perjantai 29. heinäkuuta 2016

Kullanhohtoisia unelmia käsittelee kipeitä asioita lasten elämissä

Hanna van der Steen: Kullanhohtoisia unelmia
Kuvitus: Valokuvat: Johanna Lyömilä, Nuket: Aimokoulun oppilaat
Kustannus: Nordbooks 2016
44 s.
Lyhyesti: Satuja erilaisuudesta, lasten elämien kipukohdista, kadoksissa olevasta vanhemmuuudesta. Terapiakirjallisuudeksi tai tavallisiksi saduiksi soveltuvissa tarinoissa on kepeään otteeseen verhottu syvällinen sanoma, eloisa kieli ja taitava kerronta. Ainoastaan tapa, jolla adoptiota käsitellään, särisee.  



- ... Isän pitää olla komea ja hyväkuntoinen kuin arabialainen hevonen, Perttu jatkaa. - Hiukset vain hulmuavat upeasti tuulessa, kun hän hölkkää rennosti ympäri pihaa. Eikä hän edes hengästy, ei vaikka hän luistelee tai pelaa jalkapalloa, tennistä tai krokettia, tai vaikka soutaa isoäidin vanhalla kylpyammeella mökkirannassa.
Perttu Parttusen ääni on murtua.
- ... Mutta minun tukkani tippuu jo päästä eikä se edes kiharru. Lisäksi minua pyörryttää, jos liikun liian nopeasti. Kerrankin jouduin makaamaan sängyssä koko päivän, kun olin juossut raput liian nopeasti alas. Eikä siinäkään vielä kaikki...
Hanna van der Steenin kirjan Kullanhohtoisia unelmia kahdeksan satua käsittelevät jännällä tavalla kipeitä teemoja lasten elämässä, kuten:
äidin lapsettomuuden aiheuttamaa synnytyksen jälkeistä masennusta,
vanhemman heikkoutta olla aikuinen ja uusperheen vääristyneitä suhteita, joissa välikätenä toimii lapsi,
lapsen surua siitä, että aikuisten omat, remuisat kemut menevät yhdessäolon edelle, 
muuton aiheuttamaa pelkoa ja erilaisuuden mukanaan tuomaa yksinäisyyttä tai häpeää, 
ja myös adoptiota (mistä lisää alempana). 

Terapiakirjallisuudeksi sopiva kirja on tärkeä. Sen tekijänpalkkiot lahjoitetaan Pelastakaa Lapset ry:n työlle lasten auttamiseksi, kirjan kummina on Jari Sinkkonen ja sen kuvitus on toteuttu 7-10 -vuotiaiden askartelemien savinukkejen valokuvilla. Monta syytä, miksi halusin tutustua kirjaan. 

Hanna van der Steenin hauska kieli ja kepeä, taitava kerronta keventää satuja niiden raskaista teemoista huolimatta. Paikoin nauroimme kymmenvuotiaan kanssa ääneen monta kertaa. Rakastimme etenkin tarinaa epävarmasta, herkästä isästä, joka isäpaineiden alla juoksi kieli vyön alla toteuttamassa tytärtensä toiveita, vaikka mieluiten olisi leiponut pullaa (kts. alun lainaus). Erityisen voimauttava satu kaikille vanhemmille! 

Saut puhuttelevatkin niin lasta kuin aikuistakin, etenkin, jos aikuisella on haasteita elämänhallinnassa. Kuten sadussa, jossa lapsi pakenee sinisestä huoneesta saamansa salaisuuden kuiskutuksiin, jos vanhempien juhlinta toisessa huoneessa yltyy jälleen kerran liian suureksi. 

Harvoin käsitelty teema lastenkirjallisuudessa on myös masennus. Yhdessä sadussa äiti sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja tarvitsee kuukausien ajan suruputkea, joka päästää hänestä pois kaiken sen surun, joka häneen on lapsettomuusvuosien aikana kertynyt. Vasta kun suru on poissa, hymy voi palata äidin kasvoille. 









Tarinoiden kieli toimii, ja runsas valokuvakuvitus savinukeista on mielenkiintoinen ja yllättävän ilmeikäs. Lauseet ovat melko lyhyitä, mikä tekee niistä helppoja kuultavia/luettavia myös lukemiseen tottumattomille lapsille. Myös konkreettisuus, hauskat sanavalinnat ja huumori auttavat. Sadut sopivat hyvin 10-vuotiaalle. Kuusivuotiaalle tarinoiden vertauskuvallisuus teki niistä sen sijaan "aika outoja". Mutta ehkä lapsi, jolla on samanlaisia kokemuksia, kykenee eläytymään tarinaan jo pienenä. 

Vaikka teemat olivat tärkeitä ja hyvin käsiteltyjä, adoptioteeman esiinnosto aiheutti ärtymystä. Adoptioäitinä en voinut mitään sille, että tarina, jossa poika muuttaa toiselle puolella kaupunkia, jonka lähikoulu on adoptoitu, tuntui yksinkertaisesti kököltä. Seuraavassa vanhemmat keskustelevat adoptoidusta koulusta.

- Ai, onko lähikoulu adoptoitu? äiti kysyy.
- Sehän näyttää ihan paikalliselta.
- Joo, isä vastaa. - Täällä ei tahdottu rakentaa uutta. Tuo koulu seisoi hylättynä jossakin ulkomailla. Kaupunki sai luvan tuoda sen tänne sillä ehdolla, että pitää siitä ja sen henkilökunnasta hyvää huolta.
- Niinkö? äiti ihmettelee ja vatkaa lettutaikinaa. - Miksi ne eivät enää tarvinneet tätä koulua siellä ulkomailla?
- Heillä oli varmaan uusi koulu, isä arvelee. - Tämä tuotiin Suomeen valtamerilaivalla. Siitä oli iso juttu lehdessä.

Tarina jatkuu niin, että päähenkilöpoika ihmetelee adoptoidun koulun lasten väärinpäin olevia vaatteita ja outoja tapoja. Miksi ne ovat niin outoja? Lpulta poika sopeutuu adoptoidun koulun oppilaiden uusiin tapoihin ja omaksuu ne jopa itselleen. 

Hmmm.... Ihan tuolla tavoin en toivoisi adoptiosta kerrottavan. Adoptioon johtaneet syyt ovat lukuisia ja aina hyvin henkilökohtaisia. Siksi noin yksinkertaistava, aitoja oikova selitys adoption syistä loukkaa. Usein adoptioperheissä halutaan painottaa, että lasta rakastettiin syntymämaassaan niin paljon, että hänelle haluttiin antaa mahdollisuuksia elämään, jota hän ei jostain syytä voinut kotimaassaan saada. Ja vaikka tuollaista selitystä ei olisikaan, ei ainakaan kannattaisi painottaa sitä, että lapsi olisi tököttänyt hylättynä eikä kukaan ole tarvinnut häntä, eikä varsinkaan, että jokin uusi lapsi on syrjäyttänyt hänen paikkansa. Tuon lukeminen on adoption kokeneille satuttava yksinkertaistus, vääristys ja yleistys. Ja sekin, että adoptio olisi niin outo juttu, että siitä on iso juttu lehdessä? Tai ketä lasta häiritsisi toisen lapsen väärinpäin puetut vaatteet tai ylipäänsä ihonväri? Ajatus on hyvä, mutta tarina on ajateltu aikuisen näkökulmasta ja vertauskuvallisuus on aika hirveä. Meillä tarina herätti kuulijoissa ihmetystä ja jähmettyneisyyttä ja aikuisissa ärtymystä. 

Lapsus taitaa olla myös ensimmäisessä tarinassa lause, jossa Kauniit ja rohkeat on muutettu muotoon Kaameat ja ruskeat. Hups.


Mutta palataan alkuun, sillä adoptio on kuitenkin sivujuonne kirjassa, jossa on tosi paljon tosi tärkeitä aiheita, joita ei juurikaan lastenkirjoissa käsitellä. Mainioita, välillä hauskoja tarinoita, joille on tilausta ja tarvetta. 

Toivoisin, että kirja osuisi monen sitä tarvitsevan käsiin, lastenhuoltoon, vanhemmuudestaan epävarmoille, synnytyksen jälkeisen masennuksen kanssa kamppaileville, niihin perheisin joissa vanhemmilla on ongelmia alkoholin kanssa, perheisiin joissa on vammaisuutta tai jotain erilaisuutta jne. jne. Kiitos Hanna van der Steenille ja kustantamolle ja muulle tekijäjoukolle tärkeästä kirjasta ja lastensuojelun hyväksi tehdystä työstä!

Kiitos.




Hanna van der Steen: Kullanhohtoisia unelmia
Kuvitus: Valokuvat Johanna Lyömilä Nuket: Aimokoulun oppilaat
Kustannus: Nordbooks 2016
Mistä: Arvostelukappale















lauantai 23. heinäkuuta 2016

Tervetuloa eläinpuistoon! Pepi ja eläinpuiston Pritney

Pirjo Suvilehto: Pepi ja eläinpuiston Pritney
Kuvitus: Maria Russo
Kustannus: N-Y-T Nyt Oy 2016
32 s.



Pepi ja eläinpuiston Pritney kertoo tytöstä, joka menee ensimmäistä kertaa tutustumaan eläinpuistoon. Siellä hän tapaa mm. ystävällisen, rapsuttelunkipeän pässin, leikkisän minipossun, kanoja ja muita lintuja, pehmeitä, sylissä viihtyviä kaneja. Lopuksi hän saa talutusratsastaa sekä hoitaa ihanaa ponia, Pritneyä. Ratsastaminen on maailman ihaninta, tuumii tyttö.

Meillä tämä lempeä eläinkirja sai lapsilta tyytyväisen vastaanoton. Kaksi unista kuulijaa kainalossa, 10- ja 6-vuotiaat pitivät molemmat kirjasta, joka oli "kiva" ja "maailman paras" (jälkimmäinen 6-vuotiaan uninen arvio). Etenkin nuoremmalla on kova innostus eläimiin, joten oikeastaan kaikki eläinkirjat ovat mahtavia, ja ratsastus ja hevosten kanssa oleminen on vienyt molemmat mennesään. Olimme siis jo alun alkaenkin melko kiitollisia lukijoita aiheelle.



Venezuelasta kotoisin olevan kuvittajan Maria Russon tyyli on omintakeinen. Juuri kuvitustyyliltäään kirja poikkeaakin muista kotimaisista. Tekijäesittelyn mukaan ekspressionismista innostuneen Russon vedot ovat voimakkaita ja kuvat simppeleitä, ja yhdessä tekstin kanssa kokonaisuus on lämmin ja tunteikas. Kaikki tulee hienosti liki – hajut ja tunnot, ja eläimet melkein tuntee sormissaan. Lapsinäkökulmakin säilyy hyvin.

Poju-pässi on hauska. Kun sitä silittää niskasta ja leuan alta, se alkaa vipattaa häntäänsä ja läpsytellä korviaan. Pyörittelen pässin kiharoita sormieni ympäri, voi miten se nauttii siitä. Pian sormeni alkavat tuntua tahmeilta, mutta se ei haittaa.
"Kun niitä tuijottaa silmiin, ne laittavat päänsä kallelleen", sanon Veetille. Minua myös ihmetyttää, miten vuohien lähellä haisee juusto.
Paperi on ruskeaa, harvinainen valinta kuvakirjalle. Se sopii kuitenkin mainiosti kirjan pehmeään, ajattomaan ja luonnolliseen maailmaan. Kirjassa on vanhanaikaisuutta, johon kuvitustyyli lisää pikkaisen jännitettä.



Kaiken kaikkiaan tämä on mukava, kiireetön kirja kaikille eläinystäville. Lisäksi tarinasta saa erikoisempaa tietoa maatalon eläimistä ja tavaroista, kuten vaikkapa sen, miten talikolla erotellaan papanat puruista, että karitsat imevät pelkästään huulillaan tai että minipossu juoksee pallon perään, jos sille sellaisen heittää, ja jos se sattuu olemaan leikkisällä tuulella.











Pirjo Suvilehto: Pepi ja eläinpuiston Pritney
Kuvitus: Maria Russo
Kustannus: N-Y-T Nyt Oy
Mistä: Yllätyskappale kustantajalta

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...