Kun jää leikin ulkopuolelle: Viisas Piki

Katri Kirkkopelto: Piki
Kuvitus: Katri Kirkkopelto
Kustannus: Lasten Keskus 2016
32 s.
Lyhyesti: Kaunis, eheä, melkein täydellisyyttä hipova kuvakirja, jolla on sanomaa, sillä aihe on leikin ulkopuolelle jättäminen ja rohkeus olla oma itsensä. Kirja on myös puhtaasti nautinnollinen kokonaisuus kaikille, jotka rakastavat kuvakirjoja.

Päästyään Yönallen kainaloon Piki kertoi sille kaiken: kuinka muut olivat nauraneet Salamasankarin asulle ja kuinka Pikiä ei otettu mukaan.
Pikiä hävetti. Se halusi mennä piiloon.
- Pyjamapellejä ei mukaan huolita. Niin se sanoivat.
Vatsanpohjassa alkoi nipistää ja silmäkulmissa poltella.
- Minä olisin niin kamalasti halunnut päästä mukaan, Piki sanoi ihan pienellä äänellä.
Sitten tuli itku.

Metsässä lapset ovat rakentaneet majan, ja Piki on innoissaan. Huomenna se menee mukaan, ja saa varmasti paljon uusia kavereita. Se on valinnut päälleen Salamasankarin asun, sillä se on kaikkein nopein ja rohkein. 

Mutta vastaanotto ei olekaan sellainen kuin Piki on toivonut. Päinvastoin. Piki on NOLO, sanoo isoin, ja paukauttaa majan oven kiinni Pikin edessä.

Kun Iso tulee hakemaan, Pikille ja sille tulee riita, sillä Piki purkaa pahan olonsa Isoon. Seuraavana päivänä Iso tulee mukaan majalle, ja Piki pääsee kuin pääseekin mukaan leikkiin - vartijana. Vartijan tehtävä on istua ulkopuolella ja odottaa, tuleeko joku. 

Lopulta Piki tajuaa, ettei rooli taidakaan olla kovin kiva, vaan yksinäinen ja tylsä. Kun tarpeeksi kauan istuu, alkaa raivo nousta, ja lopulta Piki huutaa kiukkunsa ulos ja painuu yksin leikkimään. Silloin joku vihdoin kysyy pomolta, miksei Piki saanut tulla mukaan leikkiin. Ja kun yksi rohkaistuu, muut tulevat perässä.  

Onneksi Piki saa lopulta uuden ystävän. Entä mitä käy pomolle, joka on jäänyt yksin majaan pomottelemaan? 

Katri Kirkkopellon Molli hurmasi monet kolme vuotta sitten, minutkin ihan tyystin, ja nyt Kirkkopellon Finlandia-palkintoehdokas Piki on taas lumoavasti kuvitettu tarina, jolla on syvyyttä ja tarkoitusta. Sen lisäksi siis, että se on ihana kuvakirja, jonka kanssa on kiva vetää nappulat kainaloon ja lukea Pikin murheesta, neuvokkuudesta ja fiksuudesta.

Sillä Pikin ongelma on visainen, eikä kovin vieras: Mitä voi tehdä, kun muut sulkevat leikin ulkopuolelle? Tai jos pääseekin leikkiin, tulee määrätyksi johonkin ihan tyhmään rooliin. Joku pomo määrää kaikesta, eikä itse eikä kukaan muukaan halua tai uskalla sanoa mitään. 

Piki ei päästä lukijaa helpolla, sillä ongelma on monipolvinen eikä kovin helposti ratkaistavissa. Tosielämän tapaan Ison eli vanhemman puuttuminen tilanteeseen ei auta pitkälle. Itsestä pitää sittenkin löytää se ääni, jolla sanoo vastaan pomottajille, määrääjille ja kurjille kavereille. Vasta se on tehokasta. Sitä paitsi Piki huomaa, miten hyvä olo siitä tulee, kun saa sanotuksi vastaan. 

Pikin kuvitus on upeaa, värit hehkuvat, ilmeet puhuvat, kuvat ja teksti ovat määrällisesti sopusoinnussa. Rakastan kirjoja, joissa kuvien annetaan hallita aukeamia, ja niin on tässäkin. Pikin ja muiden hahmojen ilmeiden kautta kirja puhuu määrättömästi tehokkaammin. Toisaalta kuvakirjojen ihanuus on tämä: lukija voi myös antaa katseensa harhailla kaikkialla ja nauttia kirjasta taideteoksena.

Itselleni Piki on ehdottomasti tämän syksyn parhaita kuvakirjoja: sillä on tärkeä tehtävä sosiaalisten taitojen kasvattajana, mutta sen lisäksi se on ihan vain hieno ja upeasti kuvitettu kuvakirja. 

Kasvattajille on myös avattu/avataan Mun ja sun juttu-verkkosivusto Pikin oheismateriaaliksi. Sivustolla on mm. lisätietoa lasten sosiaalisten taitojen ja kasvun tukemiseen ja kiusaamisen ehkäisyyn. Lisäksi saatavilla on opas aiheesta ammattikasvattajille ja kotiin. Mainio paketti siis!

Pikiä on luettu myös mm. Sinisellä keskitiellä.

Muista myös Katri Kirkkopellon Soiva metsä. Jean Sibeliuksen matkassa.

Katri Kirkkopelto: Piki
Kuvitus: Katri Kirkkopelto
Kustannus: Lasten Keskus 2016
32 s.
Mistä: Arvostelukappale

Kun kukaan ei näe eikä halua minua: Näkymätön

Elina Hirvonen: Näkymätön
Kuvitus: Ville Tietäväinen
Kustannus: Lasten Keskus 2016
Lyhyesti: Kiusaamista ja leikin ulkopuolelle jättämistä käsittelevä kuvakirja päiväkoti-ikäisille (ja eskareille ja alakoululaisille). Kuvitus joka tuo mieleen Star warsin on hauska idea!

"Päiväkodissa opettaja sanoi, että jos jää aina leikistä ulkopuolelle, voi saada näkymättömän haavan joka ei parane."
Äiti ottaa Kapteeni syliin ja tutkii tämän hellästi joka puolelta.
"Minusta näyttää, että sinulla on pieni haava. Mutta se on melkein parantunut jo."

Näkymätön pukee sanoiksi ja kuviksi joka vanhemman absoluuttisen kauhu-unen: lapsi ei pääse päiväkodissa mukaan leikkiin, ei kenenkään leikkiin, eikä uskalla kertoa siitä kotona.

"Oliko kiva päivä?", kysymme aina päivän jälkeen, ja haluamme kovasti uskoa, että "oli" on totta. Mutta mitä jos se ei olekaan yhtään totta, emmekä me vain tajua sitä? Pieni toivoo, että huomenna kaikki muuttuu eikä häntä suljeta ulkopuolelle. Hymyilee niin että poskiin sattuu, jottei kukaan näe pahaa oloa. Ei halua aiheuttaa isälle ja äidille pahaa mieltä, ei kertoa, että muiden mielestä hänessä on jotain vikaa. Ehkä silloin isä ja äitikin alkavat ajatella niin.

Kiusaaminen ja leikin ulkopuolella jättäminen on aina ajankohtaista ja koskettaa jollain tasolla kaikkia lapsia. Kun teeman käsittelyyn sekoittaa raikkaasti ja yllättävästi jotain ihan muuta, kuten avaruusmaailmaa avaruustyyppeineen ja Komentokeskuksineen, lopputuloksena on kutkuttava kuvakirja. Päiväkoti-ikäisestä päähenkilösta huolimatta kirja osuu hyvin alakoululaisiinkin, sillä rouhea kuvitus venyttää kirjan kohderyhmää, ja houkuttaa ehkä ennen kaikkia poikia.







Elina Hirvosen teksti onnistuu olemaan helppolukuista ja kohdeyleisölle sopivaa, mutta nostatti silti kyyneleet silmiin. (Jälleen kerran.) Ville Tietäväisen kuvamaailma on outoa ja sopii totetukseen kuin nenä päähän. Päähenkilö on hieman yllättävästi (poikamainen) tyttö, mikä on hyvä valinta tummasävyisessä avaruuskuvituksessa.

Ulkopuolelle jätetyn lapsen ajatuksia ja tunteita sanallistetaan, mikä kehittää lapsen empatiataitoja. Mukana on myös voimaa antavia mielikuvitusystäviä (avaruustyyppejä), joilta haetaan apua, kun kukaan muu ei tunnu voivan auttaa.

Meillä 7v. poika tykkäsi kirjasta to-si paljon. Hänestä oli erityisen hyvä, että opettaja puuttuu tilanteeseen, ja sanoo, että kaikki pitää ottaa mukaan leikkiin. Kuvitus oli myös kuulemmma hyvä ja tarinaa kiva kuunnella.

Kaiken kaikkiaan hauska tuttavuus monenikäisille ja hyvä apukeino konfliktien ratkaisuun.






Elina Hirvonen: Näkymätön
Kuvitus: Ville Tietäväinen
Kustannus: Lasten Keskus 2016
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta

Etäisten esikaupunkien asioita yllättää yhä uudelleen

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita

Kuvitus: Shaun Tan

Suomennos: Jaana Kapari-Jatta

Kustannus: Lasten Keskus 2015

89 sivua

Lyhyesti: Vahvasti kuvitettu, surrealististen ja outojen tarinoiden rypäs. Runollinen kieliasu ja tarinoiden käänteet yllättävät joka kohdasssa. Tästä kirjasta vaikutuin!

Kun näin Shaun Tanin Etäisten esikaupunkien asioita -kirjan ensi kertaa, se teki heti vaikutuksen erilaisuudellaan: kuvituksen intensiteetillä, taiton omaperäisyydellä, kielellä josta huomasi heti ettei se aliarvioi kuulijoitaan eikä yksinkertaista mitään – ylipäänsä kiinnostuin omaleimaisuudesta, joka kirjasta huokui. 

Tarkempi tutustuminen täytti odotukset. Teos oli juuri niin outo ja mieleenpainuva kuin ajattelinkin. Silti jokainen tarina oli kummallisuudessaan yllättävä ja hämmentävä. 

Suvi Ahola kirjoitti Helsingin Sanomissa kirjan ilmestyttyä, että tälläisen kirjan hän olisi halunnut lukea ollessaan kahdeksan. Surrealististen ja outojen tarinoiden lumo saattaa selittyä sillä, että kirja vie maailmaan, jossa kaikki on mahdollista ja lisäksi hyvin kummallista: takapihalle voi ilmestyä valas ja katolle kasvaa salainen maailma. Vaihto-oppilas asuu kaapissa ja pihalle rahdattuihin ohjuksiin istutetaan kukkia.

Itselleni tämä kirja ei olisi ollut parhaimmillaan kahdeksanvuotiaana vaan vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Shaun Tanin maailma ei nimittäin ole aina kaunis eikä helppo. Se on kaunis ja ruma yhtäaikaa, niin kuvien kuin tekstinkin tasolla. Karuudessa ei kuitenkaan vellota.

Kun naapurit puhuivat numero seitsemästätoista, he madalsivat ääntään. Jatkuva huuto, ovien paukuttelu ja esineiden paiskonta oli siellä arkipäivää. Mutta eräänä hiostavana kesäyönä tapahtui jotain muuta, jotain paljon kiinostavampaa: etunurmikolle ilmaantui suurikokoinen merieläin. 

Kauneuden ja rumuuden omituisen yhdistelmän ohella kirjalle toinen leimallinen piirre on tarinoiden perinpohjainen outous ja vieraus. Minulle oli vaikea sijoittaa kirjaa mihinkään maahan (veikkasin Aasiaa), mutta myöhemmin sain selville, että Shaun Tan on palkittu australialainen animaattori, kuvittaja ja lastenkirjailija, jolle on myönnetty myös Astrid Lindgren -palkinto.

Luin kirjan yhdessä 10-vuotiaani kanssa (6-vuotias ei kiinnostunut koko hommasta tippaakaan), ja hänen hämmentynyt kommenttinsa kirjasta oli muun muassa tälläinen: - Tää kirja vois olla erilainen. … koska mä en niinku tajuu täst mitään.

Mutta hän sanoi myös näin: "Aika kaunis kieli". Tai ainakin hän nyökkäili, jos sanoja olinkin minä. Kieli on nimittäin tosi kaunista, se hengittää ja lauseet jäävät leijumaan ilmaan. Tässä vaiheessa pitää kiittää suomentaja Jaana Kapari-Jattaa, loistotyötä!

oletko miettinyt mitä kaikille ihmisten kirjoittamille runoille tapahtuu? runoille, joita kukaan ei saanut lukea?
ehkä ne ovat liian henkilökohtaisia
ehkä ne eivät vain ole kyllin hyviä
ehkä pelko, että näin syvällinen ilmaisu on jonkun mielestä
kömpelöä pinnallista typerää teenäistä äitelää kulunutta tunteilevaa latteaa tylsää koukeroista vaikeatajuista tyhmää tai järjetöntä tai vain kiusallista, saa kunnianhimoisen runoilijan piilottamaan tuotoksensa jälkipolvilta ikuisesti.

Yllä oleva asettelu ei tee oikeutta runolle, sillä kirjassa teksti ei kulje pötkössä vaan polveilee sivuilla sinne tänne. Säkeet on kirjoitettu eri käsialoilla ja taitettu pieniin, paperilapun näköisiin laatikoihin, joista osa näyttää rypisteltyltä ja paperin nurkasta revityiltä. (kts. kuva alla.)




Kirjan ulkoasu kuvineen ja taittoineen antaa kirjalle omintakeisen ja vaikuttavan ilmeen. Tummanpuhuvat kuvat ovat hallitsevia, usein sivun tai aukeaman kokoisia. Ne muistuttavat taiwanilaisen Jimmy Liaon vaikuttavasta kuvakirjasta Stjärnenattista,  jossa kuvitus on samalla tavalla surrealistista ja unenomaista ja yhtä suuressa roolissa.

Kun luimme kirjaa 10-vuotiaan kanssa, mietimme välillä, voisiko tällaista olla? Voisiko kirja kertoa jonkun tosi kaukaisen kulttuurin asioista: tehtäviä joita täytyy suorittaa ennen kuin voi mennä naimisiin, ja jos epäonnistuu, tilaisuus karkaa lopullisesti käsistä. - Onko sellaista äiti? - En mä ole ihan varma, ehkä jossain tosi kaukana.

Vaikka maailma, jota kuvataan, on (aikuiselle) absurdi, saa lukija (lapsi) kysyä, mikä kirjassa voisi olla totta, mikä unta ja kuvitelmaa, mikä mahdollisen tulevaisuuden kuvailua? Todenmukaisuutta vahvistaa realistisen toteava kertomistyyli.

Lopuksi en voi olla intoilematta siitä, miten mahtavaa on löytää melko pienille lapsille suunnattuna näin hienoa kieltä ja korkealaatuista kirjallisuutta! Iso osa kirjan lumosta on sen erilaisuudessa, massasta poikkeamisessa, niin tekstin kuin muunkin osalta. Tällaiseen ei totisesti törmää joka päivä! Kustantajalle kiitos kirjan julkaisemisesta.

Kirjaan on ihastuttu myös Sinisellä keskitellä ja Oksan hyllyltä -blogissa.

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita

Kuvitus: Shaun Tan

Suomennos: Jaana Kapari-Jatta

Kustannus: Lasten Keskus 2015

Mistä: Arvostelukappale

Sibeliuksen matkassa elämys on kokonaisvaltainen

Katri Kirkkopelto: Soiva metsä
Kuvitus: Katri Kirkkopelto
Musiikki: Nazig Azezian ja Jussi Makkonen
Kustannus: Lasten Keskus 2015

En ollut ollenkaan valmistautunut elämykseen, kun laitoin Soiva metsä -kuvakirjaan kuuluvan cd:n soimaan. Oli tavallinen perjantaiaamu, tein lapsille aamupalaa ja olin hidas heräämään kuten aina. Halusin vain katsoa hiljaa ikkunasta, miltä maailma näyttää tänään.

Kun huoneeseen alkoi pulppuilla ja poreilla Sibeliuksen teos Uni, olin hetkessä läsnä. Musiikilla on erityinen voima siepata hetki ja tehdä se näkyväksi. Jos musiikki on oikeaa, se tekee kaikesta selkeää ja erityisen kaunista.

Voit kuunnella Unen tästä.

Katri Kirkkopellon kirjoittama ja kuvittama Soiva metsä - Jean Sibeliuksen matkassa on harvinaisen harmoninen luku- ja kuunteluelämys. Musiikki tukee kirjaa ja tekee sen lukemisesta aivan erilaisen elämyksen kuin ilman musiikkia. 

Itse asiassa esikoiseni keksi tämän alunperin. Hän laittoi ensimmäisellä kerralla oikopäätä cd:n soimaan ja tarttui kirjaan antaakseen sävelten johdattaa itsensä tekstin ja kuvan läpi. Hän rakastaa istua pöydän ääressä, kuunnella musiikkia ja lukea kirjaa. Hänelle kirja on elämys johon sukeltaa. 

Miten hän keksi lukutavan? Itselleni kirja ja musiikki ovat erillisiä, kaksi eri maailmaa. Olisinko edes löytänyt kirjaa tällaisena kokonaisuutena ilman häntä? 

Olisinko edes huomannut, että kirjan kuvamaailmassa on samaa tunnustelua, aistimista, liikettä ja värejä kuin musiikissakin? Perhosen siivissä on samaa haurautta kuin sellon soinnissa, vanhan Sibeliuksen uurteissa tai hänen pienen lapsenlapsensa piirteissä. Olisinko hoksannut, miten vahvasti kuvien siniset ja vihreät sävyt ilmentävät musiikin tunnelmaa? Sibeliuksen sävelmiä ja samalla Suomen metsien vihreyttä, järvien ja talven sinisyyttä. Ja miten teksti vielä täydentää kaikkea kolmantena, puhuu Ainolan puutarhasta, metsästä, tuvan hirsiseinien lämmöstä, merten taakse matkustamisesta.   

Nämä kolme asiaa yhdistyvät kirjassa tavattoman kauniisti, ja ihastelen kaikkea taitoa, joka kirjassa yhdistyy. Sellisti Jussi Makkonen soittaa cd:llä hyvin vanhaa selloa vuodelta 1757, ja Nazig Azezian Jean Sibeliuksen flyygeliä. Sibeliuksen musiikki avaa oven jonnekin kauniiseen ja raamittaa elämystä, ja Katri Kirkkopelto solmii kaiken yhteen kuvalla ja tekstillä.  

Kirkkopellon akvarellikuvitus tuo ilmeikkäät hahmot lähelle lukijaa. Lukija kutsutaan tarinaan ja Ainolaan pienen tytön silmin. Ainolassa hän tapaa mumminsa ja pappansa. Ja tarina voi alkaa. 

Kieli on aluksi keveää, lähes runollista, kuin musiikkia. Tyyli muuttuu kirjan keskivivaiheilla, kun mummi alkaa kertoa tarinoita Jannen elämästä. Tämä kohta on tarinassa hankalin faktipitoisuutensa vuoksi, ja faktaa olisikin voinyt karsia, keskittyä elämyksellisyyteen ja siirtää tietoa huoletta enemmän kirjan lopussa olevaan elämäkertaosuuteen. Loppua kohti tyyli onneksi kepenee jälleen. Rakenne tuo mieleen sinfonian raskaampine ja kepeimpine kohtineen.

On erinomaista, että pieni elämäkerta Sibeliuksesta on kokonaisuudessaan kirjan takana, samoin kirjan syntyprosessista kertova sekä musiikkisanaston osuudet.

Katri Kirkkopelto on sanonut jotenkin niin, että toivoisi Soivan metsän olevan elämys, jonka läpi voi kulkea sitä liikaa analysoimatta. Samalla tavalla Sibelius on kuvaillut musiikkia lapsenlapselleen:

Musiikki on kuin perhonen. Jos sitä kääntelee ja tutkii kämmenellään, katoaa sen siivistä loiste. Kyllä se lentää edelleen, mutta ei se enää säteile… 

Kirjan syntyprosessista ja tekijöistä kertoo alla oleva video.




Myös Kia on kirjoittanut Soivasta metsästä.

Kirja saa lopuksi pohtimaan, voisiko musiikkia hyödyntää enemmän lastenkirjojen yhteydessä. Meilläkin hirveän suosittuja ovat soivat lastenlaulukirjat, joiden mukana voi laulaa ääneen. Äänikirjat (lauluineen) ovat mielettömän pop myös. Voisiko olla vielä lisää sellaisia kirjoja kuin Soiva metsä, joissa ihan puhdas musiikki säestää ja täydentää tarinaa kolmantena tekstin ja kuvan ohella? Ongelmana ovat varmaan tekijänoikeudet ja raha ja tekijät ja ja, niitä varmaan riittää, mutta olisi se aika hauskaa, jos tarinaa voisi lukea vaikka Hevisaurusten tai klassisen musiikin siivittämänä - kyllä tulisi ihan uusi fiilis lukemiseen. (Omat suosikkini, (hevi)rock ja klassinen/oopperamusiikki saavat täällä parhaiten energian liikkeelle.)

Katri Kirkkopelto: Soiva metsä
Kuvitus: Katri Kirkkopelto
Musiikki:
Kustannus: Lasten Keskus 2015
Mistä: Arvostelukappale

Jytäjyrsijöissä ulisee ilmakitara ja meno on vauhdikasta

Reetta Niemelä: Jytäjyrsijät ja kuutamokeikka
Kuvitus: Linda Bondestam
Kustannus: Lasten Keskus 2014
Lyhyesti: Ulvovia ilmakitaroita, basson jyminää, hyvää menoa bändikavereiden kanssa. Jytäjyrsijät kuutamokeikka avaa oven rokkimaailmaan ja musiikin harrastamiseen rockhengessä.

Jytäjyrsijät kuutamokeikka laajentaa musiikkiaiheisten lastenkuvakirjojen valikoimaa, josta aiemmin ilmestyneistä kirjoista tulee mieleen lähinnä Meri Savosen ja Johanna Lumpeen Peippometsän bändikilpailu.

Kirja kertoo hauskasti musiikin rentouttavasta ja hyvälle päälle saavasta vaikutuksesta, kun kirjan alussa  on kahdet juhlat: yläkerran juhlissa vieraat sulautuvat tapettiin eikä ole mitään puhuttavaa, vaan kuivaa ja tylsää, kun kultakalan kuulumiset on kerrottu kolmeen kertaan ja runokokoelma Hämärä käsittämättömyys on lausuttu kokonaan ääneen. Alakerran rockhenkiset juhlat ovat puolestaan täynnä persoonia ja kadehdittavaa hauskanpitoa. Kukapa ei tuntisi tilannetta, jossa naapuripöydässä tuntuu olevan paljon hauskempaa.

Sinänsä kirjan juoni on melko yllätyksetön - tuntematon bändi saa mahdollisuuden ja yleisö villiintyy - mutta kertomistapa ja sanasto on omanlaisensa.

Lillin ystävä Ulla Unikeko toimii tiskijukkana. Hän ei suinkaan tiskaa keittiössä vaan soittaa rokkilevyjä. Torahammas-bändin musiikki tempaa mukaansa, buutsit kolisevat lattiaan ja Taltan ilmakitara ulvoo. Kukaan ei enää pysy pöksyissään. 

----------

On miksaaja-Miron vuoro astua remmiin. Miro on todellinen rokin monitoimimustekala. Miro kiinnittää sähköjohdot soittimiin ja mikrofoneihin ja virittää vahvistimet ja kaiuttimet. Hän tietää täsmälleen, miltä bändit haluavat kuulostaa. Miro miksaa eli vääntelee miksauspöydän nappuloita ja säätää rummut rätisemään, kitarat ulvomaan ja basson jytäjämään. 

Tällaisen tekstin ääneenlukemisesta saa omat kiksinsä, kun teksti vilisee puhekielen sanoja ja energistä menoa. Myös kirjan hahmoilla on hauskoja ja mielikuvituksellisia nimiä, esim. festareilla on riemastuttava Hippi Hirvi vuodelta 1970 (kuvassa alla). Muuten rokkipitoiseen tekstiin on ujutettu myös muutamia kasvatuksellisia "viisauksia", kuten että jos ei syö tulee riitaa ja että keikoilla tarvitaan korvatulpat.

Lopun sanastossa käydään läpi sitten lyhyesti, mitä eri sanat tarkoittavat (roudari, rokkitoimittaja, rumpusoolo, festari…).

Kuvitus on tuttua Linda Bondestamia, hänellä on omaleimainen, tunnistettava tyylinsä. Hahmojen luonnissa ei ole säästelty mielikuvitusta: on vyötiäistä ja siiliä, hiirtä ja rottaa, liskoa, mustekalaa ja kanoja. Kuvitus on värikästä, tosin rockmaailman henkeen mennään tummemmissa sävyissä. Aukeamat, joissa yleisö on varjokuvina varsinaisen kuva-aiheen edessä, ovat kivoja.

Kuten alussa totesin, tarina ja rakenne aihetta selittävine sanastoineen on hyvin samanlainen kuin Peippometsän bändikilpailussa, mutta toteutus on aivan erilainen. Siinä missä Peippometsän hahmoissa on enemmän satua ja tarinassa syvyyttä, miljöönä metsä ja kuvitus perinteistä ja herkkää akvarellia, ovat Jytäjyrsijöiden eläimet selkeästi inhimillistettyjä, asuvat kerrostalossa ja käyvät keikalla "Loukossa". Toisin sanoen stadi vs. metsä.

Jytäjyrsijät uponnee parhaiten noin viisivuotiaista alakoulun pienimpiin, sen ikäisille joilla on alkanut jonkun fanitus, ja vielä, kun musiikkimaku alkaa laajeta lastenlauluista popin ja rockin suuntaan.

Reetta Niemelä: Jytäjyrsijät ja kuutamokeikka
Kuvitus: Linda Bondestam
Kustannus: Lasten Keskus 2014
Mistä: Kiitos kustantajalle.

Origamien taittelu nostaa aivot narikkaan

Mayumi Jezewski: Hauskat ja helpot origamit (orig. Premiers origami)
Suomennos: Sanna Kangasluoma
Kustannus: Lasten Keskus ja Kirjapaja 2014
Lyhyesti: Aloittelijalle hyviä origamitaitteluohjeita, joista syntyy etupäässä eläimiä. Ohjeet näyttävät yksinkertaisilta, mutta voivat olla yllättävän haastavia.

Olen yrittänyt keksiä illoiksi muuta puuhaa kuin koneen avaamisen - sellaista missä silmät alkavat painua kiinni.

Käsillätekeminen toimii aika hyvin. Iänikuisten reikien korjaaminen vaatteissa, neulominen (vasta ajatuksentasolla) - tai miksei vaikka origamien taittelu. Parhaimmillaan origamien taiteilu on tietenkin näpertelystä innostuneen pikkutyypin kanssa, jollainen meillä onneksi asuu. Kun vielä olen aina ihaillut kaikkea kaunista japanilaista (ikebanaa, origamia tai kanji-merkkejä), niin tämä origami-kirja sai aika hyvän vastaanoton.

Kauneus ei tosin ole heti mielessä kun saamme ensimmäiset taittelut 8-vuotiaan kanssa tehtyä. Teemme ne tavallisesta paperista harjoituskappaleiksi. Tavallinen paperi on hieman paksumpaa (80 g/m2) kuin erityinen origamipaperi (70 g/m2), ja jäykempää.

Ohjeet kirjassa olivat hyvät. Ensin aukeaman verran peruskäsitteitä, kuten mitä tarkoittaa laakso- ja harjataitos, miten kuvia pitää lukea, mitä eri nuolet merkitsevät. Sitten joka aukemalla erilainen taitteluohje, kuten leppäkerttu (kuvassa), perhonen, pingviini, kissa, koira, tuulihyrrät, hattu jne.

Vähän aikaa sitten löysin askartelukaupasta sattumalta origamipaperia - 60 arkkia yhteensä 15 eriväristä ja erikuvioista paperimallia, kooltaan 15x15 cm. Kotona huomasin, että koko 17,5x17,5 olisi ehkä ollut vielä parempi.

Joka tapauksessa käärimme taas hihat ja vietimme mukavat pari tuntia taitellen. Vaikka ei se mennyt ensin ihan kuin Strömsössä. En millään tajunnut mitä tarkoittaa "muodosta perhosen vartalo pitämällä kolmion keskikulmasta tiukasti kiinni. Taita ensin yksi siipi kokonaan alaspäin ja sitten toinen." Kokeilemalla, purkamalla ja päätä raapimalla ongelma lopulta ratkesi, vaikka luulin jo hetken toisin. Lapselle jotkut kohdat olivat liian hankalia, joten apua tarvitaan, ja aikuisellekin on näissä hauskasti haastetta.

Voin melkein kuvitella innostuvani lisää, ja googlen kuvahaku näyttää niin paljon makeita origameista kuvia, että WAU!

Lopputulos - kolmetoista mobilessa (miten kuten roikkuvaa) eriväristä ja erikuvioista perhosta, joista esikoinen on ihan hirveän tyytyväinen ja ylpeä. Ja meillä oli mukava ilta ihan kahdestaan. <3

Mayumi Jezewski: Hauskat ja helpot origamit (orig. Premiers origami)
Valokuvat: Olivier d'Huissier
Graafinen toteutus: Claude Poirier
Suomennos: Sanna Kangasluoma
Kustannus: Lasten Keskus ja Kirjapaja 2014
Mistä: Arvostelukappale (yllätys)

Muistojen puu kertoo lohduttavasti kuolemasta

Britta Teckentrup: Muistojen puu (orig. The Memory Tree)

Suomennos: Tuula Korolainen

Kustannus: Lasten Keskus 2013

Lyhyesti: Läheisen poismenosta kertova kaunis ja liikuttava kirja, joka auttaa kohtaaman kuoleman yhdessä lapsen kanssa. Itkettävä, koskettava, ennen kaikkea lohduttava teos kaikenikäisille.

Pöllö oli katsellut Kettua ylhäältä puustaan. Se lennähti alas ja laskeutui ystävänsä viereen. Pöllö oli suruissaan. Se oli tuntenut Ketun pitkään, mutta tiesi, että nyt oli ystävän aika lähteä.

Eräänä päivänä pitkän ja onnellisen elämän elänyt Kettu paneutuu makuulle, henkäisee syvään ja vaipuu ikuiseen uneen. Lumi peittelee ketun hellästi, ja yhtä hellästi tulevat kaikki metsän eläimet hyvästelemään Ketun, pitkäaikaisen ystävänsä. Suru helpottuu, kun antaa tilaa arvokkaille muistoille onnellisista ja iloisista hetkistä, joita on yhdessä saanut kokea. Eläinten muistellessa Kettua paikasta, jossa Kettu makaa, alkaa kasvaa taimi. Jokainen hyvä muisto kasvattaa taimea yhä vahvemmaksi ja kauniimmaksi puuksi, rakkauden ja muistojen puuksi, joka antaa voimaa kaikille metsän eläimille. Kettu elää ikuisesti ystäviensä sydämissä.

Britta Teckentrupin Muistojen puu on kirja, jota en pysty lukemaan ilman ettei ääni sorru tai silmät sumene kyynelistä. Läheisen poismeno ja siitä puhuminen lapsille on asia, jota pelkään, vaikka en ole vielä siihen tilanteeseen joutunut. Jos ja kun sellainen tilanne tulee, tämä kirja tulee auttamaan meitä kaikkia. Vähäeleisen kauniisti Teckentrup vangitsee olennaisimman niin sanoihinsa kuin kuviinsakin: surun ja tyhjyyden ja hiljaisuuden, ja onnellisten muistojen voiman, valon ja värit jotka muistot tuovat mukanaan, toivon ja lohdun, kun toinen elää vielä muistoissa, ikuisesti.

Värit kantavat kuvakirjoissa usein merkittävää roolia, niin tässäkin. Muistot voivat olla surusta huolimatta keltaisia ja keveitä, punaisia kuin ilo ja rakkaus, ja sellaisenaan ne antavat toivoa, joka selvästi välittyy tämän kuvakirjan sivuilta. Elämä ei ole ohi, värit eivät kuole, muistot eivät kuole, vaikka läheinen ei enää täällä olekaan. Hieman retromainen kuvitus kantaa ja vahvistaa tarinaa, ja kokonaisuus on saumaton ja voimakas. Yksinkertaistettu ja turhasta riisuttu kieli sopii tunnelmaan, Tuula Korolaisen suomennos on mestarimaista.

Tästä lohdullisesta, tarpeellisesta lastenkirjasta erityiskiitos paitsi tekijälle myös kustantajalle!   

Kirjaan on tutustuttu myös mm. Sinisessä linnassa ja Hemulin kirjahyllyssä.

Britta Teckentrup: Muistojen puu (orig. The Memory Tree)

Suomennos: Tuula Korolainen

Kustannus: Lasten Keskus 2013

Mistä: Arvostelukappale 

Tähtiä 5/5

Olga Orava ja metsän salaisuus herättää pohtimaan, mikä on tärkeää elämässä

Mila Teräs: Olga Orava ja metsän salaisuus
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Kustannus: Lasten Keskus 2014
Lyhyesti: Hehkuvasti kuvitettu kaunis tarina metsän salaisuudesta. Onko salaisuus ystävällisyys, rakkaus, unelmat, työ, aika, yhteistyö vai jokin muu? Mikä on sinun salaisuutesi?

Olga Orava pomppasi heleähelmaisen koivun oksalle. Toukka Perhonen oli lukenut uutiset puun lehdistä, mutta niissä ei ollut kerrottu mitään metsän salaisuudesta.
Toukka oli virkannut itselleen hienon makuupussin. Kotelonsa sisällä se aikoi kutoa itselleen siivet unien langoista.
- Syksyllä siipeni ovat valmiit, ja minusta tulee Päivi Perhonen, se sanoi.
- Unet ja unelmat, ne ovat metsän salaisuus, Toukka Perhonen uskoi lujasti. 

Olga Orava miettii, miksi metsä soi niin kauniisti. Mikä on metsän salaisuus? Se lähtee selvittämään asiaa eri eläimiltä, ja kaikilla on kysymykseen oma vastauksensa. Arvo Kääpä uskoo aikaan, Rouva Sini Tiainen rakkauteen. Erkko Kuoriainen arvostaa kirjoja ja oppimista, Toukka Perhonen unelmia. Ja niin edelleen. Mitä itse kukin pitää tärkeänä. Asioita punnittuaan Olga Orava tuumaa, että se itse taitaa arvostaa eniten hyppimistä.

Hyvä kysymys, kerta kaikkiaan! Kysymystä elämän arvoista lähestytään lapsentahtisesti, kauniisti ja puhuttelevasti, niin että kirjan lopetettuaan mieli jää askartelemaan kysymyksen ympärillä. Mikä minulle on tärkeää elämässä? Yhteistyö, unelmat, työ, aika, opiskelu, ennakkoluulottomuus, rakkaus, auttaminen? Sama kävi 8-vuotiaalle, joka kirjan toisen kerran aloitettuamme muisti heti kirjan idean ja mietti: Hmm, mikäköhän mulle olisi tärkeintä? Hei mä tiedän, se on hyppiminen!



Viime aikoina on ollut mielettömän paljon upeita lastenkirjoja, ja tässä on taas yksi, josta tykkään paljon. Karoliina Pertamon hehkuvin värein kuvittama kirja ja sen kansi varasti huomioni heti kirjakaupassa, kun sen ensi kerran näin. Ja kun sitä selaa ja tutkii, jokainen aukeama on minusta taideteos, tilaan tarkasti sovitettu - hienot viivat ja yksityiskohdat voimakkaat värit taustallaan. Mukana on tällä kertaa metsään sopivasti myös maanläheisiä sävyjä, niitäkin runsaasti ja ennakkoluulottomasti yhdisteltyinä. Kuvat tuovat tarinaan huumoria ja leikkiä.



Viimeksi ihastelin Pertamon värien käyttöä ja kuvituksen kekseliäisyyttä runokirjassa Baudeliero ja Mette-Rotta, sama runsas ja ennakkoluuloton tyyli jatkuu Olga Oravassa. Tykkään! (Silläkin uhalla että olen viime aikoina tykännyt kaikista blogiin tuoduista lastenkirjoista.)

Olga Oravaa on luettu mm. Kirjakaapin Kummitus -blogissa.

Mila Teräs: Olga Orava ja metsän salaisuus
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Kustannus: Lasten Keskus 2014
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta
Tähtiä: 4/5

Metsän outo vieras peilaa suhtautumista muualta tulleisiin

Ulla Lehtonen: Metsän outo vieras

Kuvitus: Sari Airola

Kustannus: Lasten Keskus 2014

Lyhyesti: Miten suhtaudumme muualta tulleeseen, oudon näköiseen tulokkaaseen? Ennakkoluuloisesti ja pelolla vai avoimesti? Metsään sijoittuva runomuotoinen kertomus eläimistä ja uuden vieraan kotiutumisesta heidän joukkoonsa. 

Vieras vaarallinen on, hän meitä uhkaa, siroltekaa poluillenne tuhkaa, ettei eläin jälkiänne haista eikä metsämansikoita maista! 

Paras on virittää nyt ansa! Sitä vaatii koppakuoriaisten kansa. Kaivettiin jo suohon syvä kolo, siihen pudotkoon, on loppu nolo!

Metsään on tullut uusi eläin, outo muukalainen, josta kukaan ei tiedä mitään. Ennakkoluulot ja huhut nousevat ja pelätään pahinta, kunnes viisas pöllö päättää muiden puolesta: kutsutaan tulija kuultavaksi, tutustutaan ja kuunnellaan, varmaan uusi tulokas on peloissaan. Ja totta, metsän vieraat äänet ja eläimet ovat pelottaneet tulijaa, peloissaan se on piiloutunut sammalmättääseen kuusen alle, ja sieltä arkana tuijottelee muita. Eihän se olekaan pelottava, huomaavat kaikki, kun siihen tutustuu, vaan on tullut metsään ruokaa ja suojaa etsimään. Pitäisikö se nyt karkottaa? Ei tietenkään, ruokaa riittää kaikille! Tulokas paljastuu Saara-siiliksi, joka asettuu vauvansa kanssa tyytyväisenä uuteen kotiin, ystäväksi kaikille.

Ulla Lehtosen nerokkaassa kirjassa on kaksi voimakasta teemaa: luonto ja eläimet – tarina sijoittuu metsään ja tarkastelee sadun ja runon avulla eläimiä ja niiden suhtautumista uuteen tulokkaaseen, ja etenkin siiliä: siilistä on tarinan jälkeen vielä erikseen kiinnostava tieto-osuus kirjan lopussa (mikä kiinnosti etenkin 4-vuotiasta kuuntelijaa).

Toinen vahva säie on suhtautuminen kaikkeen uuteen ja tuntemattomaan, niin eläinten mutta etenkin meidän ihmisten kesken. Miten suhtaudumme ihmisiin, jotka muuttavat yhteiskuntaamme muualta, ovat meille vieraita tapoineen, ulkonäköineen, kielineen? Uskommeko pahinta, pelkäämme ja laitamme huhut kiertämään, vai tutustummeko ensin, kiellämme itseämme takertumasta ennakkoluuloihin, joihin olisi niin helppo mennä mukaan, ja annamme toisen määrittää itse itsensä?

Koska teen tällä hetkellä töitä suomen kielen opettajana maahan muuttaneiden kotoutumiskoulutuksessa ja käsittelen, joskus taistelenkin, näiden ajatusten parissa melkein päivittäin vähintään itseni kohdalla, en voi kuin ällistellä, miten taitavasti ja hienovaraisesti Lehtonen pukee ajankohtaisen ja aran asian sadun ja runon muotoon, saaden ennakkoluulot ja pelon vaikuttamaan täysin luonnollisilta. Koska sitä ne ovat. Tärkeää on kuitenkin se, miten niihin suhtautuu. Tärkeää on huomata ennakkoluulot ja niiden aiheuttamat ajatustavat itsessään, sanoutua niistä irti ja antaa toiselle itse mahdollisuus kertoa, kuka on. Koska totuushan on, että kyllä tänne mahtuu, samoin kuin metsään mahtuu uusi siili poikasineen, mahtuu ihmisiä, uusia tapoja, kieliä, makuja, taitoja, ajatuksia ja mielipiteitä.

Sari Airola on eräs lempikuvittajistani, jonka kuvittamien otusten herkän ilmeikkäät kasvot ovat aina yhtä valloittavia ja joiden jättimäiset silmät puhuttelevat. Tässäkin ne peittelemättä paljastavat epäluulon, pelon ja torjunnan, aristelun ja valtasuhteet, ja lopuksi hyväksymisen.  Värejä Airola ei kaihda tälläkään kertaa, hän yhdistää eri elementtejä ja tyylejä ja luo eläväisen, perinteisestä poikkeavan metsämiljöön tarinalle.

Runous on haastava muoto (lapsille), ainakin meillä, missä lapset usein runomitan paljastuessa puuskahtavat, että ”ei runoja”. En tiedä miksi. Esikoisen pään olen saanut käännettyä: aloitimme ja hullaannuimme ensin takuuvarmoihin Kirsi Kunnaksen runoihin, laajensimme herkkään Kaija Pakkaseen, ja viime aikoina pidimme Annika Sandelinista ja rakastuimme Johanna Kettunen-Huangin hervottomiin runoihin. Tässä kirjassa kieli on kiva, mutta aluksi se tuntui jäävän nerokkaan idean ja hienon kuvituksen rinnalla hieman varjoon. Toisella lukukerralla osasin jo nauttia Lehtosen kielen laulavasta poljennosta ja riimittelystä, ja kokonaisuus tuntui juuri sellaiselta kuin se olla pitikin. 

Kokonaisuutena kirja on siis ihana, ja hei, hyvä idea opettajille alakouluun pohdittavaksi ja kirja-analyysiin lähteeksi (jos niitä tehdään alakoulussa?), koska teema – uuteen reagoiminen ja ulkopuolisuus ylipäänsä - on tosi tärkeä!

Arvio kirjasta on ilmestynyt myös Sinisellä keskitiellä.

Ulla Lehtonen: Metsän outo vieras

Kuvitus: Sari Airola

Kustannus: Lasten Keskus 2014

Mistä: Arvostelukappale

Tähtiä 3,5 / 5

Maria Papayanni: Tahdon voittaa!

Maria Papayanni: Tahdon voittaa!
Kuvitus: Eve Tharlet
Kustannus: Lasten Keskus 2013
Lyhyesti: Kuvakirja veljesten kilpailusta ja voitonhalusta. Toinen on parempi melkein kaikessa, kunnes tapahtuu jotain, josta veljekset tajuavat, kuka on kaikkein suurin voittaja. Sopii hienosti pikkuvesseleille, jotka harjoittelevat voittamisen ja häviämisen vaikeita taitoja.

"Miksi minä aina jään kakkoseksi?"
"Älä murehdi, Samu. Saat olla juuri sellainen kuin olet. Nopein ei aina ole voittaja."
Äiti katsoi hellästi pientä majavanpoikaansa ja jatkoi:
"Tiedätkös, elämä on täynnä ylä- ja alamäkiä, pimeyttä ja valoa. Joskus onnistumme, joskus emme."
"Mutta kun minä niin haluaisin voirraa", Samu nyyhkytti.
"Kyllä sinä vielä voitat", äiti lohdutti. 

Kaikki tietävät, miten paljon ottaa päähän, jos joku on aina parempi kaikessa. Itsetunto saa kolauksen eikä huvita enää edes yrittää. Mikä pahinta, häviämisillä on taipumus muuttua uskomuksiksi itsestä ja roikkua matkassa hamaan tulevaisuuteen: olen aina ollut huono tässä. Samulla, pikkumajavalla, on tällainen tilanne. Pikkuveli haluaa aina kilpailla ja voittaa kaikessa - heittää tarkemmin, syö nopeammin, kiinnittää keinun nopeammin. Isoveljeä masentaa.

Samun äiti rohkaisee poikaansa olemaan oma itsensä, niin tämäkin vielä voittaa, mutta Samun on vaikea uskoa sitä. Eräänä päivänä hän sitten kuitenkin voittaa, mutta huomaa ikävä kyllä samaan aikaan, että veli on satuttanut itsensä. Voiko silti olla iloinen ja juhlia voittoa, vai mitä sitten pitäisi tehdä?

Loppujen lopuksi veljekset huomaavat, että tärkeämpää kuin voittaminen on sittenkin toisen auttaminen.

Visaista moraalista pulmaa käsitellään sopivan yksinkertaisesti, joten 3-5-vuotias on erittäin sopivaa lukijakuntaa kirjalle. Kuvitus on selkeä ja lempeä. Majavien maailma on perinteinen (isä käy töissä ja tuo poikasille puuhailtavaa, viisas äiti kasvattaa heitä kärsivällisesti), mutta samalla eksoottinen, ja kuvitus vie Afrikkaan.

Kirja kertoo paitsi voittamisesta ja häviämisestä, myös sisarusten välisestä suhteesta, poikien kilpailuvietistä ja erilaisuudesta veljesten välillä. Meillä tämä on ollut viime aikojen suosikki 4-vuotiaalla. Hänestä kirjassa parasta on, miten "isoveli voittaa ja sitten auttaa pikkuveljeä". Nyt kun mietin, niin itse asiassa kilpaileminen on viime aikoina vähentynyt. Kirjaa on luettu jo lukuisia kertoja, ja usein sen loputtua kuuluu "uudestaan!". Se myös selvästi mietityttää, ja lukemisen lomassa on usein tuumattu, että voitoilla tuulettaminen "ei oo kivasti tehty".

Mahtava kirja siis!





Maria Papayanni: Tahdon voittaa!


Kuvitus: Eve Tharlet
Kustannus: Lasten Keskus 2013
Kiitos kustantajalle!

Mary Hoffmann: Meidän ja muiden tunteet

Mary Hoffmann: Meidän ja muiden tunteet
Kuvitus: Ros Asquith
Kustannus: Lasten Keskus 2013

Millainen olo sinulla on nyt, jos pysähdyt hetkeksi kuulostelemaan itseäsi? Iloinen, huolestunut, kiukkuinen, tyytyväinen…? Miltä tuo tunne tuntuu kehossa?

Hups, älä vielä jatka lukemista. Pysähdy vielä. Tunnustele hengitystäsi vähän aikaa. Missä tunnetila tuntuu? Jos et pääse käsiksi tunteeseen, voit miettiä, onko mielessä pilviä, paistaako aurinko, onko sumua?

Tunteista ja niiden tunnistamisen tärkeydestä ei voi oikein puhua kylliksi. Mieti vaikka uhmaikäistä: tunteet ovat valtaisia, mutta niitä ei osaa vielä sanoittaa tai purkaa millään muulla tavoin kuin fyysisellä raivolla. Hulluksihan siinä tulee! Ihan pakko oppia sanoittamaan ja käsittelemään niitä.

Ja tässä aikuiset - ja kirjat <3 - ovat avuksi. Kirjat kuten Meidän ja muiden tunteet. Se on selkeä tunnekirja lapsille, jossa on avattu kuvin ja sanoin perustunteet, milloin niitä voi tulla ja miltä ne tuntuvat, sekä kysyy, milloin sinä olet tuntenut näin? Kirja auttaa ymmärtämään paitsi itseään, myös huomaamaan ja tajuamaan muiden ihmisten tuntemuksia, vaikka ne eivät aina näkyisikään.

Oletko sinä ujo? Useimmat ovat joskus, mutta jotkut ovat ujoja koko ajan. … Jotkut näyttävät koko ajan itsevarmoilta, mutta lyödäänkö vetoa, että heitäkin ujostuttaa?

Toisaalla pohditaan, voisiko tylsyyden kääntää positiiviseksi oloksi? Mistä sinä olet kiinnostunut? Mikä rauhoittaa sinua kun olet levoton? Miten huolen voisi purkaa, jos ei ole ketään jolle puhua siitä?

Vaikka kirja jääkin aika pintatasolle, se on tärkeä, koska se on niin selkeä, ja koska se on niin monipuolinen. Tietokirja ja kuvakirja, joka avaa lapsesta riippuen mahdollisuuksia vaikka millaiseen keskusteluun. Jokainen lapsi löytää takuuvarmasti jotain mihin tarttua, oli se sitten hassuttelu, nolous, kiukku, mustasukkaisuus, ihana turvallisuuden tunne…

Mutta kuten kirjakin muistuttaa, kaikki eivät tykkää puhua tunteistaan. Puhumisen lisäksi lasta voi auttaa ja opettaa käsittelemään tunteita muillakin tavoin: piirtämällä, kirjoittamalla, liikkumalla. Yksi keino on pysähtyä tunteen äärelle ja tutkia sitä. Onko se nyt se musta pilvi, joka iskee salamoita. Ei hätää, se menee ohi, miltä se oikein tuntuu?

Suosittelen kirjaa paitsi koteihin, myös kaikkiin päiväkoteihin ja alaluokille, mainio työkalu erilaisuuden käsittelyyn ja jokaisen itsetuntemuksen lisäämiseen.

Muita hyviä, hyvin erilaisia tunnekirjoja ovat esimerkiksi Ihan hiljaa sekä Tipsu ja oivallusten opus. Muita tunnekirjoja löytyy blogista täältä.
Samoilta tekijöiltä on ilmestynyt myös Meidän ja muiden perheet.

ps. Vielä jos voisin toivoa kirjaa siitä, miten aikuisena lapsen huoliin ja tunteisiin kannattaisi vastata ja miten niitä kannattaisi kuunnella, niin hyvä olisi! Aina ei nimittäin ole helppoa, ja pienikin vääränlainen kommentti voi saada toisen vetäytymään kokonaan!

Mary Hoffmann: Meidän ja muiden tunteet
Kuvitus: Ros Asquith
Kustannus: Lasten Keskus 2013
Kiitos kustantajalle

Katri Kirkkopelto: Molli

Katri Kirkkopelto: Molli
Kustannus: Lasten Keskus 2013
Lyhyesti: Suloinen ja upeasti kuvitettu tarina Mollista, joka kärttyisänä ja epäluuloisena elelee talossaan. Kunnes tulee Sisu, ja Molli herää tuumaamaan, voisiko elämässä olla sittenkin jotain muutakin…? Vuoden parhaita kuvakirjoja!

- Hei, asutko sinä täällä, en kai häiritse, mutta ajattelin… Pikku Sisu höpötti hieman hengästyneenä. Se ei ehtinyt sanoa enempää, kun Molli kivahti kiukkuisesti:
- Ai häiritse? Kyllä häiritset! Keskeytit tärkeän jonninjoutavan tekemisen. Ja etkö osaa lukea? Kyltissä sanotaan Yksityisalue. Ja minä olen se Yksityis!

Aivan ihana kirjatuttavuus on ollut viime aikoina Katri Kirkkopellon Molli, joka kertoo kärttyisästä Mollista, joka elelee yksin talossaan, kylttien ja aitojen takana. Hänen sukulaisensa ovat aina tehneet samoin, eikä Mollillakaan ole syytä muuttaa tapojaan. Kunnes Sisu koputtaa ovelle.

Molli on tuohtunut ja närkästynyt.

Tullaan noin vain eikä yhtään ajatella, että joku saattaa säikähtää, Molli paheksui.

Kun se rauhoittuu, se huomaa kaipaavansa Sisua takaisin. Kirjoista se kaivaa tietoa ystävistä, nauramisesta ja hymyilystä, asioista joista Molli ei ole koskaan kuullutkaan. Mollin mielessä alkaa nousta ajatuksia, kyseenalaistuksia. Hapannaama-sukulaiset seinillä alkavat kiukuttaa. Hymyilyäkin Molli koittaa, mutta irvistykseksihän se menee. Yhtä kaikki Molli alkaa muuttua, ja samalla muuttuu hänen ympäristönsäkin. Ja kun Sisu lopulta palaa ovelle uudelleen, on häntä vastassa jotain ihan uutta ja yllättävää.



Nauroimme kirjalle kovasti, minä ja 7-vuotias tyttäreni. Molli on supersympaattinen, ja meistä oli hirveän hauskaa, miten hän oli ensin kärttyinen, koitti sitten harjoitella hymyilemistä ja nauramista, ja lopulta ujosteli ja takelteli ystävän edessä, kun yritti niin kovasti olla pidetty. Suloista, ja niin inhimillistä ja helposti samaistuttavaa!

Minua puhutteli etenkin kirjan sanoma siitä, miten olemme tottuneet ajattelemaan itseämme "jonkinlaisina" ja miten kankeita olemme uusille asioille (jotka voivat olla hyvin pieniä, kuten hymyily vieraalle). Tottumus on toinen luonto -sanonta konkretisoitui, kun mietin, miten ehkä jo kauan sitten omaksutut tavat vaikuttavat meissä niin, että luulemme olevamme tuollaisia. Vaikka oikeasti voisimme olla vaikka mitä! Vanhoista tavoista irti pääseminen ei ole helppoa, kuten Mollikin huomaa, ja välillä kiukuttaa, kun asiat eivät tapahdukaan niin nopeasti kuin haluaisimme, mutta yhtäkaikki, muutos on mahdollista.

Lisäksi jäin miettimään yksinäisyyttä ja ystävyyttä. Molli on yksinäinen, ja koputus ovelle on jotain, mitä hän ei ole vielä koskaan kuullut. Lukiessani mietin yksinäisiä vanhuksia, ja sitä, onko joku heistä jo unohtanut, miltä koputus ovelle kuulostaa. Molli sinällään voi olla aivan minkä ikäinen hyvänsä.

Kirja auttaa myös ymmärtämään, että ystävällisyys tuntuu hyvältä kaikista, ja vaikka siihen joskus vastataan nyreästi (kuten Molli), se voikin johtua hämmästyksestä (tai tuhannesta muusta systä) ja olla silti vastaanottajalle tosi tärkeää. Ei siis luovuta ystävällisyydestä!

Kaikkinensa Katri Kirkkopelto on tehnyt aivan loistavan kuvakirjan, jossa on sanomaa, huumoria ja huikean hieno, värikylläinen kuvitus, joka on kuin piste i:n päälle. Mielestäni ehdottomasti vuoden parhaita lastenkirjoja!













Mollia on luettu mm. Kirjasto Omenan kirjapuutarhassa (kaunis nimi blogille, jota pitävät kirjasto Omenan lastenosaston henkilökunta), jossa kirja on luettu yhtäaikaa Carlos Ruiz Zafónin Marinan kanssa, mikä luonnollisesti vaikuttaa hieman lukutapaan, sekä Amman lukuhetkessä.

Katri Kirkkopelto: Molli

Kustannus: Lasten Keskus 2013
Kiitos kustantajalle!
Tähdet 5/5

muokattu 2.12.2013