keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Loistava Maan alaiset

Sanna Isto: Maan alaiset
Kuvitus: Sami Saramäki
Kustannus: WSOY
335 s. 
Lyhyesti: Ahmimisikäisille loistava, Finlandia-palkintoehdokkaana ollut romaani Suomenlinnasta ja ervineistä eli tunneleissa elävistä eläimistä, jollaisia ihmissilmä ei ole koskaan bongannut, sekä siitä, millaista olisi jos elämä muuttuisi yhdessä yössä mitä mielikuvituksellisimmalla tavalla. Niin hyvä! 




Silloin Metuli huomasi, että pöydän toisessa päässä olevalla tuolilla istui joku. Olennolla oli päässään valkea peruukki, samanlainen kuin 1700-lukua esittävissä maalauksissa huoneen seinällä. Mutta peruukin alta eivät näkyneet ihmisen kasvot, vaan tummanpuhuvat erwinin kasvot terävine kuonoineen ja pistävine nappisilmineen. Metuli säpsähti hieman. (s. 75)

Eräänä yönä Metuli näkee kaameaa unta vihamielisistä eläimistä. Eikä kauheus lopu aamullakaan. Hänet nähdessään sisaren kasvoilla näkyy inho ja pelko, ja isä huitoo häntä vimmaisesti henkarilla. Mikään ei auta, on kuin he eivät ymmärtäisi hänen puhettaan. Lopulta Metuli huomaa itsekin: hänen vartaloaan peittää ruskea suomujen peittämä iho, hänen kyntensä ovat terävät ja valtavat, ja kaiken kruunaa pitkä ja vahva häntä. 

Tästä alkaa Metulin seikkailu ervinien eli Suomenlinnan maanalaisissa käytävissä asustavien kummallisten eläinten yhteiskunnassa. Mitä ihmettä Metulille on tapahtunut? Ja keitä ervinit oikein ovat? Sen selvittäminen saati sitten sopeutuminen maanalaiseen elämään ei käy Metulilta helposti. Ihmisten pariin Metulilla ei ole enää asiaa, mutta ei hänellä myöskään ole mitään aikeita jäädä loppuiäkseen erviniksi. 

Sanna Iston uusin, lasten- ja nuorten Finlandia-palkintoehdokkaana ollut Maan alaiset on huikean jännittävä ja mielikuvituksellinen tarina, jossa on erinomaisen kekseliäs juoni. Niin hyvä, että yöunet lyhenevät pakostakin. 

Miljöö on huippukiinnostava: kesäinen Suomenlinna, sen salaiset oikopolut, historiaa tihkuvat sisäpihat, sileät auringon kuumentamat kalliot ja suojaiset uimarannat - ja mikä parasta, niiden alle ja lomaan kätkeytyvät tunnelit, joihin yksikään ihmisen katse ei ole koskaan yltänyt.

Ervinien yhteiskunta on monimuotoinen ja hupaisa. Historialliset faktat vuoden 1808 Suomen sodasta ja Viaporin tuolloisesta komentajasta Cronstedtistä, jonka käsissä Suomenlinna antautui Venäjälle hämmästyttävän nopeasti, saavat kokonaan uusia ulottuvuuksia Iston mielikuvituksen ansiosta. Kirjan historiallinen kytkös on iso plussa. 

Pidin kovasti Iston kahdesta aiemmasta kirjasta, jotka kertovat Tinkan ja Taikan noitasiskoksista ja heidän satumaisesta isoäidistään, mutta Maan alaiset oli omaa luokkaansa. Ei olekaan yhtään liioteltua sanoa, että se nousi omien lasten- ja nuorten suosikkikirjojeni joukkoon. Sami Saramäen mustavalkopiirrokset jokaisen luvun alussa ja kaunis kansi sinetöivät laadukkaan ja loppuun asti hiotun kirjan, joka naurattaa, yllättää ja mietityttää.

Seuraavaksi aion lukea tämän 7-vuotiaalle iltasatuna (jota varmasti jännittää!) ja puhua kirjasta niin sitkeästi, ettei 10-vuotias varmasti jätä sitä väliin. Hänellä on nyt jo pidempään jatkuneen Neiti Etsivä-kirjojen ahmimiskauden ohella alkanut Aku Ankka -hurahdus, mutta johonkin väliiin tämä kyllä saadaan mahtumaan.

... Jottei hän unohtaisi, millaisiin maailmoihin mielikuvitus voi viedä.

Metuli nyökkäsi ajatuksissaan. Hän kyllä menisi. Ilman muuta hän menisi, kulkisi pitkin käytäviä ja kävisi niissäkin, joissa ei ollut käynyt tähän mennessä. Hän menisi niin lähelle Bambergin Miekkaa kuin vain ihmisen olisi mahdollista, ehkä sinne, mistä salaseuralaiset olivat aikoinaan kulkeneet ennen kuin reitti oli muurattu umpeen. Mutta ennen kaikkea hän kulkisi sukeltaakseen tunnelien pimeyteen kuin toiseen maailmaan. Hän vaeltaisi niin syvälle, ettei päivänvaloa enää tuntuisi olevan olemassakaan. Sinne missä mielikuvitus ottaa ihmisestä vallan ja mikä tahansa tuntuu olevan mahdollista. Sillä juuri sitä tunnetta hän ei halunnut milloinkaan unohtaa. 
Sanna Isto: Maan alaiset
Kuvitus: Sami Saramäki
Kustannus: WSOY
335 s. 
Mistä: Arvostelukappale



sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Iran ja Suomi, valo ja Lumi.

Seita Vuorela: Lumi
Kustannus: WSOY 2016
240 s.
Lyhyesti: Tarina iranilaisista nuorista Suomessa, teineistä, jotka pakenevat maansa oloja. Samalla se on tarina ihmisen identiteetistä. Mistä kaikesta identiteetti muodostuu ja millaiset keinot ihmisellä on muuttaa identiteettiään?


Atisha katsoo bussin ikkunasta hangessa tarpovia ihmisiä. Hän on saanut huomata ihmeekseen, että pohjoisen asukkaat pitävät itseään onnekkaina, koska saavat asuttaa pohjoista maata, vaikka sen maaperä on puolet vuodesta roudan jähmettämä, vaikka sen pimeiden päivien läpi puhaltaa hyytävä tuuli, ja vaikka sen historia on nuori ja vaatimaton. Tuo rakkaus ankaraan maahan ilahduttaa Atishaa, hän haluaa jakaa näiden ihmisten luottamuksen kevään myötä palaavaan valoon ja lämpöön, hän haluaa uskoa, että ne palaavat myös hänen elämäänsä ja niiden mukana Omid. 
Seita Vuorelan lasten- ja nuorten Finlandia-ehdokas Lumi on uskomaton tarina iranilaisista nuorista: Atishasta ja Siamakista ja vähän Omidistakin, jotka pakenevat maansa oloja, olemisen ahtautta, kuolemantuomiota ja vankeutta. Maassa jossa kaikki on suurta, tällä kertaa kärsimys.

Se on tarina myös ihmisen identiteetistä. Mistä kaikesta identiteetti muodostuu ja millaiset keinot ihmisellä on muuttaa identiteettiään? Onnistuuko se sulkemalla osan itsestään pois, pelkällä tahdon voimalla? Kun identiteetti kumpuaa kahdesta maasta, miten tasapainoilla näiden välillä?

Tarinan juoni on uskomaton, mutta kerrottu niin, että se voisi hyvin olla totta. Sillä totuus on tarua ihmeellisempää.

Minulle kirja oli ensi sijaisesti tarina Siamakista, jäyhästä kivikasvoisesta Siamakista, joka on rakentanut itselleen valtavan vankan, samalla kovan ja yksinäisen suomalaisen kuoren. Hän tekee kaiken juuri niin ja paremmin kuin ympärillä pyörivät jätkät. Nimensä hän on saanut kuolleelta sankarisedältä, perhe on etäinen ja elää henkisesti eri maassa ja eri ajassa kuin Siamak.

Siamakeja maailma ei päästä kovin vähällä. Ymmärrän sen nyt entistä paremmin.

Iranilaisperheen kuvaus on hienoa ja vaikka tavallaan tuttua, on silti järkyttävää lukea jälleen, miten vieraaksi tämä kylmä maa voi jäädä, miten voi elää niin kiinni menneessä ajassa ja paikassa. Miten sillä tavalla voi elää? Ja millaiseen riipaisevaan vieraantumiseen se pakostakin johtaa vanhempien ja lasten välillä.

Eteläinen ja pohjoinen maa kulkevat käsi kädessä kautta kirjan, ja tämä kahtia-asettelu nostaa esiin tavattoman kiinnostavia kysymyksiä. Millaiset seikat tekevät meistä pohjoisen lapsia? Onko ylipäänsä mahdollista muuttua toisen maan asukkaaksi sielultaan ja sydämeltään? Ei ainakaan, näyttää Siamakin tarina, jos peittää itsestään toisen puolen. Ehkä oma identiteetti voi löytyä vain molempien puolten ollessa tasapainoisia. Mutta miten ja missä täällä pohjoisessa se toinen identiteetti saa kukoistaa tai edes elää?

Vuorela kuvaa taidolla molempia maita, mutta Suomen kuvaus on erityisen onnistunutta. Tässä kirjassa Suomessa on kylmää ja ankaraa, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Sillä tavalla Vuorela rakentaa tästä Lumikuningattaren maan.

Seita Vuorela menehtyi kesken kirjoitusprosessin käsikirjoituksen ollessa melkein valmis, ja Vilja-Tuuli Huotarinen viimeisteli sen. Ehkä pienen keskeneräisyyden huomaa joissakin seikoissa, kielessä. Ihmisten sisäiset prosessit vilistävät lujaa eteenpäin.

Vuorela käyttää paljon eri rekistereita ja kertojanääniä, mm. Siamakia, kaikkitetävää kertojaa, Atishan ääntä kirjoituksena blogin sivuilla, lopuksi isoäidin kirjettä. Tällä tavoin esim. hahmot tulevat paljon läheisemmäksi kuin muutoin tulisivat. Lisäksi tarinassa kulkee ikään kuin kehyksenä satu Lumikuningattaresta Atishan kertomana, muokattuna häneen ja Siamakiin, mikä tuo vielä oman kerrontatapansa kirjaan ja ennustelee tulevaa. Kaiken yhdisteleminen on melkoinen palapeli ja pirstaloittaa kerronnan. Jollain tavoin kirja muistuttaakin tavattomasti tästä hetkestä maailmassa, kun uutiset, some, meidän kaikkien tarinat ja perinteiset sadut elävät rinta rinnan.

Lumi on kirja, josta pidin melko paljon. Ennen kaikkea se kosketti ja jähmetti minut pitkäksi aikaa miettimään maailmaa ja kysymyksiä, jotka kiinnostavat itseäni paljon. Siamak, Atisha ja Omid jäävät pitkäksi aikaa elämään mieleen, niin paljon Vuorela jättää mielikuvitukselle vielä tilaa.


Lumia on luettu paljon, mm. Lukutoukan kulttuuriblogissa, Ullan kirjoissa ja Sivutiellä-blogissa.

torstai 1. joulukuuta 2016

Kun jää leikin ulkopuolelle: Viisas Piki

Katri Kirkkopelto: Piki
Kuvitus: Katri Kirkkopelto
Kustannus: Lasten Keskus 2016
32 s.
Lyhyesti: Kaunis, eheä, melkein täydellisyyttä hipova kuvakirja, jolla on sanomaa, sillä aihe on leikin ulkopuolelle jättäminen ja rohkeus olla oma itsensä. Kirja on myös puhtaasti nautinnollinen kokonaisuus kaikille, jotka rakastavat kuvakirjoja.



Päästyään Yönallen kainaloon Piki kertoi sille kaiken: kuinka muut olivat nauraneet Salamasankarin asulle ja kuinka Pikiä ei otettu mukaan.
Pikiä hävetti. Se halusi mennä piiloon.
- Pyjamapellejä ei mukaan huolita. Niin se sanoivat.
Vatsanpohjassa alkoi nipistää ja silmäkulmissa poltella.
- Minä olisin niin kamalasti halunnut päästä mukaan, Piki sanoi ihan pienellä äänellä.
Sitten tuli itku.
















Metsässä lapset ovat rakentaneet majan, ja Piki on innoissaan. Huomenna se menee mukaan, ja saa varmasti paljon uusia kavereita. Se on valinnut päälleen Salamasankarin asun, sillä se on kaikkein nopein ja rohkein. 

Mutta vastaanotto ei olekaan sellainen kuin Piki on toivonut. Päinvastoin. Piki on NOLO, sanoo isoin, ja paukauttaa majan oven kiinni Pikin edessä.


Kun Iso tulee hakemaan, Pikille ja sille tulee riita, sillä Piki purkaa pahan olonsa Isoon. Seuraavana päivänä Iso tulee mukaan majalle, ja Piki pääsee kuin pääseekin mukaan leikkiin - vartijana. Vartijan tehtävä on istua ulkopuolella ja odottaa, tuleeko joku. 

Lopulta Piki tajuaa, ettei rooli taidakaan olla kovin kiva, vaan yksinäinen ja tylsä. Kun tarpeeksi kauan istuu, alkaa raivo nousta, ja lopulta Piki huutaa kiukkunsa ulos ja painuu yksin leikkimään. Silloin joku vihdoin kysyy pomolta, miksei Piki saanut tulla mukaan leikkiin. Ja kun yksi rohkaistuu, muut tulevat perässä.  

Onneksi Piki saa lopulta uuden ystävän. Entä mitä käy pomolle, joka on jäänyt yksin majaan pomottelemaan? 





















Katri Kirkkopellon Molli hurmasi monet kolme vuotta sitten, minutkin ihan tyystin, ja nyt Kirkkopellon Finlandia-palkintoehdokas Piki on taas lumoavasti kuvitettu tarina, jolla on syvyyttä ja tarkoitusta. Sen lisäksi siis, että se on ihana kuvakirja, jonka kanssa on kiva vetää nappulat kainaloon ja lukea Pikin murheesta, neuvokkuudesta ja fiksuudesta.

Sillä Pikin ongelma on visainen, eikä kovin vieras: Mitä voi tehdä, kun muut sulkevat leikin ulkopuolelle? Tai jos pääseekin leikkiin, tulee määrätyksi johonkin ihan tyhmään rooliin. Joku pomo määrää kaikesta, eikä itse eikä kukaan muukaan halua tai uskalla sanoa mitään. 

Piki ei päästä lukijaa helpolla, sillä ongelma on monipolvinen eikä kovin helposti ratkaistavissa. Tosielämän tapaan Ison eli vanhemman puuttuminen tilanteeseen ei auta pitkälle. Itsestä pitää sittenkin löytää se ääni, jolla sanoo vastaan pomottajille, määrääjille ja kurjille kavereille. Vasta se on tehokasta. Sitä paitsi Piki huomaa, miten hyvä olo siitä tulee, kun saa sanotuksi vastaan. 

Pikin kuvitus on upeaa, värit hehkuvat, ilmeet puhuvat, kuvat ja teksti ovat määrällisesti sopusoinnussa. Rakastan kirjoja, joissa kuvien annetaan hallita aukeamia, ja niin on tässäkin. Pikin ja muiden hahmojen ilmeiden kautta kirja puhuu määrättömästi tehokkaammin. Toisaalta kuvakirjojen ihanuus on tämä: lukija voi myös antaa katseensa harhailla kaikkialla ja nauttia kirjasta taideteoksena.

Itselleni Piki on ehdottomasti tämän syksyn parhaita kuvakirjoja: sillä on tärkeä tehtävä sosiaalisten taitojen kasvattajana, mutta sen lisäksi se on ihan vain hieno ja upeasti kuvitettu kuvakirja. 

Kasvattajille on myös avattu/avataan Mun ja sun juttu-verkkosivusto Pikin oheismateriaaliksi. Sivustolla on mm. lisätietoa lasten sosiaalisten taitojen ja kasvun tukemiseen ja kiusaamisen ehkäisyyn. Lisäksi saatavilla on opas aiheesta ammattikasvattajille ja kotiin. Mainio paketti siis!

Pikiä on luettu myös mm. Sinisellä keskitiellä.

Muista myös Katri Kirkkopellon Soiva metsä. Jean Sibeliuksen matkassa.


Katri Kirkkopelto: Piki
Kuvitus: Katri Kirkkopelto
Kustannus: Lasten Keskus 2016
32 s.
Mistä: Arvostelukappale



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...