Alexandra Salmela: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia

Alexandra Salmela: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia
Kuvitus: Martina Matlovicova
Kustannus: Teos 2013

Oli kaunis kesäpäivä. Juha toivoi pääsevänsä vihdoin uimaan, mutta isolla isällä oli eri suunnitelma: "Sukset jalkaan ja ladulle!"

Juha ei pitänyt hiihdosta, mutta ison isän mielestä tosimiehen tuli liikkua vain hiihtämällä. Niinpä Juha laittoi kuuliaisesti sukset jalkaan ja laahusti tarmokkaasti etenevän isän perässä. Kun sivakoija katosi korpeen, Juha jäi kerämään metsämansikoita. Yhtäkkiä hänen vieressään seisoi havunoksaa mutusteleva koala. 

Juuri näin hassuja ovat sadut Alexandra Salmelan uudessa satukirjassa Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia. Monesti ne alkavat suhteellisen "normaalisti", mutta jatkuessaan villintyvät syvälle mielikuvitukseen ja päätyvät jättäen pään hieman pyörälle. Siis mitä tässä nyt oikein tapahtuikaan? Lapsikorjaamo, Äänisyötär, norsuäiti, hajamielisen isin pää jalkapallona?

Aluksi pidin satuja satunnaisena mielikuvituksen lentona, mutta tarkemmalla lukemisella aloin nähdä paljon muutakin. Ensinnäkin niissä on myös vakavia säikeitä: isomman (!) kiusaamista, aikuisten ikävää paheksuntaa, roskaamista, aikuisten lapsiin kasaamia toteutumattomia toiveita. Mutta sitten on myös sulaa hulluttelua, hirviöiden pomppimista pilvivuorilla tai hajamielisen isän kadonneella päällä jalkapalloilua. Jotkut sadut muistuttavat vanhoja klassikoita, Liisa Ihmemaata tai Hannua ja Kerttua, mutta tietenkin täysin sekoitettuina ja uudenlaisina. Ristiriitoja hahmojen välillä voi välillä olla vaikea tunnistaa hassuttelun alta, ja tämän vuoksi ne ovatkin moniulotteisia. Joku lapsi voi samaistua satuihin, toinen ottaa ne vain vinkeinä tarinoina.

Saduissa on hirveästi yllättävää ja hullunkurista, mikä haastaa aikuisen kaavamaisen ja normitetun ajattelun hyvin tehokkaasti. Näitä satuja kannattaakin kokeilla, jos haluat rikkoa rajoja ja kaavoja! Itselleni ne aiheuttivat juuri tästä syystä aluksi nikottelua "liian epärealistisina", enkä ihastunut heti. Vaadittiin toistakin lukukertaa ja niiden maistelua kunnolla, ja piti myös kyseenalaistaa itsensä - satuhan voi olla millainen vain. Sadussa voi ja saa tapahtua ihan mitä vain! Kun tämä oli selvitetty, kirja, tai ainakin muutamat sadut hurmasivat minut tyystin.

Itse koin puhuttelevimmaksi sadun kahdesta äidistä, jotka ovat erilaisia ja hassuttelevia - tykkäävät leikkiä ja pukeutua kirahvi- ja norsupukuun. Alussa kirahviäidin lasta hävettää, että äiti on taas pukeutunut hassuksi, kunnes hän huomaa, ettei tämä ole ainoa. Viimeinen satu kertoo siitä, miten työ on muuttanut norsuäidin tylsäksi ädiksi. Onneksi norsuäiti kuitenkin palaa kuvioihin, tietysti hyvin oudolla tavalla. Kirjan tekijä, Alexandra Salmela kertoo kirjassa itse toivovansa, että maailmassa olisi "vähemmän tyhmiä aikuisia". Kirjan luettuani toivon kieltämättä itsekin, että a) osaisin itse hullutella useammin lasten kanssa (tai ilman) ja että b) aikuiset ylipäätään ottaisivat elämän vähän rennommin ja nauttisivat enemmän. Myös satu äidistä vuoristoradassa oli ihana (kuva keskellä).

Pituudeltaan sadut ovat lyhyitä, puolentoista aukeaman mittaisia, ja loppu niissä on onnellinen, niissä on ystävyyttä, aikuisen ja lapsen välistä läheisyyttä, erilaisuuden hyväksyntää.

Entä miten kirja kolahti lapsiraatiin, 7- ja 6-vuotiaisiin kuulijoihin? Suurin osa saduista kirvoitti paljon naurua ja kommentteja kuten "hassu! kiva", toisten jälkeen jäätiin ihmetteleviksi. Paras satu heistä oli sellainen, jossa hajamielinen isä hukkaa päänsä, ja se löytyy jalkapallokentältä lasten jalkapallona. Oli hauskaa seurata, miten he kuuntelivat ensin hiljaisina ja epävarmoina, sitten riemastuneina.

Kirjan kuvitus on slovakialaisen Martina Matlovicovan käsialaan, ja se lumosi minut täysin, ennen kaikkea värikkäiden ja mielikuvituksellisten kokosivun kuviensa takia. En ollut aiemmin tutustunut Matlovicovan kuvitukseen, mutta toivottavasti sitä nähdään lisää!

Kielestä vielä sen verran, että se on tätä päivää - Salmela ei vierasta sanoja kuten ärtsy, puskapissi, ällö, mutalöllö, pöpelikkö. Nämä sopivat tarinoihin.

Kirjan luettuani päätin muistaa pukea useammin päälle hassun äidin roolin (sitä paitsi elämä on paljon hauskempaa niin!), järjestellä kotona vähän vähemmän ja muistaa heittäytyä. Hulluttelua ja kivoja leikkejä kaikille teillekin!

Tähtiä 

lapsilta 5 / 5

aikuiselta 4 / 5

Sivar Ahlrudin etsiväkaksoset

Sivar Ahlrud: Agenttiarvoitus (Agentmysteriet 1944, uudelleenjulkaistu 1968)
Kustannus: Karisto 1974
Suomennos: Eliisa Soirila

Sivar Ahlrud: Luola-arvoitus (Grott-mysteriet 1964)
Kustannus: Karisto 1978
Suomennos: Sirkku Lehmusvaara

Onko joku muu rakastanut ruotsalaisen kirjailijanimimerkki Sivar Ahlrudin hahmoja, punatukkaisia etsiväkaksosia Klasia ja Görania, sekä heidän sivistynyttä, tukholmalaista älykköserkkuaan Hubertia eli Hubbea, kuten kaksoset häntä tämän vastenmielisyydeksi kutsuvat?

Minulla sarja kuului lapsuuden, tai nuoruuden lemppareihin, mm. Lottien, Kolmen etsivän, Salaisuus-sarjan, Dana-tyttöjen ja Neiti Etsivän ohella. Löysin muutaman etsiväkaksoskirjan kirjaston poisto- ja kierrätyshyllyistä, ja innostuin nyt vihdoin lukemaan ne. Itse asiassa odottelin pitkään (puoli vuotta? Vuoden?) ennen kuin rohkaistuin tarttumaan niihin. Niiden lukeminen tuntui jotenkin vaikealta - ehkä paluulta teiniksi? Tai ehkä pelkäsin, että pitkästyn ja ihmettelen, miten ikinä olen jaksanut lukea niitä.

Miten kävi, noin 25 vuoden tauon jälkeen? No, en ainakaan pitkästynyt, sillä Klasin ja Göranin kanssa elämä ei selvästikään tule tylsäksi. Oikeastaan ihmettelin, miten hyviä kirjat olivatkaan!

Toinen kirjoista, Agenttiarvoitus, on ilmestynyt alunperin jo 1944, ja uudelleenjulkaisuna 1968, joten tarinassa on paljon tosi viehättävää ajankuvausta paitsi Tukholmasta, myös ajalta ennen tietokoneita ja kännyköitä, silloin kun käsikirjoitukset tehtiin kirjoituskoneella ja ainoa kappale oli ainoa kappale. Tarinassa hassun kirjailijan käsikirjoitus sekä itse kirjailija varastetaan, koska käsikirjoituksessa kuvaillaan eräs rosvojoukkio kovin epäsuotuisasti, ja rosvot haluavat kirjailivan parantelevan tekstiään. He ovat koukussa lakuveneisiin, pukeutuvat hassuihin väriyhdistelmiin ja muistuttavat vanhoja tv-filmien ganstereita.

- Miksi olette kuvailleet minua kaljupäiseksi kuin biljardipallo - aivan niin kuin itse olette, saanen huomauttaa - vaikka minulla on mustat, luonnonkiharat hiukset...
Herra Berger sai omistaa kokonaisen sivun luonnonkiharoille hiuksille, huolimatta siitä, että Terävä Johnin omat hiukset olivat muutama harittava suortuva, jotka turhaan yrittivät peittää pyöreän kaljun. 

Toisella kertaa oli Nokan vuoro.  

- Vai niin, herra Berger, oletteko sitä mieltä, että uskollinen apulaiseni Nokka näyttää syyhyläiseltä rotalta, se ei todellakaan ole kiltisti, vai mitä Nokka.
Tämä mutisi jotakin ja mutusteli lakritsiveneitä vilkuillen luihusti Bergeriä ja kaivellen kynnenalusiaan tikkarila. 

Toinen kirjoista, Luola-arvoitus, ilmestyi ensimmäisen kerran 20 vuotta Agenttiarvoitusta myöhemmin, 1964, ja jotenkin se onkin melko erilainen. Perusvireeltään se on yhä harmiton ja viaton, ja roistot, jotka eivät lopulta edes ole roistoja, ovat kovin vaarattomia, mutta muuten koin ympäristön paljon jännittävämmäksi, paikoin jopa kihelmöiväksi. Onko muita ahtaanpaikankammoisia kuin minä? Tässä sitä kammoa koetellaan oikein olan takaa, kun Hubert eksyy erittäin ahtaisiin kallioluoliin, joista ei ole pääsyä kuin taaksepäin, kohti tuntematonta, vuoren sisustaa...

Hengittäminen oli vaikeinta. Heti kun hän vähänkin kiihtyi, rintakehä aivan kuin rypistyi kokoon, eikä hän saanut ilmaa. Yksitoista kaksitoista kolmetoista, tukehdun, ellen rauhoitu...
Hetken tuntui jo paremmalta, mutta sitten hän yritti ponnistaa uudelleen, ja tämä pieni voimainkoetus sai hänet tuntemaan melkein tukehtumistuskia. Kaivoskuilun vankina, tuhansia tonneja graniittia ylöpuolella, suljetussa kiviarkussa, voimatta liikuttaa muuta kuin käsiä ja jalkoja. 

Hrrr!

Luola-arvoituksessa kuvataan muuten myös kiinnostavasti muutamaa suomalaista mystisiksi vanhan kansan ihmisiksi, joilla on vahva yhteys luontoon ja jotka mongertavat kummallista kieltään pimeässä torpassa.

Kirjoissa oli hauskaa paitsi tapahtumarikkaat, humoristiset tarinat, myös henkilöt: älykäs, totinen ja järkevä Hubert, jota on siunattu uteliailla, impulsiivisilla ja monin tavoin varmasti vähän rasittavilla serkuilla, Klasilla ja Göranilla. Myös miljöön yksityiskohtien runsaus, kepeys ja mielikuvituksen lento, sekä paikoin melkoinen tiedonmäärä tekevät kirjoista hauskaa luettavaa.

Eli samoin kävi kuin nuorenakin... koukkuun jäin! Taisin jopa nähdä unta viime yönä, että löysin kotoa vielä yhden etsiväkaksoskirjan, mutta tänään sitä ei sitten ollutkaan missäään. Iso pettymys!

Nyt seuraavaksi mietin, joko voisin lukea Agenttiarvoituksen ekaluokkalaiselle... Periaatteessa kyllä, sillä kirjassa ei ole mitään pelottavaa - esimerkiksi Ronja Ryövärintytär on monin kerroin vahvempi, dramaattisempi tarina, ja jos olemme lukeneet sen jo kahdesti viime vuosien aikana, niin varmasti nämäkin sopisivat. Itse muistelen lukeneeni näitä ehkä yli 10-vuotiaana?

Wikipedia muuten kertoo paljon mielenkiintoista kirjasarjasta: Sivar Ahlrud -taiteilijanimi on yhdistelmä kahden kirjailijan nimestä ja persoonasta, nimittäin Ivar Ahlstedtista ja Sid Roland Rommerudista, joista Ahlstedt kirjoitti kirjoja vuoteen 1967 kuolemaansa saakka, ja Rommerud vuoteen 1974. Jälkimmäisen kuoltua 80-luvulla sarja kasvoi vielä neljällä, kolmen eri kirjailijan teoksella. Kaikkinensa sarja kuuluu 80-luvun Suomen suosituimpiin nuortenkirjoihin, sillä suomennokset laahasivat ajallisesti selvästi alkuperäiskirjojen perässä.

Muistatko kaksoset? Piditkö? Ehkä pitäisit vieläkin! Hauskoja lukumatkoja menneisyyteen kaikille!

Sarjasta on kirjoitettu myös mm. tässä ruotsinkielisessä blogissa.