Kaikki suistuu paikoiltaan: Hirviön kutsu

Patrick Ness: Hirviön kutsu (alkuper. A Monster Calls, 2011)

Kuvitus: Jim Kay

Alkuperäisidea: Shiobhan Down

Suomennos: Kaisa Kattelus

Kustannus: Tammi 2016

215 s.

Lyhyesti: Moniulotteinen romaani 13-vuotiaan pojan painajaisista silloin, kun äiti sairastuu syöpään ja liukuu yhä kauemmas poikansa luota. Kuka kertoo hänelle totuuden? Mikä on puuhirviö, joka ilmestyy hänen ikkunansa taakse, ja mitä se haluaa hänelle kertoa?

Hän huusi kokoajan, niin kovaa ettei kuullut omia ajatuksiaan, katosi tuhoamisen vimmaan, ajatuksettomaan murskaamiseen ja murskaamiseen ja murskaamiseen.
Hirviö oli oikeassa. Se oli hyvin tyydyttävää.
Conor huusi kunnes hänen kurkkunsa oli käheä, murskasi kunnes hänen käsiään kivisti, karjui kunnes oli kaatua uupumuksesta.

Conorin pahin pelko ja hirviö on painajainen, joka palaa yö toisensa jälkeen. Hän on tehnyt jotain, jonka vuoksi hän tarvitsee rangaistuksen, eikä edes Harryn kiusaamaksi joutuminen tunnu miltään. Paljon pahempaa on sääli, joka heijastuu muiden silmistä. Ja vielä sääliäkin pahempaa näkymättömyys. Sillä Connoria ei kukaan todella näe, ei katso silmiin, ei vaadi mitään.

Conorin isoäiti on etäinen ja ankara, isä asuu uuden perheensä kanssa Amerikassa. Ainoa, joka huomaa Conorin, on Lily, lapsuudenkaveri, jota Conor ei voi enää sietää. Sillä Lily on syypää kaikkeen siihen pahaan, joka Conorille tapahtuu.

Patrick Nessin Hirviön kutsu on vaikuttava ja hieno romaani, jossa 13-vuotias Conor joutuu läpikäymään vaikean ajan: äidin syövän, joka liu’uttaa äitiä yhä kauemmas hänestä. Painajaiset, jotka repivät hänet väkivalloin unesta. Hirviön, joka kiusaa, tai ehkä pikemminkin auttaa häntä sekavilla tarinoillaan. Tarinat avaavat Conorin silmiä hyvyyden ja pahuuden päällekkäisyydelle ja pakottavat hänet luopumaan lapsuuden selkeästä jaosta hyvään ja pahaan.

Tarina on kerrassaan mukaansatempaava kuvaus teini-ikää lähestyvän pojan tavasta käsitellä äidin sairautta, asiaa, joka suistaa hänen maailmansa sijoiltaan. Kirja herättää monia kysymyksiä, joita oli mielenkiintoista pohtia, mutta joihin kirja ei hevillä tarjoa vastauksia: Mitä voi tehdä jos on muiden silmissä näkymätön? Conor ratkaisee asian väkivallalla, mutta muuttaako se asiat vain huonompaan? Onko kahden ihmisen mahdollista lähentyä toisiaan, vaikka he ovat täysin erilaisia? Saako ärtyisän ja pahantuulisen ihmisen (apteekkarin) sulkea yhteisön ulkopuolella?   

Vaikuttava, mustavalkoinen ja tumma kuvitus on Jim Kayn, joka on kuvittanut myös Harry Potterin kuvitetun kirjan. Se vahvistaa hienosti painostavaa tunnelmaa. 

Kirjan syntytarina on poikkeuksellinen: kirjailija Shiobhan Down oli hahmotellut tarinan puitteet, mutta syöpä vei hänet ennen aikojaan. Patrick Ness kirjoitti tarinan Downin idean pohjalta.

10-vuotias lukaisi kirjan puolessatoista päivässä, sillä kirja on painavasta asiastaan huolimatta nopealukuinen. Hän piti siitä kovasti. Se oli ”kaunis, kiva, surullinen, ei niin jännittävä. Juoni oli hyvä. Kolmatta tarinaa en tosin tajunnut, että se oli tarina.”

Juonen lomaan on nimittäin kudottu neljä tarinaa siitä, miten lähes kaikessa on sekä hyvää että pahaa. Ne haastavat ja sopivat mainiosti noin kymmenvuotiaalle, joka alkaa hahmottaa maailmassa hyvyyden ja pahuuden eri sävyjä. 

Kirja sopiikin hyvin luettavaksi koulussa noin neljännestä luokasta ylöspäin. Se saattaa tarjota aineksia monenlaiseen keskusteluun: toisen huomioonottamista etenkin silloin kun tällä on vaikeaa, tunteiden vaikutuksesta käytökseen, puhumattakaan tarinoista ja niiden moraalisuudesta.

Koskettava romaani pukee sanoiksi useita pelkoja, jotka ovat ihmisille yhteisiä: toisen menettämisen, sairauden ja toisten silmissä näkymättömäksi muuttumisen. Ehkä tärkein kirjan muistutuksista on se, miten tärkeää on katsoa toista silmiin ja huomata toinen. Surunkin keskellä, ja ehkä etenkin silloin. Miten yksikin katse voi tehdä eron, lauseista puhumattakaan.

Muista ottaa viereen nenäliinapaketti!

Lisää Hirviön kutsun lukukokemuksia blogeissa Kulje kaksi kuuta ja Oksan hyllyltä. 

Patrick Ness: Hirviön kutsu

Kuvitus: Jim Kay

Alkuperäisidea: Shiobhan Down

Suomennos: Kaisa Kattelus

Kustannus: Tammi 2016

Mistä: Arvostelukappale

Kun jää leikin ulkopuolelle: Viisas Piki

Katri Kirkkopelto: Piki
Kuvitus: Katri Kirkkopelto
Kustannus: Lasten Keskus 2016
32 s.
Lyhyesti: Kaunis, eheä, melkein täydellisyyttä hipova kuvakirja, jolla on sanomaa, sillä aihe on leikin ulkopuolelle jättäminen ja rohkeus olla oma itsensä. Kirja on myös puhtaasti nautinnollinen kokonaisuus kaikille, jotka rakastavat kuvakirjoja.

Päästyään Yönallen kainaloon Piki kertoi sille kaiken: kuinka muut olivat nauraneet Salamasankarin asulle ja kuinka Pikiä ei otettu mukaan.
Pikiä hävetti. Se halusi mennä piiloon.
- Pyjamapellejä ei mukaan huolita. Niin se sanoivat.
Vatsanpohjassa alkoi nipistää ja silmäkulmissa poltella.
- Minä olisin niin kamalasti halunnut päästä mukaan, Piki sanoi ihan pienellä äänellä.
Sitten tuli itku.

Metsässä lapset ovat rakentaneet majan, ja Piki on innoissaan. Huomenna se menee mukaan, ja saa varmasti paljon uusia kavereita. Se on valinnut päälleen Salamasankarin asun, sillä se on kaikkein nopein ja rohkein. 

Mutta vastaanotto ei olekaan sellainen kuin Piki on toivonut. Päinvastoin. Piki on NOLO, sanoo isoin, ja paukauttaa majan oven kiinni Pikin edessä.

Kun Iso tulee hakemaan, Pikille ja sille tulee riita, sillä Piki purkaa pahan olonsa Isoon. Seuraavana päivänä Iso tulee mukaan majalle, ja Piki pääsee kuin pääseekin mukaan leikkiin - vartijana. Vartijan tehtävä on istua ulkopuolella ja odottaa, tuleeko joku. 

Lopulta Piki tajuaa, ettei rooli taidakaan olla kovin kiva, vaan yksinäinen ja tylsä. Kun tarpeeksi kauan istuu, alkaa raivo nousta, ja lopulta Piki huutaa kiukkunsa ulos ja painuu yksin leikkimään. Silloin joku vihdoin kysyy pomolta, miksei Piki saanut tulla mukaan leikkiin. Ja kun yksi rohkaistuu, muut tulevat perässä.  

Onneksi Piki saa lopulta uuden ystävän. Entä mitä käy pomolle, joka on jäänyt yksin majaan pomottelemaan? 

Katri Kirkkopellon Molli hurmasi monet kolme vuotta sitten, minutkin ihan tyystin, ja nyt Kirkkopellon Finlandia-palkintoehdokas Piki on taas lumoavasti kuvitettu tarina, jolla on syvyyttä ja tarkoitusta. Sen lisäksi siis, että se on ihana kuvakirja, jonka kanssa on kiva vetää nappulat kainaloon ja lukea Pikin murheesta, neuvokkuudesta ja fiksuudesta.

Sillä Pikin ongelma on visainen, eikä kovin vieras: Mitä voi tehdä, kun muut sulkevat leikin ulkopuolelle? Tai jos pääseekin leikkiin, tulee määrätyksi johonkin ihan tyhmään rooliin. Joku pomo määrää kaikesta, eikä itse eikä kukaan muukaan halua tai uskalla sanoa mitään. 

Piki ei päästä lukijaa helpolla, sillä ongelma on monipolvinen eikä kovin helposti ratkaistavissa. Tosielämän tapaan Ison eli vanhemman puuttuminen tilanteeseen ei auta pitkälle. Itsestä pitää sittenkin löytää se ääni, jolla sanoo vastaan pomottajille, määrääjille ja kurjille kavereille. Vasta se on tehokasta. Sitä paitsi Piki huomaa, miten hyvä olo siitä tulee, kun saa sanotuksi vastaan. 

Pikin kuvitus on upeaa, värit hehkuvat, ilmeet puhuvat, kuvat ja teksti ovat määrällisesti sopusoinnussa. Rakastan kirjoja, joissa kuvien annetaan hallita aukeamia, ja niin on tässäkin. Pikin ja muiden hahmojen ilmeiden kautta kirja puhuu määrättömästi tehokkaammin. Toisaalta kuvakirjojen ihanuus on tämä: lukija voi myös antaa katseensa harhailla kaikkialla ja nauttia kirjasta taideteoksena.

Itselleni Piki on ehdottomasti tämän syksyn parhaita kuvakirjoja: sillä on tärkeä tehtävä sosiaalisten taitojen kasvattajana, mutta sen lisäksi se on ihan vain hieno ja upeasti kuvitettu kuvakirja. 

Kasvattajille on myös avattu/avataan Mun ja sun juttu-verkkosivusto Pikin oheismateriaaliksi. Sivustolla on mm. lisätietoa lasten sosiaalisten taitojen ja kasvun tukemiseen ja kiusaamisen ehkäisyyn. Lisäksi saatavilla on opas aiheesta ammattikasvattajille ja kotiin. Mainio paketti siis!

Pikiä on luettu myös mm. Sinisellä keskitiellä.

Muista myös Katri Kirkkopellon Soiva metsä. Jean Sibeliuksen matkassa.

Katri Kirkkopelto: Piki
Kuvitus: Katri Kirkkopelto
Kustannus: Lasten Keskus 2016
32 s.
Mistä: Arvostelukappale

Kun kukaan ei näe eikä halua minua: Näkymätön

Elina Hirvonen: Näkymätön
Kuvitus: Ville Tietäväinen
Kustannus: Lasten Keskus 2016
Lyhyesti: Kiusaamista ja leikin ulkopuolelle jättämistä käsittelevä kuvakirja päiväkoti-ikäisille (ja eskareille ja alakoululaisille). Kuvitus joka tuo mieleen Star warsin on hauska idea!

"Päiväkodissa opettaja sanoi, että jos jää aina leikistä ulkopuolelle, voi saada näkymättömän haavan joka ei parane."
Äiti ottaa Kapteeni syliin ja tutkii tämän hellästi joka puolelta.
"Minusta näyttää, että sinulla on pieni haava. Mutta se on melkein parantunut jo."

Näkymätön pukee sanoiksi ja kuviksi joka vanhemman absoluuttisen kauhu-unen: lapsi ei pääse päiväkodissa mukaan leikkiin, ei kenenkään leikkiin, eikä uskalla kertoa siitä kotona.

"Oliko kiva päivä?", kysymme aina päivän jälkeen, ja haluamme kovasti uskoa, että "oli" on totta. Mutta mitä jos se ei olekaan yhtään totta, emmekä me vain tajua sitä? Pieni toivoo, että huomenna kaikki muuttuu eikä häntä suljeta ulkopuolelle. Hymyilee niin että poskiin sattuu, jottei kukaan näe pahaa oloa. Ei halua aiheuttaa isälle ja äidille pahaa mieltä, ei kertoa, että muiden mielestä hänessä on jotain vikaa. Ehkä silloin isä ja äitikin alkavat ajatella niin.

Kiusaaminen ja leikin ulkopuolella jättäminen on aina ajankohtaista ja koskettaa jollain tasolla kaikkia lapsia. Kun teeman käsittelyyn sekoittaa raikkaasti ja yllättävästi jotain ihan muuta, kuten avaruusmaailmaa avaruustyyppeineen ja Komentokeskuksineen, lopputuloksena on kutkuttava kuvakirja. Päiväkoti-ikäisestä päähenkilösta huolimatta kirja osuu hyvin alakoululaisiinkin, sillä rouhea kuvitus venyttää kirjan kohderyhmää, ja houkuttaa ehkä ennen kaikkia poikia.







Elina Hirvosen teksti onnistuu olemaan helppolukuista ja kohdeyleisölle sopivaa, mutta nostatti silti kyyneleet silmiin. (Jälleen kerran.) Ville Tietäväisen kuvamaailma on outoa ja sopii totetukseen kuin nenä päähän. Päähenkilö on hieman yllättävästi (poikamainen) tyttö, mikä on hyvä valinta tummasävyisessä avaruuskuvituksessa.

Ulkopuolelle jätetyn lapsen ajatuksia ja tunteita sanallistetaan, mikä kehittää lapsen empatiataitoja. Mukana on myös voimaa antavia mielikuvitusystäviä (avaruustyyppejä), joilta haetaan apua, kun kukaan muu ei tunnu voivan auttaa.

Meillä 7v. poika tykkäsi kirjasta to-si paljon. Hänestä oli erityisen hyvä, että opettaja puuttuu tilanteeseen, ja sanoo, että kaikki pitää ottaa mukaan leikkiin. Kuvitus oli myös kuulemmma hyvä ja tarinaa kiva kuunnella.

Kaiken kaikkiaan hauska tuttavuus monenikäisille ja hyvä apukeino konfliktien ratkaisuun.






Elina Hirvonen: Näkymätön
Kuvitus: Ville Tietäväinen
Kustannus: Lasten Keskus 2016
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta

Haastavat kaverisuhteet, jännittäminen ja kiusaaminen kuvakirjoissa

Bellis kyseli aiemmin eräässä kommentissa kirjavinkkejä päiväkoti-ikäisille teemasta kaverisuhteet, jännittäminen, kiusaaminen ja erilaiset tunteet. Minusta se on niin hyvä aihe ja aina ajankohtainen, että teinkin siitä kokonaisen postauksen.

Ajattelin ensin että aiheesta on vaikka kuinka paljon kirjoja, mutta tarkemmin asiaa tutkittuani huomasin, että monet niistä, jotka minulla oli ollut mielessä aluksi, käsittelivät kyllä lasten kiukkua ja riitoja, mutta usein aikuisen kanssa. Uhmaa, mustasukkaisuutta ja riitelyä oman läheisen aikuisen kanssa, kuten Pikku-Litti ja lempparieno, Vesta-Linnea ja hirviö-äiti, Kuka saa päättää?, Memmuli karkaa sirkukseen…




Mutta entä sitten kavereiden kanssa?

Suoraan kiusaamiseen sohaiseva ja pedagogisestikin neuvoja antava on Sylvia Schopfin Ollaanko kuitenkin kavereita?, jossa poika jätetään ryhmän ulkopuolelle, häntä nimitellään ja syrjitään. Tilanteeseen puuttuva opettaja tekee harjoituksen, jossa kiusaaja kokee leikin kautta samanlaisen tilanteen. Kirjan lopussa on kasvattajille osoitettua pohdintaa ja vinkkejä kiusaamistilanteiden käsittelyyn.



Empo ja oikea ystävä (Pirkko Harainen, kuv. Ulla Virkamäki) on monipuolinen kirja, jonka eräs teemoista on esimerkki siitä, millainen on kiva kaveri ja miten muiden orastavan syrjimisen ja huutelun uutta tulokasta kohtaan voi omalla esimerkillään taltuttaa alkuunsa. Kirja antaa myös hyvän pohjan joustamisesta ja muiden huomioon ottamisesta keskusteluun.

Vesta-Linnea mieli mustana (Tove Appelgren, kuv. Salla Savolainen) on voimakas tarina riidoista leikkikaverien (sisarusten) kanssa, ja siitä seuranneesta pahasta mielestä, joka on niin syvää, että Vesta-Linnea kuvittelee mielessään omat hautajaisensa ja perheensä suremaan häntä arkun ympärille. Kirja tavoittaa hyvin lapsen tunteiden vahvuuden ristiriitatilanteissa. Kirja kertoo leikin yhteensovittamisen haasteista ja riitelystä, mutta myös mustasukkaisuudesta perheessä ja omasta paikasta (uusperheen) sisaruskatraassa.



Huukon parhaat ystävät (David Melling) -kirjassa kaikilla muilla on paras kaveri paitsi Huuko-lehmällä, ja hän tuntee olonsa lopulta vähän yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Kirjan lopussa Huuko kuitenkin ymmärtää, että hän voi myös ajatella asian toisinpäin: hänellä on paljon hyviä ystäviä. Sympaattinen, ihan pienillekin sopiva kuvakirja.

Tahdon voittaa (Maria papayanni, kuv. Eve Tharlet) kertoo poikien (tässä veljesten) välisestä kilpailusta ja rehvastelusta ja pahasta mielestä, joka tulee kun häviää. Pojat kuitenkin oppivat, että paljon tärkeämpää kuin se, kuka on vahvin tai nopein on se, että toista auttaa hädässä, ja että ystävyys ei ole kiinni taidoista tai voittamisesta.





Ihan pienillekin sopii myös Tracey Corderoyn Ei, jossa pieni sarvikuononpoikanen sanoo kaikkeen ei, myös päiväkodissa kaverien leikkiehdotuksiin, ja huomaa jääneensä yksin leikkimään. Pääpaino on taaperon uhmassa, mutta isompikin saanee kirjasta mietittävää.

Sari Markkasen (kuv. Meri Qvist) Tipsu ja oivallusten opus -kirjassa on monta itsenäistä lukua eri teemoilla. Esim. Tipsu ja hiirien harmit käsittelee kiusantekoa ja siitä seurannutta suuttumusta, Tipsu ja ystävyyden voima sitä, miten Tipsu lähestyy yksinäistä ja siksi vihaista näätää. Tipsu ja ärripurri kertoo kiukkuisena heräämisestä. Kaikissa tarinoissa on takana ajatus siitä, miten omaa mieltään voi tarkkailla, miten siihen ja omaan käytökseen voi vaikuttaa ja miten omia tunnetiloja tunnistetaan. Tarinat voivat olla vaikeita ensialkuun, mutta niissä on ihanaa lempeyttä ja niistä saadut oivallukset voivat helpottaa oloa huomattavasti, kun lapsi huomaa, mitkä tunteet saavat hänet itsensä ja muut käyttäytymään tietyllä tavalla.

Katri Kirkkopellon ihana Molli kertoo siitä, miten yksinäisyys tekee äreäksi ja epäluuloiseksi ja miten hankalaa voi itse asiassa olla toisen ihmisen kohtaaminen ja ystävällisyys. Sitä pitää ihan harjoitella, vaikka peilin edessä, ja kun toivoo, että toinen tykkäisi, tuleekin käyttäytyneeksi ihan hassusti.

Jännitykseen hyvä kirja on Ypöyksin näyttämöllä (Ulf Nilsson, kuv. Eva Eriksson), jossa päiväkodissa on tulossa juhla, jossa pitäisi esiintyä, mutta sepä jännittää ihan kamalasti pientä isoveljeä. Pikkuveljen usko isoveljeen sekä oman itsensä voittaminen auttaa jännittävässä tilanteessa.

Edellä mainittu Tipsu ja ystävyyden voima -tarina kertoo myös jännityksestä, joka syntyy toisen kohtaamisesta.



Kiukusta kertoviin kirjoihin en tässä syvenny enempää kuin mitä ensimmäiseksi tulee mieleen, eli
Kissa Killin Kiukkupussi (Tuula Korolainen, kuv. Christel Rönns), jossa valtava mielessä muhiva kiukku, ei vain oma vaan myös muiden, puhalletaan yhteiseen kiukkupussiin, mikä helpottaa oloa valtavasti. Kiukun suuruuden näkee ukkosmyrskyssä, joka yhteisestä kiukkupussista lopulta purkaantuu. Kiukun purkamiseen ja tunteen käsittelyyn hyvä kuvakirja.

Päivä Heikkilä-Halttunen on kirjassaan Minttu, Jason ja Peikonhäntä  - Lasten kuvakirjoja kipeistä aiheista (Avain 2010) listannut lisäksi mm. seuraavia kirjoja, joissa harjoitellaan sosiaalisen elämän aakkosia:
Gunilla Bergstömin Mikko Mallikkaissa on useita sopivia, kuten Tappelupukari Mikko Mallikas, Mikko Mallikas ja Milla, Mikko Mallikas on rohkea ja Mikko Mallikas saa kaverin.

Lisäksi Maikki Harjanteen Santtu kiusaa ja Eeva Huikon& Eliisa Isoniemen Miltä Sipukaisesta tuntuu? kiinnostavat. Viimeksi mainittu "opettaa lapsille erilaisia tunnetiloja, jotka auttavat lasta sosiaalistumisessa. Lapsi samaistuu pieneen Sipukais-peikkoon. Avuksi kasvattajille, jotka haluavat opettaa lapselle tunteiden tunnistamista. Lapsen kyky selvitä erilaisista sosiaalisista tilanteista paranee, kun hän osaa kertoa muille omat tuntemuksensa ja tunnistaa myös toisten tunnetiloja."

Lisää tunteiden käsittelyyn ja tunnistamiseen liittyviä kirjoja olen listannut täällä. (Löytyvät sivupalkista kohdasta Teemat / tunteet.)

Tässä oli muutamia kirjoja kaverisuhteisiin ja tunteiden tunnistamiseen. Unohdan varmasti jotain, mutta ei auta kuin jatkaa vaikka kommenteissa jos mieleen tupsahtaa jotain muita sopivia kirjoja. Ja ihanaa olisi, jos teille on osunut vastaan joku teemaan sopiva, esim. kaverisuhteisiin liittyvä kuvakirja, ja josta vinkkaisitte muille kommenteissa!

Kiva kaveri Empo on hyvä ystävä

Pirkko Harainen: Empo ja oikea ystävä
Kuvitus: Ulla Virkamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2014
Lyhyesti: Eloisasti ja värikkäästi kuvitettu kuvakirja Emposta, joka uskaltaa olla uuden tulokkaan kaveri muiden mollaamisesta huolimatta ja on kaikin tavoin kiva kaveri! Sopii hyvin päiväkoteihin mutusteltavaksi ja kiva kaveri -keskustelun alullepanijaksi.

Kun luin ensimmäisen kerran kuvakirjan Emposta, ihastuin heti kirjan kuvitukseen, joka on kuvataiteilija ja käsityöläinen Ulla Virkamäen toinen lastenkirjakuvitus. Kuvissa on syvyyttä, hymyä ja iloa, mukavia eläinhahmoja ja yhdessäolon ja leikin iloa. Yhdessä pitkän linjan lasten- ja nuortenkirjataitajan Pirkko Haraisen tarinan kanssa kirja Emposta ja hänen ystävistään on mutkaton kuvaus mm. rehtiydestä, joustavuudesta ja (liiallisesta?) kiltteydestä.

Itse asiassa Empo on ihan "ihannepoika", ihannekaveri, kaikkien mielestä mukava ja avulias.

Varjopuolena sellaisella lapsella saattaa kuitenkin olla, kuten Empollakin, että kun hän ei pidä melua itsestään ja on sopeutuvainen ja kiltti, muut eivät oikeastaan edes tiedä, mistä hän pitää, miten hän mieluiten viettäisi lomapäivän, mitä harrastaisi mieluiten tai mitä toivoisi syntymäpäivälahjaksi.

Ensi näkemältä yksinkertaisessa kuvakirjassa on paljon neroutta. Kuten että kiltti lapsi on poika, mikä on tosielämässä harvinaisempaa kuin kiltit, joustavat tytöt.

Tarkemmin tarinaa tutkailtuani siitä löytyy yhä ilahduttavampia oivalluksia, kuten

- sopeutuvainen lapsi on suosittu ja kaikkien kaveri (Empo siis), mutta vaikka hän olisikin aina hyväntuulinen, hän saattaa toivoa asioiden olevan jollain ihan toisella tavalla. Sitä ei vain tule ajatelleeksi, koska hän on aina niin joustava. Hänen omat halunsa ja toiveensa ja oma todellinen itsensä saattaa kuitenkin jäädä kokonaan tulematta esiin. (Ellei hän sitten ole sellainen, että oikeasti kaikki käy.)

- lapsella, josta kaikki pitävät, voi olla tosiasiassa hyvin paljon vaikutusvaltaa ja hän on usein roolimalli toisille, vaikkei hän itse sitä ymmärtäisi ja vetäytyisi syrjään päätöksenteossa. Aikuinen, tai kirja, voi auttaa lasta tajuamaan tämän.

Yksinkertainen tarina paljastuukin siis hyvin hienosti piilotetuksi opetukseksi muun muassa siitä, millainen on kaikkien mielestä mukava kaveri, sekä siitä, millaisella käytöksellä voi saada vietyä asioita juuri siihen suuntaan kuin haluaisi.

Näistä syistä kirja on minusta mainio mm. lapsille, jotka vielä harjoittelevat kivaa kaveriutta ja yrittävät pikemminkin vaikuttaa asioihin vaikkapa voimalla tai äänen kovuudella. Toisaalta tarinasta löytää tärkeän viestin myös lapsi, joka on joukossa aina se mukautuva ja joustava, ehkä ujouden vuoksi, että siksi että joku muu vie jo kaiken tilan eikä hänellä ole tilaa kiukutella, tai sitten hän vain on "helppo lapsi", mutta joka tapauksessa hänen omat halunsa jäävät muiden varjoon.

Tärkeää kirjassa on myös kiusaamisen lopettaminen, rohkeus olla sellaisen kaveri jota muut haukkuvat ja rohkeus olla oma itsensä!

Kaikkinensa ilahduttava kotimainen kuvakirja itse asiassa melko freesistä aiheesta!

Iloista viikon jatkoa kaikille!  

Pirkko Harainen: Empo ja oikea ystävä
Kuvitus: Ulla Virkamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2014
Mistä: Yllätys kustantamosta

Mukavassa mummon ja lasten luontokirjassa ihmetellään luontoa

Liisa Sääskilahti: Mummon ja lasten luontokirja. Kotipihan ötökät.
Kuvitus: Liisa Sääskilahti
Kustannus: N-Y-T-NYT 2014
32 s.
Lyhyesti: Mukava luontokirja, jossa lapsenlapset ja mummo yhdessä tutkivat ja ihmettelevät kotipihojen yleisimpiä hyönteisiä ja pikkueläimiä.

- Katso ämmi, hieno perhonen portaalla! huomaa Okko.
- Se on nokkosperhonen, ämmi selittää.
- Miten se on kasvanut, vaikka on vielä lunta talon takana?
- Se on kehittynyt jo viime syksynä. Talven se on kyyhöttänyt jossakin raossa ihan hiljaa kuin kuollut. Aurinko on sen nyt herättänyt.
- Nyt se lähti. Mihin se lentää?
- Se menee hakemaan nokkosia. Ne ovat oikea paikka sen munille. Munista kasvaa siten uusia nokkosperhosia.

Nokkosperhonen, sääski, kimalainen, leppäkerttu, sudenkorento, sammakko, sarvijaakko, heinäsirkka. Kaikki tuttuja pihan pikkueläimiä ja hyönteisiä (paitsi sarvijaakon nimeä en tiennyt), sellaisia jotka kuuluvat jo lapsuusmuistoihin ja joita on ollut aina ja joka paikassa. Silti näistä pikkutyypeistä tietää usein itse asiassa yllättävän vähän.

Kuten onko madolla pesää? Mitä heinäsirkka syö? Miten vesimittari pysyy pinnalla? Mitä iloa on sääskistä? Miten lepäkerttu voi lentää kovilla siivillään? Miten hämähäkki auttaa ihmisiä? Kuinka monta munaa muurahaiskuningatar voi munia?

Kirjan kirjoittaja Liisa Sääskilahden omien lastenlasten kysymysten ympärille rakentuva tarinamainen tietoteos on kiinnostava, viehättävä ja helposti lähestyttävä kirja. Mummon ja lastenlasten yhteiseen luonnon tutkimiseen, katselemiseen ja kuuntelemiseen on helppo astua mukaan. Jokainen pikkueläin saa oman huomionsa ja lukunsa. Lapsenlapsilla on hyviä, oivaltavia kysymyksiä, ja mummolla vastaus kaikkeen. Kirjasta huokuu mummon ja lastenlasten välinen mukava tunnelma, kesien kiirettömyys ja rauha. Yhteiset kesät ovat varmasti olleet oikeita lapsuusmuistojen aarreaittoja.



Sääskilahti on myös itse kuvittanut kirjan etupäässä akvarelleilla, ja kuvia on joka sivulla. Se, kirjan runsas dialogi sekä dialogin lapsenomaisuus tekevät kirjasta helpon, myös lapsilukijalle.

8-vuotias innostui kovasti tästä luonnosta kertovasta kirjasta. Itse vähän harmittelin, että huomasin antaa arvostelukappaleena saamani kirjan hänelle vasta loppukesästä, kun pitkä kesä mökillä oli melkein kokonaan ohi, koska kirja nimenomaan innostaa tutkimaan nähtyä tarkemmin ja tarkkailemaan luontoa.

Vaan vielä ehtii luontoa tutkimaan! Nythän on alun lainauksen mukaan juuri se aika, kun nokkosperhoset kehittyvät kyyhöttääkseen sitten koko talven jossain raossa odottamassa aurinkoa ja lämpöä, jolloin ne aukaisevat rutistuneet siipensä ja lennähtävät kevääseen. Puren tässä kieleeni etten sano mitään haikeaa (rakastan kesää) ja totean vain, että onpa ollut ihana, lämmin syksy, vähän kuin kesä vielä, ja että syksyinenkin metsä (tai puisto) tarjoaa mielettömästi ihasteltavaa ja tuoksuteltavaa!

Omenantuoksuista syksyä!  





Liisa Sääskilahti: Mummon ja lasten luontokirja. Kotipihan ötökät.
Kuvitus: Liisa Sääskilahti
Kustannus: N-Y-T-NYT 2014
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta

Kissa Kiiskisen perinteinen satumaailma viihdytti - ja ärsytti

Pertti Pietarinen: Kissa Kiiskinen sankarina ja muita satuja
Kuvitus: Ulla Thynell
Kustannus: Aurinko Kustannus 2014
144 s.
Lyhyesti: Lempeitä iltasatuja, mukavia ja lapset tykkäsivät, mutta lukeminen ei mennyt ihan harmonisesti, niin kovasti jotkin kohdat töksähtivät.

Kissa Kiiskinen sankarina ja muita satuja on täynnä kaiken ikäisille sopivia iltasatuja. Eläimet esiintyvät kirjan nimen mukaisesti sankareina ja elävät leppoista maaseudun elämää rinta rinnan ihmisten kanssa. Kissa Kiiskinen seikkailee useammassa sadussa, välillä käydään Katinkultamaassa kissakuninkaan luona ja sitten palataan taas Maija-tytön hellään huomaan maaseudun lintukotoon. Muissa saduissa tutustutaan mm. peikkoihin ja noitiin tai katsellaan maailmaa hevosen silmin.

Yhteistä saduille on niiden rauhallinen miljöö ja tempo. Maaseutua ihannoidaan melko voimakkaasti, ja osasta saduista heijastuu perinteinen arvomaailma. Itse pidin eniten saduista joissa opetukset jäivät pienempään rooliin, ja joissa vain nautiskeltiin pienistä harmittomista vaikkakin sopivasti jännittävistä tapahtumista maalaistalon tai maaseudun elämässä, josta itsekin kovasti pidän.

Erilaisuus ja sen hyväksyminen on eräs kirjan satujen teemoista. Muita mieleenjääneitä ovat työ ja jonkinlainen "ihmiseksi kasvaminen".

Ennen kuin siirryn kritiikkiin, nostetaan esiin hyvä juttuja:
- Lapset (8 ja 4) pitivät! "Koska ne oli välillä niin kauhean jänniä satuja."

- Ulla Thynellin lyijykynäpiirrokset ovat kauniita, yksityiskohtaisia ja tarkkoja, ja sopivat tyylillään ja mustavalkoisuudellaan kirjan perinteiseen satumaailmaan hienosti. Tekstin ja kuvan suhde on onnistunut, eli vaikka suuria kokosivun piirroksia on vain muutama, pienempää kuvitusta on melko runsaasti. Kuvakirja tällaisella kuvituksella olisi hieno!

- Tekstissä on hauskoja viittauksia aikuisten maailmaan, kuten EU:n direktiivit, joiden pohjalta satu saakin kesken kaiken uusia keskustelu-ulottuvuuksia aiheista, joista ei ihan heti muuten tulisi jutelleeksi lasten kanssa.

- Perinteikkyys ja jonkinlainen mennen maailman tunnelma viehättää ja on kirjassa parasta. Tätä tukevat kirjan ulkoasulliset valinnat, kuten paperi.

Sitten sitä kritiikkiä, sillä ihan kaikesta en kuitenkaan pitänyt. Kuten tavasta, jolla erilaisuutta lähestytään. Päällimäiseksi kirjasta jää tunne, että erilainenkin voi olla ihan ok. Ok? Se sotii omaa mielipidettäni vastaan jyrkästi, koska pikemminkin ajattelen, että erilaisuus on hienoaupeaaMAHTAVAArohkeaa.

Juuri erilaisuus tekee kaikesta kiinnostavaa, se on elämän arvokkuus ja suola.

Erilaisuutta voi lähestyä niin monelta suunnalta. Ylipäänsä olen hieman kyllästynyt erilaisuutta ja sen hyväksymistä alleviivaaviin tarinoihin. Olisi niin virkistävää lukea välillä olentojen samankaltaisuudesta. Ja erilaisuuden voi nähdä hienona, tai sitten asiana, johon voi tottua, kuten tässä (ja joka on minusta tosi negatiivinen alkuajatus).

Kuten sadussa, jossa kerrotaan omaa lasta toivovasta pariskunnasta, ja joka saa hoiviinsa peikkolapsen. Vanhemmat tottuvat lapseensa tämän oudosta ulkonäöstä huolimatta ja ilokseen huomaavat, miten peikkolapsi vähä vähältä muuttuukin yhä enemmän ihmisen näköiseksi (miksi?), samanlaiseksi kuin muutkin (voi miksi??), kun kasvattivanhemmat häntä oikein harjaavat "oikein juuriharjan kanssa", ja jonka sen ansiosta "voi muutamien vuosien päästä esitellä vaikka itse presidentille", kuten isä tuumaa.

Kiusallista.

Kirjailija on varmasti tarkoittanut, että ihmisillä on yleisesti ennakkoluuloja ja erilaisuutta vierastetaan jne., mutta jotta ajatus olisi tullut taitavammin esille (eikä jäänyt tasolle jossa kömpelyys vain ärsyttää), olisi kokonaisuutta pitänyt ehdottomasti hioa ja vielä hioa, voimistaa niitä hyviä kohtia ja ajatuksia ja viisauksiakin, joita kirjassa välillä on, ja erotella selkeämmin ulkoa tulevat ennakkoluulot.

Satu Poikko-peikosta puolestaan, joka vaaleampana ja karvattomampana kun peikot keskimäärin pistää kovasti muita silmään ja joutuu kiusatuksi, voi sopia lapselle, jota jostain syystä kiusataan ja joka tuntee olonsa erilaiseksi. Minua häiritsi kuitenkin se, että kiusaamisen syynä sadussa on juuri ulkonäkö. Tokaluokkalaisen ja viisivuotiaan äitinä erilainen ulkonäkö ei ole vielä ollut meillä ikinä mikään teema, ei vaikka kuopus on syntynyt Afrikassa ja poikkeaa vaaleista pellavapäistä. Siksi päätin jättää sadun lukematta. Jos erilainen ulkonäkö, ei oma eikä tuttavien, ole kummallekaan ollut vielä koskaan asia jota kannattaisi miettiä, ei sitä ole pienintäkään syytä alkaa pohtimaan nytkään, sadun kautta. Eri asia jos sitä olisi mietitty. Toinen asia, mikä sadussa häiritsi on, että Poikko saa muiden hyväksynnän (tai sai muut tajuamaan ettei ulkonäkö tee erilaiseksi) voittamalla urheilukilpailussa. En tiedä... Jotenkin niin, no, latteaa. Miksi juuri urheilemalla, tai miksi hänen pitää ylipäänsä voittaa ja ikäänkuin ansaita muiden hyväksyntä? Miksei muutos lähde muista? Edes sadussa, joka voi olla voimakas vaikuttaja.

Ja erityisesti yhtä kohtaa on pakko kritisoida, koska se on niin älytön. Kyseessä on satu Riku-ruunasta, joka miettii, laitumella kupehtiessaan, itsekseen näin:

Ihmisetkin olivat kuulemma ihan tumman ruskeita, jopa mustia. Sitä Riku ei ainakaan uskonut. Ei se ollut koskaan nähnyt mustaa ihmistä, paitsi joskus Mikon naama oli ollut aika musta, kun hän tuli savusaunalta. Kissoja kyllä oli valkoisia ja mustia, niin ja oransseja ja vaikka mitä. Mutta, olisiko ihan oikeasti mustia ihmisiäkin? Ei, sitä Riku ei uskonut. Vaikka mitäpä sillä värillä olisi väliä.

Okei, Suomessa on monta maailmaa tänäänkin, toiselle erilainen ulkonäkö on itsestäänselvyys, kuten alueella jossa asumme, suurimmalle osalle se ei sitä ole. Lisäksi satu ajoittuu ajalle, jolloin "mummisi ja ukkisi olivat pikku lapsia", mutta vaikka itse toivon että tämä selittäisi kirjailijan käsittämättömän hevosen päähän pistetyn mietiskelyn, ei tätä viittausta enää mitenkään muista satua lukiessaan, eikä se edes pikkukuulijoille tarkoita mitään. He vain kuulevat satukirjasta taivastelua, voiko mustia ihmisiä todella olla olemassa? En voi käsittää, mitä kirjailija on ajatellut pistäessään moista ällistelyä lastenkirjaan vuonna 2014. Kenelle sellaisen lukeminen on hyvä asia? Miltä tuntuu pienestä tummanruskeasta, suomalaisesta lapsesta, kun kesken mukavan tarinan hepan elämästä maaseudulla aletaan taivastelemaan, että ei kai nyt hänen värisiään ihmisiä voi olla olemassa?! Entä mitä hyötyy asiasta vaalea pellavapää, jolla on ehkä päiväkodissa tummaihoinen kaveri ja joka ei ole koskaan kiinnittänyt sen kummemmin huomiota kaverin ihonväriin? Mitä ihmeen järkeä on nostaa tuollainen erivärisen ihon ihmettely lastenkirjaan tänä päivänä?

Mieheni jätti tämän kohdan (luonnollisesti) lukematta, mutta lapset huomasivat, että jotain hypättiin yli ja aloittivat protestin. Mutta please, jotain rajaa! Näin herkkää asiaa pitää kirjailijan osata lähestyä huomattavasti taitavammin sanan- ja juonenkääntein, nyt on jämähdetty 50 vuotta sitten luettuihin oppikirjoihin.

Eli, ihan täysin harmonisissa merkeissä ei lukeminen sujunut, vaikka monin paikoin ainekset siihen olivatkin olemassa ja kohdillaan.

Lopuksi vielä sananen kirjoista, joista välittyy arvolataus. Tämän kirjan kaikissa saduissa sitä ei ollut tai se ei pistänyt korvaan, jossain saduissa taas sitäkin enemmän, kuten siinä jossa maaseudun onnelasta tullut kohtaa Helsingin kovat, ilkeät kissakundit, ja jossa maalla asuva kissa huomaa viettävänsä kissanpäiviä ja olevansa onnenpekka saadessaan asua maalla. Ja monessa muussakin kirjassa, etenkin perinteisissä saduissa on usein vahvat arvot. Itse olen aika tarkka ulkoa tuleville arvolatauksille. Ehkä lapset eivät ajattele asioita yhtä tarkasti kuin minä (eivät varmasti) mutta silti heille jää kaikesta kuullusta rakennuspalikoita omiin mielipiteisiin. Siksi itse koen tärkeäksi, että keskustelen satujen jälkeen niiden sävystä ja arvoista lasten kanssa, ja yritän opettaa heitä kyseenalaistamaan niitä ja miettimään asioihin oman mielipiteensä. Olisi hienoa, jos he sisäistäisivät, että on monenlaisia arvoja ja ajatuksia, ja että kaikessa on jotain hyvää, oli kyseessä sitten kaupunki tai maaseutu tai mikä asia maailmassa tahansa.


Pertti Pietarinen: Kissa Kiiskinen sankarina ja muita satuja
Kuvitus: Ulla Thynell
Kustannus: Aurinko Kustannus 2014
Mistä: Yllätyksenä kustantantajalta


Muokattu 9.9.2014

Zaida ja lumienkeli yhdistää arkea, maagista ja kummitustarinaa

Saku Heinänen: Zaida ja lumienkeli
Kuvitus: Saku Heinänen
Kustannus: Tammi 2014
207 s.
Lyhyesti: Maagisen ja realismin yhdistävä kuvaus yksitoistavuotiaan, Etelä-Amerikasta adoptoitun Zaidan elämästä ja sen herättämistä kysymyksistä yhden kouluvuoden aikana. Mikä on olemassa, onko hyvä olla samanlainen, onko asioissa enemmän kuin ulkopuolelle näkyy? Hieno kirja moniuloitteisten teemojensa vuoksi, jotka jäävät pohdituttamaan.

Reipas. Minä en pidä koko sanasta. Se kuulostaa samalta kuin iloinenpas, onnellinenpas, kuin nieleskelisi kyyneleitä ja väittäisi että onpas, onpas kaikki ihan hyvin. 

Zaida on yksitoista, adoptoitu, professori-isän ja kääntäjä-äidin ainoa lapsi. Vanhemmat ovat jo aavistuksen iäkkäämpiä, lempeitä ja viisaita, mutta tietenkään heille ei voi kertoa kaikkea mitä elämässä tapahtuu. Epätavallisista kohtaamisista puistossa samanikäisen tytön kanssa, kiusaamisesta, pettymyksistä kavereihin, tai mukavasta pojasta, Otosta, joka puolustaa Zaidaa muita vastaan.

Kirjassa on monta kiinnostavaa teemaa, joista yhdessä kutoutuu eheä, puhutteleva tarina. Yksi keskeisistä on kysymys siitä, mikä on olemassa? Kuinka varmasti voimme sanoa, ettei jokin ole olemassa ja jokin muu on? Onko enkeleitä? Mitä tapahtuu kuolleille? Voiko jokin olla suurempi sisältäpäin kuin ulkoapäin?

Paikoin tunnelma yltyy maagisuudessaan jopa kummitustarinaksi, juuri sopivan jännittäväksi.

Ja sitten on realismi, koulu ja kiusaaminen, joka kuvataan viiltävästi, adoptoidun lapsen sieluun heitellään miekanteräviä sanoja. Näitä kohtia, samoin kuin koulumaailman raakuudesta ja ankeudesta oli paikoin vaikea lukea. Opettajakin onnistui olemaan kuin käärme, ja kavereihin pettyminen viimeinen pisara.

Silti näistäkin kohdista noustaan valoon. On kiinnostavia henkilöhahmoja, joihin lukija kiintyy ja jotka muodostavat toistensa kiinnostavia vastakohtia. On isä ja vastapainona hänen boheemi veljensä, unelmien ja luovuutensa innoittama ja toisaalta uuvuttama. Kuten Zaidan äiti sanoo: Pelkkien lahjojen varassa ei ole hyvä elää. … Lahjakkuutta pitää osata käyttää, ja antaa sen avulla muille jotakin.

Ja on kavereita ja ystävyyttä, vaikkakin yllättävältä taholta. On koiran ja ihmisen välinen suhde, ja turvalliset vanhemmat.

Heinänen kuvaa hienosti ja lämpimästi yhden lapsen perheen arkea ja yhdessäoloa. Adoption teemoihin hän ei syvenny pintaraapaisua kummemmin, erilaisuuden ja samanlaisuuden teemaa pohditaan hieman. Sisaruksen puuttuminen ja pieni suku sen sijaan mietityttävät Zaidaa enemmänkin.

Pidin erityisesti tavasta, millä tavoin pienet, lyhyet hetket kuvataan, ympäristö, näkymä, tuntuma. Ympäristönä on kivikaupunki, oma entinen palvelijanhuone sekä aitojen takana oleva korttelin kokoinen puisto. Puistossa Zaida pääsee sukeltamaan salaperäisessä seurassa luontoon ja lumen satumaiseksi lumoamaan maisemaan, joka muuttuu hetkestä toiseen. Kivikaupungin ja luonnon välinen jännite on kiinnostavaa, ja riveiltä huokuu kaipuu luontoon ja rauhaan, mihin on helppo samaistua.

Oli kuitenkin hyvä, että kirja sijoittui nimenomaan kaupunkiin ja keskustaan, ratikoineen ja pienine kivipihoineen. Luonnon ja kaupungin jännitekin tavallaan alleviivaa pohdintaa todellisuuden ja unen, tai miksi sitä nyt kutsuisikaan, välillä. Ja joskus uni muuttuukin todeksi, yllättäen, yllättävältä taholta...

Alkusyksyn auringonpaiste tuntui ohueksi kauhtuneelta. …
Kuvittelin kaupungin pakkasen pihteihin.

Yhden sivun elävät ja tarkat mustavalkokuvitukset, jotka ovat Heinäsen omia, luovat kirjan tapahtumille ja henkilöille ulkoasun. Kirja olisi ollut hyvä ilman niitäkin, mutta ne sopivat kirjan tunnelmaan hienosti.

Zaida ja lumienkeli herätti tämän bloggarin pitkästä bloggaustauosta. Kesällä pääsin mm. edellisen postauksen maisemiin, Saimaalle melomaan, mikä oli paratiisi, ja muutenkin metsittymään aika lailla kokonaan.

En osaa sanoa millaiseksi blogin julkaisutahti nyt syksyllä muodostuu, mutta uskon että suunnilleen vanhaan tapaan edetään. Itse olen juuri saanut valmiiksi ensimmäisen oman käsikirjoitukseni, jonka kirjoittaminen oli mukaansatempaavaa, innostavaa, kaikennielevää… Johonkin energia on hyvä purkaa, ja on onni saada uppoutua tekstiin niin täysin.

Hyvää loppukesää ja innostavia lukuhetkiä kaikille!

Saku Heinänen: Zaida ja lumienkeli
Kuvitus: Saku Heinänen
Kustannus: Tammi 2014
Mistä: Kiitos kustantajalle

Herra Lemu

David Walliams: Herra Lemu (orig. Mr. Stink)
Kuvitus: Quentin Blake
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Kustannus: Tammi 2014
256 s.
Lyhyesti: Noin 10-vuotiaille (oma mielipide) ja siitä ylöspäin suunnattu hassu ja humortistinen mutta aiheiltaan viiltävä kuvaus resuisesta kulkurista, yksinäisestä ja erilaisesta tytöstä ja nykypäivän Englannista.

Chloe ei tiennyt herra Lemusta mitään. Sinä päivänä kun hän pysähtyi juttelemaan herra Lemun kanssa ensimmäistä kertaa, hän kuitenkin tiesi, että tämä näytti siltä että tarvitsee Chloen viiden punnan seteliä paljon enemmän kuin hän itse. 

Lisäksi herra Lemu näytti yksinäiseltä, ei pelkästään siltä että oli yksin, vaan myös sisimmässään yksinäiseltä. Chloelle tuli siitä surullinen olo. Hän tiesi vallan mainiosti, miltä tuntui olla yksinäinen. Chloe ei oikein pitänyt koulusta. (…) Kotonaan Chloe ei tykännyt olla. Olipa hän missä tahansa, paikka tuntui väärältä. 

Herra Lemu on humoristinen, hassu, välillä ylitseampuva mutta aiheiltaan raastava tarina, jonka päähenkilöinä ovat 12-vuotias Chloe sekä puiston penkiltä löytynyt, kaikkien kaukaa kiertämä koditon herra Lemu. Chloe majoittaa haisevan kulkurin salaa puutarhavajaan, ja heidän välilleen syntyy poikkeuksellisen yhteys. Molempien yksinäisyys koskettaa toista, molemmat saavat toisiltaan lohtua ja rohkaisua. Chloen elämää varjostaa hänen hallitseva äitinsä, joka ei usko tyttäreensä vaan vertaa häntä jatkuvasti toiseen, täydelliseen tyttäreensä, josta Chloe eroaa kuin yö päivästä. Nujerrettu isäkään ei pysty tytärtään auttamaan. Herra Lemun kautta Chloe löytää elämästä kuitenkin uusia sävyjä. Äidin prykiminen poliittiselle uralle vie heidät kaksi uskomattomiin tilanteisiin, ja yhdessä he löytävät vahvuutta. Aina ei kaikki kuitenkaan mene niinkuin toivoisi, eikä toisen elämästä voi päättää, tämän saa Chloekin huomata.

Vaikka aihe on monin tavoin viiltävä, se on peitelty värikkääseen peittoon: Kaiken yllä on humoristisuus ja yliampuvuus, joka tekee tarinasta paikoin farssin. Lukiessa saikin nauraa monta kertaa hersyvästi. Quentin Blaken omintakeinen, tyyliltään pilapiirroksia muistuttava kuvitus alleviivaa huumoria.

Tarinasta voi nostaa monia monia säikeitä (itselleni vieraasta) Britannian yhteiskuntatarkastelusta henkilökohtaisiin kasvutarinoihin. Minua puhutteli eniten äiti-tytär-suhde. Se, että Chloe poikkeaa niin rajusti tehokkasta äidistään, on vaikea asia molemmille. Äiti ei todellakaan osaa arvostaa Chloen ominaisuuksia; herkkyyttä, hyväntahtoisuutta, mielikuvitusta. Toinen koskettava säie kirjassa oli yksinäisyys, niin Chloen kuin kulkurinkin, ja se, miten ihmiset suhtautuvat sellaisiin, jotka ovat jollain tavoin erilaisia. Chloe on ylipainoinen ja ujo, herra Lemu yhteiskunnan rattaista syrjäytynyt, traaginen ja suruunsa pakahtuva, samalla rohkeasti omaa tietään kulkeva esikuva ja Chloen voimahahmo. Kirja osoittaa myös, että ihmiset laumana ovat valmiita kääntämään kelkkansa nopeastikin jos ihminen itse vain ottaa ja vaatii paikkansa.

Vaikka kirjan mainitaan sopivan 7-vuotiasta ylöspäin, hilaisin itse ikää lähelle kymmentä vuotta. Kirja on monin paikoin liian ulkonäkökeskeinen, ja Chloen, äidin tai sisaren Chloeen suuntaama ulkönäkö- ja muu kritiikki on mielestäni liian raakaa vielä 7-vuotiaalle. Onko niin, että Suomessa lapset ovat kauemmin lapsia, ja onnistuvat välttämään näin rankkoja vertailuja tai oman itsensä kyseenalaistuksia? Toisaalta Chloe on 12-vuotias! Se olisikin jo parempi kohderyhmä kirjalle. Jos lapsi on vielä tietämätön yhteiskunnan ikävimmistä puolista, kuten joidenkin ihmisten pyrkyryydestä ja valtataistelusta (mm. Chloen äiti), kiusaamisesta ja jatkuvasta arvostelusta tai yhteiskunnan epätasa-arvosta, joka ehkä Britanniassa on vielä selvempää kuin Suomessa, ei niitä ole syytä kirjankaan kautta lapsen elämään kiirehtiä. Ehkä kannattaa selata kirjaa ensin itse, ja sitten päättää, häirisevätkö nämä teemat ja piirteet.

Herra Lemun kuoren alla piileva salaisuus on kuitenkin hieno käänne juonen kaaressa, ja osoittaa, että ihmisen ulkokuoren alla on hyvin usein jotain muuta kuin ensi näkemältä olettaisi. Myös perheen keskinäisestä dynamiikasta ja sen kehittymisestä lukeminen kiinnostaa, ja lukijana saa lopulta iloita perheen puolesta.

Koska yliampuvuus on kirjan clue, tuntuvat omat huolet tämän tarinan rinnalla varmasti kevyiltä.

Melkein 8-vuotiaalta kehut kirjasta, joka oli kuulemma kaikin puolin hyvä, "paitsi se äiti"!

Kirjalle on naurettu mm. Lumiomenassa, hemulin kirjahyllyssä, Paulan Luen ja kirjoitan - sekä Anna minun lukea enemmän -blogeissa. Keskiverroin kaikki ovat tuntuneet nauttivan kirjasta suuresti.

Lokoisaa pääsiäistä!

David Walliams: Herra Lemu
Kuvitus: Quentin Blake
Kustannus: Tammi 2014
Mistä? Arvostelukappale.
Tähtiä 3 / 5

Sylvia Schopf: Ollaanko kuitenkin kavereita?

Sylvia Schopf: Ollaanko kuitenkin kavereita? (orig. Mit dem spielen wir nicht! 2009)
Kuvitus: Manfred Tophoven
Suom. Terhi Raumonen
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2010
Summa summarum: Tärkeä kirja kiusaamisesta, nimittelystä ja ryhmän ulkopuolelle jäämisestä. Auttaa ymmärtämään miltä kiusaaminen tuntuu. Aiheutti keskustelua sekä 4- että 7-vuotiaassa kuulijassa. Suosittelen!



Eine deutschsprachige Rezenzion über das Buch Mit dem spielen wir nicht! - siehe unten. 

Kirjamessujen tämän vuoden teemamaana oli Saksa, mikä ilahdutti minua tosi paljon, koska olen koulutukseltani mm. saksan ope ja minulla on kulttuuriin ja kieleen jonkinlainen rakkaus-viha-suhde (tässä järjestyksessä). Niinpä olin onnellinen, kun pääsin messuilla seuraamaan keskusteluja Saksaan liittyen, ja samalla pläräämään saksankielisiä lastenkirjoja. Mieluiten kirjoittaisin tähän nyt asiantuntevan artikkelin saksankielisestä lastenkirjallisuudesta, mutta koska en ole tiedoissani nyt ihan :) sillä tasolla, tyydyn esittelemään muutaman meillä kotona olevan alunperin saksankielisen lastenkirjan, joista ensimmäinen, Sylvia Schopfin Ollaanko kuitenkin kavereita? käsittelee kiusaamista ja ryhmän ulkopuolelle jättämistä.

Eetu ja hänen ystävänsä keksivät jatkuvasti uusia kepposia, joilla kiusata Juhoa. He piilottavat hänen sisätossunsa, ottavat häneltä leluja pois, nipistävät ja tuuppivat häntä, ja pian muutkin lapset nimittelevät Juhoa kakkahousuksi. Satu kieltää sen, mutta sen jälkeen he nimittelevät häntä salaa ja kuiskaten. Kun Juholta pääsee pari harminkyyneltä, häntä pilkataan itkupilliksi.

Juho joutuu päiväkodissaan silmätikuksi ja kolmen pojan kiusaamaksi. He härnäväät ja piikittelevät Juhoa milloin mistäkin, ja vähitellen koko ryhmä hyljeksii häntä. Juho ei uskalla kertoa tilanteesta kenellekään aikuiselle, vaan uskoo, että hänessä on varmasti jotain vikaa. Vähitellen Juhon on yhä vaikeampi raahautua aamuisin päiväkotiin.

Onneksi ryhmään tulee uusi poika, Oliver, joka kertoo lopulta päiväkodin hoitajalle, miten Juhoa kiusataan. Hoitaja keksii saman tien taputusleikin, jossa yksi lapsista joutuu kehän ulkopuolelle ja yrittää turhaan päästä mukaan leikkiin. Leikin kautta lapset ymmärtävät, kuinka pahalta tuntuu jäädä ryhmän ulkopuolelle ja miten tärkeää on ottaa kaikki mukaan. Juho uskaltaa vihdoin kertoa asiasta äidilleen ja kiusaaminen loppuu. Oliverista Juho saa itselleen uuden, hyvän ystävän.

Ostin kirjan aikoinaan sen supertärkeän teeman vuoksi, ja sen varalta, että jotakuta lapsistani joskus kiusattaisiin. Nyt kun olemme lukeneet kirjaa moneen kertaan, olen tajunnut yhä paremmin kirjan tärkeyden ihan jokaiselle lapselle: Kirja ei kosketa vain kiusatuksi tulevaa, vaan myös kiusaajia ja niitä muita lapsia, jotka eivät puutu kiusaamiseen. Jokainen lapsi näkee tai kokee joskus tilanteen, missä toista (tai itseä) kiusataan tai ei oteta leikkiin mukaan, ja kuten tyttäreni sanoi, silloin "ei oikein uskalla sanoa mitään". Sivusta puuttuminen kiusaamiseen on hirveän vaikeaa ja vaatii valtavaa rohkeutta. Tämä kirja auttaa ymmärtämään ulkopuolelle jätetyn tunteita, antaa mallin siihen, miten tilanteesta voi kertoa aikuiselle, ja mitä sitten, jos itse joutuu nimitellyksi kantelupukiksi.

Runsaan kuvituksen vuoksi kirja sopii jo pienille, ja meillä kirjasta pitävät sekä juuri 4 vuotta täyttänyt että 7-vuotias. Jo 4-vuotias osasi jutella tilanteista, joissa joku ei ole päässyt leikkiin mukaan. Antoisa ja tärkeä kirja ja keskustelunavaaja siis niin vanhemmille kuin päiväkotien ja alaluokkien kasvattajillekin, ja kirja, jonka soisin osuvan jokaisen lapsen kohdalle!

Manfred Tophovenin kuvitus kirjaan on realistinen ja onnistuu pukemaan Juhon tunteet ja ulkopuolisuudentunteen hyvin kuviksi.

Kirjan lopussa on vielä kasvattajille osoitettua pohdintaa ja vinkkejä kiusaamistilanteiden käsittelyyn.



Saksankielinen arvio kirjasta löytyy Aintschels Produkte- und Bücherweltistä. 

-----------------
Weil Deutschland das Themaland auf der diesjährigen Buchmesse (24.-27.10.2013) in Helsinki war, habe ich Lust bekommen, über ein paar deutschsprachige Kinderbücher die wir zu Hause haben eine Vorstellung zu schreiben. Und weil es manchmal interessant ist über den geografischen und sprachlichen Grenzen auszustrecken, schreibe ich diesmal kurz auch auf Deutsch. Diesmal also Sylvia Schopfs Mit dem spielen wir nicht!, in dem es um Schikanieren und Ausgrenzung eines Kindes aus der Gruppe geht. Die Hauptfigur ist ein Junge, der von seinen Kindergartenkameraden gehänselt wird. Allmählich wird die Situation so schlimm, das der Arme gar nicht mehr in den Kindergarten will. Er traut sich auch nicht, Erwachsenen über die Situation zu erzählen. Zum Glück bekommt er einen Freund, der endlich der Erzieherin über das Schikanieren erzählt. Durch ein Spiel verstehen andere Kinder letztendlich auch, wie weh es einem tut, aus der Gruppe ausgeschlossen zu werden, und die Situation verbessert sich. 

Ich habe das Buch für den Fall besorgt, dass einer von meinen Kindern eines Tages schikaniert werden würde, aber als wir jetzt das Buch schon mehrmals gelesen haben, habe ich verstanden, wie wichtig das Buch für alle Kinder ist! Jedes Kind ist wohl irgendwann in der Situation, in der er zuschauen muss wie jemand regelmässig von anderen geärgert wird. Es ist eine sehr schwierige Situation und verlangt vom Kind enorm viel Mut, sich da entgegenzusetzen. Mein 7-jährige hat gesagt, dass sie sich nicht traut, in solchen Situation etwas zu sagen. Das Buch bietet also sehr gute Anlässe für Besprechung mit dem Kind und ist ein ideales Mittel, das Schikanieren in den Kindergärten oder Schulen zu bearbeiten. 

In meinem Blog gibt's auch einige Rezensionen auf English - leider nicht viele, da meine Leser hauptsächlich in Finnland sind. Ich schreibe aber auch in der Zukunft gerne ab und zu entweder auf Englisch oder Deutsch, und höre gerne, falls du über ein bestimmtes Buch auch in einer anderen Sprache als Finnisch lesen möchtest!

Christine Nöstlinger: Erityisen ihana Tomaanien elämää

Christine Nöstlinger: Tomaanien elämää
Alkuteos: Das Leben der Tomanis 1976
Kuvitus: Helme Heine
Suomennos: Auli Hurme-Keränen
Kustannus-Mäkelä 1989, 24 s.

Tomaanien elämää on kirja, jonka toivoisin sattuvan kaikkien käsiin! Se kertoo erilaisuudesta, kiltteydestä, suvaitsevaisuudesta, lähtemisestä, normien ja rajojen rikkomisesta... Kaikesta sellaisesta mitä on hyvä miettiä aika ajoin ja samalla ravistella tomuja päältään

Kenelle? Jo pienelle lapselle sopiva kuvakirja, mutta parhaimmillaan, kun lapsen kanssa voi keskustella erilaisuudesta.

Äiti-Möttönen veti tyttärensä esiin kaalikasan alta, tarttui heitä kädestä ja lähti kaupasta. 
"Mikseivät ihmiset pidä meistä?" Laila kysyi.
Äiti-Möttönen ei vastannut. Hän juoksi tyttäriensä kanssa kotiin. Kotona hän istui keittiön pöydän ääreen ja itki. Hän itki vielä silloinkin, kun isä-Möttönen tuli kotiin työstä. 
"Pitäisikö meidän muuttua taas sellaisiksi kuin olimme aikaisemmin?" Laila kysyi.
"Jos oikein kovasti yritämme, se ehkä onnistuu!" Leila sanoi. 
Silloin äiti-Möttönen pyyhki kyyneleensä ja huudahti. "Ette te ole tuhmia! Ei teidän tarvitse muuttua! Pysykää vain sellaisina kuin olette!"

Tomaanien elämää on tarina kahdesta kiltistä tytöstä, jotka virkkaavat patalappuja, saavat pelkkiä kymppejä eivätkä koskaan unohda sanoa ole hyvä ja kiitos. He asuvat omakotitalossa, muiden täsmälleen samankaltaisten omakotitalojen joukossa.


Eräänä päivänä isä tuo tyttärilleen tomaani-kirjan. Tytöt ihastuvat kirjaan niin, että uppoutuvat siihen jokaisella liikenevällä hetkellä. He alkavat loikoilla ruohikossa ja kiipeilevät naapurin kirsikkapuussa. Nauravat, hyppivät ja heittävät kuperkeikkoja. Ihan kuten kirjan tomaanitytökin.

Eräänä päivänä tytöt heräävät muuttuneina: kirkkaansinisinä, takapuolissaan hännäntupsut ja tukka pörrössä. Äiti häpeää tyttäriään ja piilottelee heitä sisällä. Eräänä päivänä hän kuitenkin rohkaistuu lähtemään heidän kanssaan ostoksille. Tuloksena on mellakka. Tyrmistyneet naapurit eivät suvaitse liian erilaisia tyttöjä, "hirviöitä".

Isä ja äiti tekevät päätöksensä. Isä-Möttönen ottaa perheen neljä pankkikirjaa, kaksi säästöpossua, vihkisormukset, helminauhan ja kymmenen liemikuutio-osaketta, myy kaiken ja ostaa veneen. Seuraavana yönä isä ja äiti opettelevat tomaanikirjan ulkoa ja onnistuvat muuttumaan tyttäriensä kaltaisiksi. Sitten he marssivat rantaan.

Rannalla seisoi paljon ihmisiä. "Seis", he huusivat. "Älkää lähtekö pois, teidät pitää panna lukkojen taakse, tehän olette skandaali!"

Mutta Möttöset ovat jo kaukana. Viikon kuluttua Möttösten taloon muuttaa uusi perhe, jolla on kaksi kilttiä tyttöä, jotka saavat koulusta pelkkiä kymppejä, ja pikkuhiljaa naapurit unohtavat tyrmistyksensä. Mutta joskus joku kalastaja kertoo kuulleensa mereltä naurua, rummutusta ja kitaransoittoa, ja silloin hän pelkää.

Pidän kirjassa kaikesta! Paitsi Helme Heinen humoristissta kuvituksesta, niin etenkin kirjan rohkeudesta ja kannustuksesta elää juuri itselle sopivaa elämää. Se mikä sopii jollekin ei sovi toiselle, eikä ole olemassa kovinkaan paljon rajoituksia, joiden mukaan elämä pitäisi järjestää, vaikka helposti siltä tuntuukin. Kirja herättää kysymyksiä. Saavatko lapset olla lapsia, ja ovatko hyvät tavat tai kiltteys niin tärkeitä? Mikä on sovinnaista, ja onko väliä mitä muut ajattelevat? Hyväksymmekö toisten erilaisuuden? Ja uskallammeko itse olla omia itsejämme?

Tämä ihana kirja saa ensimmäisenä blogissani viisi tähteä!

*****

Christine Nöstlinger (1936-) on rakastettu itävaltalainen kirjailija, joka on saanut muun muassa maailman rahallisesti suurimman lasten- ja nuortenkirjapalkinnon, Astrid Lindgren -muistopalkinnon sekä kansainvälisen Hans Christian Andersen -palkinnon, jota luonnehditaan lastenkirjallisuuden Nobel-palkinnoksi. Astrid Lindgren -muistopalkinnon raati totesi v. 2003 Christine Nöstlingerin olevan Astrid Lindgrenin veroinen lasten oikeuksien puolustaja ja auktoriteettien vastustaja, jonka humoristiset kirjat kertovat muun muassa "tytöistä, jotka yrittävät pyristellä irti perinteisistä rooleista ja lapsista, jotka taistelevat saadakseen tarpeensa kuulluiksi." Lue koko arvostelu täällä.

Olen arvostellut blogissani myös Helme Heinen toisen kuvittaman kirjan, Matka yöhön ja uneen (Kustannus-Mäkelä 1989). 


Muokattu 27.4.2012