Koska kaikkien hiukset ovat makeet! Salonki Reilukutri on iloinen kuvakirja ja oodi erilaisille hiuksille

C.A.Davis: Salonki Reilukutri (alkup. The Hair Fair, kust. Every Child Books)
Kuvitus: Mary-Anne Hampton
Suomennos: Marjukka Weide
Kustannus: Marjukka Weide 2019
32 s.
Lyhyesti: Kuvakirja hiussalongin erilaisista lapsiasiakkaista. Kirja, josta huokkuu rakkaus ja arvostus ihan jokaisenlaista lasta kohtaan ja ihan jokaisenlaisia hiuksia kohtaan.

Sillä tarvitaanhan sellaisia paikkoja,
joissa aivan kaikenlaiset lapset
ovat tervetulleita ja rakkaita. 

Ma Brownilla ja setä Jamalilla on kiireisellä kadulla hiussalonki, jonka ovi käy tiuhaan. Asiakkaat ovat lapsia, joiden erilaisiin hiuksiin kampaajamestarit taikovat mitä erilaisempia luovia luomuksia: lettejä, twistejä, keesejä, lokseja, cornrowia. Ajeltuja sivuja ja sivuilta leikattuja ja päältä tasaisia ja vaikka mitä.

Ettehän unohda Leilaa, salongin ujointa asiakasta. Ovesta hiipii niin hiljaa, ettet huomaa tätä lasta.

Violetin väliseinän vieressä hän on kuin ei oisikaan, mutta ihana pyöreä afronsa puhuu kyllä puolestaan.  

Eikä setä Jamalin ja Ma Brownin aika käy pitkäksi, sillä niin erilaisia lapsia hiussalongin ovista lykkää. Sileätukkainen kaipaa kiharoita, toinen etsii päähänsä eksperimenttiä, yksi syö herkkuja ja toinen laulaa parturin tuolissa. Pitkän päivän päätteeksi kampaajamestarit ovatkin uupuneita mutta onnellisia: "On työ raskasta mutta asiakkaat ihanat."

Kaipaan ikuisesti heterogeenisempiä henkilöhahmoja suomalaiseen lastenkirjatarjontaan, jotka uskaltaisivat kurkottaa kaiken sen varieteetin suuntaan, joita lapsissa tänä päivänä on. Tässä niitä nyt on, siitä suurkiitos kirjan suomentajalle ja kustantajalle Marjukka Weidelle. Kun kustantamoista ei näytetty vihreää valoa kirjan suuntaan, hän kääri hihat ja hoiti itse alunperin etelä-afrikkalaisen kirjan sekä kääntämisen että kustannuksen.

Lopputuloksena on kirja, josta huokkuu rakkaus ja arvostus ihan jokaisenlaista lasta kohtaan ja ihan jokaisenlaisia hiuksia kohtaan. Jokaisen hiukset ovat hyvät ja hienot ja niistä saa makeita juttuja aikaiseksi.

Lyhyesti käsitellään myös kaipausta toisenlaisiin hiuksiin, kun haluaisi ihan erilaiset hiukset kuin luontoäiti on suonut: kiinalaistaustainen Willow Chin kaipaa suoran mustan tukkansa tilalle kiharia kutreja, samanlaiset kuin parhaalla kaverilla. Mutta Ma Brown lohduttaa: "Ei kannata omaa kaunista suoran sileää lookia alkaa vaihtaa."

Tämä kaipaus on tuttua meiltä kotoakin. 5-vuotias afrotukkainen toivoo, että omat hiukset olisivat kuten äidillä, sileät ja pitkät. Ja äiti (siis minä) taas on toivonut lapsesta asti luonnonkiharia hiuksia. Vaaleahiuksinen tytär toivoo ruskeita hiuksia, 10-vuotias afrotukka pitkää otsatukkaa sivulle heitettäväksi. Ja isä toivoo edes jonkinlaisia hiuksia kaljulle päälaelle.

C.A. Davis onkin ehkä osunut johonkin syvempään ilmiöön hiuskirjallaan. Siihen, miten vaikeaa on hyväksyä itseään juuri sellaisena kuin on. Ja miten yleismaailmallista tämä on.

Afrotukkaisilla lapsilla on kuitenkin vielä oma haasteensa, kun kaikki ympäröivä kuvastomme näyttää länsimaista sileää tukkaa, eikä kampaajien ammattitaito välttämättä riitä afron työstämiseen. Siksi tämä kirja onkin niin mahtava. Suosikkiaukeamani on alla oleva, jossa perhekodin pojilla on kaikilla mitä upein kampaus.  

Lauantaina perhekodin pojat ehdottavat skabaa: "Sano, kellä fleda ja kasvot mätsäävät parhaalla tapaa."

Ajellut sivut, päältä tasainen, alta leikattu, keesi. Setä Jamal taiteilee tanssien. Kerrohan mielipiteesi! 

Kieli on kirjoitettu hauskasti lorumaiseen muotoon, mikä korostaa kirjan kepeää ja iloista otetta.

Tämä on aivan loistava kirja tietysti kaikkiin perheisiin, joissa saadaan nauttia erilaisista hiuksista, sekä kaikkiin päiväkoteihin, joissa kaikkien hiukset ovat aivan yhtä ihanat.


PS. Meillä kotonakin on tehty viime aikoina hieno tukka, siitä vielä alla kuva. Cornrowt ovat kampauksen nimi.

C.A.Davis: Salonki Reilukutri (alkup. The Hair Fair, kust. Every Child Books)
Kuvitus: Mary-Anne Hampton
Suomennos: Marjukka Weide
Kustannus: Marjukka Weide 2019
32 s.
Mistä: Arvostelukappale

Finlandia-palkintotilaisuudessa otettiin kantaa lukemisen puolesta – samaa yritämme kotona

Kotimaisen kirjallisuuden juhlassa, Finlandia-palkintojen jakotilaisuudessa puhuttiin paljon lukemisesta. 

Siitä, miten nuorten, etenkin poikien lukutaito on heikentynyt ja lukuhalu vähentynyt. Siitä, miten eriarvoiseen asemaan kirjoja lukeva ja niitä välttelevä nuori joutuvat, kun heidän sanavarastonsa ovat maailmojen päässä toisistaan. 15 000 versus 50 000 – 70 000 sanaa, siinä on järisyttävä ero. 

Sillä sanoilla ajatellaan, luodaan siltoja ihmisten välille, luodaan käsitteitä joilla maailma toimii. Sanat ovat vallankäyttöä, sanoilla kekseliäs jyrää verbaalisesti heikomman ja katsoo ylenkatseellisesti toista, joka ei ymmärrä mistä toinen puhuu. Sanoilla myös kasvatetaan myötätuntoa ja empatiaa. 

Lukuhaluttomuus on selkeä syy lukutaidon heikentymiseen, näyttävät tutkimukset. "Uhkakuvana on, että suomen kielestä tulee vastaisuudessa isolle joukolle suomalaisia ensimmäinen vieras kieli", sanoi lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnonsaajan valinnut Olavi Uusivirta. 


Meilläkin on kotona kokemusta 10-vuotiaan lukuhaluttomuudesta. Lukemaan pakottamisesta, lahjomisesta tai ehkä oikeammin palkitsemisesta, kun kirja on saatu luetuksi kannesta kanteen. Takkuilevasta lukemisesta. 

Tarinoihin on myös todella rakastuttu, mutta vain, jos niitä saa kuunnella – mitä onkin saanut tehdä koko pienen ikänsä. Koulussa reaaliaineiden lukemisen määrä kasvaa kuitenkin kokoajan sellaista tahtia, että lukeminen on pikkuhiljaa saatava sujuvaksi. Se taas on vaatinut aivan käsittämättömän määrän väittelyä, vaatimista ja vaihtoehtojen karsimista, jotta haave jokapäiväisestä kymmenminuuttisesta, sitten puolituntisesta kunnon kirjan kanssa on saatu toteutumaan. 

Eikä sitä ole aina jaksanut. On ollut viikkoja ilman lukemista. Palkintojen vaihtamista, järkipuhetta, kiivailua puolin ja toisin. Onneksi on koulu! Opettajan valitsemat romaanit, pistokokeet luettavista romaaneista, luokassa yhdessä lukeminen. 

Yhdessä on edetty. Koulu on muistuttanut silloinkin kun itse on toivonut unohtavansa. Koulu tekee valtavasti töitä lukemisen eteen: on lukuviikkoja, joiden aikana kaikki oppilaat saavat lukea välitunnit sisällä, on BookBeatiin tutustuttamista, lukudiplomeita, kirjastokäyntejä, kirjallisuutta tukevia teatterikäyntejä. Niistä kaikista iso kiitos. 


Ja on loistavia kirjailijoita ja kirjoja jokaiseen makuun! Kuten Marisha Rasi-Koskinen, lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaja 2019 sanoi, tarvitaan kaikenlaisia kirjoja. 

Tarvitaan kirjoja, jotka houkuttelevat vähemmän lukevia lukemaan, joissa on kenties kuvitusta – kuten vaikkapa Neropatin päiväkirjoissa – tai helpotettu kieli (onneksi selkokielisiä romaaneja ilmestyy yhä enemmän). 

Ja tarvitaan kirjoja "nuorille, jotka rakastavat lukemista, jotka eivät voi elää ilman kirjoja". Sellaisille kuin 10-vuotiaan isosisko. Heille Rasi-Koskinen kokee ennen kaikkea kirjoittavansa, ja sellainen on myös voittajaromaani Auringon pimeä puoli. 

"Kirjoitan samalla tavalla nuorille kuin kirjoitan aikuisille. Kirjoitan kirjoittamisen vuoksi, kirjallisuuden vuoksi, kirjan itsensä vuoksi. Etsin, sanoitan, yritän ymmärtää. Uskon että samalla syntyy teos, joka voi vetää mukanansa myös tottumattomia kirjan lukijoita. Kirjan voi ymmärtää monin eri tavoin, monin eri tasoin", sanoi Rasi-Koskinen palkintopuheessaan. 



Aikuisena ei voi todellakaan tietää, mikä kirja vetää nuoren lukemisen maailmaan. Siksi pitää tarjota kaikenlaista. Kuten Olavi Uusivirran perheessä, jossa isä oli suositellut mm. Eeva-Liisa Manneria, Gorkia ja Dostojevskiä, kun poika oli 8-vuotiaana kysynyt hyviä kirjailijoita. 

Ehkäpä monipuolisesta lukuhistoriasta henki Uusivirran rikasta kieltä hersyävä puhe: "...kirjat ovat muutakin kuin kirjoja. Ne ovat lyhtyjä, peilejä, periskooppeja, liimaa, tunneleita, astaloita ja oravanmarjoja."

Meillä eräänlaiseksi lyhdyksi nousi vihdoin Kirsti Ellilän Majavakevät, joka voitti vuonna 2013 Arvid Lydecken -palkinnon. Kiusatusta ja pienenä adoptoidusta Hillasta kertova kirja vaikutti jossain syvällä 10-vuotiaassa ja sai valot palamaan makuuhuoneessa vielä pitkään nukkumaanmenoajan jälkeen. 

Ehkä kirjan kanssa kävi kuten Anna-Riikka Carlsson, Suomen Kirjasäätiön hallituksen puheenjohtaja, sanoi kirjojen kanssa käyvän: "Kirjallisuus tarjoaa meille rauhallisen paikan kohdata itsemme ja toisemme ilman arkitodellisuuden asettamia ahtaita määritelmiä sille, kuka on oikeanlainen, oikean näköinen, oikean ikäinen tai oikeassa paikassa. ... Lukemiseen liittyy myös ihana hyödyttömyys ja joutilaisuus. Monet lukevat, koska lukeminen on yksinkertaisesti hauskaa." 

Kymmenvuotias kuvasi samaa näin: "Se oli jotenkin kiva lukea, se jotenkin herätti mut."

Opettajan valitsema iki-ihana Ronja Ryövärintytär oli jo toinen kirja, joka "herätti". 
"Aluksi se tuntui vaikealta, mut sit mä totuin siihen. Mä en tiedä miks jengi ei lue." 

Oli aika heittää yläfemmat isän kanssa.


Lukemista kuvasi kauniisti myöskin kaunokirjallisuuden Finlandian valinnut Yleisradion toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila:

"... minulle kirjaan tarttuminen, sivujen käänteleminen ja se tunne kirjan ääressä olemisesta on itsessään hiljentävää ja keskittymään rohkaisevaa, sitä mitä lukeminen parhaimmillaan on. Pala pientä pyhyyttä tekisi mieli sanoa."

Vaikka välillä on raskasta asettua seisomaan laitteiden ja lastensa väliin, vaatia tai houkutella, ei  luovuteta. Kannetaan kirjapinoja, avataan BookBeateja, tietokirjoja ja runokirjoja, ja katsotaan välillä elokuvia (ja muistetaan ainakin vällillä sanoa, miten kirja kannattaa lukea ennen elokuvan katsomista), valokuvia, tauluja ja luontoa ja kuunnellaan musiikkia. Sillä kuten Rasi-Koskinen kauniisti kiitospuheessaan sanoi, kaikki taide kannattelee meitä. 


Kiitos Suomen Kirjasäätiölle kutsusta palkinnonjakotilaisuuteen.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon voitti Marisha Rasi-Koskinen teoksellaan Auringon pimeä puoli (WSOY).

Kirjamessuilla on kivaa!

Kivaa! Uudestaan! Näin kiljahteli neljävuotias kuopukseni liukuessaan sisään kirjamessuille pitkin pitkää, pinkkiä, kumpuilevaa liukumäkeä. 

Liukumäen vieressä oli pitkä jono nuoria, jotka jonottivat maistelemaan jäätelöitä ja strösseleitä. Karkkien vierestä löytyi kauniisti valaistu pokkarihylly, joka houkutteli koskettamaan ja avaamaan kansia. 

Kutsuvia löhöilypaikkoja ja kauniita kirjan kansia joka paikassa, hyväntuulisia, kaikenikäisiä ihmisiä sekä innostuneita haastateltavia ja esiintyjiä. 

Kaikin tavoin iloinen ja energinen oli siis vaikutelma tämän vuoden kirjamessuista. Emmekä selkeästi olleet ainoa ilahtunut lapsiperhe messuilla. Messujen ohjelmajohtaja Ronja Salmen mukaan messuilla tehtiin kävijäennätys, ja nimenomaan nuoria ja lapsiperheitä oli aiempaa enemmän.

Se, että messujen käytäviä tallusti huikeat 92 000 muutakin kävijää neljän päivän aikana, ei haitannut tahi näkynyt tunnelmassa. Käytävillä ei ollut ahdistavaa tungosta, ja kaikkialla oli valoisaa, paikoin jopa kaunista.

Kirjat, kirjapinot ja kirjaseinät olivat luonnollisesti pääosassa, mutta niiden ohella myös ihmiset, esiintyjät, jotka olivat innoissaan kuka mistäkin. Yhteensä lavoilla oli yli 900 ohjelmanumeroa, joten jokainen löysi varmasti kiinnostavaa kuultavaa.

Itse pidin tänäkin vuonna eniten nuorten lavan Kallion annista, jossa Kallion lukion oppilaat haastattelevat kirjailijoita ja herättävät samalla kiintoisia keskusteluja. Satuin kuulemaan Jenni Pääskysaaren (Hetki ennen kuin maailma muuttui) haastattelun, sekä paneelikeskustelun Tulevaisuuden toivot väsyvät (Katri Manninen, Miisa Rotola-Pukkila, Johannes Ekholm, Susanna Tamminen).

Lasten alue oli tilava ja värikäs. Muumiteemaisessa katoksessa sai loikoilla ja katsella muumeja. Tapahtumalavoilla Kumpulassa ja Toukolassa oli tauotta kaikenlaista hauskaa, joista upein kohdalle osunut esitys oli ehdottomasti hersyvän hauska ruotsinkielisen Teater Tapirin esityksiä lastenrunoista. Se oli niin hieno, että olisin toivonut sitä viikonlopulle. Näimme myös Muumipeikon ja Pikkumyyn sekä Supermarsun jammailemassa.

Supermarsu

Tubettaja Miklu

Kirjastoauto

Viereisessä hallissa samaan aikaan järjestettävät viini ja ruoka -messut sopivat kirjojen kylkeen kyllä erittäin hyvin. Ensin kirjoja ja kiinnostavia esityksiä, sitten lasilliset hyvää viiniä ja pientä naposteltavaa. 

Ihan mahtavia hetkiä siis kirjamessuilla tänä vuonna! Ja neljävuotiaskin on nyt myyty tapahtumasta. Näin niitä kirjamessuystäviä saa!

Kiitos kirjamessuille bloggaajalipusta!

Kun rakas kuolee. Silkkiapinan nauru on lumoava kuvakirja

Annika Sandelin: Silkkiapinan nauru

Kuvitus: Linda Bondestam

Kustannus: Teos & Förlaget 2019

Suomennos: Maarit Halmesarka

Lyhyesti: Taiturimainen kuvan ja tekstin kokonaisuus silkkiapinaystävän kuolemasta tapiirin silmin. Miten joku niin rakas voi olla yhtäkkiä poissa? Sademetsään sijoittuva tarina kuoleman herättämistä monenlaisista tunteista; kaipauksesta, suuttumuksesta, yksinäisyydestä, ja lopulta sen huomaamisesta, miten puhuminen ja yhdessäolo muiden kanssa lohduttavat. 

 – Sellaista elämä valitettavasti on, tukaani sanoi. Ensin elää ja juoksee ympäriinsä, ja sitten kuolee eikä lennä tai juokse enää mihinkään.
Tapiiri upotti nenänsä syvemmälle sammaleeseen. 

Silkkiapinan nauru on todennäköisesti paras kuvakirja läheisen kuolemasta, jonka olen lukenut. Annika Sandelin on pienellä tarinalla onnistunut tavoittamaan niin paljon tunteita ja ajatuksia, joita läheisen kuolema voi tuoda mukanaan, että surullisesta tunnelmasta ja luomien takana pistelevistä kyynelistä huolimatta rakastuin kirjaan heti.

Teksti kulkee kauniisti Linda Bondestamin taidokkaan kuvituksen rinnalla. Kuvitus on tummasävyistä, kuten aiheeseen sopii, se kulkee vahvan vihreän ja sinisen sävyissä, sademetsän tunnelmissa, jossa ystävykset asuvat. Ensin tunnelma on jännittävä, ystävyyden mukanaantuomien seikkailujen sävyttämää. Ystävykset tekevät kepposia, leikkivät sokkoa, kuuntelevat laulukaskaiden siritystä. Mutta sitten silkkiapina sairastuu, ja eräänä aamuna kuolee. Kuva kuolleesta silkkiapinasta on hauraudessaan ja pienuudessaan sydäntä kouristava.

 

Tapiirin on vaikea käsittää, miten muut suhtautuvat niin eri tavoin hänen rakkaan ystävänsä kuolemaan. Kukaan toinen ei voi täysin ymmärtää, millä tavalla suru valtaa sen kohdanneen tapiirin. Ja miten kaikkien muiden toiminta vain muistuttaa siitä, mitä rakas sillkiapina olisi siinä tilanteessa sanonut, miten hän olisi nauranut, miten toiminut. Tapiiri pakenee yksin metsään, ja sade sataa hänen surunsa päälle.

Ystävät eivät kuitenkaan halua jättää tapiiria yksin, vaikka lohduttavia sanoja on vaikea, ellei mahdotonkin löytää. Mutta ruokaa pitää hankkia, ja yhdessä voidaan kertoa tarinoita silkkiapinasta. Ja pyytää toista kertomaan rakkaasta ystävästään. Pohtia yhdessä, missä kuollut mahtaa nyt olla, onko hänellä kaikki hyvin. 

 

Yöllä uintireissulla tapiiri on kuulevinaan rakkaan ystävänsä naurun. Sillä tavoin silkkiapina on aina tapiirin luona, muistoissa. Toisen nauru – voiko parempaa muistoa ollakaan? Ja toisten keskelle kääriytyessään tapiiri hengittää siinä olevien ystäviensä tuoksua, kuuntelee heidän hengitystään, eikä ole ihan niin yksin. 

Silkkiapinan nauru on hieno kirja paitsi koskettavan, oivaltavan ja monipuolisen tarinan ohella myös kuvituksensa osalta. Sademetsä ja sen miljöö eksoottisine kukkineen, hedelmineen ja eläimineen luo tarinaan omanlaisensa taikamaailman, jota suoraviivainen, vahvasävyinen kuvitus hienosti rakentaa. Bondestam kuvittaa eläimet vuorotellen joko pieninä, varjomaisina ja luontoon lähes haipuvina hahmoina, ja nostaa ne sitten välillä kuvan etualalle, ilmentämään tunteita ja eläinten yhdessäoloa. Pääasiassa lukija kuitenkin katselee tapahtumia etäämmältä, mikä saattaa olla harkittu keino käsitellä lastenkirjassa suurta, surullista aihetta. Perspektiivin vaihtelu syventää tarinaa vielä entisestään.

Suomentaja Maarit Halmesaran käännös on niinikään taidokasta.


Kuolema on teemana myös mm. Vaarin saari, Muistojen puu ja Kuusen siementen lähtö -kirjoissa, joista olen kirjoittanut aiemmin.

Annika Sandelin: Silkkiapinan nauru

Kuvitus: Linda Bondestam

Kustannus: Teos & Förlaget 2019

Suomennos: Maarit Halmesarka

Mistä? Yllätyskappale kustantajalta. 

Helmenkalastaja on kiehtova saturomaani

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja
Kuvitukset: Tuuli Toivola
Kustannus: S&S 2017
249 sivua

Lyhyesti: Mukaansatempaava seikkailuromaani, joka sijoittuu vedenalaiseen maailmaan ja metsään. Miranda on päättänyt löytää Silmäterän, helmistä arvokkaimman, mutta etsinnässä on myös vaaroja.
Kirjan teemoja ovat mm. päähenkilön yksinäisyys ja vanhempien hylkääminen, ystävystyminen ja ylpeyden nieleminen, sekä kysymys ikuisen etsimisen mielekkyydestä.
Tämä menee 9-vuotiaan hyllyyn!

Takerrun leviin niin lujasti, että rystysiäni kivistää, mutta vesiputous tahtoo jatkuvasti imaista minut mukaansa. Valmistaudun siihen, että Sirkka heitetään hetkenä minä hyvänsä uudestaan veteen. Iberis ei luovuta, hän aikoo pakottaa Sirkan sukeltamaan, kunnes tämä löytää helmen... tai hukkuu. 

Miranda on helmenkalastaja, paras kaikista. Hän viettää päivät etsien merenpohjasta erivärisiä kauniita helmiä myytäväksi. Kunnes kuningatar julistaa Silmäterän, helmistä suurimman ja kauneimman, etsinnän alkaneeksi.

Taas. Pienenä Miranda on jo menettänyt isänsä Silmäterän etsinnälle, sillä kuka etsintään ryhtyy, joutuu pakkomielteisesti helmen pauloihin. Eikä Miranda ole ainoa lapsi, joka on menettänyt vanhempansa näiden etsiessä kunniaa ja menestystä.

Tällä kertaa Miranda on päättänyt onnistua löytämään Silmäterän. Sitten hän saa yllättäen vaivoikseen nuoren tytön, Sirkan, joka ei osaa edes sukeltaa kunnolla, mutta jonka nauru kaikuu vetten päällä. Kun seikkailu vie tytöt sinne, missä meri loppuu ja pohjoisen metsät alkavat, paljastuu Sirkasta yllättäviä taitoja. Entä kuka on tuo kylmyyttä uhkuva nainen, joka heitä seuraa?

Karin Erlandssonin Helmenkalastaja on ihana lukuromaani alakouluikäisille. Se tarjoaa jännitystä ja nopeita käänteitä ja kieli on sopivan helppolukuista. Graafinen ilme on keveä ja kansi erityisen houkutteleva. Mutta tarinassa on myös syvempiä juonteita ja pohdintaa siitä, mikä elämässä on tärkeää. Kunnia ja voitto, vai ystävyys, paikka jota kutsua kodiksi, ihmiset ympärillä? Ja miten helposti alamme tavoitella jotain, joka ei lopulta ehkä olekaan niin tärkeää!

Tarkemmin tutkittuna romaani onkin kuin sipuli, jota voi kuoria yhä syvemmälle ja löytää yhä uusia kiinnostavia kysymyksiä. Voiko elämänsä muuttaa ja aloittaa kaiken alusta jossain muualla, toisenlaisena ihmisenä? Mitä järkeä on ikuisessa etsinnässä? Mitä ihmiset etsivät? Mikä saa vanhemman hylkäämään lapsensa?

Tästä huolimatta sävy pysyy kepeänä, mikä on kiva. Romaani näyttää, että omaa tietään ja polkuaan voi ja kannattaa etsiä, eikä synnyinseutu ole välttämättä se itselle kaikkein sopivin. Mutta joskus taustalla voi olla pakeneminen vääristä syistä, ja silloin ihminen katoaa myös itseltään. Avun pyytäminen on rohkeutta.

Romaani sopii hyvin noin 8–12-vuotiaille, ja tarjoaa monipuolisesti pohdittavaa koulussa ja jatkotyöstettäväksi. 

Romaani on voittanut Runeberg Junior -palkinnon, ollut Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkintoehdokkaana ja voittanut Schildts&Söderströmin lastenromaanikilpailun Berättelsen är bäst!

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja

Kuvitukset: Tuuli Toivola
Kustannus: S&S 2017
249 sivua
Mistä: Yllätyskappale kustantajalta

Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)

Taru Anttonen ja Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)
Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan
Kustannus: Into Kustannus Oy 2018
Lyhyesti: Inspiroitua, nauttia, saada tietoa, lukea kertomuksia, koukuttua, ahmia, unohtaa ajankulu. Niistä aineksista on hyvän tietokirjan lukuhetki tehty. Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) on juuri sellainen tietokirja. Finlandia junior -ehdokas, monenikäiselle mainio.

Vain yksi nainen oli Saria ennen hakenut palopelastajaksi, mutta ei ollut läpäissyt pääsykokeita. Moni kuvittelikin, että testit olisivat naisille liian rankat. Sari oli kuitenkin harjoitellut kuntosalilla niin paljon, että tiesi pärjäävänsä. (Sari Rautiala)

Oi mikä inspiraatiopläjäys Sankaritarinoita tytöille on! Hyväntuulisesti kerrottuja tarinoita toinen toistaan kiinnostavammasta naisesta, jotka ovat tuulimyllyjä vastaan taistellen, itseensä uskoen ja omaa sydäntään kuunnellen seuranneet omaa mutkaista polkuaan.

Ja päässeet sinne, mistä ovat haaveilleet!

Kirjan naiset ovat usein alalla, jolle kovin moni nainen ei ole vielä tallannut polkua. Siksi he saavat vastaansa hämmentyneitä isäntiä, pisteliäitä kollegoja ja epäluuloisia vanhempia.

Tästä kirjasta oli kerrassaan hankala kirjoittaa, sillä aina kun ryhdyin siihen, huomasin uppotuneeni kirjaan jälleen yhdeksi tunniksi! Se kertookin kaiken olennaisen: Lyhyitä, kahden sivun mittaisia tarinoita jää ahmimaan, sillä henkilöt ovat vaihtelevia ja kiinnostavia. Kieli on eloisaa ja etenee hyvin, ja taidokas kuvitus jäsentää kirjaa onnistuneesti.

Henkilöiden kavalkadi on laaja: Palopelastajasta tubettajaan, maanmittarista malliin, lotasta nyhtökauran keksijään. Luonnontietelijöitä, taiteilijoita, tiedenaisia, yhteiskunnallisia vaikuttajia, urheilijoita, lentäjiä, seikkailijoita...

Yhteensä 60 naissankaria, 1500-luvulla eläneistä 1990-luvulla syntyneisiin. Painopisteenä ovat 1900-luvun jälkeen syntyneet naiset.

Kirjoittaja- ja kuvittajakaartina on iso joukko, mikä on hyvä valinta, sillä tarinat eivät toista itseään. Ja kuvitus! Alla otteita enimmäkseen värikylläisistä kuvista, ilmeikkäistä hahmoista ja erilaisista tyyleistä.




Kirjaa on kehuttu paljon siitä, että se nostaa esille myös tavallisempia, vähemmän tunnettuja sankareita.

Itse pidän etenkin siitä, miten kirjassa on taiten yhdistetty tieto ja kertomus, ja tarinoita kerrotaan jopa saduista tuttuja rakenteita  hyödyntäen. Tilanteet avautuvat lukijalle kuin näyttämökirja, ja lukija saa hetkeksi astua kulloisenkin henkilön elämään ja yhteen merkittävään hetkeen tämän elämässä. Tuo hetki on lähtölaukaus henkilön myöhemmälle elämälle, hänen arvoilleen ja saavutuksilleen.

Kerran kauan sitten erään helsinkiläisen kodin ikkunassa saattoi nähdä vaaleatukkaisen ja rusoposkisen tytön katselemassa kadulle isoilla sinisillä silmillään. 

Tuon tytön nimi oli Helene, ja hän tunsi olonsa usein yksinäiseksi. (Helene Schjerfbeck)  

Onneksi näistä kirjoista on tullut niin suosittuja! Olen ollut niin iloinen nähdessäni 12-vuotiaan tyttäreni nenä kiinni näissä ainutlaatuisista ja itseensä uskovista naisista kertovissa kirjoissa. Itselleni tälläisistä erilaisista elämäntarinoista, erilaisista henkilöistä ja erilaisista eämäntavoista lukeminen on melkein kuin hengittäminen, yhtä tarpeellista!

Hän ei ollut oikeastaan missään vaiheessa tavallinen tyttö, koska tavallisia tyttöjä ei olekaan. (Kaarina Maununtytär)

Siis lennetään, purraan hammasta, onnistutaan, yritetään, jatketaan! Valoisaa kevättalvea kaikille!

 

Taru Anttonen ja Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)
Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan
Kustannus: Into Kustannus Oy 2018
Mistä? Arvostelukappale

Valkoinen kettu - Le renard blanc

Timothee Le Veel: Le renard blanc
Kaleidosscope 2018
Ranskalainen kuvakirja ketusta, joka on päätynyt kauas kotoa pohjoiseen, lumiseen metsään ja kadottanut samalla ruskean värinsä. Herkästi kuvitettu kirja vie lukijan lumiseen metsään sen sävyineen ja tunnelmineen.


Pojoisen valkea luonto on innoittanut Timothee Le Veelin kuvittamaan ja kirjoittamaan tarinan ketusta pohjoisen talvessa. Kesän loputtua kettu päättää lähteä tutkimaan maailmaa. Se herää kaukana kotoa lumen sataessa hiljalleen sen kuonolle, ja ihastuu pehmeään, valkoiseen lumeen ympärillään.



Tavatessaan karhun kettu kuitenkin järkyttyy: Mihin on hävinnyt sen kaunis ruskea turkki yön aikana? 
Kettu ja karhu tapaavat metsässä kuljeskellessaan erilaisia eläimiä: jäniksen, joka haluaisi olla mahdollisimman näkymätön, ja väreistään ylpeän fasaanin.

Joutsenet kertovat ketulle, miten valkoinen väri on taikaa: miten taivaan eri värit peilautuvat niiden valkoisissa höyhenissä auringonlaskun aikaan.

Kuvakirja on taideteos, joka vangitsee ihastuttavasti talvisen metsän pehmeyden, hämäryyden ja utuisuuden. Sävymaailmassa on sinistä, valkoista, ruskeaa ja harmaata, vaalean ja tumman kontrastia. Akvarellin ja viivapiirroksen yhdistelmä luo herkkiä maisemia. Le Veel kuvittaa lumen ja lumisateen tavattoman kauniisti.

Timothee Le Veel on Pariisissa asuva taiteilija ja kuvittaja.

Välähdyksiä Finlandia-palkintojenjaosta ja Lukuliikkeestä

Ensin uutinen, joka ei ole enää uutinen, sillä se on jo vanha: Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirous sai vuoden 2018 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

Toimittaja ja tv-tuottaja Riku Rantala teki tänä vuonna valinnan. Mahdottoman valinnan, kuten hän sanoi. Kun mukana on yksi tietokirja, kaksi kuvakirjaa ja kolme kaunokirjaa, erottuu jokainen kilpailijoistaan. "Kaikki ovat omintakeisia, kiinnostavia ja taiten tehtyjä", hän kehui ehdokkaita.

Sillä siitä Finlandia-palkinnossa ehkä nimenomaan onkin kysymys: prosessista, joka nostaa monia upeita kirjoja julkisuuteen. Tätä painotti myös kaunokirjallisuuden sarjan voittajan valinnut, kirjallisuustoimittaja ja Turun kirjamessujen 2018 ohjelmapäällikkö Seppo Puttonen.

Rantala kannusti ihan jokaista tutkimaan lasten- ja nuortensarjan ehdokaskirjojen maailmoja. Tai oikeastaan määräsi, diktaattorin mahtikäskyllä, kuten hän yleisöä nauratti.

"Lukekaa nämä! Sillä tämän vuoden ehdokkaat vahvistavat vanhaa viisautta: juuri lasten- ja nuortenkirjallisuus kuvaa parhaiten tätä hetkeä ja tulevaisuutta, ajan ilmiöitä ja kipukohtia, asioita, joista ei ole ennen puhuttu", hän summasi.

Tuhatkuolevan kirousta hän kiitti romaaniksi, joka "kertoo suuren, kansainvälisen tason tarinan, pitää otteessaan ja inspiroi pohtimaan. Sen herättämät kysymykset jäävät elämään mielessä pitkään."

Samaa puhuttelevuutta, valtioiden rajojen ja vuosikymmenten ylitse ulottuvia säikeitä kiittelivät myös tiede- ja kaunokirjasarjojen voittajien valitsijat Virpi Suutari ja Seppo Puttonen. Ilmastonmuutos ja ylipäänsä asioihin tarttuminen nousivat esiin monissa puheenvuoroissa.

Lasten- ja nuorten lukeminen petaa koko kansakunnan lukemisen tulevaisuutta. Ja sen nykyhetki herättää kirja-alan toimijoissa huolta.

Siksi hihat onkin kääritty ylös ja haasteeseen vastattu Lukuliikkeellä, jonka avulla halutaan edistää suomalaisten lukemista kaikin mahdollisin tavoin. Sen taustalla on valtavan monipuolinen joukko erilaisia järjestöjä, opettajia, kirjailijoita, tutkijoita sekä kirjastojen, kustantamojen, kaupunkien ja yliopistojen edustajia.

Kuka tahansa voi aloittaa oman lukemiskampanjansa somettamalla siitä aihetunnisteella #lukuliike.

"Lukemisen eteen tehdään paljon töitä, ja Lukuliike konkretisoi ja vetää toimijat yhteen", sanoi Suomen Kirjasäätiön puheenjohtaja Minna Castren aloituspuheenvuorossaan.

Lukeminen on tärkeää, sillä kuten kaunokirjallisuuden Finlandian teoksellaan Taivaanpallo voittanut Olli Jalonen sen kauniisti summasi: "Lukeminen ei ole vain lukemista, se on ymmärtämistä. Lukemisessa piileskelee vapauden valtakuntia."

Siksi ihan jokaisen panostusta tarvitaan, jotta lukemisen arvostus säilyisi Suomessa korkeana ja lasten lukutaito sujuvana ja monipuolisena. Iltasadut, lukemiseen positivisesti suhtautuminen, aikuisten lukeminen lasten nähden, positiiviset roolimallit, kaikki tämä luo lukemiseen kannustavan ilmapiirin.

... Jotta kaikille avautuisivat samat mahdollisuudet ymmärtää, avata vapauden valtakuntien ovia.

Alla vielä kuvat lasten- ja nuortenkirjasarjan muista upeista Finlandia-ehdokkaista.

Mattila, Riina: Järistyksiä 

Vuori, Sanna Sofia. Kuvitus: Linda Bondestam: Ägget / Muna 

Anttonen, Taru & Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) – Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan
Teos voitti Lukijoiden suosikki -äänestyksen.

Hai, Magdalena: Royaumen aikakirjat 1: Kolmas sisar

Hurme, Maija & Anssi: Skuggorna / Varjostajat

Villojen kukissa kohtaavat Lappi ja Helsinki

Pia Pesonen: Villojen kukat
Kuvitus: Petri Makkonen
Kustannus: Teos 2018
48 s.
Lyhyesti: Lapin ja Helsingin tunnelmaa ja murretta ihastuttavasti yhdistävä kuvakirja kahden tyttön ystävyydestä ja muutamasta kesäpäivästä Helsingin Ruoholahden villoilla. Hauska ja jännittävä tarina korostaa myös luonnon säilyttämisen tärkeyttä, pohtii kateutta ja varastamista ja näyttää ystävyyden kauneuden. Voimakas kuvitus luo tarinalle hyvin omintakeisen kehyksen.

Helsingissä on valtailevia kivitaloja, mahtailevia laivoja ja leventeleviä autoteitä. Kaupunki pursuaa varjoja, harmaata ja porttikongeja.
Aivan Helsingin ytimessä sijaitsee kuitenkin yksi pikkupaikka joka pullottaa väljää, vihreää ja valoa. Siellä on puutaloja, vanhoja pensaita ja kapeita hiekkateitä. 

Tulppaani on asunut Helsingin Villoissa koko ikänsä, ravistellut kriikunapuuta, istunut raparperin ala ja ulkoiluttanut naapurin kissaystävää. Eräänä päivänä Villoille muuttaa Ruusu, tyttö Suomen käsivarresta.

- Ei minunkaan synttäreille tullut kukkaan, koska ei ollut kettään. Meillä päin Lapissa ei ollut edes vauvoja.
- Me ollaan tossa mielessä samiksia.
- Mie olen puoleksi saami, saamelainen.
- Mä en tajua tosta mitään, mutta helsingiksi samis on samanlainen. 

Kaksi eri tavalla puhuvaa ja eri paikoissa kasvanutta tyttöä löytää toisensa. He ihmettelevät toistensa kieltä, juhlivat huviloiden kesäjuhlia ja etsiä kapellimestari Kajanteen tahtipuikkoa. Se on hukassa, ja iso konsertti uhkaa mennä lyttyyn. Samaan aikaan Villoille ilmestyvät Kaupunginisä ja Neiti Virkamies, jotka haluavat tasata Villat maan tasalle. Vihreä keidas kaupungin keskellä ei istu tehokkuuden pirtaan. Vai onko taustalla sittenkin kateutta?

Polveileva tarina pitää pituudestaan huolimatta kiinnostuksen mainiosti yllä. Hauskat ja jännittävät tapahtumat ja oivaltava kieli ihastuttavat. Kuvakirjojen henkilöhahmot jäävät usein kirjojen lyhyyden vuoksi kevyiksi, mutta tässä niin ei ole. Villojen puutarhassa ja tympeissä virkamieshahmoissa aistii Peppi Pitkätossun maailmaa.

Erityistä kirjassa on se, miten Lappi ja Helsinki kulkevat käsi kädessä niin puheessa kuin tunnelmassakin. Helsingin puhekieli ja Lapin murre kohtaavat toisensa kekseliäästi! Harvassa lastenkirjassa hyödynnetään suomenkielen variaatioita kuten tässä kirjassa. Ääneen lukeminen olikin erityisen nautittavaa.

Kirja nostaa monia teemoja pohdittavaksi: ystävyyttä, luontoa, kateutta, naapuruston yhteisöllisyyttä...  Lapista muuttaneella Ruusulla on kaipuu kotiin. Asiat kääntyvät lopuksi kuitenkin aina parhainpäin. Sillä tärkeää on etsiminen, matkanteko. Teko.

Kuvataitelija Petri Makkosen kuvitus on kiinnostavaa ja vahvaa eikä päästä lukijaa helpolla. Omintakeisessa, monipuolisessa tyylissä hahmoilla on voimakkaat kasvot ja väritys vie kaupungin harmaasta villojen pinkkiin ja vihreään.

Tyttöjen hahmot on sekä kuvitettu että kuvattu tekstissä niin, että heidän ikäänsä on vaikea sanoa. Siksi kirjakin sopii monen ikäisille, ehkä etenkin eskari-ikäisistä ylöspäin (pitkälle ylöspäin). Me luimme kirjan 12-vuotiaan kanssa, ja nauroimme monesti ääneen. Hän piti hyvän tarinan ohella erityisesti kuvituksesta.


Pia Pesonen: Villojen kukat
Kuvitus: Petri Makkonen
Kustannus: Teos 2018
48 s.
Mistä: Yllätyskappale kustantajalta

Älyä tunteet – viljele hyvää tekeviä ajatuksia

Solfrid Raknes: Älyä tunteet. Apukäsi lasten tunnetaitojen vahvistamiseen.
Kuvitus: Per Finne
Kustannus: Pesäpuu ry 2017
61 s.
Lyhyesti: Opas tunteiden säätelystä ja omiin ajatuksiin vaikuttamisesta kouluikäisille lapsille sekä vanhemmille ja muille lasten kanssa toimiville. Pienet nuket konkretisoivat hyvää ja huonoa tekeviä ajatuksia, ja täytettävä apukäsi auttaa pilkkomaan tunteita ja ajatuksia pieniin paloihin, joten lapsen on helpompi lähestyä asiaa itsenäisestikin.

Jos sairastut, tarvitset hyvää hoitoa. Jos saat naarmun, haava on hyvä puhdistaa ja laittaa laastari. Mutta tiedätkö, miten kannattaa toimia, jos on niin peloissaan, vihainen tai surullinen, että sisälle sattuu?

Mielen harjoittaminen on vahva työkalu arjessa, ja sitä kannattaa kehittää aina kuin vain voi. Lasten mieli on erityisen taipuisa oppimaan ja omaksumaan uusia tottumuksia. Siksi kiinnostuinkin heti kuullessani Pesäpuun julkaisemasta oppaasta Älyä tunteet – Apukäsi lasten tunnetaitojen vahvistamiseen. Meni silti kuukausia, että sain testattua sitä käytännössä, ja sitten vielä blogattuakin.

Selkeästi kirjoitettu opas auttaa siis käsittelemään tunteita. Se auttaa huomaamaan tunteet kehossa: missä ja miten ne tuntuvat? Kuinka voimakkaita ne ovat? Opas auttaa myös erottamaan tunteista nousevat rohkaisevat ja hyvää tekevät eli vihreät ajatukset ja haitalliset ja vahingoittavat eli punaiset ajatukset. Punaiset ajatukset ovat usein vahvempia, ja siksi on tarpeen tunnistaa ja vahvistaa hyvää tekeviä ajatuksia.

Opas on kirjoitettu niin, että kouluikäinen lapsi voi käyttää sitä itsenäisesti. Tekstiä on sopivasti ja puhuttelu on suoraa: "Mitä tunnet, kun olet vihainen?" Sarjakuvamainen kuvitus ilahduttaa! Oppaan lopussa on useita malliksi täytettyjä apukäsiä erilaisista hankalista tilanteista, sillä mitenkään helppoa asian omaksuminen ei ole.

Miten opasta sitten testasin? Tänä kesänä elämä vei minut ja perheeni kenialaiseen kouluun ja lastenkotiin vapaaehtoistöihin. Hetken siellä elämää ihmeteltyäni päätin kokeilla oppaan ohjeita 13-vuotiaiden luokalla. Pidin lyhyen mindfulness-tuokion ja tunnustelimme tunteita kehossa ottaen malliksi jonkun menneen tapahtuman, joka on pelottanut. 

Sen jälkeen aloimme ohjeiden mukaisesti pohtia tilanteessa herääviä ajatuksia: Millaisia punaisia eli vahingollisia ja pelkoa lisääviä ajatuksia tilanne voi laukaista? Millaisia vihreitä eli rohkaisevia ja hyvää tekeviä ajatuksia tilanteessa voisi ajatella? Mitä tilanteessa voi itse tehdä? Kuka voi auttaa?

Oppilaat täyttivät havaintojaan apukäteen, ja rohkeimmat kertoivat ääneen ajatuksiaan. Jouduin hetken nieleskelemään pelkojen vakavuutta, niin erilaisia ne olivat suomalaisten ikätovereiden peloista – sairaus voi aina tarkoittaa kuolemaa, ryöstetyksi tuleminen ei ole kaukainen ajatus, eikä toisiin ihmisiin luottaminen ole kovinkaan selvää. En ollut osannut myöskään varautua uskonnon suureen rooliin. Aina lähtiessämme miettimään, millaisia rohkaisevia ajatuksia kussakin hankalassa tilanteessa voisi pohtia, oli ensimmäisenä vastauksena Jumalan apu. Pääsimme kuitenkin pohtimaan myös muita vahvistavia ajatuksia ja toimia. Kirja toimi siis hyvin myös pienistä kulttuurieroista huolimatta.

Pidin kovasti selkeästä, tiivissanaisesta oppaasta, ja se toimi oivallisesti ryhmäopetuksessa. 13-vuotiaat olivat täydellinen kohdeyleisö aiheelle, mutta yhtä hyvin se olisi toiminut esimerkiksi 8-vuotiaalle. Asian opettaminen oli helpompaa luokalle kuin omille lapsilleni, luultavasti johtuen opettajan rooliin astumisesta ja hipihiljaisesta yleisöstä, mutta yhtä suositeltava se on vanhemmille tai kenelle vain, joka haluaa joko opettaa lapsille tunnetaitoja tai ohjata lasta tai nuorta siihen itsenäisesti.

Kuvista puuttuvat pakettiin vielä kuuluvat veikeät muovinuket, vihreä ja punainen, joilla voi leikkiä ajatusten kanssa. Punainen yrittää tukahduttaa vihreät, onhan se värinäkin huomiota herättävämpi, mutta vihreää kannattaa voimistaa, vaalia ja vahvistaa.


Solfrid Raknes: Älyä tunteet. Apukäsi lasten tunnetaitojen vahvistamiseen.
Kuvitus: Per Finne
Kustannus: Pesäpuu ry 2017
Mistä? Arvostelukappale