tiistai 27. elokuuta 2013

Erkki K. Kalela: Kuusen siementen lähtö

Erkki K. Kalela: Kuusen siementen lähtö
Kuvitus: Mika Launis
Kustannus: Maahenki 2009


Syysmyrsky raastoi metsää, puut natisivat ja tarttuivat juuristollaan maahan entistä lujemmin kiinni. Niiden latvukset taipuivat kaarelle ja ponnahtivat takaisin, kunnes uusi tuulenpuuska taas kiskaisi ne hetkeksi mukaansa. Hentojen oksien päissä kieppuivat kävyt ja siemenet kaikkiin suuntiin, nauttivat heilumisesta ja tunsivat sisäänsä kätketyn voiman, joka odotti hetkeä päästä purkautumaan. 

Kuusen siementen lähtö on tarttunut mukaani kirpputorilta. Kirjoittaja Erkki K. Kalela oli paitsi metsäntuntija ja metsätieteen professori, myös satujen lukija, mikä käy ilmi hänen lastensa kirjoittamista saatesanoista. Minusta se oli mielenkiintoinen lähtökohta sadulle. Pidän myös Mika Launiksen kuvituksesta.

Satu vie lukijan yhden vuoden kiertoon ja kertomukseen kävyn elämästä. Käpy kasvattaa ja suojelee kasvattejaan, siemeniä, suomujensa lomassa. Malttamattomina ne odottavat jo pääsyä maailmalle, mutta ensin niiden on nukuttava pitkä talvi ja odotettava oikeaa hetkeä, kun aurinko paistaa ja tuuli kantaa ne juuri oikeaan paikkaan, sinne minne käpy on neuvonut. Innokkaiden koivujen tai isojen kuusivanhusten lähelle, sillä siellä on nuoren kuusentaimen hyvä kasvaa. Sitten on kävyn hyvä huoahtaa ja siirtyä lepoon, kun se on täyttänyt elämäntehtävänsä.

Satu on inhimillistetty luonnonkuvaus, joka tekee luonnon tutuksi uudella tavalla, kertomalla, miten puut lisääntyvät ja miten ne kasvavat. Ennen kaikkea se on kuitenkin kuvaus elinkaaresta. Lasten kasvattamisesta, heidän päästämisestään maailmalle, heidän matkantekonsa huolekkaasta seuraamisesta. Juuri tästä syystä kirja tarjonnee paljon tartuntapintaa monelle. Miten mieli huolesta sykkyränä huolehtii, jos lapsi lähteekin väärälle tielle, vaikka on yrittänyt antaa parhaat neuvot matkaan.

Satu on myös kaunis kertomus vanhenemisesta ja väsymisestä, ja se tuo lohtua myös kuoleman pelkoon. Mieleeni ei ainakaan heti tule satua, jossa kuolema olisi kuvattu yhtä kauniisti.
Kun luonto syksyn kourissa jälleen tuntui kuolevan, kun lunta hiljalleen alkoi sataa, tiesi käpy kasvattiensa saavan lumen helmassa turvallisen olon. Silloin se hellitti otteensa, liukui hiljalleen oksia myöten ja niiden välitse maahan pehmeään sammaleeseen, hautautui sammalten sisään, huokasi ja tunsi olonsa raukean hyväksi. Lumi peitti sen vähitellen ja se nautti hiljaisuudesta, levosta ja rauhasta. Se tiesi täyttäneensä tehtävänsä hyvin ja oli jälleen päässyt mahdollisimman lähelle kasvattejaan.
Kertomuksessa on surumielinen ja haikea vivahde, onpa mukana hieman kyynisyyttäkin elämän hankaluudesta. Näistä syistä en lukisi kirjaa vielä esimerkiksi 7-vuotiaalle, vaan selvästi vanhemmille koululaisille, avuksi vaikkapa elämänkierron pohtimiseen. Oikeastaan kirja ei olekaan mitenkään erityisesti lastenkirja, vaan satu kaikille, joka sopii moneen tilanteeseen.


Miljöönä metsä ja kuusi sopivat tarinaan erinomaisesti ja keventävät muuten mietteliästä, paikoin raskasta teemaa. Mika Launiksen kuvitus tukee toisaalta inhimillistettyä tarinaa ja toisaalta antaa mielenkiintoista, yksityiskohtaista tietoa kuusen lisääntymisestä aina siementen ulkonäöstä nuoreksi kuuseksi kehittymiseen saakka.

Erkki K. Kalela on kirjoittanut viehättävän, ajattoman sadun 60-luvun alussa, eikä satu kärsi ajan kulusta tippaakaan.

Tähtiä: 3 / 5

perjantai 23. elokuuta 2013

Lapsen oma luontokirja


Suvi Vanhanen ja Laila Nevakivi: Lapsen oma luontokirja
Kustannus: Minerva 2012 (6. painos)
70 s.


Kompostissa pienet harmaat otukset kipittävät kiireen vilkkaa koloihinsa. Ne ovat siiroja, kummallisia pikku äyriäisiä. – Minä luulin, että äyriäiset elävät vedessä! Miihkali kummastelee.  – Rapu ja muut äyriäiset elävätkin. Me siirat pärjäämme maalla. Olemme eläneet täällä jo dinosaurusten aikaan!
Suvi Vanhasen ja Laila Nevakiven Lapsen omassa luontokirjassa (Minerva 2012) lomittuvat viehättävällä tavalla satu – Miihkali-haltia ja hänen eläinystävänsä sekä seikkailut luonnossa – ja kiinnostavat, yllättävät tiedot eläimistä ja luonnosta. Kirjaan on kerätty vtarinoita ja tietoa puroista ja soista, tuntureista ja erämaista kasveineen ja eläimineen, ja tarinat on jaettu vuodenaikojen mukaan. Kirjassa käsitellään siis koko vuoden kulku ja kuhunkin vuodenaikaan sopivia tarinoita luonnon tapahtumista. 

En esimerkiksi tiennyt, että suo on muistipaikka, johon on varastoitunut tuhansien vuosien aikana paljon tietoa luonnosta. Kuten puiden siitepölyä ja pähkinöitä 6 000 vuoden takaa, lämpimämmältä ajanjaksolta. Enkä sitä, että pölyttäjät, kuten perhoset ja mehiläiset, voivat aistia ultraviolettia, jolla ne paikallistivat mettä. Mökillä usein bongaamani hämähäkki, joka on varustettu isolla valkoisella pallolla peräpäässään, paljastuu kirjan sivuilla juoksuhämähäkiksi, joka on kova juoksemaan ja saalistaa punkkeja. Ja se pitkäkoipinen kesäiltojen lentelijä, joka eksyy usein sisälle pelottamaan yölampun valossa lukevaa, on nimeltään vaaksiainen, joka pystyy hädän tullen tiputtamaan jalkansa säästyäkseen saalistajalta, kuten kirjosiepolta.

Tuntuu, että omista biologian tunneista on jäänyt niin hataria muistijälkiä, että kirja pursuaa uutta tietoa yhtä lailla minulle kuin lapsellekin. Tieto on lomitettu tekstin lomaan niin, että ainakin meillä 7-vuotias liimautui tarinan ääreen hartaana. Toinen tekijöistä, Suvi Vanhanen, onkin biologi.

Kaikkinensa kirja oli kerrassaan nautinnollinen iltasatukirja, sillä luonnon ääreen on niin hyvä rauhoittua.

Tärkeässä roolissa on myös kaunis akvarellikuvitus, jonka ovat tehneet molemmat tekijät. Melkein joka sivulla on sekä maisemaa että yksityiskohtaisia kuvia eläimistä tai kasveista.



Huomio kiinnittyy myös rikkaaseen kieleen, mikä vielä korostuu ääneenluettaessa. On aina yhtä ihanaa törmätä lastenkirjaan, joka asettaa kielelle haasteita ja avaa mieleen maisemia!
Toukokuinen Kapustasuo litisee Miihkalin suokenkien alla. Jossain kaukana aamusumun takana huutelevat kurjet. Ruskeankirjavasta suosammalikosta pilkottavat tupasvillan keltaharmaat tähkät.

Uuii-uii. Khr. Khr, Miihkali ulisee ja korskahtaa lopuksi. Äänet saavat teeret uteliaiksi ja ne pyrähtävät katsomaan. Haltia hymyilee ja pysyy vaiti paikoillaan. Pian metsästä kuuluu töminää ja rasahtelua. Hirvi pysähtyy kuusten alle.
Tekijäkaksikolle on viime vuonna myönnetty Tietopöllö -palkinto luontoa käsittelevistä kirjoistaan. Palkintoraadin mukaan Suvi Vanhasen teksti opastaa "nuoria lukijoitaan havainnoimaan ja ihmettelemään luonnon monimuotoisuutta ja kauneutta", ja kirjan herättävän samalla halua luonnonsuojeluun. 

Sarjassa on ilmestynyt myös Lapsen oma vesikirja (2009), Lapsen oma Petokirja (2010) ja Lapsen oma lintukirja (2012).

Kirja muuten houkuttaa lähtemään metsään ja suolle ja bongaamaan luonnosta kasveja ja eläimiä, joita kirjassa esitellään, joten ei muuta kuin hauskoja luku- ja metsäretkiä kaikille! 

Muokattu 16.5.2014

perjantai 16. elokuuta 2013

Muutama koulun aloituksen ja monikulttuurisuuden yhdistävä kirja


Maire Soiluva: Viivi tykkää koulusta
Kuvitus: Jutta Varjus ja lapset
Kustannus: Adoptioperheet ry 2009

Leena Virtanen: Xing ja sukulaiset
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustannus: Tammi 2010 (2. painos)



Koulun alku voi herättää lapsessa kaikenlaisia ajatuksia ja mietteitä. Se voi nostaa pintaan kysymyksiä omasta taustasta tai menneisyydestä. Koulussa huomaa, että toiset oppivat nopeammin ja toiset hitaammin kuin toiset, ja että kaikki ovat taitavia eri asioissa. Kaikilla on erilainen perhe ja erilaisia mielipiteitä.

Näin voisi tiivistää kahden erilaisen kirjan yhtäläisyyksiä. Molemmissa kirjoissa, Xing ja sukulaiset sekä Viivi tykkää koulusta, päähenkilö aloittaa ekaluokan, ja hän on myös adoptoitu (Kiinasta). 

Kirjoja ei ole kuitenkaan missään nimessä suunnattu vain adoptoiduille, vaan ne sopivat kaikille. Etenkin Viivi tykkää koulusta käsittelee kaikenlaista erilaisuutta makumieltymyksistä lähtien. Monipuolisessa kirjassa mietitään myös mm. koulun arkea kokonaisuudessaan, opetellaan olemaan toisten kanssa, pohditaan hyvän naurun ja vahingonilon eroa, lasten erilaisia taitoja ja tutustutaan uusiin ruokalajeihin. Luokkaan mahtuu monenlaisia oppilaita ja taustoja.


Siinä missä Viivi tykkää koulusta –kirjassa kohdataan aiheita ja kysymyksiä etenkin ryhmänä ja koululuokan näkökulmasta, liikutaan Xingissä ja sukulaisissa pienen tytön pään sisällä: siitä, miten adoptoidun elämässä sekoittuvat lähtökulttuuri ja suomalaisuus, suomalaiset ja biologiset sukulaiset tai miltä tuntuu epävarmuus omasta taustasta. Sitäkin mietitään, miksi toisilla on erilaisia vauvakuvia kuin toisilla, ja miten Kiinassa käydään koulua.

Molemmissa kirjoissa on runsaasti kuvitusta. Xing-kirjan on kuvittanut Salla Savolainen, Viivin Jutta Varjus ja lapset. Molemmissa kuvituksessa erilaiset taustat nousevat voimakkaasti esille. Hyvä niin. Mitä enemmän lastenkirjojen kuvituksessa pääsevät esille erilaiset ihmiset, sitä itsestäänselvempää meille on kohdata erilaisuutta ympärillämmekin.

   


Joku on sanonut, että nykypäivän lapset pääsevät kohtaamaan niin paljon erilaisuutta koulussa ja päiväkodissa, että he ovat itse asiassa paljon taitavampia monikulttuurisia osaajia kuin me vanhemmat (pätee ainakin meidän kotinurkillamme). Monikultturinen tai interkulttuurinen osaaminen tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei lokeroi tai stereotypioi ihmisiä minkään ulkoisen perusteella, vaan tietää, että olemme yhtä aikaa erilaisia ja samanlaisia. Ja toisaalta on tietoinen oman taustan aiheuttamista ajatusmalleista tai ennakkoluuloista, joita väistämättä omaksuu.

Interkulttuurisia taitoja hiovat tehokkaasti myös molemmat kirjat. Viivi tykkää koulusta alleviivaa suvaitsevaisuutta jopa siinä määrin, että mietin monesti lukiessani sen olevan tarkoitettu ainakin yhtä lailla aikuisille ja opettajille työkaluksi asioiden pohtimiseen ja käsittelyyn luokassa. Suosittelen jos mietit näitä asioita ja kaipaat käsittelyyn tukea!
  
Summa summarum, hyviä ja kiinnostavia kirjoja, ennen kaikkea monitasoisuutensa vuoksi ja (monikulttuurista) hyväksyntää edistävinä. Etenkin opettajien ja kasvattajien kannattaa tutustua!

tiistai 13. elokuuta 2013

Tuula Kallioniemi & Jii Roikonen: Reuhurinne Aapinen


Tuula Kallioniemi: Reuhurinne Aapinen
Kuvitus: Jii Roikonen
Kustannus: Otava 2013


Blogi on ollut pitkään hiljaa - suunnittelematta, kesän puskettua päälle ja elämän siirryttyä ulos, kaupungille ja mökille. Tietokone on kulkenut usein matkassa, mutta useimmiten se on ollut unohdettuna tulikuuman auton takakonttiin. Onneksi ei ole sulanut, ja kirjoittaminen, jota olenkin kovasti kaivannut, voi taas jatkua. :)

Meillä on kotona koulun aloittava 7-vuotias, joka ei vielä oikeastaan lue. Välillä halu oppia on ollut kova, ja paras harjoittelukirja tähän on ollut Tuula Kallioniemen ja Jii Roikosen kiva Reuhurinne Aapinen (Otava 2013). Siinä aukeamat on järjestetty aakkosittain, samoin kuin Tatun ja Patun oudot Aakkoset -kirjassa, mutta toteutus on kuitenkin ihan omanlaisensa.

Oikeastaan kirjassa on monta puolta: ensiksikin tarina 5-vuotiaan Eemelin ja ekaluokkalaisen Tötterön eli Suvituulin seikkailuista kyläkoulussa ja lähiympäristössä kylällä. Eemelin isä on koululla opettajana ja puuhastelee opettajanhuoneessa milloin minkäkin paperipinon kanssa. Kyläkoulumiljöö koululla pysähtyvine kirjastoautoineen oli äidistä muuten erityisen viehko tausta tarinalle!

Toiseksi joka aukeamalla on 9 pientä kuvakorttia, joissa on kuva ja sana. Ne taisivat olla tarinan ohella 7-vuotiaan mielestä parasta kirjassa - kuvien peittäminen ja sanan tavaaminen oli hauska tapa opetella lukemaan. Onneksi kortteja on paljon, äkkiseltä laskettuna noin 180, joten sanoja ei voi oppia kovin nopeasti ulkoa.





Itsekseen on hyvä tavata myös kirjan selkeitä puhekuplia lyhyine repliikkeineen. Tarjoakohan suomen kieli muuten erityistä vaikeampia haasteita pitkine sanoineen lukemaan opetteleville pikkukoululaisille? Kuten tämän tapaiset lausahdukset: “Höh. Löllössä mönkii tavallinen ötökkä.” J

Teksti vilisee myös joka aukeamalla paljon jotain tiettyä äännettä, mutta onneksi Kallioniemi on malttanut pysyä maltillisena ja teksti on luontevaa. Jii Roikosen kuvituksessa piilee lisäksi kirjaimeen liittyviä sanoja ja hassuja yksityiskohtia, ja lisäksi korttien kuvia voi etsiä aukeamalta. Jokaiselle jotakin siis. Ehkä kirjassa on vielä muitakin tasoja, joita en huomannut.

Kaikkinensa kirja on vähän kuin kovakantinen puuhakirja. Oman kirjaimenkin saa kirjoittaa joka aukeamalle.

7-vuotias tykkäsi Reuhurinteen aapisesta: “Tämä on hyvä koska siitä voi oppia lukemaan, ja noi kortit ovat kivoja. Ja tarina on hauska!”

Lukijakunnaksi sopinevat etenkin 5-8-vuotiaat.

Itselleni ennnestään tuntemattomassa Reuhurinne-sarjassa on ilmestynyt paljon muutakin, kuten puuhakirjoja sekä suomeksi että englannin opetteluun. Kannattaa tutustua myös Reuhurinne-sivustoon

Aurinkoista koulunaloitusta kaikille pienille ja isoille lukijoille!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...