone aikuisen silmin, ja tekstissä pysytellään lasten näkökulmassa.



Kuvitus muodostaa myös eheän tarinan kaaren: alun arkinen olohuone muuttuu leikin suunnitelmaksi paperille ja seuraavaksi rakennetaan leikki. Tämän jälkeen seikkaillaan leikin pyörteissä erilaisissa tunnelmissa ja ympäristöissä, pidetään suvantokohtaa eväiden kanssa ja ponnistetaan uudelleen leikkiin uusin ideoin, kunnes isän väliintulo muuttaa olohuoneen taas olohuoneeksi. Lopusta pidän kovasti: vanha leikki pitää hylätä, komentaa isä, se on aivan liian vaarallinen ja meluisa, mutta uusi leikki syntyykin samantien isän aiheuttamista askelista, jotka muistuttavat kovasti maanjäristystä...

Kuvituksessa on hyvin tavoitettu lasten eleet ja asennot, kuten vaikka leikin keskeytyksen aiheuttama höh-tylsää -fiilis. Ylipäänsä tylsyyden läsnäolo on rentouttavaa! Sillä tylsyydestähän kumpuavat juuri ne parhaat leikit, kuten kasvatuksen asiantuntijatkin aina muistuttavat.


Meillä asuu melko kranttu 6-vuotias lukija, mutta tästä kirjasta voin helposti sanoa, että tästä tykkäsimme kaikki!

Ai niin, vielä ekstrakiitos siitä, että lapset oli puettu niin sukupuolineutraaleihin väreihin ja arkisesti sukkahousuihin, ja minä-kertoja kuvitettu ylipäänsä niin sukupuolineutraaliksi, että vain silmäripset saivat kuopuksen sanomaan häntä tytöksi. Juuri tällaista kaivataan lisää, mikään ei voi mielestäni olla liian sukupuolineutraalia lastenkirjoissa. Ja hyvä että näkyvillä oli vain isä tavallisen ydinperheen asemasta.

Täydet pisteet siis tälle Leea Simolan monin tavoin onnistuneelle esikoiskirjalle.

Mitä tulee kuvakirjoihin ylipäänsä, niiden kuvaamiin perheisiin toivoo vielä lisää erilaisuutta – kaikki vähän erilaisiksi ja erivärisisiksi keskenään, pelkkiä tyttöjen perheitä kahdella äidillä ja kahden isän perheitä ja kaikenlaista taivaan ja maan väliltä!

Valoisaa kevätviikonloppua!

Leea Simola: Siri ja vedenpaisumus
Kuvitus: Leea Simola
Kustannus: Myllylahti 2016
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta

Etäisten esikaupunkien asioita yllättää yhä uudelleen

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita

Kuvitus: Shaun Tan

Suomennos: Jaana Kapari-Jatta

Kustannus: Lasten Keskus 2015

89 sivua

Lyhyesti: Vahvasti kuvitettu, surrealististen ja outojen tarinoiden rypäs. Runollinen kieliasu ja tarinoiden käänteet yllättävät joka kohdasssa. Tästä kirjasta vaikutuin!

Kun näin Shaun Tanin Etäisten esikaupunkien asioita -kirjan ensi kertaa, se teki heti vaikutuksen erilaisuudellaan: kuvituksen intensiteetillä, taiton omaperäisyydellä, kielellä josta huomasi heti ettei se aliarvioi kuulijoitaan eikä yksinkertaista mitään – ylipäänsä kiinnostuin omaleimaisuudesta, joka kirjasta huokui. 

Tarkempi tutustuminen täytti odotukset. Teos oli juuri niin outo ja mieleenpainuva kuin ajattelinkin. Silti jokainen tarina oli kummallisuudessaan yllättävä ja hämmentävä. 

Suvi Ahola kirjoitti Helsingin Sanomissa kirjan ilmestyttyä, että tälläisen kirjan hän olisi halunnut lukea ollessaan kahdeksan. Surrealististen ja outojen tarinoiden lumo saattaa selittyä sillä, että kirja vie maailmaan, jossa kaikki on mahdollista ja lisäksi hyvin kummallista: takapihalle voi ilmestyä valas ja katolle kasvaa salainen maailma. Vaihto-oppilas asuu kaapissa ja pihalle rahdattuihin ohjuksiin istutetaan kukkia.

Itselleni tämä kirja ei olisi ollut parhaimmillaan kahdeksanvuotiaana vaan vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Shaun Tanin maailma ei nimittäin ole aina kaunis eikä helppo. Se on kaunis ja ruma yhtäaikaa, niin kuvien kuin tekstinkin tasolla. Karuudessa ei kuitenkaan vellota.

Kun naapurit puhuivat numero seitsemästätoista, he madalsivat ääntään. Jatkuva huuto, ovien paukuttelu ja esineiden paiskonta oli siellä arkipäivää. Mutta eräänä hiostavana kesäyönä tapahtui jotain muuta, jotain paljon kiinostavampaa: etunurmikolle ilmaantui suurikokoinen merieläin. 

Kauneuden ja rumuuden omituisen yhdistelmän ohella kirjalle toinen leimallinen piirre on tarinoiden perinpohjainen outous ja vieraus. Minulle oli vaikea sijoittaa kirjaa mihinkään maahan (veikkasin Aasiaa), mutta myöhemmin sain selville, että Shaun Tan on palkittu australialainen animaattori, kuvittaja ja lastenkirjailija, jolle on myönnetty myös Astrid Lindgren -palkinto.

Luin kirjan yhdessä 10-vuotiaani kanssa (6-vuotias ei kiinnostunut koko hommasta tippaakaan), ja hänen hämmentynyt kommenttinsa kirjasta oli muun muassa tälläinen: - Tää kirja vois olla erilainen. … koska mä en niinku tajuu täst mitään.

Mutta hän sanoi myös näin: "Aika kaunis kieli". Tai ainakin hän nyökkäili, jos sanoja olinkin minä. Kieli on nimittäin tosi kaunista, se hengittää ja lauseet jäävät leijumaan ilmaan. Tässä vaiheessa pitää kiittää suomentaja Jaana Kapari-Jattaa, loistotyötä!

oletko miettinyt mitä kaikille ihmisten kirjoittamille runoille tapahtuu? runoille, joita kukaan ei saanut lukea?
ehkä ne ovat liian henkilökohtaisia
ehkä ne eivät vain ole kyllin hyviä
ehkä pelko, että näin syvällinen ilmaisu on jonkun mielestä
kömpelöä pinnallista typerää teenäistä äitelää kulunutta tunteilevaa latteaa tylsää koukeroista vaikeatajuista tyhmää tai järjetöntä tai vain kiusallista, saa kunnianhimoisen runoilijan piilottamaan tuotoksensa jälkipolvilta ikuisesti.

Yllä oleva asettelu ei tee oikeutta runolle, sillä kirjassa teksti ei kulje pötkössä vaan polveilee sivuilla sinne tänne. Säkeet on kirjoitettu eri käsialoilla ja taitettu pieniin, paperilapun näköisiin laatikoihin, joista osa näyttää rypisteltyltä ja paperin nurkasta revityiltä. (kts. kuva alla.)




Kirjan ulkoasu kuvineen ja taittoineen antaa kirjalle omintakeisen ja vaikuttavan ilmeen. Tummanpuhuvat kuvat ovat hallitsevia, usein sivun tai aukeaman kokoisia. Ne muistuttavat taiwanilaisen Jimmy Liaon vaikuttavasta kuvakirjasta Stjärnenattista,  jossa kuvitus on samalla tavalla surrealistista ja unenomaista ja yhtä suuressa roolissa.

Kun luimme kirjaa 10-vuotiaan kanssa, mietimme välillä, voisiko tällaista olla? Voisiko kirja kertoa jonkun tosi kaukaisen kulttuurin asioista: tehtäviä joita täytyy suorittaa ennen kuin voi mennä naimisiin, ja jos epäonnistuu, tilaisuus karkaa lopullisesti käsistä. - Onko sellaista äiti? - En mä ole ihan varma, ehkä jossain tosi kaukana.

Vaikka maailma, jota kuvataan, on (aikuiselle) absurdi, saa lukija (lapsi) kysyä, mikä kirjassa voisi olla totta, mikä unta ja kuvitelmaa, mikä mahdollisen tulevaisuuden kuvailua? Todenmukaisuutta vahvistaa realistisen toteava kertomistyyli.

Lopuksi en voi olla intoilematta siitä, miten mahtavaa on löytää melko pienille lapsille suunnattuna näin hienoa kieltä ja korkealaatuista kirjallisuutta! Iso osa kirjan lumosta on sen erilaisuudessa, massasta poikkeamisessa, niin tekstin kuin muunkin osalta. Tällaiseen ei totisesti törmää joka päivä! Kustantajalle kiitos kirjan julkaisemisesta.

Kirjaan on ihastuttu myös Sinisellä keskitellä ja Oksan hyllyltä -blogissa.

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita

Kuvitus: Shaun Tan

Suomennos: Jaana Kapari-Jatta

Kustannus: Lasten Keskus 2015

Mistä: Arvostelukappale

Unessakävelijä ja muita väritysjuttuja

Jenni Tuominen: Unessakävelijä

Kustannus: S&S 2016 

104 sivua

Lyhyesti: Unessakävelijä on väritettävä tarina, jossa värityskuvilla on tarinaa merkittävästi suurempi rooli. Jenni Tuomisen raikkaissa ja yksityiskohtia runsaasti sisältävissä värityskuvissa on paljon muista värityskirjoista tuttuja aiheita: eläimiä, kukkia, taloja ja myös ihmisiä. Lopputulos on hieman mystinen, mielikuvitukselle ja omalle kädenjäljelle runsaasti tilaa jättävä kirja. 

Kuka värittää? 

Näin kysyi professori eräällä tietokirjallisuuden kurssilla, ja huomasin käteni nousevan. En ole kyllä ajatellut itseäni värittäjänä, mutta kun hiljattain (tai no onhan siitä jo melkein vuosi) muutimme, huomasin tekeväni olohuoneeseen oikein värityspöydän. Tai siis sellaisen kahvilapöydän, jossa voi tehdä mitä vaan eikä tavaroita tarvitse siirtää koskaan pois minkään muun tieltä. 

Ja koska esikoinen on aina tykännyt värittää, ja kuopuskin värittää jo joskus, on siitä tullut ihan mainio ajanviete meille. Kuppi kahvia, hyvät kynät, ehkä kakkupalakin, ja värityskirjat. Jei! 

Suosikkini on ehkä Hanna Karlzonin Mielenhallinta. Unelmien värityskirja. Sisustushulluna rakastan taloja ja niiden yksityiskohtia. (Kts. kuva alla.)

Hanna Karlzon: Mielenhallinta. Unelmien värityskirja. (alkup. Dagdrömmar) 

Kun S&S:stä kysyttiin kiinnostusta tutustua Jenni Tuomisen Unessakävelijään, värityskirjan ja tarinaan yhdistelmään, sanoin ehdottomasti kyllä kiitos. Idea tarinan punomisesta värityskirjan sisään kuulosti tosi makealta.

Ensi näkemältä Unessakävelijässä on paljon hienoja värityskuvia ja hyvin vähän tekstiä. Kuvissa on paljon muista värityskirjoista tuttua, kuten kukkia ja eläimiä, mutta myös talojen sisätiloja ja liikettä. Kuvat on usein sijoitettu takautuvasti seuraavalle aukeamalle – jännä ratkaisu, mikä antaa mielikuvitukselle tilaa loihtia kuvia mieleen ja saa aikaan mystisen, odottavan tunnelman. Hyvä ratkaisu, sillä kirjan pienellä tekstimäärällä jännitystä on muutoin vaikea pitää yllä.

Tarina on mystinen. Kaksi tyttöä löytää 1800-luvun linnasta pääkallon, ja se saa toisen valtaansa niin, että hänet nähdään yöllä vaeltamassa linnan lähistöllä pääkallo kädessään.

Lukijana oli välillä vaikea seurata tarinaa ja kuvat, jotka eivät aina liittyneet suoranaisesti tarinaan, veivät ajatuksia sivuun. Kukkia ja täytesivulta tuntuvia aukeamia oli ehkä vähän liikaakin, ja tekstin ja kuvien toisenlainen yhteensovittelu olisi tehnyt kokonaisuudesta helpommin seurattavan ja yhtenäisemmän. Lopussa langanpäät kuitenkin vedetään yhteen ja tarina sulkeutuu. Toisella lukukerralla tarina tuntuu jo huomattavasti eheämmältä ja helpommalta seurata.

Värityskirja vaatii ja etenkin sallii syventymisen ja hiljentymisen. Samoin on tämän teoksen kanssa. Se, että kirjaa voi omaan tahtiin ja mielensä mukaan värittää, tekee siitä erityisen. Värityskuvat ovat hienoja, ja kirja onkin värittäjille hauska tuttavuus ja monen ikäiselle sopiva. Lopussa on vielä väritettävä juliste pääkallosta puutarhassa.

Kirjan idea on ilahduttava ja saa toivomaan, että olisi enemmänkin kirjoja, joissa itse tekeminen ja tarinan muokkaaminen olisi mahdollista.

Jenni Tuominen: Unessakävelijä

Kustannus: S&S 2016 

104 sivua

Mistä: Arvostelukappale

Yksilöllinen nimikirja lapsen nimestä

Tiina Walsh: Poika, joka unohti nimensä
Kuvitus: Anni Virta
Kustannus: Kirjasiskot Oy 2016
Lyhyesti: Lukijalle räätälöity kirjanen, jossa etsitään oman nimen kirjaimia hassujen hahmojen avulla. Toisten auttamista, humoristisuutta ja oivaltamisen riemua hyödyntävä kirjanen sopii jo ihan pienille ensikosketukseksi kirjaimiin.

Pieni helppolukuinen kirjanen pojasta/tytöstä, joka unohtaa oman nimensä ja joka ystäviensä avulla onnistuu sen jälleen muistamaan, herättää varmasti riemua pienissä lukijoissa, sillä päähenkilön nimi on sama kuin LUKIJAN nimi.

Kirja siis tilataan Kirjasiskoista haluamallaan nimellä. Nimen kirjainten mukaiset hahmot auttavat poikaa / tyttöä muistamaan nimensä: Omppu-Orava, Loimu-Lepakko, Anso-Ambulanssi, Vinkku-Virtahepo - ja siihen tyyliin.

Mukana on myös hikotteleva Hikka-Hiiri sekä tämän taikabussi. Jokaisen hahmon luona poika ja Hikka-Hiiri kohtaavat pienen ongelman, joissa he pystyvät auttamaan. Ongelmat ovat lapselle helposti samastuttavia: yhdeltä on palikka hukassa, joku on hidas, kolmas ei pääse pomppaamaan tarpeeksi korkealle, neljäs ei löydä asua muotinäytökseen. Jutut puhuttelevat eri-ikäisiä lapsia. Tekstissä toistuva hikottelu naurattaa melko varmasti aika pieniä.

Ja varsinainen jujuhan on tosiaan se, että hahmojen nimistä, joita lukija pojan tai tytön kautta tapaa, muodostuu lukijan oma etunimi. Kirjaimista ei puhuta ennen kuin lopussa, ja kuvituksessakin ne leijuvat melko huomaamattomina, missä on puolensa: yllätysmomentti säilyy loppuun, ja tarina avautuu pienelle lukijalle jokaisella lukukerralla enemmän. Lopulta riemu voi olla melkoinen, kun kirjasta löytyykin juuri se oma nimi.

Anni Virran kuvitus on selkeää, värikästä ja yksityiskohtaista, hahmot ovat ilmeikkäitä ja lapsen on helppo lukea heidän tunteitaan. Kuvissa esiintyy lapsille sopivan tuttuja asioita.

Teemoina toinen toisensa auttaminen ja ystävällisyys kulkevat kautta kirjan.

Suosittelisin kirjaa etenkin pienemmille, noin kolmevuotiaasta ylöspäin, sillä se on juuri sopiva ensikosketukseksi kirjaimiin ja herättämään kiinnostusta kirjainten maailmaan. Myös isommille kirjasta löytyy tarttumapintaa, mm. oman nimen kirjoittamisen harjoittelua.

Ai niin, kehitysehdotus: Kuvituksesta voisi tehdä oman version myös tummaihoiselle lukijalle, etenkin kun pojan/tytön kasvot ovat niin keskeisessä asemassa osassa kuvia! Sellainen avaus olisi mahtavan ilahduttavaa!

Kirjaa on luettu myös Rosebath-blogissa.

Tiina Walsh: Poika, joka unohti nimensä
Kuvitus: Anni Virta
Kustannus: Kirjasiskot Oy 2016
Mistä: Arvostelukappale