Kim Fupz Aakeson: Tyttö ja ihmeelliset korvat

Kim Fupz Aakeson: Tyttö ja ihmeelliset korvat

Kuvitus: Salla Savolainen

Suomennos: Outi Menna

Kustantaja: Tammi 2012

Maailman hulluimman näköinen tyttörassu omistaa ihmeelliset korvat, niin suuret, ettei hän voi missään välttyä joutumasta tuijotuksen kohteeksi. Mihin tahansa hän meneekin, ihmiset toljottavat ja supattavat.

He kuiskivat: ”Oletteko nähneet missään tuollaisia hörökorvia?”

Tai: ”Noista saisi mainiot patalaput.”

Ei totisesti ollut herkkua olla maailman hulluimman näköinen tyttö.

Mikään ei auta, eivät korkkiruuvikampaukset eivätkä kylmäpermanentit, eivät käynnit trendikkäissä vaatekaupoissa eivätkä puhvihihaiset paitapuserot. Koska tyttö kuulee suurilla korvillaan kaikki supatukset, hän tulee kovin surulliseksi ja jää lopulta nököttämään yksin kotiin. Ja silloinhan kaikki vasta kurjaa onkin. Vaikka katsookin päivät pitkät televisiota ja syö paljon pizzaa.

Ja kaikki muuttuu vielä hullummaksi, kun tyttö eräänä aamuna herää ja korvat ovat muuttuneet täplikkäiksi. Täplät eivät irtoa edes talousspriillä eivätkä tärpätillä, turpoavat vain ja tulevat kipeiksi. Seuraavana aamuna korvat ovat jo valtavat, väriltään oranssin keltaisen vihreät, kuviolliset ja kukertavat.

Silloin tyttö oivaltaa. Hän heiluttaa korviaan. Ja kyllä! Eihän hän olekaan ruma, vaan perhonen! Hän lennähtää taivaalle, ja kaikki tavalliset ihmiset kuiskivat haltioissaan, miten hän on maailman kaunein perhonen.

Kaunis tai ei, se oli perhosen itsensä mielestä yhdentekevää. Hän liihotti keveästi keltaisilla siivillään ja hänen värinsä hehkuivat auringonpaisteessa. Ylhäällä taivaalla hän tunsi itsensä melkein onnelliseksi.

Tyttö ja ihmeelliset korvat on Tanskan tunnetuimman lastenkirjailijan Kim Fupz Aakesonin ja värikkäistä ja elämäniloisista kuvituksista tunnetun Salla Savolaisen yhteistyötä. Yhteistyö toimii, kuvitusta ja tekstiä on sopivasti ja Savolainen luo tyttöön veikeää persoonallisuutta rastatukkineen. Muutoin tyttö jääkin hieman leijumaan, eikä lukijalle selviä sen paremmin hänen ikänsä kuin mitään muutakaan tytöstä, ei edes onko hänellä vanhempia. Ei muuta kuin isot korvat, jotka hallitsevat hänen jokaista tekoaan ja hetkeään.

Tytön leijumaan jättäminen mitä tulee ikään ja ympäristöön mahdollistanee sen, että hyvin monenlaiset ja monenikäiset (lapsi)lukijat pystynevät samaistumaan tyttöön. Toisaalta se tekee kirjan tunnelmasta paikoin melko raastavan. Tytöllä ei selvästikään ole yhtään ystävää, eikä hän saa lohtua mistään. Kuvaako se lapsen tai nuoren tuntoja silloin, kun on erilainen eikä ole yhtään ystävää?

Minua mietityttää myös kirjan viimeinen lause:

Ylhäällä taivaalla hän tunsi olonsa melkein onnelliseksi.

Melkein?

Savolaisen humoristinen kuvitus kuitenkin keventää tarinaa niin, ettei se tunnu liian surumieliseltä vaan saa optimistisia sävyjä. Sisäkanteen on kuvitettu tyttö istumaan yhdessä toisten perhosten kanssa. Tyttö taitaa lopulta löytää kaltaisensa, onneksi.

Kirja kurkottaa yli ikärajojen ja kuvakirjojen tavanomaisen ensisijaisen yleisön, jos nyt ylipäänsä haluaa nimetä kuvakirjoille ensisijaista yleisöä (nehän sopivat kaikille!). Tyttö kuvataan selkeästi nuoreksi – hän ostaa trendivaatteita, käy kampaajalla, diskossa, katsoo leffoja ja syö pizzaa. Toisaalta hän on pieni aikuisten silmissä, arka ja epävarma. Kirjaa kannattaisikin kokeille alakoulun isoimmille tai yläkoululaisille, miten se uppoaa sen ikäisiin. Ja totta kai kirja sopii myös kuvakirja-ikäisille. 

Kirjan teemana on erilaisuuden hyväksyminen, ja ennen kaikkea itsensä hyväksyminen. Se kumartaa kauniisti omalle erilaisuudelle ja muuttaa ruman kauniiksi, karsastetun tavoitelluksi ja ihailluksi. Siksi se antanee lohtua monelle itsensä epävarmaksi tuntevalle. Kaikkien sisällä asustaa kaunis perhonen, jonka pitää vain päästää lentoon.


Ps. Jos pidät Salla Savolaisen kuvituksista, kurkkaa myös aiemmin arvostelemani Hurraa Helsinki ja Vesta-Linnea mieli mustana. Aiemmin tekijäparilta on ilmestynyt teos Tyttö joka muisti kaiken (Tammi  2009).

Sari Airola: Lentävät syntymäpäivät minareettimaassa

Sari Airola: Lentävät syntymäpäivät minareettimaassa

Kustantaja: WSOY 2012

32 s.

Kaverukset tömähtävät mattoineen keskelle vilkasta aukiota. – Olenko minä ehjä? Pampula kysyy vapisten. Se on peittänyt silmät pitkillä korvillaan.
Aslan nostaa Pampulan korvat hellästi pystyyn, ja käärii sitten maton rullalle.
- Tervetuloa Turkkiin, Pampula!
Ja mitä Pampula näkee! Kirjavia mattovuoria. Ja vuorten päällä venytteleviä kissoja. Ei yhtä ainutta pupua missään!
Pampulan herkkä nenä värähtää. Hajut ja tuoksut leijuvat yhtenä mylläkkänä ilmassa eikä niissä ole mitään tuttua.
Äänet ovat ihan uusia nekin. Ja niitä on paljon!

Sari Airolan uusi lastenkirja Lentävät syntymäpäivät minareettimaassa (WSOY 2012) on aistimuksellinen matka värikkääseen Turkkiin, jossa tuntemattomat sanat leijuvat ilmassa, uudet tuoksut kutkuttavat nenää eikä missään näy ensi näkemältä mitään tuttua! Pampula-pupu on joutunut matkalle melkein vahingossa, Aslan-kissan tempaamana taikamatolla lentäen. Aslanin siskolla on Turkissa syntymäpäivät, ja sinne kaverusten matka vie.

Airola kuvaa ilmeikkäästi niin sanoin kuin kuvinkin kulttuurishokkia sekä vierauden ja ärtymyksenkin tunnetta, mikä uuteen kulttuuriin astujan, etenkin nälkäisen sellaisen, helposti valtaa. Pikku hiljaa uuden paikan ja matkailun viehätys saa Pampulankin kuitenkin valtaansa, ja kun he vielä viettävät hauskat syntymäpäivät, Pampulan valtaa riehakas juhlamieli. Matkustelu on hurjan jännittävää, ja seikkailu antaa uusia kokemuksia! Kotiin palatessaan Pampula tuntee olevansa kuin toinen pupu, rohkea ja reipas seikkailija.

Kirjan teemoja ovat monikulttuurisuuden ja erilaisuuden ohella ystävyys, arkuus ja rohkaistuminen sekä omien pelkojen voittaminen. Alun arasta ja vastentahtoisesta Pampulasta sukeutuu matkan myötä reipas pupu, joka huomaa pitävänsä seikkailuista ja kannustavansa jopa muitakin samaan. Tällaisenaan kirja tarjoaa mainion peilauspinnan ujolle ja aralle lapselle, sillä Turkin asemasta Pampula voisi olla missä vain uudessa tilanteessa. Ja lapsilukijan ohella yhtä lailla aikuislukija saa kannustusta ja muistutuksen siitä huikeasta, onnellisesta fiiliksestä, joka palkitsee omalta mukavuusalueeltaan poistujan ja uusiin kokemuksiin heittäytyjän.

Sivuilla on pääosassa runsas, värikylläinen kuvitus ja ilmeikkäät eläinhahmot. Etenkin Pampula-pupun ilmeet kuvaavat mainiolla tavalla uuteen ja vieraaseen temmatun arkuutta ja ujoutta. Turkissa koskaan käymättömällekin kirja välittää oivallisesti maan tunnelmaa, muotoja ja värejä, kauniita ornamentteja ja kuvioita, joiden maailmaan on hauska uppoutua nojatuolimatkalle. Erityisen kekseliäästi on kuvitettu turkinkieliset puhekuplat, jotka ovat vieraiden sanojen ohella täynnä vieraita muotoja ja elementtejä.

Autenttisuutta lisää se, että kuvittaja-kirjailija Sari Airola on asunut vuosia Istanbulissa ja Hong Kongissa. 

Hypystä tuntemattomaan maahan kertoo myös Jukka Laajarinteen Elina vieraalla maalla  (WSOY 2008).

Päivitetty 19.6.2012

Anna Nuotio & Eppu Nuotio: Veikko ja Veikko

Anna Nuotio & Eppu Nuotio: Veikko ja Veikko

Kuvitus: Kristiina Louhi

Kustantaja: Otava 2012

5 ja 78 ovat vain numeroita; ystävyys ylittää kaikki rajat!

Anna ja Eppu Nuotion kirjoittama uunituore Veikko ja Veikko (Otava 2012) on harvinaisen lämmin kirja ystävyydestä, välittämisestä, toisen auttamisesta ja yhteiskunnasta, jossa naapurilta voi pyytää apua ja jossa toiseen luotetaan.

Lapsilla on usein harvinaislaatuinen kyky yhdistää ihmisiä pelkällä olemassaolollaan yli ikä- ja muiden rajojen. Juuri näin käy Veikossa ja Veikossa: 5-vuotiaan Veikon isä on lähtenyt aamulla kiireellä töihin, ja naapurin Olka on luvannut viedä Veikon tarhaan koulumatkallaan. Veikko on kuitenkin kipeä! Olkan on juuri tänään pakko päästä kouluun, eikä hän voi jäädä hoitamaan Veikkoa. Naapurissakin on pieni kuumepotilas, Veikon kaveri Villa, jonka äidin on pakko käydä lääkärillä. Aikuista tarvitsevia kuumepotilaita on siis kaksi, mutta kuka ehtisi auttaa? Silloin Villan äiti muistaa alakerran 78-vuotiaan, hataramuistisen Veikon, joka lupaa mielellään pitää lapsia silmällä. Veikkojen ja Villan yhdessäolosta tulee hauska hetki. Pienen Veikon ja ison Veikon välillä on erityistä sielujen sympatiaa, sillä heitä yhdistävät samat mielenkiinnon kohteet. Ystävyys ei tosiaankaan katso ikää, vaan tärkeintä on hyvä olo yhdessä.

Vaikka aihetta on käsitelty lastenkirjoissa ennenkin, Veikko ja Veikko on kirjoitettu raikkaasti ja lämpimästi, ja se pitää otteessaan niin aikuis- kuin lapsilukijankin. Meillä sekä 6- että 2-vuotiaat nauttivat molemmat tarinan kuuntelusta ja kuvien katselusta, ja 6-vuotias ihastui kirjaan kovasti. Uskon sen tuovan mieleen mieluisat hetket ja leikit oman isovanhemman kanssa. Toisaalta myös Veikkojen mielikuvituksellinen seikkailu merillä, kalat joita he tapaavat, tekohampaat haiden hampaina ja monet muut luonevat tehokkaita, lapsilukijaan vetoavia koukkujaan tarinassa.

Anna ja Eppu Nuotion kieli soljuu sujuvana, se on kekseliästä ja hyväntuulista kielellä leikittelyä, joka naurattaa niin isoa kuin pientäkin lukijaa.

”Ja sitten pienet tupluurit”, Iso-Veikko sanoo tyhjentäessään ruokapöytää. ”Mitkä?” Villa kysyy. ”Mitkä luurit?” Pikku-Veikko jatkaa. ”Nokoset, nokoset”, Iso-Veikko vastaa. ”Hyi, nokkosluurit! Minä en pidä nokkosista”, Villa sanoo.

Pidän erityisesti siitä, miten taidokkaasti ja lempeän rauhallisesti Nuotiot kuljettavat lukijaa tilanteesta ja mielikuvasta toiseen.

”… Joskus minä kiipesin tikapuille ja katselin, kun Paavo konttasi siellä veneensä kannella pensseli tai meisseli kädessä…”
”Miksi se Paavo konttasi kiisseli kädessä?” Villa kuiskaa Pikku-Veikolle, mutta Pikku-Veikko ei vastaa. Uni on jo tarttunut Pikku-Veikon käteen ja taluttaa häntä kohti rannassa odottavaa venettä.

Kristiina Louhin kuvitus on tutunoloista Louhia, ja samalla erityisen värikästä ja hyväntuulista. Hän on tuonut kuviin ajanmukaista suomalaisuutta Marimekon raidoista ja pilkuista muihin tuttuihin tekstiileihin ja tavaroihin. Erityisen ilahduttavaa on seikka, miten kuvituksessa nostetaan selkeäksi teemaksi monikulttuurisuus ja erilaisuus, ja viitataanhan tekstissä epäsuorasti yksinhuoltajuuteenkin.

Ainakin pääkaupunkiseudulla asuvana tuntuu, että kirja on tavoittanut todella osuvasti juuri tämän hetken ilmiöitä, lapsen maailmaa ja ympäristöä. Kerrostaloissa asuvat lapset ja vanhukset rinnakkain ja päällekkäin, meitä on monesta kulttuurista ja taustasta, mutta me kaikki tarvitsemme ystäviä ja ihmisiä, joihin luottaa ja joille voimme tarjota myös omaa apuamme.

Hieno kirja, ellei peräti napakymppi, jolle sekä lapsi- että aikuislukija annamme molemmat täydet viisi tähteä!

Ps. Kuvitus tällä kertaa kesämökin ilta-auringon valaistuksessa, missä olen viettänyt taas runsaasti aikaa nauttien ainutlaatuisesta kesästä, raikkaudesta ja tästä valosta! Siellä ei netti toimi, joten välillä voi tulla näitä pidempiä taukoja päivitykseen.

Nautinnollista kesää kaikille!!

Muokattu 16.6.2012

Benjamin Chaud: Hei hei, Luppis

Benjamin Chaud: Hei hei, Luppis (orig. Adieu Chaussette)
Suomennos: Mikael Ahlström
Kustantaja: WSOY 2011
40 s.

Minun pehmopupuni nimi on Luppis. ... Täytyy sanoa, että leikkikaverina se on aika surkea. Surkea jalkapallossa ja surkea tappelemaan, eikä se oikein ikinä ole ymmärtänyt, mitä eroa on cowboylla ja intiaanilla. Nyt vain on niin, että minä en voi enää pitää pupua parhaana kaverinani. En ole enää mikään vauva.
Olen siis päättänyt hankkiutua siitä eroon. 

Näin virkistävästi ja päättäväisesti alkaa Benjamin Chaudin Hei hei, Luppis. Ihastuin ensi vilkaisulta kirjan ideaan - poika haluaa päästä eroon pehmolelustaan, koska hän tarvitsee oikeitakin kavereita, ja yrittää hylätä paksun, leppoisan pehmopupunsa metsään. No, eihän se ihan niin helppoa ole, kuten tietää jokainen, joka on joskus rakastanut pehmolelua oikein kovasti.

Kuvittelin mielessäni, miten 2,5-vuotias poikani, joka raahaa pehmoleluaan joka paikkaan, eläytyisi tarinaan. Mutta eihän sekään ihan niin mennyt. Tarina meni yli käsityskyvyn. Kirja sopineekin paremmin 4-5-vuotiaille, sillä metsä on kuvattu välillä melko uhkaavana ja pojan tunteita kuvataan vahvasti. Ne ailahtelevat kyllästymisestä huoleen ja hätääntymisestä pelkoon.

Ajatushan on vinkeä - sitoa pehmopupu puuhun ja juosta pois. Hylkäämisen hetki jätetään lyhyeksi, vajaan sivun mittaiseksi, ennen kuin katumus valtaa mielen, mutta yhtä kaikki lukijan mielessä herätellään kysymystä siitä, saako niin tehdä? Pehmopupua voi verrata niin eläimiin - siltähän se näyttää nököttäessään avuttomana, puuhun kiinni sidottuna  - kuin uskolliseen ystäväänkin. Tietenkään kumpaakaan ei saa sitoa puuhun ja hylätä yksin, ja tästä saakin hedelmällistä juteltavaa. Mutta silti - Luppis on kuitenkin vain pehmolelu. Ja pojan ajatus on kaunis: kanit tykkäävät elellä villinä luonnossa, siellä niillä on parempi. Oikeastaan asian kaksijakoisuus tekee kirjasta kovin mielenkiintoisen.

Vaikka kokonaisuus on moni tavoin hyvä, jokin siinä vähän häiritsee. En saa kuitenkaan kiinni, mikä. Onko aihetta lähestytty liian sarkastisesti ja aikuisen silmin? Vai häiritseekö minua sittenkin itse tarina? Joka tapauksessa pidän lopusta - se on onnellinen ja onneksi myös aavistuksen yllättävä. Ja hiukan epäselvä, sillä leikki ja todellisuus kietoutuvat jännästi yhteen.

Chaudin kuvitus on veikeää, melko humoristista, ja Luppiksen korvat viuhtovat milloin mihinkin suuntaan. Mikael Ahlströmin suomennos pelastaa kirjan monin paikoin:

Sanon sille, että alahan laputtaa, Luppis, olet vapaa, mutta se ei liikahdakaan. Se katselee minua pikkuruisilla prinsessansilmillään ja yrittää saada minut heltymään. Sen tempun se tekee joka kerta, kun se haluaa, että minä hoivaan sitä. 

Kirjan koko on muuten haastava. Korkeutta piisaa sen verran, ettei se tahdo mahtua hyllyyn.

Tähtiä 2 / 5

Syksyllä 2011 ilmestynyttä Hei hei, Luppista on pohdiskeltu ainakin blogeissa Hyllyjen uumenista nuorille ja naperoille ja Lastenkirjahylly.

Kirsti Ellilä: Majavakevät

Kirsti Ellilä: Majavakevät
Kuvitus: Kirsi Haapamäki
Kustantaja: Karisto 2012
187 s.

Mielenkiintoinen kevään nuortenkirjauutuus on Kirsti Ellilän Majavakevät. Minulle tämä on ensimmäinen Ellilän kirja johon tutustun, mutta ei varmasti viimeinen, niin monipuolisesti 18 vuotta kirjailijana toiminut Ellilä on julkaissut niin lasten, nuorten kuin aikuistenkin kirjoja. Ellilä pitää muuten myös omaa blogiaan Kirjailijan häiriöklinikka.

Hilla on 12-vuotias tyttö, syntyjään kolumbialainen ja pikkuisena Suomeen adoptoitu, joka tuntee itsensä syystä tai toisesta kovin erilaiseksi. Kun sisko viihtyy kavereiden kanssa tietokoneella pelaillen, viettäisi Hilla mieluiten kaiken aikansa lammella tutkiskelemassa ja kuvaamassa majavien elämää. Heidän kotinsa läheisellä lammella asuu nimittäin kaksi hienoa, hopeaturkkista majavaa. Niiden kanssa Hilla tuntee ainutlaatuista yhteenkuuluvuutta, ja lammelle hän usein yön hämärässä kiitääkin polkupyörällään.

Isä ja äiti ovat tytön käytöksestä luonnollisesti huolissaan, ja varsinkin äidin ja tyttären suhde on solmussa, sillä Hilla on kuullut äidin joskus suutuksissaan tuiskahtaneen, että on harmi kun adoptiolapselle ei ole palautusoikeutta.

Kun sitten naapurin äreä Korpelainen uhkaa räjäyttää majavien padon niiden aiheuttaman metsien tuhoutumisen vuoksi, alkaa Hillan taistelu majavien puolesta. Seikkailuun sekoittuu maagisiakin sävyjä, niin kovasti Hilla majavien ahdinkoon eläytyy. Kuvaan tulee myös Ilpo, joka tutustuu outoon tyttöön yöllisellä lammella, ja hänen kauttaan tarina saa yllättävän loppuratkaisun.

Suomen luonto antaa karun kauniin miljöön tapahtumille. Rämettynyt lampi, sen pystyyn kuolleet puut, harmaa, kostea ilma ja jääkylmä vesi - siellä Hilla on kotonaan ja niitä hän rakastaa. Muhevan mullan ja syrjäisen lammen tuoksu suorastaan tulvii lukijan nenään!

Vaikka tunnelma on tummasävyinen, on tarinassa ystävällisyyttä ja lämpöä. Luonnosta ja eläimistä välittäminen nousevat tärkeään osaan. Lukija joutuu pohtimaan arvoristiriitaa - onko parempi suojella majavia vai pelastaa rahallisesti arvokas metsä? Erityisen kimurantti kysymyksestä tulee, kun Ilpostakin tulee maanomistaja, ja rahalle olisi heidän perheessään paljon käyttöä.

Ellilä kuvaa hienosti Hillan erilaisuuden ja epävarmuuden tunteita, jotka koskettanevat suurta osaa nuoria, toisia enemmän ja toisia vähemmän. Hillan voimakas ulkopuolisuuden tunne liikuttaa. Hänen mielessään risteilevät painavat kysymykset kuten miksi minä olen täällä? Rakastavatko isä ja äiti minua todella? Kysymystä kenellä on oikeus olla täällä pohdiskellaan niin majavien kuin Hillankin kautta. Tämän kysymyksen esiinnostaminen tekee kirjasta erityisen tärkeän.

Löysin kirjasta paljon ajatuksia, joihin olisin itse murrosiässä ahmaisten ja helpottuneena tarttunut, ja vaikka Hilla onkin adoptoitu, kohdeyleisö ulottuu pikemminkin koko ikäryhmään kuin adoptoiduille. Ellilä tavoittaa monin sävyin tuon elämänvaiheen kipeitä tuntemuksia ja itsensä etsimistä. Ja kyllä kirja aikuisillekin sopii, sillä se herättelee monia ajatuksia. 

Kirjan kansi ja sisä- ja takakansi ovat Kirsi Haapamäen lyijykynäkäsialaa, mutta muuten kirjassa ei ole kuvitusta. 

Tähtiä 3,5 / 5

Majavakeväästä lisää Kirjavinkit-sivustolla ja Kirsin kirjanurkassa. Kirsi on esitellyt Kirsti Ellilän tuotantoa laajemminkin blogissaan.

A-M Kaskinen: Kummin paluu

Anna-Mari Kaskinen: Kummin paluu
Kuvitus: Matti Pikkujämsä
Kustantaja: Kirjapaja 2010
64 s.

Empulla on tulossa 9-vuotis synttärit, ja hän päättää kutsua mukaan kummitätinsä, jonka on tavannut viimeksi ristiäisissään. Kummitäti on nimittäin muuttanut Keniaan ja hänestä on tullut maailmankuulu leijonantutkija, eikä äitikään ole kuullut sen koommin hänestä mitään.

Synttäripäivänä Emppua odottaakin oven takana iso yllätys: Amelia-täti!

Se että Amelia Jumppanen on hyvin erikoinen kummitäti, käy heti ilmi. Hän antaa Empulle lahjaksi leijonan hampaan. Täti aikoo jäädä Suomeen ainakin vuodeksi, ja samalla hänellä on Emppua varten suuria suunnitelmia. Valokuvausta harrastava Emppu saa avustaa häntä leijonantutkijoiden kongressissa sekä tutkimusapulaisena eläintarhassa. Suunnitelmat saavat kuitenkin erilaisen käänteen kuin Amelia-täti on suunnitellut.

Amelia oli iso ihminen. Emppu ei osannut kuvitella, että hän olisi niin nopea. Muutaman piinaavan minuutin kuluttua Amelia oli ilmestynyt jostain tielle, jota Emppu ja leijona kulkivat. Amelialla oli lihakimpale kädessään. Hän heitti sen leijonan eteen ja puhui Empulle matalalla äänellä: - Mene työhuoneeseen ja laita ovi kiinni. Älä juokse. 

Anna-Mari Kaskisen Kummin paluu kertoo Amelian ja Empun eriskummallisista seikkailuista muutaman viikon ajalta ja siinä samalla kummin ja pojan ystävyydestä. Se on myös eräänlainen luontokirja, sillä lukija oppii yhtä ja toista leijonista ja niiden käyttäytymisestä. Kotimaista eläinulottuvuutta edustaa Pantteri-kissa, joka kulkee Amelian kassissa ja aiheuttaa yhtä jos toista sekasortoa.

Vaikka afrikkalaisuus näkyy enimmäkseen vain Amelian vaatteissa, päähineissä ja useina halauksina, se piristää ja maustaa kirjaa mukavasti. Rehevä Amelia on monessa kuin afrikkalainen täti.

Uskonto on mukana ripauksin: Amelia haluaa kuulla lisää kummin tehtävistä liturgina toimivalta sukulaiseltaan, ja Emppu mietiskelee jo melkein unohtamansa iltarukouksen tilalle uutta, itselleen sopivampaa. Kummallekaan kirkko ei ole läheinen paikka, mutta Kaskinen nostaa mm. juuri rukouksen hienovaraisesti pohdittavaksi.

Kirjan kirkkokohtaus on toisessakin mielessä mielenkiintoinen: Amelia tuo kirkkoon mukanaan kissan, koska päivän teemana on luomakunnan sunnuntai. Pappi ei kuitenkaan suhtaudu kissaan kovin myötämielisesti. Amelian asenne tekee hänestä kiehtovan roolimallin: hän ei pohdi, mitä muut ajattelevat. Hän on tavattoman vahva nainen, joka kulkee omia polkujaan. Kirjan muut henkilöt jäävätkin täysin hänen varjoonsa, mikä näkyy hyvin Matti Pikkujämsän humoristisessa kuvituksessa: Amelia tekee, Emppu katsoo silmät suurina.

64-sivuinen kirja oli sopivasti erilainen niin leijonien ympärille rakentuvan aiheensa kuin henkilöidensäkin puolesta. Luimmekin sen hujauksessa 6-vuotiaan kanssa, ja tykkäsimme kovasti. Kuvitusta on vähän ja kokosivun kuva on 5-10 sivun välein, joten sopiva kohderyhmä lienee 5-vuotiaasta alakoululaisiin. Tekstissä on kuitenkin runsaasti dialogia ja tapahtumia, ja jännitys tiivistyy pariinkin otteeseen siinä määrin, että sivuja lehteilee eteenpäin nopeasti.

Kaikkiaan Kummin paluu on pirteä ja iloinen kirja. Erityinen napakymppi se lienee eläimistä, kaukomaista ja valokuvauksesta kiinnostuneille tytöille ja pojille.


Tähtiä: 3,5 / 5

Tustustu myös blogin muihin Afrikka-aiheisiin kirjoihin.

Muokattu 26.4.2012

Evoluutio

Jani Kaaro & Väinö Heinonen: Evoluutio
Kustannus: Avain 2011
64 s.

Jani Kaaron kirjoittama ja Väinö Heinosen kuvittama Evoluutio on kattava ja monipuolinen tietokirja maailman, eläinten ja ihmisen kehityksestä. Sen 64 sivua on runsaasti kuvitettu humoristisilla, värikkäillä kuvilla, joiden ansiosta teksti aukenee helposti monenikäiselle lukijalle.

Parhaiten kirja sopii alakoululaisille, mutta meillä myös kuusivuotias tyttäremme innostui kirjasta kovasti. Vaikka hän supattikin yhtenä iltana korvaani, ettei ollut tajunnut kirjasta juuri mitään, se ei tuntunut tahtia haittavan! Vielä monta viikkoa jälkeenpäin hän muistaa, mistä dinosaurus tai ihminen on syntynyt.

Kirja jakautuu neljää osaan. Ensimmäisessä osassa tutustutaan Charles Darwiniin, joka ymmärtää, miten eri lajit ovat lähteneet kehittymään samasta lajista, ja miten pienimmissäkin eläimissä on yksilöllisiä eroja, jotka puolestaan mahdollistavat eläinlajien kehittymisen ja selviytymisen. Toiseksi tutustutaan geeneihin ja ominaisuuksien periytymiseen. Sen jälkeen pureudutaan maapallon syntymiseen ja eri kausilla eläneisiin eläimiin. Lopuksi kysytään, miten ihminen on kehittynyt, mitkä ovat lähisukulaisiamme, ja mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan ihmisen kehityksessä?

Kirja onnistuu antamaan vastaukset kaikkiin kysymyksiin selkeästi, helppotajuisesti ja humoristisesti, kohderyhmää unohtamatta. Se on kirjoitettu niin, että lukemisesta nauttii niin lapsi kuin aikuinenkin.

Nuorta Charlesia ihmetytti, miksi eläimet olivat yhtäältä niin erilaisia ja toisaalta niin samanlaisia. Sammakko oli kaikin tavoin kovin erilainen kuin ihminen, mutta kun sitä katsoi kasvoista kasvoihin, tuli hassu tunne - kuin olisi peiliin katsonut. Sammakollakin oli kaksi silmää, nenä ja suu, ja etujalat ja takajalat. 

Lasten tietokirjassa kuvan ja tekstin sommittelu ja kuvitus on ensiarvoisen ratkaisevassa roolissa. Tässä sekä sommittelu että Väinö Heinosen kuvitus on onnistunut erinomaisesti ollen hauska ja kekseliäs, hieman sarjakuvamainen.

Vaikka kirja oli koko perheen keskenkin luettuna ihana löytö, yhtä paljon nautin sen lukemisesta itsekseni. Ja koin melkein riemua, kun naistenlehteä lukiessani seuraava lause Galápagossaarten merileguaaneista aukesi ihan uudella tavalla: Jokaisella Galápagoksen saarista on hiukan erilaiset merileguaanipopulaatiot. Jotkut ovat mustia, toiset kellertäviä tai puna-vihreitä. (Olivia 5/12)
Kun lause olisi ennen herättänyt vain mietoa kiinnostusta, sai se nyt aikaan uuden oivalluksen: Ahaa, saaret ovat siis olleet eristyksissä ja evoluutio on tehnyt tehtävänsä!

Suosittelen tätä loistavaa tietokirjaa kaikkiin perheisiin!

Tähtiä 4,5 / 5
6-vuotiaalta 6 / 5

Evoluutiosta on kirjoitettu monessa kirjablogissa, mm. Sinisen Linnan Kirjastossa sekä Järjellä ja tunteella -blogissa.

Kirjoitus osallistuu Opuscolon Lasten Linnoitus -haasteeseen.

Muokattu 27.4.2012

Leena Krohn: Auringon lapsia

Leena Krohn: Auringon lapsia
Kuvitus: Inari krohn
Kustantaja: Teos 2011
80 s.

Leena Krohnin Auringon lapsia on ihastuttava kirja! Ei ole ylisanoja, vaikka sanonkin että se saa käpertymään sykkyrälle nautinnosta ja ajelehtimaan kukkien maailmassa, niiden kauneudessa ja tuoksussa. Kirja hellii aisteja! Inari Krohnin kukkakuvitukset ovat herkkiä ja upeita, ja niissä kukkivat iirikset, kurjenpolvet, akileijat, ruusut, tiikerinliljat, varjoliljat ja malvat, nuo herkät suosikkini!

Kun Orvokki ajoi takaisin kaupunkiin, kostea hiekka ratisi renkaiden alla kuin joku nauraisi hiljaa. Tien pientareet kukkivat kirjavanaan keto-orvokkeja, voikukkia ja kurjenpolvia. Niitä ei myydä kukkakaupassa ja monia niistä pidetään rikkaruohoina, mutta kaikki ne ovat auringon omia lapsia. Maasta, joka vasta äsken oli ollut kuin hauta, yhtä kylmä ja musta, kevään aurinko nosti esiin elämän kaikki värit.
Kevät oli taikureista suurin.

Krohnin romaanissa on vanhan ajan taikaa, jota lukiessa solahdin 50-luvun tunnelmaan ja äitini lapsuuteen, jolloin katupuodeissa myytiin lihaa, kirjoja tai liivejä ja sukkia. Samalla kadulla asustaa Orvokki, joka mielestä kaikkein kaunein näyteikkuna on Senseitsemänkukan kukkakaupassa, joka "syys- ja talvi-iltoina loistaa läpi tihku- tai lumisateen kuin pieni kesä." Kaupan omistaja neiti Horsma juttelee kukille eikä oikeastaan haluaisi myydä kukkia ihmisille, jotka eivät ymmärrä niiden kauneutta.

Orvokista tulee viikon ajaksi neiti Horsman kukkalähetti. Hän saa viedä kukkia erilaisille ihmisille, ojentaa kukat erilaisiin hetkiin tai erilaisia tunteita välittämään. Jokaiseen päivään ja tilanteeseen on oma kukkansa. Samalla Orvokki näkee elämän sen kaikessa värikkyydessään. Saajat eivät aina suhtaudu kukkiin niin kuin niiden lähettäjä on toivonut – juuri lapsen saanut yksinhuoltajaäiti vähät välittää tulppaanista, sillä sillä ei ison lapsilauman vatsoja ruokita. Vankilassa "pitkää kakkua" istuu karski mies, joka herkistyy äidin lähettämästä syntymäpäivän iiriskimpusta. Kaunis missi tyrmää ruusukimpun, kun kuulee sen tulevan kadunlakaisijalta, ja Orvokki oppii, ettei kauneus ja hyvyys aina asu samassa ihmisessä. Lilja-muratti seppele vie Orvokin suuren taikurin hautajaisiin, jonka lapsen(lapsen)lapsi ei ymmärrä ukin arkkuun menon lopullisuutta.

Krohnin rakentama kokonaisuus on tavattoman kaunis ja vahva. Orvokin kohtaamisessa aikuisten mailman kanssa on välillä haikeutta, toisinaan iloa, ja lapsen mielen viattomuus ja ennakkoluulottomuus puhuttelee. Se saa katsomaan asioita hetken toisin, tarkemmin, ja näkemään, miten asioilla on useita värisävyjä. Kirjan laskettuaan mieli on levollinen.


Inari Krohnin kukkakuvitukset, jotka ovat sarjasta Kunnianosoitus Maria Sibylla Merianille, ovat piste i:n päälle! Kuvat ovat myös tarpeen muistuttaakseen ainakin minua eri kukkalajien ihmeellisestä kauneudesta ja herkkyydestä. 

Tämä on täydellinen kevätkirja, kun maasta punkee pienen pieniä vihreitä versoja ja helmililjoja! Kaunis kirja on myös erityisen oivallinen lahja, itse asiassa niin aikuisille kuin lapsillekin. Erityisen hyvin tämä sopii tietysti puutarhanhoidosta ja kukista nauttiville, mutta suosittelen hyvä tekevää lukumatkaa ihan kaikille.

Sain vinkin kirjasta Kirjavan Kammarin Karoliinalta, kiitos!
Myös HS on pitänyt kirjasta.


Tähtiä 4,5 / 5

Muokattu 27.4.2012

Barbara Taylor: Eläinten pesät

Barbara Taylor: Eläinten pesät (orig. Animal House 2009)
Kustantaja: Karisto 2012
Suomennos: Elina Lustig
23 s.

Haluaisitko kurkistaa sisälle mehiläispesään? Tai tietää miten majavat rakentavat pesänsä ja miten ne elävät? Entä millaisissa kerrostalokoloissa asustavat surikaatit eli nelisormimangustit? Barbara Taylorin Eläinten pesät näyttää tämän ja vieläpä kolmiuloitteisin kuvin! Erilaisten eläinten pesänrakennustaitoja ja lähikuvia ihmettelee ilokseen niin yksin kuin lapsenkin kanssa.

Vyötiäiset kaivavat luolansa yleensä hiekkaiseen maaperään, koska hiekkaan on helppo kaivaa. Kaivaminen on niiden mielestä myös hauskaa, joten yhdellä vyötiäisellä voi olla jopa 15 luolaa ja jokainen niistä viisi metriä syvä.

Vaikka osa eläimistä ei Suomessa asusta, on mukaan mahtunut paljon meille tuttujakin eläimiä kaneista saukkoihin ja kekomuurahaisista haarapääskyihin. Lisäksi mukana on eksoottisia eläimiä kuten mustekaloja, alligaattoreita ja kolibreja. Kirja tuo mieleen iki-ihanan Elävä luonto -tv-sarjan, mutta itse tutkailen asioita mielummin näin, kirjasta omaan hitaaseen tahtiini.

Kirjasta oppii mm., miten simpanssit rakentavat joka yöksi uuden, maljan muotoisen pesän puun latvaan, ja miten kaneilla on maan alla käytävien ja kammioiden sokkelikko, josta ne nousevat yöllä syömään ruohoa ja muita kasveja. Suosikkejani ovat sivut, joissa paneudutaan koko aukeaman verran yhden eläimen elämään, ravintoon ja vihollisiin. Näiden lisäksi kirjassa on paljon lyhyitä tietoiskuja muiden eläinten pesimistavoista.

Kirja saa kaipaamaan hyllyyn muitakin ja paksumpia luontokirjoja. En muistanutkaan miten kiinnostavaa on tutkailla ja katsella, miten erilaiset eläimet elävät ja asuvat. Kuusivuotias kuunteli ja katseli mielissään kirjaa, ja kaksivuotiaskin jaksoi tutkailla kuvia sylissä. Jos joku tietää hyvän koko perheen luontokirjan, vinkatkaa ihmeessä! Tämä 23 sivuinen Eläinten pesät on mainio pienemmällekin lapselle lyhyiden tekstipätkiensä ja monipuolisten ja havainnollisten kuviensa ansiosta, ja tutkiihan aikuinenkin toki mielellään kolmiuloitteista ponnahduskuvaa majavaperheen puuhailusta. Tiiviin, tietokirjamaisen tekstinsä vuoksi kirja sopinee noin viisivuotiaasta ylöspäin alakoululaiselle asti, erityisen hyvin vaikkapa päiväkotien/koulujen luontohetkiin.

Tätä ajatonta kirjaa tullaan lukemaan meillä varmasti paljon! Omia suosikkejani ovat mm. alakuvassa näkyvät kutojalinnut, joiden naaraat valitsevat koiraan tämän pesänrakennustaitojen perusteella. Taidokkaat, pallomaiset pesät roikkuvat puussa suurina yhdyskuntina, kuin näyttävänä lintujen omakotitaloalueena, ja niihin pujahdetaan sisään pohjassa olevan aukon kautta. Ja heh, yhdennäköisyydestä huolimatta meillä ei sentään roiku katossa kutojalinnun pesä, vaan Afrikasta hankittu lamppu.

Mainion eläinkirjan ovat lukeneet myös Karoliina Kirjavasta Kammarista ja Leena Lumi.

Tähtiä 4 / 5

Muokattu 27.4.2012

Tinkan ja Taikan taikuutta

Sanna Isto: Tinka ja Taika
Kuvitus: Julia Vuori
Kustantaja: Wsoy 2011
176 s.

Sanna Iston esikoisromaani Tinka ja Taika on satumainen, mukaansatempaava romaani täynnä taikapölyä. Sellainen, ettei sitä kovin helposti tee mieli laskea käsistään ennenkuin viimeinenkin sana on luettu. Siinä on samaa tunnelmaa kuin Harry Potterissa, Maija Poppasessa, Onnelissa ja Annelissa ja vieläpä Heinähatussa ja Vilttitossussakin, mutta luo kuitenkin ihan omannäköisensä miljöön suomalaiseen omakotitaloon ja sen puutarhaan. Julia Vuoren kuvitus on kaunista ja elävää ja jättää mukavasti tilaa lukijan mielikuvitukselle. Tai(k)turimainen romaani palkittiinkin tänä vuonna lastenkirjallisuuden Arvid Lydecken -palkinnolla.

Romaani kertoo kahdesta siskoksesta, Tinkasta ja Taikasta, jotka viettävät kesälomaa ja odottavat kylään salaperäistä mummoa, jonka ovat tavanneet viimeksi vauvaiässä. Äiti on omituisen hermostunut ja isä kertoo jatkuvasti, miten viimeksi mummon kyläillessä sattui outo tuulenpuuska, joka pelasti Tinkan tipahtamasta ullakon ikkunasta. Tytöt alkavat epäillä - mitä salaisuuksia mummoon oikein liittyy? Entä mikä on tuon mummon mukana saapuvan välillä valtavan painavan ja välillä höyhenenkevyen matka-arkun salaisuus? Ja miten oikeastaan äitikin loihtii herkullisia kakkuja aina suljettujen ovien takana, tai saa puutarhansa kukoistamaan yhdessä yössä?

Taika veti syvään henkeä. "Usko nyt, Tinka, minä vain pelleilin. Ei mummo ole mikään noita, vaan ihan tavallinen mummo vain. Älä nyt takerru siihen juttuun -"
"Entä se taikasauva!"
"Mikä?"
"Hiuksissa! Se kummallinen puikko!"
"Äh!" Taika sanoi ja huitaisi. "Anna olla!"

Sitten kuvaan ilmestyy omituinen, lipevä Montonen, joka saapuu paikalle aina kun isä ja äiti eivät ole kotona. Pehmohevonen Lilli saa tärkeän roolin, ja matka-arkku paljastuu juuri niin kiinnostavaksi kuin tytöt epäilivätkin. Taikapölyä on totisesti kaikkialla, ja tytöillä on edessään huikea seikkailu, jonka päättyessä kaikki on aivan toisin!

Isto rakentaa tarinansa sopivalla määrällä dialogia ja hauskoin, yllättävin juonenkääntein niin, että 176 sivua kuluu kuin huomaamatta. Henkilöhahmot ovat onnistuneita ja jalat maassa oleva isä hellyttävän pihalla perheensä voimakkaiden naisten keskellä. Vai onko sittenkään? Miljöössä on paljon tuttua, jonka mielikuvitus loihtii vaivatta eläväksi. Isto ymppääkin taikuuden taitavasti täysin tuttuun ympäristöön, ja se lienee osa kirjan viehätystä. On myös helppo samaistua niin äidin ja tyttärien kuin äidin ja mummonkin suhteeseen. Tunnelma kirjassa on kauttaaltaan kevyen kesäinen ja kupliva. Pinnan alla kuplii paitsi taikuus, myös epäilemättä kirjoittamisen ilo ja vaivattomuus. Lukijalle se välittyy raikkaasta, helppolukuisesta kielestä.  

Sain vinkin Tinkasta ja Taikasta ystäväni Lumiomenan blogista, ja totta joka sana! Kirja ei pettänyt, vaan nautimme koko perhe sen lukemisesta. Kun viimeinen lause oli luettu, 6-vuotias tyttäreni sanoi: Luetaan uudestaan! Suosittelenkin kirjaa kaikille 5-vuotiaista itse lukeville alakoululaisille, ja rohkenin jopa suositella tätä opettajaystävälleni koulun lukudiplomiin! Meille tämä oli paras lastenkirja pitkään aikaan, ja on helppo uskoa, ettei yhtä kiehtovaa tule ihan heti vastaan.

Tähtiä ehdottomasti 5 / 5 !

Muokattu 27.4.2012