maanantai 9. joulukuuta 2013

Maria Papayanni: Tahdon voittaa!

Maria Papayanni: Tahdon voittaa!
Kuvitus: Eve Tharlet
Kustannus: Lasten Keskus 2013
Lyhyesti: Kuvakirja veljesten kilpailusta ja voitonhalusta. Toinen on parempi melkein kaikessa, kunnes tapahtuu jotain, josta veljekset tajuavat, kuka on kaikkein suurin voittaja. Sopii hienosti pikkuvesseleille, jotka harjoittelevat voittamisen ja häviämisen vaikeita taitoja.


"Miksi minä aina jään kakkoseksi?"
"Älä murehdi, Samu. Saat olla juuri sellainen kuin olet. Nopein ei aina ole voittaja."
Äiti katsoi hellästi pientä majavanpoikaansa ja jatkoi:
"Tiedätkös, elämä on täynnä ylä- ja alamäkiä, pimeyttä ja valoa. Joskus onnistumme, joskus emme."
"Mutta kun minä niin haluaisin voirraa", Samu nyyhkytti.
"Kyllä sinä vielä voitat", äiti lohdutti. 
Kaikki tietävät, miten paljon ottaa päähän, jos joku on aina parempi kaikessa. Itsetunto saa kolauksen eikä huvita enää edes yrittää. Mikä pahinta, häviämisillä on taipumus muuttua uskomuksiksi itsestä ja roikkua matkassa hamaan tulevaisuuteen: olen aina ollut huono tässä. Samulla, pikkumajavalla, on tällainen tilanne. Pikkuveli haluaa aina kilpailla ja voittaa kaikessa - heittää tarkemmin, syö nopeammin, kiinnittää keinun nopeammin. Isoveljeä masentaa.

Samun äiti rohkaisee poikaansa olemaan oma itsensä, niin tämäkin vielä voittaa, mutta Samun on vaikea uskoa sitä. Eräänä päivänä hän sitten kuitenkin voittaa, mutta huomaa ikävä kyllä samaan aikaan, että veli on satuttanut itsensä. Voiko silti olla iloinen ja juhlia voittoa, vai mitä sitten pitäisi tehdä?

Loppujen lopuksi veljekset huomaavat, että tärkeämpää kuin voittaminen on sittenkin toisen auttaminen.

Visaista moraalista pulmaa käsitellään sopivan yksinkertaisesti, joten 3-5-vuotias on erittäin sopivaa lukijakuntaa kirjalle. Kuvitus on selkeä ja lempeä. Majavien maailma on perinteinen (isä käy töissä ja tuo poikasille puuhailtavaa, viisas äiti kasvattaa heitä kärsivällisesti), mutta samalla eksoottinen, ja kuvitus vie Afrikkaan.

Kirja kertoo paitsi voittamisesta ja häviämisestä, myös sisarusten välisestä suhteesta, poikien kilpailuvietistä ja erilaisuudesta veljesten välillä. Meillä tämä on ollut viime aikojen suosikki 4-vuotiaalla. Hänestä kirjassa parasta on, miten "isoveli voittaa ja sitten auttaa pikkuveljeä". Nyt kun mietin, niin itse asiassa kilpaileminen on viime aikoina vähentynyt. Kirjaa on luettu jo lukuisia kertoja, ja usein sen loputtua kuuluu "uudestaan!". Se myös selvästi mietityttää, ja lukemisen lomassa on usein tuumattu, että voitoilla tuulettaminen "ei oo kivasti tehty".

Mahtava kirja siis!





Maria Papayanni: Tahdon voittaa!


Kuvitus: Eve Tharlet
Kustannus: Lasten Keskus 2013
Kiitos kustantajalle!

maanantai 2. joulukuuta 2013

Mary Hoffmann: Meidän ja muiden tunteet

Mary Hoffmann: Meidän ja muiden tunteet
Kuvitus: Ros Asquith
Kustannus: Lasten Keskus 2013



Millainen olo sinulla on nyt, jos pysähdyt hetkeksi kuulostelemaan itseäsi? Iloinen, huolestunut, kiukkuinen, tyytyväinen…? Miltä tuo tunne tuntuu kehossa?

Hups, älä vielä jatka lukemista. Pysähdy vielä. Tunnustele hengitystäsi vähän aikaa. Missä tunnetila tuntuu? Jos et pääse käsiksi tunteeseen, voit miettiä, onko mielessä pilviä, paistaako aurinko, onko sumua?

Tunteista ja niiden tunnistamisen tärkeydestä ei voi oikein puhua kylliksi. Mieti vaikka uhmaikäistä: tunteet ovat valtaisia, mutta niitä ei osaa vielä sanoittaa tai purkaa millään muulla tavoin kuin fyysisellä raivolla. Hulluksihan siinä tulee! Ihan pakko oppia sanoittamaan ja käsittelemään niitä.

Ja tässä aikuiset - ja kirjat <3 - ovat avuksi. Kirjat kuten Meidän ja muiden tunteet. Se on selkeä tunnekirja lapsille, jossa on avattu kuvin ja sanoin perustunteet, milloin niitä voi tulla ja miltä ne tuntuvat, sekä kysyy, milloin sinä olet tuntenut näin? Kirja auttaa ymmärtämään paitsi itseään, myös huomaamaan ja tajuamaan muiden ihmisten tuntemuksia, vaikka ne eivät aina näkyisikään.
Oletko sinä ujo? Useimmat ovat joskus, mutta jotkut ovat ujoja koko ajan. … Jotkut näyttävät koko ajan itsevarmoilta, mutta lyödäänkö vetoa, että heitäkin ujostuttaa?
Toisaalla pohditaan, voisiko tylsyyden kääntää positiiviseksi oloksi? Mistä sinä olet kiinnostunut? Mikä rauhoittaa sinua kun olet levoton? Miten huolen voisi purkaa, jos ei ole ketään jolle puhua siitä?

Vaikka kirja jääkin aika pintatasolle, se on tärkeä, koska se on niin selkeä, ja koska se on niin monipuolinen. Tietokirja ja kuvakirja, joka avaa lapsesta riippuen mahdollisuuksia vaikka millaiseen keskusteluun. Jokainen lapsi löytää takuuvarmasti jotain mihin tarttua, oli se sitten hassuttelu, nolous, kiukku, mustasukkaisuus, ihana turvallisuuden tunne…

Mutta kuten kirjakin muistuttaa, kaikki eivät tykkää puhua tunteistaan. Puhumisen lisäksi lasta voi auttaa ja opettaa käsittelemään tunteita muillakin tavoin: piirtämällä, kirjoittamalla, liikkumalla. Yksi keino on pysähtyä tunteen äärelle ja tutkia sitä. Onko se nyt se musta pilvi, joka iskee salamoita. Ei hätää, se menee ohi, miltä se oikein tuntuu?

Suosittelen kirjaa paitsi koteihin, myös kaikkiin päiväkoteihin ja alaluokille, mainio työkalu erilaisuuden käsittelyyn ja jokaisen itsetuntemuksen lisäämiseen.

Muita hyviä, hyvin erilaisia tunnekirjoja ovat esimerkiksi Ihan hiljaa sekä Tipsu ja oivallusten opus. Muita tunnekirjoja löytyy blogista täältä.
Samoilta tekijöiltä on ilmestynyt myös Meidän ja muiden perheet.

ps. Vielä jos voisin toivoa kirjaa siitä, miten aikuisena lapsen huoliin ja tunteisiin kannattaisi vastata ja miten niitä kannattaisi kuunnella, niin hyvä olisi! Aina ei nimittäin ole helppoa, ja pienikin vääränlainen kommentti voi saada toisen vetäytymään kokonaan!

Mary Hoffmann: Meidän ja muiden tunteet
Kuvitus: Ros Asquith
Kustannus: Lasten Keskus 2013
Kiitos kustantajalle

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Katri Kirkkopelto: Molli


Katri Kirkkopelto: Molli
Kustannus: Lasten Keskus 2013
Lyhyesti: Suloinen ja upeasti kuvitettu tarina Mollista, joka kärttyisänä ja epäluuloisena elelee talossaan. Kunnes tulee Sisu, ja Molli herää tuumaamaan, voisiko elämässä olla sittenkin jotain muutakin…? Vuoden parhaita kuvakirjoja!


- Hei, asutko sinä täällä, en kai häiritse, mutta ajattelin… Pikku Sisu höpötti hieman hengästyneenä. Se ei ehtinyt sanoa enempää, kun Molli kivahti kiukkuisesti:
- Ai häiritse? Kyllä häiritset! Keskeytit tärkeän jonninjoutavan tekemisen. Ja etkö osaa lukea? Kyltissä sanotaan Yksityisalue. Ja minä olen se Yksityis!


Aivan ihana kirjatuttavuus on ollut viime aikoina Katri Kirkkopellon Molli, joka kertoo kärttyisästä Mollista, joka elelee yksin talossaan, kylttien ja aitojen takana. Hänen sukulaisensa ovat aina tehneet samoin, eikä Mollillakaan ole syytä muuttaa tapojaan. Kunnes Sisu koputtaa ovelle.

Molli on tuohtunut ja närkästynyt.
Tullaan noin vain eikä yhtään ajatella, että joku saattaa säikähtää, Molli paheksui.
Kun se rauhoittuu, se huomaa kaipaavansa Sisua takaisin. Kirjoista se kaivaa tietoa ystävistä, nauramisesta ja hymyilystä, asioista joista Molli ei ole koskaan kuullutkaan. Mollin mielessä alkaa nousta ajatuksia, kyseenalaistuksia. Hapannaama-sukulaiset seinillä alkavat kiukuttaa. Hymyilyäkin Molli koittaa, mutta irvistykseksihän se menee. Yhtä kaikki Molli alkaa muuttua, ja samalla muuttuu hänen ympäristönsäkin. Ja kun Sisu lopulta palaa ovelle uudelleen, on häntä vastassa jotain ihan uutta ja yllättävää.



Nauroimme kirjalle kovasti, minä ja 7-vuotias tyttäreni. Molli on supersympaattinen, ja meistä oli hirveän hauskaa, miten hän oli ensin kärttyinen, koitti sitten harjoitella hymyilemistä ja nauramista, ja lopulta ujosteli ja takelteli ystävän edessä, kun yritti niin kovasti olla pidetty. Suloista, ja niin inhimillistä ja helposti samaistuttavaa!

Minua puhutteli etenkin kirjan sanoma siitä, miten olemme tottuneet ajattelemaan itseämme "jonkinlaisina" ja miten kankeita olemme uusille asioille (jotka voivat olla hyvin pieniä, kuten hymyily vieraalle). Tottumus on toinen luonto -sanonta konkretisoitui, kun mietin, miten ehkä jo kauan sitten omaksutut tavat vaikuttavat meissä niin, että luulemme olevamme tuollaisia. Vaikka oikeasti voisimme olla vaikka mitä! Vanhoista tavoista irti pääseminen ei ole helppoa, kuten Mollikin huomaa, ja välillä kiukuttaa, kun asiat eivät tapahdukaan niin nopeasti kuin haluaisimme, mutta yhtäkaikki, muutos on mahdollista.

Lisäksi jäin miettimään yksinäisyyttä ja ystävyyttä. Molli on yksinäinen, ja koputus ovelle on jotain, mitä hän ei ole vielä koskaan kuullut. Lukiessani mietin yksinäisiä vanhuksia, ja sitä, onko joku heistä jo unohtanut, miltä koputus ovelle kuulostaa. Molli sinällään voi olla aivan minkä ikäinen hyvänsä.

Kirja auttaa myös ymmärtämään, että ystävällisyys tuntuu hyvältä kaikista, ja vaikka siihen joskus vastataan nyreästi (kuten Molli), se voikin johtua hämmästyksestä (tai tuhannesta muusta systä) ja olla silti vastaanottajalle tosi tärkeää. Ei siis luovuta ystävällisyydestä!

Kaikkinensa Katri Kirkkopelto on tehnyt aivan loistavan kuvakirjan, jossa on sanomaa, huumoria ja huikean hieno, värikylläinen kuvitus, joka on kuin piste i:n päälle. Mielestäni ehdottomasti vuoden parhaita lastenkirjoja!













Mollia on luettu mm. Kirjasto Omenan kirjapuutarhassa (kaunis nimi blogille, jota pitävät kirjasto Omenan lastenosaston henkilökunta), jossa kirja on luettu yhtäaikaa Carlos Ruiz Zafónin Marinan kanssa, mikä luonnollisesti vaikuttaa hieman lukutapaan, sekä Amman lukuhetkessä.

Katri Kirkkopelto: Molli

Kustannus: Lasten Keskus 2013
Kiitos kustantajalle!
Tähdet 5/5

muokattu 2.12.2013

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Christy Burne: Takeshitan kintereillä I & II

Christy Burne: Takeshitan kintereillä I & II
Kuvitus: Siku
Aurinko Kustannus 2012 & 2013
Suomennos: Maarit Varpu
Lyhyesti: Japanilaisesta kansantarustosta ammentavan trilogian kaksi ensimmäistä osaa, joissa noin 12-vuotias japanilaistyttö Miku joutuu taistelemaan henkiolentoja vastaan suojellakseen perhettään ja luokkatovereitaan. Mukaansatempaavia ja jännittäviä kirjoja, jotka sopinevat yli 10-vuotialle (tutustu ensin!).


Kirkuna viilsi aivojani kuin katana-miekka lävistäen kauhua minuun. Minä väistelin, kumartelin ja juoksin syöksähdellen pulpettien välissä ja yritin päästä ovelle. Mutta Okudan pää pysyi minun ja vapauden välissä, hyökkäillen edestakaisin kuin musta ja nälkäinen haukka. Hänen päätön ruumiinsa vain seisoi luokassa liikkumatta ja odottaen, hievahtamatta kuin patsas.
"Anna lapsi minulle", pää kirkui. "Anna minulle lapsi!"
En ole pitkään aikaan lukenut mitään nuorten jännitys-/fantasiakirjoja, joten tunnen vähän kuin kepsuttelisin heikoilla jäillä aiheen kanssa, mutta täytyyhän näistä kirjoista kirjoittaa, sen verran ahnaasti hotkaisin ne läpi. Christy Burnen trilogian kaksi ensimmäisestä osaa, Takeshitan kintereillä I ja Sirppipyörre, Takeshitan kintereillä II tempaisevat lukijan mukaansa japanilaisen kansantaruston henkimaailmaan, eivätkä hevillä hellitä otettaan ennen kuin viimeinenkin sivu on käännetty esiin.

Miku on noin 12-vuotias tyttö, joka on muuttanut perheineen Japanista Englantiin hänen rakkaan isoäitinsä kuoltua. Isoäiti, Baba, oli nainen, joka tiesi kaiken japanilaisista hengistä, ja ehti kertoa Mikulle monta salaisuutta niiden nujertamiseksi ennen kuolemaansa. Eräänä päivänä Mikun kotiovelle koputetaan, mutta oven takana ei ole ketään. Vain kylmä pakkasilma sujahtaa sisään. Sen jälkeen pikkuveli sairastuu, ja Mikun täyttää levoton aavistus. Kun hänen luokkaansa ilmestyy outo sijainen, jonka kaulassa on punainen jälki, Miku tietää: Nukekubi on tullut vainoamaan hänen perhettään. Tämä pelottava henki näyttää ihmiseltä, mutta yöllä sen pää irtoaa ruumiista ja se jahtaa ihmisiä.

Siitä käynnistyy jännittävä seikkailu, jossa Miku ja tämän paras ystävä asettuvat vastustamaan henkiä. Toisessa kirjassa Nukekubin rinnalle astuu useita muita, joilla on kaikilla omanlaisiaan voimia: Kama itachit ovat hirvittäviä sirrpinäätiä, jotka viipaloivat kaikkea mikä tielle osuu. Satorit osaavat lukevat ajatuksesi, ja niistä pääsee vain tyhjentämällä mielensä. Suna-kake-babat ovat yrmeitä vanhoja rouvia, jotka elävät puiden latvoissa ja huvittelevat sirottelemalle santaa ihmisten päälle.



Kaikki vieraat kulttuurit ovat kiinnostavia, mutta Japani on minusta erityisen kiehtova. Olen lukenut kaikki Rei Shimurat, ihastelen kimonoita ja kanji-merkkejä sekä himoitsen sushia. Studio Ghiblin lastenelokuvat Totorosta ja muista ovat hienoja, ja tapaamani japanilaiset ovat hymyileviä, kohteliaita ja arvostavat Marimekkoa. Miten voisi olla pitämättä Japanista! Siksi olikin mielenkiintoista tarttua kirjoihin, jossa on japanilainen päähenkilö ja joiden aihepiirinä on maan kansantaruston henget.

Aluksi aloin lukea kirjoja 7-vuotiaan tyttäreni kanssa… Voinet arvata, ettei se ollut ihan onnistunut juttu! Hän kuunteli alkulukuja silmät selällään, teevadin kokoisina, ja toisen illan jälkeen päätinkin piilottaa kirjat vielä ainakin seuraaviksi viideksi vuodeksi. Koska totta puhuen, minulle itsellenikin, joka olen kauhun suhteen super naivi, näissä oli ihan sopivasti jännitystä, vaikka totta kai se oli aikuiselle suurimmaksi osaksi yliampuvaa ja humorististakin.

Toisessa kirjassa aloin paikoin sekaantua moninaisiin henkiolentoihin ja juoni tuntui hieman pitkitetyltä. Tästä huolimatta kirjat olivat yllättävän hurjia, mukaansatempaavia ja viihdyttäviä. Uskonkin, että 10-12-vuotiaat ja vanhemmat voivat innostua kirjoista kovasti! Aikuisen kannattaa kuitenkin ensin tutustua kirjoihin, ja päättää vasta sitten, sopivatko ne omalle lapselle ja missä iässä.

Kyseessä on trilogia, joten sarjan kolmas osa on vielä odotettavissa, ja jään odottelemaan sitä positivisin mielin. Ensimmäinen ja toinen osa olivat sopivasti erilaisia miljöiltään ja henkiolennoiltaan, ja siksi uskon tarinan jaksavan kantaa vielä tuon kolmannen osan. Esimerkiksi Mikun erityisvoimat ovat vielä suureksi osaksi löytymättä, ja toisessa osassa alkaneelle orastavalle romanssille sopii myös hyvin vielä jatkoa.

Kirjan lopussa on tietoa yokaista, näistä Japanissa yhä suosituista yliluonnollisista hengistä, jotka ovat esiintyneet japanilaisissa saduissa vuosisatoja ja joita on luetteloita vuodesta 1770 lähtien. Näiden outojen olioiden mukaan nimetään mm. ruokia ja ne ovat mangojen ja elokuvien tähtiä. Aihe, josta olisi mahtavaa tietää lisää, ja taas yksi syy kiinnostua lisää Japanista...

Japaniin sijoittuvia lastenkirjoja on tähän mennessä tullut vastaan kaksi, visuaalisesti kaunis ja sanomaltaan ajaton Pandan zentarinoita (Basam Books 2012) ja Aoki-sarja (WSOY 2011).

Christy Burne: Takeshitan kintereillä I & II
Aurinko Kustannus 2012 & 2013
Arvostelukappaleita

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Juhani Känkänen: Joulu on jo ovella, Apo Apponen!

Juhani Känkänen: Joulu on jo ovella, Apo Apponen!
Kustannus: Teos 2013
48 s.
Lyhyesti: Sarjakuvamainen hauska kirja Apposen perheestä, päähenkilönä päiväkoti-ikäinen Apo. Meitä syksyllä 2012 kovasti naurattanut ykkösosa sai jatkoa, ja edeltäjänsä lailla tämäkin on aivan mainio: Tarina siitä, miten hitaasti joulu tulee lapsille, ja miten lasten odotus saattaapi joskus käydä aikuisten hermoon...


Apo kyllä yrittää olla kyselemättä, mutta joulun lähestyminen tuntuu kihelmöintinä koko vartalossa. Asiaa on mahdoton jättää sikseen.
- Jokohan nyt on…
- Ei vielä.
- Joko nyt on…
- Ei vielä.
- Entäpä nyt?
- Ei vielä.
- Joko…
- Ei!
- Iskä. Iskä. ISKÄ!
- Mitä ihm…?
- Joko nyt on joulu?
Syyskuussa, kun sataa ja tulee, Apo alkaa odottaa joulua. Kolmen kuukauden odotus on kenelle tahansa pitkä ja siihen mahtuu paljon. Jäätyneitä lätäköitä, ensimmäiset lumihiutaleet, ensimmäinen mäenlasku (ilman lunta), iskän herätystä keskellä yötä, soitto töihin kesken palaverin. Tilanne uhkaa kärjistyä, ja lopulta Apon tivaaminen ylittää muiden sietokyvyn. 











Onneksi piparinleivonta auttaa tuskaan. Etenkin jos tekee oikein hienon piparilinnan ja sekoittaa keskenään äidin pikeeri-liimausaineen ja Erikeeperin. Ekassa kirjassa kuvioissa mukana ollut aamupuurosta loikannut puuromies Kaaro Puttila löytää tässä kirjassa kaverin, Pertti Kakkarspepan ja tyttöystävän, Emma Riisi-Puurouksen. Iskä ja Apo hakevat kuusen, kuusi koristellaan, ja lopulta se joulukin tulee.

Apo Apposissa huumori nousee arjesta. Pienistä hetkistä, lapsen kysymyksistä, aikuisten reagoinneista, kaikkien käytöksestä. Kaikki on niin tavallista (ja lisänä pienen pojan mielikuvituksen hahmot), että samaistuminen on helppoa, mutta Känkänen osaa kaivaa hirveän taitavasti lapsiperheen arjesta esiin pienet huvittavat nyanssit ja tallentaa ne paperille, ilmeinä ja repliikkeinä.

Ehkä repeilemme kirjan ääressä juuri siksi, että tunnistamme tilanteet.

Ja ehkä arvostan ja ihastelen kirjoissa etenkin tätä: Apo Apposessa näkyy arvostus ihan tavallista arkea kohtaan, eikä juoneksi tarvita mitään ihmeellistä, vaan ihan tavallinen pikkulapsielämä riittää. Se on parasta.

Omassa elämässäkin sitä kyllä huomaa lasten hauskat lausahdukset ja arjen usein huvittavan absurdiuden, mutta sitten sitä taas jatkaa puuhastelua, eikä millään enää jälkikäteen voi muistaa kaikkea sitä hauskaa, mille nauroi. Apo Apponen auttaa huomaamaan ja muistamaan nämä hetket.

Myös kuvitus ja teksti toimivat täydentävät toisiaan loistavasti - en voi kuvitella toista ilman toista.

Meillä kirjoja rakastavat 7- ja 4-vuotiaat lapset ja mies. Pienikin pystyy hyvin seuraamaan tarinaa, koska kuvia on niin paljon ja tapahtumat koskettavat ihan pieniäkin, kuten nyt lasku hurjalta mäeltä. Ja sitten isompaa/aikuista naurattaa, kun hurja mäki osoittautuukin pieneksi nyppyläksi. Osa huumorista mennee yli hilseen pieneltä lukijalta, mutta hyvä vain, kun kaikki voivat nauttia!

Omasta joulunodotuksesta sen verran, että meillä on kuunneltu joululauluja jo ainakin parin kuukauden ajan, sillä ne ovat lasten suosikkeja. Nytkin "Petteri Punakuono" raikaa taustalla. Että jos Apo alkaa kysellä kolme kuukautta ennen joulua tauotta "Joko on joulu", niin meillä alkavat kaikua joululaulut samaan aikaan...



Hyvää huomenta Apo Apponen -kirjan olen arvioinut täällä.

Apo Apposen joulunodotuksesta on luettu myös Sinisellä Keskitiellä, joka on muuten tosi kiva blogi lastenkirjoista ja muusta lapsiperheen arjesta.

Juhani Känkänen: Joulu on jo ovella, Apo Apponen!
Kustannus: Teos 2013
Yllätyksenä saatu arvostelukappale, josta kiitos!


PS. Melkein unohdin Lapsen oikeuksien päivän! Päivän kunniaksi haluan ehdottomasti nostaa esiin lasten oikeuksia käsittelevän hienon ja tärkeän Me kaikki synnymme vapaina. Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus lapsille (Lastenkeskus 2008).
Lapsista vamman kanssa kertoo niinikään koskettava ja ajatuksia herättävä Lokkivuoren Joonatan (Saarni-Kirjat 2009). 

tiistai 19. marraskuuta 2013

Kirjavisakirja Hattivatista Heinähattuun

Maija Korhonen & Ismo Loivamaa: Kirjavisakirja Hattivatista Heinähattuun
Kustannus: BTJ Kustannus 2010
66 s.
Lyhyesti: Tietovisa saduista ja lasten- ja nuortenkirjoista kaikenikäisille aiheesta kiinnostuneille. Mukana visaisia ja helpompia aihepiirejä. Ihana kirja yhdessäoloon, illanviettoon, automatkoille…



Loikkeliini on a) kani b) kenguru c) sammakko
Matroskin on a) merimies b) kissa c) roskakuski
Pesosen kissa on nimeltään a) Raita b) Ruutu c) Viiru ???

Jos nämä olivat liian helppoja, entäpä nämä:
Mistä kirjasta on kyse? 1. vihje: Siinä on pieni Pau-poika. 2. vihje: Siinä esiintyvät prinsessa Lilaloo ja Sarana-Saara. 3. vihje: Seinän tapetti johdattaa Paun seikkailuun.
Kuka on G:llä alkava Pommin laulukaveri?
H:lla alkava Ernon kaveri?
Mistä kirjasta on lause: "Minähän venyn pituutta kuin kaukoputki. Näin pitkää kaukoputkea ei ole olemassakaan. Hyvästi jalat." Entä: "Toinen tie oikealle ja suoraan aamuun."
Näitä ja paaaaljon muita kysymyksiä (66 sivua!) löytyy BTJ Kustannuksen pienestä kirjasesta Kirjavisakirja Hattivatista Heinähattuun, joka on kaikenikäisille (ehkä 4-vuotiaasta ylöspäin) sopiva visailukirja. Mukana on kotimaisia ja ulkomaisia kirjailijoita, klassikkosarjoja (kuten Viisikko) ja -satuja sekä uusia, tämän päivän lastenkirjoja (Supermarsu, Harry Potter), kuvittajia ja kirjailijoita. Kaikki kysymykset liikkuvat siis satujen ja lastenkirjojen maailmassa.

Toteutus on kiva, sillä tehtävät ovat vaihtelevia: yhdistä kirjan nimi ja tekijän kuva, kuka ei kuulu joukkoon, valitse oikea vaihtoehto, etsi parit jne. Kysymyksiä on järjestelty kirjailijoittain sekä erilaisiin tehtävätyyppeihin.

Paikoin kysymykset ovat tosi visaisia ("G:llä alkava Pommin laulukaveri??"), ja joistain kirjoista en olllut kuullutkaan. Onneksi mukana on paljon tuttuakin, etten ihan masentunut. :) Pari vuotta sitten silloin 5-6-vuotias tyttärenikin osasi vastata moniin kysymyksiin, kunhan valitsin sopivan aihepiirin, kuten muumit, Astrid Lindgrenin tai Marjatta Kurenniemen.

Lukutoukalle tämä on mainio lahjaidea - ja lastenkirjoista innostuneiden aikuisten illanviettoon ihan hitti! (Hep!)



Maija Korhonen & Ismo Loivamaa: Kirjavisakirja Hattivatista Heinähattuun
Kustannus: BTJ Kustannus 2010 (esittelykappale)

lauantai 16. marraskuuta 2013

Autokirjoja: Iso kirja isoista ajoneuvoista & Pikkukaverit rakennusmiehinä

Megan Cullis: Iso kirja isoista ajoneuvoista
Emilie Beaumont: Pikkukaverit rakennusmiehinä
Kustannus molemmat: Aurinko Kustannus

Lyhyesti: Autokirjoja todellisille automiehille. Pikkukaverit rakennusmiehinä -kirjassa on irrotettavia, pahvisia autoja, joten kirja toimii yksinkertaisena palapelinä. Pikkukaverit rakennusmiehinä 1-2-vuotiaille ja Iso kirja isoista ajoneuvoista ehkä 2-7-vuotiaille.




Autokaverit huomio! On autokirjoja, ja sitten on ISOJA autokirjoja. Kuten Iso kirja isoista ajoneuvoista, jossa on esitelty maailman painavimmat, kookkaimmat ja vahvimmat ajoneuvot. Tämä jos mikä innostaa tutkimaan konttiautoja, kippiautoja, säiliöautoja, tienhuoltoautoja, moduulikärryjä… you name it.

Meillä isosta kirjasta ja sen jättisuurista ajokeista innostui kovasti 4-vuotias automies, kuten arvasinkin nähdessäni kirjan kirjamessuilla. Hänellä alkaa kirjamaku tosin pikkuhiljaa muuttua, eli pidemmät tekstit ja yhä monipuolisemmat tarinat alkavat vallata itselleen tilaa, mutta tämä autokirja kolahti vielä hyvin.

Kirjassa on valtavia, aukitaiteltavia sivuja, neljän sivun kuvakokonaisuuksia, ja paksu pahvi kestää kuolaa ja vääntelyä… :)


"Jättimäisiä maansiirtokoneita käytetään siirtämään kuormia kaivoksilta ja louhoksilta. Ne ovat usein niin valtavia, että ne pitää siirtää osina kaivokselle ja koota paikan päällä. Tämä kiviauto on Liebherr T 282B. … "


Kulkuneuvoista on kerrottu hyvinkin tarkkoja faktoja, joista osa todella hämmästyttää. Tiesitkö, että hirviöautot ovat viisi metriä korkeita, ja että on olemassa suihkumoottorikuorma-autoja, joissa käytetään taistelukoneiden moottoreita. Huh! Täytyy myöntää, että vaikka otan autokirjan käteeni (joskus) (vähän) kyllästyneenä, innostun lukiessani niiden maailmasta sitten kuitenkin. Pikkupoikani ansiosta olenkin saanut kerrassaan hämmästyttäviä tietoja…

Toisessa kirjassa, Pikkukaverit rakennusmiehinä (kuva alla), on paksuja irrotettavia autoja ja ukkeleita, joista uskoisin etenkin 1-2-vuotiaan innostuvan. Tekstin ohella kirjassa on kysymyksiä, joissa kysellään värejä ja ajoneuvojen nimiä, joten kirja on hauskaa ajanvietettä pikkuisille päristelijöille.



lauantai 9. marraskuuta 2013

Johanna Kettunen-Huang: Riimikirpun runolaari

Johanna Kettunen-Huang: Riimikirpun runolaari
Kuvitus: Riitta Maliniemi
Kustannus: Tinydragon 2013
48 s.
Lyhyesti: Raikas ja humoristinen runokirja, jossa osuvia runoja mm. tunteista, ystävyydestä ja eläimistä. Ihastuimme.



Tää on niin tätä.
Elämä on ihan mätä.
Tuumi ankka aavikolla
kainalossaan lelujolla.
En ole hirveästi nonsense-runouden ystävä, mutta ilahdun runoista, joissa on huumoria ja joista saan tolkkua. Jos ne ovat vähän kuin pieniä tarinoita, mutta tarinaan verrattuna niukkuudessaan kuin loistavia timantteja. Parhaimmillaan lorut ovat minusta tiivistämisen ja sanojen valikoimisen mestarinäytteitä, puhdasta sanataidetta taidokkaimmillaan. Tähän kategoriaan yltävät mielestäni Johanna Kettunen-Huangin runot parhaimmillaan.

Riimikirpun runolaari viehättää jo ulkopuolelta, se on kuin pieni juhlava kakku. Kun istuin alas ja aloin - tyttäreni toiveesta - lukea kirjaa ääneen kannesta kanteen, ensimmäisestä runosta alkaen (hän inhoaa kaikkea epäjärjestelmällisyyttä), ilahduin, sillä heti ensimmäinen runo huvitti meitä molempia. Luinkin kirjan siltä istumalta kokonaan ääneen hieman hypellen, ja jäipä lukemista kuuntelemaan mieskin. Meidän aikuisten suosikki oli alkuun kirjoittamani mainio loma-ankka, 7v. tyttäreni piti esim. tästä, johon hän totesi - naama mutrussa, sillä päivä oli muutenkin vähän kiukkua täynnä: "nii just!".
Väsymystä ilmassa
Lässyn lässyn lälläälää
en mä jaksa välittää,
kun aina isot käskyttää:
Pue, piirrä, laula syö,
älä kavereita lyö!
Mieli laahaa, väsyttää,
betonilta tuntuu pää.
Kuule ope,
voiksä yhtään ymmärtää?
Mukana oli myös paljon luonto- tai eläinaiheisia loruja, joissa oli mainiota huumoria. Esimerkiksi eläimiin personoitu kärttyisyys on hauskaa, vaikkapa lorussa hyttysestä, jota ärsyttää, kun joka paikassa huidotaan.

Pidin myös tosi paljon Kettunen-Huangin tavasta käsitellä tunteita lorujen avulla. Ahdistusta, mustasukkaisuutta, kiukkua, pelkoa, jännitystä. Tyttäreni hiljentyi kuuntelemaan ja miettimään etenkin näitä tunnerunoja.
Ahdistus
Koskaan siitä puhu en.
En en, en.
Koko juttu ahdistaa,
pipon ihan kurttuun saa
ja pois, pois nauraen,
juoksis kaikki,
jos tietäis sen,
mut ihan yksin jättäen.
Sitä millään kestäis en.
En, en, en.
Riitta Maliniemen kuvitus sopii hyvin kirjaan ja loruihin, taitto on kauniin ilmavaa ja kokonaisuus on kaikin puolin hieno!

Kohderyhmäksi sopivat hyvin alakoululaiset, mutta kirjasta löytyy purtavaa pienemmillekin.

Loppuun ihana
Toiveikas
Huoletonna hiihtelen
huomisen haasteita päin.
kas, hauskuuksien liikehtivän
siihen suuntaan näin!
Näihin tunnelmiin!


keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Saara Viljamaa: Koira ja kirahvi

Saara Viljamaa: Koira ja kirahvi
Kuvitus: Mirkka Syrjälä
Kustannus: N-Y-T NYT oy 2013
Lyhyesti: 8-vuotiaan Saaran kirjoittama satu koirasta ja kirahvista. Hieno tarina yhdistyy monitasoiseen, mielenkiintoiseen kuvitukseen, jonka taustalla on tutkimustietoa kertomisen roolista lasten elämässä ja hyvinvoinnissa. Paljon enemmän kuin pelkkä kuvakirja.



- Minne te olette menossa? hän kysyi.
- Afrikkaan, sanoi kirahvi.
- Miksi ette ottaneet omia poikasia mukaan? kysyi kirahvinpoikanen.
- Me emme muistaneet, sanoi kirahvi.
- Käy hakemassa heidät tänne. Me odotamme tässä.
Koira ja kirahvi ystävystyvät, kun kirahvi varastaa koiran eväät tämän ollessa telttaretkellä. Sitten koira ostaa kirahvin omakseen sirkuksesta ja … no, ehkä todetaan vain, että sangen mielikuvituksellisten tapahtumien kautta he päätyvät yhdessä mm. Afrikkaan, jossa he yrittävät kesyttää kengurua, jotta he voisivat pomppia tällä. Se ei kuitenkaan onnistu, mutta onneksi leijona kesyyntyy. Talveksi he vuokraavat pienen mökin Suomesta.
Järvi oli jäässä, joten koira pystyi luistelemaan vaikka joka päivä. Siksi he olivat sieltä vuokranneet talon.
Tapahtuuko tämä lasten mielissä vai aikuisen lapsille kertomassa tarinassa? Nämä kaksi maailmaa sekoittuvat kiehtovasti hienossa tarinassa, joka on 8-vuotiaan Saara Viljamaan kirjoittama, ja jota kehystää monitasoinen Mirkka Syrjälän kuvitus. Kirjan taustalla on TelLis -tutkimushanke, jossa on tutkittu sitä, mitä ja miten lapset kertovat elämästään ja mitä yhteyttä kertomisella on heidän hyvinvointiinsa. Kirja on siis paitsi kuvakirja, myös tutkimusraportti, sillä siinä tuodaan esille tutkimushankkeen tuloksia.

Kirjan erityislaatuisuus näkeyy kuvituksessa siten, että siinä lomittuvat yhteen päiväkodin tapahtumat, jossa tarina kerrotaan, sekä tarinan käänteet, joissa taas heijastuvat paikoin päiväkodin tapahtumat. Idea kuvituksessa on niin hyvä, että koin löytämisen iloa ja aika ajoin sulaa ihailua ideaa ja toteutusta kohtaan. Siksi en paljastakaan tässä siitä sen enempää yksityiskohtia, vaan jätän sen teille itse tutkittavaksi.

Kun luin tarinan ensimmäisen kerran lapsilleni, en tiennyt enkä tajunnut sen olevan lapsen kirjoittama, vaikka hieman ihmettelinkin. Ajattelin (ja ajattelen yhä), että kirjan hieman puhekielimäinen tai lapsenomainen teksti osuu harvinaisen hyvin suuhun. Uskon, että se tekee kuuntelusta myös pienelle lapselle aika mukavaa. Ainakin meillä sekä 7-vuotias että 4-vuotias liimautuivat kainaloon tarinan ääreen. Tämä viimeksi mainittu on kranttu kirjojen suhteen, mutta hän ihastui kirjaan erityisen paljon, mistä olen tosi iloinen! Parhaiten kirja sopiikin päiväkoti-ikäisille, ja spontaanit juonenkäänteet ihastuttavat ketä tahansa.

Jos haluat tietää lisää Oulun ja Helsingin yliopistojen yhteisestä tutkimuksesta, niin kurkkaa TelLis-tutkimushankkeen sivuja. Itse en vielä tiedä asiasta sen enempää, mutta pitää ehdottomasti käydä tutkimassa.

Olipa hieno, mielenkiintoinen löytö! Ja miten upea tapa esitellä lapsiin keskittyvän tutkimushankkeen tuloksia!

PS. Finlandia Junior -ehdokkaat julkaistaan huomenna torstaina. Mm. Sinisen Linnan kirjastossa ja  Lastenkirjahyllyssä on pohdittu Finlandia Junior -varjoehdokkaita.



keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Ulrike Fischer: Kuka saa päättää?

Ulrike Fischer: Kuka saa päättää? (Trotzkopf Nele 2012)
Kuvitus: Manfred Tophoven
Suomennos: Seija Kukkonen
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2012
Lyhyesti: Äidin ja tyttären tahtojen taistelusta kertova kirja, jossa mitellään, kumpi saa päättää. Käsitellään myös lapsen tunteita, kuten pelkoa siitä, ettei äiti rakasta, ja suurta kiukkua. Selkeä kuvakirja monen ikäisille.

Äiti rypistää otsaansa.
"Sinun on vaihdettava vaatteet."
"Mutta en hal…"
"Ei mitään vastaväitteitä", sanoo äiti tiukasti. "Ole hyvä ja mene vaihtamaan vaatteet!"
Elli tietää että olisi viisainta totella äitiä. Mutta… "En halua lähteä. Eikä kastematonikaan halua. Ja sitä typerää mekkoa en ainakaan pue päälleni!"
Elli on keskellä hauskaa puuhaa, kaivamassa matoja, kun äiti haluaa lähteä kylään. Nyt heti! Elliä (luonnollisesti) ärsyttää äidin komentelu, ja kaiken huipuksi hänen pitää vielä pukea naapurin Maisan vanha (vauva)mekko päälleen. Matkalla äiti ja Elli mulkoilevat toisiaan.



Kylässäkään mikään ei suju. Ensin Elli sotkee lattian kuraisilla saappaillaan, sitten hän kaataa multakasan keskelle kahvipöytää esitelläkseen uuttaa ystäväänsä, matoa. Äiti hermostuu tästä niin että kippaa mullan matoineen päivineen ikkunasta ulos. Elli ryntää vaatehuoneeseen itkemään.


Sitten äiti tulee, ja kirjan paras kohta: sopu. 
"Minulla on ollut ihan kamala päivä!" sanoo äiti ja istuu Ellin viereen.
"Ensin oli töissä harmia ja sitten meni pesukone rikki."
Äiti ottaa Ellin kainaloonsa. "Se oli minulle liikaa. Sitten sinä et halunnut lähteä Pipsa-tädin luo. Etkä pukea päällesi mekoa etkä…"
"Niin, koska sinä päätit kaikesta", sanoo Elli.
"Totta", myöntää äiti hiljaa. "Minun olisi pitänyt puhua kanssasi."
Kuka saa päättää? on minusta jostain syystä melkein terapeuttinen kirja. Ensiksi siksi, että tunnistan (monesta paikasta) Ellin äidin tiukkuuden, vaatteista riitelyn, hoppuilun ja kylässä "vahtimisen". Toiseksi siksi, että Ellin ja äidin tyttären sopimistapa on ihana. Koska äiti myöntää olleensa väsynyt ja että päivä on ollut ihan kamala. Ja että hän teki väärin. Minustakin Ellin äidin käytös meni vikaan heti ensimmäisestä lauseesta alkaen. Ja silti tiedän sortuvani siihen itsekin: ilmoittamaan, että nyt lähdetään, pulinat pois ja vauhtia kinttuihin! Ja sitten menee hermot, kun lapsi ei tottelekaan.

Totta kai vanhemmat tekevät välillä väärin. Se on ok. Mutta läheskään aina niistä ei tajua puhua tai pyytää anteeksi, vaan harmi ja itku niellään pois, puolin ja toisin. Se ei ole ok. Kirja onnistuu tuomaan hyvin esiin lapsen tunteet ja tärkeyden. Lapsikin ansaitsee ja tarvitsee kunnioitusta.

Vahvana säikeenä kirjassa on myös kysymys siitä, kuka saa päättää asioista? Saako äiti päättää, mitä Elli pukee päälleen kylään? Saako äiti päättää, milloin lähdetään kylään? Saako hän päättää, että mato heitetään ikkunasta ulos? Entä saako Elli päättää, että pitää etanaa purkissa vangittuna? Kun Elli päästää etanan takaisin vapauteen, hän on hoksannut: ei tunnu hyvältä, kun omaa vapautta rajoitetaan.

Pidin kirjasta heti kun luin sen ensimmäisen kerran, samoin kuin toisesta, saman kustantamon (Suomessa Kustannus-Mäkelä, alunperin Annette Betz Verlag) saksalaisesta kirjasta, kiusaamisesta kertovasta Ollaanko kuitenkin kavereita? Kirjoissa on realistinen ja perinteinen kuvitus, joka on Manfred Tophovenin käsialaa. Ollaanko kuitenkin kavereita -kirja on näistä kahdesta koskettavampi, mutta onhan aihekin paljon vakavampi.

Molemmissa kirjoissa on sellaista arkipäivän realismia, että voin kuvitella niiden antavan lapselle tukea vaikeissa tilanteissa ja vaikeiden tunteiden äärellä. Ollaanko kuitenkin kavereita? -kirjassa tunteet käsittelevät pettymystä ja pelkoa kaverisuhteissa sekä omaa huonommuudenkokemusta, tässä kirjassa mm. pettymystä äitiin, pelkoa ettei äiti rakasta sekä isoa kiukkua ja surua. Kirjat, joissa lapsi voi elää tunteet jonkun toisen kautta, käsitellä niitä rauhassa ja saada mallin niiden kanssa selviämisestä ovat kultaakin kalliimpia!

Samanlainen kirja on muuten Ypöyksin näyttämöllä (Kustannus-Mäkelä 2012), josta bloggaan lähiaikoina, ja joka kertoo esiintymispelosta.

Äidin ja tyttären välisistä kahnauksista kertoo myös mainio Vesta-Linnea ja hirviöäiti (Tammi 2009). Näistä kahdesta Kumpi saa päättää? on tekstin tasolla yksinkertaisempi ja lyhyempi, ja sopii siksi hyvin jo noin 3-vuotiaasta ylöspäin.

Se kirjasta! Lopuksi vielä pitää sanoa, että oli hauska lukea, että muillakin on rakkaus-vihasuhteita Saksaan, kiinnostusta kieleen ja sen kielisten maiden kirjallisuuteen. Itselleni tuli oikea innostus - olisin superonnellinen, jos pääsisin nyt vaikka berliiniläiseen (jossa olen käynyt vain 1991!) kirjakauppaan tutustumaan saksalaisiin lastenkirjoihin!

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Sylvia Schopf: Ollaanko kuitenkin kavereita?

Sylvia Schopf: Ollaanko kuitenkin kavereita? (orig. Mit dem spielen wir nicht! 2009)
Kuvitus: Manfred Tophoven
Suom. Terhi Raumonen
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2010
Summa summarum: Tärkeä kirja kiusaamisesta, nimittelystä ja ryhmän ulkopuolelle jäämisestä. Auttaa ymmärtämään miltä kiusaaminen tuntuu. Aiheutti keskustelua sekä 4- että 7-vuotiaassa kuulijassa. Suosittelen!



Eine deutschsprachige Rezenzion über das Buch Mit dem spielen wir nicht! - siehe unten. 

Kirjamessujen tämän vuoden teemamaana oli Saksa, mikä ilahdutti minua tosi paljon, koska olen koulutukseltani mm. saksan ope ja minulla on kulttuuriin ja kieleen jonkinlainen rakkaus-viha-suhde (tässä järjestyksessä). Niinpä olin onnellinen, kun pääsin messuilla seuraamaan keskusteluja Saksaan liittyen, ja samalla pläräämään saksankielisiä lastenkirjoja. Mieluiten kirjoittaisin tähän nyt asiantuntevan artikkelin saksankielisestä lastenkirjallisuudesta, mutta koska en ole tiedoissani nyt ihan :) sillä tasolla, tyydyn esittelemään muutaman meillä kotona olevan alunperin saksankielisen lastenkirjan, joista ensimmäinen, Sylvia Schopfin Ollaanko kuitenkin kavereita? käsittelee kiusaamista ja ryhmän ulkopuolelle jättämistä.
Eetu ja hänen ystävänsä keksivät jatkuvasti uusia kepposia, joilla kiusata Juhoa. He piilottavat hänen sisätossunsa, ottavat häneltä leluja pois, nipistävät ja tuuppivat häntä, ja pian muutkin lapset nimittelevät Juhoa kakkahousuksi. Satu kieltää sen, mutta sen jälkeen he nimittelevät häntä salaa ja kuiskaten. Kun Juholta pääsee pari harminkyyneltä, häntä pilkataan itkupilliksi.

Juho joutuu päiväkodissaan silmätikuksi ja kolmen pojan kiusaamaksi. He härnäväät ja piikittelevät Juhoa milloin mistäkin, ja vähitellen koko ryhmä hyljeksii häntä. Juho ei uskalla kertoa tilanteesta kenellekään aikuiselle, vaan uskoo, että hänessä on varmasti jotain vikaa. Vähitellen Juhon on yhä vaikeampi raahautua aamuisin päiväkotiin.

Onneksi ryhmään tulee uusi poika, Oliver, joka kertoo lopulta päiväkodin hoitajalle, miten Juhoa kiusataan. Hoitaja keksii saman tien taputusleikin, jossa yksi lapsista joutuu kehän ulkopuolelle ja yrittää turhaan päästä mukaan leikkiin. Leikin kautta lapset ymmärtävät, kuinka pahalta tuntuu jäädä ryhmän ulkopuolelle ja miten tärkeää on ottaa kaikki mukaan. Juho uskaltaa vihdoin kertoa asiasta äidilleen ja kiusaaminen loppuu. Oliverista Juho saa itselleen uuden, hyvän ystävän.

Ostin kirjan aikoinaan sen supertärkeän teeman vuoksi, ja sen varalta, että jotakuta lapsistani joskus kiusattaisiin. Nyt kun olemme lukeneet kirjaa moneen kertaan, olen tajunnut yhä paremmin kirjan tärkeyden ihan jokaiselle lapselle: Kirja ei kosketa vain kiusatuksi tulevaa, vaan myös kiusaajia ja niitä muita lapsia, jotka eivät puutu kiusaamiseen. Jokainen lapsi näkee tai kokee joskus tilanteen, missä toista (tai itseä) kiusataan tai ei oteta leikkiin mukaan, ja kuten tyttäreni sanoi, silloin "ei oikein uskalla sanoa mitään". Sivusta puuttuminen kiusaamiseen on hirveän vaikeaa ja vaatii valtavaa rohkeutta. Tämä kirja auttaa ymmärtämään ulkopuolelle jätetyn tunteita, antaa mallin siihen, miten tilanteesta voi kertoa aikuiselle, ja mitä sitten, jos itse joutuu nimitellyksi kantelupukiksi.

Runsaan kuvituksen vuoksi kirja sopii jo pienille, ja meillä kirjasta pitävät sekä juuri 4 vuotta täyttänyt että 7-vuotias. Jo 4-vuotias osasi jutella tilanteista, joissa joku ei ole päässyt leikkiin mukaan. Antoisa ja tärkeä kirja ja keskustelunavaaja siis niin vanhemmille kuin päiväkotien ja alaluokkien kasvattajillekin, ja kirja, jonka soisin osuvan jokaisen lapsen kohdalle!

Manfred Tophovenin kuvitus kirjaan on realistinen ja onnistuu pukemaan Juhon tunteet ja ulkopuolisuudentunteen hyvin kuviksi.

Kirjan lopussa on vielä kasvattajille osoitettua pohdintaa ja vinkkejä kiusaamistilanteiden käsittelyyn.



Saksankielinen arvio kirjasta löytyy Aintschels Produkte- und Bücherweltistä. 

-----------------
Weil Deutschland das Themaland auf der diesjährigen Buchmesse (24.-27.10.2013) in Helsinki war, habe ich Lust bekommen, über ein paar deutschsprachige Kinderbücher die wir zu Hause haben eine Vorstellung zu schreiben. Und weil es manchmal interessant ist über den geografischen und sprachlichen Grenzen auszustrecken, schreibe ich diesmal kurz auch auf Deutsch. Diesmal also Sylvia Schopfs Mit dem spielen wir nicht!in dem es um Schikanieren und Ausgrenzung eines Kindes aus der Gruppe geht. Die Hauptfigur ist ein Junge, der von seinen Kindergartenkameraden gehänselt wird. Allmählich wird die Situation so schlimm, das der Arme gar nicht mehr in den Kindergarten will. Er traut sich auch nicht, Erwachsenen über die Situation zu erzählen. Zum Glück bekommt er einen Freund, der endlich der Erzieherin über das Schikanieren erzählt. Durch ein Spiel verstehen andere Kinder letztendlich auch, wie weh es einem tut, aus der Gruppe ausgeschlossen zu werden, und die Situation verbessert sich. 

Ich habe das Buch für den Fall besorgt, dass einer von meinen Kindern eines Tages schikaniert werden würde, aber als wir jetzt das Buch schon mehrmals gelesen haben, habe ich verstanden, wie wichtig das Buch für alle Kinder ist! Jedes Kind ist wohl irgendwann in der Situation, in der er zuschauen muss wie jemand regelmässig von anderen geärgert wird. Es ist eine sehr schwierige Situation und verlangt vom Kind enorm viel Mut, sich da entgegenzusetzen. Mein 7-jährige hat gesagt, dass sie sich nicht traut, in solchen Situation etwas zu sagen. Das Buch bietet also sehr gute Anlässe für Besprechung mit dem Kind und ist ein ideales Mittel, das Schikanieren in den Kindergärten oder Schulen zu bearbeiten. 

In meinem Blog gibt's auch einige Rezensionen auf English - leider nicht viele, da meine Leser hauptsächlich in Finnland sind. Ich schreibe aber auch in der Zukunft gerne ab und zu entweder auf Englisch oder Deutsch, und höre gerne, falls du über ein bestimmtes Buch auch in einer anderen Sprache als Finnisch lesen möchtest!

perjantai 25. lokakuuta 2013

Sanna Isto: Tinka ja Taika, noidanruohon salaisuus

Sanna Isto: Tinka ja Taika, noidanruohon salaisuus
Kuvitus: Julia Vuori
Kustannus: WSOY 2013
181 s.


Viime vuonna nautimme silloin 6-v tyttäreni kanssa Sanna Iston ensimmäisestä Tinka ja Taika tarinasta (WSOY 2011), ja tänä vuonna ilmestyi jatkoa tarinaan kirjassa Tinka ja Taika, noidanruohon salaisuus. Ensimmäinen, Arvid Lydecken -lastenkirjapalkinnolla palkittu kirja vetäisi meidät taikamaailmaansa siltä istumalta, ja vaikka tällä kertaa alkuun pääseminen kesti hieman kauemmin, oli tämäkin kirja jälleen koukuttava lukukokemus. Tällä kertaa kirja osui viiden tunnin automatkalle, emmekä hennoneet laskea sitä käsistämme, vaan se viihdytti meitä kolmisen tuntia (olimme aloittaneet jo aiemmin, ja kyllä, nyt ääneni on kuin variksella). Takapenkiltä 7-vuotias hoputti lukemaan eteenpäin, ja yhtä lailla kuuntelu viihdytti kuskiakin. 

Tässä tarinassa Tinka ja Taika jatkavat edellisessä kirjassa hoksaamiensa taikavoimien harjoittelua yhdessä mummonsa kanssa. Montonen (ilkeä tyyppi, joka haluaa varastaa mummon taika-arkun) on tietysti kuvioissa, tällä kertaa tuuman mittaiseksi taiottuna, samoin tyttöjen hassu ja herkkänahkainen Lilli-pehmolelu, joka saa vahingossa yllättäviä voimia. Juoni pääsee kunnolla vauhtiin hieman ennen kirjan puoltaväliä, kun tytöt löytävät rupikonnan, joka liimautuu kummasti heidän seuraansa. Tyttöjen vielä haparoiva taikataito tuo lisäjännitystä asioihin, ja puuttuupa peliin tyttöjen äitikin, joka on vannonut, ettei koskaan enää taio mitään. Nopeat käänteet takaavat yllätyksiä niin tytöille, Lillille kuin Montosellekin.  

Ihailen Iston huumorintaitoa, taitoa kirjoittaa siten että teksti naurattaa niin lasta kuin aikuistakin. Huumori piilee repliikeissä sekä mainioissa, sympaattisissa hahmoissa. Tytöillä on sopivasti omaa luonnetta ja mielipiteitä, ja erityisesti pidän mummosta. Itselläni kesti tällä kertaa hieman kauemmin päästä tarinaan mukaan, mutta kirjan loppupuolella Isto tuntuu pääsevän kirjoittamisen flowhon, tai ainakin me pääsimme lukemisen flowhon, ja suorastaan ahmimme rivejä. 7-vuotias nauroi erityisesti kohtauksille, joissa tytöt saivat Montosen hyppimään, matkimaan sammakkoa tai muuta suloisen harmitonta. Ison tekstikoon ansiosta kirja sopii hyvin myös itseluettavaksi - täydellinen kirja alaluokkien lukudiplomeihin tms. 

Julia Vuoren kuvitus on todella hyvä kirjaan. Sitä ei ole paljon mutta se sopii täydellisesti. 

Saa nähdä saammeko lukea vielä lisää Tinkan ja Taikan seikkailuja. Tällä kertaa tarina loppui tavalla, joka mahdollistaa sekä jatkumisen että loppumisen. Langanpätkiä jäi solmittavaksi, mutta toisaalta asiat ovat hyvin näinkin. 

Tinkasta ja Taikasta ovat kirjoittaneet myös Lumiomena, jossa Katjalla on jälleen ihana kuva kirjasta, sekä Sinisen linnan kirjaston Maria, joka pohtii mm. kirjan mahdollista jatkoa. 



Jos et ole vielä tutustunut Tinkaan ja Taikaan, suosittelen lämpimästi, mutta ehkä ensin ihanaa, ensimmäistä kirjaa - siten hahmoihinkin on helpompi tutustua. Kirjat sopivat noin viisivuotiaasta ylöspäin alaluokkalaisille.  

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Camilla Mickwitz: Jason muuttaa maasta


Camilla Mickwitz: Jason muuttaa maasta (alkuper. 1978)
Kustannus: Tammi & Läsrörelsen 2013 (erikoispainos McDonald’s-ravintoloihin)


Viime perjantaina olimme perheen kanssa McDonald’sissa, ja riemastuin, kun huomasin Happy Meal aterian kylkiäisenä olevan tällä kertaa kirjan. Ja kaiken lisäksi vielä Camilla Mickwitzin Jason muuttaa maasta! Klassikko vuodelta 1978 on minulle tuttu opettajaopintojen kautta, mutta vasta nyt sain sen meille ja sitä kautta lapsille!

On myös vaikea leikkiä yhdessä, ellei kukaan ymmärrä mitä heille sanoo eikä itse puolestaan ymmärrä, mitä muut sanovat. Silloin tuntee itsensä yksinäiseksi toisten seurassakin.
Jason vetää lakin korvilleen. Näin hänen ei tarvitse kuulla sellaista, mitä hän ei kuitenkaan ymmärrä.
Jason purjehtii leikisti kotiin omaan maahansa ystävien luo, joiden kanssa hän voi jutella. 

Jasonilla on kotona paljon ihmisiä, joiden kanssa puhua. Eräänä päivänä Jasonin äidiltä Kaarinalta loppuvat tehdastyöt Suomessa, ja he joutuvat muuttamaan töihin toiseen maahan - arvattavasti Ruotsiin, kun ollaan 70-luvulla. Uudessa maassa Jason menee päiväkotiin, ja huomaa, ettei ymmärräkään mitään toisten puheista. On vaikea osallistua mihinkään, kun ei osaa kieltä. 

Jasonista tuntuu kuin hän olisi pieni lapsi, joka ei ole vielä oppinut puhumaan, ja niinpä hän päättää mennä päiväkodin pienten puolelle. Siellä hän huomaa, miten pienet oppivat puhumaan – he osoittavat tavaroita ja nimi toistetaan heille päivästä toiseen, kunnes he oppivat itse tuottamaan sanan. Jason rohkaistuu käyttämään samaa keinoa, ja kun muut huomaavat, että Jason haluaa oppia heidän kieltään, he auttavat mielellään. Pian Jason pystyy puhumaan niin paljon, että muut ymmärtävät, mitä hän tarkoittaa. Jason saa ystävän.

Jasonin ja hänen ystävänsä Irmelin jekun seurauksena lasten äiditkin tutustuvat, ja pikkuhiljaa Kaarinakin oppii uuden kielen, kuuntelemalla. Alkuvaikeudet töissä helpottavat, ja hän pääsee perunankuorijasta salin puolelle tarjoilemaan. Elämä alkaa olla taas mukavaa, kun on ystäviä, ja voi puhua muiden kanssa. Jason miettii:
Voi käydä niin, että lähden maahani meren taakse vasta kun olen tullut isoksi. Ehkäpä minulla silloin on lentävä lapsi mukana. Silloin osaamme puhua siellä heti ihmisten kanssa.  
Ensin pitää mainita taustaksi, että meille tämä on erityisen tärkeä ja ajankohtainen kirja mahdollisen lyhyen tulevan ulkomaille muuton vuoksi. Silloin lapset eivät ymmärrä maan kieltä. Tämä toimii siis rohkaisuna tulevaan. Olemme kokeneet saman aiemminkin, ja silloin sain seurata, miten lapsen ensimmäisten viikkojen arkuus ja vetäytyneisyys uudessa maassa vaihtui varovaiseksi kiinnostukseksi ja lopulta leikiksi ja uusiksi sydänystäviksi. Itsekin muutin nuorena maahan, jonka kieltä en osannut, ja se oli kielenoppimisen intensiivisyyden kannalta huikea kokemus! 

Kirja on kiinnostava myös siksi, että opetan vieraita kieliä, nyt suomea toisena kielenä, ja kirjan kautta on hyvä eläytyä uussuomalaisten kokemuksiin ja kielenoppimisen prosessiin. Yhtä lailla kirja on kiinnostava kaikille lastentarhanopettajille ja opettajille, jotka ovat työssään tekemisissä lasten tai vanhempien kanssa, jotka opettelevat suomea tai jotain muuta kieltä. Koska kieltä opettelevia on paljon, on 35 vuotta sitten ilmestynyt kirja täydellisen ajankohtainen tänäkin päivänä. 

Kaikelta tältä pohjalta, ja koska rakastan vielä äidinkieltä, on vaikeaa olla muuta kuin no, rakastamatta kirjaa! 

Mickwitz havahduttaa lukijan heti ensi sivuilla huomaamaan, miten erilaisissa tilanteissa ja erilaisten ihmisten kanssa kieltä käyttää, ja miten tärkeää oman kielen puhuminen on. Kun osaa kieltä, voi kertoa, jos on väsynyt, mistä pitää, mikä kiukuttaa, mitä näkee tai kuvittelee mielessään. Ja miten tärkeää ylipäänsä on, että on läheisiä, jotka tuntee hyvin.

Jos kaikki tämä otetaan pois, eikä yhteistä kieltä enää ole, elämää on kurjaa. Rakastan kirjassa sitä(kin), miten Jasonin ulkopuolisuuden tunnetta kuvataan - hän pakenee yksin nurkkaan haaveisiinsa, ja tuntee taantuvansa pikkulapseksi. Aikuinenkin tunnistaa tämän jos on ollut samassa tilanteessa – olo tuntuu niin tyhmältä, kun muut joutuvat toistamaan saman asian monta kertaa ja vielä hitaasti, eikä itse osaa edes vastata! 


Myös Kaarinan alkuvaikeudet töissä (perunan kuorimista yksinään päivät pitkät) koskettavat. Joskus iltaisin Jason ja Kaarina ovat niin väsyneitä, etteivät jaksa puhua yhtään mitään. Ulkomaille ummikkona muuttaminen ei ole aina helppoa. 

Mickwitz lähestyy kielenoppimista realistisesti – Jasonille kieli tarttuu kuuntelemalla, kysellen ja puhuen. Niinhän se usein onkin, vaikka kielellinen tarkkuus vokin jäädä silloin vajaaksi. (Itsekään en tällä tavoin koskaan oppinut kunnolla saksan taivutusoppia tai sanojen sukuja!) Totta kai Mickwitz oikoo ja kielen oppiminen vaikuttaa hieman nopeammalta tai helpommalta kuin se usein on, mutta silti kirja on realistinen.
  
Kuvitus on aitoa hersyvää 70-lukua. Huomaatko millaiseksi Mickwitz on muuten kuvannut päiväkodin hoitajan alimmassa kuvassa? :) Yllätyin positiivisesti myös siitä, että kuvissa on myös tummemman värinen poika, ottaen huomioon ilmestymisajan. Tässäkin kirjassa Jason tuttuun tapaa lentää äidin perässä, ja äidillä on kiire. Tämä lentäminen ja kiire (ja miltä Kaarinan tukka silloin näyttää, sitä ei voi unohtaa, kuten ei Jasonin ilmeitäkään) oli minusta lapsena muuten erityisen hassua (meillä oli kirja Jason). Jasonin maailmaan on helppo kiintyä!

Kaikkinensa klassikkokuvakirja on aivan mainiota luettavaa etenkin päiväkodeissa, mutta myös alakoulun luokilla, sillä se auttaa eläytymään muualta muuttaneiden tunteisiin ja oloon. Kirja on myös viihdyttävä, ja sopii äidinkielen merkityksen tai vieraan kielen oppimisen pohtimiseen. Tästä olisi myös kiva tehdä näytelmä! Ihan pienetkin nauttivat Jasoneista runsaan ja värikkään kuvituksen sekä helpohkon kielen vuoksi. 






Ulkomaille muuttamista olen aiemmin pohtinut blogipostauksissa Onni-poika saa uuden ystävän, Bibi muuttaa Suomeen ja Elina vieraalla maalla. Kulttuurieroja käsitellään myös mm. Sari Airolan kirjassa Lentävät syntymäpäivät minareettimaassa. Muita monikulttuurisuutta sivuavia teoksia löytyy täältä.

***

Jasonille teeman tärkeyden ja kiinnostavuuden ja aiheen monipuolisen tarkastelun ja no, toki myös nostalgisuuden vuoksi tähtiä 5 / 5.

perjantai 11. lokakuuta 2013

Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Näin tosi pahaa unta. Isi ja äiti oli semmoisessa laivahyttihotellissa, jossa oli tulipalo. Serkutkin oli siellä ja kaikki sukulaiset. Ajoin kolmipyörällä parkkipaikalla, jossa ei ollut parkkiviivoja. Joku nainen ampui päin hotellia. Ja sen miehellä oli pommi... 
- Älkää ampuko äitiä, isiä, serkkuja, tätejä ja setiä!

- Turpa kiinni tai ammutaan sinut! huusi nainen ja osoitti pyssyllä. Ajoin kolmipyörällä karkuun...

(Hotelli (4-v.)

Vain pahaa unta, Ville Tietäväisen ja hänen tyttärensä Ainon yhteistyönä syntynyt teos perustuu Ainon 3-6 -vuotiaana näkemiin painajaisiin. Isä ja tytär ovat yhdessä kuvittaneet unet, ja unien sisältö kerrotaan lyhyesti - juuri siten kuin unista kerrotaan, jos niistä saa enää kiinni valveilla ollessa. Unia kehystävät isän tekemät sarjakuvat tilanteista, joissa unia käsitellään, kun unet pelottavat ja kun niiden kanssa eletään hereillä. 

Vavahduttavaa teosta lukiessa mielen läpi risteilee monenlaisia ajatuksia: Mistä nämä pahat unet tulevat lapsille? Ovatko ne todella näin pahoja? Mistä lapset saavat tietää, mitä kaikkea maailmassa tapahtuu? Pommit, pyssyt, tulipalot. 

Meillä ei ole kotona telkkaria, joten meillä eivät näy uutisten kuvat katastrofeista, mutta tottakai meilläkin me vanhemmat puhumme niistä, vaikka yritämmekin välttää niitä lasten kuullen. Silti esimerkiksi Nairobi, meidän entinen ja toivottavasti vielä myös tuleva kotikaupunkimme ja sen ostoskeskusdraama olisi saattanut joutua lasten korviin. 

Vaikka eivät pelon aiheet tietenkään yksinomaan mediasta tai maailman katastrofeista tule. Osa Ainonkin painajaisista on ihmiselle ihan luontaisia pelkoja, kuten yksin jääminen tai läheisten menettäminen. Entä mielikuvituksen luomukset - pelottavat otukset, eläimet, örkit, mistä mielen syövereistä ne lapselle tulevat?

Oli unien lähde mikä hyvänsä, kirja onnistuu tavoittamaan katoavan unimaailman ja sen absurdiuden rehellisesti ja hämmästyttävän tarkasti. Lukijalle tulee mielikuva, ettei mitään jätetä pois, vaan näemme Ainon unet juuri yhtä järkyttävinä kuin ne lapselle olivat. Kuvitus on hurjaa, ja kirjan sirpalemainen toteutus korostaa unien hyppelehtivyyttä. En voi kuin ihastella, miten hyvin isä ja tytär ovat vanginneet unet kuviksi ja pieniksi tarinoiksi! Kirjassa näytetäänkin, miten Aino ei aluksi halunnut kertoa unistaan, mutta oppii pikkuhiljaa avatumaan niistä.

Aiheiden synkkyydestä huolimatta kirja ei missään nimessä ole synkkä, vaan yhtäaikaa järkyttävä ja ravisteleva, huvittava ja hihityttävä, helposti samaistuttava sekä koskettava. Vedet tulevat silmiin monessa kohdin. Ja on hirveän mielenkiintoista lukea, millaisia unia lapsilla voi olla. Kirjan jälkeen tekee mieli ottaa lapsi syliin ja kuunnella tarkasti, mikä kaikkea tämän päässä liikkuu, sillä melko varmaa on, että jos kuuntelee tarkasti, yllättyy aina.  

Juuri koulun aloittanut tyttäreni ennen kaikkea huvittui unien absurdeista käänteistä, mutta ei ole halunnut palata kirjaan muutaman lukukerran jälkeen. Ehkä siinä on vielä liikaa asioita, joita hän ei osaa käsitellä, tai sitten hän ei samaistu tarinoihin, kuka tietää. Toisaalta mm. Lumiomenan blogissa kirja kiehtoi lapsilukijaa kovasti. 


Kuvitusta on vaikea pukea yhdeksi sanaksi. Uudenlaista, ainutlaatuista lasten kuvakirjoissa, sarjakuvamaista. Isän ja tyttären yhteistyössä kahdenlainen taide yhdistyy tavalla, johon en ole törmännyt koskaan aiemmin lastenkirjoissa. Pidän kovasti siitä, miten lapsen ääni ja kädenjälki saa tilaa kirjassa. Kirjahan kuitenkin on myös lastenkirja. Uskon, että lasten kirjoittamat tai kuvittamat kuvatkirjat voisivat tuoda kenttään jotain aivan uutta ja virkistävää, ja ihailen sitä, miten Tietäväinen on kunnioittanut tyttärensä ja lasten maailmaa niin paljon, että on tehnyt siitä kirjan, ja on malttanut olla muuttamatta (ainakaan lukijalle näkyvästi) sitä mihinkään suuntaan. 

Kuvituksessa on mukana lähes huomaamattomasti myös unisymboliikan selityksiä, jotka voi jättää lukemattakin (ääneen). 

Kirjan sirpaleisuus voi nimittäin tehdä lukemisesta haastavaa - huomasin, että mummoni oli lähes mahdoton lukea kirjaa ääneen lapsenlapsenlapsilleen, sillä hän sekoitti unien symboliikkaa, otsikoita ja sarjakuvia sujuvasti keskenään, minkä vuoksi kuului jatkuvasti: "mummo, älä lue sitä!"

Lapsen suosikki on muuten seuraava painajainen:
Muurahaispesä (3-v.) 
Näin kamalaa unta. Isi istui vahingossa muurahaispesään. ... kolme kertaa!
Isi ei tajunnut, vaikka yritin huutaa.
Se puhui vaan puhelimessa! Onneksi ne oli mustia muurahaisia.

Suosittelen ehdottomasti tutustumaan yhdessä lapsen kanssa, mutta oikeastaan kirja on hyvin avartava ihan vain aikuisellekin! Lapselle kirja voi tarjota upean tavan lähestyä omia syvimpiä pelkojaan, joista ei ehkä osaa puhua kenellekään.

Vain pahaa unta on ollut esillä lukuisissa blogeissa (mm. Mari A:n kirjablogissa, Erjan lukupäiväkirjassa, Kirjainten virrassa), arvioissa ja haastatteluissa (mm. Lapsen Maailman lokakuun numerossa), ja kirjalla on oma facebook-sivusto. 


Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta
Kustannus: WSOY 2013
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...