Ali Mitgutsch: Kotikaupungissa ja Hier in den Bergen

Ali Mitgutsch: Kotikaupungissa (alkuper. Rundherum in meiner Stadt, 1968)
Kustantaja: Otava 1976
14 s.

Ali Mitgutsch: Hier in den Bergen
Kustantaja: Ravensburger Buchverlag 1994 (1. painos 1979)
14 s.

Jo Ali Mitgutschin kirjojen kansi saa hymyilemään, niin aikuisen kuin lapsenkin.
- Äiti kato, toi on musta hauska (mies onkii peltipurkin). Ja toi (hiihtohissi täynnä ihmisiä). Naurua. Miks tolla lehmällä on noin iso koriste? (kuva syksyltä, kun lehmät viedään vuorilta alas laaksoon erityisessä juhlakulkueessa) (5-vuotias)
- ISO kuolma-auto. Tlaktolia! Oh-ho. (2-vuotias)

Ali Mitgutsch on saksalainen lastenkirjailija, klassikko, joka on tunnettu parhaiten juuri näistä Wimmelbuch-kirjoistaan, tekstittömistä, pieniä yksityiskohtia vilisevistä kirjoistaan, jotka ovat kooltaan suurempia kuin A4 ja joiden aukeamat muodostavat kuvamaailmoja, jotka pursuilevat ihmisiä, autoja ja eläimiä erilaisissa tilanteissa. Mitgutsch on julkaissut erilaisia kuvakirjoja kolmisenkymmentä sekä koulukirjoja nelisenkymmentä, ja hän on saanut Deutscher Jugendbuchpreisin ensimmäisestä Wimmelbuchistaan Kotikaupungissa vuonna 1969. En tiedä, miten monta kirjoista on julkaistu Suomessa, ainakin kolme: Kotikaupungissa, Meillä maalla ja Mennään merelle (kaikki Otava 1976).

Toinen kirjoista on kotoisin mieheni lapsuudenkodista, toisen, vuoristosta kertovan Hier in den Bergen ostimme Itävallasta, jossa kirjoja suorastaan vilisi yhtä paljon kuin Mitgutschin kirjoissa hahmoja. Pääkaupunkiseudun kirjastot näyttävät olevan jo tyhjiä lähes neljäkymmentä vuotta sitten ilmestyneistä Mitgutschin kirjoista, mutta ainakin Amazonissa näitä on runsaasti saatavilla. Kielestähän ei ole väliä, kun kirjat ovat täysin tekstittömiä satunnaisia kylttejä tms. lukuunottamatta!

Mikä Ali Mitgutschin kirjoissa viehättää? Kuvissa ja väreissä on 70-luvun leppoisuutta ja maanläheisiä värejä. Itse pidän kovasti kuvien rauhallisuudesta. Niitä ei ole tupattu täyteen kaikkea mahdollista, vaan ne ovat vielä kaikin tavoin realistisia, niin kuin voisi kuvitella näkymän olevan rakennustyömaalla tai puistossa. Lapselle riittää PALJON selitettävää ja tarinointia. Katsetta ei ohjata mihinkään, vaan se saa rauhassa vaeltaa. Joka kuvassa on runsaasti sattumuksia - paljon törmäyksiä, tavaroita lentelee, ihmisille tulee riitaa, joku horjahtaa veneestä veteen ja toinen nauraa makeasti. Onpa Mitgutschiä luonnehdittu lasten burleskimestariksikin!

Kuvissa on myös mielenkiintoinen sukupuolijako. Mies kantaa painavaa rinkkaa naisen perässä, naisellisenmuotoinen nainen sipsuttaa korkokengissä edellä rinnettä ylös ilman kantamuksia. Tai mies vaihtaa auton rengasta, ja nainen seisoo äkäisenä vieressä. Itse asiassa äkäisen näköisiä naisihmisiä, usein äitejä, on yllättävänkin paljon... 80-luvulla Mitgutschiä kritisoitiinkin kovasti naisten ja miesten eriarvoistamisesta. Tässä vaiheessa alan vähän epäillä - kuinka hyvän naismallin kirjat oikein antavat viisivuotiaalle tyttärelleni? Mutta olkoon!

Mitgutschin keski-eurooppalaisuus, tarkemmin sanottuna baijerilaisuus näkyy kirjoista viehättävän selvästi! Uimassa käydään maauimalan tapaisessa paikassa, ja vuorikirjaan on saatu mahtumaan koko alppialueen stereotyyppiset hahmot: virtaviivaisten kiipeilijöiden joukossa näkyy raikkaasta ilmasta nautiskelevia nahkahousuisia setiä, perheet viihtyvät Gasthausin terassilla, onpa kuviin piirretty jokatalviset lumivyöryjen uhritkin.

Mitgutschin hupaisasti universaaleja sattumuksia kuvaavat kirjat ovat kiinnostavia klassikoita, joihin kannattaa suhtautua lempeällä huvittuneisuudella aikansa, 60- ja 70-luvun lapsina. Ne sopivat monipuolisuutensa vuoksi yhtä hyvin niin pojille kuin tytöillekin, eikä ikärajaakaan ole. Kuten voitte nimittäin kuvitella, villitsee allaoleva kuva jo kaksivuotiaan pojan kerrassaan tehokkaasti. Meidän perheessämme kirjat ovat kovin pidettyjä, niin lasten kuin aikuistenkin osalta! Näiden lisäksi meillä on vain muutamia täysin tekstittömiä kirjoja. Mitä muut pidätte tekstittömistä kuvakirjoista? Mikä on suosikkinne?

Pari vuotta sitten Zeit-lehdessä julkaistussa haastattelussa tuolloin 75-vuotta täyttävä Mitgutsch totesi muuten vapasti käännettynä unelmistaan seuraavasti:

"Jo nuorena miehenä olin vähintään kolme kuukautta vuodesta matkoilla. Vihdoinkin saatoin toteuttaa lapsuuden haaveeni Välimerestä tai Norjan vuonoista. Elämäni juuret ovat lapsuuteni unelmissa. Unelmani ovat johdattaneet minua hyvin. Yhä edelleen ne kannattelevat minua."

Kannattelevia unelmia kaikille lukijoille! Joillakin ne vievät klassikkolastenkirjailijaksi, toisilla toisiin juttuihin, mutta ilman niitä ei voi olla! 

Lauren Child: Kaikkein eniten tykkään lumesta

Lauren Child: Samu ja Salla. Kaikken eniten tykkään lumesta (alkuper. Charlie and Lola: Snow is my favourite and my best)
Kustantaja: WSOY 2008
Suomennos: Riitta Oittinen

Kun on juuri tuijottanut 2-vuotiaan poikansa kanssa vajaan tunnin lumiauroja, lumitraktoreita, kuorma-autoja rahtaamassa lumikuormia pois, hinausautoa hinaamassa niiden poloisten autoja pois, jotka unohtivat että juuri tänään tyhjennetään lumesta tämä nimenomainen katu (ja hätääntyneitä omistajia juoksemassa autonsa perässä), ja kahlannut sitten kotiin metrin korkuisen kinoksen yli, vilahtanut vikkelästi sisään ulko-ovesta pälyillen samalla pelokkaasti taivalle, ettei se valtava, puoliksi ilmassa roikkuva, painava lumimassa putoaisi katolta juuri nyt meidän päähämme - tämän kaiken jälkeen, kun olen mukavasti istumassa höyryävän kasvissosekeiton äärellä, johon laitoin kuulemma niin paljon valkosipulia että saan syödä koko keiton itsekseni, en voi olla kirjoittamatta lumikirjasta. Nimittäin Lauren Childin Kaikkein eniten tykkään lumesta - kirjasta. Ja kun on vielä laskiaistiistaikin!

Lotta ja Salla tekevät lumienkeleitä. Salla sanoo: "Minä tykkään kaikken eniten lumesta."
"Minä myös", sanoo Lotta. 

Koska suosittu lastenkirjailija Lauren Child, joka on luonut Samun ja Sallan ja kuvittanut uudelleen Peppi Pitkätossunkin, on englantilainen, ovat siellä talvetkin yleensä vähän erilaisia kuin Suomessa. Tässä kirjassa Salla riemuitsee satavasta lumesta ja sen myötä seuranneesta ihanasta päivästä mäkeä laskien ja lumienkeleitä ja lumiukkoja tehden. Mutta seuraavana aamuna lumi onkin poissa. Salla on murheellinen, mutta kekseliäs isoveli Samu vie hänet mielikuvitusmatkalle paikkaan, jossa on aina lunta. Eikä se ehkä sitten olekaan ihan niin hauskaa, jos AINA olisi lunta, tuumaa Salla.




Vaikka Suomen ja Englannin talvilla on toki eroja, on kirjaan silti helpo samaistua - samanlaisissa tunnelmissa Suomessakin eletään melkein joka syksy, kun odotellaan lunta marras- tai viimeistään joulukuussa!

Kirjan lyhyet lauseet ja omaperäinen tyyli tekevät siitä mainion etenkin vähän pienemmälle, noin kolmivuotiaalle. Kas näin:

"Kaikkein eniten minä tykkään lumesta!" miettii Salla. "Mutta jos lunta on ihan koko ajan, on kamalasti kaikkea, mitä ei voi tehdä. Meillä on varmaan hyvä tuuri, kun me saadaan uida ja käyttää raidallisia mekkoja ja leikkiä lumellakin joskus. Mutta minusta on kamalan kurja, kun lumi meni pois."
Minä sanon: "Minulla on sinulle yllätys. Ei saa katsoa."
"Jihuu! Lumiukko, joka asuu pakastimessa!" Salla kiljuu. "Miten se pääsi pakastimeen?"
"En minä vain tiedä", minä sanon. 

Meillä kirja on ollut tosi pidetty juuri siellä 2 - 4-vuotiaana. Lauren Childillahan on hyvin omintakeinen kuvitustyyli, jossa hän yhdistää valokuvia, tietokonetta, kollaaseja ja niin edelleen.

Iloista laskiaista! Ja kohta se kevätkin alkaa... !!

Ps. Kun tänäänkin on taas satanut lisää lunta, tekee mieli nostaa hattua esimerkiksi postinkantajille, jotka työntävät kärryjään metrisissä lumikinoksissa ja toivat tänäänkin postin ajoissa perille. Ja kaupungin huolto-ihmisille, jotka auraavat puistojenkin kävelytiet (ja antavat meille talvella ihan erilaisia reittejä kuin kesällä), pelottomille lumenpudottajille katolta, ratikkakuskeille jotka joutuvat putsaamaan kiskoja lumesta, ja kaikille muille, jotka pitävät asiat kunnossa tässäkin myräkässä, iso kiitos!

Pija Lindenbaum: Pikku-Litti ja lempparieno

Pija Lindenbaum: Pikku-Litti ja lempparieno (alkup. Lill-Zlatan och morbror raring)
Kustantaja: WSOY 2007
Suomennos: Päivö Taubert

Lyhyesti: Pikku-Litti ja lempparieno kuvaa lapsen mustasukkaisuutta tärkeästä aikuisesta. Miesten välinen parisuhde maustaa tarinaa. Runsaan kuvituksen vuoksi pienikin jaksaa seurata, mutta ronski huumori sopii hyvin vanhemmillekin aina koululaiseen asti - osa jutuista meneekin vielä 5-vuotiaalta ohi.

Meillä on kaksi Pija Lindenbaumin kirjaa - Kenta ja barbiet (WSOY 2008) ja tämä Pikku-Litti ja lempparieno. Molemmat ovat harvinaisen virkistäviä teoksia, sillä niissä tallotaan totuttujen rajojen päälle siekailematta ja raikkaasti. Kentassa ja barbiessa sen tekee mekoista tykkäävä, poikien keskuudessa ihailtu poika, ja Pikku-Litissä ja lempparienossa poikamainen jalkapalloilijatyttö, joka on mustasukkainen enonsa poikaystävälle. Mukaan mahtuu myös roimasti huumoria ja ronskiutta! Tarinoissa on ylipäänsä jotain tosi rehellistä ja aitoa. Ja lapselle ne kertovat juuri heidän ympäristöstään - päiväkodista ja sukulaisista... kivoista päivistä ja niistä isoista kiukuista. Aikuisista, joita ei voi välillä kestää.

Pikku-Litillä, oikealta nimeltään Ellalla vaikkei sitä kukaan taida käyttää, on lempparieno, Tommi. Muut enot ovat toimistolaisia, tarinan kulisseja, jotka nousevat hauskasti esiin etenkin kuvituksessa, jäykkinä raitapaidoissaan ja krakassaan. Mutta Tommi on eri maata, hänen kanssaan on mukava tehdä vaikka mitä - kuunnella musiikkia, käydä oopperassa, leikkiä kuolemaa, katsella ihmisiä.

Kunnes yhtenä päivänä keittiössä pönöttää joku Steve!

Steve, mikä nimi se nyt on! minä ajattelen. Hän näyttää ikävältä. Ja hänellä on rumat housut.
... Steve on yhtä ikävän näköinen kun hänen tukkansa on leikattu. Ja kun me lähdetään hän vain roikkuu mukana.
- Etkö mene kotiin? minä sanon. Siltä ei vaikuta.
Me mennään katselemaan ihmisiä. Vaikka paikka on Tommin ja minun. Nyt Steve on mukana ja pälpättää. En tajua mitä hän sanoo. Hän tulee jostakin Lappeenrannasta. Saisi jäädäkin sinne minun mielestäni.
- Nostanko sinut ylös, Tommi kysyy.
Älä, seison mukavasti täällä alhaalla, minä ajattelen. Kaadan sokeria Steven kengille.

- Huomenna mennään uimaan, vai mitä? Tommi sanoo.
- Senkin paskiaiset, minä sanon.
En aio mennä uimaan.
- Painu kotiisi sinne Lappeenrantaan, minä sanon ja paiskaan oven kiinni.

Kirjan kuvitus on yhtä rösöistä kuin kaikki muukin. Ei söpöilyä täällä! Kuvitus toimii kirjassa minusta ehkä vielä paremmin kuin teksti, ja vaikkei tyyli olekaan suosikkini, se nostaa Pikku-Litin taitavasti etualalle ilmeikkääksi toimijaksi, niin että tarinaa alkaa lukea nimenomaan hänen näkokulmastaan. Voin kuvitella, että lapsen on helppo samaistua yrmynaamaiseen Pikku-Littiin. Tarkalla katselulla yrmyisen uhman takana huomaa epävarmuutta, ulkopuolisuuden tunnetta ja surua menetetystä kahdenkeskisyydestä. Kuvituksessa Pikku-Litti tuntuukin pienemmältä kuin mihin teksti antaisi osviittaa.

Kuten todellisuudessakin, Pikku-Litin on lopulta vain sopeuduttava. Onneksi lapsi on joustava! Sillä lienee joku tarkoituskin, niin paljon muutoksia heidän ympäristössään koko ajan tapahtuu, oli se sitten läheisten aikuisten parisuhteessa - kuten tässä - tai muussa ympäristössä. Ja vielä muutama sana kirjan parisuhdeteemasta - kerrassaan loistavalla tavalla toteutettu aiheen käsittely! Aikuiselle kuvissa on runsaasti vinkkejä siitä, että miehet ovat pari, mutta parisuhdetta ei alleviivata. Niinpä se näyttäytyy yhtä luonnollisena kuin mikä tahansa muu (pari)suhde. 5-vuotias ei ole yhdelläkään lukukerralla takertunut aiheeseen millään tavalla, riippumatta siitä sivuanko sitä puheessa vai en. Onkin koskettavaa, miten luonnollisena lapset kaikenlaisia asioita pitävät, ellei heitä toisenlaiseen ajatteluun vasiten ohjata. Tai ohjata ja ohjata - kyllähän ympäristö itsessäänkin ohjaa lapsen käsityksiä vaikka aikuinen muuta yrittäisikin. Aikuisilla on silti tärkeä merkityksensä lapsen suvaitsevaisuuteen kasvattamisessa. Joten kiitos Lindenbaumille suvaitsevaisuuden ja normaaliuden käsitteen laajentamisesta, tämä on tervetullutta!

Thank you Pija Lindenbaum for a great and refreshing book, especially for widening the concept of "normal relationship" and promoting tolerance, this is very welcome!

---------------  

Pija Lindenbaum on suosittu ruotsalaislastenkirjailija, joka on kirjoittanut aiemmin mm. Henna ja harmaat sudet (2002), Henna ja pässinpäät (2003), Henna ja hurjat hirvet (2004), Kun Ollin äiti unohti (2005), Kenta ja barbiet (2008) sekä uusin, Essin uni hukassa (2010). Kirjailija on palkittu lukuisilla palkinnoilla niin Ruotsissa kuin kansainvälisestikin.

Nono-blogissa on kattava katsaus Lindenbaumin teoksiin.

Mukavaa laskiaissunnuntaita!

Sisarussuhteet ja mustasukkaisuus - Vesta-Linnea, Astdrid Lingren ja Vallaton vauva

Astrid Lindgren: Minäkin haluan siskon (alkup. Jag vill också ha ett syskon)

Kuvitus: Ilon Wikland
Suomennos: Kerttu Piskonen
Kustannus: WSOY 1988 (2. painos)
32 s.

Tove Appelgren: Vesta-Linnea mieli mustana (alkup. Vesta-Linnéas svartaste tanke)
Kuvitus: Salla Savolainen
Suomennos: Tittamari Marttinen
Kustannus: Tammi 2008 (2.painos)
35 s.

Thomas Svensson: Vallaton vauva tulee kotiin (Busiga bebben kommer hem)
Suomennos: Sanna Uimonen
Kustannus: Tammi 1995
28 s.

Mustasukkaisuus sisarusten välillä lienee tuttua joka perheessä. Kun pikkusisarus tulee taloon, mullistuu koko esikoisen maailma, ja kaikenlaisia pelkoja ja epäilyksiä tunkeutuu helposti mieleen. Meilläkin tunteet myrskyävät, sisarukset ovat yhtenä hetkenä toistensa kimpussa ja sitten taas ystävyksiä, joista on toisilleen suunnattomasti iloa. Poimin hyllystämme kolme kirjaa kuvaamaan ihanaa kamalaa sisarussuhdetta ja sisaruksen tuomaa muutosta

Astrid Lindgrenin Minäkin haluan siskon kuvaa isoveljen kateutta ja mustasukkaisuutta vastasyntyneen, huutavan nyytin saapuessa kotiin.

Petteri ei pitänyt ollenkaan Leenasta, kun hän tarkemmin ajatteli. Ei ollut ensinkään hauskaa, että hän oli saanut siskon. Kummallista, miten äiti ja isä saattoivat pitää tuollaisesta vauvasta, joka vain huusi. Mutta näki selvästi, että he pitivät Leenasta. Ehkä he pitivätkin enemmän Leenasta kuin Petteristä. Niin Petteri ainakin luuli. Ja koska hänellä oli sellainen luulo, hän tuli hirmun vihaiseksi Leenalle. 

Kiukun mukana tulee lyömistä, potkimista, nurkkaan joutumista. Sitten Petteri saa oman tehtävän. Hän auttaa äitiä ja on tärkeä, ja kaikki meneekin paremmin. Ja kun heille sitten myöhemmin syntyy uusi pikkuveli, eikä äidillä enää riitä paljon aikaa Petterille ja Leenalle, se ei haittaa. "Sillä Petteri ja Leena leikkivät tyynysotaa lastenhuoneessa, ja heillä oli kauhean hauskaa. Olipa hyvä, ettei Petteri ollut vaihtanut Leenaa kolmipyörään. Sillä kenen kanssa hän muuten olisi voinut leikkiä tyynysotaa?"

Ilon Wiklandin kuvittamia kirjoja on aina yhtä mukavaa lukea, sillä ne tuntuvat tutuilta kuin lapsuuden muki. Jotkut asiat tässä maailmassa säilyvät sukupolvelta toiselle: Astrid Lindgrenin sadut ja Ilon Wiklandin kuvitus.

Kotimaisia Vesta-Linneoita on ilmestynyt jo useita, ja ne ovat aivan ihania kirjoja! Vesta-Linnean uusperheeseen kuuluvat äiti, isäpuoli Viktor, isoveli Paul-Axel sekä kaksi pientä pikkusiskoa, Wendla ja Freja. Appelgren kuvaa suorasanaisesti niin lapsen kuin äidinkin vihastumista ja turhautumista, riitoja ja huonommuuden tunteita. Niissä on kertakaikkisen lohdullinen tunnelma, ja jälkeenpäin ajattelee onnellisena: "Ihanaa, muillakin on tällaista! Ehkä meidän päivämme ei ollutkaan niin kauhea..." 

Salla Savolaisen kuvitus on värikästä ja kekseliästä, ja ihailen hänen luomiaan miljöitä ja detaljeja - hän maalaa kodit iloisilla tapeteilla ja pukee henkilöt sellaisiin mekkoihin, että tuntisin oloni erityisen kotoisaksi Salla Savolaisen maailmassa! 

Vesta-Linnea lienee tässä kirjassa noin kuusivuotias, mutta kirja meni oikein hyvin jo noin nelivuotiaalle, eivätkä ne tunnu menettävän otettaan ollenkaan iän lisääntyessä. Näistä kirjoista nauttii koko perhe!

Vesta-Linnea mieli mustana -kirjassa Vesta-Linnea viettää perheineen kesälomaa saaristossa. Leikeistä yhdessä ei tahdo tulla mitään, sillä pari vuotta nuorempi Wendla on ärsyttävä. Hän ei osaa leikkiä yhtään niinkuin Vesta-Linnea haluaisi. 

"Wendlahan voisi olla leikissä jokin muu kuin prinsessa", äiti ehdottaa. "Isossa linnassa tarvitaan varmasti monenlaista väkeä."
Wendla parkuu kuin sumusireeni. "Äiti, minäkin tahdon olla prinsessa!"
Äiti näyttää neuvottamalta.
"Äiti, Wendla vain haastaa riitaa. Kuuntele nyt, miten hän kiljuu!" Vesta Linnea valittaa. Häntä ei huvita kohta koko leikki. Tällaista se aina on: pelkkää riitelyä ja kiljuntaa.

...

Vesta-Linnea kyllä tietää, ettei perheessä ole hänelle oikeastaan edes tilaa. Ei hänellä ainakaan ole suurta väliä.
"Toiset eivät varmaan edes kaipaisi, jos kuolisi", hän ajattelee ja tuntee kyynelten puskevan esiin silmäluomien alta. "He eivät varmaan edes itkisi minun hautajaisissani."

Kirja kuvaa mainiosti lapsen tunteiden ehdottomuutta ja dramaattisuutta, kun äiti VARMASTI rakastaa enemmän pikkusisaruksia. Rakastan myös kirjojen loppuja, kun äiti ja Vesta-Linnea sopivat kaikki asiat selviksi. Jutellaan, ollaan lähekkäin ja kahdestaan.

Kun muut ovat menneet nukkumaan, äiti istahtaa Vesta-Linnean sängynreunalle. "Nukutko sinä?" äiti kysyy. Vesta-Linnea nousee istumaan. "Tule", äiti kuiskaa. He kulkevat yhdessä pihan poikki rantaan. Kesäyö on hämärä. Lahdella lehahtelee lepakoita. Äiti on ottanut molemmille kylpytakit mukaan. He polskahtavat ilta-uinnille. Äiti ja hän, ihan kaksistaan. Vesta-Linnea hymyilee äidille. Hän on onnellinen. 

Vallaton vauva tulee kotiin on kevyt ja viihdyttävä kuvaus vilkkaan Viivin touhuiluista kotona, ja se huvittaa jo hieman nuorempiakin lukijoita. Me luimme sitä etenkin 3-4-vuotiaana. Viivi pistää arjen ja kattauksen uusiksi sarjan muissakin kirjoissa, ja esim. Vallaton vauva valtaa vatsan sopii vielä pienemmille lukijoille, sillä siinä pääsee kurkistamaan luukkujen avulla, mitä äidin vatsassa kasvavalle vauvalle oikein kuuluu. Tunteita niissä ei sen kummemmin pohdita, mutta suositut kirjat kuvaavat hauskasti vauvan tuomaa työtä ja hupia.

Lopuksi viittaus vielä erilaisten pulmatilanteiden ja kasvatushaasteiden oppaaseen, Päivi Heikkilä-Halttusen teokseen Minttu, Jason ja Peikonhäntä (Kustannus BTJ Finland, 2010). Siinä on esitelty kattavasti tapoja, joilla lastenkirjoja voidaan terapeuttisesti hyödyntää erilaisissa arkisissa pulmatilanteissa. Vajaa 500-sivuinen tietojärkäle sopii erinomaisesti niin vanhemmille kuin kasvatusalan ammattilaisille päivähoitoon, kouluun, kirjastoon ym., kelle tahansa joka haluaa napata lapsen kainaloonsa ja pureutua milloin mihinkin pulmaan lastenkirjan avulla. Heikkilä-Halttunen nimeää sisarkateutta käsittelemään seuraavat kirjat:

Ulla-Maija Aaltonen ja Julia Vuori: Jennin talo (Otava 1990)
Giles Andreae ja Vanessa Cappan: Äidin vatsassa on talo (Kustannus-Mäkelä 2001)
Bagge, Uhinki ja Ruokonen: Tuomon hirmuhirviö (WSOY 1994)
Ekholm Gisela & Per: Leenan musta yö (WSOY 1980)
Gunilla Hansson: Meille syntyy vauva (Tammi 1997)
Eeva Hulkko& Ritva Tuomisto: Vauva tulee valtakuntaan (Psykologien Kustannus Oy 2006)
Camilla Mickwitz: Ja sinusta tulee pelle (Weilin+Göös 1984)
Robberecht & Goossens: Tyttö, joka tahtoi takaisin äidin vatsaan (Lasten Keskus 2004)
Tony Ross: Tahdon siskon! (Lasten Keskus 1999)
Sten Uta & Tophoven: Äiti kuuluu minulle! (Kustannus-Mäkelä 2009)

Charlotte Gastaut: Fannys fantastiska resa

Charlotte Gastaut: Fannys fantastika resa (orig. La Grand Voyage de Mademoiselle Prudence)
Translation: Sofia Hahr
Publisher: Rabén & Sjögren
48 pages
Publishers official pages here.

Greetings from Stockholm's Junibacken and it's fascinating book department! This colourful book of French artist and illustrator Charlotte Gastaut captured my attention right away with it's beautiful illustrations and joyful idea. Since Fannys fantastika resa (La Grand Voyage de Mademoiselle Prudence) is not (yet?) published in Finland I had to buy it right away to present it to my 6 year old, who after a few moments hesitation really enjoyd the book and especially it's idea of Fanny's mother nagging and nagging all day (FÖR SISTA GÅNGEN: VAR ÄR DINA SKOR?) and Fanny escaping the scene into her dreams. Like this:

The book is a fantastic mix of fantasy and everyday realism in a family with children! I love Gastauts pictures and her colourful style rich in fine details. Since my pictures don't give credit to these beautiful masterpieces, please have a look at the artists pictures at the google images.

In the blog I'll read anything once is presented another Gastauts book, Poucette (Thumbelina).

H.A. ja Margret Rey: Utelias Vili

H.A. ja Margret Rey: Utelias Vili: Aarreaitta.
Kuvitus: H.A.Reyn tapaan Vipah Interactive ja Martha Weston
Suomennos: Aura Sevón
Kustannus: kids.fi, 2011
Tähtiä: 3,5 / 5, lapsilta 5 / 5

Koin riemastuneen nostalgiatunteen, kun vuosi sitten näin ruotsalaisilla ystävillämme nurkistaan käpristyneen, iäkkään kirjan pienestä kujeilevasta apinasta nimeltä Nicke Nyfiken, englanniksi Curious George. En ollut nähnyt pikkuapinaa aikoihin, enkä vieläkään tiedä mistä tunnen tuon apinan ja olenko lukenut Vilistä kertovia kirjoja pienenä. Sen kuitenkin tiedän nyt, että  H.A. ja Margret Rey kirjoittivat ensimmäisen Vilistä kertovan kirjansa 1941, ja niitä on ilmestynyt useita ainakin 60-luvulle asti. Aikoinaan kirjailijat pakenivat Pariisista saksalaisia miehittäjiä vuonna 1940 polkupyörällä, kainalossaan lukuisia lastenkirjakäsikirjoituksia, mukaan lukien Utelias Vili. Nyt hiljattain tyttäreni kertoi innostuneena uudesta kirjasta päiväkodissa, ja näytti sitä minulle. Ja mikäs muukaan se oli kuin Utelias Vili! Olipa kiva yllätys löytää kirjasta uusi painos!

Vilin ystävä, keltahattuinen mies, on tuonut Vilin Afrikasta mukanaan suureen kaupunkiin, jossa pieni apina luo kokolailla hämmennystä ympärilleen! Tarinoiden juoni on usein tämä: Vili ei malta olla kokeilematta kaikenlaista mielenkiintoista, mistä joku aikuinen yleensä suuttuu, ja Vili pakenee paikalta. Hän halusi vain auttaa, eikä ainakaan halunnut aiheuttaa hankaluuksia. Erilaisten kokemusten kautta kaikki kääntyy kuitenkin parhain päin. Usein Vili tuo tempuillaan paljon iloa muille, etenkin lapsille, ja hänestä tulee sankari. Lopussa myös ystävä, keltahattuinen mies löytyy.

Tässä yksinkertaisessa juonenkaaressa on jotain, joka saa lapsilukijat harvinaislaatuiseen koukkuun. Meillä kirjaan ovat totaalisen ihastuneita molemmat lapsemme, siis sekä lähes kuusivuotias että kaksivuotias vilperttimme, ja olemmekin lukeneet Viliä iltasaduksi jo yli kuukauden melkein joka ilta. Harvinaislaatuinen kirja! Myös aikuinen jollain tavoin rauhoittuu lukiessa. Söpö Vili on malttamattomuudessaan kuin innokas lapsi, ja voisinpa kuvitella kaksivuotiaamme moneenkin samanlaiseen tilanteeseen kuin mihin Vili joutuu. Kaikesta kuitenkin selvitään sen suuremmitta katastrofeitta, hyväntuulisen näköinen keltahattuinen mies ei koskaan suutu eikä hermostu vaan vain ilahtuu löytäessään taas Vilin, ja loppujen lopuksi pikku sähläri on luonut ympärilleen paljon iloa - vaikka eri tavalla kuin kukaan on kuvitellut.

Onko Vili muille tuttu? Suosittelen lämpimästi tutustumaan, jos se on vielä tuntematon! Mietin, koska mahtaa olla ilmestynyt ensimmäinen suomennos? Tämän kyseessä olevan Utelias Vili: Aarreaitta on siis julkaissut Bonnier Kirjat 2011, ja kokoelma sisältää kahdeksan tarinaa. Kuvitus on tehty H.A.Reytä mukaillen, ja vaikka siinä on hieman sarjakuvamaisuutta mukana, on se melko hyvin onnistunut säilyttämään vanhanaikaisen luonteensa.

Nyt enää haikailen kirjasta vanhoja painoksia ja alkuperäistä H.A.Reyn kuvitusta, niine käpristyneine sivunkulmineen ja kellastuneine kansineen...

Tuula Karjalainen: Kuin silloin ennen

Tuula Karjalainen: Kuin silloin ennen. Lasten elämää Rudolf Koivun kuvittamana.
Kuvitus: Rudolf Koivu
Kustannus: Minerva Kustannus 2011
65 s.
Kustantajan esittely täällä.
Tähtiä: 4 / 5
Kenelle? Noin 5-vuotiaasta ylöspäin, yhteisesti luettavaksi ja keskusteltavaksi isovanhempien kanssa tai koulussa.

Talvella pidettiin paksuja käsinkudottuja villasukkia, jotka saattoivat kutittaa sääriä. Ne pysyivät ylhäällä paitaliivien avulla, joissa oli napit kumisia venyviä sukkanauhoja varten. Joskus sukat roikkuivat makkaralla ja saattoivat jopa valahtaa alas, kun sukkanauha tai sukkanappi petti. 

Näin kerrotaan entisajan talviasuista Tuula Karjalaisen kirjoittamassa Kuin silloin ennen. Lasten elämää Rudolf Koivun kuvittamana. Kirja on kerrassaan hurmaava kuvaus entisajan elämästä, asioista jotka ovat omalle sukupolvelleni vielä jollain tasolla tuttuja, mutta eskari-ikäisille ja pienille koululaisille jo vieraita. Ellei niitä kerrota! Karjalainen on tehnyt kirjan nimenomaan isovanhempien ja lasten yhteisiin hetkiin, yhteisesti keskusteltavaksi ja kirvoittamaan muistoja ja tarinoita omasta suvusta.

Kirjassa kuvataan niin leikkejä ja itsetehtyjä leluja kuin työntekoon osallistumistakin. Terveys saa oman lukunsa kulkutauteineen ja lonksuvine, putoilevine tekohampaineen, pukeutuminen omansa tyttöjen lettinauhoineen ja sukkanauhoineen. Markus-sedän lastentunnitkin mainitaan. Koulunkäyntiä kuvataan elävästi, ja puhtaus-ja käytösopista kerrotaan seuraavaa:

Tunneilla oli oltava hiljaa ja tarkkaavaisena ja istuttava kädet ristissä pulpetilla. ... Oppilailla tuli olla puhtaat vaatteet, kädet ja kynnenaluset. Mukana piti olla puhdas nenäliina, tytöillä esiliinan ja pojilla housujen taskussa. Saatettiin myös tarkistaa, ettei hiuksissa ollut täitä. Puhtaustarkastukset olivat yleisiä.  

Moni löytää kirjasta varmasti paljon tuttua - joko omasta, vanhempien tai isovanhempien lapsuudesta tuttuja tapoja ja käytäntöjä. Kirjassa on paljon löytämisen riemua ja muisteluun houkuttelevia kohtauksia.

Moni asia on myös sellainen, jonka suomalaisena tunnistaa selkärankaan iskostetuksi. Heräsinkin miettimään suomalaisia arvojamme ja yhteiskunnan muutosta. Ja mikä muutostahti meillä onkaan ollut! Suomen muuttuminen maataloudesta palveluyhteiskunnaksi noin 15 vuodessa oli Euroopan mittakaavassa huomattavan nopeaa, ja siksi olemmekin tilanteessa, jossa vanhempamme ja mummomme muistavat aivan erilaisen Suomen kuin me! Osa kirjan tarinoista juontaa juurensa jo aikaan ennen omia, 50-luvulla syntyneitä vanhempiani, edellisen sukupolven lapsuuteen, osa pätee pikemminkin vain maaseudun lapsiin, mutta yhtäkaikki, kirja on lumoava kuvaus entisajan elämästä!

Ja kuvitus sitten. Aivan hurmaavaa! Upeaa ja loistavaa. Mitä muuta voi sanoa Rudolf Koivun kuvituksesta! Kuvilla on yhtä iso rooli kuin tekstilläkin, ja lapsen mieleen ne piirtyvät varmasti voimakkaasti. Minut ne hurmasivat ensimmäisenä ja saivat tarttumaan kirjaan alun alkaen. Myös kohta kuusivuotiaan tyttäreni kuvat lumosivat. Teksti sopii erityisen hyvin sen ikäiselle, toki myös vanhemmalle! Kirja tarjoaakin kerrassaan herkullista luettavaa ja keskusteltavaa koulun alaluokille tai eskariin! Ja hurmasi kirja äitinikin. Hampaankiskomiskuva sai hänet huudahtamaan, että oi, tuohonkin hänellä on tarina. Olenkin tosi onnellinen, että kirjan avulla suvun tarinat tulevat kerrotuksi eteenpäin!

Ps. Tämä bloggari on joutunut rypistämään viime aikoina ison opintojutun pois alta ja sairastanut sitkeän flussan, joten blogin kirjoittaminen joutui tahtomatta tauolle. Nyt sille on taas aikaa entiseen tapaan. Hauskaa!

Päivitetty 27.4.2012

Katinka Tuisku: Kuun ja auringon lapset

Katinka Tuisku: Kuun ja auringon lapset
Kustantaja: Pieni Karhu
38 s.
Kustantajan esittely täällä.
Tähtiä: ***

Kuun ja auringon lapset on kiehtova, erilainen kirja. Ambra ja Indigo ovat Kuun ja Auringon lapsia, kaksosia, joiden elämä muuttuu yhdessä hetkessä: isä ja äiti ovat molemmat suuria ja tarvitsevat paljon tilaa, eivätkä mahdu enää samalle taivaalle. Tulee riitaisa ero lapsista - koko taivas myrskyää, vanhempien huuto jyrisee ukkosena, ja salama iskee heidän väliinsä sinkouttaen lapset yhden toiselle, toisen toiselle vanhemmalle. Sen jälkeen Ambra ja Indigo elävät ja kasvavat erossa toisistaan, kaivaten samalla jotain, tietämättä itsekään mitä.

Lopulta, eräänä aamunsarastuksen hetkenä, Indigon ollessa juuri seuraamassa äitiään, Auringon lämmin kosketus hipaisee kuin varkain hänen poskeaan muistuttaen jostain kauniista. Maahan valuvat kyyneleet muodostavat maahan kastepisaroita, jotka Ambra löytää. Lopulta sisarukset löytävät toisensa uskaltautuessaan kumpikin yhä syvemmälle toistensa maailmaan. Ajan kanssa isä ja äitikin tottuvat olemaan yhtäaikaa taivaalla, seuraamaan hymyssä suin lastensa leikkejä.  

Ambra ja Indigo ovat nyt onnellisia löydettyään vihdoin toisensa. He vierailevat usein toistensa luona. Aina aamuisin ja iltaisin he kohtaavat ja maalaavat yhdessä pilviä. Aamun sarastaessa ja hämärän laskiessa he saavat pilvet hehkumaan tuhansissa eri väreissä. Joskus sateessa heidän värinsä sotkeutuvat harmaiksi, eivätkä he aina malta sekoittaa yhtä hienoja sävyjä, mutta juuri siinä piileekin heidän maalaustensa lumous - yllätyksellisyys. Koskaan ei tule vastaan kahta samanlaista aamua tai iltaa vaan aina jotain uutta ja ainutkertaista.  

Kuun ja auringon lapsia on usein kuvattu terapiakirjaksi, ja erityisen vahvasti se puhutteleekin varmasti lapsia, jotka ovat kokeneet avioeron tai perheenjäsenen menetyksen, kuvaahan kirja eritoten lapsen kasvua jotain (tuntematonta) kaivaten. Mutta kirja on hyvä myös ihan kaikille perheille, sillä minut se muun muassa sai miettimään, miten lapsi kokee vanhempiensa riidan? Kirja kuvaa hienosti haikeuden vivahteita, joita pienen mielessä voi erinäisistä syistä olla, vaikkei hän niitä osaisikaan ilmaista. Näiden ohella kirja kertoo vahvasta sisaruudesta, kahdesta erilaisesta sisaresta, eri tavoista elää, tottumuksesta ja uuteen, vieraaseen tutustustumisesta.

Totta kai kirjan voi lukea myös ihan tavallisena satuna. Lasta saattaa viehättää tarinassa erityisesti kuvitus, kuten itseäni. Se on Katinka Tuiskun upeaa akvarellia, pääosin hieman tummasävyistä, kuten tarinakin, tekstiä monin tavoin täydentävää ja vivahteikasta. Tosin hieman haikaillen kokeilen taittaa tekstisivuja piiloon, jotta saisin yhdellä kertaa näkyviin upeat aukeamat. Nyt taitto on toteutettu siten, että kokosivun kuva on joka toisella sivulla, joka toinen sivu on valkoinen tekstisivu, mikä hieman rikkoo kokonaisuutta. 

Vaikka kirja teki heti vaikutuksen erilaisuudellaan, en ihastunut siihen välittömästi. Tarina tuntui pitkältä ja kieli rönsyilevältä. Erilaiset sivupolut sitä, miten lammesta ei lopu koskaan vesi ja miksi satakieli matkii muita, häiritsivät ja venyttävät tarinaa turhaan. Nyt monen lukukerran jälkeen pidän kirjan monitasoisuudesta - monia asioita ymmärtää uudella tavalla vasta pikku hiljaa, ja kirjan herättämät ajatukset jäävät selvästi elämään omaa elämäänsä. Lukemiseen kannattaakin varata aikaa, sillä kirja on rauhallinen ja pyytää hiljentämään tahtia. Kaiken kaikkiaan Kuun ja auringon lapset on monin tavoin hieno kokemus, lempeä ja puhutteleva kirja, johon suosittelen tutustumaan. Viisivuotiaalleni se on mieluisa kirja, ja sopiva ikä kuulijakunnalle onkin 5-vuotiaasta ylöspäin.  

Katinka Tuisku on kuvataideterapeutti, psykiatrian erikoislääkäri ja lääketieteen tohtori. Häneltä on ilmestynyt myös kirjat Elsa ja Narkissos ja Outo olento (molemmat Pieni Karhu). Monet kasvatusalan asiantuntijat ovat kiitelleet Tuiskun kirjoja hyvää tekeviksi, lämpimiksi ja rauhallisiksi lukukokemuksiksi.

Lue Kirkko ja kaupunki -lehdessä ilmestynyt artikkeli Katinka Tuiskun kirjoista ja akvarellinäyttelystä.

Sven Nordqvist: Viirun ja Pesosen joulupuuhat

Sven Nordqvist: Viirun ja Pesosen joulupuuhat (Tomtemaskinen)
Tammi 2009 (7. painos)
Suomennos: Kaija Pakkanen
129 s.
Tähtiä: ****

Viiru, tuo aina niin mainio kissa, on kuullut naapurin lapsilta pukista, ja odottaa nyt malttamattomana joulun tärkeintä vierasta heillekin. Siitäpä saa Pesonen päänvaivaa. Vai että pukki, mistä hän nyt sellaisen Viirulle tähän hätään... ettei koko aatto menisi pilalle.... Ellei hän sitten itse saisi kyhätyksi kasaan jonkinlaista pukkikonetta, joka hämäisi Viirua niin ettei tämä huomaisi eroa oikean ja koneen välillä?

Siitäpä alkaa Pesosella touhu, joka vaatii paljon kahvia ja päänraapimista. Riitoja Viirunkin kanssa tulee, totta kai, sehän se on ihanan samastuttavaa Viiruissa ja Pesosissa, kun ukkoa ärsyttää ja hän haluaa nököttää yksin miettimässä asioitaan, juoda kupin kahvia. Viiru häärää ja höpöttää, haluaa osallistua kaikkeen, palaahan siinä jatkuvassa melskaamisessa pinna. Kunnes sitten taas sovitaan ja huomataan, miten toisesta tykkää. Ihanan elämänmakuista ja kovin tuttua:

- Mitä minä tekisin? On ihka tylsää, Viiru sanoi.
- Keksi itse jotain mukavaa, sanoi ukko. - Minä teen omia töitäni. En aio leikkiä kanssasi kaiken päivää. Silloin näet minä ikävystyn. Ukot tykkäävät tietyistä asioista ja kissat toisista. Mitäs muut kissat tekevät? Sanopa se! Makailevat keittiön sohvalla ja nukkuvat ja jahtaavat hiiriä... istuvat ikkunassa ja tirkistelevät...
- Sekä on sitten mukavaa? Viiru sihahti. - Minä kun en semmoista harrasta. Jahtaa itse hiiresi! Nyt minä lähden. Avaa ovi! 

Pukkikonekin edistyy, välillä takkuilen ja toivottomana, kunnes tapahtuu outouksia, mikä auttaa eteenpäin kuin itsestään. Merkillinen kauppias myy puuttuvia osia, erikoinen postinkantaja tuo ihmeöljyä... Lopulta asiat alkavat olla siinä mallilla, että Viiru saattaisi häthätää uskoa jäykkään, nopeasti vilahtavaan pukkiin, tuumaa Pesonen... jos kökötetään kynttilänvalossa ja sohvalla, kaukana ovesta...

Aattoiltana Pesonen on hermostuksesta heikkona. Miten tässä nyt käy? No, ainakin kaikki menee ihan eri tavalla kuin Pesonen oli suunnitellut. Niin kuin ne asiat nyt aika usein tuppaavat menemään, etenkin joulun taika-aikaan...

Pesonen seisoi yhä paikoillaan ja yritti käsittää asioita joita ei käsittänyt. Tapahtui niin paljon kummallista, mitä ei pystynyt selittämään. Oli oltava vain iloinen, että oli saanut olla mukana jossakin käsittämättömässä.  

Viirun ja Pesosen joulupuuhat on mainio joulukirja, hauska ja rentouttava. Meillä äiti pitää tarinasta yhtä paljon kuin lapsi, ja tämä onkin ehdottomasti niitä kirjoja, jotka viihdyttävät molempia! Pesosen sinne päin -huusholli, kaukana täydellisyydestä oleva arki, kiukut ja sanaharkat, yritteliäisyys ja halu ilahduttaa kaveria, Viirun innostus, yllättäviä taikuuksia... Välillä nauraa ääneen, ja sympaattinen tarina viihdyttää sekä ääneen luettuna että itsekseen.

Toisin kuin muut Viirut ja Pesoset, joulutarina on romaani, ja vaikka joka sivulla on kuva - Nordqvistin hurmaavaa, yksityiskohtia ja ilmeitä pursuilevaa kuvitusta - sopinee pitkä tarina varmaan parhaiten neli-viisivuotiaasta ylöspäin, heti kun vain malttaa kuunnella jatkotarinaa.

Meillä viisivuotias uskoo vielä täysillä pukkiin, ja niinpä tämä äiti on ollut varpaillaan, mitä joulukirjoja sitä uskaltaa lukea, ettei vain mikään horjuttaisi lujaa uskoa. Viirun ja Pesosen joulupuuhat menee hyvin, ei horjuta.

Muuten olen viime aikoina saanut nauttia klassikoista, sillä 5-vuotiaamme tämän joulun suosikkikirjoja ovat etenkin ihanat Elsa Beskowin Petterin ja Lotan joulu ja Mauri Kunnaksen Joulupukki. 


Entä teillä?


Iloista joulun taika-aikaa kaikille! (Toivotaan sitä taikapölyä ilmaan, että joulupukkiusko olisi tämänkin joulun jälkeen voimissaan. Äitiä jännittää...)

Teija Niemi: Onni Afrikassa

Teija Niemi: Onni Afrikassa
Kuvitus: Timo Kästämä
Kustantaja: Pieni Karhu 2006
71 s.
Tähtiä: ***

Kenelle? Kirjaa voi suositella noin 6-7-vuotiaasta ylöspäin. Alakoululaiset saavat kirjasta varmasti jännittäviä elämyksiä ja samalla voi pohtia eri yhteiskuntien eroja.

Vaikka Etelä-Suomeenkin on tänään satanut ensilumi ja juhlitaan itsenäisyyspäivää, täällä pysytellään yhä Afrikassa! Päivän kunniaksi kurkistetaan afrikkalaiseen slummiin suomalaisen pikkupojan silmin kotimaisessa Teija Niemen kirjassa.

Onni Afrikassa on seikkailutarina kymmenvuotiaasta Onnista, joka lomamatkalla isänsä ja äitinsä kanssa eksyykin slummikierroksella vanhingossa omille teilleen. Onni säntäilee päivän rahattomana slummin kujilla, mutta onneksi häntä tulee auttamaan samanikäinen Efraim-poika. Miten Onnin käy, löytääkö isä hänet vielä ennen lentokoneen lähtöä illalla?

Onni alkoi vilkuilla kauhuissaan ympärilleen. Jostain tulisi varmasti kohta joku ryöstämään hänet.
Hän sujautti nopeasti kännykkänsä housuntaskuun.
Huomasikohan joku?
Onni silmäili arvioivasti taloja ympärillään. Tarkkailtiinko häntä ikkunoista?
Pihalla ei juuri sillä hetkellä näkynyt ketään, mutta sitten Onni huomasi jalat, jotka lähestyivät häntä narulla kuivuvien pyykkien takaa. Onnin sydän alkoi pamppailla sataa ja miljoonaa.  

Teija Niemi onnistuu kurkottamaan taitavasti kymmenvuotiaan suomalaispojan reaktioihin vieraassa, pelottavassa paikassa - ja kenen tahansa suomalaisen, joka ensimmäistä kertaa eksyy huonomaineisen slummin kujille yksinään. Järjettömät pelot saavat helposti vallan, ja mieleen muistuvat vain kaikki turisteille sattuneet onnettomuudet. Vaikka ympärillä ei olisi kuin lapsia leikkimässä, erilaisuus pelottaa. Kirjassa nousevat myös hyvin esiin arkipäiväiset erot, joita ei tyydytä kuvailemaan vain Onnin silmin, vaan myös Efraimin näkökulmasta.

- Onko sinne vielä pitkä matka? Onni kysyi, kun he vain kävelivät ja kävelivät ja kävelivät pitkin pölyisiä teitä.
- Ei, Efraim vastasi, mutta silti he jatkoivat patikoimista.
Autolla oltaisiin jo perillä, Onni ajatteli ja sanoi:
- Täällä kaikki on tosi kaukana. Eikö voitaisi mennä bussilla?
- Sekin maksaa, Efraim totesi jo vähän tuskastuneena. Kuinka hölmö tämä kalpeanaama oikein oli. ... - Eikä täällä kulje busseja joka kulmalla.

Kultuurien välinen ihmetys kumpuaa molemmin puolin, ja vetää suupielet paikoin hymyyn.

- Ei, kun sairaalaan, muuten mitä kuolen, Onni huusi jo lähes paniikissa. - Minulla on malaria!
- Ai malaria, Efraim toisti ja alkoi nauraa.
Onni tuijotti häntä järkyttyneenä. Suomessa ei kyllä vakaville sairauksille naureskeltu.
- Täällä joka toisella on malaria, Efraim hekotteli. - Ei siihen kuole...
- Ehkä afrikkalaiset eivät kuole, mutta minä olen eurooppalainen, Onni puuskahti tuohtuneena.
Se tuntui tepsivän. Efraim kallisti päätään miettiväisesti ja ajatteli, että Onni saattoi olla oikeassa. Ehkä eurooppalaiset todella olivat heikompaa väkeä.  

Onnin vierailu poppatohtorilla on kirjan hauskimpia kuvauksia.

Erilaisuutta ei juurikaan pohdita sen kummemmin, eikä tarvitsekaan. Eräässä kohdin Onni tosin hätkähtäen tajuaa, että hänhän voisi olla syntynyt tänne ja Efraim Suomeen, ja silloin Efraim saisi lähteä täältä kotiin, pelaisi hänen tietokoneellaan, ajelisi hänen polkypyörällään ja kävisi suihkussa heidän kylpyhuoneessaan.

Itseäni jää kirjassa häiritsemään nojautuminen stereotypioihin, ja jonkinlainen hämärä ylemmyydentunto jää leijumaan kirjan yllä. Vaikka kirja esittelee erilaisen maailman ja näyttää lukijalle, ettei erilaisuutta pidä pelätä ja ystäviä ja apua löytyy kaikkialta, olisin kaivannut vielä jotain viittausta siihen, että maailma, jonka Onni kohtaa, on vain yksi todellisuus Afrikan monissa todellisuuksissa. Nykyisellään se alleviivaa monia käsityksiä, jotka esiintyvät Afrikasta puhuttaessa vahvoina - slummit, köyhyys, laajennetut perheet, ja lopuksi luonnonpuistot.

Lopussa Onnin isä ojentaa Efraimille ison tukun rahaa, ja Onni - mikä ilahduttaa minua! - antaa Efraimille ystävyydenosoituksena oman kellonsa, vaarin antaman ja hänelle tärkeän onnenkellon. Ehkä se tuo Efraimillekin onnea. Vaari on samoin kuin Efraim syntynyt köyhiin oloihin, mutta kouluja käymällä menestynyt elämässään. Aiemmin Onni on ihmetellyt, miksei Efraim ole koulussa, ja tämä on vastannut, ettei siellä juuri mitään opi, kun oppilaitakin on kuutisenkymmentä luokalla. Onnin isän rahalahjoitusta jäin pohtimaan pitkäksi aikaa. Raha tuo helpotusta elämään, mutta sen esillenostaminen on usein vaikea teema länsimaalaisille.

Vaikka kirja jättää toivomisen varaa, se on silti tärkeä silta toiseen kulttuuriin nimenomaan suomalaislasten näkökulmasta, ja osuu ja uppoaa varmasti moniin noin kymmenvuotiaisiin ja heidän ajatuksiinsa ja käsityksiinsä elämästä ja maailmasta, heistä itsestään maailmassa. Maailma kännyköineen, hampurilaisineen, matkusteluineen ja sirkuksineen on varmasti tuttu. Aikuiselle se antaa loistavia keskustelunsäikeitä - miksei taloissa ole vessaa, miksi jotkut joutuvat asumaan niin ahtaasti, miksei busseja liiku kaikkialla? Parhaimmillaan kirja herättää tajuamaan, etteivät asiat ole itsestäänselvyyksiä, ja että yhteiskunnat toimivat eri tavoin. Bussit, juokseva vesi, hyvin rakennetut talot - mikään ei ole syntynyt Suomessa itsestään. Mikäpä sen parempi teema itsenäisyyteenkin liittyen. Meillä myös naiset käyvät töissä ja perhekäsitys on suppeampi kuin monessa paikassa, mikä aiheuttaa eroja yhteiskuntien välillä.

Oivallista kirjassa on tapa kääntää rooleja. Onni rahattomana - isä ja äiti maksavat kaiken luottokorteilla - joutuukin olemaan "kerjäläisen" roolissa voidakseen soittaa tai saadakseen edes palan ruokaa, ja sekös nolottaa. Tähän olisi voinut rauhassa sukeltaa syvemmälle kuin vain muutaman virkkeen verran, nyt Onni selviytyy nolouksestaan liian helposti, antamalla kännykkänsä pantiksi muutamasta kolikosta. Mutta näinhän se yleensä menee, meillä on niin paljon meille itsestäänselviä tavaroita jatkuvasti mukanamme, jotka monille ovatkin harvinaisia.

Minua viehättää myös Efraimin itsetietoisuus. Hän ei lentokoneeseen haikailua lukuunottamatta yhdelläkään lauseella ilmoita kadehtivansa mitään Onnilta. Elämä on sellaista kuin se on, leikkeineen ja työn tekemisineen, tädillä asumisineen.

Toisaalta on myös hauska, miten bisnes-äiti on kirjan jakkupukuun pukeutunut sivuhenkilö ja Sanna-tätikin huitelee maailmalla työasioissa, ja isä, Onni ja Efraim loistavat pääosissa.

Kirja herättää siis paljon ristiriitaisia ajatuksia ja toivon mukaan keskustelua sen lukijoissa. Suosittelen kirjaa alakoululaisten opettajille ja vanhemmille kansainvälisyyskasvatuksen ja yhteiskunnallisen pohdinnan teemoihin!

Teija Niemeltä on aiemmin ilmestynyt kirja Onni A. ja Onni B. (Wsoy 2006), sekä kuusi muuta kirjaa, joista mm. Bileet-nimiselle nuortenkirjalle myönnettiin Plättä-palkinto 1993.

Hyvää itsenäisyyspäivää!


Muokattu 27.4.2012