Kolme iloista rosvoa -äänikirja (ja vähän teatteria)

Thorbjörn Egner: Kolme iloista rosvoa -äänikirja
Kustantaja: WSOY 2009
Lukija: Kauko Helovirta
Musiikki: Leena Hurri, laulu, ja Matti Wallenius, kitara

Kuvassa Kolme iloista rosvoa -kirjan kansi (WSOY 2009)

Yksi parhaista lastenkirjoista ja samalla myös oman lapsuuteni ihanimmista muistoista liittyy Thorbjörn Egnerin Kolmeen iloiseen rosvoon, Kasperiin, Jesperiin ja Joonataniin. En muista, luinko satua, jonka Egner kirjoitti vuonna 1957 ja joka ilmestyi suomeksi Aila Meriluodon suomentama vuonna 1972, mutta sen muistan - kuten niin moni muukin ikäiseni - miten kävin katsomassa sen teatterissa pienenä. Tänä vuonna Egnerin syntymästä on kulunut muuten 100 vuotta, joten juhlavuottakin vietetään!

Näistä syistä olen hamstrannut meille niin äänikirjan (WSOY 2009) kuin kirjankin (WSOY 2009) ja kävin tyttäreni kanssa katsomassa Kaupunginteatterissa viime keväänä Kolme iloista rosvoa. Teatterissa viimeinen esitys meni jo loppukeväällä, traileri esityksestä on vielä nähtävissä YouTubessa.

Näytös oli toki hyvä, tehtiinhän se Kaupunginteatterin arsenaalilla ja paneutumisella, ja lavasteet olivat hurmaavan nostalgiset. Oli mahtavaa nähdä omasta lapsuudesta tuttu näytelmä, ja se täyttikin monin tavoin odotukset! Mutta silti mietin, että etenkin puoliaikaan asti sirkusta ja meininkiä oli hieman liikaa, ja rauhallisempikin tahti olisi riittänyt. Mukana olevia hahmoja olisi voinut karsia muutaman, jotta rosvoille ja muille päähenkilöille olisi jäänyt vielä enemmän tilaa. Ihmettelin myös, miksi laulujen tempo oli niin nopea. Paikoin esitys oli kuitenkin loistava, ja se täytti myös lapsikatsojan odotukset.

Lapsikatsojalla nimittäin oli huimasti odotuksia ja perhosia vatsassa! Ennen näytelmää olimme kuunnelleet tarinan äänikirjaa AINA autossa istuessamme vajaan vuoden ajan. Ja tuleehan niitä kertoja vajaassa vuodessa, huh! Lopputuloksena varmaankin sadoista kuuntelukerroista minäkin olen oppinut melkein joka ikisen laulun ja kohdan niin hyvin ulkoa, että kun nyt luen kirjaa, minulle tulee hassuja hetkiä, että tiedän selkärangasta, mikä sana seuraa nykyistä ja osaan jäljitellä lukija Kauko Helovirran äänenpainoja ja -sävyjä tarkasti. Parhaita kohtia lapsen mielestä - tulipaloa, Topiaan syntymäpäiviä, eläköön-laulua - on kuunneltu loputtomasti.

Kaikki kunnia Kauko Helovirralle, hän lukee äänikirjan loistavasti. Hänen ansiostaan kuuntelu on ollut miellyttävää, ei yhtään ärsyttävää. Musiikista huolehtivat Leena Hurri (laulu) ja Matti Wallenius (kitara), ja musiikki on kaikin tavoin hyvää, mutta silti: laulujen yli olisi kyllä jo tehnyt jo mieli hyppiä, Helovirran lukeman tekstin yli ei koskaan. Mikään ei ärsytä, kaikki on kohdallaan. Hahmot ovat sympaattisia, ääni on pehmeä ja rauhoittavan matala, ja nappaa silti huomion. Etenkin Kasperin, Sohvi-neidin, vanha Topiaan ja poliisimestari Paavalin ääniroolit ovat todella mainioita.

Äänikirja on hirveän herkkä asia. Minua ärsyttää helposti kovin moni asia: liian yksitoikkoinen ääni, naislukijan liian korkea ääni, pilkuttomuus lukiessa, tarinan henkilöiden liian samantapainen puhetapa... Joskus alussa lupaavalta vaikuttava alkaa ärsyttää melko pian. Ja äänikirja tuntuu olevan kovin henkilökohtainen asia, sillä miten muuten voisi selittää, miksi toista ärsyttävät lukijat, jotka toiselle ovat klassikkoja.

Kauko Helovirran Kolme iloista rosvoa on minulle selkeästi yksi parhaista äänikirjoista, joita olen kuunnellut. Ja Thorbjörn Egnerin vuonna 1957 kirjoittama kirja yksi sympaattisimmista lastenkirjoista joita tiedän.


Mutta miten tyttäreni on jaksanut kuunnella tarinaa niin loputtoman paljon? Näin hän perustelee asiaa:

Mä tykkään tästä, koska tämä on välillä kiva ja välillä jännä.

Paras kohta on se, kun syttyy tulipalo. Ja Topiaksen synttärit.
Ja toiseksi paras kohta on se, kun ne rosvot varastaa raitiovaunun ja syö leivokset.

Paras laulu on se, missä poliisimestarin vaimo laulaa vankilassa oleville rosvoille.

Kivoimmat ihmiset ovat pikku Kamomilla sekä vanha Topias, koska se on niin kiltti ja viisas. Myös leijona on tosi kiva, kun se on niin kiltti.

Rosvoista ja Sohvi-tädistä en tykkää niin paljon, kun Sohvi-neiti on niin topakka ja rosvot varastavat. Mutta kun ne varastaa Sohvi-neidin, se on kiva.

Parasta teatterissa oli se kohta, kun Kasper hyppäsi leijonan laatikon päälle, missä se nukkui.

----

Etelä-Norjassa on muuten Kardemumman kaupunki, jossa olisi mielenkiintoista käydä. Mikäli ymmärrän norjankielisen tekstin oikein, pikku kaupungissa on 33 taloa, ja siellä voi myös yöpyä. Olisiko yksi yöpymispaikoista poliisimestari Paavalin talon yhteydessä oleva selli??

Mitä sinä pidät Kolmesta iloisesta rosvosta? 

Tarinatie - Tarinoita silmälle ja korvalle

Hugh Lupton: Tarinatie. Tarinoita silmälle ja korvalle
Kirjan alkuper. nimi: The Story Tree - Tales to Read Aloud
Kuvat: Sophie Fatus
Suomennos: Riitta Oittinen
Suomen YK-Liitto ja Pieni karhu, 2001
63 sivua

Minulle on luettu ja kerrottu paljon satuja. Muistan äitini ennen kaikkea lukeneen niitä (ja onpa hyllyssäni vieläkin tallella TUO satukirja, koiran pureksima irtosivuinen ja piirrelty Kansojen Satuja vuodelta 1957), mutta isälläni oli tapana kertoa itse keksimiään tarinoita. Ne alkoivat aina sanoin: Olipa kerran tyttö ja poika joiden nimet olivat... (minä ja veljeni). Vaikka olinkin välillä tuskastunut satujen arkirealismiin, nautin niiden kuuntelusta - koskaan ei tiennyt minne seuraava virke vie ja mitä satujen sankarit tällä kertaa keksivät.

Minä ehdottomasti ihailen ihmisiä jotka osaavat kertoa tarinoita. Itse en ole siinä kovinkaan hyvä, vaikka tyttäreni säännöllisesti vaatiikin minulta kummitustarinoita (etenkin teltassa nukkuessamme). Luulisi että harjoitus kohentaa taitoja, mutta ei... Aloittaessani virkkeen en itsekään tiedä miten se, saati sitten koko tarina loppuu. Lausutut sanat tömpsähtelevät ilmaan, ja siinä ne sitten roikkuvat odottaen järkeen käypää jatkoa. Takaisinkaan niitä ei voi ottaa. Joskus lopputulos on ok, mutta yleensä vähän kummallinen. En ikään kuin näe tarinaa edessäni ilman paperia mille sen voin kirjoittaa tai kirjaa josta sen voin lukea. En voi siis suoranaisesti sanoa nauttivani tarinoiden suullisesta kertomisesta.

ONNEKSI on olemassa lukemattomia satukirjoja. Kuten Suomen YK-Liiton ja Pienen Karhun kustantama Tarinatie, jonka suomentaja Riitta Oittinen on tehnyt hienoa työtä. Tarinat sopivat suuhun niin hyvin, että välillä annan kirjoitetun olla vain pohjana ja kerron satua kuin omia sanoin. Se tuo tervetullutta vaihtelua niin lukijan kuin pikkukuuntelijankin arkeen ja antaa illuusion itse kerrotusta sadusta.

Kuten Oittinen esipuheessaan sanookin:

... Kuvakirjojen kirjoittaja ja kääntäjä joutuvat työssään alinomaa pohtimaan tekstien ääneen luettavuutta. Tarinoiden kielen pitääkin luistaa kielellä, olla ääneen lukevan aikuisen suuhun sopivaa. Erityisen tärkeässä asemassa silloin on rytmi, joka syntyy esimerkiksi keinuvan toiston avulla. 

Tarinatiessä on seitsemän tuttua ja vähän tuntemattomampaa satua ympäri maailmaa (maat on mainittu kirjassa). Kuten Kolme kilipukkia (Norja), Pieni puuropata (Saksa), Pieni kirjava kana (Englanti), ja sitten minulle tuntemattomat: Kukonpoika Hopu-Hop (Venäjä), Lumoava laulu (afroamerikkalainen), Matkivat apinat (Intia) ja Sininen takki (juutalainen). 

Meidän oma suosikkimme on ehkä hauska intialainen Matkivat apinat. Siinä apinat varastavat kauppiaan hatut, ja ovat ajaa kauppiaan hulluuuden partaalla matkimalla hänen epätoivoisia yrityksiään saada hatut takaisin. Lopulta kauppias viskaa tuskastuneena omankin hatun päästään ja jatkaa matkaa - ja apinat viskaavat hattunsa tietysti perässä. 

Ja tottahan toki kolme kilipukkia ja peikko -tarina on aina yhtä jännittävä! Sen sijaan Pieni kirjava kana -satu, tiedättehän, missä kana pyytää apua leipomiseen ja kaikki kieltäytvät kunnes joukolla muka oltaisiin syömässä valmista leipää mutta kana popsiikin sen itse - ei kuulu suosikkeihini. 

"Sadut ruokkivat lapsen mielikuvitusta. Ne kertovat elämän perustotuuksia symboleina, jotka ovat ihmiskunnan yhteistä omaisuutta. Lapsen kanssa luetut tarinat ja niiden avulla käydyt keskustelut ovat myös tärkeitä lapsen henkiselle kasvulle. Satujen kautta lapsi oppii pohtimaan hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää. Tarinoiden kautta lapsi oppii ymmärtämään, millaisia oikeuksia ja velvollisuuksia hänellä on elämässään." 

***

Kerrotko sinä satuja ja tarinoita? Minkälaisia? Mikä satu on sinun tai lapsesi suosikki? Jokin yllämainituista vai jokin aivan muu?

Ps. Niin ja kuvitus - se on mainiota. Kuten kuvista näkee, kuvitus ei pysähdy aloilleen vaan kuljettaa tarinaa eteenpäin mahduttaen aukeamalle monta tarinan vaihetta. Kuvat ovat värikkäitä ja iloisia.