keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Niki Daly: Jamelan leninki

Niki Daly: Jamelan leninki
Suomennos: Riitta Oittinen
Kustantaja: Pieni Karhu 2001 (orig. Jamelas Dress 1999)
27 s.
Kustantajan esittely täällä.
Tähtiä: ****

Loppuvuodesta pitää päästä vähän harhautumaan lämpöisiin maihin. Jos oikeasti ei pääse, niin ainakin kirjan mukana! Jamelan leninki tuo Afrikan tuulahduksia sille ken niitä haikailee (hep!), viehättää etenkin mekkoihmisiä (hep) ja ehkä hitusen enemmän tyttöjä kuin poikia. Tämän lisäksi siinä on suuria tunteita, lapsen häpeää tai noloutta ja vanhemman kiukkua ja surua. Esimerkiksi viisivuotiaani on tälle kaikelle juuri oikeassa iässä, ja antaakin kirjalle täydet viisi tähteä. Ja kun kuvaa on paljon ja tekstiä vähän, kaksivuotiaskin on vallan tyytyväinen. Me pidämme tästä kirjasta tosi paljon!

Kirjassa tapahtuu suunnilleen näin: Thelma-tädin häät ovat tulossa, ja äiti ostaa sitä varten kalliin, kauniin hamekankaan, jota varten hän on säästänyt erityisesti. Jamela lupaa vahtia kuivuvaa kangasta, mutta kun se on niiin kaunis ja kahisee ihanasti, niin hän vain ihan pikkuisen kääriytyy siihen. Sitten on pakko mennä näyttämään Thelma-tädille miten kaunis hän on. Arvaahan kuinka siinä käy - kanat loikkivat kankaalla, koira vetää toisesta päästä, poika ajaa pyörällä päältä... Voi ei, ei hän ollenkaan tarkoittanut tätä! Äiti on niin surullinen ettei voi edes katsoa Jamelaan. Onneksi, onneksi kaikki korjautuu sattuman kautta.

Illalla äiti leikkasi ja ompeli, kunnes sai pukunsa valmiiksi Thelma-tädin häihin. Kangasta jäi kuitenkin vielä vähän jäljelle. Äiti mittasi sitä katseellaan ja mietti. Sitten hän katsoi nukkuvaa Jamelaa ja hymyili.
Kellon viisarit siirtyivät jo yli puoliyön, mutta työ oli vielä kesken. Välillä äiti hyräili hiljaa itsekseen: "Kwela Jamelaa, Afrikan kuningatar." 
Seuraavana päivänä häissä äiti seisoo kuin seisookin upeassa uudessa mekossaan, ja hänen vieressään hymyilee kaikkein kauneimmin, sukulaisten ihailevien katseiden alla pikkuinen Jamela samanlaisessa ihanassa kankaassa kuin äidilläkin on!

Kirjasta tuli heti 5-vuotiaan tyttäreni suosikki! Hänestä on jännittävää, miten Jamelan äiti on niin surullinen, ja epäilemättä hänestä tuntuu hyvältä nähdä, miten joku toinen mokaa ja sitten selviytyy siitä. Hänkin haluaa olla ihailevien katseiden alla, pukeutua kauniisti, olla niinkuin äiti. Ja olla kuningatar! Hän tuijottaa pitkään viimeistä kuvaa, jossa Jamelalla on uusi juhlapuku päällään ja missä sukulaiset katsovat häntä ihaillen.

   

Niki Daly on etelä-afrikkalainen kirjailija ja kuvataiteen opettaja, joka on kirjoittanut ja kuvittanut useita kirjoja ja saanut niistä lukuisia palkintoja. Kirjan kuvitus onkin aidon afrikkalaista, värit hehkuvat oransseina ja maanläheisinä. Äidin ja Jamelan läheisyys on herkistävää.

Tämä on ensimmäinen afrikkalainen lastenkirja, jonka esittelen blogissani, mutta lisää on tulossa. Aiemmin esittelemiäni, etupäässä kotimaisia, Afrikkaa käsitteleviä lastenkirjoja löytyy blogistani täältä. Olen super iloinen, että Pieni Karhu on kustantanut Suomessa afrikkalaisten kirjailijoiden lastenkirjoja. Jamela esiintyy myös toisessa kuvakirjassa, Jamelan ystävä.

Ps. Katja on tehnyt blogissaan satuhaasteen. Sieltä löydät paaaljon hyviä satuja, käy tutustumassa mitä satuja muut ovat esitelleet. Lopuksi linkitän tähän myös Valkoisen kirahvin blogin ja sen Afrikka-aiheiset kirjat, suosittelen!

maanantai 28. marraskuuta 2011

Terhi Friman ja Tanja Mikkola: Riikinkukkotyttö

Terhi Friman ja Tanja Mikkola: Riikinkukkotyttö
Kustantaja: Pieni Karhu 2011
55 s.
Kustantajan esittely täällä.
Tähtiä: ***

Riikinkukkotyttö kertoo 7-vuotiaasta tansanialaisesta Tausi-tytöstä ja hänen perheestään pienessä Kiseken kylässä. Terhi Frimanin teksti ja Tanja Mikkolan hienot valokuvat johdattavat lukijan lempeästi kylän arkeen. Tausilla on kolme sisarusta, ja hän käy koulua, leikkii kavereiden kanssa ja auttaa kotona. Isä kasvattaa kasvimaalla bataattia, riisiä, maissia ja kassavaa. Heillä on kotona banaaniviljelmä ja talon nurkalla yli satavuotias mangopuu, joka tuottaa hyvin satoa. Tämän mangopuun alla Tausin perhe syö joka päivä, samaan aikaan kuin kaikki muutkin kyläläiset.
Ruokailu on mukava ja rauhaisa yhdessäolon hetki. Ruokana on usein maissipuuroa, ugalea, ja sen kanssa kalaa, pinaattia tai muita vihanneksia. Ruoka kypsennetään hyvin: äiti keittelee ruokia avotulella monta tuntia. Tansaniassa on tapana syödä sormin. Jokainen ottaa ruokaa tarjoiluastioista ja pistelee suuhunsa. Tausin kotona ei ole lusikoita, haarukoita tai veitsiä.
Kuvat, joita on joka aukeamalla ainakin kaksi, näyttävät arkisia tilanteita, joihin on helppo samaistua: lapset leikkimässä jahtausleikkiä, auttamassa pihan lakaisussa, äiti kotihommissa. Tausin luokkakaverit vieri vieressä pulpeteissa, Tausi tekemässä läksyjä. Tarkkoja ja elämänmakuisia kuvia on hauska tutkia yhdessä lapsen kanssa, ja tämä poimii kuvista erilaisia asioita kuin aikuinen: Miksi nuo syövät seisoen? Tuo banaaninlehdistä tehty kylpyhuone on hassu, kun se on ulkona.

Kun silmä on tottunut ulkoiseen erilaisuuteen - taloihin, ihmisiin, ruokaan - huomaa, ettei tansanialaisen kylän elämä kovin erilaiselta tunnu. Kirjan juju onkin suureksi osaksi juuri siinä. Tausin elämässä ei ole mitään kauhean ihmeellistä. Ulkoisista eroistaan huolimatta 7-vuotiaan elämä siellä on pitkälti samanlaista kuin täällä, noin yhdeksän tunnin lentomatkan ja 7500 kilometrin päässä.

Aivan toisin kuin usein kuvittelee. Tai millaisen kuvan saa uutisista.


Kirja kertoo lempeästi toisenlaisesta paikasta ja toisenlaisesta tavasta elää. Se ei arvota eikä alleviivaa, vaan jättää lukijalle itselleen mahdollisuuden pureksia esiin nousseita mietteitä. Ajatuksia kyllä herää, se on selvä. Tausilla on kaksi mekkoa koulupuvun lisäksi, ja hänellä on siis hyvin asiat. Leikkipaikkoja ei koulun pihalla ole, vaan lapset keksivät itse leikkinsä; he leikkivät esimerkiksi kivenkätkemistä tai tekevät pallon vanhasta säkistä, jonka he täyttävät heinillä. Kotona ei ole ylimääräisiä kyniä eikä paperia eikä kukaan osaa sellaisia kaivatakaan.


Kuvissa näkyy tyytyväisiä ihmisiä ja onnellisia lapsia. Kaikesta huokuu yhteisöllisyys ja rentous. Ongelmia ei nosteta esiin. Tässä on hyvä olla, tässä elämässä täällä, näiden ihmisten kanssa. Samaa kertoo teksti:
Stamilin perheessä kenellekään ei ole koskaan kiire mihinkään. Asioita hoidetaan leppoisan verkkaisesti eikä oman talon pihalla tiedetä muun maailman murheista. On tämä hetki ja tämä perhe, nämä ihmiset. Ja alati paistava aurinko.

Kirjan luettuaan on rauhallinen, hyvä olo. Ikään kuin omaankin elämään olisi hetkeksi tullut rauhallisempi tempo ja sivuilta huokuva kuuma aurinko hellisi ihoa. Tietokirjaan on onnistuneesti yhdistetty tarina. Pienemmät kuuntelijat saattavat tulla levottomiksi tekstin eloisuuden puutteesta, mutta isommalle kirja tarjoaa rauhallisen, mielenkiintoisen ja informatiivisen kurkistuksen toisen maan tapoihin ja siellä asuvan pienen ekaluokkalaisen Tausin elämään. Kirja sopisi hyvin alakouluun ja tarjoaa monenlaista keskustelun virittäjää. Tarinan mukana olisi matkannut mielellään pidemmällekin, ja Tausin perheen kuulumisia jää miettimään pidemmäksi aikaa.

Kustantamo Pienen Karhun tarjontaan kannattaa tutustua, sillä kustantamo julkaisee paljon esimerkiksi vieraisiin kulttuureihin, suvaitsevaisuuteen ja erilaisuuteen liittyviä kirjoja. Myös erilaisiin kasvatuksellisiin teemoihin löytyy kiinnostavia kirjoja.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Suvi-Tuuli Junttila: Missä, tässä, jossakin...

Suvi-Tuuli Junttila: Missä, tässä, jossakin...
Kustantaja: WSOY 2011
56 s.
Tähtiä: ****

Suvi-Tuuli Junttila on luonut kirjan, joka pysäyttää visuaalisella upeudellaan. Valokuvat, jotka on otettu Junttilan rakentamista pienoismaailmoista, ovat kuin taideteoksia. Ne ovat paikoin harkitun epätarkkoja ja kuljettavat katseen juuri sinne, minne tekijä haluaa. Tarina kulkee kuvien avulla aivan itsestään, eikä pienimuotoista tekstiä aluksi edes huomaa.


Ensimmäinen kuva on avaruudesta, jossa maapallo näkyy utuisena ja kaukaisena. Sitten erottuu kerrostaloja, ja ikkunasta sujahdetaan sisään. Seinillä on kauniit tapetit, ja lattialla jotain ... mutteri. Ja koukku. Pullonkorkki! Ne lähtevät liikkeelle, ohittavat hanan, keittiötavaroita, kunnes ne hypppäääävät... kolmikko seilaa vedessä, nyt ne joutuvat selvästi vaikeuksiin, kieppuvat ja - hups, tömpsähtävät asfaltille. Joko olet koukussa? Hyvä, sillä siitä alkaa seikkailu ulkona, ja sen jätän sinulle itse tutkittavaksi. Sen verran kuitenkin paljastan, että kuvat muuttuvät tarinan edetessä yhä värikylläisemmiksi ja moniulotteisemmiksi, ja että lopussa osa kaveruksista päätyy keltaisten kumisaappaiden omistajan aarteiksi, kun taas osa jatkaa matkaansa, "... ja pysähtyvät taas jossakin. Sitten kun siltä tuntuu."



Kuvissa on viehättävää viimeistelemättömyyttä, ja pintojen karheuden voi tuntea sormissaan. Kattona on aaltopahvia, vesi on kangasta. Ne vetoavat lukijaan, joka on pienenä touhunnut pienoismaailmojen kanssa. Sänkyjä sammaleesta, talo kivenmurikoista, nuo asuvat pahvilaatikossa.

Kuvissa hetki pysähtyy. Vesipisara tippumaisillaan rännistä. Vuorikuvassa on jotain universaalia: hetken vangitsevuus, hiljaisuus ja seisahtuneisuus, kun katsoo vuorelta kauas horisonttiin.


Entäpä tarina? Ensimmäisellä lukukerralla se kulkee pienenä mukana, ikään kuin itsestään selvänä, mutta palkitsee sitten hitaan lukijan. Teksti nivoutuu tarinaan loistavasti ja rakentaa siitä monikerroksisen taideteoksen. Sanat antavat sankareille luonteen ja inhimillistävät ne; pullonkorkista tulee väsynyt, mutterista rohkea. Lukija huomaa, miten kaverukset kantavat toisiaan vuoronperään.

- Kas tässä! 
Vuorelta ystävykset näkevät kauemmas kuin koskaan ennen.
- Oih, voisin katsoa tätä näkyä ikuisesti, korkki huokaa.

Lapsi lukee tarinaa lapsen silmin, aikuinen tulkitsee sen omasta maailmastaan: Vanhasta ja epätyydyttävästä voi lähteä, ja lähteminen on joskus kuin joutuisi kylmään veteen. Voi jo luulla hukkuvansa, kunnes löytää itsensä uudesta paikasta, uusi edessäpäin. Ystävän kanssa matka on onneksi helpompi. Rakastan erityisesti loppua! Joku löytää uuden paikkansa ja jää, toinen jatkaa matkaa. Maailma ottaa vastaan seikkailijan.


Kirjassa on tutunoloista löytöretkeilijän ja seikkailun tuntua, ja löydän siitä samaa mielen uhkarohkeutta kuin vaikkapa Muumipapan reissuissa. Samaa kaipuuta kokemuksiin, jotka rikkovat arjen ja tekevät elosta taas eri tavalla merkityksellistä. Kirjan toteutus on tutusta teemasta poiketen uusi ja upea.


Suvi-Tuuli Junttila kertoo tehneensä kirjan lopputyönään muotoilun maisteriopinnoissa Hollannissa. - Tarkoituksenani oli tehdä leluja lapsille. Lelumaailmasta muistui mieleen omat lapsuuden parhaat "lelut", jotka olivat lähinnä maasta löydettyjä kuten pullonkorkkeja ym... Idea kirjaan syntyi siis omista lapsuusmuistoista.

Kirjaa hän työsti lopulta yötä päivää, sillä tekemistä oli valtavasti. Se oli kuitenkin hauskaa. Lopputyön tuloksena syntyneellä kirjallaan Junttila voitti kesällä Mikkelin 9. kuvitustriennalen ensimmäisen palkinnon.

- Toivoisin kirjan inspiroivan lapsia leikkimään, etsimään, löytämään ja kokeilemaan. Lelu voi olla mikä tahansa, kaikki on kiinni mielikuvituksesta.

Omiksi lastenkirjasuosikeikseen Junttila nimeää Lindgrenin Veljeni Leijonanmieli, Mauri Kunnaksen kirjat, Maurice Sendakin Hassut hurjat hirviöt, Hotakaisen Lastenkirjan ja Janoschin Oi ihana Panama.

Lopuksi, tänään on siis julkistettu Finlandia Juniorin voittaja, Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa. Lastenkirjahylly on kertonut kirjasta ja valinnasta. Itse en siihen sen kummemmin kommentoi, sillä en ole kyseistä kirjaa lukenut, mutta Päivi Heikkilä-Halttusen arvio kirjasta "kaikenikäisten tyttöjen kirjana" ja kirjan upea, Tuija Kuuselan suunnittelema kansi vakuuttavat: Tähän pitää ehdottomasti tutustua!

tiistai 22. marraskuuta 2011

Valtakunnallinen lukuhetki 23.11.

Huomenna vietetään WSOY:n kirjallisuussäätiön lanseeraamaa Suomen ensimmäistä valtakunnallista lukuhetkeä. Kampanjalla haastetaan kaikki suomalaiset lukemaan keskiviikkona klo 19 - 19.15 välisen ajan.

"Lukuhetkeä vietetään, jotta muistaisimme lukemisen arvon. Lyhytkin hiljentyminen kirjan äärelle rauhoittaa, ilahduttaa ja opettaa.

Toivomme, että vanhemmat lukisivat lapsilleen tarinoita joka päivä, vaikka vain pienen hetken. Tarinat auttavat lasta jäsentämään maailmaa ja nauttimaan omasta mielikuvituksesta. Niiden kautta voi käsitellä iloa ja onnea sekä käydä läpi pelottaviakin asioita. Tarinoihin mieltynyt lapsi jatkaa lukemista luontevasti myös kasvettuaan ja opittuaan itse lukemaan. Lukutaito on yksi elämämme tärkeimmistä taidoista. Tarinat kannattelevat myös varttuneempia lapsia, nuoria ja meitä aikuisiakin elämässä eteenpäin." 

Näin todetaan WSOY:n kirjallisuussäätiön sivuilla. Kampanjan myötä kaikille Suomen noin 60 000 ekaluokkalaiselle lahjoitetaan kirja, jotka luokanopettajat jakavat oman valintansa mukaisesti oppilaille loppuvuoden aikana. Mukana on monipuolinen kattaus eri aiheista eri tasoisille lukijoille.

- Kaikilla lapsilla ei ole omaa kirjaa tai jokapäiväinen lukeminen ei ole itsestäänselvyys, muistuttaa kirjallisuussäätiön asiamies, dosentti Liisa Suvikumpu. Oman kirjan toivotaankin herättävän iloa ja ylpeyttä saajassa.

Puolustamme lukemista digitaalisen viestinnän maailmassa, missä kirja ei enää ole itsestäänselvyys. Hektisessä nykymaailmassa kirjat ja niiden sisällöt tahtovat jäädä viihteellisempien ajanvietemuotojen alle, vaikka kirjojen tarinat ovat kiehtovin ja kehittävin mahdollinen fantasiamaailma, Suvikumpu toteaa.

Kampanja näkyy myös Facebookissa ja Internetissä kirjallisuussäätiön nettisivuilla, missä Laura Malmivaara, Minttu Mustakallio, Madventuresin Riku ja Tunna sekä
 Lauri Tähkä lukevat
 jatkoluentana Timo 
Parvelan ja Jussi Kaakisen kuvakirjaa Taro maan ytimessä (WSOY 2010). 

Koska en voisi olla enempää asian kannalla kuin mitä olen, nostan asiaa ilomielin esiin ja kannustan lukemaan ääneen! Ei lasta haittaa, vaikka aikuista sattuisi väsyttämään ja lukisi miten monotonisesti tahansa, tai vaikka vanhemman ajatukset harhailisivat välillä omille teilleen. Lapselle on tärkeintä, että saa olla vanhemman lähellä ja kanssa, ja kuunnella tarinaa, joka melko varmasti puhuttelee häntä tavoilla joista aikuisella ei ole harmainta aavistustakaan. Parhaassa tapauksessa päivän lukuhetkestä tulee tapa, jota ilman päivä tuntuu omituisen tyhjältä. Aikuiselle pysähtymishetket tekevät yhtä lailla hyvää kuin lapsellekin. 

Huomenna on jännittävä päivä myös toisesta kirjallisesta syystä, sillä silloin julkistetaan Finlandia Juniorin voittaja. Finlandia Junior -ehdokkaita on esitelty esimerksi Lastenkirjahyllyssä

maanantai 21. marraskuuta 2011

Andrew Davies: Tohtori Pullin ihmeelliset urotyöt

Andrew Davies: Tohtori Pullin ihmeelliset urotyöt
(The Fantastic Feats of Doctor Boox)
Suomennos: Kaarina Helakisa
Kuvitus: Tony Escott
Kustannus: Otava 1973
73 s.
Tähtiä: ****

Lyhyesti: Hyväntuulinen kirja pipareita mussuttavasta Tohtori Pullista, hänen eläinystävistään ja harmittomista seikkailuistaan eläinlääkärinä. Yksinkertainen, hyväntahtoisen huumorin sävyttämä kirja sopii noin 4-vuotiaasta ylöspäin, sillä melkein kaikilla sivuilla on mainiosti kuvitettuja mustavalkokuvia.

Tohtori Pulli vetoaa varmasti melkein kaikkiin lapsiin (ja aikuisiin), sillä hän syö aina pipareita ja juo limonaatia. Hän myös viettäisi mielellään paljon aikaa lämpöisessä sängyssään koiriensa kanssa, mutta puhelin pirisee harmittavan usein ja raastaa hyväntahtoisen tohtorin milloin parantamaan kirahvin kipeää kaulaa ja milloin etsimään gorillaa - josta tuleekin hänen uusi hyvä ystävänsä, joka seuraa Pullia auton etuistuimella uusiin seikkailuihin, koiraystävien kuorsatessa takapenkillä. Välillä koko joukko rämistelee kauppaan ostamaan pipareita loppuneiden tilalle, ja joutuu samalla taltuttamaan nyrkkeilevää kengurua. Ja entäs sitten se kerta, kun Pulli huijataan häätämään matoa ja saakin vastaansa lohikäärmeen?

Tekee hyvää lukea tämä hullunkurinen kirja. Se on kuin lepoa info- ja pohtimisähkyisille aivoille. Kirjassa on jotain ajatonta ja helppoa. Sitä ei tarvitse tulkita, lukea rivien välistä tai pohtia lapsen kanssa, eikä se kerro mitään syvällistä maailmasta.

Ensin he liukuivat peräkanaa liukumäessä, sitten he kiipeilivät peräkanaa kiipeilytelineellä, ja sitten tohtori Pulli istahti kiikkuun ja koirat antoivat hänelle vuorotellen vauhtia. Mutta heitä rupesi ennen pitkää väsyttämään, koska tohtori Pulli on koko lailla painava henkilö, ja sitä paitsi hän halusi keinua hirveän kovaa. 

Vaikka minusta kirja ylipäänsä on ehdottomasti yksi parhaita ellei paras tapa laajentaa maailmankatsomusta, pohtia vaikeita asioita tai välittää arvoja, tarvitaan myös näitä kirjoja, jotka voi vain avata ja lukea. Nauraa jos naurattaa, kuunnella ja unohtaa arkipäivän. Tuudittautua siihen helppouteen ja hassuuteen, joka lasten ja miksei aikuistenkin oikeutena pitäisi olla, ja jonka taju yhdistää lapsia maailmankolkasta riippumatta. Kirjan voisikin aivan yhtä hyvin lukea lapsille niin täällä kuin toisella puolen maapalloakin. Mainio, ilmeikäs ja sympaattinen kuvitus on omiaan voimistamaan kirjan parissa viihtymistä.
Kirjaa on saatavilla enää heikosti, onhan se ilmestynyt jo lähes 40 vuotta sitten, mutta ainakin yksi kappale on vielä esimerkiksi pääkaupunkiseudun kirjastoissa lainattavissa. Itse löysin tämän kirpputorilta.

Kirjailijana Andrew Davies on kovan luokan konkari. Vuonna 1933 syntynyt walesilainen Davies on eräs Britannian tunnetuimmista televisiokäsikirjoittajista, joka on käsikirjoittanut lukuisia sarjoja televisioon, kuten Ylpeyden ja ennakkoluulon (1995) ja Emman (1996) ja ollut mukana käsikirjoittamassa elokuvaa Bridget Jones: Elämäni sinkkuna. Tietojeni mukaan hän on kirjoittanut yksitoista lastenkirjaa, joista on suomennettu ainakin Hyvää päivää, Alfonso Bonzo (Tammi 1987). En tunne sitä, mutta jos se kirjastossa osuu vastaan, lainaan varmasti. Niin kovasti me - minä, 5-vuotiaani ja kainaloon kirjan aikana nukahtanut 2-vuotiaskin - kirjasta pidimme ja sille nauroimme! (Kirjan lukemiseen yhtä soittoa meni melkein tunti, kun innostuin enkä malttanut lopettaa, mutta sehän sopiikin ihan hyvin näin jo loppuneena lapsen oikeuksien päivänä!)

Ps. Varoitus: Kirjan jälkeen himoitsee pipareita ja limonaatia ja ajattelee, miten mukavaa olisi herätä aamuisin kymmenen jälkeen ja palata sumuisina päivinä yksinkertaisesti takaisin sänkyyn!

maanantai 14. marraskuuta 2011

Deborah Underwood: Ihan hiljaa

Deborah Underwood: Ihan hiljaa
(The quiet book)
Kuvitus: Renata Liwska
Suomennus. Sanna Vartiainen
Kustantaja: Karisto 2011
28 s.
Arvio: ****
Kustantajan esittely täällä.

Ihan hiljaa saa sinut hiljentymään ja muistamaan elävästi hetkiä, kun on ollut ihan hiljaista.  Vai mitä sanot näistä?

On hetkiä jolloin on ihan hiljaista. Vaikkapa silloin...

... kun on viimeinen jota tullaan hakemaan.

... kun jännittää ja haluaisi kadota näkyvistä.

... kun outo sukulaistäti tulee yllätysvierailulle.

... kun yrittää pidätellä hikkaa.
... kun tajuaa, että kylpyvaahtoa tuli vähän liikaa.


... kun imaisee lohduttavaa, hyvää tikkaria.
Sivuja käännellessään tuntee välillä sydämen tykyttävän rinnassa, sitten se tuntuu painavalta, seuraavaksi pidättää hengitystä, ja sitten naurattaa. Kirjan vajaa 30 yksinkertaista kuvaa vievät perustunteisiin, ja saavat ne nousemaan elävästi mieleen.

Kirjalla on monenlaista lukutapaa. Se tarjoaa hienon mahdollisuuden pohtia tilanteita ja tunteita lapsen kanssa. Miltä vartalossa tuntuu kun jännittää, miten oloa voisi helpottaaa silloin? Miltä tuntuu kun jää yksin, kun kavereilla on salaisuuksia joita ei kuule? Lapsi kokee elämässään näitä kaikia tunteita, ja kaipaa työkaluja erilaisista tilanteista selviytymiseen ja tunteiden tunnistamiseen.

Vaikeiden tunteiden pohtimisen lisäksi on hauska sukeltaa iloisiin tilanteisiin. Muistella, miltä tuntui kun on vuoristoradan huipulla ja ihan kohta tulossa alas, tai kun on hyvän ystävän kanssa eikä tarvitse puhua mitään, on niin hyvä olla? Tai kun saa hyvän yön suukon ja käpertyy lämpimän peiton alle ja uni tulee ihan kohta? Tai tikkarin nuolaisu, naaam. Hyvien asioiden muistelu tekee onnelliseksi.

Vähän pienemmän kanssa keksin uuden lukutavan: Koska on kiva olla hiljaa? Konsertissa, kun kaikki keskittyvät kuuntelemaan kaunista musiikkia. Kun kuuntelee satua. Kun paijaa eläintä. Kun leikataan hiuksia. Kun sanotaan hyvää yötä.

Joistain tilanteista saa vielä pidemmälle viedyn kuvitteluleikin: Mitä tapahtuisi, jos ei voisikaan olla hiljaa, vaan vahingossa putoisi tuolilta ja kuuluisi kamala räminä kun kaatuisi tuolien sekaan? Vaikka konsertissa. Mitä sitten? Eihän se olisikaan niin kamalaa, sellaista sattuu kenelle tahansa. Ei haittaa, sellaista sattuu, saa nauraa itselleen.

Ja luonnollisesti tämän ääreen on ihana rauhoittua - illalla ja ihan kesken päivän. Shhh, ollaa hiljaa vaan, kuunnellaan hiljaisuutta, ei ole kiire mihinkään. Tule syliin lukemaan.

Kuten huomaa, tästä kirjasta tuli meillä painava opus, paljon monipuolisempi kuin ensi näkemältä uskoisi. Antoisa sekä lapselle että aikuiselle. Kuvitus on niin yksinkertaista mutta samalla ilmeikästä, ja kuvat ja teksti pelaavat tavattoman hyvin yhteen. Ei ihmekään, että kirja on ilmestyessään ponkaissut New York Timesin bestseller-listalle. Karisto on kustantanut kirjan Suomessa, ja suosittelen tätä lämpimästi.

Lumiomena on esitellyt kirjan täällä.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Marjut Hjelt: Lumoava haltijakansa

Marjut Hjelt: Lumoava haltijakansa
Kuvitus: Jaana Aalto
Kustantaja: Karisto 2011
115 s.
Arvio: ***½
Lue kustantajan esittely täältä.

Joskus voi käydä näin! Kun otin Lumoavan haltijakansan käteeni aamukahvin kanssa istuakseni viideksi minuutiksi alas, viidestä tuli kymmenen minuuttia ja kymmenestä minuutista tunti. Ihan huomaamatta! Ihastelin kuvia ja jäin kiinni tekstiin. Nauroin ja yllätyin - sillä en totisesti voinut sanoa tuntevani haltijoita tai keijuja, ja tietäväni, että niitä on niin erilaisia! Sen nyt arvaakin, että nokkosissa asuu ilkikurisia käkättäjiä ja että vaahteran asukit rakastavat värejä, mutta ei sitä, että orapihlajissa lymyää kiusoittelevia ilkimyksiä, tai että pippuriset persiljakeijukaiset kiukuttelevat alemmuuskompleksissaan tillin vieressä!

Tämänkin kirja sai aikaan: Nyt tiedän, että kasveissa asuu erilaisia haltijoita ja keijuja ja ties mitä muuta väkeä, kasvin suojelijoita! Tonttujen ja joulupukin vuodenaikaan on aikuisenkin helppo uskoa asioihin, jotka tekevät elämästä yksinkertaisesti hauskempaa. 


Perinnetutkija ja tietokirjailija Marjut Hjelt on luonut kasvien väen sellaisiksi, että melkeinpä hämmästyy: niinpä tietysti, tuollainenhan hyväntuoksuisessa katajassa kurkkiva haltijatar luonnollisesti on, ja totta kai juuri viisas, tyyni ja vanha haltija suojelee kuusia. Hjelt on ammentanut perinnetiedosta, uskomuksista ja luonnontiedosta kiehtovan yhdistelmän mielikuvitusta ja tietokirjaa, jonka Jaana Aalto on kuvittanut kerrassaan kauniisti. Kuvat ja teksti yhdessä saavat lukijan melkein vetämään henkeä haistaakseen humisevan metsän kosteuden ja kasteesta höyryävän sammalmaton.

Onko sinusta koskaan kuusimetsässä tuntunut siltä kuin kulkisit hyvänsuopien isovanhempien tai vanhan ja viisaan neuvoston keskellä? Onko suuri kuusenoksa pyyhkäissyt hyttysparven pois kimpustasi ja hipaissut käsivarttasi kuin tervehtien?

Kirja oli hyvä itsekseen nautiskeltuna, sillä 5-vuotiaani ei vielä jaksanut pysähtyä kuuntelemaan. Ehkä se tenhoaisi paremmin luonnossa, missä voi kuvitella haltijoiden kurkkivan olan takaa... Tämä olisi erinomainen myös luontokerhojen vetäjille. Seuraavaksi kokeilen heittäytyä suoraan sinne tänne ripoteltuihin tarinoihin - ehkäpä torvisammaleessa asustavat tokkerojäkkeröt saavat tulevan luontointoilijan heräämään.

Torvijäkälistä lennähtäessään nämä hassut otukset kiljuivat riemusta ja tekivät voltteja ilmassa. Jokainen näytti laskeutuvan takaisin sen torvijäkälän päälle, josta oli putkahtanut esiin, ja jäävän siihen istumaan. Pihinä lakkasi, tokkerojäkkeröt istuivat jäkälillään ja katselivat ympärilleen.


On hauska saada käsiinsä tälläinen mielikuvituksen, luonnon lumon ja tiedon yhdistävä taideteos, josta nauttii ja oppii samanaikaisesti. Kuten vaikka että villiviini on tullut Suomeen Pohjois-Amerikasta tutkimusmatkailija Pietari Kalmin tuliaisina, tai että timjami parantaa yskää, vilustumista ja monia muitakin vaivoja. Tiesitkö, että kansanuskon mukaan osa suomalaisista polveutuu karhusta? Osa kirjan kasveista on kotoisin kauempaa, kuten Britteinsaarilta, ja myös näiden maiden kulttuuriperintöä on mukana, mutta erityisesti ilahduin suomalaisen kansanperinteen ammennuksesta. Paikoin sitä olisi voinut olla vielä enemmän.

Hjelt ja Aalto ovat aiemmin julkaisseet muun muassa kiitellyt Keijukaiset, joka oli Kirjapöllo-ehdokkaana 2011, Taikametsä sekä Tonttu -kirjatkaikki Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemina.

Lumiomena on kertonut omia mietteitään kirjasta täällä.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Christine Nöstlinger: Erityisen ihana Tomaanien elämää

Christine Nöstlinger: Tomaanien elämää
Alkuteos: Das Leben der Tomanis 1976
Kuvitus: Helme Heine
Suomennos: Auli Hurme-Keränen
Kustannus-Mäkelä 1989, 24 s.


Tomaanien elämää on kirja, jonka toivoisin sattuvan kaikkien käsiin! Se kertoo erilaisuudesta, kiltteydestä, suvaitsevaisuudesta, lähtemisestä, normien ja rajojen rikkomisesta... Kaikesta sellaisesta mitä on hyvä miettiä aika ajoin ja samalla ravistella tomuja päältään

Kenelle? Jo pienelle lapselle sopiva kuvakirja, mutta parhaimmillaan, kun lapsen kanssa voi keskustella erilaisuudesta.

Äiti-Möttönen veti tyttärensä esiin kaalikasan alta, tarttui heitä kädestä ja lähti kaupasta. 
"Mikseivät ihmiset pidä meistä?" Laila kysyi.
Äiti-Möttönen ei vastannut. Hän juoksi tyttäriensä kanssa kotiin. Kotona hän istui keittiön pöydän ääreen ja itki. Hän itki vielä silloinkin, kun isä-Möttönen tuli kotiin työstä. 
"Pitäisikö meidän muuttua taas sellaisiksi kuin olimme aikaisemmin?" Laila kysyi.
"Jos oikein kovasti yritämme, se ehkä onnistuu!" Leila sanoi. 
Silloin äiti-Möttönen pyyhki kyyneleensä ja huudahti. "Ette te ole tuhmia! Ei teidän tarvitse muuttua! Pysykää vain sellaisina kuin olette!"

Tomaanien elämää on tarina kahdesta kiltistä tytöstä, jotka virkkaavat patalappuja, saavat pelkkiä kymppejä eivätkä koskaan unohda sanoa ole hyvä ja kiitos. He asuvat omakotitalossa, muiden täsmälleen samankaltaisten omakotitalojen joukossa.


Eräänä päivänä isä tuo tyttärilleen tomaani-kirjan. Tytöt ihastuvat kirjaan niin, että uppoutuvat siihen jokaisella liikenevällä hetkellä. He alkavat loikoilla ruohikossa ja kiipeilevät naapurin kirsikkapuussa. Nauravat, hyppivät ja heittävät kuperkeikkoja. Ihan kuten kirjan tomaanitytökin.


Eräänä päivänä tytöt heräävät muuttuneina: kirkkaansinisinä, takapuolissaan hännäntupsut ja tukka pörrössä. Äiti häpeää tyttäriään ja piilottelee heitä sisällä. Eräänä päivänä hän kuitenkin rohkaistuu lähtemään heidän kanssaan ostoksille. Tuloksena on mellakka. Tyrmistyneet naapurit eivät suvaitse liian erilaisia tyttöjä, "hirviöitä".

Isä ja äiti tekevät päätöksensä. Isä-Möttönen ottaa perheen neljä pankkikirjaa, kaksi säästöpossua, vihkisormukset, helminauhan ja kymmenen liemikuutio-osaketta, myy kaiken ja ostaa veneen. Seuraavana yönä isä ja äiti opettelevat tomaanikirjan ulkoa ja onnistuvat muuttumaan tyttäriensä kaltaisiksi. Sitten he marssivat rantaan.

Rannalla seisoi paljon ihmisiä. "Seis", he huusivat. "Älkää lähtekö pois, teidät pitää panna lukkojen taakse, tehän olette skandaali!"

Mutta Möttöset ovat jo kaukana. Viikon kuluttua Möttösten taloon muuttaa uusi perhe, jolla on kaksi kilttiä tyttöä, jotka saavat koulusta pelkkiä kymppejä, ja pikkuhiljaa naapurit unohtavat tyrmistyksensä. Mutta joskus joku kalastaja kertoo kuulleensa mereltä naurua, rummutusta ja kitaransoittoa, ja silloin hän pelkää.



Pidän kirjassa kaikesta! Paitsi Helme Heinen humoristissta kuvituksesta, niin etenkin kirjan rohkeudesta ja kannustuksesta elää juuri itselle sopivaa elämää. Se mikä sopii jollekin ei sovi toiselle, eikä ole olemassa kovinkaan paljon rajoituksia, joiden mukaan elämä pitäisi järjestää, vaikka helposti siltä tuntuukin. Kirja herättää kysymyksiä. Saavatko lapset olla lapsia, ja ovatko hyvät tavat tai kiltteys niin tärkeitä? Mikä on sovinnaista, ja onko väliä mitä muut ajattelevat? Hyväksymmekö toisten erilaisuuden? Ja uskallammeko itse olla omia itsejämme?

Tämä ihana kirja saa ensimmäisenä blogissani viisi tähteä!

*****

Christine Nöstlinger (1936-) on rakastettu itävaltalainen kirjailija, joka on saanut muun muassa maailman rahallisesti suurimman lasten- ja nuortenkirjapalkinnon, Astrid Lindgren -muistopalkinnon sekä kansainvälisen Hans Christian Andersen -palkinnon, jota luonnehditaan lastenkirjallisuuden Nobel-palkinnoksi. Astrid Lindgren -muistopalkinnon raati totesi v. 2003 Christine Nöstlingerin olevan Astrid Lindgrenin veroinen lasten oikeuksien puolustaja ja auktoriteettien vastustaja, jonka humoristiset kirjat kertovat muun muassa "tytöistä, jotka yrittävät pyristellä irti perinteisistä rooleista ja lapsista, jotka taistelevat saadakseen tarpeensa kuulluiksi." Lue koko arvostelu täällä.

Olen arvostellut blogissani myös Helme Heinen toisen kuvittaman kirjan, Matka yöhön ja uneen (Kustannus-Mäkelä 1989). 


Muokattu 27.4.2012

perjantai 4. marraskuuta 2011

Helme Heine: Matka yöhön ja uneen

Helme Heine: Matka yöhön ja uneen
Alkuteos: Die wunderbare Reise durch die Nacht
Suomennus: Auli Hurme-Keränen
Kustannus-Mäkelä 1989
24 s.



Helme Heine (1941-) on tunnettu saksalainen kuvittaja ja lastenkirjailija, jonka kirjoja on käännetty 35 kielelle ja joka on palkittu lukuisilla palkinnoilla, mm. eurooppalaisella lastenkirjapalkinnolla. New York Times on kolmesti valinnut Heinen teoksen vuoden parhaaksi lastenkirjaksi. Matka yöhön ja uneen ilmestyi yli 20 vuotta sitten, mutta aika ei ole vaikuttanut kirjan lumoon. Uni ja ihmisen jokapäiväinen matka unen luokse on säilynyt muuttumattomana.
  
Matka yöhön ja uneen -kirjan päähenkilönä on pieni siniasuinen poika - yö. Tosin heti tässä kohtaa suomennos joutuu etsimään uutta sanaa, sillä suomessa ei, kuten englannissa ja saksassa, ole eroa sleep (Schlaf) ja dream (Traum) -sanojen välillä. Suomentaja on ratkaissut asian käyttämällä yö-uni -sanaparia, mikä ontuu, mutta parempaakaan ei keksi. 


Sanomatta sanaakaan kokoaa pieni yöpoika kaikki ihmiset yhteen, ja häntä seuraa villi joukko ihmisiä: intiaani, vanha metsästäjä, teurastaja, sokea hanuristi... salainen merkki matkalle pääsyyn on haukotus käden suojassa. Jopa pikkulinnut seuraavat pientä poikaa, joka kuuta heilutellen johdattaa kaikki ihmeelliselle matkalle, ja villieläimet pääsevät pakenemaan häkeistään unen turvin. 


"Kalatkin nousevat meristä, joista ja järvistä ja jopa akvaarioista. Kaikki seuraavat Yötä. 
Kuljet silmät suljettuina läpi pimeän. Jos avaat silmäsi tai räpyttelet niitä salaa, sinun on aloitettava matka alusta. Älä pelkää, vaikka eksyisitkin. Yö huolehtii sinusta ja näyttää sinulle tien."


"Se johdattaa sinut niin kauas, ettet enää tiedä, missä olet ja mikä nimesi on. Vasta silloin Yö kutsuu sisartaan Unta." 



Uni saapuu saippuakuplia puhaltavan, hattupäisen tytön asussa. Unen saapuessa kirjan alun tummanpuhuva värimaailma helenee, kuvitus muuttuu mielikuvituksellisemmaksi. Kaikki on mahdollista. Puujalkainen mies kävelee. Jänis istuu metsästäjän pyssyn piipussa. Kirkontornista putoava ei taita niskaansa. Ylläoleva kuva on yksi suosikeistani: "Jos maailma on kuin maalaus, silloin olet paratiisissa."  




Lopulta, aamulla, "herätyskello ajaa sinut pois paratiisista. Matka päivään alkaa." Ihmisten kasvoilla väreilee hymyntapainen - hyvä uni on päästänyt pyörätuolissa istuvan kävelemään ja sokean näkemään. Unessa kaikki on mahdollista.


Matka yöhön ja uneen tuntui lapsilukijasta "jännittävältä, kivalta ja hassulta". Itselleni kirja ei aukene heti, vaan vaatii monta lukukertaa ja huolellista tutkimista, jotta miellyn sen tarinaan ja etenkin kuviin. Uni ei näyttäydy tarpeeksi kevyenä, vaan unenkin kuvissa on mukana tosielämän karuutta: sokea näkee vain unessa, kani istuu piipun pyssyssä muistuttamassa todellisuudesta. Jonossa uneen ja aamulla takaisin marssivat ihmiset ja häkeistään pakenevat villieläimet tuntuvat ahdistavilta. Mutta mitä enemmän kirjaa luen, sitä enemmän havaitsen toisaalta lohdullisuutta; yö suojelee sinua kaikelta ja pitää huolen, ettet eksy, ja toisaalta salaperäisyyttä; unen maailma on ääretön, jonne pääset vasta, kun et tiedä kuka ja mikä olet. 


Joka tapauksessa kirja on ristiriitaisuudessaan kiehtova tuttavuus ja iltasatukirja. 

Helme Heine asustelee vaimonsa kanssa Uudessa-Seelannissa, minne Wanderlust hänet 1990 kuljetti.  


Olen arvostellut blogissani myös Helme Heinen toisen kuvittaman kirjan, Tomaanien elämää (Kustannus-Mäkelä 1989), joka on yksi ihanimmista lasten kuvakirjoista jonka tiedän. 


**




Muokattu 27.4.2012
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...