Kun rakas kuolee. Silkkiapinan nauru on lumoava kuvakirja

Annika Sandelin: Silkkiapinan nauru

Kuvitus: Linda Bondestam

Kustannus: Teos & Förlaget 2019

Suomennos: Maarit Halmesarka

Lyhyesti: Taiturimainen kuvan ja tekstin kokonaisuus silkkiapinaystävän kuolemasta tapiirin silmin. Miten joku niin rakas voi olla yhtäkkiä poissa? Sademetsään sijoittuva tarina kuoleman herättämistä monenlaisista tunteista; kaipauksesta, suuttumuksesta, yksinäisyydestä, ja lopulta sen huomaamisesta, miten puhuminen ja yhdessäolo muiden kanssa lohduttavat. 

 – Sellaista elämä valitettavasti on, tukaani sanoi. Ensin elää ja juoksee ympäriinsä, ja sitten kuolee eikä lennä tai juokse enää mihinkään.
Tapiiri upotti nenänsä syvemmälle sammaleeseen. 

Silkkiapinan nauru on todennäköisesti paras kuvakirja läheisen kuolemasta, jonka olen lukenut. Annika Sandelin on pienellä tarinalla onnistunut tavoittamaan niin paljon tunteita ja ajatuksia, joita läheisen kuolema voi tuoda mukanaan, että surullisesta tunnelmasta ja luomien takana pistelevistä kyynelistä huolimatta rakastuin kirjaan heti.

Teksti kulkee kauniisti Linda Bondestamin taidokkaan kuvituksen rinnalla. Kuvitus on tummasävyistä, kuten aiheeseen sopii, se kulkee vahvan vihreän ja sinisen sävyissä, sademetsän tunnelmissa, jossa ystävykset asuvat. Ensin tunnelma on jännittävä, ystävyyden mukanaantuomien seikkailujen sävyttämää. Ystävykset tekevät kepposia, leikkivät sokkoa, kuuntelevat laulukaskaiden siritystä. Mutta sitten silkkiapina sairastuu, ja eräänä aamuna kuolee. Kuva kuolleesta silkkiapinasta on hauraudessaan ja pienuudessaan sydäntä kouristava.

 

Tapiirin on vaikea käsittää, miten muut suhtautuvat niin eri tavoin hänen rakkaan ystävänsä kuolemaan. Kukaan toinen ei voi täysin ymmärtää, millä tavalla suru valtaa sen kohdanneen tapiirin. Ja miten kaikkien muiden toiminta vain muistuttaa siitä, mitä rakas sillkiapina olisi siinä tilanteessa sanonut, miten hän olisi nauranut, miten toiminut. Tapiiri pakenee yksin metsään, ja sade sataa hänen surunsa päälle.

Ystävät eivät kuitenkaan halua jättää tapiiria yksin, vaikka lohduttavia sanoja on vaikea, ellei mahdotonkin löytää. Mutta ruokaa pitää hankkia, ja yhdessä voidaan kertoa tarinoita silkkiapinasta. Ja pyytää toista kertomaan rakkaasta ystävästään. Pohtia yhdessä, missä kuollut mahtaa nyt olla, onko hänellä kaikki hyvin. 

 

Yöllä uintireissulla tapiiri on kuulevinaan rakkaan ystävänsä naurun. Sillä tavoin silkkiapina on aina tapiirin luona, muistoissa. Toisen nauru – voiko parempaa muistoa ollakaan? Ja toisten keskelle kääriytyessään tapiiri hengittää siinä olevien ystäviensä tuoksua, kuuntelee heidän hengitystään, eikä ole ihan niin yksin. 

Silkkiapinan nauru on hieno kirja paitsi koskettavan, oivaltavan ja monipuolisen tarinan ohella myös kuvituksensa osalta. Sademetsä ja sen miljöö eksoottisine kukkineen, hedelmineen ja eläimineen luo tarinaan omanlaisensa taikamaailman, jota suoraviivainen, vahvasävyinen kuvitus hienosti rakentaa. Bondestam kuvittaa eläimet vuorotellen joko pieninä, varjomaisina ja luontoon lähes haipuvina hahmoina, ja nostaa ne sitten välillä kuvan etualalle, ilmentämään tunteita ja eläinten yhdessäoloa. Pääasiassa lukija kuitenkin katselee tapahtumia etäämmältä, mikä saattaa olla harkittu keino käsitellä lastenkirjassa suurta, surullista aihetta. Perspektiivin vaihtelu syventää tarinaa vielä entisestään.

Suomentaja Maarit Halmesaran käännös on niinikään taidokasta.


Kuolema on teemana myös mm. Vaarin saari, Muistojen puu ja Kuusen siementen lähtö -kirjoissa, joista olen kirjoittanut aiemmin.

Annika Sandelin: Silkkiapinan nauru

Kuvitus: Linda Bondestam

Kustannus: Teos & Förlaget 2019

Suomennos: Maarit Halmesarka

Mistä? Yllätyskappale kustantajalta. 

Kun isovanhemmasta joutuu luopumaan. Vaarin saari.

Benji Davies: Vaarin saari
Kuvitus: Benji Davies
Suomennos: Leena Perttula
Kustannus: Karisto 2016
Lyhyesti: Vaarin saari johdattaa lukijan hellästi viimeiselle matkalle isovanhemman kanssa. Se kurkistaa paikkaan, jonne vaari kuollessaan siirtyy, ja näyttää, että siellä on kaunista, siellä on hyvä olla. Upea voimakas kuvitus ja koskettava tarina.

Vaarit ja mummit, mummot ja ukit, paapat ja mummat... joskus ihanimpia ja tärkeimpiä ihmisiä elämässä. Miten kipeältä tuntuukaan, kun heistä joutuu luopumaan!

"Niinkö?" kysyi Lassi. "Mutta etkö ole täällä yksinäinen?"
"En... enpä usko", vaari sanoi hymyillen.
Lassi halasi vaaria vielä kerran. Hänen tulisi vaaria kova ikävä. 

Lassin ja vaarin viimeinen yhteinen matka alkaa vaarin vintiltä. Sieltä löytyy ovi, jota Lassi ei ole koskaan aiemmin huomannut. Oven takana odottaa laiva, joka vie Lassin ja vaarin yhdessä kauniille saarelle, värikkäiden lintujen ja upean luonnon keskelle. Mutta vaari ei aiokaan palata Lassin kanssa kotiin. Lassin kotimatka yksin tuntuu tuuliselta, pitkältä ja harmaalta. Mutta onneksi vaarin luo voi aina palata ajatuksissa.

Benji Daviesin Vaarin saari ottaa lukijaa kädestä ja vie hänet lempeästi ja lohduttavasti viimeiselle matkalle isovanhemman kanssa.

Tarina itsessään on pieni eikä vähäpuheisuudessaan aukea lapselle heti (edes 10-vuotias ei tajunnut, mistä kirja kertoi), mutta aikuinen pystyy sen avulla avaamaan lapselle kuolemaa: konkreettista poismenoa ja siihen liittyviä tunteita niin kuolevalle kuin tänne jääneellekin. Pidän juuri siitä, miten isovanhempi ja hänen tunteensa ja ajatuksensa kuolemasta ovat kirjassa läsnä.

Tajusin kuvituksen sanoman selkeästi lukiessani kirjaa 2-vuotiaalle, eli katsoessamme kuvia. Tajusin, että kirja ei kerrokaan pelkästään kuolemasta, vaan siitä matkasta, jonka isovanhemman kanssa voi yhdessä tehdä, jos tämä on lähdössä. Kirjan kanssa kuolemaa voi katsoa yhdessä silmiin ja pohtia, minne kuollessa menee ja mitä siellä tapahtuu. Kirja tuo esiin sen, miten vanhus usein jo haluaa lähteä.

Kirjan voi toisaalta tulkita myös lapsen mielikuvitusmatkaksi poismenneen luokse silloin, kun tämä on poistunut nopeasti ja jäljellä on vain tyhjä koti.

Kuvitus vyöryy paikoin intensiivisenä yli sivujen ja tuo lähelle elämän kauneuden ja voiman. Kuva näyttää kouriintuntuntuvasti, miten vähillä matkatavaroilla viimeiselle matkalle lähdetään. Kaunista on, että kirjassa elämän ihmeellisyys ei lopu kuolemaan.












Itselleni tämä oli ensimmäinen Daviesin kirja, joka on tullut vastaani. Olisi hauska tutustua myös muihin, aeimpiin kirjoihin. Puhuttelevia tarinoita ja niitä täydellisesti täydentäviä, kauniita kuvituksia ei nimittäin tule joka kuukausi vastaan. Daviesin kirja on ihana. Ja itkettävä.

Vaarin saari on luettu myös Sinisellä keskitiellä. 


Benji Davies: Vaarin saari
Kuvitus: Benji Davies
Suomennos: Leena Perttula
Kustannus: Karisto 2016
Mistä: Arvostelukappale