Ei ei ei ei!

Tracey Corderoy: Ei! (orig. No!)
Kuvitus: Tim Warnes
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2013
Lyhyesti: Aaro on ihana pieni sarvikuonon poika. Mutta sitten hän oppii uuden sanan, jota hän pian karjuu joka välissä: EI! Eikä elämä olekaan sitten enää ihan yhtä hauskaaa kuin ennen. Etenkään Aarolle.

Aaro ihastui upouuteen sanaansa. Hän käytti sitä yhä useammin. Hän sanoi sen ruokapöydässä…
EI!
Hän sanoi sen kylpyaikaan… EI!
Ja hän sanoi sen aina kun piti mennä nukkumaan… EI!

Kirja, joka kolahtaa jokaisen lapsen kohdalla: se vaihe, kun sanotaan EI, EI ja vielä kerran EI! Samoihin aikoihin kuulee paljon "MINÄ ITSE" ja tulee isoja raivareita. Joillakin lapsilla vaihe menee ohi vähän huomaamattomammin, toisilla se kestää 1-2-vuotiaasta toistaiseksi… (nim. been there!)

Tracey Corderoyn EI! on meillä ensimmäinen tekijänsä teos, Sinisellä keskitiellä Bleue kehui häntä. Eikä suotta, sillä yksinkertaisesta, silti kaikkia koskettavasta aiheesta EI! on varsin hyvä kirja kohdeikäisille, 1-vuotiaasta ehkä 3-4-vuotiaaseen. Tekstiä on vähän ja tiivistyy olennaiseen: Tilanteisiin, joissa EI raikaa ja seurauksiin, mitä sanan yltiöpäisestä käytöstä tulee. Kuten:

ei pääse mukaan leikkiin (koska ei halua leikkiä kenenkään kanssa)

ei saa herkkuja (koska huutaa ei ennen kuin tietää mitä kysytään)

ilmapiiri kotona kärsii

päiväkodin täti näyttää vihaiselta (koska ei ota muita leikkiin)
Ei ole kivaa - kellään!

Tim Warnes kuvittaa ilmeikkäästi pienen sarvikuonopojan uhmailmeet ja kiukun alla piilevän neuvottomuuden vaikeissa tilanteissa. Aukeamiin on niin helppo mennä mukaan! Isä ja äiti näyttäytyvät enimmäkseen täydellisen rauhallisina, turvallisina ja vakaina tukipilareina taaperolle, syli aina auki mikäli Ei vaihtuisikin JOOksi. Ja sylillehän on aina tarvetta… ennemmin tai myöhemmin. 

Kiva kirja tutkia vaikeita uhman tunteita yhdessä nappulan kanssa (4-vuotias oli jo vähän iso kirjalle) ja aikuisillekin melkein "terapeuttinen" kirja, koska toisten vaikeista tilanteista lukeminen auttaa aina: ei me ollakaan maailmassa ainoita vahvan lapsen ja EIn kanssa kamppailevia! Vaikka tosin Aaro oppi uuden sanan (JOO!) ehkä hieman liian nopeasti tämän äidin makuun… 

Tracey Corderoy: Ei! (orig. No!)

Kuvitus: Tim Warnes
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2013
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta

Ystävät ympäri maailman näyttää, miten helppoa on ystävyys

Catherine ja Laurence Anholt: Ystävät ympäri maailman (orig. One World Together)
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2014
Suomennos: Raija Rintamäki
Lyhyesti: Aika pikkuisillekin passeli kirja monikulttuurisesta maailmastamme, jossa kuvituksella on tärkeä rooli kulttuurien kuvauksessa. Muutamalla lauseella per aukeama saadaan lapset eri puolilta maailmaa vaikuttamaan hyvin, hyvin samankaltaisilta keskenään. Toimiva kirja.



Erilaiset ja samanlaiset tapamme ja kulttuurimme kiinnostavat aina, toki, kun saan olla päivittäin erimaalaisten ihmisten kanssa, samoin ystävystymiset kansallisuusrajojen yli. Tämä kirja näyttää muutamalla lauseella, miten samanlaisia me ihmiset sitten kuitenkin olemme, ja miten samanlaisia ovat tapamme ja arkemme.

Brasilia: Paulon isällä on moottoripyörä. Brasialaiset rakastavat jalkapalloa. Varsikin Paulo.
Venäjä: Galinalla on hieno maatuskanukke. Galina herää aikaisin ja pitää kovaa meteliä.
Intia: Vani haluaa tulla kuuluisaksi laulajaksi, jolla on kaunis sari ja paljon rannerenkaita. Äiti levittää öljyä Vanin hiuksiin, jotta niistä tulee kauniin kiiltävät. 

Nämä KAIKKI voisivat yhtä hyvin olla meidän lastemme kertomaa, ja se on minusta aika ihmeellistä. Vaikka Galina asuu Venäjällä ja Vani Intiassa, heidän arkensa voi olla tosi samanlaista kuin meidän lastemme arki. Toki erojakin on:

Japani: Yuki ja hänen kaverinsa kumartavat opettajalleen. Kotona Yuki vaihtaa ulkokengät sisätoissuihin. Hän rakastaa sushia (mutta sitten taas niin rakastaa meidänkin kuopus, ja päiväkodissa on tossut).
Kenia: Lukas ja hänen kaverinsa kävelevät kouluun (niin täälläkin). "Keniassa on paljon upeita eläimiä", hän kertoo. (Niin täälläkin, vaikka ihan erilaisia.) "Vettä ei saa tuhlata", Lukas sanoo. (Sama juttu.) Lukas nukkuu moskiittoverkon alla. (Niin meidänkin tekisi mieli, kesällä mökillä!)

Kirja muistuttaa laulusta "Matkustan ympäri maailmaa, laukussa leipää ja piimää vaan, jos vain hiukkasen onnistaa, niin uuden ystävän saan. Kun sanon päivää, hän sanoo… ", Jambo, kuten kirjassa sanotaan Kenian kohdalla. Kirjan idea on nimittäin tämä: "Tapasin pojan, jonka nimi oli Lukas. Jambo!" Sitten kerrotaan vähän Lukaksen elämästä Keniassa, ja lopuksi todetaan että "Lukaskin olisi mainio ystävä".

Kirjan takakannessa on aukilevitettävä, neljän sivun kokoinen maapallo, jossa kaikki kirjan lapset ympäröivät maapalloa, sekä teksti: Ystävyys. Yhdessä olemme maailma!

Niin. se. on. Ystävyys ei katso ihoa, ei aina edes kieltä, ei arjen tapoja, ei asuinpaikkaa, ei mitään. Vain sydämellä ja hymyllä on merkitystä.

Kauniita kohtaamisia kaikille!

Catherine ja Laurence Anholt: Ystävät ympäri maailman (orig. One World Together)
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2014
Suomennos: Raija Rintamäki
Mistä: Kiitokset kustantajalle!

Kaislikossa suhisee on lumoava klassikko

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee (orig. The Wind in the Willows, 1908)
Kuvitus: David Roberts
Suomennos: Maarit Varpu
Kustannus: Aurinko Kustannus 2013
256 s.
Lyhyesti: Vuonna 1908 ilmestynyt klassikkosatu eläinten ystävyydestä ja seikkailuista. Uusi kuvitus ja suomennos toimivat hienosti ja tuovat lisähuumoria. Persoonalliset tyypit sekä verkkaisuuden ja seikkailun vuorottelu veivät mukanaan niin, ettemme olisi malttaneet odottaa iltoja!

Kuljettaja yritti puuttua ajamiseen, mutta Konna törkkäsi tämän kyynärpäällään takaisin istuimelle ja painoi kaasun pohjaan. Naamalle puhaltava ilmavirta, moottorin murina ja auton kevyt töyssähtely huumasivat sen heikot hermot. "Pyykkimuija, totta tosiaan!" se huusi päättömästi. "Ha haa, minä olen Konna, automobiilien anastaja, vankikarkuri, se Konna, joka aina pääsee pakoon! Istukaa aloillenne, niin saatte tietää, mitä ajaminen todella on, sillä olette kuuluisan, taitavan ja täysin pelottoman Konnan räpylöissä!" 

Vihdoinkin tämän ihanan klassikon vuoro, josta innostuimme valtavasti 8-vuotiaan kanssa (etenkin minä, mutta 8-vuotiaallekin tämä oli "toiseksi paras kirja". Parhaan paljastan lopussa :) )

Tarina Konnasta, Myyrästä, Mäyrästä ja Vesirotasta alkaa sinä päivänä, kun Myyrä, hetkellisen riemukkaan samoiluretken päätteeksi, löytää itselleen täysin uuden maailman, Joenvarren. Myyrä uppoutuu kokonaan Joenvarren kiehtovaan maailmaan ja tutustuu sen myötä aikaansaavaan Rottaan, joka ottaa sen heti ystäväkseen ja luokseen asumaan, Korvessa asustavaan viisaaseen, äreään Mäyrään sekä rehvastelevaan, itserakkaaseen Rupikonnaan.

Konnalla, tuolla hahmoista mainioimmalla on hirveän hankala tapa innostua intohimoisesti uusista asioista, kuten nyt automobiileista ja suunnattomasta hurjastelusta niillä. Autovimma paisuu yli äyräidensä, ja ystäviensä aavistusten mukaisesti Konna joutuukin melkoiseen kiipeliin intohimonsa vuoksi. Miten kaikessa häkellyksessä oikein käy?

Kaislikossa suhisee ilmestyi jo vuonna 1908, reilu kymmenen vuotta sen jälkeen kun ensimmäiset polttomoottorilla toimineet "automobiilit" ilmestyivät Englannin teille, aikana jolloin autoja oli maassa siis suunnilleen vähän vajaa tuhat. Mielikuva tuosta ajasta harvinaisine automobiileineen on elävä, kun kirjan sivuille uppoutuu. Ja nimenomaan uppoutuu, niin vangitseva on tarina Kaislikon väestä.

Iso osa kirjan vetovoimasta tulee sympaattisista päähenkilöistä, jotka Grahame on säilyttänyt selvästi eläiminä, mutta kuitenkin syvästi inhimillisine piirteineen: itserakkaina, katuvina, epäitsekkäinä, avuliaina, uudesta innostuina, suorastaan pakonomaisesti haluavina … Vaikka Konna onkin kirjan voimakkain ja kaikkine ilmiselvine heikkouksineen kiehtovin hahmo, on tarinassa paljon muutakin: eläinten välillä on kaunista ystävyyttä ja lojaalisuutta. Kenneth Grahamen kerronta on täynnä verkkaisia, rauhoittavia kuvauksia eläinten elämästä, luonnosta ja Joenrannan idyllistä, jossa jokainen elelee siten kuin itse haluaa. Eläinten ja ihmisten maailma erottuvat toisistaan - yksinkertaistettuna ihmisten maailmaa ovat vankilat, autot ja meteli, eläinten enimmäkseen rauhallinen elämäntahti, omavaraisuus, kotikeskeisyys ja toisten auttaminen.

Itselleni tärkeä, vähän erilainen kohta tarinassa on luku, jossa Vesirotta tapaa Laivarotan, jonka tarunhohtoiset kertomukset seikkailuistaan maailmalla ja näkemistään paikoista saavat Vesirotan niin pauloihinsa, että tämän silmiin syttyy lasimainen katse, kaukokaipuu valtaa sen täysin, ja se on valmis jättämään kaiken seuratakseen tuota voimakasta kutsua. Taidan tietää tarkalleen mistä Grahame kirjoittaa...

Grahamen kieli on kaunista ja viipyilevää! Se hengähtää hetkiin ja luo niistä niin elävän kuvan lukijan silmien eteen, että voi vaivatta upputua kuvitelmissaan Rotan nojatuoliin kuuntelemaan tarinoita Konnasta ja Joenvarresta. Pitkien lauseiden hetteikköön voi upota niin ettei välillä muista mistä lause alkoi. Ääneen lukeminen tuntui parhaalta tavalta lukea kirja, sillä siten kielen kauneudesta pääsi parhaiten nauttimaan. Suomentaja Maarit Varpu on tehnyt taidokasta työtä käännöksen kanssa, kieli on onnistunut hyvin säilyttämään ajattoman tunnelmansa ja humoristisuutensa. Käännöstyö ei ole varmasti ollut helpompia!

Kirjassa on myös uusi, värikylläinen kuvitus, David Robertsin, ja verrattuna esimerkiksi aiempaan Inga Mooren kuvitukseen mukana on nyt rutkasti huumoria. Uusi kuvitus tukee minusta Moorea paremmin tarinan henkeä, ja kukin hahmo pääsee oikeuksiinsa. Mukana on monta kokosivun kuvaa, jopa koko aukeaman, ja ne lisäsivät merkittävästi lukunautintoa. Kaikkinensa tämä uusi painos oli mielestäni hyvin onnistunut, kaunis ja kepeä. Ernest H. Shephardin vuoden 1933 ilmestyneeseen kuvitukseen kirjasta en ole päässyt tutustumaan, en myöskään A.A.Milnen kuvitukseen 1920-luvulta. En tiedä onko muita kuin Shephardin ja Mooren kuvittamia painoksia suomennettu, kaikkinensa eri kuvittajia on ollut vuosien saatossa kuitenkin useita.

Wikipedia muuten kertoo itsensä Amerikan presidentin Theodore Rooseveltin kirjoittaneen Grahamille v. 1909 kertoen, että luettuaan kirjan uudelleen ja uudelleen sen hahmoista on tullut hänelle vanhoja ystäviä.

Kirja ja Konna oli minulle tuttu lapsuudestani jo jotenkin, mutta varsinaisesti ja kunnolla muistan tutustuneeni klassikkoon vasta parikymppisenä lukissani sen englanninkielisenä pokkarina. Ihastuin kovasti! Tarinaan on kirjoitettu myös jatkoa William Horwoodin kynästä, ainakin kolmena eri tarinana. 

Summa summarum, nautinnollinen iltasatukirja, jonka emme olisi halunneet loppuvan ollenkaan! Erityisen hauska oli katsoa, miten 8-vuotias eläytyi ja vei kuunnellessaan toistuvasti kädet suunsa eteen kauhistuneena ja huvittuneena Konnan älyttömyyksistä. 

Oletko sinä rakastunut tähän klassikkoon? Miksi?

...

Kun ne saapuivat kotiin, Rotta sytytti kirkkaana rätisevän valkean ja istutti Myyrän nojatuoliin takan eteen noudettuaan sille tohvelit ja aamutakin ja kertoi tarinoita joesta illallisaikaan asti. Ne olivatkin jännittäviä tarinoita maassa möyrivälle eläimelle niin kuin Myyrä oli. Tarinoita padoista, äkillisistä tulvista, loikkivista hauista, höyrylaivoista, jotka heittelivät pulloja - ainakin pulloja heiteltiin ja höyrylaivoista, joten oletettavasti ne olivat asialla; ja haikaroista ja siitä, kuinka tarkkoja haikarat olivat, kenen kanssa puhuivat, ja seikkaluista salaojilla ja yöllisistä kalaretkista Saukon seurassa ja tutkimusretkistä Mäyrän kanssa kauas vainioille.

Illallinen oli mitä iloisin, mutta pian sen jälkeen huomaavainen isäntä saattoi hirvittävän unisen Myyrän yläkertaan parhaaseen makuukamariin, missä Myyrä laski päänsä tyynylle hyvin rauhallisena ja tietäen, että sen vastalöydetty ystävä Joki loiskui sen ikkunalautaan.

...

Kaislikossa suhisee on luettu myös blogeissa Kirjan nurkkaan ja Luettua elämää, mutta tämän uusimman painoksen arviota en löytänyt muuta.

Ja se 8-vuotiaan paras kirja…. oli yllätyksekseni (koska emme ole lukeneet sitä pitkään aikaan emmekä puhuneet siitä mitään) Hanna van der Steenin Ennustus. Siitä pitää kirjoittaa ehdottomasti pian!

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee (orig. The Wind in the Willows)
Kuvitus: David Roberts
Suomennos: Maarit Varpu
Kustannus: Aurinko Kustannus 2013
Mistä: Kiitos kustantajalle!

Tähtiä: 5/5

Huukon parhaat ystävät - ystävyyden kiemuroista pienille

David Melling: Huukon parhaat ystävät (orig. We love you, Hugless Douglas)
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2013
Lyhyesti: Huukolla on paljon kavereita, mutta ei yhtä parasta ystävää. Kaikilla muilla on joku erityinen, paras kaveri, ja Huukoa se pikkaisen masentaa. Ystävyysasioita ja -kiemuroita pienille.

Lampaat näyttivät iloisilta ja kipittivät tiehensä käsi kädessä.
Huuko huiskutti heille apeana. "KUNPA MINULLAKIN OLISI PARAS YSTÄVÄ", hän sanoi. 

Iso ja pehmeä karhu on varmaan lähes jokaisen ainakin noin 1-5-vuotiaan mieleen, etenkin kun karhu on ystävällisyyden perikuva, auttavainen, sen päällä voi pomppia ja sen kainalossa matkustaa. Englannissa Huuko (englanniksi hauska Hugless Douglas) on ilmeisesti jo jonkinlainen käsite, mutta meille ihan uusi juttu.

Kirjassa on hyvä idea: kimurantit ystävyysasiat. Huukolla ei ole ketään parasta ystävää, sen sijaan monta hyvää ystävää. Siitä huolimatta, muiden rinnalla, se tuntee olonsa vähän yksinäiseksi. Lapsethan (etenkin tytöt) ovat hanakoita valitsemaan jonkun tietyn parhaaksi kaveriksi, mutta entä jos ei olekaan kenenkään paras kaveri, niin kuin Huuko? Jos vaikkapa päiväkodissa kaikilla muilla on paras kaveri, eikä itse tule koskaan valituksi ensimmäisenä leikkiseuraksi, vaan on vähän kuin kolmas pyörä aina. Pelkkä ajatuskin saa sydämen särkymään!

Siksi tämä voikin olla huojentava, silmiä avaava kirja. Etenkin jos silti on leikkikavereita, eikä ole ihan yksin. Siinä tapauksessa asiaan voi nimittäin suhtautua toisellakin tavalla. Voi ajatella, ettei minulla ole parasta kaveria, tai sitten toisinpäin, kuten Huuko: minulla on paljon hyviä ystäviä! On mieletön taito, jos osaa leikkiä/olla monen kanssa, ja rikkaus, jos on monta hyvää kaveria.

Eri asia on sitten, jos ei kerta kaikkiaan ole yhtään ystävää. Yksinäisyydestä kertovia kirjoja olen esitellyt täällä.



Kuvitus on pienille sopivaa, Huukon kaverit ovat nimittäin pehmoleluja: lampaita, lehmiä ja pupuja.

Kaikkinensa tämä on aika kiva kirja käsittelemään ystävyyskysymyksiä pienten kanssa sekä esimerkiksi päiväkoteihin yhteishenkeä luomaan.

"Sinä kaipasit kuulemma parasta ystävää", Jänis sanoi, "joten me kaikki tulimme".
Huuko nauroi ja tajusi olleensa hölmö. "Niin tietysti, mehän olemme kaikki parhaita ystäviä! Voi että minä tykkään teistä."
"NIIN MEKIN SINUSTA, HUUKO!" toiset huusivat. 

David Mellingin blogista kurkkasin, että uusin Huuko, Happy Birthday Hugless Douglas, on jo ilmestynyt Englannissa, suomennos ilmestyy Kustannus-Mäkelältä tänä vuonna. Ensimmäisessä Huukossa on halipula, toisessa yökyläillään ja kolmannessa ollaan huolissaan, kun isältä saatu upouusi pipo purkautuu. Kaikki aiheita ja tunteita, jotka koskettavat jokaista pikkuista, ei nyt ehkä pipon purkautumisen muodossa mutta jotenkin muuten :)

Lopuksi kysyin vielä parhaan kaverin merkityksestä 8-vuotiaalta: 

"Entä jos ei olis parasta kaveria, oisko se tylsää?"
"Vähän. Ois se!"
"Miks?"
"No koska sit ei vois niinku leikkiä."
"Eiks kaikkien kaa voi leikkiä?"
"Voi mut" (syvä kulmienrypistys) "se ois kyl aika tylsää."

Voi sentään.

David Melling: Huukon parhaat ystävät (orig. We love you, Hugless Douglas)
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2013
Mistä: Yllätys kustantajalta

Muistojen puu kertoo lohduttavasti kuolemasta

Britta Teckentrup: Muistojen puu (orig. The Memory Tree)

Suomennos: Tuula Korolainen

Kustannus: Lasten Keskus 2013

Lyhyesti: Läheisen poismenosta kertova kaunis ja liikuttava kirja, joka auttaa kohtaaman kuoleman yhdessä lapsen kanssa. Itkettävä, koskettava, ennen kaikkea lohduttava teos kaikenikäisille.

Pöllö oli katsellut Kettua ylhäältä puustaan. Se lennähti alas ja laskeutui ystävänsä viereen. Pöllö oli suruissaan. Se oli tuntenut Ketun pitkään, mutta tiesi, että nyt oli ystävän aika lähteä.

Eräänä päivänä pitkän ja onnellisen elämän elänyt Kettu paneutuu makuulle, henkäisee syvään ja vaipuu ikuiseen uneen. Lumi peittelee ketun hellästi, ja yhtä hellästi tulevat kaikki metsän eläimet hyvästelemään Ketun, pitkäaikaisen ystävänsä. Suru helpottuu, kun antaa tilaa arvokkaille muistoille onnellisista ja iloisista hetkistä, joita on yhdessä saanut kokea. Eläinten muistellessa Kettua paikasta, jossa Kettu makaa, alkaa kasvaa taimi. Jokainen hyvä muisto kasvattaa taimea yhä vahvemmaksi ja kauniimmaksi puuksi, rakkauden ja muistojen puuksi, joka antaa voimaa kaikille metsän eläimille. Kettu elää ikuisesti ystäviensä sydämissä.

Britta Teckentrupin Muistojen puu on kirja, jota en pysty lukemaan ilman ettei ääni sorru tai silmät sumene kyynelistä. Läheisen poismeno ja siitä puhuminen lapsille on asia, jota pelkään, vaikka en ole vielä siihen tilanteeseen joutunut. Jos ja kun sellainen tilanne tulee, tämä kirja tulee auttamaan meitä kaikkia. Vähäeleisen kauniisti Teckentrup vangitsee olennaisimman niin sanoihinsa kuin kuviinsakin: surun ja tyhjyyden ja hiljaisuuden, ja onnellisten muistojen voiman, valon ja värit jotka muistot tuovat mukanaan, toivon ja lohdun, kun toinen elää vielä muistoissa, ikuisesti.

Värit kantavat kuvakirjoissa usein merkittävää roolia, niin tässäkin. Muistot voivat olla surusta huolimatta keltaisia ja keveitä, punaisia kuin ilo ja rakkaus, ja sellaisenaan ne antavat toivoa, joka selvästi välittyy tämän kuvakirjan sivuilta. Elämä ei ole ohi, värit eivät kuole, muistot eivät kuole, vaikka läheinen ei enää täällä olekaan. Hieman retromainen kuvitus kantaa ja vahvistaa tarinaa, ja kokonaisuus on saumaton ja voimakas. Yksinkertaistettu ja turhasta riisuttu kieli sopii tunnelmaan, Tuula Korolaisen suomennos on mestarimaista.

Tästä lohdullisesta, tarpeellisesta lastenkirjasta erityiskiitos paitsi tekijälle myös kustantajalle!   

Kirjaan on tutustuttu myös mm. Sinisessä linnassa ja Hemulin kirjahyllyssä.

Britta Teckentrup: Muistojen puu (orig. The Memory Tree)

Suomennos: Tuula Korolainen

Kustannus: Lasten Keskus 2013

Mistä: Arvostelukappale 

Tähtiä 5/5

Herra Lemu

David Walliams: Herra Lemu (orig. Mr. Stink)
Kuvitus: Quentin Blake
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Kustannus: Tammi 2014
256 s.
Lyhyesti: Noin 10-vuotiaille (oma mielipide) ja siitä ylöspäin suunnattu hassu ja humortistinen mutta aiheiltaan viiltävä kuvaus resuisesta kulkurista, yksinäisestä ja erilaisesta tytöstä ja nykypäivän Englannista.

Chloe ei tiennyt herra Lemusta mitään. Sinä päivänä kun hän pysähtyi juttelemaan herra Lemun kanssa ensimmäistä kertaa, hän kuitenkin tiesi, että tämä näytti siltä että tarvitsee Chloen viiden punnan seteliä paljon enemmän kuin hän itse. 

Lisäksi herra Lemu näytti yksinäiseltä, ei pelkästään siltä että oli yksin, vaan myös sisimmässään yksinäiseltä. Chloelle tuli siitä surullinen olo. Hän tiesi vallan mainiosti, miltä tuntui olla yksinäinen. Chloe ei oikein pitänyt koulusta. (…) Kotonaan Chloe ei tykännyt olla. Olipa hän missä tahansa, paikka tuntui väärältä. 

Herra Lemu on humoristinen, hassu, välillä ylitseampuva mutta aiheiltaan raastava tarina, jonka päähenkilöinä ovat 12-vuotias Chloe sekä puiston penkiltä löytynyt, kaikkien kaukaa kiertämä koditon herra Lemu. Chloe majoittaa haisevan kulkurin salaa puutarhavajaan, ja heidän välilleen syntyy poikkeuksellisen yhteys. Molempien yksinäisyys koskettaa toista, molemmat saavat toisiltaan lohtua ja rohkaisua. Chloen elämää varjostaa hänen hallitseva äitinsä, joka ei usko tyttäreensä vaan vertaa häntä jatkuvasti toiseen, täydelliseen tyttäreensä, josta Chloe eroaa kuin yö päivästä. Nujerrettu isäkään ei pysty tytärtään auttamaan. Herra Lemun kautta Chloe löytää elämästä kuitenkin uusia sävyjä. Äidin prykiminen poliittiselle uralle vie heidät kaksi uskomattomiin tilanteisiin, ja yhdessä he löytävät vahvuutta. Aina ei kaikki kuitenkaan mene niinkuin toivoisi, eikä toisen elämästä voi päättää, tämän saa Chloekin huomata.

Vaikka aihe on monin tavoin viiltävä, se on peitelty värikkääseen peittoon: Kaiken yllä on humoristisuus ja yliampuvuus, joka tekee tarinasta paikoin farssin. Lukiessa saikin nauraa monta kertaa hersyvästi. Quentin Blaken omintakeinen, tyyliltään pilapiirroksia muistuttava kuvitus alleviivaa huumoria.

Tarinasta voi nostaa monia monia säikeitä (itselleni vieraasta) Britannian yhteiskuntatarkastelusta henkilökohtaisiin kasvutarinoihin. Minua puhutteli eniten äiti-tytär-suhde. Se, että Chloe poikkeaa niin rajusti tehokkasta äidistään, on vaikea asia molemmille. Äiti ei todellakaan osaa arvostaa Chloen ominaisuuksia; herkkyyttä, hyväntahtoisuutta, mielikuvitusta. Toinen koskettava säie kirjassa oli yksinäisyys, niin Chloen kuin kulkurinkin, ja se, miten ihmiset suhtautuvat sellaisiin, jotka ovat jollain tavoin erilaisia. Chloe on ylipainoinen ja ujo, herra Lemu yhteiskunnan rattaista syrjäytynyt, traaginen ja suruunsa pakahtuva, samalla rohkeasti omaa tietään kulkeva esikuva ja Chloen voimahahmo. Kirja osoittaa myös, että ihmiset laumana ovat valmiita kääntämään kelkkansa nopeastikin jos ihminen itse vain ottaa ja vaatii paikkansa.

Vaikka kirjan mainitaan sopivan 7-vuotiasta ylöspäin, hilaisin itse ikää lähelle kymmentä vuotta. Kirja on monin paikoin liian ulkonäkökeskeinen, ja Chloen, äidin tai sisaren Chloeen suuntaama ulkönäkö- ja muu kritiikki on mielestäni liian raakaa vielä 7-vuotiaalle. Onko niin, että Suomessa lapset ovat kauemmin lapsia, ja onnistuvat välttämään näin rankkoja vertailuja tai oman itsensä kyseenalaistuksia? Toisaalta Chloe on 12-vuotias! Se olisikin jo parempi kohderyhmä kirjalle. Jos lapsi on vielä tietämätön yhteiskunnan ikävimmistä puolista, kuten joidenkin ihmisten pyrkyryydestä ja valtataistelusta (mm. Chloen äiti), kiusaamisesta ja jatkuvasta arvostelusta tai yhteiskunnan epätasa-arvosta, joka ehkä Britanniassa on vielä selvempää kuin Suomessa, ei niitä ole syytä kirjankaan kautta lapsen elämään kiirehtiä. Ehkä kannattaa selata kirjaa ensin itse, ja sitten päättää, häirisevätkö nämä teemat ja piirteet.

Herra Lemun kuoren alla piileva salaisuus on kuitenkin hieno käänne juonen kaaressa, ja osoittaa, että ihmisen ulkokuoren alla on hyvin usein jotain muuta kuin ensi näkemältä olettaisi. Myös perheen keskinäisestä dynamiikasta ja sen kehittymisestä lukeminen kiinnostaa, ja lukijana saa lopulta iloita perheen puolesta.

Koska yliampuvuus on kirjan clue, tuntuvat omat huolet tämän tarinan rinnalla varmasti kevyiltä.

Melkein 8-vuotiaalta kehut kirjasta, joka oli kuulemma kaikin puolin hyvä, "paitsi se äiti"!

Kirjalle on naurettu mm. Lumiomenassa, hemulin kirjahyllyssä, Paulan Luen ja kirjoitan - sekä Anna minun lukea enemmän -blogeissa. Keskiverroin kaikki ovat tuntuneet nauttivan kirjasta suuresti.

Lokoisaa pääsiäistä!

David Walliams: Herra Lemu
Kuvitus: Quentin Blake
Kustannus: Tammi 2014
Mistä? Arvostelukappale.
Tähtiä 3 / 5

Äiti, rakastatko minua?

Jeanne Willis: Äiti, rakastatko minua? (orig. Mummy do you love me?)
Kuvitus: Jan Fearnley
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2008
Suomennos: Raija Viitanen
Lyhyesti: Ihan pienillekin sopiva kirja rakastamisesta ja vanhempien rakkauden voimasta. Vaikka suututtaa (vanhempaa tai lasta) rakkaus on kuin kallio.

Se kiljui ja kirkui ja kaakatti aina vain kovempaa.
Kana yritti uudestaan.
"Ole nyt hiljaa, pikku tipu."
Mutta tipu ei totellut.
Se vain mekasti kovempaa ja kovempaa.
Silloin kana huusi takaisin… OLE HILJAA, PIKKU TIPU!
Tipu ei ollut uskoa korviaan: äiti oli huutanut sille!
Eikö äiti tykännytkään siitä enää?

Kaikkia pikkutyyppejä mietityttää joskus kysymys, rakastaako isä tai äiti minua? Entä jos teen tollon töitä, mitä sitten, rakastavatko he silti? Mitä jos isä tai äiti huutavat - miksi, eivätkö he enää rakastakaan?

Meilläkin näitä kysymyksiä on pohdittu molempien pikkutyyppien kohdalla, eri asioihin ja tilanteisiin liittyen, mutta silti ne tulevat aina välillä esiin.

Tässä suloisessa kirjassa, joka laajentaa rakastamiskysymisen ja sen vakuuttelun tottelemattomuuteen ja senkin jälkeiseen rakastamiseen, asiaa käsitellään näin, kuvien mukaan:

1. kun äiti on vakuutellut rakkauttaan, pikkutipu tulee niin iloiseksi ja riehakkaaksi...

 2. että se intoutuu riehumaan hiukka liikaa ja unohtaa totella äitiä…

3. … jolloin äiti joutuu huutamaan. 

4. Pikkutipu huolestuu ja pelästyy ja juoksee piiloon. Voiko häntä rakastaa vaikka hän käyttäytyi huonosti?

5. Äiti kertoo: Äiti rakastaa aina, vaikka suuttuu välillä. 

"Minkä takia?" tipu kysyi. 

"Koska minä olen sinun äitisi", äiti sanoi.

Tähän yksinkertaiseen lauseeseen tiivistyy kaikki. Ei tarvita enempää eikä vähempää selittelyitä. Koska niin se vain on. Rakastan, vaikka tekisit mitä.

Tämä isotekstinen, vähätekstinen kirja pureutuu rakastamiseen juurta jaksain, kääntelee ja kaivelee kysymystä niin ettei kirjan lukemisen jälkeen pienelle pitäisi jäädä mitään epäselvyyksiä, miten asiat ovat, tai mikä on tämän mystisen rakkauden takana, joka kestää kaiken.

Kirja sopii ison kokonsa ja perinteisen kuvituksensa vuoksi ihan pienillekin, 1-vuotiaasta mihin vain. Sillä yhtä lailla 8-vuotiaskin käpertyi kainaloon kuuntelemaan. Harvinainen hetki, sitäkin arvokkaampi. Hetki kirjan äärellä, lapset molemmilla puolilla, oli viikon parhaita hetkiä. Vanhemmuuden parasta mitä on.

<3

Kiitos hyville kirjoille joiden avulla tulee käsitellyksi kaikenlaisia kysymyksiä, joista ei aina muista puhua!

PS. Vanhemman rakkautta käsitellään myös ainakin kirjoissa Arvaa kuinka paljon sinua rakastan sekä Kulta pieni. Molemmat suosituksen ansainneita rakastamisen pohdinnan kirjoja. Jälkimmäisessä värikäs Debi Gliorin kuvitus.

Jeanne Willis: Äiti, rakastatko minua? (orig. Mummy do you love me?)
Kuvitus: Jan Fearnley
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2008
Suomennos: Raija Viitanen
Mistä: Arvostelukappale

Kurkista avaruuteen

Rob Lloyd Jones: Kurkista avaruuteen (orig. Look inside Space)

Kuvitus: Benedetta Giaufret ja Enrica Rusiná

Suomennos: Sari Kumpulainen

Kustannus: Tammi 2014

13 s. 

Kuu on autio ja hiljainen paikka. Kuussa ei ole ilmakehää, vettä, eikä mitään elämää (ei edes pikkuruisia hyönteisiä).
Miksi Kuu muuttaa muotoaan?
Kuu on aina pyöreä. Sen muoto tuntuu muuttuvan, koska näemme siitä vain sen osan, jonka Aurinko kulloinkin valaisee. 

Meille kopsahti postiluukusta kirja, joka sai lapsilta (7- ja 4-vuotiaat) innostuneen vastaanoton. Tarjolla on havainnollisia kuvia, hirveä määrä kurkistusluukkuja ja kurkistusluukkuja vielä niiden sisälle sekä tietokirjan verran infoa avaruudesta.

Tietoa on niin kuusta, avaruusasemasta, Auringosta ja tähdistä, galakseista kuin avaruustutkimuksestakin. Teksti on pilkottu kuvien ympärille siten, että kuvat havainnollistavat tehokkaasti lähes jokaista lausetta. Kysymykset elävöittävät ja herättävät pohtimaan: Miten tähdet syntyvät? Miksi tähdet tuikkivat? Onko muilla planeetoilla elämää? Miten asema on saatu avaruuteen? 

Voi kurkistusluukkujen taikaa! Ne tosiaan koukuttavat monenikäisiä lukijoita. Pahvisivuisena kirja sopii jo hyvin pienelle, mutta teksti sitten taas on sen verran faktaa, että 4-vuotias ei jaksanut sitä kuunnella. 

Ulkonäkö siis hämää - kurkistusluukkuineen kaikkineen kirjasta ei heti arvaisi, että kokonaisuutena se sopii minusta parhaiten (viskari-)eskarille tai alakoululaiselle. Mutta totta kai, iästä viis, jos avaruus kiinnostaa, sillä tekstissä on monia tasoja ja kuvia riittää! 

Kuvitus muistuttaa lastenohjelmaa, ja toteutus tuo pikkuisen mieleen ihanan, vanhan Olipa kerran elämää-sarjan, jossa kysymysten avulla avataan tiedettä. 

Avaruus on aiheena sellainen, että siitä on vähän vaikea kirjoittaa konkreettisesti: käsittämättömät välimatkat, iät, koot ja kuumuudet on pakko mainita, mutta niiden merkitys jää hämäräksi, ja avaruus on niiden lukemisen jälkeen yhtä käsittämätön kuin ennenkin. 

Auringon sisään mahtuisi noin miljoona maata.
Auringosta kohoaa protuberansseja eli kaasupurkauksia. Tämä ulottuu niin korkealle, että matka on sama kuin Maasta Kuuhun.
Sen tulinen pinta on 60 kertaa kuumempi kuin kiehuva vesi.

Ehkä tästä syystä koko kiehtova avaruus on aina jäänyt itselleni aika mystiseksi. Ja ehkä siitä syystä olen jo pitkään katsellut etsiskellen Markus Hotakaisen Tildan tähtiä (linkin takana Lumiomena on kirjoittanut kirjasta houkuttelevasti) kirppareilta tai kaupoista, mutta en ole vielä onnistunut sitä löytämään. Tietokirjoja nimittäin lukisin mielelläni lapsille lisääkin, ja herättäisin samalla tiedonjanon kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan. Kotimaiset tietokirjat ovat suosikkejani, ja kohdallemme osuineista parhaita ovat muuten olleet

Lapsen oma luontokirja

Voiko tuulipuvussa lentää (kielen tutkiskelua, eikä välttämättä oikein tietokirja, mutta ihan mainio)

Evoluutio.

Kerro, mikä sinun tietokirjasuosikkisi on!

Rob Lloyd Jones: Kurkista avaruuteen (orig. Look inside Space)

Kuvitus: Benedetta Giaufret ja Enrica Rusiná

Suomennos: Sari Kumpulainen

Kustannus: Tammi 2014

Saatu kustantajalta, kiitos. 

Christy Burne: Takeshitan kintereillä I & II

Christy Burne: Takeshitan kintereillä I & II
Kuvitus: Siku
Aurinko Kustannus 2012 & 2013
Suomennos: Maarit Varpu
Lyhyesti: Japanilaisesta kansantarustosta ammentavan trilogian kaksi ensimmäistä osaa, joissa noin 12-vuotias japanilaistyttö Miku joutuu taistelemaan henkiolentoja vastaan suojellakseen perhettään ja luokkatovereitaan. Mukaansatempaavia ja jännittäviä kirjoja, jotka sopinevat yli 10-vuotialle (tutustu ensin!).

Kirkuna viilsi aivojani kuin katana-miekka lävistäen kauhua minuun. Minä väistelin, kumartelin ja juoksin syöksähdellen pulpettien välissä ja yritin päästä ovelle. Mutta Okudan pää pysyi minun ja vapauden välissä, hyökkäillen edestakaisin kuin musta ja nälkäinen haukka. Hänen päätön ruumiinsa vain seisoi luokassa liikkumatta ja odottaen, hievahtamatta kuin patsas.
"Anna lapsi minulle", pää kirkui. "Anna minulle lapsi!"

En ole pitkään aikaan lukenut mitään nuorten jännitys-/fantasiakirjoja, joten tunnen vähän kuin kepsuttelisin heikoilla jäillä aiheen kanssa, mutta täytyyhän näistä kirjoista kirjoittaa, sen verran ahnaasti hotkaisin ne läpi. Christy Burnen trilogian kaksi ensimmäisestä osaa, Takeshitan kintereillä I ja Sirppipyörre, Takeshitan kintereillä II tempaisevat lukijan mukaansa japanilaisen kansantaruston henkimaailmaan, eivätkä hevillä hellitä otettaan ennen kuin viimeinenkin sivu on käännetty esiin.

Miku on noin 12-vuotias tyttö, joka on muuttanut perheineen Japanista Englantiin hänen rakkaan isoäitinsä kuoltua. Isoäiti, Baba, oli nainen, joka tiesi kaiken japanilaisista hengistä, ja ehti kertoa Mikulle monta salaisuutta niiden nujertamiseksi ennen kuolemaansa. Eräänä päivänä Mikun kotiovelle koputetaan, mutta oven takana ei ole ketään. Vain kylmä pakkasilma sujahtaa sisään. Sen jälkeen pikkuveli sairastuu, ja Mikun täyttää levoton aavistus. Kun hänen luokkaansa ilmestyy outo sijainen, jonka kaulassa on punainen jälki, Miku tietää: Nukekubi on tullut vainoamaan hänen perhettään. Tämä pelottava henki näyttää ihmiseltä, mutta yöllä sen pää irtoaa ruumiista ja se jahtaa ihmisiä.

Siitä käynnistyy jännittävä seikkailu, jossa Miku ja tämän paras ystävä asettuvat vastustamaan henkiä. Toisessa kirjassa Nukekubin rinnalle astuu useita muita, joilla on kaikilla omanlaisiaan voimia: Kama itachit ovat hirvittäviä sirrpinäätiä, jotka viipaloivat kaikkea mikä tielle osuu. Satorit osaavat lukevat ajatuksesi, ja niistä pääsee vain tyhjentämällä mielensä. Suna-kake-babat ovat yrmeitä vanhoja rouvia, jotka elävät puiden latvoissa ja huvittelevat sirottelemalle santaa ihmisten päälle.

Kaikki vieraat kulttuurit ovat kiinnostavia, mutta Japani on minusta erityisen kiehtova. Olen lukenut kaikki Rei Shimurat, ihastelen kimonoita ja kanji-merkkejä sekä himoitsen sushia. Studio Ghiblin lastenelokuvat Totorosta ja muista ovat hienoja, ja tapaamani japanilaiset ovat hymyileviä, kohteliaita ja arvostavat Marimekkoa. Miten voisi olla pitämättä Japanista! Siksi olikin mielenkiintoista tarttua kirjoihin, jossa on japanilainen päähenkilö ja joiden aihepiirinä on maan kansantaruston henget.

Aluksi aloin lukea kirjoja 7-vuotiaan tyttäreni kanssa… Voinet arvata, ettei se ollut ihan onnistunut juttu! Hän kuunteli alkulukuja silmät selällään, teevadin kokoisina, ja toisen illan jälkeen päätinkin piilottaa kirjat vielä ainakin seuraaviksi viideksi vuodeksi. Koska totta puhuen, minulle itsellenikin, joka olen kauhun suhteen super naivi, näissä oli ihan sopivasti jännitystä, vaikka totta kai se oli aikuiselle suurimmaksi osaksi yliampuvaa ja humorististakin.

Toisessa kirjassa aloin paikoin sekaantua moninaisiin henkiolentoihin ja juoni tuntui hieman pitkitetyltä. Tästä huolimatta kirjat olivat yllättävän hurjia, mukaansatempaavia ja viihdyttäviä. Uskonkin, että 10-12-vuotiaat ja vanhemmat voivat innostua kirjoista kovasti! Aikuisen kannattaa kuitenkin ensin tutustua kirjoihin, ja päättää vasta sitten, sopivatko ne omalle lapselle ja missä iässä.

Kyseessä on trilogia, joten sarjan kolmas osa on vielä odotettavissa, ja jään odottelemaan sitä positivisin mielin. Ensimmäinen ja toinen osa olivat sopivasti erilaisia miljöiltään ja henkiolennoiltaan, ja siksi uskon tarinan jaksavan kantaa vielä tuon kolmannen osan. Esimerkiksi Mikun erityisvoimat ovat vielä suureksi osaksi löytymättä, ja toisessa osassa alkaneelle orastavalle romanssille sopii myös hyvin vielä jatkoa.

Kirjan lopussa on tietoa yokaista, näistä Japanissa yhä suosituista yliluonnollisista hengistä, jotka ovat esiintyneet japanilaisissa saduissa vuosisatoja ja joita on luetteloita vuodesta 1770 lähtien. Näiden outojen olioiden mukaan nimetään mm. ruokia ja ne ovat mangojen ja elokuvien tähtiä. Aihe, josta olisi mahtavaa tietää lisää, ja taas yksi syy kiinnostua lisää Japanista...

Japaniin sijoittuvia lastenkirjoja on tähän mennessä tullut vastaan kaksi, visuaalisesti kaunis ja sanomaltaan ajaton Pandan zentarinoita (Basam Books 2012) ja Aoki-sarja (WSOY 2011).

Christy Burne: Takeshitan kintereillä I & II
Aurinko Kustannus 2012 & 2013
Arvostelukappaleita

Mary Hoffman: Meidän ja muiden perheet

Mary Hoffman: Meidän ja muiden perheet
Kuvitus: Ros Asquith
Suomennos: Maisa Savolainen
Kustannus: Lasten Keskus 2010

Monet lapset asuvat yhdessä äitinsä ja isänsä kanssa, mutta monet asuvat vain isänsä kanssa
tai vain äitinsä kanssa.
Jotkut asuvat isoäitinsä ja isoisänsä kanssa.
Joillakin lapsilla on kaksi äitiä ja kaksi isää.
Ja jotkut on adoptoitu tai otettu kasvattilapsiksi. 

Perheiden moninaisuuden toteamiseen lasten kanssa on olemassa useampikin hyvä kirja, joista yksi, selkeä ja kattava teos on Meidän ja muiden perheet. Myös kuvitus on hauska ja täynnä runsaita yksityiskohtia ja onnistuu hyvin pukemaan kuviksi erilaisuuden kirjon, joka ympärillämme (toivottavasti) vilisee.


Perhemalleissa vilahtavat suuret ja pienet perheet, adoptioperheet, yhden vanhemman perheet, isovanhempien luona asuvat lapset, kahden äidin tai isän perheet, suuret suvut ja pienenpienet suvut.

Erilaisten perhesuhteiden lisäksi kirja tuo liki myös elämisen muunlaisen kirjon. Kuten työn, koulun, ruokailun, pukeutumisen, juhlat, harrastukset, lemmikit, onpa mukana liikkuminen ja tunteiden näyttäminenkin. Joissakin perheissä näytetään tunteet avoimesti ja meluisasti, toiset ovat ujompia, tai haluavat pitää tunteet yksityisinä. Jotkut lapset saavat aina uusia vaatteita, toisilla on aina käytettyjä vaatteita. Jotkut viihtyvät juhlatamineissa, toiset farkuissa, toiset taas pukeutuvat miten lystäävät.

Vaikka kaikkia teemoja on käsitelty vain pienellä pintaraapaisulla ja aukeaman verran, riittää se avaamaan silmiä erilaisuudelle ympärillä. Kirjassa ei keskitytä pohtimaan miksi asiat ovat kuten ovat, vaan toteaminen asioiden tilasta riittää. Lapsi voi aikuisen kanssa yhdessä sitten pohtia, miksi toisissa perheissä ostetaan ruoka valmiina ja miksi toisissa kokataan innolla itse. Tai miksi toisissa perheissä kaikilla on töitä, miksi joskus vain toinen vanhempi käy töissä (kts. kuva alla kiireisestä äidistä), ja miksi toiset eivät saa ollenkaan töitä. Myös erilaisia koulunkäyntitapoja katsastetaan.

Kuvitus jättää hienosti liikkumavaraa niin, että keskustelu voi pysytellä joko kotimaassa ja lähiympyröissä, jokapäiväisessä arjessa, tai laajentua erilaisten kulttuurien ja tapojen kirjoja pohtivaksi. Mikä sitten milloinkin on kussakin perheessä tapetilla ja ajankohtaista. Tai miksei kirja samalla tarjoaisi virikkeitä perheen tapojen muuttamiseenkin. Esimerkiksi töitä käsittelevällä aukeamalla (alla) tummaihoisessa perheessä lapsetkin touhuvat mukana kotitöissä.

Kuvitus on toteutettu niin tasapuolisesti, ettei montaakaan maailmankolkkaa ole jätetty kuvituksen kautta käsittelemättä. Erilaisuutta ei alleviivata, se vain on.

Kulttuuritapojen eroista poikii hauskoja kohtauksia, kuten islaminuskoisen perheen dialogi joulukuusen ympärillä. Tunnelma on riemukas, joulukuusi kaunis ja ilmapallotkin puhallettu, mutta äiti ihmettelee hyväntahtoisesti, että mitäs tässä nyt juhlitaankaan, johon isä, että "kaikkea!".

Niinpä niin: on suuria, pieniä, onnellisia, murheellisia, rikkaita, köyhiä, äänekkäitä, hiljaisia, vihaisia, hyväntuulisia, huolten painamia tai huolettomia perheita. Useimmat perheet ovat silloin tällöin kaikkea tätä. Millainen sinun perheesi on tänään?

Tähtiä 3,5 / 5

Meidän ja muiden perheet on arvioitu myös Kirkko ja kaupunki -lehdessä.

Meille on eksynyt myös mainio Tavalliset perheet -korttipeli, jota pelataan Hullunkuristen perheiden idealla, mutta jonka kortit ovat virkistävän uudenlaiset. Perheinä ovat perinteisen perhemallin sijasta mitä moninaisemmat perheet, sijaisperheestä sateenkaariperheeseen ja lapsettomasta perheestä pitkäaikaissairaan lapsen perheeseen, ja kaikkea siltä väliltä. Kortit ovat lasten ja heidän perheidensä hyvinvoinnin lisäämiseen keskittyneen Emma & Elias -avustusohjelman lanseeraamat, ja ohjelmasta voinee kysellä lisätietoa myös korttipelistä, mikäli kiinnostus heräsi.

Toinen hyvä ja ajatuksia avartava tietopaketti minkä löysin erilaisiin perhemalleihin ja asiasta puhumiseen liittyen on Sateenkaariperheiden tuottama tieto-opas Sateenkaariperheet päivähoidon ja koulun asiakkaina. Aikuisille suunnatussa oppaassa oli mm. vinkkejä siihen, miten puhua erilaisista perheistä päivähoidossa ja koulussa. Oppassa on esitelty myös muiden lasten ajatuksia sateenkaariperheistä. Kahden isän omaavasta lapsesta toinen lapsi voi ajatella vaikkapa näin: "Kun Antilla on kaksi isää ja yksi äiti, Antti saa varmasti hirmuisen paljon joululahjoja." Usein siis hieman eri tavoin kuin vanhemmat pelkäävät tai ajattelevat!

Oppaassa annetaan myös vinkkejä usein kovin perinteisten kirjankuvitusten lukemiseen. Jos kirjassa on vaikkapa kuva, jossa isä ja äiti leipovat pipareita kahden lapsen kanssa, voi kuvaa sanoittaa seuraavasti: "Kuvassa on äiti ja isä leipomassa pipareita kahden lapsen kanssa, mutta yhtä hyvin siinä voisi olla kaksi isää ja lapsi leipomassa pipareita." Etenkin lapselle, jonka perhe poikkeaa valtavirrasta tämä on tärkeää.

Tracey Gorderoy: Tämä on minun!

Tracey Gorderoy: Tämä on minun!
Kuvitus: Caroline Pedler
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustannus: Mäkelä 2012

Yleenä kaikki alkaa kaverin kanssa hyvin. On kiva rakentaa majaa ja kokeilla, kumpi osaa murista kovempaa...

Mutta joskus tulee riitaa, kun molemmat haluavat leikkiä juuri samalla lelulla. Yleensä siinä käy huonosti. Jompaa kumpaa sattuu. Tulee itkua ja pahaa mieltä, ja tarvitaan aikuista auttamaan ja selvittämään. Sitten ei enää huvita leikkiä toisen kanssa, vaan mökötetään...

Kunnes toinen keksii jotain kivaa. Kuten haluaa antaa vauhtia keinussa! Yhtäkkiä kumpikaan ei olekaan enää vihainen, sillä eihän sitä jaksa kauaa. Vielä hauskempaa on, jos aikuinen antaa vautia molemmille! Lelukin mahtuu mukaan, molemmille yhteisesti.

Tämä on minun! -kuvaa parivuotiaille ja hieman vanhemmille tuttuja jokapäiväisiä lelun jakamis- ja kädestäottamiskiistoja. Lapsen on helppo eläytyä tilanteeseen nallejen kautta, ja kiistan keskiössä oleva lelu on kekseliäästi painettu hehkuvasti kohokuvioiduksi, jotta se olisi mahdollisimman houkutteleva. Tekee ihan mieli koskettaa karheaa oranssia tiikeriä. Lyhyt, pieni tarina osuu kiistojen ytimeen, ja asettaa ne oikeisiin mittasuhteisiin. Aikuisella on tärkeä roolinsa auttaessaan pieniä unohtamaan kiistansa ja pääsemään pettymyksistä yli, ja näyttäessään, että asioita voi oikeasti jakaa.

Summa sumamrum: Söpö, ulkoasultaan houkutteleva pieni tarina uhmaikäisille ystävyydestä ja tavaroiden jakamisesta. Erityistä plussaa siitä, että vaikka kirjan kansi ei herättänyt suuria odotuksia, tarina ja toteutus olivat yllättävän kivoja!

Barbara Taylor: Eläinten pesät

Barbara Taylor: Eläinten pesät (orig. Animal House 2009)
Kustantaja: Karisto 2012
Suomennos: Elina Lustig
23 s.

Haluaisitko kurkistaa sisälle mehiläispesään? Tai tietää miten majavat rakentavat pesänsä ja miten ne elävät? Entä millaisissa kerrostalokoloissa asustavat surikaatit eli nelisormimangustit? Barbara Taylorin Eläinten pesät näyttää tämän ja vieläpä kolmiuloitteisin kuvin! Erilaisten eläinten pesänrakennustaitoja ja lähikuvia ihmettelee ilokseen niin yksin kuin lapsenkin kanssa.

Vyötiäiset kaivavat luolansa yleensä hiekkaiseen maaperään, koska hiekkaan on helppo kaivaa. Kaivaminen on niiden mielestä myös hauskaa, joten yhdellä vyötiäisellä voi olla jopa 15 luolaa ja jokainen niistä viisi metriä syvä.

Vaikka osa eläimistä ei Suomessa asusta, on mukaan mahtunut paljon meille tuttujakin eläimiä kaneista saukkoihin ja kekomuurahaisista haarapääskyihin. Lisäksi mukana on eksoottisia eläimiä kuten mustekaloja, alligaattoreita ja kolibreja. Kirja tuo mieleen iki-ihanan Elävä luonto -tv-sarjan, mutta itse tutkailen asioita mielummin näin, kirjasta omaan hitaaseen tahtiini.

Kirjasta oppii mm., miten simpanssit rakentavat joka yöksi uuden, maljan muotoisen pesän puun latvaan, ja miten kaneilla on maan alla käytävien ja kammioiden sokkelikko, josta ne nousevat yöllä syömään ruohoa ja muita kasveja. Suosikkejani ovat sivut, joissa paneudutaan koko aukeaman verran yhden eläimen elämään, ravintoon ja vihollisiin. Näiden lisäksi kirjassa on paljon lyhyitä tietoiskuja muiden eläinten pesimistavoista.

Kirja saa kaipaamaan hyllyyn muitakin ja paksumpia luontokirjoja. En muistanutkaan miten kiinnostavaa on tutkailla ja katsella, miten erilaiset eläimet elävät ja asuvat. Kuusivuotias kuunteli ja katseli mielissään kirjaa, ja kaksivuotiaskin jaksoi tutkailla kuvia sylissä. Jos joku tietää hyvän koko perheen luontokirjan, vinkatkaa ihmeessä! Tämä 23 sivuinen Eläinten pesät on mainio pienemmällekin lapselle lyhyiden tekstipätkiensä ja monipuolisten ja havainnollisten kuviensa ansiosta, ja tutkiihan aikuinenkin toki mielellään kolmiuloitteista ponnahduskuvaa majavaperheen puuhailusta. Tiiviin, tietokirjamaisen tekstinsä vuoksi kirja sopinee noin viisivuotiaasta ylöspäin alakoululaiselle asti, erityisen hyvin vaikkapa päiväkotien/koulujen luontohetkiin.

Tätä ajatonta kirjaa tullaan lukemaan meillä varmasti paljon! Omia suosikkejani ovat mm. alakuvassa näkyvät kutojalinnut, joiden naaraat valitsevat koiraan tämän pesänrakennustaitojen perusteella. Taidokkaat, pallomaiset pesät roikkuvat puussa suurina yhdyskuntina, kuin näyttävänä lintujen omakotitaloalueena, ja niihin pujahdetaan sisään pohjassa olevan aukon kautta. Ja heh, yhdennäköisyydestä huolimatta meillä ei sentään roiku katossa kutojalinnun pesä, vaan Afrikasta hankittu lamppu.

Mainion eläinkirjan ovat lukeneet myös Karoliina Kirjavasta Kammarista ja Leena Lumi.

Tähtiä 4 / 5

Muokattu 27.4.2012

Ihana kahvila ja Veera-vuohen vekara

Jeanne Willis: Veera-vuohen vekara
Kuvitus: Tony Ross
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2010
24 s. Tähtiä: *

Kävelin pitkästä aikaa tänään kaupungilla ja kiinnitin huomiota Aleksanterinkadun ja Fabianinkadun kulmassa, Helsingin yliopiston päärakennusta vastapäätä olevaan värikkääseen Ihanaan kahvilaan. Tarkemmalla vilkaisulla sisältä paljastui värikkäitä lastenkirjoja ja kaikenlaisia muitakin kirjoja, joihin en ehtinyt tutustua, sillä ehdin vain nopesti napata mukaan kahvin (ja macaron-leivoksen :) ja kiirehdin hakemaan lapsia... Surffailemalla sain selville, että Ihanassa kahvilassa on ainakin Rosebudin kirjakauppa, pikkuinen kahvila sekä Helsingin Yliopiston World Design Capital 2012 -vuoteen liittyvä Tiedekulma, jossa esitellään yliopiston tutkimusta erilaisten luentojen ja tapahtumien kautta. Nopealla vilkaisulla huomasin myös ihastuttavat istumanurkkaukset, värikkäät tyynyt, istumiseen tarkoitetut puupöllit, sekä sen, että huomenna 2.3. ja uudestaan 6.3. klo 17 - 19 pääsee tuunaamaan maatuskoita! Omaa maatuskaa ei tarvitse viedä mukana. Kuulostaa hauskalta!

Tällä ja ensi viikolla paikan teemana Uusi Venäjä, ja ikkunaan olikin nostettu Fedja-setä -kirja (Otava 2008) ja äänikirja, joilla oli hintaa muuten vain 15 ja 14 €! Huippututkijoiden luentoja ja muutakin toimintaa tuntuu olevan tarjolla todella runsaasti, kurkkaa vaikka täältä. Tosi kivan tuntuinen kahvila, johon pitää ehdottomasti tutustua paremmin!

Sitten päivän kirjaesittelyyn. Pitkästä aikaa adoptioaiheinen kirja! Jeanne Willisin kirjoittama ja Tony Rossin kuvittama Veera-vuohen vekara on ristiriitainen teos! Minä en pitänyt, mutta tytär 5v. nauroi ääneen. Erityisesti Tony Rossin kuvitus huvittaa häntä.

Päähenkilönä on äitivuohi, joka toivoo turhaan lasta. Ei auta, sellaista ei tule, ja pinnasänky seisoo tyhjänä odottamassa. Miten epäreilua, kun jotkut saavat jopa kaksi.

Ja kun se ei voinut saada omaa... se adoptoi lapsen. 

Pieni tiikerinpoikanen on kuitenkin aivan erilainen kuin vuohiäiti on kuvitellut. Se ei osaa syöttää lastaan oikein ("Ei osaa edes ruokkia lastaan", siskot supisivat. "Huono äiti!"), ja lapsi huutaa kaiket yöt. Sitten se kasvaa niin isoksi, että se pelottaa muita. Kun vuohitätien pienokaiset sitten katoavat, syytetään Veeran vekaraa.

Veera-vuohi uskoi vekaraansa, mutta siskot eivät uskoneet. Ne potkivat pojan pois laumasta. "Et ole meikäläisiä. Sinuun ei voi luottaa", ne sanoivat.
"Jos poika lähtee, lähden minäkin!" Veera sanoi. "Vaikka se ei olekaan minun lihaani ja vertani, se on minun poikani. Minä pidän sen puolta loppuun saakka."

Lopulta Veeran vekara kuitenkin osoittaa olevansa sinnikäs ja peloton pieni tiikerinpoikanen, joka pelastaa paitsi äitinsä, myös kadonneet kilit pulasta. Lopulta täditkin uskovat vekaran olevan kunnon lapsi.

"Hieno poika sinulla", ne sanoivat. "Perheemme ylpeys." "Oma poikakultani!" Veera-vuohi hymyili. 

Ajatuksen tasolla kirja toimii jollain tavoin. On ymmärrettävää, vaikkakaan ei hyväksyttävää, että sukulaiset suhtautuvat vieraaseen lapseen oudoksuen. Ja tarinan kaarikin on tuttu, satumainen, kun vieras, hyljeksitty ja epäilty, osoittaa lopussa olevansa sankari. Pidän kovasti siitä, että lapsettomuuden nostattamia tunteita sekä äitiyden ikuista seuralaista, arvostelua, on nostettu osuvasti esiin. Ylipäänsä lapsettomuus, sekä tahaton että tahallinen, on sellainen teema, jota voisi käsitellä lasten kirjallisuudessa(kin) vielä paaaljon nykyistä enemmän.

Sen sijaan sydämeen sattuu, kun luen tarinaa pienen adoptoidun näkökulmasta. Miksi hänen erilaisuuttaan alleviivataan niin kovasti, ja mikseivät muut usko mitä hän sanoo? Miksi hänen pitää osoittaa olevansa niinkuin muutkin, ja miksi, voi miksi hänen pitää ansaita tekemisillään muiden hyväksyntä??

Vaikka kirjan tarkoitus on hyvä ja se lähestyy erilaisuutta hyvin, hmm, kansantajuisella tavalla, niin minulle kirja kuitenkin töksähti ja kovasti. En haluaisi saattaa ketään adoptiolasta tilanteeseen, jossa kirja luetaan kaikille esimerkkinä siitä, miten me kaikki olemme samanarvoisia ja miten ketään ei pidä tuomita ulkonäön perusteella. Erilaisuuden alleviivaamisen ja hyväksynnän ansaitsemisen sijasta suvaitsevaisuutta pitäisi voida lähestyä muilla tavoin. Erilaisuutensa adoptiolapset kohtaavat, luoja tietää, muutenkin aivan liian usein.

Jos joku haluaisi kirjan omakseen ja luoda siitä oman mielipiteensä, kerrothan siitä kommenttiboksissa tai laita sähkopostilla yhteystietosi, niin laitan kirjan tulemaan!

Ja ihanaa, kevät on täällä!!! Sen kunniaksi Taikatalvea aamupalapöydässä... HIP HEI! 


Minä olen Tuu-tikki,
joka on kääntänyt lakkinsa nurin!
Minä olen Tuu-tikki,
joka tuntee nenässään lämpöiset tuulet.
Nyt tulevat suuret myrskyt.
Nyt tulevat jyrisevät lumivyöryt.
Nyt kääntyy maa
niin että kaikki muuttuu
ja kaikki voivat riisua villahousunsa
ja panna ne kaappiin.

(Tove Jansson: Taikatalvi. Wsoy 2008, 26. painos)