Tummaihoisia päähenkilöitä ei löydy kuvakirjoista

Vain viidesosassa Ruotsissa tehdyistä lastenkirjoista esiintyy tummaihoinen lapsi kuvituksessa. Silloinkin hänen roolinsa on olla usein statistina, seistä taustalla, puhua vähän.

Päähenkilöinä tummaihoisia on vielä paljon vähemmän: vain 15:ssa kirjassa tummaihoinen henkilö oli nostettu hyvin keskeiseen rooliin. Se tarkoittaa viittä prosenttia tarkastelluista kirjoista.

Luvut käyvät ilmi Ruotsin lastenkirjainstituutin selvityksestä, jossa tarkasteltiin 298 ruotsalaista viime vuonna ilmestynyttä kuvakirjaa.

Tarkastelun ulkopuolelle jäi käännöskirjallisuus, mutta pikainen vilkaisu näytti kertovan, että tilanne on sillä saralla huonompi.

Jos Ruotsissa näin, mikä mahtaa olla tulos kotimaassa? Seuraan suhteellisen aktiivisesti uusia ilmestyviä kirjoja, mutta kaikissa uutuuksissa en ole kartalla. Siksi joku saattaa jäädä huomioimatta.

Silti tulos on järkyttävä: vaikka kuinka kaivan muistia ja kirjahyllyjä, ei mieleeni tule yhtään kotimaista hiljattain ilmestynyttä kuvakirjaa, jossa päähenkilönä olisi tummaihoinen lapsi.

Ei yhtään.

Sen rinnalla Ruotsin 15:n kirjan tummaihoinen päähenkilö alkaa vaikuttaa varsin kunnioitettavalta määrältä.


Poikkeuksia ovat Tittamari Marttisen 12 päivää maailmalla (Lasten Keskus 2014), jossa käydään tutustumassa eri paikkoihin maailmassa paikallisen lapsen silmin. Lapsissa on myös tummaihoisia. Kirja on hyvä ja tervetullut, mutta sen asetelma eri kuin tässä haen: Kirjoja, joissa näkee, miten maailma tulee Suomeen, eikä ole vain joku juttu tuolla jossain. 

Onneksi muistan tämän: Saara Viljamaan 8-vuotiaana kirjoittama tarina Koira ja kirahvi (N-Y-T NYT Oy 2013) joka sijoittuu päiväkotiin. Siinä ketään ei varsinaisesti nosteta päähenkilöksi, vaan lapset leikkivät ryhmänä, ja keskeisessä roolissa on tummaihoinen poika.

Nyt tarkkana: kirjan on kirjoittanut lapsi. Asioista jotka ovat lapselle tuttuja. Tummaihoinen poika kertoo päiväkodissa tarinaa/leikkiä, johon muut lapset osallistuvat. Tummaihoinen poika on yksi lapsista, ei sen kummempaa. Päähenkilö siinä missä muutkin.

Kirjan kuvituksen on tehnyt Mirkka Syrjälä kertomuksen pohjalta. Onko päähenkilön tummaihoisuus lopulta kenen valinta, sitä en tiedä.


Raportti Ruotsista ja oma muistin kaivelu saa kysymään: Ollaanko me aikuiset kirjojen pääasiallisina tekijöinä ihan täysin pihalla? Onko tummaihoinen päähenkilö vielä todella niin vieras asia meille ettei tule mieleen laittaa rooliin tummaihoista lasta?

Ja kyllä, tulos myös kouristaa rintalastan alla. Ei varmasti vain minua, vaan monia muitakin monikulttuuristen lasten vanhempia. En voi olla miettimättä, miltä se todella mahtaa tuntua, kun omaa ihonväriä ei näy missään? Kun lähes kaikki ympärillä ovat vaaleaihoisia, ja sen lisäksi vielä kaikki muu ympärillämme: lehtien, kirjojen, tv:n ja syntymäpäiväkorttien henkilöt, pienen pojan ihailemat palomiehet ja poliisit, ja vieläpä heidän jakamiensa ilmaiskorttien hymyilevät hahmotkin.

Olen ollut maailman kolkissa, jossa valkoihoisuus on ollut harvinaista, ja olen herättänyt huomiota mihin menenkin. Se on tuntunut karulta, pahalta, kiukuttavalta, ärsyttävältä. Väsyneenä hetkenä tuijottavia ihmisiä on tehnyt mieli pitää pilkkanaan, mutta sitten on ajatellut, etteivät he vain satu olemaan järjen jättiläisiä. Ja EI, kaikki me tiedämme ettei se niin ole. Erilaisuus pistää silmään, se on jokin luontainen reaktio, silmä tarttuu poikkeavaan ennen kuin ehtii reagoida ja olla katsomatta.

On ollut huojentavaa saada paeta tätä matkoilla edes kirjallisuudessa. En ole tajunnut olevani onnekas.


PS.
Sanna Pellicionin Onni-poika saa uuden ystävän päähenkilö Onnilla on tärkeä tummaihoinen ystävä.
Leena Virtasen Xing-sarjassa on kiinalaistaustainen päähenkilö, Maire Soiluvan Viivi tykkää koulusta samoin.

Kerrothan, mitä muita kuvakirjoja tiedät, joissa on merkittävässä roolissa tummaihoisia lapsia.


Lähde: Bokprovning på Svenska barnboksinstitutet: En dokumentation Årgång 2014:
12 mars–28 maj 2015



Muokattu 12.4.2015

Saako olla oma itsensä? Liian vikkelä seepra.

Jenni Desmond: Seepra joka oli liian vikkelä

Kuvitus: Jenni Desmond

Suomentaja: Sanna Hytti

Kustannus: Lasten Keskus 2014

Lyhyesti: Ystävyyden ytimeen ja kysymykseen, saako olla oma itsensä, vähäeleisesti pureutuva kuvakirja. Hellyttävä ja viehättävä lukuelämys noin 3-vuotialle ja sen yli ja ali.

”Leikitäänkö uutta juoksuleikkiäni?” kysyi Seepra. Mutta Norsu ja Lintu käänsivät Seepralle selkänsä ja kävelivät pois.
”Emme enää leiki kanssasi”, ne sanoivat. ”Meitä alkaa huipata.”

Ystävyys ja erilaisuus. 

Yhdessäolon hauskuus ja rasittavuus. 

Mukaan ottaminen?

Saanko olla oma itseni?

Näistä jokaisen lapsen jokaista päivää koskettavista teemoista on Seepra joka oli liian vikkelä kudottu.

Norsu tietää kaiken ja osaa kertoa tarinoita, Lintu osaa naurattaa muita, ja Seepra keksii parhaat leikit ja on ”aina iloinen, vilkas ja pomppivainen”. Joskus liiankin vilkas ja pomppivainen … Muut eivät aina jaksa sen energiaa. Joskus on kiva pysähtyä ja vetää henkeä. Ja silloin toisen pomppiminen ärsyttää. 

Seepra jää yksin. Onneksi se löytää pian uuden kaverin, mutta silti se kaipaa vanhoja. Norsu ja Lintukin  alkavat pian kaivata Seepraa. Mutta mitä nyt? Voivatko he enää olla ”kolme parasta ystävää”?

Eivät, sillä …. nyt kirahvikin otetaan mukaan leikkiin. Ja kaikilla on vielä mukavampaa!

Muotokieleltään yksinkertainen kirja osuu tarkasti ystävyyden ytimeen. Pieni tekstimäärä ja runsas kuvakieli, eläinhahmojen ilmeet ja asennot, kaikki kuvaa yhdessäolon ja ystävyyden iloja ja suruja voimakkaasti. Lapsen kanssa kirja tarjoaa lukemattomia hyviä pohdinnan aiheita: saako jokainen olla oma itsensä? Millaisia vahvuuksia kullakin on? Mikä voi ärsyttää? Miltä tuntuu jos muut eivät ota mukaan?

Kirja on mainio esimerkki siitä, miten näennäisesti vähin keinoin kuvakirja voi olla kasvatuksellinen. Tässäkään kirjassa teemoja ei ole mitenkään alleviivattu, ja lukemisen ja katsomisen ilo on asetettu etusijalle. 

Kuvituksessa yhdistetään ainakin akvarellia ja kollaasia, ja sympaattiset eläimet vetoavat lapseen. Asettelu on ilmavaa.

Kirja toiminee hyvin noin kolmevuotiaista ylöspäin, kun yhdessäolon sääntöjä ja muiden huomioon ottamista aletaan oivaltaa. Isommilla päästään sitten syvemmälle keskustelussa, eikä yksinkertaisen ulkoasun kannata antaa hämärtää sanoman voimaa.

Tekijänä Jenni Desmond on minulle entuudestaan vieras, mutta ehdottomasti sellainen, jonka pidän mielessä! 

Iloista pääsiäistä! JA aprillipäivää!! 

Veden valtiaat. Totta & tarua.

Marjut Hjelt: Veden valtiaat. Totta & tarua. 

Kuvitus: Christer Nuutinen

Kustannus: SKS 2012

Lyhyesti: Kattava ja satumainen, totta ja tarua yhdistävä teos vedenväkeen liitetyistä uskomuksista meillä ja muualla. Runsas, kekseliäs kuvitus tekee kummallisimmatkin vesistön olennot tutuiksi. 

Kun kuvasin nämä kuvat, seisoin järven jäällä ja takanani kumisi jää. Sellaisena kuin se keväällä kumisee, kaikuvana ja syvänä, kuin jokin liikkuisi jään alla. Aurinko oli juuri laskemassa järven toiseen päähän, ja jää heijastui kirkkaana, valkoisen ja sinisen leikkinä, kylmänä ja elävänä.

Kohta on aika, että jäät lähtevät, ja vesi on vapaa. Odotan joka vuosi hartaasti sitä hetkeä. Kun vesi on vapaa, kesää ei pidätä enää mikään. Meri on jo auennut, ja sen kylmä liikkumattomuus on kaunista. Se kutsuu melomaan, kastamaan aamu-uniset kasvot kylmään veteen. Mikään ei voita sellaista herätystä.

Vesi on kiehtova. Se on kiehtonut ihmiskuntaa jo aikojen alusta, ja siksi siihen liittyy paljon uskomuksia ja tarinoita. Vesiolennnot asuvat vedessä, ja ihmisten usko niihin on ollut vahva. Vedenväen on uskottu vaikuttavan ”säähän, ravintoon, elinkeinoihin ja jopa rakkaussuhteisiin”.

Marjut Hjeltin tietoteos Christer Nuutisen runsaalla kuvituksella on kuin avaisi oven veden alle. Kuka mökin järvessä asuu? Entä merellä? Millaiseen vedenväkeen suomalaiset ovat uskoneet? Entä millaista väkeä uskotaan tai uskottiin asuvan Amazon-virrassa, antiikin Kreikassa, Japanissa, Grönlannissa, Intiassa, Afrikassa? Tai suomen sukukansojen keskuudessa, Udmurtiassa tai komien ja marien keskuudessa?

Mami Wataa palvotaan joissakin Afrikan, Etelä- ja Väli-Amerikan maissa. Tässä suhteessa hän muistuttaa merenjumalatar Yemanjaa. Mami Watan ympärille on kehittynyt uskonnollinen kultti pappeineen ja meedioineen. He kertovat Mami Watan viestejä kultin jäsenille ja tulkitsevat jumalatteren lähettämiä sairauksia ja siunauksia. Jotkut uskovat, että suurin osa sairauksista on Mami Watan lähettämiä.

Veden valtiaat, Totta & Tarua on suorastaan mielettömän laaja teos vesiin liitetyistä uskomuksista meillä ja muualla, ihan kaikkialla. Vedenväki on nimittäin hirvittävän monipuolista, huvittavaa ja pelottavaa: on hyväntahtoisia vesisetiä, jotka taistelevat vesidemoneita vastaan, merimiehiä houkuttavia (hyviä ja pahoja) neitoja ja keppostelevia vesilapsia, jotka keikuttavat kanootteja Pohjois-Amerikan länsiosissa. Ja sitten kaikenlaisia olioita keijuista hirviöihin, jopa keittopadan hahmon ottaviin demoneihin. Näille Nuutinen on luonut kekseliäitä, kauniita, rumia, hirvittäviä ja hassuja hahmoja – ihan niin kuin vedenväkikin on. Runsas ja vaikuttava kuvitus on puolet kirjan lumosta.

Vellamo

Kirjan kattavuus ja lumo tihentyy asiaa tuntemattomalle pikku hiljaa. Olin hiljattain lukenut antiikin Kreikan tarinoita, joten niiden vedenväestä oli helppo aloittaa, ja suomalainen vedenväestö on tuttua tarinoista – ainakin nimitasolla. Mutta että hauet perinteisesti opettavat Vellamon ja Ahdin lapsia, vartioivat vedenväkeä ja vetävät Ahdin vaunuja – tätäkään en tiennyt.

Suomen järvien syvänteissä asuu miespuolinen vedenhaltija näkki. Se yrittää hukuttaa kaikki liian syvälle uskaltautuvat uimarit tarttumalla niiden jalkaan. Ennen sanottiin, että suonenveto johtui näkin otteesta. Silloin piti lähteä nopeasti kohti rantaa, jotta näkki ei saanut vedetyksi veden alle. Oli hyvä sanoa ennen uimaan menemistä: ”Näkki maalle, minä veteen.” Kun tultiin uimasta, sanottiin toisinpäin: ”Näkki veteen, minä maalle.” Näin pystyi suojaamaan itsensä näkiltä.

Jumalten ja hahmojen ja henkien moninaisuus kirjassa ei aukene nopeasti. Ehkä jonkinlainen kartta kirjassa esiintyvistä hahmoista, tai joku muu rautalankamalli (vaikkapa hahmojen järjestäminen maanosittain) sekä typologiset seikat (selkeämmät otsikoinnit) olisivat voineet helpottaa lukijaa ja yhtenäistää kuvaa.

Tekijöiden valtava urakka on kuitenkin ainutlaatuinen, ja tämä kirja onkin helmi niille, joita kiinnostavat historialliset uskomukset niin Suomessa kuin muuallakin veden väestä. Sillä …

Vesi on ollut portti toisiin todellisuuksiin. Kuolleiden maa sijaitsee usein virran takana, joten vesi on erottanut elävät kuolleista. Emme selviä ilman vettä, mutta selviämmekö ilman vedenolentoja? Monet menneet kansat eivät selvinneet. … Kaikista uskomusolennoista vedenväkeä tunnetaan eniten.

Marjut Hjelt: Veden väki. Totta & tarua. 

Kuvitus: Christer Nuutinen

Kustannus: SKS 2012

Mistä: Kustantajalta

Avoimet ovet Kansallisoopperassa

Pieni info meidän melkein jokavuotisesta menostamme, joka on taas tulossa ja joka liittyy blogissa hiljattain olleeseen juttuun lasten (ooppera-)kulttuurimenoista, nimittäin:

Kansallisoopperassa on ensi lauantaina (21.3.) Avoimien ovien päivä, vuosittain järjestettävä tapahtuma, joka tarjoaa runsaasti oopperaan ja balettiin liittyvää toimintaa. Tapahtumassa on mm. sukellus oopperan kulisseihin, oopperalaulutunti (!), balettitunti aloittelijoille, lasten oopperaa, Sibelius-musiikkityöpajaa, maskeeraukseen tutustumista jne. 

Tapahtumiin ilmoittaudutaan puoli tuntia ennen tapahtuman alkua, joten vielä ehtii hyvin mukaan. Tapahtumat sopivat parhaiten yli 4-vuotiaille, mutta mukana on myös vauvoille suunnattu taidetuokio.

Tapahtuma on klo 10-15.

Lisätietoa täältä.

Herra Tiikeri villiintyy ja heittää normit romukoppaan

Peter Brown: Herra Tiikeri villiintyy (orig. Mr. Tiger Goes Wild)
Kuvitus: Peter Brown
Suomennos: Elina Vuori
Kustannus: Tactic Publishing 2014
Lyhyesti: Vähätekstinen mutta sisällöltään suuri, hauska, oivallisesti kuvitettu kirja normeihin ja odotuksiin sopeutumisesta, tai oikeastaan - niihin sopeutumattomuudesta.



















Kiristääkö vanne, ahdistaako ympyrät? Odotetaanko sinuta (lapseltasi?) jotain, mihin et oikein tunnu sopivan? Hillittyä, hallittua, sopivaa, järjestäytynyttä, kohtuullista?

Tuntuuko sinusta (lapsestasi) joskus siltä kuin olisi ainoa erilainen joukossa? Vaikka ulkoisesti, mutta etenkin sisäisesti.

Kaipaatko jotain muuta?

Niin herra Tiikerikin! 

Ja niinpä hän keksii keinon, miten ….

voi pikkaisen viillintyä...

Mutta kuten ihmistenkin maailmassa, villintyminen ja erilaisuus ja normeista poikkeaminen ja kaikki sellainen voi kohdata aikamoista vastustusta ja ihmettelyä ja paheksuntaa. Muilta tulevaa - tai sitten sen omassa päässä asuvan vilkkaasti kälättävän ja herkästi arvostelevan tyypin osalta.

Paheksuntaa ja ihmettelyä kokee myös herra Tiikeri, ja niinpä hän päättää kokeilla, olisko ruoho vihreämpää jossain muualla. Olisiko elämä mukavampaa ilman paheksuvia naapureita?

Mutta miten käy? Onko onni sittenkin siellä missä kulloinkin on? Ainakin tässä kirjassa - ikävä tulee muualla, koti-ikävä, ja sydän vetää sittenkin takaisin sinne, tuttujen ystävien lähelle, sinne minne koti on kasvanut. Vaikka ihan samanlaisena ei koti olekaan pysynyt. Sillä kun joku uskaltaa olla erilainen, uskaltavat muutkin vähän enemmän. Ja lopulta kaikilla voi olla aika paljon hauskempaa kuin alussa. 

Peter Brownin oivaltava ja hauska kirja on valloittanut etenkin minut, vaikka kyllä lapsetkin siitä tykkäävät (etenkin 5-vuotias). Brownin maanläheisin sävyin kyllästetty kuvitus, jossa Tiikeri on ainoa väripilkku, on vähäeleistä ja kuvaa kouriintuntuvasti sitä tunnelmaa, johon liiallinen kaavoihin kangistuminen voi itse kunkin sysätä. Mieletöntä, miten paljon väreillä voi kertoa! 

Lisäksi on jännittävää, miten jotkut kuvakirjat puhuttelevat nimenomaan aikuisia voimakkaasti. Koska ehkä kirjan kuvaama tympiintyminen ja paheksuminen on nimenomaan aikuisten ongelma.

Lapsista tämä kirja voi olla vapauttava etenkin sellaiselle, jonka jalat ja kädet viipottavat pikkuisen tavallista enemmän, sille, joka saa usein päiväkodista kuulla, että "nyt vähän rauhoitutaan", ja jonka temperamentti sopisi oikeasti hiukan paremmin metsiin kuin piirustuspöydän ääreen. Mutta oikeastaan -  kaikki ihmisethän tykkäävät kai pitää hauskaa ja heittää korrektiuden hiiteen, vaikka se välillä tuntuukin niin vaikealta. Siksi tarvitaan Tiikereitä (lapsia!) ja tällaisia kirjoja. 

Summa summarum - vapauttava kirja kaikille, jotka tykkäävät silloin tällöin vähän villiintyä.

Peter Brown: Herra Tiikeri villiintyy (orig. Mr. Tiger Goes Wild)
Kuvitus: Peter Brown
Suomennos: Elina Vuori
Kustannus: Tactic Publishing 2014
Mistä: Arvostelukappale

Kulttuuririentoja lasten kanssa

Tammikuussa blogi on ollut hiljainen kuin luminen metsä. Syy siihen löytyy sen omistajasta, joka on viimeistä hiustupsua myöten innostunut ja uppoutunut erääseen toiseen kirjoitusprojektiin (aikuisille suunnattu romaanikäsikirjoitus) ja jonka parissa menee vielä aikaa. Mutta ajattelin joka tapauksessa kirjoittaa jotain lasten kulttuuriin liittyvästä, nimittäin elokuvasta, oopperasta ja baletista.

Ensinnäkin kävimme lasten (8 & 5v.) kanssa katsomassa Paddington-elokuvan, jossa pieni Perusta matkannut karhu saa kodin lontoolaisen Brownien perheen luota.

Jännitystä ja draamaa elokuvaan tuo eläintieteellisen museon ilkeä ja kunnianhimoinen johtajatar, jolta puuttuu kokoelmistaan juuri Paddingtonin tapainen karhu. Miten perhe selviää hänestä? Entä miten he saavat jälleen iloa kovin kaavoittuneeseen elämäänsä?

Elokuva oli melkein kaikkien mielestä loistava, ja alun Peru-kohtaukset, Brownien talon huikea mielikuvituksellisuus, hyvät näyttelijät ja mielenkiintoiset henkilöhahmot toivat elokuvaan yllättävää mielenkiintoa! Koko perheen elokuva se ei välttämättä kuitenkaan ole, sillä 5-vuotias pelkäsi ehkä hieman liiaksi että olisi rakastunut, ja jopa 8-vuotiasta jännitti paikoin aivan hirveästi, mutta hänelle elokuva oli kuitenkin sopiva. Aikuiset sitten taas tykkäsivät tosi paljon. Suosittelen ja nimenomaan kouluikäisille, ja vielä yli 10-vuotiallekin elokuvassa riittää kiinnostavaa tarttumapintaa, siitä pitää huolen Brownien teini-ikäinen tytär, jonka mielestä kaikki nyt vain on niin noloa!

Monte Rosan hengästyttävän kaunis alue Italian Valle d'Aostassa, jossa olimme ensimmäistä kertaa, ja joka osoittautui ihanaksi laskettelu- ja vaelluspaikaksi. Tarkemmin sanottuna olimme Champolucissa laskettelemassa, ja  siellä oli hyvin myös pienille tai aloittelijoille sopivia rinteitä. Joulukuussa ilma oli poikkeuksellisen lämmin, ja lunta oli melko vähän, mikä sopi meille hyvin.

Sen lisäksi olemme käyneet 8-vuotiaan kanssa tammikuussa muutaman kerran oopperassa ja baletissa. Viimeksi näimme Kansallisoopperassa Don Quijoten, ja se oli aivan loistava! Kolmiosainen baletti muodostui tunnelmaltaan ja musiikiltaan erilaisista näytöksistä, siten että ensimmäinen oli täynnään rytmisiä ja espanjalaistunnelmaisia tanssiesityksiä, myöhemmät osat puolestaan häkellyttävän kauniita yksilösuorituksia ja klassisempaa balettia. Musiikki oli kautta teoksen lumoavaa, ja 8-vuotiaskin rakasti esitystä. Don Quijote on Kansallisoopperan ohjelmistossa vielä 10.4. asti.

Muutamaa viikkoa aiemmin näimme Puccinin La Bohèmen. Olen ennakkoluulottomasti vienyt esikoista melkein kaikkiin oopperoihin välttäen vain kaikkein synkimpiä ja dramaattisimpia teoksia, joita ei selvästikään ole tarkoitettu lasten silmille. La Bohémen musiikki on mukaansatempaavaa, mutta tarina on kovin tumma ja lapselle vaikeasti ymmärrettävä, joten se ei noussut hänen, eikä itse asiassa omiinkaan suosikkeihini. Esikoinen on rakastanut etenkin Taikahuilua ja Lemmenjuomaa. 

Tällä kaudelle muuten alle 25-vuotiaat, työttömät ja alle 30-vuotiaat opiskelijat saavat lipun Kansallisoopperan saman päivän näytökseen 12,50 eurolla, vinkiksi jos osut näihin kategorioihin. Moneen näytökseen on jäljellä samana päivänä vielä lippuja. 

Lastenkirjajuttuja on aina vaikea saada lehtiin, mutta ekologinen lifestyle-lehti Huili teki mukavan poikkeuksen, ja julkaisi viime vuoden viimeisessä numerossa (4/2014) vuoden 2014 parhaat lastenkirjat -taulukon, jonka sain koostaa omista viime vuoden suosikeistani. Mitäkö nostin juttuun? Valitsin seuraavat: Lumotun maan rauha - lempeä hyvänyön kirja, Zaida ja lumienkeli, Totta toinen puoli, Baletin tähti. Kertomus tanssijasta joka unohti roolinsa, Metsän outo vieras sekä Puiden tarinoita - Puuseppä.

Hupaisia ja viihdyttäviä ja upeita kirjoja on monia odottamassa tuolla hyllyssä (ja lattialla, pöydällä, joka paikassa) pääsyä blogiin, ja tänne ne pääsevätkin, mutta nyt alkuvuodesta päivitystahti on hieman hitaampi kuin viime vuonna. 

Hirveän mukavaa tammikuuta ja ilon pisaroita elämään! 

Jännittävä ja ilahduttava esikoinen

Mariel Pietarinen: Saariston suolaiset kyyneleet
Kustannus: Kvaliti 2014
288 s.
Lyhyesti: Jännittävä ja mukaansa tempaava esikoisteos menneisyyden mysteeristä, hevosista ja pienen saaren yhteisöstä. Kirja aloittaa uuden nuortensarjan Kavionjälkiä sydämessä. Ehkä ala- ja yläkoulun vaihteeseen.

Syvä hiljaisuus laskeutui metsään. Linda seisoi yhä jähmettyneenä paikoillaan. Hän oli niin häkeltynyt, ettei päässä kulkenut hetkeen ajatustakaan. Painostavan hiljaisuuden rikkoi takaa kuuluva ääni: Kilahdus. Ääni kiiri sähköimpulssin lailla läpi koko Lindan kehon ja sai vatsan kääntymään ympäri. Tuon äänen hän tunnistaisi missä tahansa. Juuri tuolta kuulosti, kun kengitetty kavio kopsahti jotakin kovaa vasten. Lindan sydän alkoi hakata. Hitaasti hän kääntyi ympäri. 

Linda on 13-vuotias turkulaistyttö, jonka vanhemmat raahaavat mukanaan voittamalleen lomalle pieneen saareen. Haluton Linda olisi paljon mielummin kotona rakkaan hevosensa sekä parhaan ystävänsä kanssa, mutta vaihtoehtoja ei oikein ole. Saari osoittautuu kuitenkin mielenkiintoisemmaksi kuin Linda on osannut kuvitellakaan, niin asukkaiden kuin siellä tapahtuneiden sattumustenkin suhteen.  Miksei saarella saa puhua hevosista, ja kuka on se tyttö, jota kaikki sanovat Lindan muistuttavan?

Luokanopettaja Mariel Pietarisen esikoisteos Saariston suolaiset kyyneleet on rakennettu hyvistä aineksista: murrosiästä ja tylsästä lomasta vanhempien kanssa, pienen saariyhteisön kuvailusta ja sen menneisyyden vaietuista mysteereistä, sekä saarella asuvasta samanikäisestä pojasta. Näistä syntyy eheä, mielenkiinnon loppuun asti yllä pitävä aavemainen jännitystarina, joka on juuri hyvällä tavalla jännittävä: sen jälkeen uskoo yhä ihmisten hyvyyteen ja tahattomiin onnettomuuksiin. Itse hotkaisin kirjan melkein yhdessä illassa, ja superherkkänä kirja sai kutkuttavasti kuulostelemaan ääniä makuuhuoneen ulkopuolelta.

Pietarinen on mukaansa tempaavimmillaan jännityksestä latautuneiden hetkien kuvaajana, mutta kirjassa on paljon muutakin: saari, joka on miljöönä onnistuneen eksoottinen (mietin kauan, missä maassa ylipäänsä ollaan), hevoset ja päähenkilö Lindan hevoshulluus, saarella asuvat sisarukset Joonatan ja Susanne, sekä rakastumisen huuma, joka säilyy muuttumattomana ajasta toiseen. Vaikka hevosteema on vahva, on hyvä, etteivät hevoset ole juonen keskiössä, joten niistä mitään tietämätönkin voi uppoutua kirjaan yhtä lailla.

Kaikkinensa kirjassa on nuorille sopivaa helppoutta, mikä sai muistelemaan Etsiväkaksosia tai Kolmea etsivää, joita ahmin nuorena. Yliluonnollisen ja toden yhdistäminen tuo mieleen myös Finlandia Junior -ehdokkaana olleen Saku Heinäsen Zaidan ja lumienkelin. Jotain houkuttavaa siinä on, että toden rajoja venytetään ja yliluonnollisena pidetty onkin jollekulle totta. Parhaiten kirja voisi toimia ylä- ja alakoulun vaihteessa?

Kirjaan on tulossa jatkoa, ja se on varmasti onnistunut päätös, sillä sen verran paljon kirja jättää mahdollisuuksia ja langanpäitä. Itse jään mielenkiinnolla odottelemaan toista osaa.

Mariel Pietarinen: Saariston suolaiset kyyneleet
Kustannus: Kvaliti 2014
Mistä: Arvostelukappale

24. Mutta kaikkein tärkeintä on ilo

Kuva Viivi Handolin

Mutta Tingelstiina sanoi:
- Tietysti hyvä ruoka ja juoma ovat tärkeitä lapsille. Mutta kaikkein tärkeintä on ilo.
- Niin minustakin, Tangelstiina sanoi. - Mennä tyhjällä vatsalla nukkumaan on tietenkin paha. Mutta vielä paljon pahempi on mennä nukkumaan surullisena.

(Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli. Koottu kertomukset. 4. painos. Wsoy 2009.)

Yksi kaikkein ihanimmista kirjoista, niin, niistä monesta. Ja I-Indian koulubussi, joka kiertää slummialueita Jaipurin kaupungissa ja antaa lapsille opetusta, lääkkeitä, ruokaa ja peseytymismahdollisuuden. Muun muassa. Antaa lapsille toivon ja tiedonjyvän muunlaisesta elämästä.

Ilo lasten kasvoilla on muistissani ikuisesti.

Lämmin joulun toivotus kaikille lukijoille!


ps. Joulukalenterin tekeminen oli itselleni superilo. On hauska katsoa, miten kuva ja teksti toimivat yhdessä ja luovat jotain suurempaa kuin kumpikaan yksin. Siitähän kuvakirjoissakin on kyse. Joskus kuvan voima voi olla valtava.

Intiasta on jo pitkä aika, kymmenen vuotta, mutta jotkut kokemukset muuttavat ihmistä loppuelämäksi. Onneksi. Neljän kuukauden aikana näkemäni ja tapaamani ihmiset ja asiat muuttivat omia arvojani perusteellisesti, ja kesti lopulta aika pitkään sulautua jälleen suomalaiseen yhteiskuntaan (en itse asiassa siinä kovin hyvin heti onnistunutkaan, vaan muutimme uudelleen ulkomaille). Arvojen muuttuminen on aika ravisteleva prosessi. Mutta kun muutos on tehty, on lopputuloksena jotain ainutlaatuista. Se, mikä tekee kustakin ihmisestä juuri hänet.

Mutta nyt blogi lähteekin joululomalle (sinne Alpeille :), eli tammikuussa sitten taas, kuvakirjojen ja nuorten kirjojen parissa. Nauttikaahan elosta!

23. Minä rakastan sinua niin paljon kuin täältä on matkaa kuuhun - ja takaisin

Kuva Viivi Handolin

Sitten Iso Pupu asettui Pikku Pupun viereen ja kuiskasi hymyillen:
"Minä rakastan sinua niin paljon kuin täältä on matkaa kuuhun -
ja takaisin."

(Sam McBratney, Kuvitus Anita Jeram: Arvaa kuinka paljon sinua rakastan. Wsoy 2009. 6. painos)

Niille tärkeille tunteille. On myös Debi Gliorin Kulta pieni, sekä Jeanne Willisin Äiti, rakastatko minua?

22. vettä!

Kuva Viivi Handolin