Mieletön tarina pikkuveljestä ja hirmupedoista

Leena Parkkinen: Pikkuveli ja mainio harharetki
kuvitus: Jussi Karjalainen
Kustannus: Teos 2017
55 s.
Lyhyesti: Mielikuvituksella ei ole rajoja Leena Parkkisen tarinassa arasta pikkuveljestä ja hänen määräilevästä isosiskostaan, jotka pyydystävät suonsilmärusettianakondaa. Hauskassa tarinassa ei puutu jännitystä, kun pikkuveli villien käänteiden kautta löytää itsestään uusia voimia ja taitoja.

Öinen suoviidakko pursui ääniä; kihtitystä, tikitystä, kahinaa. Kummalliset monisarviset ötökät ryömivät mullasta, ja pelkkä niiden ajatteleminenkin sai Pikkuveljen ihon kihisemään. Mangrovepuu verhoutui tiukkaan rikkakasvillisuuteen, oudot linnut  sirkuttivat polveilevaa sävelmää.

Viime aikoina minut ja lapset  – 7-vuotiaan, ja siinä samalla myös 11-vuotiaan – on temmannut mukaansa saturomaani Pikkuveli ja mainio harharetki. Seikkailun päähenkilöt, määräilevä, sanavalmis ja mielikuvitusrikas isosisko, sekä arka, herkkä ja pienikokoinen pikkuveli olivat hahmoja, joiden kenkiin oli helppoa ja luontevaa hypätä.

Ja millaiselle matkalle? Mielikuvituksen lentoon, hurjien suurikokoisten eläinten luo, joista ei ole koskaan kuullutkaan, suoleopardin ja käärmeen ja lihansyöjäangervojen maailmaan, joista viimeksi mainitut "liiskaavaat saaliinsa kuin pahaisen sontakuoriaisen".

Isosisko, tai oikeastaan Pitäjänmäen paronitar, Setsuanin safiirin löytäjä ja tutkimusretkikunnan johtaja, ikuistaa hurjaa tutkimusretkeä YouTube-tililleen, ja pikkuveljen hän aikoo laittaa syötiksi suonsilmärusettianakondalle, joka elää "inhan haisevissa suovesissä" ja "teroittaa hampaitaan ruuvimeisselillä".

Mielikuvituksellinen seikkailu vetää pikkuveljen suon syövereihin, Mummon muffinssipöytään (mutta millaisia muffinsseja ne ovatkaan!) ja käärmeiden pelastajaksi, ja tekee hänestä aavistuksen isomman, itsevarmemman ja pelottomamman kuin ennen tutkimusretkeä.

Leena Parkkisen uutuuskirjassa mielikuvituksen kiitoa ja sana-arkun pohjattomuutta ei voi kuin ihailla. Ääneen lukeminen oli nautintoa, ja useasti lukemisen katkaisi kuulijoiden nauru.


Kirja on kunnianosoitus lapsen mielikuvituksen todellisuudelle ja kyvylle heittäytyä leikkiin ilman häiventäkään kyynisyydestä. Pieni luonto-ulottovuus, muoviroskan ja roskaamisen kritisoiminen, on kiva lisä.

Jussi Karjalaisen kuvitus on yhtä hulvatonta ja mielikuvituksellista kuin tarinakin. Isokasvoiset hahmot ja voimakkaat värit sopivat hurjaan tunnelmaan. Itse tarina ei välttämättä kuvitusta kaipaa, niin hyvin se kulkee, mutta kuvitus täydentää sitä hyvin.

Pituutta pienehköllä kirjalla on 55 sivua, teksti on normikokoista. Sopiva lukijakunta löytyy alakoulusta, ehkä noin 6-10-vuotiaista.


Leena Parkkinen: Pikkuveli ja mainio harharetki
kuvitus: Jussi Karjalainen
Kustannus: Teos 2017
55 s.
Mistä: Yllätyskappale kustantajalta

Kaikki suistuu paikoiltaan: Hirviön kutsu

Patrick Ness: Hirviön kutsu (alkuper. A Monster Calls, 2011)

Kuvitus: Jim Kay

Alkuperäisidea: Shiobhan Down

Suomennos: Kaisa Kattelus

Kustannus: Tammi 2016

215 s.

Lyhyesti: Moniulotteinen romaani 13-vuotiaan pojan painajaisista silloin, kun äiti sairastuu syöpään ja liukuu yhä kauemmas poikansa luota. Kuka kertoo hänelle totuuden? Mikä on puuhirviö, joka ilmestyy hänen ikkunansa taakse, ja mitä se haluaa hänelle kertoa?

Hän huusi kokoajan, niin kovaa ettei kuullut omia ajatuksiaan, katosi tuhoamisen vimmaan, ajatuksettomaan murskaamiseen ja murskaamiseen ja murskaamiseen.
Hirviö oli oikeassa. Se oli hyvin tyydyttävää.
Conor huusi kunnes hänen kurkkunsa oli käheä, murskasi kunnes hänen käsiään kivisti, karjui kunnes oli kaatua uupumuksesta.

Conorin pahin pelko ja hirviö on painajainen, joka palaa yö toisensa jälkeen. Hän on tehnyt jotain, jonka vuoksi hän tarvitsee rangaistuksen, eikä edes Harryn kiusaamaksi joutuminen tunnu miltään. Paljon pahempaa on sääli, joka heijastuu muiden silmistä. Ja vielä sääliäkin pahempaa näkymättömyys. Sillä Connoria ei kukaan todella näe, ei katso silmiin, ei vaadi mitään.

Conorin isoäiti on etäinen ja ankara, isä asuu uuden perheensä kanssa Amerikassa. Ainoa, joka huomaa Conorin, on Lily, lapsuudenkaveri, jota Conor ei voi enää sietää. Sillä Lily on syypää kaikkeen siihen pahaan, joka Conorille tapahtuu.

Patrick Nessin Hirviön kutsu on vaikuttava ja hieno romaani, jossa 13-vuotias Conor joutuu läpikäymään vaikean ajan: äidin syövän, joka liu’uttaa äitiä yhä kauemmas hänestä. Painajaiset, jotka repivät hänet väkivalloin unesta. Hirviön, joka kiusaa, tai ehkä pikemminkin auttaa häntä sekavilla tarinoillaan. Tarinat avaavat Conorin silmiä hyvyyden ja pahuuden päällekkäisyydelle ja pakottavat hänet luopumaan lapsuuden selkeästä jaosta hyvään ja pahaan.

Tarina on kerrassaan mukaansatempaava kuvaus teini-ikää lähestyvän pojan tavasta käsitellä äidin sairautta, asiaa, joka suistaa hänen maailmansa sijoiltaan. Kirja herättää monia kysymyksiä, joita oli mielenkiintoista pohtia, mutta joihin kirja ei hevillä tarjoa vastauksia: Mitä voi tehdä jos on muiden silmissä näkymätön? Conor ratkaisee asian väkivallalla, mutta muuttaako se asiat vain huonompaan? Onko kahden ihmisen mahdollista lähentyä toisiaan, vaikka he ovat täysin erilaisia? Saako ärtyisän ja pahantuulisen ihmisen (apteekkarin) sulkea yhteisön ulkopuolella?   

Vaikuttava, mustavalkoinen ja tumma kuvitus on Jim Kayn, joka on kuvittanut myös Harry Potterin kuvitetun kirjan. Se vahvistaa hienosti painostavaa tunnelmaa. 

Kirjan syntytarina on poikkeuksellinen: kirjailija Shiobhan Down oli hahmotellut tarinan puitteet, mutta syöpä vei hänet ennen aikojaan. Patrick Ness kirjoitti tarinan Downin idean pohjalta.

10-vuotias lukaisi kirjan puolessatoista päivässä, sillä kirja on painavasta asiastaan huolimatta nopealukuinen. Hän piti siitä kovasti. Se oli ”kaunis, kiva, surullinen, ei niin jännittävä. Juoni oli hyvä. Kolmatta tarinaa en tosin tajunnut, että se oli tarina.”

Juonen lomaan on nimittäin kudottu neljä tarinaa siitä, miten lähes kaikessa on sekä hyvää että pahaa. Ne haastavat ja sopivat mainiosti noin kymmenvuotiaalle, joka alkaa hahmottaa maailmassa hyvyyden ja pahuuden eri sävyjä. 

Kirja sopiikin hyvin luettavaksi koulussa noin neljännestä luokasta ylöspäin. Se saattaa tarjota aineksia monenlaiseen keskusteluun: toisen huomioonottamista etenkin silloin kun tällä on vaikeaa, tunteiden vaikutuksesta käytökseen, puhumattakaan tarinoista ja niiden moraalisuudesta.

Koskettava romaani pukee sanoiksi useita pelkoja, jotka ovat ihmisille yhteisiä: toisen menettämisen, sairauden ja toisten silmissä näkymättömäksi muuttumisen. Ehkä tärkein kirjan muistutuksista on se, miten tärkeää on katsoa toista silmiin ja huomata toinen. Surunkin keskellä, ja ehkä etenkin silloin. Miten yksikin katse voi tehdä eron, lauseista puhumattakaan.

Muista ottaa viereen nenäliinapaketti!

Lisää Hirviön kutsun lukukokemuksia blogeissa Kulje kaksi kuuta ja Oksan hyllyltä. 

Patrick Ness: Hirviön kutsu

Kuvitus: Jim Kay

Alkuperäisidea: Shiobhan Down

Suomennos: Kaisa Kattelus

Kustannus: Tammi 2016

Mistä: Arvostelukappale

Kun kukaan ei näe eikä halua minua: Näkymätön

Elina Hirvonen: Näkymätön
Kuvitus: Ville Tietäväinen
Kustannus: Lasten Keskus 2016
Lyhyesti: Kiusaamista ja leikin ulkopuolelle jättämistä käsittelevä kuvakirja päiväkoti-ikäisille (ja eskareille ja alakoululaisille). Kuvitus joka tuo mieleen Star warsin on hauska idea!

"Päiväkodissa opettaja sanoi, että jos jää aina leikistä ulkopuolelle, voi saada näkymättömän haavan joka ei parane."
Äiti ottaa Kapteeni syliin ja tutkii tämän hellästi joka puolelta.
"Minusta näyttää, että sinulla on pieni haava. Mutta se on melkein parantunut jo."

Näkymätön pukee sanoiksi ja kuviksi joka vanhemman absoluuttisen kauhu-unen: lapsi ei pääse päiväkodissa mukaan leikkiin, ei kenenkään leikkiin, eikä uskalla kertoa siitä kotona.

"Oliko kiva päivä?", kysymme aina päivän jälkeen, ja haluamme kovasti uskoa, että "oli" on totta. Mutta mitä jos se ei olekaan yhtään totta, emmekä me vain tajua sitä? Pieni toivoo, että huomenna kaikki muuttuu eikä häntä suljeta ulkopuolelle. Hymyilee niin että poskiin sattuu, jottei kukaan näe pahaa oloa. Ei halua aiheuttaa isälle ja äidille pahaa mieltä, ei kertoa, että muiden mielestä hänessä on jotain vikaa. Ehkä silloin isä ja äitikin alkavat ajatella niin.

Kiusaaminen ja leikin ulkopuolella jättäminen on aina ajankohtaista ja koskettaa jollain tasolla kaikkia lapsia. Kun teeman käsittelyyn sekoittaa raikkaasti ja yllättävästi jotain ihan muuta, kuten avaruusmaailmaa avaruustyyppeineen ja Komentokeskuksineen, lopputuloksena on kutkuttava kuvakirja. Päiväkoti-ikäisestä päähenkilösta huolimatta kirja osuu hyvin alakoululaisiinkin, sillä rouhea kuvitus venyttää kirjan kohderyhmää, ja houkuttaa ehkä ennen kaikkia poikia.







Elina Hirvosen teksti onnistuu olemaan helppolukuista ja kohdeyleisölle sopivaa, mutta nostatti silti kyyneleet silmiin. (Jälleen kerran.) Ville Tietäväisen kuvamaailma on outoa ja sopii totetukseen kuin nenä päähän. Päähenkilö on hieman yllättävästi (poikamainen) tyttö, mikä on hyvä valinta tummasävyisessä avaruuskuvituksessa.

Ulkopuolelle jätetyn lapsen ajatuksia ja tunteita sanallistetaan, mikä kehittää lapsen empatiataitoja. Mukana on myös voimaa antavia mielikuvitusystäviä (avaruustyyppejä), joilta haetaan apua, kun kukaan muu ei tunnu voivan auttaa.

Meillä 7v. poika tykkäsi kirjasta to-si paljon. Hänestä oli erityisen hyvä, että opettaja puuttuu tilanteeseen, ja sanoo, että kaikki pitää ottaa mukaan leikkiin. Kuvitus oli myös kuulemmma hyvä ja tarinaa kiva kuunnella.

Kaiken kaikkiaan hauska tuttavuus monenikäisille ja hyvä apukeino konfliktien ratkaisuun.






Elina Hirvonen: Näkymätön
Kuvitus: Ville Tietäväinen
Kustannus: Lasten Keskus 2016
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta

Tunnettuja baletteja yksien kansien välissä

Juhani Koivisto: Baletin tähti. Kertomus tanssijasta, joka unohti roolinsa.
Kustannus: Aurinko Kustannus 2014
Lyhyesti: Kaikille baletista ja prinsessasaduista kiinnostuneille. Kaunis, kotimainen teos esittelee yhteensä kahdeksan klassikkosatua balettiteoksena upein valokuvin ja hauskalla kehyskertomuksella yhteensidottuna.  

Tunnettuja balettiteoksia yksien kansien välissä, kuvituksessa hyödynnetty Kansallisbaletin valokuvia? Kyllä kiitos! Vaikka baletti ei ole vienyt ihan samalla tavalla sydäntäni kuin ooppera, idea kuulostaa ehdottoman kiinnostavalta. Etenkin, kun kirja on kotimainen, sijoittuu Kansallisoopperan seinien sisään, ja sisältää vanhempien klassikoiden ohella kaksi uudempaa kotimaista tuotantoa - Lumikunigattaren ja Kaunottaren ja hirviön. Muut kirjaan sisältyvät baletit ovat Lasikenkä (Tuhkimo), Prinsessa Ruusunen, Don Quijote, Joutsenlampi, Pähkinänsärkijä ja Coppelia.

Heti ensi näkemältä kirja vaikuttaa aarteelta kaikille, jotka rakastavat balettia tai prinsessasatuja. Valokuvat (Sakari Viika) ovat upeita, tarinat pursuavat romantiikkaa ja prinsessoita, ja kirja on kannesta kanteen visuaalista kauneutta, liikkeen lumoa ja perinteistä satua.

Kirja alkaa sadunomaisesti: puunukke tipahtaa hyllyltä Kansallisoopperan tarpeistovarastossa, menettää muistinsa, ja alkaa muilta tavaroilta kysellen selvittää, mihin balettiin hän kuuluukaan.

Ennen kuin hänen oma henkilöllisyytensä selviää, ovat seitsemän baletin hahmot kertoneet oman teoksensa juonen, jota elävöittävät valokuvat Kansallisbaletin esityksistä.

Puunuken on kuitenkin vaikea löytää omaa balettiaan. Ja nähtyään itsensä peilistä hän masentuu kokonaan - miten tuollainen kömpelö ja jähmeä puunukke voisi esiintyä missään baletissa? Onneksi omakin baletti lopulta löytyy, ja se ylittääkin kaikki Puunuken odotukset.

Kehyskertomus, joka nivoo eri balettiteokset yhteen ja kantaa tarinaa eteenpäin, on hauska ja onnistunut, siinä on samanlaista sadunomaisuuta kuin baleteissakin. Eri balettien esineet on hauskasti inhimillistetty ja suurin osa heistä on diivoja, pitäen itseään teosten todellisina tähtinä. Puunukke sen sijaan on vaatimaton ja sympaattinen, hänen kanssaan matkaa mielellään eteenpäin.

Itse baleteista on kerrottu vähän käsiohjelmien tapaan, sopivan lyhyesti mutta niin taiten että lukija tempautuu mukaan sadun jännitykseen.

Kun Aurora on lopettanut viimeisen tanssin prinssin kanssa, hän huomaa vanhan naisen, jolla on korissa punaisia kukkia. Mitään niin kaunista Aurotra ei ole koskaan nähnyt, ja kun nainen tarjoaa hänelle kukkaa, hän lähtee innoissaan tanssimaan sen kanssa. Silloin tapahtuu pahin mahdollinen! Kukka onkin ruusut ja ruudussa on aina piikkejä. Aurora saa haavan sormeensa, myrkky alkaa vaikuttaa ja Aurora kaatuu maahan. Ruusueukko ei ollut kukaan muu kuin ilkeä haltija Carabosse!

Jos baletissa on tehty muutoksia vanhaan satuklassikkoon, kuten yllä Prinsessa Ruususessa, jossa värttinä on vaihtunut ruusuksi, se selitetään hauskasti kehyskertomuksessa, jottei lukijaa jää ihmetyttämään mistä on kyse. Esimerkiksi tässä värttinä kertoo harmistuneena, että hänen roolinsa on jäänyt kokonaan pois, kiitos "nuorten koreografien, jotka eivät ymmärrä mistään mitään." Kukaan ei "nykyään tiedä, mikä on värttinä. Se on jotain aivan vanhentunutta! Minä olen siis vanhentunut! Mitä ikäsyrjintää!"

Kirjan kuvitus on siis yhdistelmä valokuvaa ja Ulla Sainion piirrosta, jotka monin kohdin asettuvat lomittain, valokuvat saavat kaverikseen värejä ja yksityiskohtia. Tätä yksityiskohtien runsautta olisi voinut karsia, mutta jos kohdeyleisönä ovat, kuten minun mielessäni, pienet, kaikesta kauniista kiinnostuneet ja prinsessasatuja muutenkin rakastavat pikkutyypit, uskon ulkoasun uppoavan tällaisenaan kuin veitsi sulaan voihin. Tälle kohderyhmälle kirja onkin muuten mielettömän hyvä (joulu)lahjavinkki, koska satu päättyy jouluiseen tunnelmaan.

Meillä ei ehkä ole juuri nyt ihan sitä ensisijaista kohderyhmää kotona, siis sellaista balettiasussa ja kruunu päässään pyörähtelevää 3-6-vuotiasta, mutta 8-vuotiaan vahvasta prinsessa-/balettikaudesta on niin vähän aikaa, että hyvin upposi, ja me päädyimme ahmimaan kirjan yhdeltä istumalta. Kirja viehättääkin iästä riippumatta. Oli myös ihanaa, miten tarinassa päästään kuuntelemaan orkesterin harjoituksia ja baletin väliajalla astioiden kilinää ja puheensorinaa. Meille se on tuttu ja rakas äänimaailma, sillä olen ennakkoluulottomasti raahannut esikoista mukaan melkein kaikkiin näytöksiin, niin oopperaan kuin balettiinkin, ja hyvin on mennyt, jopa niin, että tällä hetkellä hänen toiveammattinsa on oopperalaulaja. Kirja sai kuitenkin kirvoitettua huokauksen ja kommentin: "Tai ei mä tiedä haluanko mä oopperalaulajaksi vai tanssijaksi".

Kirja sai häneltä arviot "kiva, kaunis, hyvä kuvitus".

Kirjalla on mainio ajoitus paitsi siksi, että se sopii hyvin syksyyn ja talveen myös siitä syystä, että mukana ovat viime vuosina valtavasti kehuja kerännyt Lumikuningatar (josta olen itse muuten nähnyt vain toisen puoliajan - selitys on satu sinällään) ja keväällä ensi-iltansa saanut Kaunotar ja hirviö.

Innostuisiko joku tekemään samantapaista kirjaa oopperasta? Niin, että mukana olisi vähän musiikinkin kuvailua ja katkelmia oopperoiden sanoista (alkuperäiskielellä myös)? 

Juhani Koivisto: Baletin tähti. Kertomus tanssijasta, joka unohti roolinsa.

Kuvitus: Ulla Sainio
Valokuvat: Sakari Viika
Kustannus: Aurinko Kustannus 2014
Tähtiä 4 / 5
Mistä: Kiitos kustantajalle!

Olga Orava ja metsän salaisuus herättää pohtimaan, mikä on tärkeää elämässä

Mila Teräs: Olga Orava ja metsän salaisuus
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Kustannus: Lasten Keskus 2014
Lyhyesti: Hehkuvasti kuvitettu kaunis tarina metsän salaisuudesta. Onko salaisuus ystävällisyys, rakkaus, unelmat, työ, aika, yhteistyö vai jokin muu? Mikä on sinun salaisuutesi?

Olga Orava pomppasi heleähelmaisen koivun oksalle. Toukka Perhonen oli lukenut uutiset puun lehdistä, mutta niissä ei ollut kerrottu mitään metsän salaisuudesta.
Toukka oli virkannut itselleen hienon makuupussin. Kotelonsa sisällä se aikoi kutoa itselleen siivet unien langoista.
- Syksyllä siipeni ovat valmiit, ja minusta tulee Päivi Perhonen, se sanoi.
- Unet ja unelmat, ne ovat metsän salaisuus, Toukka Perhonen uskoi lujasti. 

Olga Orava miettii, miksi metsä soi niin kauniisti. Mikä on metsän salaisuus? Se lähtee selvittämään asiaa eri eläimiltä, ja kaikilla on kysymykseen oma vastauksensa. Arvo Kääpä uskoo aikaan, Rouva Sini Tiainen rakkauteen. Erkko Kuoriainen arvostaa kirjoja ja oppimista, Toukka Perhonen unelmia. Ja niin edelleen. Mitä itse kukin pitää tärkeänä. Asioita punnittuaan Olga Orava tuumaa, että se itse taitaa arvostaa eniten hyppimistä.

Hyvä kysymys, kerta kaikkiaan! Kysymystä elämän arvoista lähestytään lapsentahtisesti, kauniisti ja puhuttelevasti, niin että kirjan lopetettuaan mieli jää askartelemaan kysymyksen ympärillä. Mikä minulle on tärkeää elämässä? Yhteistyö, unelmat, työ, aika, opiskelu, ennakkoluulottomuus, rakkaus, auttaminen? Sama kävi 8-vuotiaalle, joka kirjan toisen kerran aloitettuamme muisti heti kirjan idean ja mietti: Hmm, mikäköhän mulle olisi tärkeintä? Hei mä tiedän, se on hyppiminen!



Viime aikoina on ollut mielettömän paljon upeita lastenkirjoja, ja tässä on taas yksi, josta tykkään paljon. Karoliina Pertamon hehkuvin värein kuvittama kirja ja sen kansi varasti huomioni heti kirjakaupassa, kun sen ensi kerran näin. Ja kun sitä selaa ja tutkii, jokainen aukeama on minusta taideteos, tilaan tarkasti sovitettu - hienot viivat ja yksityiskohdat voimakkaat värit taustallaan. Mukana on tällä kertaa metsään sopivasti myös maanläheisiä sävyjä, niitäkin runsaasti ja ennakkoluulottomasti yhdisteltyinä. Kuvat tuovat tarinaan huumoria ja leikkiä.



Viimeksi ihastelin Pertamon värien käyttöä ja kuvituksen kekseliäisyyttä runokirjassa Baudeliero ja Mette-Rotta, sama runsas ja ennakkoluuloton tyyli jatkuu Olga Oravassa. Tykkään! (Silläkin uhalla että olen viime aikoina tykännyt kaikista blogiin tuoduista lastenkirjoista.)

Olga Oravaa on luettu mm. Kirjakaapin Kummitus -blogissa.

Mila Teräs: Olga Orava ja metsän salaisuus
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Kustannus: Lasten Keskus 2014
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta
Tähtiä: 4/5

Kaahailua ja kepposia

Tuula Kallioniemi: Kaahailua ja kepposia.
Kuvitus: Jii Roikonen
Kustannus: Otava 2012 (3. painos)
94 s.
Lyhyesti: Kouluun sijoittuva, yhtä lailla tytöille kuin pojille osuva humoristinen kirjasarja, jossa oppilaat ekaluokkalaisista kutosluokkalaisiin elävät kyläkoulun vauhdikasta arkea. Hauska kirja ja omaperäiset hahmot, oikein hyvää ajanvietettä!

Äkkiä joku kopauttaa Mölyä olkapäähän.
- Mitteepä poeka?
Möly rääkäisee ja tunkee kännykän taskuunsa kesken pelin.
- Kenenkäs sitä ollaan poekija?
Möly hakee katseellaan pakoreittiä.
- Juostaanko kilipaa?
- Kili?
- Tuonne petäjälle? miekkonen viittilöi kohti mäntyä.
- Pettäjälle?

Reuhurinteen alakoulusta kertova ohuehko romaani on odottanut hyllyllä oikeaa aikaa - eilisiltaa! Humoristinen, kouluun sijoittuva action oli täydellinen juuri siihen vähän väsyneeseen hetkeen, joten kun alkuun päästiin, ei lopetettukaan heti, vaan raakuin koko kirjan yhdeltä seisomalta. 92 sivua oli nautinnollista (kraak) lukea ääneen! Jos ääntään haluaa säästää, niin isohko fontti, Jii Roikosen runsas mustavalkokuvitus ja paljon humoristista dialogia tekee kirjasta myös mainion itseluettavan alakoululaisille.

Ekaluokkalaisesta kutosluokkalaisiin muodostuva kyläkoulun miljöö on herkullinen, samoin aidontuntuinen dialogi, vauhdikkaat tapahtumat ja omaperäiset tyypit, oppilaat ja opettaja, Aapeli Käki. Hahmot on kuvattu kirjan sisäkansissa, joten heihin on helppo tutustua lähemmin tai virkistää muistia, kuka olikaan kuka. Roikosen kuvitus sopii hyvin tekstin humoristiseen tyyliin ja tuo osuvasti ja sarjakuvamaiseen tyyliin hahmot eloon.

Mainio oli esimerkiksi luku, jossa alakoululaiset käyvät vanhusten palvelutalossa syömässä (kts. lainaus alussa), ja Möly kohtaa ennakkoluulonsa vanhuksista. Tai luku, jossa kutosluokkalainen Pulla on käynyt ostamassa oikein Helsingistä farkut, niin tiukat etteivät ne mene jalkaan kuin lattialla maaten, ja jotka ovat niin napakat, ettei niiden kanssa parane juosta, syödä saati sitten leikkiä - ellei halua joutua noloon tilanteeseen.

Oppilaat poistuvat ruokavälitunnille. Pulla kiemurtelee pöydän äärestä viimeisenä. Istuminen on hankalaa. Vatsaan sattuu vähän. Pulla raottaa vaivihkaa vetoketjua ja vetää teepaidan helman housunkauluksen päälle. 

Helsinkiläiset farkut eivät putoa. Ne pysyvät paikoillaan kuin liimattuna, Pulla ajattelee tyytyväisesti ja köpöttää jäykin säärin muiden perässä takaisin koulun pihalle. 

Koska hahmot ovat niin monenikäisiä, on kirjan sopiva lukijakuntakin aika laaja. Ekaluokkalainen hihitti kirjalle tosi paljon, vaikka osa vitseistä meni ohi. Yläkoulun kaipuu ja toisaalta sen maailmaan liittyvä angsti ovat tuttua isommille. Aikuisenkin taso kirjasta löytyy, jolle saa sitten hihitellä itsekseen.

Kouluun sijoittuvia kotimaisia kirjasarjoja on paljon, kuten Heinähattu ja Vilttitossu, Ella, Karoliina ja ja… Tuula Kallioniemen Reuhurinteen porukka menee meillä sinne kärkikolmikkoon. Itse ihastelin kirjan monipuolista, rikasta kieltä sekä joidenkin hahmojen murteen haastamista.

Reuhurinteen idyllinen alakoulu ja remuisa porukka on tullut meille aiemmin tutuksi kuvakirjassa Reuhurinne Aapinen. Nopealla surffailulla luin, että sarja ilmestyi alunperin vuosina 1998-2001. Tässä kirjassa on kuitenkin uudistuksia  - hahmot ovat muuttuneet, kun aiemmat oppilaat ovat kasvaneet isoiksi, ja kuvittaja on vaihtunut Aino Havukaisesta ja Sami Toivosesta Jii Roikoseen.

Reuhurinteistä on kirjoitettu myös Sonjan lukuhetkissä ja Kirjavinkeissä, jossa myös Kallioniemen oma selvitys kirjasarjan muutoksesta.

Tykkäsimme!

Tuula Kallioniemi: Kaahailua ja kepposia.
Kuvitus: Jii Roikonen
Kustannus: Otava 2012 (3. painos)
Mistä? Lahja.
Tähtiä: 4 / 5

Esiintymispelosta: Ypöyksin näyttämöllä

Ulf Nilsson: Ypöyksin näyttämöllä (orig. Ensam mullvad på en scen)
Kuvitus: Eva Eriksson
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2012
Lyhyesti: Pienen pojan esiintymispelosta kertova kuvakirja. Pikkuveljen ihailu ja rohkaisu auttaa isoveljeä pääsemään esiintymispelosta yli, ja tämä huomaa esiintymisen olevan oikeastaan tosi hauskaa!

Illalla en saanut unta. Yksin näyttämöllä. Pitää puhua KOVAA. Koko sali täynnä vanhempia. Pelkkä ajatuskin oli niin kamala, että kädet alkoivat hikoilla. Entä jos en muistaisikaan, mitä minun piti sanoa? Siitä tulisi täysi fiasko!

Isoveli rakastaa laulaa ja esiintyä pikkuveljelleen, mutta kun koulussa tulee kevätjuhlan aika ja hänen pitäisi esiintyä oikealla lavalla, valonheitinten loisteessa - apua mikä painajainen! Hänen roolinaan on sanoa esityksen päätössanat. Yöllä hän näkee painajaista, jossa mörkö syö hänet näyttämöllä, ja aamulla kädet tärisevät pelosta. Kun esitys on käynnissä ja isoveljen vuoro lähestyy, hän istuukin naulakossa, piilossa ja surkeana takkien takana. Onneksi pikkuveli tulee hakemaan häntä! Ja lavalla isoveli sitten huomaa, ettei esiintyminen olekaan oikeasti kovin jännittävää - päinvastoin, se on tosi hauskaa!

Ruotsalainen tekijäkaksikko Ulf Nilsson ja Eva Eriksson ovat tehneet puhuttelevan, aiheeltaan erittäin tärkeän kuvakirjan esiintymispelosta, jännittämisestä ja ujoudesta, omien pelkojen voittamisesta sekä sisarussuhteen voimasta. Mitä voi tehdä jos esiintyminen jännittää aivan hirveästi, niin että kädet tärisevät? Aikuisten puhe katsomaan tulemisesta vain pahentaa tilannetta. Tässä kirjassa tilanne raukeaa sisarusten välisen huumorin ja toiseen uskomisen avulla.

Esiintymisjännitys on niin ikävä tunne, että on helppo muistaa kehokokemuksen kautta miltä se tuntuu, miten kädet hikoavat, sydän hakkaa kurkussa asti eikä ilma tunnu riittävän. Tunne on hirveän voimakas, kaikennielevä - ja yleinen. Kuten isoveli naulakossa miettii, on surullista jäädä pois jostain jos ei uskalla. Oma pelkuruus suututtaa, mutta keinoja sen taltuttamiseksi ei ole helppo löytää. Jännityksen kanssa ei ole hyvä elää. Siksi siitä kannattaa oppia vapautumaan niin, ettei se rajoita elämää. Mutta miten?

No, ainakin tämä kirja antaa helpottavan ja voimaannuttavan kokemuksen esiintymisjännityksestä selviytymiseen ja onnistumiseen. Kirja kertoo, että jos tuokin pystyi, minäkin voin pystyä. Enkä vain pystyä, vaan voin jopa nauttia siitä!

Jännitystä voi purkaa myös kuulostelemalla omaa oloaan. Jos on ihan krampissa, mielessä kaikki on sekavaa ja epäselvää. Vyyhtiä voi purkaa tutkimalla, missä kohdin kehoa jännitys tuntuu fyysisesti ja miten? Voisiko tuohon kohtaan hengittää vähän rentoutta ja pehmeyttä? Tästä seuraa usein mielen rauhoittuminen, ja ajatukset selkenevät. Olen myös kuullut mielikuvan onnistumisesta auttavan. Jos näkee itsensä tilanteessa itsevarmana ja onnellisena, epäluottamus itseä kohtaan voi hälvetä.

Onko sinulla hyviä vinkkejä (esiintymis)jännityksen purkamiseen ja helpottamiseen?

Muuten, jos jännittää, alla oleva kuva voi olla se tavoitekuva jonka pitää mielessä. :)

Ulf Nilsson: Ypöyksin näyttämöllä (orig. Ensam mullvad på en scen)
Kuvitus: Eva Eriksson
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2012
Kiitos kustantajalle.

Juhani Känkänen: Joulu on jo ovella, Apo Apponen!

Juhani Känkänen: Joulu on jo ovella, Apo Apponen!
Kustannus: Teos 2013
48 s.
Lyhyesti: Sarjakuvamainen hauska kirja Apposen perheestä, päähenkilönä päiväkoti-ikäinen Apo. Meitä syksyllä 2012 kovasti naurattanut ykkösosa sai jatkoa, ja edeltäjänsä lailla tämäkin on aivan mainio: Tarina siitä, miten hitaasti joulu tulee lapsille, ja miten lasten odotus saattaapi joskus käydä aikuisten hermoon...

Apo kyllä yrittää olla kyselemättä, mutta joulun lähestyminen tuntuu kihelmöintinä koko vartalossa. Asiaa on mahdoton jättää sikseen.
- Jokohan nyt on…
- Ei vielä.
- Joko nyt on…
- Ei vielä.
- Entäpä nyt?
- Ei vielä.
- Joko…
- Ei!
- Iskä. Iskä. ISKÄ!
- Mitä ihm…?
- Joko nyt on joulu?

Syyskuussa, kun sataa ja tulee, Apo alkaa odottaa joulua. Kolmen kuukauden odotus on kenelle tahansa pitkä ja siihen mahtuu paljon. Jäätyneitä lätäköitä, ensimmäiset lumihiutaleet, ensimmäinen mäenlasku (ilman lunta), iskän herätystä keskellä yötä, soitto töihin kesken palaverin. Tilanne uhkaa kärjistyä, ja lopulta Apon tivaaminen ylittää muiden sietokyvyn. 

Onneksi piparinleivonta auttaa tuskaan. Etenkin jos tekee oikein hienon piparilinnan ja sekoittaa keskenään äidin pikeeri-liimausaineen ja Erikeeperin. Ekassa kirjassa kuvioissa mukana ollut aamupuurosta loikannut puuromies Kaaro Puttila löytää tässä kirjassa kaverin, Pertti Kakkarspepan ja tyttöystävän, Emma Riisi-Puurouksen. Iskä ja Apo hakevat kuusen, kuusi koristellaan, ja lopulta se joulukin tulee.

Apo Apposissa huumori nousee arjesta. Pienistä hetkistä, lapsen kysymyksistä, aikuisten reagoinneista, kaikkien käytöksestä. Kaikki on niin tavallista (ja lisänä pienen pojan mielikuvituksen hahmot), että samaistuminen on helppoa, mutta Känkänen osaa kaivaa hirveän taitavasti lapsiperheen arjesta esiin pienet huvittavat nyanssit ja tallentaa ne paperille, ilmeinä ja repliikkeinä.

Ehkä repeilemme kirjan ääressä juuri siksi, että tunnistamme tilanteet.

Ja ehkä arvostan ja ihastelen kirjoissa etenkin tätä: Apo Apposessa näkyy arvostus ihan tavallista arkea kohtaan, eikä juoneksi tarvita mitään ihmeellistä, vaan ihan tavallinen pikkulapsielämä riittää. Se on parasta.

Omassa elämässäkin sitä kyllä huomaa lasten hauskat lausahdukset ja arjen usein huvittavan absurdiuden, mutta sitten sitä taas jatkaa puuhastelua, eikä millään enää jälkikäteen voi muistaa kaikkea sitä hauskaa, mille nauroi. Apo Apponen auttaa huomaamaan ja muistamaan nämä hetket.

Myös kuvitus ja teksti toimivat täydentävät toisiaan loistavasti - en voi kuvitella toista ilman toista.

Meillä kirjoja rakastavat 7- ja 4-vuotiaat lapset ja mies. Pienikin pystyy hyvin seuraamaan tarinaa, koska kuvia on niin paljon ja tapahtumat koskettavat ihan pieniäkin, kuten nyt lasku hurjalta mäeltä. Ja sitten isompaa/aikuista naurattaa, kun hurja mäki osoittautuukin pieneksi nyppyläksi. Osa huumorista mennee yli hilseen pieneltä lukijalta, mutta hyvä vain, kun kaikki voivat nauttia!

Omasta joulunodotuksesta sen verran, että meillä on kuunneltu joululauluja jo ainakin parin kuukauden ajan, sillä ne ovat lasten suosikkeja. Nytkin "Petteri Punakuono" raikaa taustalla. Että jos Apo alkaa kysellä kolme kuukautta ennen joulua tauotta "Joko on joulu", niin meillä alkavat kaikua joululaulut samaan aikaan...

Hyvää huomenta Apo Apponen -kirjan olen arvioinut täällä.

Apo Apposen joulunodotuksesta on luettu myös Sinisellä Keskitiellä, joka on muuten tosi kiva blogi lastenkirjoista ja muusta lapsiperheen arjesta.

Juhani Känkänen: Joulu on jo ovella, Apo Apponen!
Kustannus: Teos 2013
Yllätyksenä saatu arvostelukappale, josta kiitos!

PS. Melkein unohdin Lapsen oikeuksien päivän! Päivän kunniaksi haluan ehdottomasti nostaa esiin lasten oikeuksia käsittelevän hienon ja tärkeän Me kaikki synnymme vapaina. Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus lapsille (Lastenkeskus 2008).

Lapsista vamman kanssa kertoo niinikään koskettava ja ajatuksia herättävä Lokkivuoren Joonatan (Saarni-Kirjat 2009). 

Alexandra Salmela: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia

Alexandra Salmela: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia
Kuvitus: Martina Matlovicova
Kustannus: Teos 2013

Oli kaunis kesäpäivä. Juha toivoi pääsevänsä vihdoin uimaan, mutta isolla isällä oli eri suunnitelma: "Sukset jalkaan ja ladulle!"

Juha ei pitänyt hiihdosta, mutta ison isän mielestä tosimiehen tuli liikkua vain hiihtämällä. Niinpä Juha laittoi kuuliaisesti sukset jalkaan ja laahusti tarmokkaasti etenevän isän perässä. Kun sivakoija katosi korpeen, Juha jäi kerämään metsämansikoita. Yhtäkkiä hänen vieressään seisoi havunoksaa mutusteleva koala. 

Juuri näin hassuja ovat sadut Alexandra Salmelan uudessa satukirjassa Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia. Monesti ne alkavat suhteellisen "normaalisti", mutta jatkuessaan villintyvät syvälle mielikuvitukseen ja päätyvät jättäen pään hieman pyörälle. Siis mitä tässä nyt oikein tapahtuikaan? Lapsikorjaamo, Äänisyötär, norsuäiti, hajamielisen isin pää jalkapallona?

Aluksi pidin satuja satunnaisena mielikuvituksen lentona, mutta tarkemmalla lukemisella aloin nähdä paljon muutakin. Ensinnäkin niissä on myös vakavia säikeitä: isomman (!) kiusaamista, aikuisten ikävää paheksuntaa, roskaamista, aikuisten lapsiin kasaamia toteutumattomia toiveita. Mutta sitten on myös sulaa hulluttelua, hirviöiden pomppimista pilvivuorilla tai hajamielisen isän kadonneella päällä jalkapalloilua. Jotkut sadut muistuttavat vanhoja klassikoita, Liisa Ihmemaata tai Hannua ja Kerttua, mutta tietenkin täysin sekoitettuina ja uudenlaisina. Ristiriitoja hahmojen välillä voi välillä olla vaikea tunnistaa hassuttelun alta, ja tämän vuoksi ne ovatkin moniulotteisia. Joku lapsi voi samaistua satuihin, toinen ottaa ne vain vinkeinä tarinoina.

Saduissa on hirveästi yllättävää ja hullunkurista, mikä haastaa aikuisen kaavamaisen ja normitetun ajattelun hyvin tehokkaasti. Näitä satuja kannattaakin kokeilla, jos haluat rikkoa rajoja ja kaavoja! Itselleni ne aiheuttivat juuri tästä syystä aluksi nikottelua "liian epärealistisina", enkä ihastunut heti. Vaadittiin toistakin lukukertaa ja niiden maistelua kunnolla, ja piti myös kyseenalaistaa itsensä - satuhan voi olla millainen vain. Sadussa voi ja saa tapahtua ihan mitä vain! Kun tämä oli selvitetty, kirja, tai ainakin muutamat sadut hurmasivat minut tyystin.

Itse koin puhuttelevimmaksi sadun kahdesta äidistä, jotka ovat erilaisia ja hassuttelevia - tykkäävät leikkiä ja pukeutua kirahvi- ja norsupukuun. Alussa kirahviäidin lasta hävettää, että äiti on taas pukeutunut hassuksi, kunnes hän huomaa, ettei tämä ole ainoa. Viimeinen satu kertoo siitä, miten työ on muuttanut norsuäidin tylsäksi ädiksi. Onneksi norsuäiti kuitenkin palaa kuvioihin, tietysti hyvin oudolla tavalla. Kirjan tekijä, Alexandra Salmela kertoo kirjassa itse toivovansa, että maailmassa olisi "vähemmän tyhmiä aikuisia". Kirjan luettuani toivon kieltämättä itsekin, että a) osaisin itse hullutella useammin lasten kanssa (tai ilman) ja että b) aikuiset ylipäätään ottaisivat elämän vähän rennommin ja nauttisivat enemmän. Myös satu äidistä vuoristoradassa oli ihana (kuva keskellä).

Pituudeltaan sadut ovat lyhyitä, puolentoista aukeaman mittaisia, ja loppu niissä on onnellinen, niissä on ystävyyttä, aikuisen ja lapsen välistä läheisyyttä, erilaisuuden hyväksyntää.

Entä miten kirja kolahti lapsiraatiin, 7- ja 6-vuotiaisiin kuulijoihin? Suurin osa saduista kirvoitti paljon naurua ja kommentteja kuten "hassu! kiva", toisten jälkeen jäätiin ihmetteleviksi. Paras satu heistä oli sellainen, jossa hajamielinen isä hukkaa päänsä, ja se löytyy jalkapallokentältä lasten jalkapallona. Oli hauskaa seurata, miten he kuuntelivat ensin hiljaisina ja epävarmoina, sitten riemastuneina.

Kirjan kuvitus on slovakialaisen Martina Matlovicovan käsialaan, ja se lumosi minut täysin, ennen kaikkea värikkäiden ja mielikuvituksellisten kokosivun kuviensa takia. En ollut aiemmin tutustunut Matlovicovan kuvitukseen, mutta toivottavasti sitä nähdään lisää!

Kielestä vielä sen verran, että se on tätä päivää - Salmela ei vierasta sanoja kuten ärtsy, puskapissi, ällö, mutalöllö, pöpelikkö. Nämä sopivat tarinoihin.

Kirjan luettuani päätin muistaa pukea useammin päälle hassun äidin roolin (sitä paitsi elämä on paljon hauskempaa niin!), järjestellä kotona vähän vähemmän ja muistaa heittäytyä. Hulluttelua ja kivoja leikkejä kaikille teillekin!

Tähtiä 

lapsilta 5 / 5

aikuiselta 4 / 5

Lapsen oma luontokirja

Suvi Vanhanen ja Laila Nevakivi: Lapsen oma luontokirja

Kustannus: Minerva 2012 (6. painos)

70 s.

Kompostissa pienet harmaat otukset kipittävät kiireen vilkkaa koloihinsa. Ne ovat siiroja, kummallisia pikku äyriäisiä. – Minä luulin, että äyriäiset elävät vedessä! Miihkali kummastelee.  – Rapu ja muut äyriäiset elävätkin. Me siirat pärjäämme maalla. Olemme eläneet täällä jo dinosaurusten aikaan!

Suvi Vanhasen ja Laila Nevakiven Lapsen omassa luontokirjassa (Minerva 2012) lomittuvat viehättävällä tavalla satu – Miihkali-haltia ja hänen eläinystävänsä sekä seikkailut luonnossa – ja kiinnostavat, yllättävät tiedot eläimistä ja luonnosta. Kirjaan on kerätty vtarinoita ja tietoa puroista ja soista, tuntureista ja erämaista kasveineen ja eläimineen, ja tarinat on jaettu vuodenaikojen mukaan. Kirjassa käsitellään siis koko vuoden kulku ja kuhunkin vuodenaikaan sopivia tarinoita luonnon tapahtumista. 

En esimerkiksi tiennyt, että suo on muistipaikka, johon on varastoitunut tuhansien vuosien aikana paljon tietoa luonnosta. Kuten puiden siitepölyä ja pähkinöitä 6 000 vuoden takaa, lämpimämmältä ajanjaksolta. Enkä sitä, että pölyttäjät, kuten perhoset ja mehiläiset, voivat aistia ultraviolettia, jolla ne paikallistivat mettä. Mökillä usein bongaamani hämähäkki, joka on varustettu isolla valkoisella pallolla peräpäässään, paljastuu kirjan sivuilla juoksuhämähäkiksi, joka on kova juoksemaan ja saalistaa punkkeja. Ja se pitkäkoipinen kesäiltojen lentelijä, joka eksyy usein sisälle pelottamaan yölampun valossa lukevaa, on nimeltään vaaksiainen, joka pystyy hädän tullen tiputtamaan jalkansa säästyäkseen saalistajalta, kuten kirjosiepolta.

Tuntuu, että omista biologian tunneista on jäänyt niin hataria muistijälkiä, että kirja pursuaa uutta tietoa yhtä lailla minulle kuin lapsellekin. Tieto on lomitettu tekstin lomaan niin, että ainakin meillä 7-vuotias liimautui tarinan ääreen hartaana. Toinen tekijöistä, Suvi Vanhanen, onkin biologi.

Kaikkinensa kirja oli kerrassaan nautinnollinen iltasatukirja, sillä luonnon ääreen on niin hyvä rauhoittua.

Tärkeässä roolissa on myös kaunis akvarellikuvitus, jonka ovat tehneet molemmat tekijät. Melkein joka sivulla on sekä maisemaa että yksityiskohtaisia kuvia eläimistä tai kasveista.

Huomio kiinnittyy myös rikkaaseen kieleen, mikä vielä korostuu ääneenluettaessa. On aina yhtä ihanaa törmätä lastenkirjaan, joka asettaa kielelle haasteita ja avaa mieleen maisemia!

Toukokuinen Kapustasuo litisee Miihkalin suokenkien alla. Jossain kaukana aamusumun takana huutelevat kurjet. Ruskeankirjavasta suosammalikosta pilkottavat tupasvillan keltaharmaat tähkät.

Uuii-uii. Khr. Khr, Miihkali ulisee ja korskahtaa lopuksi. Äänet saavat teeret uteliaiksi ja ne pyrähtävät katsomaan. Haltia hymyilee ja pysyy vaiti paikoillaan. Pian metsästä kuuluu töminää ja rasahtelua. Hirvi pysähtyy kuusten alle.

Tekijäkaksikolle on viime vuonna myönnetty Tietopöllö -palkinto luontoa käsittelevistä kirjoistaan. Palkintoraadin mukaan Suvi Vanhasen teksti opastaa "nuoria lukijoitaan havainnoimaan ja ihmettelemään luonnon monimuotoisuutta ja kauneutta", ja kirjan herättävän samalla halua luonnonsuojeluun. 

Sarjassa on ilmestynyt myös Lapsen oma vesikirja (2009), Lapsen oma Petokirja (2010) ja Lapsen oma lintukirja (2012).

Kirja muuten houkuttaa lähtemään metsään ja suolle ja bongaamaan luonnosta kasveja ja eläimiä, joita kirjassa esitellään, joten ei muuta kuin hauskoja luku- ja metsäretkiä kaikille! 

Muokattu 16.5.2014