Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen

Sinikka Nopola, Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustannus: Tammi 2013
69 s.

Vilttitossu pusersi kätensä nyrkkiin.
- Alkakaa laputtaa tai tulee köniin! hän uhosi.
Jere ja Ville juoksivat hädissään opettajan luo.
- Opettaja, opettaja, Heinähattu antaa köniin! Jere valitti.
- Höpö höpö, opettaja sanoi.
- Lopettajaa kanteleminen, Heinähattu on luokan kiltein tyttö. 

Uusimmassa Heinähatun ja Vilttitossun seikkaluissa koulun aloittanut Heinähattu on lähdössä luokan kanssa onkiretkelle, ja Vilttitossu on mustasukkainen. Mustasukkainen, kun Heinähattu saa käydä koulua, oppii lukemaan, tekee läksyjä eikä ehdi leikkiä, ja pääsee vielä retkelle. Pikkusiskon näkövinkkelistä erittäin epäreilua!

Jotan täytyy tehdä, ja ratkaisu löytyy Alibullenin neitejä hyödyntäen. Vilttitossu karkaa retkelle Heinähatun sijasta. Retkellä Heinähatuksi pukeutunut raisu Vilttitossu hämmentää luokkatovereitaan ja koettelee opettajan ja poliisienkin hermoja.

Opettaja tuijotti järkyttyneenä riehaantuneita oppilaita. Luokan kiltein tyttö oli vilinnyt koko luokan, opettaja kauhisteli. Sitten hän muuttui punaiseksi ja karjaisi:
- Heinähattu, pysähdy! Sinä olet aivan kauhea!
Vilttitossu juoksi opettajan ohi ja lällätti:
- Annukka, Pannukka, paistinpannukka!

Humoristisessa kirjassa on mainiot päähenkilöt, kiltti ja hillitty Heinähattu, ja vastakohtana pitelemätön, rajoja rikkova ja impulsiivinen Vilttitossu. Aika monessa perheessä tuntuu olevan näin, sisarukset jotka ovat hyvin erilaisia persoonia, ja kirjan yksi vahvuus onkin erilaisten sisarusten kuvauksessa. Vilttitossusta on onneksi tehty tarpeeksi raisu, jotta kirjaa lukiessa voi ajatella: Huh, muillakin on tuollaisia lapsia!

Myös huumori kukoistaa, ja 7-vuotias nauroi kirjalle kovasti. Hänestä oli hauskaa, miten "Vilttitossu huuteli kokoajan luokan pojille ja ne jäi kiikkiin vaik ne ei ollu tehnyt sitä".

Itse taas nautin erityisesti siitä, miten kiltin Heinähatun käytökselle annettiin Vilttitossun muodossa vastakohta. Etenkin jos on kiltti ja ujo tyttö tai poika, voi miettiä, onko pakko olla kiltti, ja mitä tapahtuisi jos käyttäytyisikin ihan villisti ja hullusti ja olisi ihan toisenlainen?

Yksi asia kirjassa särähti korvaan. Kouluunmeno kuvataan - ainakin Heinähatun mielessä - hyvin toisenlaiseksi maailmaksi kuin leikkien täyttämä elämä ennen sitä. Heinähattu on (kuten kai ekaluokkalainen aika usein?) innoissaan läksyistä, eikä hänellä ole nyt aikaa eikä oikein huvitustakaan leikkiä koko päivää. Vakoiluleikit tuntuvat lapsellisilta, ja kirjan lopussa, kun viikonloppu koittaa, siskokset leikkivät yhdessä - koulua. Itse taas toivon, ettei koulunaloitus vielä pitkään aikaan merkitse leikkien loppumista. Satuin juuri viime viikolla lukemaan NewScientientistin artikkelin viime marraskuulta, jossa kerrottiin useiden tutkimusten osoittavan, miten leikkiminen vahvistaa oppimis- ja ongelmanratkaisukykyä. Lapsi, joka leikkii paljon, on tietoisempi omista henkisistä ja fyysistä tapahtumista, ja osaa myös paremmin säädellä niitä. Artikkelissa kannustettiin siksi lykkäämään koulunaloitusikää esim. Suomen mallin mukaiseen seitsemänteen ikävuoteen, kun muodollinen opetus Englannissa alkaa tätä nykyä jo nelivuotiaana. Hyvä siis näinkin, mutta varmasti leikki kannattaa vielä koulun aloittamisen jälkeenkin, etenkin kun koulussa joutuu istumaan pitkiä aikoja.

Kirja sopi erinomaisesti iltalukemiseksi eri ikäisille sisaruksille, etenkin jos toinen on jo koulussa tai esikoulussa, ja toinen taas saa kuulla usein olevansa "pieni". Runsas kuvitus ja isohko kirjasinkoko tekevät kirjasta paitsi helpon kuunneltavan pienemmälle, myös sopivan itseluettavaksi.

Kuvitus on Salla Savolaisen tekemä, tekijälleen ominaista, värikästä, iloista, ilmeikästä ja humoristista.

Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka luimme sarjassa, mutta ensimmäinen Heinähattu ja Vilttitossu on ilmestynyt jo 1989, ja kaikkiaan sarjassa on jo 15 kirjaa. Näistä 13 ensimmäistä kuvitti Markus Majaluoma.

Kaikkinensa kirja on hauska ja eloisa lastenkirja, jossa on toki samoja aineksia kuin vaikkapa Marikissa ja Liisassa tai Onnelissa ja Annelissa, mutta tähän päivään sijoittuvana, humoristisena versiona.





Sinikka Nopola, Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustannus: Tammi 2013
Arvostelukappale
Tähtiä: 3 / 5

Kyllä jännitti: Onneli ja Anneli

Kyllä jännitti mennä katsomaan uutta Onneli ja Anneli -elokuvaa, joka sai ensi-iltansa 17.1.! Onnelin ja Annelin kootut kertomukset on luettu meidän perheessä pari kertaa, ja äänikirja kuunneltu noin 2 357 kertaa. Kaikki meidän perheessä ovat ihastuneet kirjaan. Tunnelma, henkilöt, miljöö… kaikki on niin suloista.

Muistan varmasti aina kesän joitain vuosia sitten, kun luin kirjaa veneretkellä kesämökillä, kun esikoisemme oli neljä ja vaalea pää tarinoita tulvillaan. Onneli ja Anneli oli ensimmäisiä pitkiä satuja, joita sain lukea hänelle, ja olin tosi innoissani siitä, että kaikki satukirjat olivat vihdoin käsillä. Auringon heijastuminen vedenpinnasta, veneen hidas lipuminen, airojen verkkainen liike samettisessa vedessä ja kesän huolettomuus ja vapaus olla - kaikki se limittyy mielessäni vahvasti yhteen Onnelin, Annelin, Urho Ulpukan, Rouva Ruusupuun, Tingelstiinan ja Tangelstiinan sekä Vaaksanheimojen seikkailuihin. Ehkä siksikin kirjaa lukiessa tulee aina niin hyvä olo!

Ja kirja on tosi ihana. Marjatta Kurenniemen ja Maija Karman kuvittama klassikko vuodelta 1966 on oikea satu, vanhanaikainen ja samalla ajaton tarina kahden tytön ystävyydestä, omasta talosta, jännistä naapureista. On tarinassa myös vakavampia vivahteita: vanhemmat eivät edes huomaa tyttöjen poissaoloa ja Rouva Rusina kaipaa miestään niin että elämästä on kadonnut kaikki ilo. Tästä huolimatta kirja on suloinen ja keveä kuin kesäpäivä - vaikka siellä järvellä.

Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää jännitys elokuvaan mennessä. Pelkäsin, että kaikki olisi liian modernia. Että tytöt olisivat liian teinejä, että kaikki olisi liian samanlaista kuin muissa tämän päivän kotimaisissa lastenleffoissa, vaikkaja Risto Räppääjässä ja Ellassa (jotka ovat tosi hyviä, mutta ajoittuvat tähän päivään). Jännitti, miten Tingelstiinan ja Tangelstiinan puutarhan saisi uskottavaksi, tai tyttöjen kodin kaikkine ihanuuksineen.

Oletko sinä jo nähnyt leffan? Mitä pidit?

Meistä leffa oli ihana! Näyttelijävalinnat onnistuivat mainiosti. Onnelin ja Annelin näyttelijät olivat tosi suloisia pikkutyttöjä, Tingelstiina ja Tangelstiina sopivan hassuja ja hupsuja, Rouva Ruusupuu, vaikka vähän nuori, niin ihan mainio, Urho Ulpukka olisi voinut olla pulleampi mutta muuten tosi hyvä hänkin. Rouva Rusina oli pikkuisen pelottavampi kuin kirjassa, ja muutama henkilö oli lisätty leffaan juonellisten seikkojen vuoksi, mutta se toimi hyvin.

Loviisa kuvauskaupunkina oli mainio valinta, Tingelstiinan ja Tangelstiinan puutarha hieno ja, wau, yhtä monipuolinen kuin kirjassakin, samoin tyttöjen talo - aivan ihana. Esimerkiksi makuuhuone ja ammeet olivat juuri niin söpöjä kuin olla voi.

Kirjan kesäinen, ruusuinen tunnelma oli saatu suorastaan hämmästyttävän hyvin leffaan.

Oli mukana myös pari juonnetta josta en niin välittänyt, kuten vaikkapa jäätelötehdas, tai mummo, tai veli, mutta… ei haittaa, kokonaisuus oli tosi kiva.

Parasta oli paitsi uskollisuus kirjalle!! (etenkin yksityskohdissa, juonessa oli pari jännää muutosta, joita en paljasta), hyvät näyttelijävalinnat (suloiset tytöt etunenässä), myös vanhanaikaisuus ja uuden ja vanhan sujuva yhdistäminen. Ei haitannut yhtään, että seinällä riippui vanha seinäpuhelin (onneksi!), jota tytöt eivät heti osanneet käyttää, ja kaikilla muilla taisi olla kännykät. Ruusukuja oli osaksi hyppäys johonkin menneeseen, ja ympäröivä maailma jotain uuden ja vanhan väliltä, esimerkiksi kaupungilla ajeli söpö Saab 66. Uuden ja vanhan yhdisteleminen oli niin saumatonta, ettei siihen oikeastaan kiinnittänyt juuri huomiota. Noin sen juuri piti ollakin.

Kirja on aina kirja, se paras tapa tutustua Onneliin ja Anneliin, mutta kyllä tämäkin on ihan hyvä tapa! On vain hyvä että tarina jatkaa elämäänsä leffan myötä entistä useammalle, jolta olisi voinut muuten jäädä tutustumatta kirjaan. Ja huom., sopii ehdottomasti myös pojille! Meidän 4-vuotias poika tykkää myös kovasti sekä äänikirjasta että leffasta (vaikka rosvokohtaus vähän pelotti). Ystäväni kertoi, että päiväkodissa 5-6-vuotiaiden ryhmässä pojat olivat kovasti innostuneet kirjasta. Ja etenkin, kun Vaaksanheimot Putteineen sitten vähän myöhemmin astuvat kuvioihin.

Jos et ole vielä nähnyt leffaa, niin - kip kop, pidä hauskaa, nautinnollisia hetkiä ihanissa kesäkuvissa!

Myös ainakin Sinisen linnan kirjastossa on käyty leffassa!

Kurkista avaruuteen

Rob Lloyd Jones: Kurkista avaruuteen (orig. Look inside Space)

Kuvitus: Benedetta Giaufret ja Enrica Rusiná

Suomennos: Sari Kumpulainen

Kustannus: Tammi 2014

13 s. 

Kuu on autio ja hiljainen paikka. Kuussa ei ole ilmakehää, vettä, eikä mitään elämää (ei edes pikkuruisia hyönteisiä).
Miksi Kuu muuttaa muotoaan?
Kuu on aina pyöreä. Sen muoto tuntuu muuttuvan, koska näemme siitä vain sen osan, jonka Aurinko kulloinkin valaisee. 

Meille kopsahti postiluukusta kirja, joka sai lapsilta (7- ja 4-vuotiaat) innostuneen vastaanoton. Tarjolla on havainnollisia kuvia, hirveä määrä kurkistusluukkuja ja kurkistusluukkuja vielä niiden sisälle sekä tietokirjan verran infoa avaruudesta.

Tietoa on niin kuusta, avaruusasemasta, Auringosta ja tähdistä, galakseista kuin avaruustutkimuksestakin. Teksti on pilkottu kuvien ympärille siten, että kuvat havainnollistavat tehokkaasti lähes jokaista lausetta. Kysymykset elävöittävät ja herättävät pohtimaan: Miten tähdet syntyvät? Miksi tähdet tuikkivat? Onko muilla planeetoilla elämää? Miten asema on saatu avaruuteen? 

Voi kurkistusluukkujen taikaa! Ne tosiaan koukuttavat monenikäisiä lukijoita. Pahvisivuisena kirja sopii jo hyvin pienelle, mutta teksti sitten taas on sen verran faktaa, että 4-vuotias ei jaksanut sitä kuunnella. 

Ulkonäkö siis hämää - kurkistusluukkuineen kaikkineen kirjasta ei heti arvaisi, että kokonaisuutena se sopii minusta parhaiten (viskari-)eskarille tai alakoululaiselle. Mutta totta kai, iästä viis, jos avaruus kiinnostaa, sillä tekstissä on monia tasoja ja kuvia riittää! 

Kuvitus muistuttaa lastenohjelmaa, ja toteutus tuo pikkuisen mieleen ihanan, vanhan Olipa kerran elämää-sarjan, jossa kysymysten avulla avataan tiedettä. 

Avaruus on aiheena sellainen, että siitä on vähän vaikea kirjoittaa konkreettisesti: käsittämättömät välimatkat, iät, koot ja kuumuudet on pakko mainita, mutta niiden merkitys jää hämäräksi, ja avaruus on niiden lukemisen jälkeen yhtä käsittämätön kuin ennenkin. 

Auringon sisään mahtuisi noin miljoona maata.
Auringosta kohoaa protuberansseja eli kaasupurkauksia. Tämä ulottuu niin korkealle, että matka on sama kuin Maasta Kuuhun.
Sen tulinen pinta on 60 kertaa kuumempi kuin kiehuva vesi.

Ehkä tästä syystä koko kiehtova avaruus on aina jäänyt itselleni aika mystiseksi. Ja ehkä siitä syystä olen jo pitkään katsellut etsiskellen Markus Hotakaisen Tildan tähtiä (linkin takana Lumiomena on kirjoittanut kirjasta houkuttelevasti) kirppareilta tai kaupoista, mutta en ole vielä onnistunut sitä löytämään. Tietokirjoja nimittäin lukisin mielelläni lapsille lisääkin, ja herättäisin samalla tiedonjanon kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan. Kotimaiset tietokirjat ovat suosikkejani, ja kohdallemme osuineista parhaita ovat muuten olleet

Lapsen oma luontokirja

Voiko tuulipuvussa lentää (kielen tutkiskelua, eikä välttämättä oikein tietokirja, mutta ihan mainio)

Evoluutio.

Kerro, mikä sinun tietokirjasuosikkisi on!

Rob Lloyd Jones: Kurkista avaruuteen (orig. Look inside Space)

Kuvitus: Benedetta Giaufret ja Enrica Rusiná

Suomennos: Sari Kumpulainen

Kustannus: Tammi 2014

Saatu kustantajalta, kiitos. 

Ian Bowie: Lumiukko tuli tupaan

Ian Bowie: Lumiukko tuli tupaan
Kuvitus: Keanne van de Kreeke
Suomennos: Maarit Varpu
Kustannus: Aurinko Kustannus 2013
Lyhyesti: Pikkuinen tarina lumiukon vierailusta. Kuka oven takana kolkuttaa ja mihin vieras sitten häipyikään? Talven kuvaus hehkuvin värein teki vaikutuksen. 1 - 4-vuotiaille sopivasti jännittävä tarina.

Nyt kun Etelä-Suomeenkin on satanut lumi, on juuri oikea aika blogata tästä viehättävästä pienestä tarinasta, jossa värit leiskuvat kuin ulkona pakkanen ikään!

Eräänä iltapäivänä Anna on mukavasti nojatuolissa lukemassa kirjoja, kun oveen kolkuttaa hymyilevä lumiukko kukkaruukku päässään. Se ilmoittaa kohteliaasti tulevansa viikonloppuvierailulle. Hämmästynyt Anna käy tekemässä lumiukolle kinkkuvoileivän ja mehua, mutta mitäpä hän näkeekään palattuaan? Lattialla vesilammikon ja sen keskellä lumiukon knallin.

Nyt kaikki luonnollisesti ajattelevat lumiukon lämpöistä, surullista kohtaloa - mutta ei hätää, sillä...

Lumiukko olikin vain pelästynyt aiheuttamaansa sotkua ja paennut pihalle, jossa se seisoo onnellisena!

Pikkuisessa tarinassa on viehättävää sen kepeys ja lämpö. Ja varmasti se on juuri sopivalla tavalla jännittävä pienille kuulijoille. Saadakseen pikku kuulijan täyden huomion Bowie juttelee hauskasti lukijan kanssa pitkin tarinaa.

Olet varmasti samaa mieltä, että hymyilevä lumiukko on aika kumma juttu. Sinä varmasti ihmettelet aivan kuin Anna, miksi ihmeessä lumiukko rimputti ovikelloa talvisena iltapäivänä. No, on vain yksi tapa saada asiasta selvää: luetaan eteenpäin!

Tarinan takana on Ian Bowie, joka on kirjoittanut useita mm. Suomesta humoristisesti kertovia kirjoja, ja tämä on hänen ensimmäinen lastenkirjansa. Kuvituksen on tehnyt hollantilainen Keanne van de Kreek. Hänen kuvituksiaan olenkin ihaillut joskus ja jossain, mutta en muista missä. Molemmat ovat asuneet Suomessa jo pitkään. On kiva, miten kirkkaisiin väreihin van de Kreek on pukenut talvitarinan. Koska itse kaipaan juuri nyt näitä sävyjä meidän valkoiseen, kylmän kauniiseen maisemaan, on ihanaa että talvitarinoitakin ja etenkin niitä löytyy näin hehkuvasti kuvitettuna.

Söpö kirja sopii hyvin jo ihan pienille kuulijoille, parhaiten ehkä n. 1 - 4-vuotiaille. Vaikutuksen minuun teki muuten myös Annan ja lumiukon kohteliaisuus puolin ja toisin. Mainio keino tehdä hyvistä tavoista luontevia!

Kauniita talvipäiviä (ja lumiukontekoilmoja) kaikille!

Ian Bowie: Lumiukko tuli tupaan
Kuvitus: Keanne van de Kreeke
Suomennos: Maarit Varpu
Kustannus: Aurinko Kustannus 2013
Saatu yllätyksenä kustantajalta.

Pieni taitelija -kirjat avaavat kuvataiteita

Kuvassa Franz Marcin Keltainen lehmä (1911), kirjasta Pieni taitelija - eläimiä eri tekniikoilla.

Täällä ollaan nautittu piiitkästä tauosta arjesta, ja tietokone on pysynyt melkein viikkoja kiinni. Nyt kaapissa onkin pino hyviä, mielenkiintoisia kirjoja, jotka haluan täällä esitellä: viime vuonna ilmestyneitä, muutama hieman vanhempikin. Aihepiireiltään mm. taiteita, harrastuksia, musiikkia, talvea, kulkupelejä ja esiintymisjännitystä sivuavia.

Aloitetaan kuvataiteilla - aihe, josta voin hyvin myöntää, etten tiedä juuri mitään! Vaikka kuvataiteet on vieras alue, nautin taiteen katsomistesta (tietenkin), ja siksi tartuinkin innostuneena kahteen Nemon kustantamaan Pieni taitelija -teokseen, joista toinen on Eläimiä eri tekniikoilla, toinen Ihmisiä eri tekniikoilla.

Molemmat esittelevät kaksitoista eri tyylistä taideteosta, jotka on toteutettu eri tekniikoilla, tavoilla ja aikakausina. Teksti on melko lyhyttä ja helppotajuista, ja johdattaa lukijan huomaamaan värejä, ilmeitä ja yksityiskohtia, ja kertoo teoksen syntyhetkestä tai tilanteista sen taustalla. Erilliset infolaatikot esittelevät taitelijan ja antavat lisätietoa teoksen toteutustavasta tai taiteilijan tavasta työskennellä. Tässä yksi suosikkiteoksistani, Edvard Munchin Huuto (1893).

Munchin maalauksen hahmolla on auki ammottava suu - mutta huuto ei vaikuta tulevan sieltä. On kuin taivas ja meri parkuisivat ja hahmo yrittäisi itse asiassa vaientaa melun. Munch sanoi, että eräänä päivänä hän vaistosi kokonaisvaltaisen ja päättymättömän huudon, joka lävisti luonnon - siitä hän sai maalauksen idean. 

Katso maalauksen kuvioita, jotka kiemurtelevat ja aaltoilevat kuin kaiut. Taivas on ärhäkän punainen, ja vesi näyttää tummalta, syvältä ja kylmältä. Munchin hahmo on aavemainen ja vääristynyt, kuin ääni kimpoilisi sen pinnasta. Yleisvaikutelma on kauhistunut ja sekava - aivan kuin taiteilijan tunnekin.  

Joka aukeamalla kätkeytyy esillekäännettävän liepeen alle vinkki, miten teosta voi käyttää inspiraationa omaan taideteokseen. Esimerkiksi Munchin Huuto-maalauksesta voi kokeilla tehtä iloisen version (alla). Michelangelon Daavid-veistosta esittelevän aukeaman liepeestä löytyi hyvä vinkki siitä, miten piirtää kasvot oikeassa mittasuhteessa, ja Leonardo da Vinci inspiroi tekemään hauskoja sivuprofiileja, jotka voi lopuksi piirtää värilliselle paperille ja leikata tikun päähän tikkunukeksi.

Itse innostun etenkin Ihmisiä kuvaavista teoksista, 7v. puolestaan Eläimiä eri tekniikoilla -kirjasta. Alla kuvassa Pablo Picasson Itkevä nainen (1937):

Tarkastele maalauksen muotoja. Ne ovat teräviä, sekavia ja ahtaasti lomittain survoituneita. … Näetkö, kuinka suu ja nenä osoittavat sivuille, vaikka silmät katsovat suoraan eteenpäin? 

Vinkkinä on leikkaamalla ja liimaamalla kokoamaan samantapainen kuva, jossa kuvakulmat sekoittuvat. Itselleni tämä toteutustapa tuntuu ajatuksena kovin kömpelöltä, ja sekä minun että lapsilukijan (7v.) suosikkivinkit olivatkin maalaamiseen liittyviä, joita on ehkä noin puolet vinkeistä.

Tosi hauskaa, että tälläisiä kirjoja on tehty! Askarteluoppaita etenkin löytyy, mutta sellaisia teoksia, joissa houkutellaan katsomaan taidetta ja jotka sopivat aika pienellekin lukijalle, on vähemmän. Parhaimmillaan teksti houkuttaa lukijan salapoliisiksi etsimään teoksesta vinkkejä siitä, mitä teoksessa on hetkeä aiemmin tapahtunut. Tälläista opastusta teoksen katsomiseen olisin kaivannut vielä enemmän. 

Lisäksi on kiva, miten erityylisiä teoksia on otettu mukaan ja miten helppotajuista teksti on. Piirtämistä rakastava 7-vuotias on innostunut muutamasta eläinvinkistä (piirrä tai maalaa pörröisiä eläimiä), mutta muuten kirja ei ole herättänyt intohimoja. Itse tykkään sitten senkin edestä selailla ja tutkia taideteoksia! Pienemmänkin kanssa voi mainiosti tutkia kuvia yhdessä, joten tämä on aikalailla koko perheen kirja. 

Hauskaa viikon jatkoa ja ennen kaikkea - kivaa alkanutta vuotta kaikille!

Susie Brooks: Pieni taiteilija. Eläimiä eri tekniikoilla. (orig. Get into Art. Animals)

Susie Brooks: pieni taitelija. Ihmisiä eri tekniikoilla. (orig. Get into Art. People)

Suomennos molemmat: Nina Tarvainen

Kustannus molemmat: Nemo 2013

Kiitos kustantajalle!

Maria Papayanni: Tahdon voittaa!

Maria Papayanni: Tahdon voittaa!
Kuvitus: Eve Tharlet
Kustannus: Lasten Keskus 2013
Lyhyesti: Kuvakirja veljesten kilpailusta ja voitonhalusta. Toinen on parempi melkein kaikessa, kunnes tapahtuu jotain, josta veljekset tajuavat, kuka on kaikkein suurin voittaja. Sopii hienosti pikkuvesseleille, jotka harjoittelevat voittamisen ja häviämisen vaikeita taitoja.

"Miksi minä aina jään kakkoseksi?"
"Älä murehdi, Samu. Saat olla juuri sellainen kuin olet. Nopein ei aina ole voittaja."
Äiti katsoi hellästi pientä majavanpoikaansa ja jatkoi:
"Tiedätkös, elämä on täynnä ylä- ja alamäkiä, pimeyttä ja valoa. Joskus onnistumme, joskus emme."
"Mutta kun minä niin haluaisin voirraa", Samu nyyhkytti.
"Kyllä sinä vielä voitat", äiti lohdutti. 

Kaikki tietävät, miten paljon ottaa päähän, jos joku on aina parempi kaikessa. Itsetunto saa kolauksen eikä huvita enää edes yrittää. Mikä pahinta, häviämisillä on taipumus muuttua uskomuksiksi itsestä ja roikkua matkassa hamaan tulevaisuuteen: olen aina ollut huono tässä. Samulla, pikkumajavalla, on tällainen tilanne. Pikkuveli haluaa aina kilpailla ja voittaa kaikessa - heittää tarkemmin, syö nopeammin, kiinnittää keinun nopeammin. Isoveljeä masentaa.

Samun äiti rohkaisee poikaansa olemaan oma itsensä, niin tämäkin vielä voittaa, mutta Samun on vaikea uskoa sitä. Eräänä päivänä hän sitten kuitenkin voittaa, mutta huomaa ikävä kyllä samaan aikaan, että veli on satuttanut itsensä. Voiko silti olla iloinen ja juhlia voittoa, vai mitä sitten pitäisi tehdä?

Loppujen lopuksi veljekset huomaavat, että tärkeämpää kuin voittaminen on sittenkin toisen auttaminen.

Visaista moraalista pulmaa käsitellään sopivan yksinkertaisesti, joten 3-5-vuotias on erittäin sopivaa lukijakuntaa kirjalle. Kuvitus on selkeä ja lempeä. Majavien maailma on perinteinen (isä käy töissä ja tuo poikasille puuhailtavaa, viisas äiti kasvattaa heitä kärsivällisesti), mutta samalla eksoottinen, ja kuvitus vie Afrikkaan.

Kirja kertoo paitsi voittamisesta ja häviämisestä, myös sisarusten välisestä suhteesta, poikien kilpailuvietistä ja erilaisuudesta veljesten välillä. Meillä tämä on ollut viime aikojen suosikki 4-vuotiaalla. Hänestä kirjassa parasta on, miten "isoveli voittaa ja sitten auttaa pikkuveljeä". Nyt kun mietin, niin itse asiassa kilpaileminen on viime aikoina vähentynyt. Kirjaa on luettu jo lukuisia kertoja, ja usein sen loputtua kuuluu "uudestaan!". Se myös selvästi mietityttää, ja lukemisen lomassa on usein tuumattu, että voitoilla tuulettaminen "ei oo kivasti tehty".

Mahtava kirja siis!





Maria Papayanni: Tahdon voittaa!


Kuvitus: Eve Tharlet
Kustannus: Lasten Keskus 2013
Kiitos kustantajalle!

Mary Hoffmann: Meidän ja muiden tunteet

Mary Hoffmann: Meidän ja muiden tunteet
Kuvitus: Ros Asquith
Kustannus: Lasten Keskus 2013

Millainen olo sinulla on nyt, jos pysähdyt hetkeksi kuulostelemaan itseäsi? Iloinen, huolestunut, kiukkuinen, tyytyväinen…? Miltä tuo tunne tuntuu kehossa?

Hups, älä vielä jatka lukemista. Pysähdy vielä. Tunnustele hengitystäsi vähän aikaa. Missä tunnetila tuntuu? Jos et pääse käsiksi tunteeseen, voit miettiä, onko mielessä pilviä, paistaako aurinko, onko sumua?

Tunteista ja niiden tunnistamisen tärkeydestä ei voi oikein puhua kylliksi. Mieti vaikka uhmaikäistä: tunteet ovat valtaisia, mutta niitä ei osaa vielä sanoittaa tai purkaa millään muulla tavoin kuin fyysisellä raivolla. Hulluksihan siinä tulee! Ihan pakko oppia sanoittamaan ja käsittelemään niitä.

Ja tässä aikuiset - ja kirjat <3 - ovat avuksi. Kirjat kuten Meidän ja muiden tunteet. Se on selkeä tunnekirja lapsille, jossa on avattu kuvin ja sanoin perustunteet, milloin niitä voi tulla ja miltä ne tuntuvat, sekä kysyy, milloin sinä olet tuntenut näin? Kirja auttaa ymmärtämään paitsi itseään, myös huomaamaan ja tajuamaan muiden ihmisten tuntemuksia, vaikka ne eivät aina näkyisikään.

Oletko sinä ujo? Useimmat ovat joskus, mutta jotkut ovat ujoja koko ajan. … Jotkut näyttävät koko ajan itsevarmoilta, mutta lyödäänkö vetoa, että heitäkin ujostuttaa?

Toisaalla pohditaan, voisiko tylsyyden kääntää positiiviseksi oloksi? Mistä sinä olet kiinnostunut? Mikä rauhoittaa sinua kun olet levoton? Miten huolen voisi purkaa, jos ei ole ketään jolle puhua siitä?

Vaikka kirja jääkin aika pintatasolle, se on tärkeä, koska se on niin selkeä, ja koska se on niin monipuolinen. Tietokirja ja kuvakirja, joka avaa lapsesta riippuen mahdollisuuksia vaikka millaiseen keskusteluun. Jokainen lapsi löytää takuuvarmasti jotain mihin tarttua, oli se sitten hassuttelu, nolous, kiukku, mustasukkaisuus, ihana turvallisuuden tunne…

Mutta kuten kirjakin muistuttaa, kaikki eivät tykkää puhua tunteistaan. Puhumisen lisäksi lasta voi auttaa ja opettaa käsittelemään tunteita muillakin tavoin: piirtämällä, kirjoittamalla, liikkumalla. Yksi keino on pysähtyä tunteen äärelle ja tutkia sitä. Onko se nyt se musta pilvi, joka iskee salamoita. Ei hätää, se menee ohi, miltä se oikein tuntuu?

Suosittelen kirjaa paitsi koteihin, myös kaikkiin päiväkoteihin ja alaluokille, mainio työkalu erilaisuuden käsittelyyn ja jokaisen itsetuntemuksen lisäämiseen.

Muita hyviä, hyvin erilaisia tunnekirjoja ovat esimerkiksi Ihan hiljaa sekä Tipsu ja oivallusten opus. Muita tunnekirjoja löytyy blogista täältä.
Samoilta tekijöiltä on ilmestynyt myös Meidän ja muiden perheet.

ps. Vielä jos voisin toivoa kirjaa siitä, miten aikuisena lapsen huoliin ja tunteisiin kannattaisi vastata ja miten niitä kannattaisi kuunnella, niin hyvä olisi! Aina ei nimittäin ole helppoa, ja pienikin vääränlainen kommentti voi saada toisen vetäytymään kokonaan!

Mary Hoffmann: Meidän ja muiden tunteet
Kuvitus: Ros Asquith
Kustannus: Lasten Keskus 2013
Kiitos kustantajalle

Katri Kirkkopelto: Molli

Katri Kirkkopelto: Molli
Kustannus: Lasten Keskus 2013
Lyhyesti: Suloinen ja upeasti kuvitettu tarina Mollista, joka kärttyisänä ja epäluuloisena elelee talossaan. Kunnes tulee Sisu, ja Molli herää tuumaamaan, voisiko elämässä olla sittenkin jotain muutakin…? Vuoden parhaita kuvakirjoja!

- Hei, asutko sinä täällä, en kai häiritse, mutta ajattelin… Pikku Sisu höpötti hieman hengästyneenä. Se ei ehtinyt sanoa enempää, kun Molli kivahti kiukkuisesti:
- Ai häiritse? Kyllä häiritset! Keskeytit tärkeän jonninjoutavan tekemisen. Ja etkö osaa lukea? Kyltissä sanotaan Yksityisalue. Ja minä olen se Yksityis!

Aivan ihana kirjatuttavuus on ollut viime aikoina Katri Kirkkopellon Molli, joka kertoo kärttyisästä Mollista, joka elelee yksin talossaan, kylttien ja aitojen takana. Hänen sukulaisensa ovat aina tehneet samoin, eikä Mollillakaan ole syytä muuttaa tapojaan. Kunnes Sisu koputtaa ovelle.

Molli on tuohtunut ja närkästynyt.

Tullaan noin vain eikä yhtään ajatella, että joku saattaa säikähtää, Molli paheksui.

Kun se rauhoittuu, se huomaa kaipaavansa Sisua takaisin. Kirjoista se kaivaa tietoa ystävistä, nauramisesta ja hymyilystä, asioista joista Molli ei ole koskaan kuullutkaan. Mollin mielessä alkaa nousta ajatuksia, kyseenalaistuksia. Hapannaama-sukulaiset seinillä alkavat kiukuttaa. Hymyilyäkin Molli koittaa, mutta irvistykseksihän se menee. Yhtä kaikki Molli alkaa muuttua, ja samalla muuttuu hänen ympäristönsäkin. Ja kun Sisu lopulta palaa ovelle uudelleen, on häntä vastassa jotain ihan uutta ja yllättävää.



Nauroimme kirjalle kovasti, minä ja 7-vuotias tyttäreni. Molli on supersympaattinen, ja meistä oli hirveän hauskaa, miten hän oli ensin kärttyinen, koitti sitten harjoitella hymyilemistä ja nauramista, ja lopulta ujosteli ja takelteli ystävän edessä, kun yritti niin kovasti olla pidetty. Suloista, ja niin inhimillistä ja helposti samaistuttavaa!

Minua puhutteli etenkin kirjan sanoma siitä, miten olemme tottuneet ajattelemaan itseämme "jonkinlaisina" ja miten kankeita olemme uusille asioille (jotka voivat olla hyvin pieniä, kuten hymyily vieraalle). Tottumus on toinen luonto -sanonta konkretisoitui, kun mietin, miten ehkä jo kauan sitten omaksutut tavat vaikuttavat meissä niin, että luulemme olevamme tuollaisia. Vaikka oikeasti voisimme olla vaikka mitä! Vanhoista tavoista irti pääseminen ei ole helppoa, kuten Mollikin huomaa, ja välillä kiukuttaa, kun asiat eivät tapahdukaan niin nopeasti kuin haluaisimme, mutta yhtäkaikki, muutos on mahdollista.

Lisäksi jäin miettimään yksinäisyyttä ja ystävyyttä. Molli on yksinäinen, ja koputus ovelle on jotain, mitä hän ei ole vielä koskaan kuullut. Lukiessani mietin yksinäisiä vanhuksia, ja sitä, onko joku heistä jo unohtanut, miltä koputus ovelle kuulostaa. Molli sinällään voi olla aivan minkä ikäinen hyvänsä.

Kirja auttaa myös ymmärtämään, että ystävällisyys tuntuu hyvältä kaikista, ja vaikka siihen joskus vastataan nyreästi (kuten Molli), se voikin johtua hämmästyksestä (tai tuhannesta muusta systä) ja olla silti vastaanottajalle tosi tärkeää. Ei siis luovuta ystävällisyydestä!

Kaikkinensa Katri Kirkkopelto on tehnyt aivan loistavan kuvakirjan, jossa on sanomaa, huumoria ja huikean hieno, värikylläinen kuvitus, joka on kuin piste i:n päälle. Mielestäni ehdottomasti vuoden parhaita lastenkirjoja!













Mollia on luettu mm. Kirjasto Omenan kirjapuutarhassa (kaunis nimi blogille, jota pitävät kirjasto Omenan lastenosaston henkilökunta), jossa kirja on luettu yhtäaikaa Carlos Ruiz Zafónin Marinan kanssa, mikä luonnollisesti vaikuttaa hieman lukutapaan, sekä Amman lukuhetkessä.

Katri Kirkkopelto: Molli

Kustannus: Lasten Keskus 2013
Kiitos kustantajalle!
Tähdet 5/5

muokattu 2.12.2013

Christy Burne: Takeshitan kintereillä I & II

Christy Burne: Takeshitan kintereillä I & II
Kuvitus: Siku
Aurinko Kustannus 2012 & 2013
Suomennos: Maarit Varpu
Lyhyesti: Japanilaisesta kansantarustosta ammentavan trilogian kaksi ensimmäistä osaa, joissa noin 12-vuotias japanilaistyttö Miku joutuu taistelemaan henkiolentoja vastaan suojellakseen perhettään ja luokkatovereitaan. Mukaansatempaavia ja jännittäviä kirjoja, jotka sopinevat yli 10-vuotialle (tutustu ensin!).

Kirkuna viilsi aivojani kuin katana-miekka lävistäen kauhua minuun. Minä väistelin, kumartelin ja juoksin syöksähdellen pulpettien välissä ja yritin päästä ovelle. Mutta Okudan pää pysyi minun ja vapauden välissä, hyökkäillen edestakaisin kuin musta ja nälkäinen haukka. Hänen päätön ruumiinsa vain seisoi luokassa liikkumatta ja odottaen, hievahtamatta kuin patsas.
"Anna lapsi minulle", pää kirkui. "Anna minulle lapsi!"

En ole pitkään aikaan lukenut mitään nuorten jännitys-/fantasiakirjoja, joten tunnen vähän kuin kepsuttelisin heikoilla jäillä aiheen kanssa, mutta täytyyhän näistä kirjoista kirjoittaa, sen verran ahnaasti hotkaisin ne läpi. Christy Burnen trilogian kaksi ensimmäisestä osaa, Takeshitan kintereillä I ja Sirppipyörre, Takeshitan kintereillä II tempaisevat lukijan mukaansa japanilaisen kansantaruston henkimaailmaan, eivätkä hevillä hellitä otettaan ennen kuin viimeinenkin sivu on käännetty esiin.

Miku on noin 12-vuotias tyttö, joka on muuttanut perheineen Japanista Englantiin hänen rakkaan isoäitinsä kuoltua. Isoäiti, Baba, oli nainen, joka tiesi kaiken japanilaisista hengistä, ja ehti kertoa Mikulle monta salaisuutta niiden nujertamiseksi ennen kuolemaansa. Eräänä päivänä Mikun kotiovelle koputetaan, mutta oven takana ei ole ketään. Vain kylmä pakkasilma sujahtaa sisään. Sen jälkeen pikkuveli sairastuu, ja Mikun täyttää levoton aavistus. Kun hänen luokkaansa ilmestyy outo sijainen, jonka kaulassa on punainen jälki, Miku tietää: Nukekubi on tullut vainoamaan hänen perhettään. Tämä pelottava henki näyttää ihmiseltä, mutta yöllä sen pää irtoaa ruumiista ja se jahtaa ihmisiä.

Siitä käynnistyy jännittävä seikkailu, jossa Miku ja tämän paras ystävä asettuvat vastustamaan henkiä. Toisessa kirjassa Nukekubin rinnalle astuu useita muita, joilla on kaikilla omanlaisiaan voimia: Kama itachit ovat hirvittäviä sirrpinäätiä, jotka viipaloivat kaikkea mikä tielle osuu. Satorit osaavat lukevat ajatuksesi, ja niistä pääsee vain tyhjentämällä mielensä. Suna-kake-babat ovat yrmeitä vanhoja rouvia, jotka elävät puiden latvoissa ja huvittelevat sirottelemalle santaa ihmisten päälle.

Kaikki vieraat kulttuurit ovat kiinnostavia, mutta Japani on minusta erityisen kiehtova. Olen lukenut kaikki Rei Shimurat, ihastelen kimonoita ja kanji-merkkejä sekä himoitsen sushia. Studio Ghiblin lastenelokuvat Totorosta ja muista ovat hienoja, ja tapaamani japanilaiset ovat hymyileviä, kohteliaita ja arvostavat Marimekkoa. Miten voisi olla pitämättä Japanista! Siksi olikin mielenkiintoista tarttua kirjoihin, jossa on japanilainen päähenkilö ja joiden aihepiirinä on maan kansantaruston henget.

Aluksi aloin lukea kirjoja 7-vuotiaan tyttäreni kanssa… Voinet arvata, ettei se ollut ihan onnistunut juttu! Hän kuunteli alkulukuja silmät selällään, teevadin kokoisina, ja toisen illan jälkeen päätinkin piilottaa kirjat vielä ainakin seuraaviksi viideksi vuodeksi. Koska totta puhuen, minulle itsellenikin, joka olen kauhun suhteen super naivi, näissä oli ihan sopivasti jännitystä, vaikka totta kai se oli aikuiselle suurimmaksi osaksi yliampuvaa ja humorististakin.

Toisessa kirjassa aloin paikoin sekaantua moninaisiin henkiolentoihin ja juoni tuntui hieman pitkitetyltä. Tästä huolimatta kirjat olivat yllättävän hurjia, mukaansatempaavia ja viihdyttäviä. Uskonkin, että 10-12-vuotiaat ja vanhemmat voivat innostua kirjoista kovasti! Aikuisen kannattaa kuitenkin ensin tutustua kirjoihin, ja päättää vasta sitten, sopivatko ne omalle lapselle ja missä iässä.

Kyseessä on trilogia, joten sarjan kolmas osa on vielä odotettavissa, ja jään odottelemaan sitä positivisin mielin. Ensimmäinen ja toinen osa olivat sopivasti erilaisia miljöiltään ja henkiolennoiltaan, ja siksi uskon tarinan jaksavan kantaa vielä tuon kolmannen osan. Esimerkiksi Mikun erityisvoimat ovat vielä suureksi osaksi löytymättä, ja toisessa osassa alkaneelle orastavalle romanssille sopii myös hyvin vielä jatkoa.

Kirjan lopussa on tietoa yokaista, näistä Japanissa yhä suosituista yliluonnollisista hengistä, jotka ovat esiintyneet japanilaisissa saduissa vuosisatoja ja joita on luetteloita vuodesta 1770 lähtien. Näiden outojen olioiden mukaan nimetään mm. ruokia ja ne ovat mangojen ja elokuvien tähtiä. Aihe, josta olisi mahtavaa tietää lisää, ja taas yksi syy kiinnostua lisää Japanista...

Japaniin sijoittuvia lastenkirjoja on tähän mennessä tullut vastaan kaksi, visuaalisesti kaunis ja sanomaltaan ajaton Pandan zentarinoita (Basam Books 2012) ja Aoki-sarja (WSOY 2011).

Christy Burne: Takeshitan kintereillä I & II
Aurinko Kustannus 2012 & 2013
Arvostelukappaleita

Juhani Känkänen: Joulu on jo ovella, Apo Apponen!

Juhani Känkänen: Joulu on jo ovella, Apo Apponen!
Kustannus: Teos 2013
48 s.
Lyhyesti: Sarjakuvamainen hauska kirja Apposen perheestä, päähenkilönä päiväkoti-ikäinen Apo. Meitä syksyllä 2012 kovasti naurattanut ykkösosa sai jatkoa, ja edeltäjänsä lailla tämäkin on aivan mainio: Tarina siitä, miten hitaasti joulu tulee lapsille, ja miten lasten odotus saattaapi joskus käydä aikuisten hermoon...

Apo kyllä yrittää olla kyselemättä, mutta joulun lähestyminen tuntuu kihelmöintinä koko vartalossa. Asiaa on mahdoton jättää sikseen.
- Jokohan nyt on…
- Ei vielä.
- Joko nyt on…
- Ei vielä.
- Entäpä nyt?
- Ei vielä.
- Joko…
- Ei!
- Iskä. Iskä. ISKÄ!
- Mitä ihm…?
- Joko nyt on joulu?

Syyskuussa, kun sataa ja tulee, Apo alkaa odottaa joulua. Kolmen kuukauden odotus on kenelle tahansa pitkä ja siihen mahtuu paljon. Jäätyneitä lätäköitä, ensimmäiset lumihiutaleet, ensimmäinen mäenlasku (ilman lunta), iskän herätystä keskellä yötä, soitto töihin kesken palaverin. Tilanne uhkaa kärjistyä, ja lopulta Apon tivaaminen ylittää muiden sietokyvyn. 

Onneksi piparinleivonta auttaa tuskaan. Etenkin jos tekee oikein hienon piparilinnan ja sekoittaa keskenään äidin pikeeri-liimausaineen ja Erikeeperin. Ekassa kirjassa kuvioissa mukana ollut aamupuurosta loikannut puuromies Kaaro Puttila löytää tässä kirjassa kaverin, Pertti Kakkarspepan ja tyttöystävän, Emma Riisi-Puurouksen. Iskä ja Apo hakevat kuusen, kuusi koristellaan, ja lopulta se joulukin tulee.

Apo Apposissa huumori nousee arjesta. Pienistä hetkistä, lapsen kysymyksistä, aikuisten reagoinneista, kaikkien käytöksestä. Kaikki on niin tavallista (ja lisänä pienen pojan mielikuvituksen hahmot), että samaistuminen on helppoa, mutta Känkänen osaa kaivaa hirveän taitavasti lapsiperheen arjesta esiin pienet huvittavat nyanssit ja tallentaa ne paperille, ilmeinä ja repliikkeinä.

Ehkä repeilemme kirjan ääressä juuri siksi, että tunnistamme tilanteet.

Ja ehkä arvostan ja ihastelen kirjoissa etenkin tätä: Apo Apposessa näkyy arvostus ihan tavallista arkea kohtaan, eikä juoneksi tarvita mitään ihmeellistä, vaan ihan tavallinen pikkulapsielämä riittää. Se on parasta.

Omassa elämässäkin sitä kyllä huomaa lasten hauskat lausahdukset ja arjen usein huvittavan absurdiuden, mutta sitten sitä taas jatkaa puuhastelua, eikä millään enää jälkikäteen voi muistaa kaikkea sitä hauskaa, mille nauroi. Apo Apponen auttaa huomaamaan ja muistamaan nämä hetket.

Myös kuvitus ja teksti toimivat täydentävät toisiaan loistavasti - en voi kuvitella toista ilman toista.

Meillä kirjoja rakastavat 7- ja 4-vuotiaat lapset ja mies. Pienikin pystyy hyvin seuraamaan tarinaa, koska kuvia on niin paljon ja tapahtumat koskettavat ihan pieniäkin, kuten nyt lasku hurjalta mäeltä. Ja sitten isompaa/aikuista naurattaa, kun hurja mäki osoittautuukin pieneksi nyppyläksi. Osa huumorista mennee yli hilseen pieneltä lukijalta, mutta hyvä vain, kun kaikki voivat nauttia!

Omasta joulunodotuksesta sen verran, että meillä on kuunneltu joululauluja jo ainakin parin kuukauden ajan, sillä ne ovat lasten suosikkeja. Nytkin "Petteri Punakuono" raikaa taustalla. Että jos Apo alkaa kysellä kolme kuukautta ennen joulua tauotta "Joko on joulu", niin meillä alkavat kaikua joululaulut samaan aikaan...

Hyvää huomenta Apo Apponen -kirjan olen arvioinut täällä.

Apo Apposen joulunodotuksesta on luettu myös Sinisellä Keskitiellä, joka on muuten tosi kiva blogi lastenkirjoista ja muusta lapsiperheen arjesta.

Juhani Känkänen: Joulu on jo ovella, Apo Apponen!
Kustannus: Teos 2013
Yllätyksenä saatu arvostelukappale, josta kiitos!

PS. Melkein unohdin Lapsen oikeuksien päivän! Päivän kunniaksi haluan ehdottomasti nostaa esiin lasten oikeuksia käsittelevän hienon ja tärkeän Me kaikki synnymme vapaina. Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus lapsille (Lastenkeskus 2008).

Lapsista vamman kanssa kertoo niinikään koskettava ja ajatuksia herättävä Lokkivuoren Joonatan (Saarni-Kirjat 2009).