Emman salainen toive hiipii ihon alle

Mari Kujanpää: Emman salainen toive
Kustannus: Otava 2016
Lyhyesti: Emma on erilainen kuin kaikki muut tytöt. Hänen äitinsä on narkkari. Emma on muuttanut mummin ja ukin luokse, ja iltaisin ennen nukahtamista hän haaveilee olevansa tavallinen tyttö. Naapuriin muuttaa hassu Harmasten perhe, jossa rakastetaan ja huolehditaan toisista. Kujanpää kuvaa hienosti kahta hyvin erilaista maailmaa ja niiden rajapintoja 11-vuotiaan tytön näkökulmasta.

Mari Kujanpään Emman salainen toive on kirja, joka hiipii ihon alle. Emma on 11-vuotias tyttö, jonka äiti on narkkari. Emmaa on riepoteltu lastensuojelun kautta eri paikoissa, vaikka suurimman osan aikaa hän on asunut äitinsä kanssa, kertomatta kenellekään, että häntä pelottaa odottaa äitiä kotiin, koska koskaan ei voi tietää missä kunnossa äiti on; ettei kotona ole koskaan ruokaa, ei edes leipää; ettei joulua tai syntymäpäiviä vietetä, eikä mikään ole niin kuin tavallisissa perheissä.

Äiti ei ole ollenkaan sellainen kuin äitien pitäisi olla. Eikä Emma ollenkaan sellainen kuin hän haluaisi olla, salaisissa toiveissaan.

Emma ei ole edes tiennyt, että hänellä on mummi ja ukki, kunnes sosiaalitädit vievät hänet heidän luokseen asumaan. Vihdoinkin Emmalla on paikka, jossa hänestä huolehditaan. Paitsi ettei Emma osaa olla sellaisessa paikassa. Hän ei osaa vastata, kun mummi kysyy, millaiset verhot hän haluaisi huoneeseensa, eikä hän tunne oloaan kotoisaksi kenenkään kanssa, sillä hän on tottunut olemaan yksin ja huolehtimaan itsestään. Hänellä ei ole koskaan ollut kavereita, eikä hän osaa vastata mitään, jos joku kysyy häneltä jotain.

Sitten naapuriin muuttaa hassu Harmasten perhe ja heidän kaksi tyttöään, Fredrika ja Saima. Isä on kirjailija ja äiti opettaja, talo on täynnä kirjoja ja kauniita asioita, kaikki on huoletonta Harmasten talossa. Emma haluaa olla Saiman kaveri, mutta Saimalla on niin paljon kaikkea, harrastuksia, kavereita, kaunis huone, hän osaa puhua kaikkien kanssa, eikä Emma sovi siihen kuvaan. Mutta Fredrika on erilainen, ja hänen myötään alkaa Emman elämään valua muutakin iloa. Kuten taitouistelu, josta hän ei ole uskaltanut kertoa mummille ja ukille harrastaneensa sitä, kun äiti oli vaatinut sosiaalihuoltoa maksamaan sen. Emma ei halua olla kenellekään vaivaksi. Emma ei vaadi mitään ja hämmentyy kaikesta mitä Harmasten tytöillä on.

Emma mietti aina illalla, kuka hän tahtoisi olla seuraavana aamuna herätessään. Useimmiten hän toivoi olevansa joku ihan tavallinen tyttö koulunpihalta, sellainen tavallinen onnellinen tyttö, jolla on isä ja jonka ei tarvitse hävetä äitiään. Sillä tavallisella tytöllä olisi koe, ja sen äiti tulisi herättämään sen suukoilla. Äiti olisi tehnyt aamupalaksi paahtoleipää ja kaatanut appelsiinimehua valmiiksi korkeaan lasiin. 

Kujanpää voitti ensimmäisellä romaanillaan Minä ja Muro (2009) Finlandia Juniorin (jota en ole lukenut), ja Emman salaisen toiveen luettuani en ihmettele. Miten kirjailija osaakaan niin oivaltavasti tulkita hiljaisen, sisäänpäinkääntyneen tytön mieltä ja menneisyyden lastia, häpeää äidistä, epävarmuutta ja huonoa itsetuntoa. Kujanpää saa lukijan ymmärtämään Emmoja. Kerronta on rauhallista ja eleetöntä ja kulkee vaivattomasti, ja kirja nostaa lukijalle esiin useita teemoja mietittäväksi.

Myös Harmasten tavallinen ja hyväosainen, rakkauden ja huolehtimisen täyteinen elämä kuvataan lempeästi. Kujanpää tuo kauniisti ja kouriintuntuvasti esiin juovan, joka kahden hyvin erilaisen perheen arjen välillä on. Juovan syvyyttä ei mitenkään tajua, jos elää harrastusten, kavereiden ja kaverisynttäreiden, kirjojen ja musiikin ja kuvaamataidon ja luontoretkien ja kaiken keskellä. Kaiken sellaisen, josta Emma vain haaveilee. Kujanpään kirjan jälkeen on herkempi huomaamaan, että meitä on täällä erilaisia ja erilaisista taustoista tulevia. Ja että kaikki olemme arvokkaita juuri sellaisina kuin olemme.

Voiko kirjalta enempää pyytääkään?


Kirja sopii hyvin 10+ -lukijoille.


Mari Kujanpää: Emman salainen toive
Kustannus: Otava 2016
Mistä: Lainassa

Kullanhohtoisia unelmia käsittelee kipeitä asioita lasten elämissä

Hanna van der Steen: Kullanhohtoisia unelmia

Kuvitus: Valokuvat: Johanna Lyömilä, Nuket: Aimokoulun oppilaat

Kustannus: Nordbooks 2016

44 s.

Lyhyesti: Satuja erilaisuudesta, lasten elämien kipukohdista, kadoksissa olevasta vanhemmuuudesta. Terapiakirjallisuudeksi tai tavallisiksi saduiksi soveltuvissa tarinoissa on kepeään otteeseen verhottu syvällinen sanoma, eloisa kieli ja taitava kerronta. Ainoastaan tapa, jolla adoptiota käsitellään, särisee.  

- ... Isän pitää olla komea ja hyväkuntoinen kuin arabialainen hevonen, Perttu jatkaa. - Hiukset vain hulmuavat upeasti tuulessa, kun hän hölkkää rennosti ympäri pihaa. Eikä hän edes hengästy, ei vaikka hän luistelee tai pelaa jalkapalloa, tennistä tai krokettia, tai vaikka soutaa isoäidin vanhalla kylpyammeella mökkirannassa.
Perttu Parttusen ääni on murtua.
- ... Mutta minun tukkani tippuu jo päästä eikä se edes kiharru. Lisäksi minua pyörryttää, jos liikun liian nopeasti. Kerrankin jouduin makaamaan sängyssä koko päivän, kun olin juossut raput liian nopeasti alas. Eikä siinäkään vielä kaikki...

Hanna van der Steenin kirjan Kullanhohtoisia unelmia kahdeksan satua käsittelevät jännällä tavalla kipeitä teemoja lasten elämässä, kuten:
äidin lapsettomuuden aiheuttamaa synnytyksen jälkeistä masennusta,
vanhemman heikkoutta olla aikuinen ja uusperheen vääristyneitä suhteita, joissa välikätenä toimii lapsi,
lapsen surua siitä, että aikuisten omat, remuisat kemut menevät yhdessäolon edelle, 
muuton aiheuttamaa pelkoa ja erilaisuuden mukanaan tuomaa yksinäisyyttä tai häpeää, 
ja myös adoptiota (mistä lisää alempana). 

Terapiakirjallisuudeksi sopiva kirja on tärkeä. Sen tekijänpalkkiot lahjoitetaan Pelastakaa Lapset ry:n työlle lasten auttamiseksi, kirjan kummina on Jari Sinkkonen ja sen kuvitus on toteuttu 7-10 -vuotiaiden askartelemien savinukkejen valokuvilla. Monta syytä, miksi halusin tutustua kirjaan. 

Hanna van der Steenin hauska kieli ja kepeä, taitava kerronta keventää satuja niiden raskaista teemoista huolimatta. Paikoin nauroimme kymmenvuotiaan kanssa ääneen monta kertaa. Rakastimme etenkin tarinaa epävarmasta, herkästä isästä, joka isäpaineiden alla juoksi kieli vyön alla toteuttamassa tytärtensä toiveita, vaikka mieluiten olisi leiponut pullaa (kts. alun lainaus). Erityisen voimauttava satu kaikille vanhemmille! 

Saut puhuttelevatkin niin lasta kuin aikuistakin, etenkin, jos aikuisella on haasteita elämänhallinnassa. Kuten sadussa, jossa lapsi pakenee sinisestä huoneesta saamansa salaisuuden kuiskutuksiin, jos vanhempien juhlinta toisessa huoneessa yltyy jälleen kerran liian suureksi. 

Harvoin käsitelty teema lastenkirjallisuudessa on myös masennus. Yhdessä sadussa äiti sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja tarvitsee kuukausien ajan suruputkea, joka päästää hänestä pois kaiken sen surun, joka häneen on lapsettomuusvuosien aikana kertynyt. Vasta kun suru on poissa, hymy voi palata äidin kasvoille. 

Tarinoiden kieli toimii, ja runsas valokuvakuvitus savinukeista on mielenkiintoinen ja yllättävän ilmeikäs. Lauseet ovat melko lyhyitä, mikä tekee niistä helppoja kuultavia/luettavia myös lukemiseen tottumattomille lapsille. Myös konkreettisuus, hauskat sanavalinnat ja huumori auttavat. Sadut sopivat hyvin 10-vuotiaalle. Kuusivuotiaalle tarinoiden vertauskuvallisuus teki niistä sen sijaan "aika outoja". Mutta ehkä lapsi, jolla on samanlaisia kokemuksia, kykenee eläytymään tarinaan jo pienenä. 

Vaikka teemat olivat tärkeitä ja hyvin käsiteltyjä, adoptioteeman esiinnosto aiheutti ärtymystä. Adoptioäitinä en voinut mitään sille, että tarina, jossa poika muuttaa toiselle puolella kaupunkia, jonka lähikoulu on adoptoitu, tuntui yksinkertaisesti kököltä. Seuraavassa vanhemmat keskustelevat adoptoidusta koulusta.

- Ai, onko lähikoulu adoptoitu? äiti kysyy.
- Sehän näyttää ihan paikalliselta.
- Joo, isä vastaa. - Täällä ei tahdottu rakentaa uutta. Tuo koulu seisoi hylättynä jossakin ulkomailla. Kaupunki sai luvan tuoda sen tänne sillä ehdolla, että pitää siitä ja sen henkilökunnasta hyvää huolta.
- Niinkö? äiti ihmettelee ja vatkaa lettutaikinaa. - Miksi ne eivät enää tarvinneet tätä koulua siellä ulkomailla?
- Heillä oli varmaan uusi koulu, isä arvelee. - Tämä tuotiin Suomeen valtamerilaivalla. Siitä oli iso juttu lehdessä.

Tarina jatkuu niin, että päähenkilöpoika ihmetelee adoptoidun koulun lasten väärinpäin olevia vaatteita ja outoja tapoja. Miksi ne ovat niin outoja? Lpulta poika sopeutuu adoptoidun koulun oppilaiden uusiin tapoihin ja omaksuu ne jopa itselleen. 

Hmmm.... Ihan tuolla tavoin en toivoisi adoptiosta kerrottavan. Adoptioon johtaneet syyt ovat lukuisia ja aina hyvin henkilökohtaisia. Siksi noin yksinkertaistava, aitoja oikova selitys adoption syistä loukkaa. Usein adoptioperheissä halutaan painottaa, että lasta rakastettiin syntymämaassaan niin paljon, että hänelle haluttiin antaa mahdollisuuksia elämään, jota hän ei jostain syytä voinut kotimaassaan saada. Ja vaikka tuollaista selitystä ei olisikaan, ei ainakaan kannattaisi painottaa sitä, että lapsi olisi tököttänyt hylättynä eikä kukaan ole tarvinnut häntä, eikä varsinkaan, että jokin uusi lapsi on syrjäyttänyt hänen paikkansa. Tuon lukeminen on adoption kokeneille satuttava yksinkertaistus, vääristys ja yleistys. Ja sekin, että adoptio olisi niin outo juttu, että siitä on iso juttu lehdessä? Tai ketä lasta häiritsisi toisen lapsen väärinpäin puetut vaatteet tai ylipäänsä ihonväri? Ajatus on hyvä, mutta tarina on ajateltu aikuisen näkökulmasta ja vertauskuvallisuus on aika hirveä. Meillä tarina herätti kuulijoissa ihmetystä ja jähmettyneisyyttä ja aikuisissa ärtymystä. 

Lapsus taitaa olla myös ensimmäisessä tarinassa lause, jossa Kauniit ja rohkeat on muutettu muotoon Kaameat ja ruskeat. Hups.

Mutta palataan alkuun, sillä adoptio on kuitenkin sivujuonne kirjassa, jossa on tosi paljon tosi tärkeitä aiheita, joita ei juurikaan lastenkirjoissa käsitellä. Mainioita, välillä hauskoja tarinoita, joille on tilausta ja tarvetta. 

Toivoisin, että kirja osuisi monen sitä tarvitsevan käsiin, lastenhuoltoon, vanhemmuudestaan epävarmoille, synnytyksen jälkeisen masennuksen kanssa kamppaileville, niihin perheisin joissa vanhemmilla on ongelmia alkoholin kanssa, perheisiin joissa on vammaisuutta tai jotain erilaisuutta jne. jne. Kiitos Hanna van der Steenille ja kustantamolle ja muulle tekijäjoukolle tärkeästä kirjasta ja lastensuojelun hyväksi tehdystä työstä!

Kiitos.

Hanna van der Steen: Kullanhohtoisia unelmia

Kuvitus: Valokuvat Johanna Lyömilä Nuket: Aimokoulun oppilaat

Kustannus: Nordbooks 2016

Mistä: Arvostelukappale