Helmenkalastaja on kiehtova saturomaani

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja
Kuvitukset: Tuuli Toivola
Kustannus: S&S 2017
249 sivua

Lyhyesti: Mukaansatempaava seikkailuromaani, joka sijoittuu vedenalaiseen maailmaan ja metsään. Miranda on päättänyt löytää Silmäterän, helmistä arvokkaimman, mutta etsinnässä on myös vaaroja.
Kirjan teemoja ovat mm. päähenkilön yksinäisyys ja vanhempien hylkääminen, ystävystyminen ja ylpeyden nieleminen, sekä kysymys ikuisen etsimisen mielekkyydestä.
Tämä menee 9-vuotiaan hyllyyn!

Takerrun leviin niin lujasti, että rystysiäni kivistää, mutta vesiputous tahtoo jatkuvasti imaista minut mukaansa. Valmistaudun siihen, että Sirkka heitetään hetkenä minä hyvänsä uudestaan veteen. Iberis ei luovuta, hän aikoo pakottaa Sirkan sukeltamaan, kunnes tämä löytää helmen... tai hukkuu. 

Miranda on helmenkalastaja, paras kaikista. Hän viettää päivät etsien merenpohjasta erivärisiä kauniita helmiä myytäväksi. Kunnes kuningatar julistaa Silmäterän, helmistä suurimman ja kauneimman, etsinnän alkaneeksi.

Taas. Pienenä Miranda on jo menettänyt isänsä Silmäterän etsinnälle, sillä kuka etsintään ryhtyy, joutuu pakkomielteisesti helmen pauloihin. Eikä Miranda ole ainoa lapsi, joka on menettänyt vanhempansa näiden etsiessä kunniaa ja menestystä.

Tällä kertaa Miranda on päättänyt onnistua löytämään Silmäterän. Sitten hän saa yllättäen vaivoikseen nuoren tytön, Sirkan, joka ei osaa edes sukeltaa kunnolla, mutta jonka nauru kaikuu vetten päällä. Kun seikkailu vie tytöt sinne, missä meri loppuu ja pohjoisen metsät alkavat, paljastuu Sirkasta yllättäviä taitoja. Entä kuka on tuo kylmyyttä uhkuva nainen, joka heitä seuraa?

Karin Erlandssonin Helmenkalastaja on ihana lukuromaani alakouluikäisille. Se tarjoaa jännitystä ja nopeita käänteitä ja kieli on sopivan helppolukuista. Graafinen ilme on keveä ja kansi erityisen houkutteleva. Mutta tarinassa on myös syvempiä juonteita ja pohdintaa siitä, mikä elämässä on tärkeää. Kunnia ja voitto, vai ystävyys, paikka jota kutsua kodiksi, ihmiset ympärillä? Ja miten helposti alamme tavoitella jotain, joka ei lopulta ehkä olekaan niin tärkeää!

Tarkemmin tutkittuna romaani onkin kuin sipuli, jota voi kuoria yhä syvemmälle ja löytää yhä uusia kiinnostavia kysymyksiä. Voiko elämänsä muuttaa ja aloittaa kaiken alusta jossain muualla, toisenlaisena ihmisenä? Mitä järkeä on ikuisessa etsinnässä? Mitä ihmiset etsivät? Mikä saa vanhemman hylkäämään lapsensa?

Tästä huolimatta sävy pysyy kepeänä, mikä on kiva. Romaani näyttää, että omaa tietään ja polkuaan voi ja kannattaa etsiä, eikä synnyinseutu ole välttämättä se itselle kaikkein sopivin. Mutta joskus taustalla voi olla pakeneminen vääristä syistä, ja silloin ihminen katoaa myös itseltään. Avun pyytäminen on rohkeutta.

Romaani sopii hyvin noin 8–12-vuotiaille, ja tarjoaa monipuolisesti pohdittavaa koulussa ja jatkotyöstettäväksi. 

Romaani on voittanut Runeberg Junior -palkinnon, ollut Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkintoehdokkaana ja voittanut Schildts&Söderströmin lastenromaanikilpailun Berättelsen är bäst!

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja

Kuvitukset: Tuuli Toivola
Kustannus: S&S 2017
249 sivua
Mistä: Yllätyskappale kustantajalta

Kaikki suistuu paikoiltaan: Hirviön kutsu

Patrick Ness: Hirviön kutsu (alkuper. A Monster Calls, 2011)

Kuvitus: Jim Kay

Alkuperäisidea: Shiobhan Down

Suomennos: Kaisa Kattelus

Kustannus: Tammi 2016

215 s.

Lyhyesti: Moniulotteinen romaani 13-vuotiaan pojan painajaisista silloin, kun äiti sairastuu syöpään ja liukuu yhä kauemmas poikansa luota. Kuka kertoo hänelle totuuden? Mikä on puuhirviö, joka ilmestyy hänen ikkunansa taakse, ja mitä se haluaa hänelle kertoa?

Hän huusi kokoajan, niin kovaa ettei kuullut omia ajatuksiaan, katosi tuhoamisen vimmaan, ajatuksettomaan murskaamiseen ja murskaamiseen ja murskaamiseen.
Hirviö oli oikeassa. Se oli hyvin tyydyttävää.
Conor huusi kunnes hänen kurkkunsa oli käheä, murskasi kunnes hänen käsiään kivisti, karjui kunnes oli kaatua uupumuksesta.

Conorin pahin pelko ja hirviö on painajainen, joka palaa yö toisensa jälkeen. Hän on tehnyt jotain, jonka vuoksi hän tarvitsee rangaistuksen, eikä edes Harryn kiusaamaksi joutuminen tunnu miltään. Paljon pahempaa on sääli, joka heijastuu muiden silmistä. Ja vielä sääliäkin pahempaa näkymättömyys. Sillä Connoria ei kukaan todella näe, ei katso silmiin, ei vaadi mitään.

Conorin isoäiti on etäinen ja ankara, isä asuu uuden perheensä kanssa Amerikassa. Ainoa, joka huomaa Conorin, on Lily, lapsuudenkaveri, jota Conor ei voi enää sietää. Sillä Lily on syypää kaikkeen siihen pahaan, joka Conorille tapahtuu.

Patrick Nessin Hirviön kutsu on vaikuttava ja hieno romaani, jossa 13-vuotias Conor joutuu läpikäymään vaikean ajan: äidin syövän, joka liu’uttaa äitiä yhä kauemmas hänestä. Painajaiset, jotka repivät hänet väkivalloin unesta. Hirviön, joka kiusaa, tai ehkä pikemminkin auttaa häntä sekavilla tarinoillaan. Tarinat avaavat Conorin silmiä hyvyyden ja pahuuden päällekkäisyydelle ja pakottavat hänet luopumaan lapsuuden selkeästä jaosta hyvään ja pahaan.

Tarina on kerrassaan mukaansatempaava kuvaus teini-ikää lähestyvän pojan tavasta käsitellä äidin sairautta, asiaa, joka suistaa hänen maailmansa sijoiltaan. Kirja herättää monia kysymyksiä, joita oli mielenkiintoista pohtia, mutta joihin kirja ei hevillä tarjoa vastauksia: Mitä voi tehdä jos on muiden silmissä näkymätön? Conor ratkaisee asian väkivallalla, mutta muuttaako se asiat vain huonompaan? Onko kahden ihmisen mahdollista lähentyä toisiaan, vaikka he ovat täysin erilaisia? Saako ärtyisän ja pahantuulisen ihmisen (apteekkarin) sulkea yhteisön ulkopuolella?   

Vaikuttava, mustavalkoinen ja tumma kuvitus on Jim Kayn, joka on kuvittanut myös Harry Potterin kuvitetun kirjan. Se vahvistaa hienosti painostavaa tunnelmaa. 

Kirjan syntytarina on poikkeuksellinen: kirjailija Shiobhan Down oli hahmotellut tarinan puitteet, mutta syöpä vei hänet ennen aikojaan. Patrick Ness kirjoitti tarinan Downin idean pohjalta.

10-vuotias lukaisi kirjan puolessatoista päivässä, sillä kirja on painavasta asiastaan huolimatta nopealukuinen. Hän piti siitä kovasti. Se oli ”kaunis, kiva, surullinen, ei niin jännittävä. Juoni oli hyvä. Kolmatta tarinaa en tosin tajunnut, että se oli tarina.”

Juonen lomaan on nimittäin kudottu neljä tarinaa siitä, miten lähes kaikessa on sekä hyvää että pahaa. Ne haastavat ja sopivat mainiosti noin kymmenvuotiaalle, joka alkaa hahmottaa maailmassa hyvyyden ja pahuuden eri sävyjä. 

Kirja sopiikin hyvin luettavaksi koulussa noin neljännestä luokasta ylöspäin. Se saattaa tarjota aineksia monenlaiseen keskusteluun: toisen huomioonottamista etenkin silloin kun tällä on vaikeaa, tunteiden vaikutuksesta käytökseen, puhumattakaan tarinoista ja niiden moraalisuudesta.

Koskettava romaani pukee sanoiksi useita pelkoja, jotka ovat ihmisille yhteisiä: toisen menettämisen, sairauden ja toisten silmissä näkymättömäksi muuttumisen. Ehkä tärkein kirjan muistutuksista on se, miten tärkeää on katsoa toista silmiin ja huomata toinen. Surunkin keskellä, ja ehkä etenkin silloin. Miten yksikin katse voi tehdä eron, lauseista puhumattakaan.

Muista ottaa viereen nenäliinapaketti!

Lisää Hirviön kutsun lukukokemuksia blogeissa Kulje kaksi kuuta ja Oksan hyllyltä. 

Patrick Ness: Hirviön kutsu

Kuvitus: Jim Kay

Alkuperäisidea: Shiobhan Down

Suomennos: Kaisa Kattelus

Kustannus: Tammi 2016

Mistä: Arvostelukappale

Kun kukaan ei näe eikä halua minua: Näkymätön

Elina Hirvonen: Näkymätön
Kuvitus: Ville Tietäväinen
Kustannus: Lasten Keskus 2016
Lyhyesti: Kiusaamista ja leikin ulkopuolelle jättämistä käsittelevä kuvakirja päiväkoti-ikäisille (ja eskareille ja alakoululaisille). Kuvitus joka tuo mieleen Star warsin on hauska idea!

"Päiväkodissa opettaja sanoi, että jos jää aina leikistä ulkopuolelle, voi saada näkymättömän haavan joka ei parane."
Äiti ottaa Kapteeni syliin ja tutkii tämän hellästi joka puolelta.
"Minusta näyttää, että sinulla on pieni haava. Mutta se on melkein parantunut jo."

Näkymätön pukee sanoiksi ja kuviksi joka vanhemman absoluuttisen kauhu-unen: lapsi ei pääse päiväkodissa mukaan leikkiin, ei kenenkään leikkiin, eikä uskalla kertoa siitä kotona.

"Oliko kiva päivä?", kysymme aina päivän jälkeen, ja haluamme kovasti uskoa, että "oli" on totta. Mutta mitä jos se ei olekaan yhtään totta, emmekä me vain tajua sitä? Pieni toivoo, että huomenna kaikki muuttuu eikä häntä suljeta ulkopuolelle. Hymyilee niin että poskiin sattuu, jottei kukaan näe pahaa oloa. Ei halua aiheuttaa isälle ja äidille pahaa mieltä, ei kertoa, että muiden mielestä hänessä on jotain vikaa. Ehkä silloin isä ja äitikin alkavat ajatella niin.

Kiusaaminen ja leikin ulkopuolella jättäminen on aina ajankohtaista ja koskettaa jollain tasolla kaikkia lapsia. Kun teeman käsittelyyn sekoittaa raikkaasti ja yllättävästi jotain ihan muuta, kuten avaruusmaailmaa avaruustyyppeineen ja Komentokeskuksineen, lopputuloksena on kutkuttava kuvakirja. Päiväkoti-ikäisestä päähenkilösta huolimatta kirja osuu hyvin alakoululaisiinkin, sillä rouhea kuvitus venyttää kirjan kohderyhmää, ja houkuttaa ehkä ennen kaikkia poikia.







Elina Hirvosen teksti onnistuu olemaan helppolukuista ja kohdeyleisölle sopivaa, mutta nostatti silti kyyneleet silmiin. (Jälleen kerran.) Ville Tietäväisen kuvamaailma on outoa ja sopii totetukseen kuin nenä päähän. Päähenkilö on hieman yllättävästi (poikamainen) tyttö, mikä on hyvä valinta tummasävyisessä avaruuskuvituksessa.

Ulkopuolelle jätetyn lapsen ajatuksia ja tunteita sanallistetaan, mikä kehittää lapsen empatiataitoja. Mukana on myös voimaa antavia mielikuvitusystäviä (avaruustyyppejä), joilta haetaan apua, kun kukaan muu ei tunnu voivan auttaa.

Meillä 7v. poika tykkäsi kirjasta to-si paljon. Hänestä oli erityisen hyvä, että opettaja puuttuu tilanteeseen, ja sanoo, että kaikki pitää ottaa mukaan leikkiin. Kuvitus oli myös kuulemmma hyvä ja tarinaa kiva kuunnella.

Kaiken kaikkiaan hauska tuttavuus monenikäisille ja hyvä apukeino konfliktien ratkaisuun.






Elina Hirvonen: Näkymätön
Kuvitus: Ville Tietäväinen
Kustannus: Lasten Keskus 2016
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta

Emman salainen toive hiipii ihon alle

Mari Kujanpää: Emman salainen toive
Kustannus: Otava 2016
Lyhyesti: Emma on erilainen kuin kaikki muut tytöt. Hänen äitinsä on narkkari. Emma on muuttanut mummin ja ukin luokse, ja iltaisin ennen nukahtamista hän haaveilee olevansa tavallinen tyttö. Naapuriin muuttaa hassu Harmasten perhe, jossa rakastetaan ja huolehditaan toisista. Kujanpää kuvaa hienosti kahta hyvin erilaista maailmaa ja niiden rajapintoja 11-vuotiaan tytön näkökulmasta.

Mari Kujanpään Emman salainen toive on kirja, joka hiipii ihon alle. Emma on 11-vuotias tyttö, jonka äiti on narkkari. Emmaa on riepoteltu lastensuojelun kautta eri paikoissa, vaikka suurimman osan aikaa hän on asunut äitinsä kanssa, kertomatta kenellekään, että häntä pelottaa odottaa äitiä kotiin, koska koskaan ei voi tietää missä kunnossa äiti on; ettei kotona ole koskaan ruokaa, ei edes leipää; ettei joulua tai syntymäpäiviä vietetä, eikä mikään ole niin kuin tavallisissa perheissä.

Äiti ei ole ollenkaan sellainen kuin äitien pitäisi olla. Eikä Emma ollenkaan sellainen kuin hän haluaisi olla, salaisissa toiveissaan.

Emma ei ole edes tiennyt, että hänellä on mummi ja ukki, kunnes sosiaalitädit vievät hänet heidän luokseen asumaan. Vihdoinkin Emmalla on paikka, jossa hänestä huolehditaan. Paitsi ettei Emma osaa olla sellaisessa paikassa. Hän ei osaa vastata, kun mummi kysyy, millaiset verhot hän haluaisi huoneeseensa, eikä hän tunne oloaan kotoisaksi kenenkään kanssa, sillä hän on tottunut olemaan yksin ja huolehtimaan itsestään. Hänellä ei ole koskaan ollut kavereita, eikä hän osaa vastata mitään, jos joku kysyy häneltä jotain.

Sitten naapuriin muuttaa hassu Harmasten perhe ja heidän kaksi tyttöään, Fredrika ja Saima. Isä on kirjailija ja äiti opettaja, talo on täynnä kirjoja ja kauniita asioita, kaikki on huoletonta Harmasten talossa. Emma haluaa olla Saiman kaveri, mutta Saimalla on niin paljon kaikkea, harrastuksia, kavereita, kaunis huone, hän osaa puhua kaikkien kanssa, eikä Emma sovi siihen kuvaan. Mutta Fredrika on erilainen, ja hänen myötään alkaa Emman elämään valua muutakin iloa. Kuten taitouistelu, josta hän ei ole uskaltanut kertoa mummille ja ukille harrastaneensa sitä, kun äiti oli vaatinut sosiaalihuoltoa maksamaan sen. Emma ei halua olla kenellekään vaivaksi. Emma ei vaadi mitään ja hämmentyy kaikesta mitä Harmasten tytöillä on.

Emma mietti aina illalla, kuka hän tahtoisi olla seuraavana aamuna herätessään. Useimmiten hän toivoi olevansa joku ihan tavallinen tyttö koulunpihalta, sellainen tavallinen onnellinen tyttö, jolla on isä ja jonka ei tarvitse hävetä äitiään. Sillä tavallisella tytöllä olisi koe, ja sen äiti tulisi herättämään sen suukoilla. Äiti olisi tehnyt aamupalaksi paahtoleipää ja kaatanut appelsiinimehua valmiiksi korkeaan lasiin. 

Kujanpää voitti ensimmäisellä romaanillaan Minä ja Muro (2009) Finlandia Juniorin (jota en ole lukenut), ja Emman salaisen toiveen luettuani en ihmettele. Miten kirjailija osaakaan niin oivaltavasti tulkita hiljaisen, sisäänpäinkääntyneen tytön mieltä ja menneisyyden lastia, häpeää äidistä, epävarmuutta ja huonoa itsetuntoa. Kujanpää saa lukijan ymmärtämään Emmoja. Kerronta on rauhallista ja eleetöntä ja kulkee vaivattomasti, ja kirja nostaa lukijalle esiin useita teemoja mietittäväksi.

Myös Harmasten tavallinen ja hyväosainen, rakkauden ja huolehtimisen täyteinen elämä kuvataan lempeästi. Kujanpää tuo kauniisti ja kouriintuntuvasti esiin juovan, joka kahden hyvin erilaisen perheen arjen välillä on. Juovan syvyyttä ei mitenkään tajua, jos elää harrastusten, kavereiden ja kaverisynttäreiden, kirjojen ja musiikin ja kuvaamataidon ja luontoretkien ja kaiken keskellä. Kaiken sellaisen, josta Emma vain haaveilee. Kujanpään kirjan jälkeen on herkempi huomaamaan, että meitä on täällä erilaisia ja erilaisista taustoista tulevia. Ja että kaikki olemme arvokkaita juuri sellaisina kuin olemme.

Voiko kirjalta enempää pyytääkään?


Kirja sopii hyvin 10+ -lukijoille.


Mari Kujanpää: Emman salainen toive
Kustannus: Otava 2016
Mistä: Lainassa

Kun spurgu ja itsenäinen koira löytävät toisensa

Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa
Kuvitus: Elina Warsta
Kustannus: Teos 2015
Lyhyesti: Helsinkiin sijoittuva kuvakirja spurgusta ja koirasta, jolla on huono itsetunto ja joka ei luota kehenkään, ja heidän välilleen syntyvästä solidaarisuudesta. Kirja nostaa elämän rosoisuuden sellaisella tavalla valoon, että jään sanattomaksi kaikkien suunnattomien kysymysten edessä.



Mikä kuvakirja, ajattelen, kun luen ensimmäisen kerran kirjaa nimeltään Koira nimeltään Kissa. Miten hirveän taitavasti tehty! Kuvitettu, kirjoitettu, ideoitu.
Ja mistä nämä päähenkilöt on nyhtäisty! Koira joka on nimeltään Kissa, sekarotuinen piski joka ei luota edes itseensä, ja "puliukko, pultsari, pulsu, spurgu", "Näätä", jonka parta on "sotkussa kuin tuulenpesä".

"Tämä on Punavuori", Näätä sanoi, kun seisoimme korkeatornisen kirkon vieressä. "Täällä asuu rikkaita ihmisiä. Mutta ei se ole heidän vikansa."
"Mikä?" kysyin.
"Se, että on vanki", Näätä vastasi.
"Vanki?"
"Rahan vanki", Näätä sanoi. "On helppoa kun ei ole taskuja, joihin kerätä rahaa. Sinulla ei ole taskuja. Minulla on yksi, mutta siinä on iso reikä."

Alussa on koira, joka syntyy äidille, joka ei pysty pitämään pentuaan. On isä, joka on vastuuton häntäheikki. On yksinjääminen, yksinäisyys, joka voisi olla myös itsenäisyyttä, mutta joka tuntuu vain yksinäisyydeltä. On kuorma-auto, joka vie Kontulaan. Mies pahvilaatikoiden alla haisee "viemäreiltä ja jäteastioilta", ja "takkuisessa parrassa pesi torakoita ja harakoita". Syntyy ystävyys, ja ystävyys on hyvää, paljon parempaa kuin itsenäisyys. Ystävän kanssa huomaa, että äiti oli sittenkin väärässä. Onneksi. Ihmisiin voi luottaa, jopa sammakoihin voi luottaa. Ja ystävän kanssa kaupunki on kaunis. Jossain menee ratikka, joka kolistelee raiteillaan. Koko elämä on raiteillaan.

Arvoja, yksinhuoltajuutta tai oikeastaan kokonaan hylkäämistä, elämän rosoisia puolia, alkoholismia, yksinäisyyttä ja itsenäisyyttä - siinä muutamia teemoja, joita kirja nostaa tai on nostamatta esiin.

Tomi Kontion kieli on mmm! On pitkiä ja lyhyitä lauseita, riisuttuja ja koristeltuja lauseita, toistoa ja tehoa. Lauseita, joita lukiessa on kiitollinen kuvakirjan hiotusta kielestä, sillä näin tehdään suomen kieltä rakastavia, kielellisesti rikkaita tulevia aikuisia. On pultsari, joka päästää suustaan "pihahduksen, jossa vanhan kellarin ja lumen alta paljastuvan ruohon hajuihin sekoittui auringossa seisseen kalan löyhkä". On koira nimeltään Kissa, josta äiti on toivonut itsenäistä kuten kissa, mutta joka ei tunne itsenäisyyttä itsessään, vain yksinäisyyden. 

Ja on Elina Warsta, joka vetää kynällään sivuille tunnelmaan täydellisen sopivat ilmeet, sameat värit, kekseliäät tarkat yksityiskohdat, Helsingin ja sen asukkaat.

Kirja saa aikaan monia asioita: 1. Onnen tunteen siitä, että näin hyviä lastenkirjoja tehdään ja julkaistaan. Etteivät ne kaihda spurgun nostamista päähenkilöksi eivätkä mitään. 2. Tuokioita 5-vuotiaan kanssa, jotka eivät lopu, sillä hän haluaa kuulla kirjan heti uudelleen ja seuraavanakin päivänä. Se on harvinaista. Mutta tämä kirja nykäisee hänessä montaa kohtaa. Miksi spurgu ostaa vähillä rahoillaan pullon? Miten voi olla rahan vanki? Miksi sekarotuista katsotaan alaspäin? Miksi isää ei kiinnosta? Miksi äiti jättää lapsen? Me pohditaan ja jutellaan näistä asioista pitkään.
3. Ilon siitä, että asuu Helsingissä. Että on Helsinki, ja että se on sittenkin niin monivivahteinen paikka. On se. Että on olemassa kaupungin rosoisuus, elämän rosoisuus, ja että joku osaa nähdä rosouden kauneuden ja kertoa sen muille niin, että mekin nähdään se kauneus.

Kiitos.

















Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa
Kuvitus: Elina Warsta
Kustannus: Teos 2015
Mistä? Lahja kustantajalta

Ihmeellinen Stjärnenatt

Jimmy Liao: Stjärnenatt
Kuvitus: Jimmy Liao
Kustannus: Mirando Bok 2014
Lyhyesti: Vangitseva, hieman erilainen kuvakirja, joka on julkaistu Ruotsissa ruotsiksi. Pienen, vähäeleisen tekstimäärän vuoksi kirja sopii hyvin sellaisellekin, jonka ruotsin taito on hieman ruosteessa. Minut ja lapset kirja lumosi valtavirrasta poikkeavalla, vähäeleisellä tyylillään.

Olin lomalla Tukholmassa hetken, ihan yksinäni, ja sunnuntaina kävelin Södermalmilla pitkin Bergsundstrandin kirpputoria, kun edessäni oli yhtäkkiä Mirando Bokin pöytä. Kyseessä on pieni kustantamo, joka julkaisee laadukkaita lastenkirjoja, ja monikulttuurisuus kiinnostaa erityisesti. Ilahduin tavattomasti lastenkirjapöydän nähdessäni ja jäin selaamaan kirjaa Stjärnenatt, jonka kuvituksen voima, kirjan paksuus (n. 125 sivua!), tekstin vähyys ja siihen kätkeytyvä selvä viesti lumosivat minut heti. Kerrottuani blogistani sain kirjan ilokseni esiteltäväksi, ja mielihyvin sen teenkin, sillä taiwanilaisen Jimmy Liaon kirjoja ei ole vielä julkaistu Suomessa. Mirando Bokin sivuilla kerrotaan, että hän on Aasian suosituimpia kuvakirjailijoita, jo nelisenkymmentä kuvakirjaa julkaissut kirjailija, jonka teoksia on käännetty lukuisille kielille.

Jag stängde ofta in mig på mitt rum och drog mig tillbaka till min egen värld.

Käsissäni oleva kirja osoittautuu taidekirjan ja kuvakirjan yhdistelmäksi. Kuvat ovat aukeaman tai sivun kokoisia, niiden syvyydessä on usein puoliksi piilossa olevia yksityiskohtia, tunnelma on salaperäistä varjojen ja valojen leikkiä. Lapsi kuvataan melko pienenä vasten isoa taustaa, mikä ilmentää tekstissä esiin tuotuja lapsen tunnelmia.

En ole koskaan nähnyt ihan tälläista kuvakirjaa - jossa kuville annettaisiin näin paljon tilaa tarinan kerronnassa, ja jossa ne kertoisivat yhtä paljon. Ne eivät ole kuvitusta, ne ovat tarina.

Silti teksti on tärkeä. Se kertoo tarinan pienestä tytöstä, joka asuu isovanhempien luona vuorilla, kunnes isoäiti kuolee. Tyttö muuttaa vanhempiensa luo kaupunkiin, mutta nämä eivät työltään kunnolla edes huomaa tyttöä. Yksinäisyys on suurta ja pitkää.

Jag vet inte när det hände, men det hade blivit så tyst hemma.
Jag stängde ofta in mig på mitt rum och drog mig tillbaka till min egen värld. 

Sitten kouluun ilmestyy uusi, kaloja rakastava, outo poika. He ystävystyvät. Ja eräänä päivänä he - lähtevät. Ulos kaupungista, isovanhempien nyt tyhjenneeseen taloon vuorille.

Maailma, jonka he kohtaavat, on kaunis ja ihmeellinen.



Tarina on kerrottu minä-muodossa. Vähäpuheisen, sisäänpäin kääntyneen tytön puhe tiivistyy olennaisimpaan, kysyy juuri ne kysymykset ja tekee juuri ne havainnot, joilla on merkitystä. Silti se tavoittaa kaiken tarpeellisen, mitään ei jää puuttumaan.

Stjärnenatt on ihmeellisen upea kirja, aarre, joka tavoittaa lapsen maailman osuvasti ja terävästi, kaunistelematta ja kauhistelematta. Se tuo eteen toisenlaisen arjen kaukana täältä, silti hämmästyttävän tutun. Tunteet ja tavat elää eivät juuri muutu kilometrien myötä. Se ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä minua.

Kirjan järjestys, kaiken - kuvituksen ja tekstin - yksinkertaisuus puhutteli niin minua kuin lapsiakin kovasti. 9-vuotiaan mielestä kuvat ovat outoja ja kivoja, ja hän tarttui kirjaan heti. Kirja läpäisi myös todellisen tulikokeen, väsyneen 5-vuotiaan, joka oli ärtynyt siitä, että äiti valitsi kirjan. Kokonaisuus sai hänetkin pauloihinsa.

Jag vet inte när det hände men det hade blivit så tyst hemma.

Till alla barn som inte kan kommunicera med världen. 

Heille kirja on erityisesti omistettu.

Heille, jotka katsovat taivaalle, ja näkevät tähdet ja maailman suunnattomuuden.

Hän liknade en blomma som växer i en labyrint och som inte bryr sig om var utgängen finns.

Skulle su vara rädd om vi var enda två människorna i världen?

Jag var inte med på farfars begravning.

Samalla kirjan kuvitus on kunnianosoitus Vincent van Goghille, sillä hänen maalauksensa muodostavat osan joistain kuvista.

Toivottavasti Jimmy Laon kuvakirjoja saa tulevaisuudessa lukea myös suomeksi, se tekisi minut todella iloiseksi.



Jimmy Liao: Stjärnenatt
Kuvitus: Jimmy Liao
Kustannus: Mirando Bok 2014
Mistä: Lahja kustantajalta

Rakkaudesta kirjoihin: Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo

William Joyce: Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo (orig. The Fantastic Flying Books of Mr. Morris Lessmore)
Kuvitus: William Joyce ja Joe Bluhm
Suomennos: Kaisa Kattelus
Kustannus: Tammi 2012
Lyhyesti: Tarina pojasta, joka hoivaa kirjoja, ja kirjoista, jotka hoivaavat poikaa. Moniuloitteinen ja kaunis tarina, joka saa miettimään, mitä on hyvä elämä. Lapselle kirja avaa ehkä kirjojen tärkeyttä ja monipuolisuutta.

Voiko kirjanrakastajalle olla kauniimpaa tarinan aihetta kuin tarina pojasta, joka uppoutuu kirjoihin koko elämäkseen, elää lukemattomien tarinoiden keskellä jakaen niitä eteenpäin, kirjoittaen omaa tarinaansa.

"Jokaisen tarina on tärkeä", Morris sanoi. Kirjat olivat samaa mieltä.

Kirjat hoitavat Morrista ja hän hoitaa kirjoja. Sillä aiemmin Morrisin elämässä tapahtui jotain, joka pisti kaiken mullin mallin, eikä hänellä enää ollut paikkaa mihin mennä. Kunnes hän löysi kirjat, jotka tarvitsivat häntä lukemaan ne, ja hän tarvitsi niitä saadakseen hoivata ja helliä hapertuneita kansia.

Tarina on kiehtovan epäselvä. Se tuo mieleeni lapset, joilla ei ole paljoakaan elämässään, ja miten paljon kirjat voisivat heille antaa. Voisi antaa jos heillä olisi kirjoja, mitä heillä ei useinkaan ole. Ja se tuo mieleeni IBBY ry:n (International Board on Books for Young People) lukutaitohankkeen Keniassa, jonka kautta on perustettu kirjasto Osiri Beachiin Victoria-järven rannalle. Keniassa ei todellakaan ole siunattu lapsia samanlaisella lastenkirjojen aarreaitalla kuin suomalaislapsia, ja ne harvat lastenkirjat joita kirjakaupoista siellä asuessamme haalin, olivat enimmäkseen paperikantisia, ohuita eläinsatuja (ei niin että niissä olisi vikaa, mutta valikoima oli suppea). Joten ei tarvitse kuin ajatella hetken miten paljon kirjastotoiminta on ilahduttanut ja avartanut sinne pääsevien lasten maailmaa, niin mieletön ilo ja kiitollisuus IBBYn toimintaa kohtaan läikähtää sydämessä.

Mutta siis takaisin kirjaan. Moniuloitteisen, tulkinnanvaraisen tarinan vuoksi en osaa sanoa, onko poika oikeastaan hirveän yksinäinen kaikkien kirjojensa keskellä - ei taida olla, koska kirjat ovat hänen ystäviään. Surullinen hän ei ainakaan ole, sillä kirjat ja kirjoittaminen antavat hänen elämäänsä merkityksen. Huomaan normittavani "hyvää elämää" ja miettiväni, millaista on hyvä elämä. Kaikille kai erilaista? Elämä voi olla rikasta ja parasta mitä voi toivoa, vaikka siihen ei kuuluisikaan läheisiä ihmisiä. Kirjat ovat monille ystäviä ja antavat lohtua, seuraa, iloa ja naurua, kaikkia mahdollisia tunteita.

Kirja on kuvaus kirjojen voimasta, tarinoiden ikuisuudesta ja vangitsevuudesta, ainutlaatuisuudesta ja tärkeydestä. Aikuisten kirjoista tämä muuten muistuttaa minua Carlos Ruiz Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjasta, jonka toista osaa parhaillaan kahlaan läpi (olen kahlannut jo kuukausia). Kirjat voivat muuttaa elämän.

Morris painoi hatun päähänsä ja otti kepin käteensä. Ovella hän kääntyi, hymyili ja vilkutti hyvästiksi. "Kannan teitä kaikkia mukanani täällä", hän sanoi ja osoitti sydäntään.

Kuvitus on ajaton ja siinä on vanhojen kirjojen tuntua, kellastuneita ja hapertuneita sivuja ja kirjastojen lempeää tunkkaisuutta ja rauhaa. Typografia tukee kekseliäästi tekstiä, antaa sanojen kauneudelle tilaa ja saa kirjat vaikuttamaan loputtomalta maailmalta, johon voi uppoutua vaikka ikuisuudeksi.







Kirja saa minut myös miettimään omaa suhdettani kirjoihin. Minun ei tarvitse omistaa niitä, mutta haluan hoivata yksilöitä, jotka tielleni tulevat. Sivujen taittaminen ei ole minun tapani, vaan rakastan kirjanmerkkejä. Muutamaan kiinnyn, hyvin harvaan, ja ne haluaisin hyllyyni, jotta voin palata niihin aina kuin ystäviin. Viimeksi sellainen on ollut Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Oletko lukenut? Ihan erityinen kirja omien rajojen rikkomisesta, uskaltamisesta mutta myös ihan tavallisesta arjesta, sekä tietysti tuhat vuotta sitten eläneestä japanilaisesta Sei Shogunista. Sellaisia lastenkirjojakin kävelee vastaan aika ajoin. Niissä voi olla niin sykähdyttävä kuvitus, että haluan ne sen vuoksi (Pandan zen-tarinoita, Peiton alla, Fannys fantastiska resa, ihan muutamia mainitakseni), tai joskus kieli on niin kaunis, että ihastun kirjaan sen ansiosta, kuten nyt viimeksi Kaislikossa suhisee -kirjassa. Joskus kirjan sanoma lumoaa. Usein ne kirjat kertovat erilaisuuden arvostamisesta. Sellaiset kirjat, jotka koskettavat jotain ja saavat pohtimaan elämää, ovat hyvä olla hyllyssä. Mutta jos ne eivät ole, ei se mitään, koska tärkeintä on ollut se hetki, kun kirja on koskettanut sydäntä.

Lopuksi kirja innoitti minua lahjoittamaan kaksi kirjaa eteenpäin. Molemmat kirjat ovat koskettaneet minua ja jääneet mietittymään, koska niiden sanoma on erityinen, ja nyt toivon niiden koskettavan jotakuta muuta. Jos haluat jomman kumman, laita kommentteihin viesti ja laita postiosoitteesi vaikkapa sähköpostilla viivijvf (at) hotmail.com. Jos useampi kuin yksi haluaa kirjan, arvotaan. Jätäthän kommenttisi ensi viikon perjantaihin (27.6.) mennessä, koska sitten lähden kesälomalle ja tiputan kirjat mökin vieressä olevaan asiamiespostiin. (Onpas muuten hassu sana.)

Tuula Pere: Lauri - pikku matkamies (Wick Wick) - filosofinen kirja matkan teosta ja havainnoista elämästä sekä kotiin paluusta. Kaikenikäisille.

Jeanne Willis: Äiti, rakastatko minua (Kustannus-Mäkelä) - rakkaus lapseen kestää, ihan vain siksi "koska olen äiti." Pienille sopiva kuvakirja.


William Joyce: Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo (orig. The Fantastic Flying Books of Mr. Morris Lessmore)
Kuvitus: William Joyce ja Joe Bluhm
Suomennos: Kaisa Kattelus
Mistä: Arvostelukappale

Kun nauru raikaa: Puluboin ja Ponin kirja

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirja
Kuvitus: Emmi Jormalainen
Kustannus: Otava 2013
Lyhyesti: ELILAINEN kirja, joka nauratti meillä molempia lapsia, pientä kakkahuumorinsa takia, isompaa hassujen hahmojen vuoksi. Ärrättömään kieleen tottui yllättävän nopeasti, ja ihailin Salmen rohkeutta ja kirjan hassuutta. Teemoina yksinäisyys ja ystävyys.



Minulla kesti hirveän kauan aloittaa tämä kirja, vaikka sain sen käsiini jo pari vuotta sitten. Ajatus kirjasta jossa ei käytetä r-kirjainta ei huvittanut lainkaan. No, arvatkaas miten kävi? Me kaikki tietysti ihastuimme siihen. Hirveän hauska kirja, jossa 4-vuotias kieriskeli kakkahuumorissa ja 8-vuotias pyöritteli silmiään ja tirskui Puluboille ja oli kiinnostunut Ponista, tosin ei yhtä paljon kuin Puluboista.

Kirjassa on kaksi hahmoa, Pulu Puluboi joka on ISOPOIKA eikä sano sitä kirjainta jossa on ympyrä ja kaksi jalkaa koska se on luma kiljain. Hän on jo niin iso että äidin ja isän suojissa eläminen alkaa ottaa päähän, ja avala maailma, Hämeentien ylitys ja meli houkuttaa. Sitten kyllä osoittautuu, ettei avala maailma ihan niin helppo paikka olekaan olla, on sotkuisten valisten jengiä, dogeja ja muita uhkajuttuja. Sitten on Poni, joka ei ole oikeasti Poni vaan 7-vuotias tyttö, jolla on vähän ongelmia vanhempiensa kanssa, koska äidillä uhkaa mennä hermo, eikä vain uhkaa. Poni on yksinäinen ja vähän outo, koska hän leikkii olevansa jatkuvasti poni, mikä taas johtuu hänen yksinäisyydestään.

Huumori on vain pintaa, sillä kirjassa on myös surullisia kohtia. Avioeron partaalla olevat vanhemmat, lammasmainen isä joka menettää kosketuksen arkeen, Ponin huolehtiminen vanhemmistaan. Onneksi lukijakunnan iän huomioon ottaen painavat asiat eivät kestä kauaa ja pilvet väistyvät taas auringon tieltä.

Jos kaipaatte jotain hassua, suosittelen tätä! Ja ääneen luettuna, niin vanhemmatkin saavat kielensä solmuun ja tuntumaa ärrättömään puheeseen. (Se puuttui muuten vain puolet kirjassa, aina Puluboin kirjoitusvuorossa). Me olimme ekojen sivujen jälkeen h-moilasina, ja 8v. vaati palauttamaan ärrän, mutta sitten kirja vei mennessään. Myös typografia estää tylsistymisen: koko, painotus, fontti vaihtelee, joukossa on ilmoituksia ym. ym. Kuulostaa sekavalta, mutta ei häiritse! Kirjassa on siis aineksia teatteriin asti (ja itse asiassa näytös kiertää Suomen lavoja),vaikka meillä teatterit jäivät, kun esikoinen inhoaa liian eläytyvää lukemista.



Ihailin lukiessani monen monta kertaa Veera Salmen rohkeutta kirjoittaa jotain niin epätavallista ja suodattamatta - hänellä on varmaan ollut hauskaa kirjaa kirjoittaessaan. Salmi on työkseen lastentarhanopettaja, joten lasten huumori on tuttua. Hulvatonta kieltä seurasin kiinnostuneena ja ihaillen - uudelle ja hulluttelulle on aina tilaa.

Emmi Jormalaisen mustavalkokuvitus huvitti lasta. Sitä on lähes joka sivulla, joten sen rooli lukemisen keventäjänä ja huumorin lisääjänä on olennainen. Lapsenomaisena lyijykynäpiirusteluna se sopii hyvin kirjan maailmaan ja päähenkilöihin.

Kirjan jälkeen esikoinen halusi etsiä äänikirjan kirjastosta, ja Vesa Vierikon lukemana sekin on hauska. Tosin itse pidin kyllä enemmän juuri lukemisesta kuin kuuntelusta.

Puluboita on ilmestynyt jo useita (seuraavakin on lainattu kirjastosta), YLE Areenasta löytyy radiokuunnelmaa, ja ympäri Suomen kiertää näytelmää. Arvostelijat eivät ole aina rakastaneet: Päivi Heikkilä-Halttunen lyttäsi kirjan HS:n arviossa muutama vuosi sitten, lapset taas ovat yleisesti ottaen tykänneet tosi paljon (lue aiheesta HS:n artikkeli). Itse olisin mieluusti jättänyt sanan kakkapylly hieman vähemmälle, sen verran usein se esiintyi, enkä toivo että 4-vuotiaani nappaa sitä nyt mukaansa, mutta muuten kielenkäyttö oli ok.

Oletko lukenut Puluboita? Tykkäsitkö? Uskon, että tämä varmasti jakaa ihmisiä, enkä olisi itsekään uskonut tykkääväni, mutta jotain hellyttävää Puluboissa oli - ehkä tunnistin ISONPOJAN uhoilun alta jotain tuttua. :) Joku tykkää, joku ei. Me tykkäsimme.

Sonjan lukuhetkissä on myös luettu Puluboita ja Ponia, vilkaise myös kommentit, niissä lisää lukijoiden ja lasten kokemuksia.



Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirja
Kuvitus: Emmi Jormalainen
Kustannus: Otava 2013
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta

Huukon parhaat ystävät - ystävyyden kiemuroista pienille

David Melling: Huukon parhaat ystävät (orig. We love you, Hugless Douglas)
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2013
Lyhyesti: Huukolla on paljon kavereita, mutta ei yhtä parasta ystävää. Kaikilla muilla on joku erityinen, paras kaveri, ja Huukoa se pikkaisen masentaa. Ystävyysasioita ja -kiemuroita pienille.

Lampaat näyttivät iloisilta ja kipittivät tiehensä käsi kädessä.
Huuko huiskutti heille apeana. "KUNPA MINULLAKIN OLISI PARAS YSTÄVÄ", hän sanoi. 

Iso ja pehmeä karhu on varmaan lähes jokaisen ainakin noin 1-5-vuotiaan mieleen, etenkin kun karhu on ystävällisyyden perikuva, auttavainen, sen päällä voi pomppia ja sen kainalossa matkustaa. Englannissa Huuko (englanniksi hauska Hugless Douglas) on ilmeisesti jo jonkinlainen käsite, mutta meille ihan uusi juttu.

Kirjassa on hyvä idea: kimurantit ystävyysasiat. Huukolla ei ole ketään parasta ystävää, sen sijaan monta hyvää ystävää. Siitä huolimatta, muiden rinnalla, se tuntee olonsa vähän yksinäiseksi. Lapsethan (etenkin tytöt) ovat hanakoita valitsemaan jonkun tietyn parhaaksi kaveriksi, mutta entä jos ei olekaan kenenkään paras kaveri, niin kuin Huuko? Jos vaikkapa päiväkodissa kaikilla muilla on paras kaveri, eikä itse tule koskaan valituksi ensimmäisenä leikkiseuraksi, vaan on vähän kuin kolmas pyörä aina. Pelkkä ajatuskin saa sydämen särkymään!

Siksi tämä voikin olla huojentava, silmiä avaava kirja. Etenkin jos silti on leikkikavereita, eikä ole ihan yksin. Siinä tapauksessa asiaan voi nimittäin suhtautua toisellakin tavalla. Voi ajatella, ettei minulla ole parasta kaveria, tai sitten toisinpäin, kuten Huuko: minulla on paljon hyviä ystäviä! On mieletön taito, jos osaa leikkiä/olla monen kanssa, ja rikkaus, jos on monta hyvää kaveria.

Eri asia on sitten, jos ei kerta kaikkiaan ole yhtään ystävää. Yksinäisyydestä kertovia kirjoja olen esitellyt täällä.



Kuvitus on pienille sopivaa, Huukon kaverit ovat nimittäin pehmoleluja: lampaita, lehmiä ja pupuja.

Kaikkinensa tämä on aika kiva kirja käsittelemään ystävyyskysymyksiä pienten kanssa sekä esimerkiksi päiväkoteihin yhteishenkeä luomaan.

"Sinä kaipasit kuulemma parasta ystävää", Jänis sanoi, "joten me kaikki tulimme".
Huuko nauroi ja tajusi olleensa hölmö. "Niin tietysti, mehän olemme kaikki parhaita ystäviä! Voi että minä tykkään teistä."
"NIIN MEKIN SINUSTA, HUUKO!" toiset huusivat. 

David Mellingin blogista kurkkasin, että uusin Huuko, Happy Birthday Hugless Douglas, on jo ilmestynyt Englannissa, suomennos ilmestyy Kustannus-Mäkelältä tänä vuonna. Ensimmäisessä Huukossa on halipula, toisessa yökyläillään ja kolmannessa ollaan huolissaan, kun isältä saatu upouusi pipo purkautuu. Kaikki aiheita ja tunteita, jotka koskettavat jokaista pikkuista, ei nyt ehkä pipon purkautumisen muodossa mutta jotenkin muuten :)

Lopuksi kysyin vielä parhaan kaverin merkityksestä 8-vuotiaalta: 

"Entä jos ei olis parasta kaveria, oisko se tylsää?"
"Vähän. Ois se!"
"Miks?"
"No koska sit ei vois niinku leikkiä."
"Eiks kaikkien kaa voi leikkiä?"
"Voi mut" (syvä kulmienrypistys) "se ois kyl aika tylsää."

Voi sentään.

David Melling: Huukon parhaat ystävät (orig. We love you, Hugless Douglas)
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2013
Mistä: Yllätys kustantajalta

Metsän outo vieras peilaa suhtautumista muualta tulleisiin

Ulla Lehtonen: Metsän outo vieras

Kuvitus: Sari Airola

Kustannus: Lasten Keskus 2014

Lyhyesti: Miten suhtaudumme muualta tulleeseen, oudon näköiseen tulokkaaseen? Ennakkoluuloisesti ja pelolla vai avoimesti? Metsään sijoittuva runomuotoinen kertomus eläimistä ja uuden vieraan kotiutumisesta heidän joukkoonsa. 

Vieras vaarallinen on, hän meitä uhkaa, siroltekaa poluillenne tuhkaa, ettei eläin jälkiänne haista eikä metsämansikoita maista! 

Paras on virittää nyt ansa! Sitä vaatii koppakuoriaisten kansa. Kaivettiin jo suohon syvä kolo, siihen pudotkoon, on loppu nolo!

Metsään on tullut uusi eläin, outo muukalainen, josta kukaan ei tiedä mitään. Ennakkoluulot ja huhut nousevat ja pelätään pahinta, kunnes viisas pöllö päättää muiden puolesta: kutsutaan tulija kuultavaksi, tutustutaan ja kuunnellaan, varmaan uusi tulokas on peloissaan. Ja totta, metsän vieraat äänet ja eläimet ovat pelottaneet tulijaa, peloissaan se on piiloutunut sammalmättääseen kuusen alle, ja sieltä arkana tuijottelee muita. Eihän se olekaan pelottava, huomaavat kaikki, kun siihen tutustuu, vaan on tullut metsään ruokaa ja suojaa etsimään. Pitäisikö se nyt karkottaa? Ei tietenkään, ruokaa riittää kaikille! Tulokas paljastuu Saara-siiliksi, joka asettuu vauvansa kanssa tyytyväisenä uuteen kotiin, ystäväksi kaikille.

Ulla Lehtosen nerokkaassa kirjassa on kaksi voimakasta teemaa: luonto ja eläimet – tarina sijoittuu metsään ja tarkastelee sadun ja runon avulla eläimiä ja niiden suhtautumista uuteen tulokkaaseen, ja etenkin siiliä: siilistä on tarinan jälkeen vielä erikseen kiinnostava tieto-osuus kirjan lopussa (mikä kiinnosti etenkin 4-vuotiasta kuuntelijaa).

Toinen vahva säie on suhtautuminen kaikkeen uuteen ja tuntemattomaan, niin eläinten mutta etenkin meidän ihmisten kesken. Miten suhtaudumme ihmisiin, jotka muuttavat yhteiskuntaamme muualta, ovat meille vieraita tapoineen, ulkonäköineen, kielineen? Uskommeko pahinta, pelkäämme ja laitamme huhut kiertämään, vai tutustummeko ensin, kiellämme itseämme takertumasta ennakkoluuloihin, joihin olisi niin helppo mennä mukaan, ja annamme toisen määrittää itse itsensä?

Koska teen tällä hetkellä töitä suomen kielen opettajana maahan muuttaneiden kotoutumiskoulutuksessa ja käsittelen, joskus taistelenkin, näiden ajatusten parissa melkein päivittäin vähintään itseni kohdalla, en voi kuin ällistellä, miten taitavasti ja hienovaraisesti Lehtonen pukee ajankohtaisen ja aran asian sadun ja runon muotoon, saaden ennakkoluulot ja pelon vaikuttamaan täysin luonnollisilta. Koska sitä ne ovat. Tärkeää on kuitenkin se, miten niihin suhtautuu. Tärkeää on huomata ennakkoluulot ja niiden aiheuttamat ajatustavat itsessään, sanoutua niistä irti ja antaa toiselle itse mahdollisuus kertoa, kuka on. Koska totuushan on, että kyllä tänne mahtuu, samoin kuin metsään mahtuu uusi siili poikasineen, mahtuu ihmisiä, uusia tapoja, kieliä, makuja, taitoja, ajatuksia ja mielipiteitä.

Sari Airola on eräs lempikuvittajistani, jonka kuvittamien otusten herkän ilmeikkäät kasvot ovat aina yhtä valloittavia ja joiden jättimäiset silmät puhuttelevat. Tässäkin ne peittelemättä paljastavat epäluulon, pelon ja torjunnan, aristelun ja valtasuhteet, ja lopuksi hyväksymisen.  Värejä Airola ei kaihda tälläkään kertaa, hän yhdistää eri elementtejä ja tyylejä ja luo eläväisen, perinteisestä poikkeavan metsämiljöön tarinalle.

Runous on haastava muoto (lapsille), ainakin meillä, missä lapset usein runomitan paljastuessa puuskahtavat, että ”ei runoja”. En tiedä miksi. Esikoisen pään olen saanut käännettyä: aloitimme ja hullaannuimme ensin takuuvarmoihin Kirsi Kunnaksen runoihin, laajensimme herkkään Kaija Pakkaseen, ja viime aikoina pidimme Annika Sandelinista ja rakastuimme Johanna Kettunen-Huangin hervottomiin runoihin. Tässä kirjassa kieli on kiva, mutta aluksi se tuntui jäävän nerokkaan idean ja hienon kuvituksen rinnalla hieman varjoon. Toisella lukukerralla osasin jo nauttia Lehtosen kielen laulavasta poljennosta ja riimittelystä, ja kokonaisuus tuntui juuri sellaiselta kuin se olla pitikin. 

Kokonaisuutena kirja on siis ihana, ja hei, hyvä idea opettajille alakouluun pohdittavaksi ja kirja-analyysiin lähteeksi (jos niitä tehdään alakoulussa?), koska teema – uuteen reagoiminen ja ulkopuolisuus ylipäänsä - on tosi tärkeä!

Arvio kirjasta on ilmestynyt myös Sinisellä keskitiellä.

Ulla Lehtonen: Metsän outo vieras

Kuvitus: Sari Airola

Kustannus: Lasten Keskus 2014

Mistä: Arvostelukappale

Tähtiä 3,5 / 5

Herra Lemu

David Walliams: Herra Lemu (orig. Mr. Stink)
Kuvitus: Quentin Blake
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Kustannus: Tammi 2014
256 s.
Lyhyesti: Noin 10-vuotiaille (oma mielipide) ja siitä ylöspäin suunnattu hassu ja humortistinen mutta aiheiltaan viiltävä kuvaus resuisesta kulkurista, yksinäisestä ja erilaisesta tytöstä ja nykypäivän Englannista.

Chloe ei tiennyt herra Lemusta mitään. Sinä päivänä kun hän pysähtyi juttelemaan herra Lemun kanssa ensimmäistä kertaa, hän kuitenkin tiesi, että tämä näytti siltä että tarvitsee Chloen viiden punnan seteliä paljon enemmän kuin hän itse. 

Lisäksi herra Lemu näytti yksinäiseltä, ei pelkästään siltä että oli yksin, vaan myös sisimmässään yksinäiseltä. Chloelle tuli siitä surullinen olo. Hän tiesi vallan mainiosti, miltä tuntui olla yksinäinen. Chloe ei oikein pitänyt koulusta. (…) Kotonaan Chloe ei tykännyt olla. Olipa hän missä tahansa, paikka tuntui väärältä. 

Herra Lemu on humoristinen, hassu, välillä ylitseampuva mutta aiheiltaan raastava tarina, jonka päähenkilöinä ovat 12-vuotias Chloe sekä puiston penkiltä löytynyt, kaikkien kaukaa kiertämä koditon herra Lemu. Chloe majoittaa haisevan kulkurin salaa puutarhavajaan, ja heidän välilleen syntyy poikkeuksellisen yhteys. Molempien yksinäisyys koskettaa toista, molemmat saavat toisiltaan lohtua ja rohkaisua. Chloen elämää varjostaa hänen hallitseva äitinsä, joka ei usko tyttäreensä vaan vertaa häntä jatkuvasti toiseen, täydelliseen tyttäreensä, josta Chloe eroaa kuin yö päivästä. Nujerrettu isäkään ei pysty tytärtään auttamaan. Herra Lemun kautta Chloe löytää elämästä kuitenkin uusia sävyjä. Äidin prykiminen poliittiselle uralle vie heidät kaksi uskomattomiin tilanteisiin, ja yhdessä he löytävät vahvuutta. Aina ei kaikki kuitenkaan mene niinkuin toivoisi, eikä toisen elämästä voi päättää, tämän saa Chloekin huomata.

Vaikka aihe on monin tavoin viiltävä, se on peitelty värikkääseen peittoon: Kaiken yllä on humoristisuus ja yliampuvuus, joka tekee tarinasta paikoin farssin. Lukiessa saikin nauraa monta kertaa hersyvästi. Quentin Blaken omintakeinen, tyyliltään pilapiirroksia muistuttava kuvitus alleviivaa huumoria.

Tarinasta voi nostaa monia monia säikeitä (itselleni vieraasta) Britannian yhteiskuntatarkastelusta henkilökohtaisiin kasvutarinoihin. Minua puhutteli eniten äiti-tytär-suhde. Se, että Chloe poikkeaa niin rajusti tehokkasta äidistään, on vaikea asia molemmille. Äiti ei todellakaan osaa arvostaa Chloen ominaisuuksia; herkkyyttä, hyväntahtoisuutta, mielikuvitusta. Toinen koskettava säie kirjassa oli yksinäisyys, niin Chloen kuin kulkurinkin, ja se, miten ihmiset suhtautuvat sellaisiin, jotka ovat jollain tavoin erilaisia. Chloe on ylipainoinen ja ujo, herra Lemu yhteiskunnan rattaista syrjäytynyt, traaginen ja suruunsa pakahtuva, samalla rohkeasti omaa tietään kulkeva esikuva ja Chloen voimahahmo. Kirja osoittaa myös, että ihmiset laumana ovat valmiita kääntämään kelkkansa nopeastikin jos ihminen itse vain ottaa ja vaatii paikkansa.

Vaikka kirjan mainitaan sopivan 7-vuotiasta ylöspäin, hilaisin itse ikää lähelle kymmentä vuotta. Kirja on monin paikoin liian ulkonäkökeskeinen, ja Chloen, äidin tai sisaren Chloeen suuntaama ulkönäkö- ja muu kritiikki on mielestäni liian raakaa vielä 7-vuotiaalle. Onko niin, että Suomessa lapset ovat kauemmin lapsia, ja onnistuvat välttämään näin rankkoja vertailuja tai oman itsensä kyseenalaistuksia? Toisaalta Chloe on 12-vuotias! Se olisikin jo parempi kohderyhmä kirjalle. Jos lapsi on vielä tietämätön yhteiskunnan ikävimmistä puolista, kuten joidenkin ihmisten pyrkyryydestä ja valtataistelusta (mm. Chloen äiti), kiusaamisesta ja jatkuvasta arvostelusta tai yhteiskunnan epätasa-arvosta, joka ehkä Britanniassa on vielä selvempää kuin Suomessa, ei niitä ole syytä kirjankaan kautta lapsen elämään kiirehtiä. Ehkä kannattaa selata kirjaa ensin itse, ja sitten päättää, häirisevätkö nämä teemat ja piirteet.

Herra Lemun kuoren alla piileva salaisuus on kuitenkin hieno käänne juonen kaaressa, ja osoittaa, että ihmisen ulkokuoren alla on hyvin usein jotain muuta kuin ensi näkemältä olettaisi. Myös perheen keskinäisestä dynamiikasta ja sen kehittymisestä lukeminen kiinnostaa, ja lukijana saa lopulta iloita perheen puolesta.

Koska yliampuvuus on kirjan clue, tuntuvat omat huolet tämän tarinan rinnalla varmasti kevyiltä.

Melkein 8-vuotiaalta kehut kirjasta, joka oli kuulemma kaikin puolin hyvä, "paitsi se äiti"!

Kirjalle on naurettu mm. Lumiomenassa, hemulin kirjahyllyssä, Paulan Luen ja kirjoitan - sekä Anna minun lukea enemmän -blogeissa. Keskiverroin kaikki ovat tuntuneet nauttivan kirjasta suuresti.

Lokoisaa pääsiäistä!

David Walliams: Herra Lemu
Kuvitus: Quentin Blake
Kustannus: Tammi 2014
Mistä? Arvostelukappale.
Tähtiä 3 / 5

Katri Kirkkopelto: Molli

Katri Kirkkopelto: Molli
Kustannus: Lasten Keskus 2013
Lyhyesti: Suloinen ja upeasti kuvitettu tarina Mollista, joka kärttyisänä ja epäluuloisena elelee talossaan. Kunnes tulee Sisu, ja Molli herää tuumaamaan, voisiko elämässä olla sittenkin jotain muutakin…? Vuoden parhaita kuvakirjoja!

- Hei, asutko sinä täällä, en kai häiritse, mutta ajattelin… Pikku Sisu höpötti hieman hengästyneenä. Se ei ehtinyt sanoa enempää, kun Molli kivahti kiukkuisesti:
- Ai häiritse? Kyllä häiritset! Keskeytit tärkeän jonninjoutavan tekemisen. Ja etkö osaa lukea? Kyltissä sanotaan Yksityisalue. Ja minä olen se Yksityis!

Aivan ihana kirjatuttavuus on ollut viime aikoina Katri Kirkkopellon Molli, joka kertoo kärttyisästä Mollista, joka elelee yksin talossaan, kylttien ja aitojen takana. Hänen sukulaisensa ovat aina tehneet samoin, eikä Mollillakaan ole syytä muuttaa tapojaan. Kunnes Sisu koputtaa ovelle.

Molli on tuohtunut ja närkästynyt.

Tullaan noin vain eikä yhtään ajatella, että joku saattaa säikähtää, Molli paheksui.

Kun se rauhoittuu, se huomaa kaipaavansa Sisua takaisin. Kirjoista se kaivaa tietoa ystävistä, nauramisesta ja hymyilystä, asioista joista Molli ei ole koskaan kuullutkaan. Mollin mielessä alkaa nousta ajatuksia, kyseenalaistuksia. Hapannaama-sukulaiset seinillä alkavat kiukuttaa. Hymyilyäkin Molli koittaa, mutta irvistykseksihän se menee. Yhtä kaikki Molli alkaa muuttua, ja samalla muuttuu hänen ympäristönsäkin. Ja kun Sisu lopulta palaa ovelle uudelleen, on häntä vastassa jotain ihan uutta ja yllättävää.



Nauroimme kirjalle kovasti, minä ja 7-vuotias tyttäreni. Molli on supersympaattinen, ja meistä oli hirveän hauskaa, miten hän oli ensin kärttyinen, koitti sitten harjoitella hymyilemistä ja nauramista, ja lopulta ujosteli ja takelteli ystävän edessä, kun yritti niin kovasti olla pidetty. Suloista, ja niin inhimillistä ja helposti samaistuttavaa!

Minua puhutteli etenkin kirjan sanoma siitä, miten olemme tottuneet ajattelemaan itseämme "jonkinlaisina" ja miten kankeita olemme uusille asioille (jotka voivat olla hyvin pieniä, kuten hymyily vieraalle). Tottumus on toinen luonto -sanonta konkretisoitui, kun mietin, miten ehkä jo kauan sitten omaksutut tavat vaikuttavat meissä niin, että luulemme olevamme tuollaisia. Vaikka oikeasti voisimme olla vaikka mitä! Vanhoista tavoista irti pääseminen ei ole helppoa, kuten Mollikin huomaa, ja välillä kiukuttaa, kun asiat eivät tapahdukaan niin nopeasti kuin haluaisimme, mutta yhtäkaikki, muutos on mahdollista.

Lisäksi jäin miettimään yksinäisyyttä ja ystävyyttä. Molli on yksinäinen, ja koputus ovelle on jotain, mitä hän ei ole vielä koskaan kuullut. Lukiessani mietin yksinäisiä vanhuksia, ja sitä, onko joku heistä jo unohtanut, miltä koputus ovelle kuulostaa. Molli sinällään voi olla aivan minkä ikäinen hyvänsä.

Kirja auttaa myös ymmärtämään, että ystävällisyys tuntuu hyvältä kaikista, ja vaikka siihen joskus vastataan nyreästi (kuten Molli), se voikin johtua hämmästyksestä (tai tuhannesta muusta systä) ja olla silti vastaanottajalle tosi tärkeää. Ei siis luovuta ystävällisyydestä!

Kaikkinensa Katri Kirkkopelto on tehnyt aivan loistavan kuvakirjan, jossa on sanomaa, huumoria ja huikean hieno, värikylläinen kuvitus, joka on kuin piste i:n päälle. Mielestäni ehdottomasti vuoden parhaita lastenkirjoja!













Mollia on luettu mm. Kirjasto Omenan kirjapuutarhassa (kaunis nimi blogille, jota pitävät kirjasto Omenan lastenosaston henkilökunta), jossa kirja on luettu yhtäaikaa Carlos Ruiz Zafónin Marinan kanssa, mikä luonnollisesti vaikuttaa hieman lukutapaan, sekä Amman lukuhetkessä.

Katri Kirkkopelto: Molli

Kustannus: Lasten Keskus 2013
Kiitos kustantajalle!
Tähdet 5/5

muokattu 2.12.2013