perjantai 31. lokakuuta 2014

Jytäjyrsijöissä ulisee ilmakitara ja meno on vauhdikasta

Reetta Niemelä: Jytäjyrsijät ja kuutamokeikka
Kuvitus: Linda Bondestam
Kustannus: Lasten Keskus 2014
Lyhyesti: Ulvovia ilmakitaroita, basson jyminää, hyvää menoa bändikavereiden kanssa. Jytäjyrsijät kuutamokeikka avaa oven rokkimaailmaan ja musiikin harrastamiseen rockhengessä.




Jytäjyrsijät kuutamokeikka laajentaa musiikkiaiheisten lastenkuvakirjojen valikoimaa, josta aiemmin ilmestyneistä kirjoista tulee mieleen lähinnä Meri Savosen ja Johanna Lumpeen Peippometsän bändikilpailu.

Kirja kertoo hauskasti musiikin rentouttavasta ja hyvälle päälle saavasta vaikutuksesta, kun kirjan alussa  on kahdet juhlat: yläkerran juhlissa vieraat sulautuvat tapettiin eikä ole mitään puhuttavaa, vaan kuivaa ja tylsää, kun kultakalan kuulumiset on kerrottu kolmeen kertaan ja runokokoelma Hämärä käsittämättömyys on lausuttu kokonaan ääneen. Alakerran rockhenkiset juhlat ovat puolestaan täynnä persoonia ja kadehdittavaa hauskanpitoa. Kukapa ei tuntisi tilannetta, jossa naapuripöydässä tuntuu olevan paljon hauskempaa.

Sinänsä kirjan juoni on melko yllätyksetön - tuntematon bändi saa mahdollisuuden ja yleisö villiintyy - mutta kertomistapa ja sanasto on omanlaisensa.

Lillin ystävä Ulla Unikeko toimii tiskijukkana. Hän ei suinkaan tiskaa keittiössä vaan soittaa rokkilevyjä. Torahammas-bändin musiikki tempaa mukaansa, buutsit kolisevat lattiaan ja Taltan ilmakitara ulvoo. Kukaan ei enää pysy pöksyissään. 
----------
On miksaaja-Miron vuoro astua remmiin. Miro on todellinen rokin monitoimimustekala. Miro kiinnittää sähköjohdot soittimiin ja mikrofoneihin ja virittää vahvistimet ja kaiuttimet. Hän tietää täsmälleen, miltä bändit haluavat kuulostaa. Miro miksaa eli vääntelee miksauspöydän nappuloita ja säätää rummut rätisemään, kitarat ulvomaan ja basson jytäjämään. 

Tällaisen tekstin ääneenlukemisesta saa omat kiksinsä, kun teksti vilisee puhekielen sanoja ja energistä menoa. Myös kirjan hahmoilla on hauskoja ja mielikuvituksellisia nimiä, esim. festareilla on riemastuttava Hippi Hirvi vuodelta 1970 (kuvassa alla). Muuten rokkipitoiseen tekstiin on ujutettu myös muutamia kasvatuksellisia "viisauksia", kuten että jos ei syö tulee riitaa ja että keikoilla tarvitaan korvatulpat.

Lopun sanastossa käydään läpi sitten lyhyesti, mitä eri sanat tarkoittavat (roudari, rokkitoimittaja, rumpusoolo, festari…).






Kuvitus on tuttua Linda Bondestamia, hänellä on omaleimainen, tunnistettava tyylinsä. Hahmojen luonnissa ei ole säästelty mielikuvitusta: on vyötiäistä ja siiliä, hiirtä ja rottaa, liskoa, mustekalaa ja kanoja. Kuvitus on värikästä, tosin rockmaailman henkeen mennään tummemmissa sävyissä. Aukeamat, joissa yleisö on varjokuvina varsinaisen kuva-aiheen edessä, ovat kivoja.



Kuten alussa totesin, tarina ja rakenne aihetta selittävine sanastoineen on hyvin samanlainen kuin Peippometsän bändikilpailussa, mutta toteutus on aivan erilainen. Siinä missä Peippometsän hahmoissa on enemmän satua ja tarinassa syvyyttä, miljöönä metsä ja kuvitus perinteistä ja herkkää akvarellia, ovat Jytäjyrsijöiden eläimet selkeästi inhimillistettyjä, asuvat kerrostalossa ja käyvät keikalla "Loukossa". Toisin sanoen stadi vs. metsä.

Jytäjyrsijät uponnee parhaiten noin viisivuotiaista alakoulun pienimpiin, sen ikäisille joilla on alkanut jonkun fanitus, ja vielä, kun musiikkimaku alkaa laajeta lastenlauluista popin ja rockin suuntaan.


Reetta Niemelä: Jytäjyrsijät ja kuutamokeikka
Kuvitus: Linda Bondestam
Kustannus: Lasten Keskus 2014
Mistä: Kiitos kustantajalle.


keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Origamien taittelu nostaa aivot narikkaan

Mayumi Jezewski: Hauskat ja helpot origamit (orig. Premiers origami)
Suomennos: Sanna Kangasluoma
Kustannus: Lasten Keskus ja Kirjapaja 2014
Lyhyesti: Aloittelijalle hyviä origamitaitteluohjeita, joista syntyy etupäässä eläimiä. Ohjeet näyttävät yksinkertaisilta, mutta voivat olla yllättävän haastavia.



Olen yrittänyt keksiä illoiksi muuta puuhaa kuin koneen avaamisen - sellaista missä silmät alkavat painua kiinni.

Käsillätekeminen toimii aika hyvin. Iänikuisten reikien korjaaminen vaatteissa, neulominen (vasta ajatuksentasolla) - tai miksei vaikka origamien taittelu. Parhaimmillaan origamien taiteilu on tietenkin näpertelystä innostuneen pikkutyypin kanssa, jollainen meillä onneksi asuu. Kun vielä olen aina ihaillut kaikkea kaunista japanilaista (ikebanaa, origamia tai kanji-merkkejä), niin tämä origami-kirja sai aika hyvän vastaanoton.

Kauneus ei tosin ole heti mielessä kun saamme ensimmäiset taittelut 8-vuotiaan kanssa tehtyä. Teemme ne tavallisesta paperista harjoituskappaleiksi. Tavallinen paperi on hieman paksumpaa (80 g/m2) kuin erityinen origamipaperi (70 g/m2), ja jäykempää.

Ohjeet kirjassa olivat hyvät. Ensin aukeaman verran peruskäsitteitä, kuten mitä tarkoittaa laakso- ja harjataitos, miten kuvia pitää lukea, mitä eri nuolet merkitsevät. Sitten joka aukemalla erilainen taitteluohje, kuten leppäkerttu (kuvassa), perhonen, pingviini, kissa, koira, tuulihyrrät, hattu jne.


Vähän aikaa sitten löysin askartelukaupasta sattumalta origamipaperia - 60 arkkia yhteensä 15 eriväristä ja erikuvioista paperimallia, kooltaan 15x15 cm. Kotona huomasin, että koko 17,5x17,5 olisi ehkä ollut vielä parempi.

Joka tapauksessa käärimme taas hihat ja vietimme mukavat pari tuntia taitellen. Vaikka ei se mennyt ensin ihan kuin Strömsössä. En millään tajunnut mitä tarkoittaa "muodosta perhosen vartalo pitämällä kolmion keskikulmasta tiukasti kiinni. Taita ensin yksi siipi kokonaan alaspäin ja sitten toinen." Kokeilemalla, purkamalla ja päätä raapimalla ongelma lopulta ratkesi, vaikka luulin jo hetken toisin. Lapselle jotkut kohdat olivat liian hankalia, joten apua tarvitaan, ja aikuisellekin on näissä hauskasti haastetta.

Voin melkein kuvitella innostuvani lisää, ja googlen kuvahaku näyttää niin paljon makeita origameista kuvia, että WAU!

Lopputulos - kolmetoista mobilessa (miten kuten roikkuvaa) eriväristä ja erikuvioista perhosta, joista esikoinen on ihan hirveän tyytyväinen ja ylpeä. Ja meillä oli mukava ilta ihan kahdestaan. <3


Mayumi Jezewski: Hauskat ja helpot origamit (orig. Premiers origami)
Valokuvat: Olivier d'Huissier
Graafinen toteutus: Claude Poirier
Suomennos: Sanna Kangasluoma
Kustannus: Lasten Keskus ja Kirjapaja 2014
Mistä: Arvostelukappale (yllätys)

maanantai 27. lokakuuta 2014

Kirsi Kunnas lumosi kirjamessujen viimeisenä päivänä

Kirjamessujen neljäs päivä oli täynnä tunteikkaita kohtaamisia. Ihastelin Salla Simukkaa ja rauhoituin mindfulnessista, mutta Kirsi Kunnas vei sydämeni olemuksellaan ja sanoillaan ja haurastuneella äänellään tavalla, johon vain kirjallisuus parhaimmillaan voi: koskettamalla sielun sopukoita perustavanlaatuisesti ja ravistellen, niin että seuraavana päivänäkin pyyhkii poskilleen putoilevia kyyneleitä. 

Se alkoi ständillä, jossa seisoi Shazde Irannezhad. Hän on kirjoittanut farsin ja englannin kielellä The Book of Wisdomin, joka perustuu ikiaikaisiin oppeihin, joista kirjailija kertoo jo Buddhan ammentaneen. Runomuotoon kirjoitetut viisaudet puhuvat ihmisyydestä, ihmisen vastuusta itseään ja muita kohtaan, siitä miten ihminen voi avata itsensä niin että hän saa valaistuneen viisauden. Tai jotain niin. Irrannezhadin tapa puhua oli kaunis ja intensiivinen ja kuuntelin häntä mielelläni, ja otin kotiin viemisiksi yhden hänen korteistaan ja runoistaan:
One day, soil will all this beauty be
And hidden in Earth's heart will be.
But because love created beauty,
Again, the World, by your love, beautiful will be. 
- Shazde Irannezhad -

Sen jälkeen lumouduin Salla Simukan innostavasta karismasta ja energisyydestä nuorten Louhi-lavalla. Hän kertoi siitä, miten Lumikki-trilogia oli syntynyt, miten trilogian nimet olivat näyttäytyneet hänelle ennen ensimmäistäkään riviä, ja miten hän oli Frankfurtissa kirjakaupassa seistessään nähnyt näyn omasta kirjastaan tällä tittelillä kaupan hyllyllä. Ja mikä oudointa, palatessaan kirjakauppaan myöhemmin hänen näkynsä oli tullut todeksi, kirja oli seissyt hänen edessään juuri sellaisena kuin hän oli sen aiemmin kuvitellut.

Simukka loisti Louhi-lavalla tyytyväisyydestä nuorten lavaa kohtaan, mutta suri ja harmitteli samaan hengenvetoon sitä, että lastenkirjailijat oli siivottu Tarinalaakson eräänlaiseen telttaan, johon piti ryömiä sisään (oma kokemukseni), ja jossa lastenkirjailijoiden roolina oli hauskuuttaa väsähtäneitä lapsivieraita lukemalla näille katkelmia loistavista, hauskoista, koskettavista teoksistaan. Vaikka lastenkirjailijoilla olisi yhtä lailla vaikka mitä superkiinnostavaa sanottavaa vaikka mistä. "Hirveän sääli", hän kritisoi.

En olisi voinut olla enemmän samaa mieltä. Tarinalaakson lattialla istuminen oli kömpelöä ja hankalaa ja loi vähän ahtaanpaikankammoa, ja vaikka "teltta" olikin lapsille mukava ja turvallinen pesä, sen viereen olisi niin kaivannut toista paikkaa jossa lastenkirjailijoita olisi haastateltu! Oli kiva, että Tarinalaakso oli suht keskeisellä paikalla, mutta siis vielä, kyllä, lisää ja selkeämmin loistavan kotimaisen lastenkirjallisuuden nostamista lavalle!

Simukkaan palatakseni, oli hauska kuulla, miten lukijat pyörteisiinsä imaiseva trilogia oli syntyessään imaissut kirjailijan mukaansa samalla voimalla. "Etenkään kolmannen kirjan synnystä mulla ei ollut sen valmistuttua juurikaan muistikuvia. Ihan kuin olisin elänyt läpi leffan tai unen. Ikäänkuin Lumikki olisi tarttunut mua kädestä ja kysynyt, tehdäänkö tää yhdessä, ja sitten me juostiin kaikki läpi."

Juoksu onnistui. "Kirjoissa ei ole mitään mistä tuntuu ettei se voisi olla noin", kiittivät Simukan haastattelijat, lukiolaistytöt.


7/11 rauhoittaa lapset tehokkaasti

Simukan jälkeen rauhoitin ajatuksiani teemalla Mindfulness kouluissa, jossa mindfulnessistä lasten, ja vähän aikuistenkin, parissa kertoivat mindfulness-ammattilaiset (oma opettajani) Sari Markkanen ja Maarit Lassander. He ovat vetäneet niin lapsille kuin aikuisillekin mindfulnesskursseja ja kertoivat mindfulnessin monista hyvistä vaikutuksista lapsiin.

"Empatiakyky vahvistuu, lapset aloittavat vähemmän riitoja, he ovat avuliaampia, heidän keskittymiskykynsä paranee", ammattilaiset luettelivat. He ovat hyödyntäneet lasten kanssa työskennellessään Markkasen kirjaa Tipsu ja oivallusten opus sekä Eckhart Tollen tänä vuonna ilmestynyttä Miltonin Salaisuutta. Näistä ensimmäinen kertoo muun muassa läsnäolosta, tunteista ja niiden kanssa olemisesta, Miltonin salaisuus puolestaan on hyvä kirja mm. kiusaamistilanteissa ja vaikeissa vuorovaikutustilanteissa toimimiseen.

Mindfulnessista on huomattu olevan selvää hyötyä myös kiusaamistilanteissa. Se vahvistaa joustavaa sopeutumista ja katkaisee itsekriittisen mielen puheen siitä, miten "minusta ei tykätä, olen huono, minussa on jotain vikaa" jne. Myös kiusaajalle se auttaa selvittämään omaa käytöstään sekä tunteita ja ajatuksia sen takana.

Mieleen jäi etenkin nopea käytännön vinkki siitä, miten tunnilla tai kotona lapsia voi hetkeksi ankkuroittaa kehoonsa ja siihen hetkeen, missä kulloinkin ollaan. Harjoituksen nimi on 7/11, ja se tarkoittaa, että sisäänhengityksellä lasketaan seitsemään ja uloshengitylsellä yhteentoista. Ei sen kummempaa, mutta vaikutus on välitön. Kokeile vaikka itse.

Sanat jotka koskettavat syvältä

Päivä loppui kyyneliin. Joulukuussa 90 vuotta täyttävä Kirsi Kunnas oli saapunut lukemaan runojaan, ja mahduin juuri ja juuri johonkin pieneen rakoon lähelle lavaa, missä seisoin satojen muiden vieressä ja välissä pysähtyen hänen äänensä ja runojen yhdessä muodostamaan käsinkosketeltavaan lumoukseen, joka virisi kuulijoiden kunnioituksesta iän haurastuttamaa ja silti voimakasta, niin tärkeää hattupäistä naista kohtaan, sekä ilosta ja liikutuksesta jota runot loivat.

Oli hämmästyttävää, miten keskellä hektistä messualuetta kaikki hälinä vain katosi, kun kuunteli Kunnaksen jo haurastuneella ja hidastuneella, silti elämänilon täyttämällä äänellä lukemia runoja. Äänestä kuuli, että nämä hän tunsi, nämä olivat hänen sanojaan, hänelle tärkeitä, ja käsittämättömällä voimalla ne koskettivat minua ja ihmisiä ympärilläni. Kuten nuorta poikaa, joka oli käpertynyt pöydän alle kuuntelemaan, ja ajattelin, miten hänkin oli onnistunut siinä mitä Kunnas oli toivonut - että jokainen saisimme tässä vilinässä ja ahtaudessa oman tilamme kuunnella, ja että runojen kautta löytäisimme itsemme, sielumme, jotain joka on meissä tapahtunut.

Kunnas oli valinnut päivän teemaksi puun. Runot olivat minulle suureksi osaksi vieraita, ne koskettelivat puita, valoa joka hiipuu, kylmyyttä joka saapuu, värejä joka lakastuvat - syksyä. Jotkut olivat haikeita, toiset naurattivat. Puiden jälkeen oli muutama runo Helsingistä, ja lopuksi, sittenkin, lavalle haettiin ex temporesti Tiitiäisen satupuu, josta luontoteemaan sopivasti Metsähiisi. 

"Kuulette samalla miten se pitää lukea", ei voinut olla sanomatta Leena Kirstinä, joka siinä vaiheessa oli astunut lavalle Kunnaksen "oikeaksi kädeksi" ja jonka Kirsi Kunnaksesta toimittama elämänkerta Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa on juuri julkaistu. Tähän Kunnas vain huiskaisi kädellään, mutta aloittipa kuin aloittikin runonsa metsähiisistä kahteen kertaan "jotta kuulette miten se pitää lukea" (ainakin säkeen alut melko rivakasti yhteen, niele pois rivivaihdot). Kirstinän ja Kunnaksen sanavaihdossa oli paljon lämpöä ja perinpohjaista tuttuutta, puolitoistavuotisen kirjoitusprosessin aikana syntynyttä.

Kun Kunnas lopulta nousi ja signeerasi muutaman runokirjan ennen kuin hänen voimansa loppuivat, nousi yleisö seisoen taputtamaan, ja sumentunein silmin katsoin tuota lierihattuista naista, jonka sanat ovat antaneet niin paljon naurua meidänkin perheeseemme (etunenässä Jaakko Vaakko), jonka Tunteikas Siili ja Tiitiäisen Tuutulaulu ovat koskettaneet minua niin kauan kuin muistan ja jonka ensimmäisestä julkaisusta, runokokoelmasta Villiomenapuu on pian 70 vuotta, ja olin kiitollinen, että on sanoja ja niiden kaivertamia muistijälkiä, että on kirjallisuutta ja niiden taitureita, jotka yhdessä koskettavat tavalla johon mikään muu ei yllä.

Puut kantavat valoa

Puut kantavat valoa,
mutta hiljaisuus kevyt lintu
liitää vesiä pitkin.
Puut kantavat valoa,
mutta harmaa siipi jo viistää vettä ja taivasta
hiljaisuus, kevyt lintu,
asettuu puihin ja sytyttää pesänsä,
tulena valo nousee taivasta kohti
eikä kukaan voi kantaa sydäntänsä kevyesti
koska kauneus on rakastamista

Koska kauneus on tuskallista
niin kuin linnun ainoa laulu

-Kirsi Kunnas-

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

"Kirjoittakaa, koska se on niin mielettömän hauskaa"

Kirjamessujen kolmantena päivänä huomasin metsästäväni messuilta tapahtumia ja keskusteluja, jotka käsittelevät jotenkin kysymystä, miten tullaan kirjailijaksi ja millainen on kirjailijan ammatti. Toisaalta kuuntelin jälleen nuoria koskevia haastatteluita, joten tässä molempiin aiheisiin liittyvistä ja kuulemistani keskusteluista jonkinlainen kooste. 

Keskusteluista ensimmäinen, Kuinka tullaan kirjailijaksi, on kerännyt salin täyteen kaikenikäisiä kuulijoita, joita opastamassa ovat kirjailijat Paula Havaste ja Nelli Hietala, Otavan kustannustoimittaja ja esikoiskirjailija Antti Arnkil sekä kustantaja Touko Siltala. 

"Kirjoittakaa, ja suhtautukaa kirjoittamiseen intohimoisesti, sillä kirjoittaminen on mielettömän hauskaa", innostaa kuulijoita Paula Havaste. "Myös tekstin työstäminen on tosi hauskaa. Kirjan kirjoittaminen on kuin urheilusuoritus. Mitä enemmän näkee vaivaa, sitä parempi mieli siitä tulee."

"Kun olette saaneet tekstin valmiiksi, printatkaa se, ja aloittakaa uudelleen alusta, ihan puhtaalta pöydältä", kehottaa puolestaan Arnkil, jonka esseekokoelma Lauantaiesseet julkaistiin syksyllä. "Uskaltakaa luopua omasta tekstistä. Lähettäkää teksti moneen paikkaan, kymmeneen tai viiteentoista, ja soittakaa perään. Olkaa sinnikkäitä!"

Samanlainen on kustantaja Touko Siltalan viesti kuulijoille. Samaa sinnikkyyttä tarvittiin myös Arnkililtä hänen kirjoittaessaan esseekokoelmaasa. Hänen 5-vuotias poikansa oli ihmetellyt, miksi isä oli yhtäkkiä aina kotona. Tämän kerrottua kirjoittavansa omaa kirjaa poika oli ollut hetken hiljaa ja tuumannut sitten: ”Tuskin julkaistaan.”

Kustantajan palaute raivostutti

Nuorille suunnatulla Louhi-lavalla Terhi Rannela lähettää samankaltaisen viestin kirjailijan urasta haaveileville. ”Ole kärsivällinen, unelma toteutuu kyllä!"

Hän sai itse saman neuvon aikoinaan 17-vuotiaana lähettäessään käsikirjoituksensa kustantamoon, ja tuolloin kustantajalta takaisin saatu palaute "ole kärsivällinen ja elä elämää", raivostutti. Se osoittautui kuitenkin todeksi. Nyt 34-vuotiaana kirjailija on saavuttanut sittenkin kaiken mistä tuolloin haaveili. 

Kovaa työtä se on tietysti vaatinut. "Kirjoittakaa ja kirjoittakaa, joka päivä jotain, paitsi vapaapäivinä tietenkään - ei siihen oikein muuta neuvoa voi antaa. Ja olkaa sinnikkäitä. Luoja miten monta hylkäyskirjettä minäkin olen saanut ja kuinka olen niitä itkenyt", hän tunnustaa.

Hänen uunituoreen kirjansa Läpi yön kirjoitusprosessi poikkesi aiemmista kirjoista, sillä ensimmäinen versio vuodattui paperille viikossa - paljon nopeammin kuin hänen muut kirjansa. Hän istui kuin tatti keittiön pöydän ääressä ja lähetti miehen kauppaan hakemaan ruokaa. 

Kirjan päähenkilössä on paljon samaa kuin Rannelassa itsessäänkin: muutto pienestä kylästä yliopistokaupunkiin, kunnianhimoinen luonne, voimakas haave kirjailijan ammatista sekä kirjallisuuden opinnot. 

”Koskaan ennen en ole pistänyt itseäni samalla tavalla likoon kuin tämän kirjan kanssa, ja monessa kohdassa mietin, kirjoitanko tästä, mutta ajattelin, että nyt tai ei koskaan!”, pinkkiin pukeutunut eloisa kirjailija kertoo.

Uudessa teoksessa on paljon vaikeita aiheita, kuten alkoholistiperhe ja itsemurhaa, mutta lopussa valoa ja toivoa. "Olisin itse tarvinnut tämän kirjan nuorena. Jos kirja estää yhdenkin nuoren tekemästä vääriä lopullisia ratkaisuja, olen onnellinen.”


Vaikeat aiheet tulevat luonnostaan

Rannelan jälkeen lavalle saapuu Laura Lähteenmäki, jonka dystooppisen trilogian päätösosa Karrelle polttava helle ei sekään päästä lukijaa helpolla: teemoina ovat mm. ilmastonmuutos ja teiniraskaus.

Aihe tuli läheltä kirjailijaa. ”Katsoin eräänä talvipäivänä lastani, joka yritti raapia jotain leikkiä kokoon vihreästä nurmesta, ja tunsin yhtäkkiä suurta sääliä häntä kohtaan.  Nyt kasvavan sukupolven tulevaisuus alkoi mietityttää ja huolettaa, ja sijoitin kirjan siksi pitkälle tulevaisuuteen.”

Lähteenmäki tunnustaa kirjoittavansa nuorille mielellään siksi, että heidän maailmansa on tarpeeksi etäällä hänen omasta tämänhetkisestä, välillä tylsältä tuntuvasta elämänvaiheestaan, arjesta kahden lapsen äitinä.

”Aloitin myös kirjoittamaan nuorena, joten siitä kirjoittaminen on minulle tuttua”, hän kertoo.

Kun suosittu trilogia on nyt saatu päätökseen, on seuraavaksi vuorossa jotain ihain muunlaista. Ei kuitenkaan kevyttä tälläkään kertaa. 

”Olen kokeillut kirjoittaa kevyesti kirjoittaessani MeNaisiin jatkokertomuksen, ja huomasin sen olevan tosi vaikeaa. Haluaisin osata kirjoittaa kevyesti, mutta mukaan tulee aina jotain synkkyyttä tai pohdittavaa. Kai minussa jotain synkkyyttä on itsessäni", Lähteenmäki nauraa. Toisaalta aiheiden vakavuudesta nousee sitten teosten mielenkiinto ja puhuttelevuus.

Lähteenmäkeä ja Rannelaa kuunnellessa tulee mieleen, miten Kallion Ilmaisutaidon lukion nuoret toivoivat aiemmin torstaina nuorille suunnattua kirjallisuutta, joka ei päästäisi helpolla, haastaisi ja olisi ajankohtainen. Ainakin nämä kirjailijattaret tarjoavat vastauksen juuri tähän toiveeseen. 

_________________________

Kävin kirjamessuilla vielä sunnuntainakin, joten viimeisen päivän tunnelmista kirjoitan toivottavasti pian! Silloin kuuntelin mm. ihanaa Kirsi Kunnasta, lasten mindfulness -harjoituksista ja Salla Simukkaa. 


Muokattu 26.10.2015

perjantai 24. lokakuuta 2014

Messuilla tänäänkin

…mutta voi ei, tänään mikään ei onnistunut ihan niinkuin olin suunnitellut.

Liisa Keltinkangas-Järvisen luento Maailman paras koulu? oli peruttu.

Jouduin hakemaan lasta ratikalla koulusta juuri kun oli menossa paneeli Käsikirjoituksesta romaaniksi. Sen olisin halunnut tosiaan kuulla.

En mahtunut kuuntelemaan seminaaria vuoden esikoisteoksista.

En ehtinyt aamun tilaisuuksiin Hauska oppiminen motivoi ja on tehokasta tai Erityisherkkä ihminen ja parisuhde.

Tänään myös ihmisiä oli iltapäivällä jo tosi paljon. Huh.

Mutta ostin kirjoja. Lastenkirjoja. Etsin myös pokkaria Mia Kankimäen kirjasta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, mutta en löytänyt. Ostin mm. Tinkan (Lastenkeskus), kuvakirjan joka kertoo sodan pakottamista vanhemmista, jotka joutuvat lähettämään vauvansa meren yli uuteen kotiin, Elsa lentää (Tammi), joka kertoo yöllä pelkäävästä lapsesta, Mummun kaikki rahat (Kustannus Mäkelä), jossa mummun muisti rakoilee, Viidakkotarinoita (Alligaattori) Latinalaisesta Amerikasta, Lasten kanssa Helsingissä (Minerva), jossa on vinkkejä retkikohteisiin pääkaupunkiseudulla, Stickeen, pieni urhea koira (Basam Books), jossa seikkaillaan Alaskan jäätiköillä 1880-luvulla, Peter Pan Kensingtonin puistossa (BTJ Kustannus) sekä Eckhart Tollen Olemisen mestarit (Basam Books), joka sopii kaikenikäisille.

Ostaessani kaikki nämä muistin Alligaattori-kustantamon kommentin, jossa kustantamon edustaja sanoi varastointikustannusten olevan niin kalliita että kirjoja pitää laittaa eteenpäin halvalla, ja nauroin, kun mietin, että sama pätee kotiin, ainakin meille, kun kotimme on niin pieni ja joka paikasta tippuu jo nyt päähän lastenkirjoja, että myös kodeissa varastointitila on aika kallista, ainakin näissä Helsingin neliöissä. Vielä saan kaappien ovet kiinni, mutta kirjoja on siis jo vessassakin, ovien päällä jne. Tämä siitä huolimatta, että meillä on tosi vähän aikuisten kirjallisuutta. (Niitä varten tyydyn kirjastoon.)

Niin, ja onneksi kuulin sentään jotain: nuorten Louhi-lavalla Tunnan, Rikun ja Kati Kelolan keskustelua siitä, voiko vielä matkustaa hyvällä omalla tunnolla köyhiin maihin (voi) sekä Sari Luhtasen kertomassa nuorten kirjastaan Totta Tarusta - täydellisen mokaamisen taito, mikä kuulosti hauskalta kirjalta.

Vielä huomenna messuille! Jei!

torstai 23. lokakuuta 2014

Nuoret kaipaavat lisää realistista kirjallisuutta

Haastavaa tekstiä, ajankohtaisuutta, symboliikkaa, metaforaa. Lisää realismia, joka koskettaa nuorten maailmaa: kokeiluja, päihteitä, seksiä, itsenäistymistä, kavereita, harrastuksia, koulumaailmaa. Ei liian masentavaa. Tälläisia toiveita Kallion lukion nuoret esittivät tänään Kirjamessujen tilaisuudessa Mitä nuoret haluavat lukea?, jota olin kuuntelemassa.

Lisää tilausta olisi myös dekkareille ja historialle, jota nuorten kirjoissa ei kuulemma juurikaan löydy. Fantasiaa on paljon tarjolla, joten realistista kirjallisuutta kaivataan enemmän rinnalle. Ja kun realismia kirjoitetaan, sen pitäisi olla todella ajankohtaista: ei enää irc-galleriaa tai huulikiillon levittämistä välitunnilla vessassa, koska niitä ei enää tapahdu.

Realististen kirjojen aihepiiriä pitäsi laajentaa tämänhetkisistä teemasuosikeista, urheilusta, harrastuksista ja romantiikasta. "Me olemme kaikki erilaisia ja meitä on paljon", nuoret muistuttivat. Siksi erilaista kirjallisuutta kaivataan enemmän. Erilaisia päähenkilöitä ja yllättäviä juonenkuvioita, kuten yleisesti kirjoissa hallitsevan vahvan poikatyttömäisen päähenkilön rinnalle naisellisia päähenkilöitä, tai poikia jotka valitsevat kahdesta tytöstä eikä aina toisinpäin.

Nuorten toiveet kirjoista, joita haluaisivat juuri nyt lukea, olivat aiheiltaan virkistäviä ja hauskoja ja saivat yleisön nauramaan.

"Jotain filosofista joka muuttaisi koko mun maailmankuvan", toivoi lukiolaispoika. "Heppakirja jonka tyttöpäähenkilöllä olisi kolme tyttöystävää", toivoi toinen. "Seikkailua ulkomailla, rajojen rikkomista, ihmissuhteita", toivoi kolmas. "Joku vahva tyttö yrittää saavuttaa jotain, epäonnistuu, mutta se ei haittaa", "murrosiän muutokset ei mee ihan putkeen, ja yrittää samalla maailmanvallotusta tai kapinaa", "naismainen röyhelötyttö saa tyttöpojan poikaystäväkseen".

Lukemista ei pidetä nuorten keskuudessa kovinkaan seksikkäänä, nuoret kertoivat. Mikä siis saisi nuoren tarttumaan kirjaan? "Aihetta pitäisi tykittää joka paikassa, kuten twitterissä ja instagrammissa, joissa pitäisi olla esillä nuorten kirjailijoita ja kirjoja. Tarvittaisiin myös joku julkkis, joka sanoisi joka paikassa, miten siistiä on lukea ja mitä itse lukee nyt. Nuoret tykkäävät vahvoista henkilöbrändeistä, joista esim. Salla Simukka on onnistunut", nuoret kertovat.

Kansikuva ratkaisee aina, tarttuuko nuori kirjaan. Valokuvaus on nuorten suosituimpia harrastuksia, ja kuvia selataan paljon mm. instagrammissa. Vähän utuiset lähikuvat, retro ja vintage, muotiin liittyvät, siinä kuva-aiheita jotka saisivat nuoret tarttumaan kirjaan.

Hyviä kansia on ollut esimerkiksi John Greenellä, sekä kirjoissa Kaikki viimeiset sanat, Shiver ja My Name Is Memory.

Myös takakansiteksti on tärkeä. Paljastava, mutta ei liian.

Nuoret heittävät haasteen ilmaan. Heille suosittuja brändejä ovat esim. Nike, Fjällräven, Apple, Converset, Coca Cola, McDonalds - kaikki sellaisia jotka ovat keskittyneet omaan juttuunsa, ja joiden kanssa nuoret mielellään tulevat nähdyksi. Voisiko nuorten kirjallisuus ottaa näistä brändeistä mitenkään opikseen? Vastausta ei löydy ainakaan minulta ihan heti.

Nuorten toiveet - mm. lukijan haastaminen, samaistumispinta, monipuolisia päähenkilöitä - eivät siis ole monessa suhteessa hirveän erilaisia kuin aikuisillakaan, mutta ainakin kirjojen ympäristö saa olla omanlaisensa. Ja teemat - toisaalta tabuja räjäyttävää, toisaalta ihan tavallista elämää



sillä: "tavallinen on ok."


tiistai 21. lokakuuta 2014

Kiva kaveri Empo on hyvä ystävä

Pirkko Harainen: Empo ja oikea ystävä
Kuvitus: Ulla Virkamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2014
Lyhyesti: Eloisasti ja värikkäästi kuvitettu kuvakirja Emposta, joka uskaltaa olla uuden tulokkaan kaveri muiden mollaamisesta huolimatta ja on kaikin tavoin kiva kaveri! Sopii hyvin päiväkoteihin mutusteltavaksi ja kiva kaveri -keskustelun alullepanijaksi.



Kun luin ensimmäisen kerran kuvakirjan Emposta, ihastuin heti kirjan kuvitukseen, joka on kuvataiteilija ja käsityöläinen Ulla Virkamäen toinen lastenkirjakuvitus. Kuvissa on syvyyttä, hymyä ja iloa, mukavia eläinhahmoja ja yhdessäolon ja leikin iloa. Yhdessä pitkän linjan lasten- ja nuortenkirjataitajan Pirkko Haraisen tarinan kanssa kirja Emposta ja hänen ystävistään on mutkaton kuvaus mm. rehtiydestä, joustavuudesta ja (liiallisesta?) kiltteydestä.

Itse asiassa Empo on ihan "ihannepoika", ihannekaveri, kaikkien mielestä mukava ja avulias.

Varjopuolena sellaisella lapsella saattaa kuitenkin olla, kuten Empollakin, että kun hän ei pidä melua itsestään ja on sopeutuvainen ja kiltti, muut eivät oikeastaan edes tiedä, mistä hän pitää, miten hän mieluiten viettäisi lomapäivän, mitä harrastaisi mieluiten tai mitä toivoisi syntymäpäivälahjaksi.



Ensi näkemältä yksinkertaisessa kuvakirjassa on paljon neroutta. Kuten että kiltti lapsi on poika, mikä on tosielämässä harvinaisempaa kuin kiltit, joustavat tytöt.

Tarkemmin tarinaa tutkailtuani siitä löytyy yhä ilahduttavampia oivalluksia, kuten

- sopeutuvainen lapsi on suosittu ja kaikkien kaveri (Empo siis), mutta vaikka hän olisikin aina hyväntuulinen, hän saattaa toivoa asioiden olevan jollain ihan toisella tavalla. Sitä ei vain tule ajatelleeksi, koska hän on aina niin joustava. Hänen omat halunsa ja toiveensa ja oma todellinen itsensä saattaa kuitenkin jäädä kokonaan tulematta esiin. (Ellei hän sitten ole sellainen, että oikeasti kaikki käy.)

- lapsella, josta kaikki pitävät, voi olla tosiasiassa hyvin paljon vaikutusvaltaa ja hän on usein roolimalli toisille, vaikkei hän itse sitä ymmärtäisi ja vetäytyisi syrjään päätöksenteossa. Aikuinen, tai kirja, voi auttaa lasta tajuamaan tämän.

Yksinkertainen tarina paljastuukin siis hyvin hienosti piilotetuksi opetukseksi muun muassa siitä, millainen on kaikkien mielestä mukava kaveri, sekä siitä, millaisella käytöksellä voi saada vietyä asioita juuri siihen suuntaan kuin haluaisi.

Näistä syistä kirja on minusta mainio mm. lapsille, jotka vielä harjoittelevat kivaa kaveriutta ja yrittävät pikemminkin vaikuttaa asioihin vaikkapa voimalla tai äänen kovuudella. Toisaalta tarinasta löytää tärkeän viestin myös lapsi, joka on joukossa aina se mukautuva ja joustava, ehkä ujouden vuoksi, että siksi että joku muu vie jo kaiken tilan eikä hänellä ole tilaa kiukutella, tai sitten hän vain on "helppo lapsi", mutta joka tapauksessa hänen omat halunsa jäävät muiden varjoon.

Tärkeää kirjassa on myös kiusaamisen lopettaminen, rohkeus olla sellaisen kaveri jota muut haukkuvat ja rohkeus olla oma itsensä!

Kaikkinensa ilahduttava kotimainen kuvakirja itse asiassa melko freesistä aiheesta!




Iloista viikon jatkoa kaikille!  


Pirkko Harainen: Empo ja oikea ystävä
Kuvitus: Ulla Virkamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2014
Mistä: Yllätys kustantamosta

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Kun erilaisuus on liikaa: Leijuva poika

John Boyne: Leijuva poika (orig. The Terrible Thing That Happened to Barnaby Brocket 2012)
Kustannus: Bazar 2014
Suomennos: Laura Beck
Lyhyesti: Alakouluikäisistä ylöspäin niin aikuisia kuin lapsiakin puhutteleva romaani outoudesta ja sen hyväksynnästä. Erilaisuus on jotain josta on syytä olla ylpeä. Vuoden parhaita ulkomaisia lastenromaaneja.



Täällä on mietityttänyt viime aikoina eräs kirja tosi paljon, josta tuntuu olevan vaikea kiteyttää ajatuksia yhteen. Mutta yritetään.

Olin lukenut hiljattain John Boynen kirjan Nooa Notkoniitty karkaa kotoa, jossa pieni poika karkaa kotoa, koska äiti on niin sairas. Kirja oli hyvä, joten osasin odottaa hyvää myös Boynen uutuudelta, Leijuvalta pojalta. Kirjan luvataan viihdyttävän kaikenikäisiä lukijoita ja rohkaisevan hyväksymään erilaisuus ja outous. Kiinnostavaa! Aiemmin Boynen lasten ja aikuisten kirjoja on käännetty 45 kielelle, ja hänen tunnetuimmasta lastenkirjastaan, Poika raidallisessa pyjamassa on tehty myös elokuva. (En ole lukenut sitä.)

Kaiken tämän tietäen Leijuva poika löi minut silti ällikällä. En ollut mitenkään osannut varautua siihen, että tarina olisi niin riipaiseva ja koskettava ja että sen lukeminen tuntuisi melkein pahalta, ja että se herättäisi niin paljon mietiskelyä.

Heti syntymästä asti Billy Brocket on erilainen hyvin perustavanlaatuisella tavalla. Hän nimittäin leijuu. Hänen vanhempansa ovat ihmisiä, jotka ovat tehneet normaaliudesta elämänsä tavoitteen - ainoa mitä he elämältä haluavat on olla normaali perhe ja elää normaalia elämää. Ja sitten, kahden hyvin tavallisen lapsen jälkeen, he saavat Billyn!

"Tuo on sopimatonta käytöstä", Eleanor huusi, heristi hänelle sormeaan ja tunsi sellaista suuttumusta pikku poikaa kohtaan, että pahat ajatukset palasivat hänen mieleensä. "En siedä tuollaista, Billy Borcket, kuuletko mitä mitä sanon? Minä olen sinun äitisi ja vaadin sinua lopettamaan leijailun tällä sekunnilla. Tule heti alas!"
"Mutta minä en pysty", Billy sanoi surullisella äänellä.
"Tule heti alas!" Eleanot huusi nyt kasvot raivosta punaisina.
"En tiedä miten", Billy sanoi. "Minä vain olen tällainen."
"Sitten olen pahoillani", Eleanor sanoi päätään pudistaen ja hiljentäen vihdoinkin ääntään. "Mutta minun täytyy sanoa, että jos olet tuollainen, en pidä sinusta kovin paljon."
Eräänä päivänä Billyn vanhemmat tekevät peruuttamattoman päätöksen. Sen seurauksena Billy tutustuu moniin uusiin ihmisiin, joilla kaikilla on kokemuksia siitä, ettei heitä ole hyväksytty sellaisena kuin he ovat. Eri ihmisillä tämä kokemus johtaa erilaisiin ratkaisuihin ja kohtaloihin. Mitä Billy päättää, millaisen elämän hän valitsee?

Kirja paiskaa lukijan eteen yhteiskunnan normatiivisuuden ja pakon olla "tavallinen" ja samanlainen, se raastaa lukijan sielua ja saa aikaan huonoa omatuntoa ja oman käytöksen pohdintaa, se heittää päälle leijumaan kysymyksen, hyväksyykö toiset, ja ennen kaikkea, luoja, hyväksyykö lapsensa sellaisina kuin he ovat? Se nostaa esiin tunteita, jotka ovat monelle meistä tuttuja jollain tasolla, mutta samalla se on järkyttävä tarina jostain ihan muusta, etenkin sen puuttumisesta, minkä haluaisi uskoa olevan ikuista, tai oikeastaan, monta järkyttävää, riipaisevaa tarinaa.

Samalla kirja on kertomus hyväksymisestä, niin toisten kuin itsensäkin. Kirjasta välittyy luja usko siihen, että erilaisuus on hyvä, hieno asia, josta on syytä olla ylpeä. Jos joku ei voi hyväksyä sinun erilaisuuttasi, se on hänen menetyksensä, ei sinun. Erilaisuutta on hyvin, hyvin monenlaista, ja aina löytyy joku, joka ihmettelee, pelkää tai kauhistelee jotain. Mutta aina löytyy myös ihmisiä, jotka auttavat ja välittävät, jotka eivät välitä erilaisuudesta tai joista se on hieno asia, ja jotka näkevät sinut aivan toisin silmin. Niiden silmien alle kannattaa jäädä, sellaisia ihmisiä kannattaa omaan elämäänsä valita.

Perhe ja sisaruus ovat teemoja jotka kulkevat vahvasti mukana, eikä Boyne ota kantaa suuntaan tai toiseen, vaan antaa ymmärtää, että elämässä jokainen tekee oman valintansa hyväksymisestä ja anteeksiantamisesta.



Tarinan jää lopulta ilmaan leijumaan yllättävine loppuineen, ja lukija jää leijumaan siinä mukana, kysymyksineen ja elämän ja oman itsensä kyseenalaistuksineen.

Kirjan mustavalkoinen, sarjakuvamainen ja melko eleetön kuvitus on Oliver Jeffersin, ja sen keskiössä on usein ihmisen pienuus luonnonvoimien rinnalla.

Itselleni kirja nousi paljon merkittävämmäksi kuin Boynen aiempi kirja kotoa karkaavasta Nooa Notkoniitystä, ja mielestäni kirja on ehdottomasti tämän vuoden ulkomaisten lastenkirjojen parhaimmistoa. Suosittelen matkaamaan Billyn seurassa!

John Boyne: Leijuva poika (orig. The Terrible Thing That Happened to Barnaby Brocket 2012)
Kuvitus: Oliver Jeffers
Kustannus: Bazar 2014
Suomennos: J. Hollo
269 s.
Mistä: Arvostelukappale
Tähtiä: 4,5 / 5

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

1000 erilaista eläintä

Jessica Greenwell (toim.): 1000 erilaista eläintä (orig.1000 Animals)
Kustannus: Aurinko Kustannus 2014
Lyhyesti: Nimi kertoo kaiken. Tekstitön, pahvisivuinen kirja, jossa tuhat värikästä, kivaa ja suomalaisin nimin höystettyä kuvaa eläimistä mereltä maan alle, metsistä ja maatiloilta aavikoille ja Etelämantereelta Australiaan.



Tästä kirjasta meillä ilahduttiin! Olin kysynyt kustantamosta ekologisia kirjoja erästä lehtijuttua varten, mutta jutun aihe muuttuikin sitten vuoden parhaiksi (kotimaisiksi) lastenkirjoiksi (koska tänä vuonna ei ollutkaan ilmestynyt lastenkirjoja, joissa olisi kestävä kehitys jollain tavoin mukana), mutta kustantamo lähetti kuitenkin tämän tutustuttavaksi, ja kiva niin, sillä tällaiselle yksinkertaisella idealla toteutetulle eläinkirjalle löytyy aina lukijoita. Lapset (8 &5v.) tykästyivät kirjaan kovasti.

Meillä on ollut iso hitti eräs Intiasta kauan sitten ostettu samantapainen, vain paljon paksumpi eläinkirja, josta on ollut mukava katsella eläinten kuvia, mutta olen aina tuskaillut englanninkielisten nimien kanssa - miten ne voivatkin olla niin vieraita ja outoja! Nyt saimme nimet suomeksi, ja - nimet ovat edelleen outoja! Kergueleninmerikarhu, jääahven, kultatöyhtöpingviini, myssypingviini??? Hah haa.

Nimien ohella Nikki Dysonin kuvatkin ovat aika mainioita - eivät mitään ehdoin tahdoin vitsikkäitä, mutta eläimillä on ilmeikkäät, kohti katsovat silmät ja hauskoja ilmeitä.

Oli mukavaa, että kirjasta löytyi myös kotimaisia eläimiä, kuten perhosia, arktisia eläimiä (eli meidän metsäeläimemme), lintuja, kaloja, hyönteisiä ja lemmikkieläimiä. Eläinten monipuolisuus toimi, enkä oikein keksi aluetta mikä olisi unohdettu. Kiina? Lähi-itä? Toisaalta sielläkin asustavat eläimet voivat olla esiteltyinä vaikkapa täplikästä ja juovikasta -osastossa, mistäpä sen tietää.




Kirja sopii varsin hyvin itse lukevalle, ja meillä esikoisella kului tovi jos toinenkin eläinten nimiä tavaillen. (Ihmettelen muuten usein kuopuksen kärsivällisyyttä kuuntelussa, nämä nimet tosissaan haastavat juuri lukemaan oppinutta.)








Hyvää syysloman jatkoa kaikille, jotka sellaisella sattuvat olemaan!

Jessica Greenwell (toim.): 1000 erilaista eläintä (orig.1000 Animals)
Kuvitus: Nikki Dyson
Suomennos: Maarit Varpu
Kustannus: Aurinko Kustannus 2014
Mistä: Kustantamosta

lauantai 11. lokakuuta 2014

Kirjamessuille?

Bloggaajien on ollut mahdollista saada blogipasseja Helsingin kirjamessuille, jollaisen minäkin sain, ja siksipä minulla onkin nyt kaksi ylimääräistä vapaalippua messuille. Haluaisitko yhden? Messut on 23. - 26.10. Kerro kommentissa tai laita sähköpostilla viivijvf (at) hotmail.com viesti, niin laitan sinulle postissa tulemaan lipun!

Itse olen bongannut messuilta muutamia mielenkiintoisia tapahtumia, joita saatan mennä kuuntelemaan. Suhtaudun messuihin hyvin rennosti. Pääasia nyt lähiaikoina on rentoutua ja tehdä niitä asioita, joista saa voimaa. Töissä on nimittäin ollut pikkuisen liian kiireistä, niin että verenpaine on noussut varmasti vaikka mihin. Onneksi koko ensi viikko on syyslomaa, ja vietämme sen Tallinnassa. Onko teilläkin lomaa? Toivottavasti edes hetki, jos sellaista kaipaat!

Kirjamessuilla kiinnostaa esim.

Mitä nuoret haluavat lukea (to klo 11)
Suomalainen kansanusko: Samaaneista saunatonttuihin (to klo 14)
Juha Vakkuri ja Juha Metso: Meri, viidakko ja voodoo (to klo 13)

Aune Mikkonen ja Pirkko Luoma: Kotona Viidakkokylässä (pe klo 19)
Käsikirjoituksesta kirjaksi (pe klo 13)
Erityisherkkä ihminen ja parisuhde (pe klo 10)
Poikkeusyksilö uutuusromaaneissa (pe klo 17)
Liisa Keltikangas-Järvinen ja Sari Mullola: Maailman paras koulu? (pe klo 15.30)
Tuomas Mustikainen: Kielletty kansa - elämää palestiinalaisalueilla (pe klo 18)
Lauri Järvilehto: Hauska oppiminen motivoi ja on tehokasta (pe klo 10.30)
Juha Vakkuri: Afrikan sydämeen (pe klo 13)

Jari Mäkipää ja Jii Roikonen: Etsiväkerho Hurrikaanin uusi käsikirja (la klo 16)

Mörkö kirjailijan työpöydällä (su klo 11)
Kun fakta vaihtuu fiktioon (su klo 12)

Ja sitten kaikki lastenkirjoihin viittaava ja antikvariat… Hauskinta on vain käveleksiä, juoda kahvia ja pysähdellä kun näkee tai kuulee jotain kiinnostavaa.

Heippa ja hyvää syyslomaa!


torstai 9. lokakuuta 2014

Tunnettuja baletteja yksien kansien välissä

Juhani Koivisto: Baletin tähti. Kertomus tanssijasta, joka unohti roolinsa.
Kustannus: Aurinko Kustannus 2014
Lyhyesti: Kaikille baletista ja prinsessasaduista kiinnostuneille. Kaunis, kotimainen teos esittelee yhteensä kahdeksan klassikkosatua balettiteoksena upein valokuvin ja hauskalla kehyskertomuksella yhteensidottuna.  



Tunnettuja balettiteoksia yksien kansien välissä, kuvituksessa hyödynnetty Kansallisbaletin valokuvia? Kyllä kiitos! Vaikka baletti ei ole vienyt ihan samalla tavalla sydäntäni kuin ooppera, idea kuulostaa ehdottoman kiinnostavalta. Etenkin, kun kirja on kotimainen, sijoittuu Kansallisoopperan seinien sisään, ja sisältää vanhempien klassikoiden ohella kaksi uudempaa kotimaista tuotantoa - Lumikunigattaren ja Kaunottaren ja hirviön. Muut kirjaan sisältyvät baletit ovat Lasikenkä (Tuhkimo), Prinsessa Ruusunen, Don Quijote, Joutsenlampi, Pähkinänsärkijä ja Coppelia.

Heti ensi näkemältä kirja vaikuttaa aarteelta kaikille, jotka rakastavat balettia tai prinsessasatuja. Valokuvat (Sakari Viika) ovat upeita, tarinat pursuavat romantiikkaa ja prinsessoita, ja kirja on kannesta kanteen visuaalista kauneutta, liikkeen lumoa ja perinteistä satua.




Kirja alkaa sadunomaisesti: puunukke tipahtaa hyllyltä Kansallisoopperan tarpeistovarastossa, menettää muistinsa, ja alkaa muilta tavaroilta kysellen selvittää, mihin balettiin hän kuuluukaan.

Ennen kuin hänen oma henkilöllisyytensä selviää, ovat seitsemän baletin hahmot kertoneet oman teoksensa juonen, jota elävöittävät valokuvat Kansallisbaletin esityksistä.

Puunuken on kuitenkin vaikea löytää omaa balettiaan. Ja nähtyään itsensä peilistä hän masentuu kokonaan - miten tuollainen kömpelö ja jähmeä puunukke voisi esiintyä missään baletissa? Onneksi omakin baletti lopulta löytyy, ja se ylittääkin kaikki Puunuken odotukset.

Kehyskertomus, joka nivoo eri balettiteokset yhteen ja kantaa tarinaa eteenpäin, on hauska ja onnistunut, siinä on samanlaista sadunomaisuuta kuin baleteissakin. Eri balettien esineet on hauskasti inhimillistetty ja suurin osa heistä on diivoja, pitäen itseään teosten todellisina tähtinä. Puunukke sen sijaan on vaatimaton ja sympaattinen, hänen kanssaan matkaa mielellään eteenpäin.

Itse baleteista on kerrottu vähän käsiohjelmien tapaan, sopivan lyhyesti mutta niin taiten että lukija tempautuu mukaan sadun jännitykseen.

Kun Aurora on lopettanut viimeisen tanssin prinssin kanssa, hän huomaa vanhan naisen, jolla on korissa punaisia kukkia. Mitään niin kaunista Aurotra ei ole koskaan nähnyt, ja kun nainen tarjoaa hänelle kukkaa, hän lähtee innoissaan tanssimaan sen kanssa. Silloin tapahtuu pahin mahdollinen! Kukka onkin ruusut ja ruudussa on aina piikkejä. Aurora saa haavan sormeensa, myrkky alkaa vaikuttaa ja Aurora kaatuu maahan. Ruusueukko ei ollut kukaan muu kuin ilkeä haltija Carabosse!
Jos baletissa on tehty muutoksia vanhaan satuklassikkoon, kuten yllä Prinsessa Ruususessa, jossa värttinä on vaihtunut ruusuksi, se selitetään hauskasti kehyskertomuksessa, jottei lukijaa jää ihmetyttämään mistä on kyse. Esimerkiksi tässä värttinä kertoo harmistuneena, että hänen roolinsa on jäänyt kokonaan pois, kiitos "nuorten koreografien, jotka eivät ymmärrä mistään mitään." Kukaan ei "nykyään tiedä, mikä on värttinä. Se on jotain aivan vanhentunutta! Minä olen siis vanhentunut! Mitä ikäsyrjintää!"



Kirjan kuvitus on siis yhdistelmä valokuvaa ja Ulla Sainion piirrosta, jotka monin kohdin asettuvat lomittain, valokuvat saavat kaverikseen värejä ja yksityiskohtia. Tätä yksityiskohtien runsautta olisi voinut karsia, mutta jos kohdeyleisönä ovat, kuten minun mielessäni, pienet, kaikesta kauniista kiinnostuneet ja prinsessasatuja muutenkin rakastavat pikkutyypit, uskon ulkoasun uppoavan tällaisenaan kuin veitsi sulaan voihin. Tälle kohderyhmälle kirja onkin muuten mielettömän hyvä (joulu)lahjavinkki, koska satu päättyy jouluiseen tunnelmaan.

Meillä ei ehkä ole juuri nyt ihan sitä ensisijaista kohderyhmää kotona, siis sellaista balettiasussa ja kruunu päässään pyörähtelevää 3-6-vuotiasta, mutta 8-vuotiaan vahvasta prinsessa-/balettikaudesta on niin vähän aikaa, että hyvin upposi, ja me päädyimme ahmimaan kirjan yhdeltä istumalta. Kirja viehättääkin iästä riippumatta. Oli myös ihanaa, miten tarinassa päästään kuuntelemaan orkesterin harjoituksia ja baletin väliajalla astioiden kilinää ja puheensorinaa. Meille se on tuttu ja rakas äänimaailma, sillä olen ennakkoluulottomasti raahannut esikoista mukaan melkein kaikkiin näytöksiin, niin oopperaan kuin balettiinkin, ja hyvin on mennyt, jopa niin, että tällä hetkellä hänen toiveammattinsa on oopperalaulaja. Kirja sai kuitenkin kirvoitettua huokauksen ja kommentin: "Tai ei mä tiedä haluanko mä oopperalaulajaksi vai tanssijaksi".

Kirja sai häneltä arviot "kiva, kaunis, hyvä kuvitus".

Kirjalla on mainio ajoitus paitsi siksi, että se sopii hyvin syksyyn ja talveen myös siitä syystä, että mukana ovat viime vuosina valtavasti kehuja kerännyt Lumikuningatar (josta olen itse muuten nähnyt vain toisen puoliajan - selitys on satu sinällään) ja keväällä ensi-iltansa saanut Kaunotar ja hirviö.

Innostuisiko joku tekemään samantapaista kirjaa oopperasta? Niin, että mukana olisi vähän musiikinkin kuvailua ja katkelmia oopperoiden sanoista (alkuperäiskielellä myös)? 


Juhani Koivisto: Baletin tähti. Kertomus tanssijasta, joka unohti roolinsa.
Kuvitus: Ulla Sainio
Valokuvat: Sakari Viika
Kustannus: Aurinko Kustannus 2014
Tähtiä 4 / 5
Mistä: Kiitos kustantajalle!


tiistai 7. lokakuuta 2014

Totta toinen puoli yhdistää arjen ja seikkailun

Lena Frölander-Ulf: Totta toinen puoli (orig. En sann historia)
Kuvitus: Lena Frölander-Ulf
Suomennos: Ilpo Tiihonen
Kustannus: Teos&Schildts&Söderströms 2014
Lyhyesti: Gunnar ja Nea voivat näyttää tavallisilta sedältä ja tädiltä, mutta etpä voisi arvata, mitä heidän menneisyydessään on tapahtunut! Viehättävä kuvakirja, joka nojaa historiaan ja joka olisi voinut olla totta. Sopii hyvin keskustelunavaukseksi siitä, mitä vanhempien ihmisten menneisyydessä on tapahtunut sekä antaa pureskeltavaa arjen ja seikkailun yhdistämisestä. 


Gunnar-enon täytyy usein rykiä. Se kuuluu silloin seitsemän korttelin päähän, niin perusteellisesti hän rykii. Niin hän tekee siksi, koska on usein sanonut "Härrzlichhwillkåmmen meinedaamenunthhäärreen!" niin monta kertaa, että sanonta on tarttunut hänen kurkkuunsa. Se tarkoittaa "tervetuloa". Tämä kaikki tapahtui siihen aikaan, kun hänet tunnettiin nukketeatterinjohtaja Arkan Zuppena Berlurenstadissa.
Nea-täti ja Gunnar-eno, kirjanpitäjä ja verovirkailija, näyttävät hyvin tavalliselta tädiltä ja sedältä. Mutta jos katsoo tarkasti, näkeekin vinkkejä heidän menneisyydestään, joka on ollut aika, sanotaanko, epätavallinen.

Nea-täti on nimittäin tanssinut Maharajan palatsissa, jolloin hän käytti niin painavia korvakoruja, että hänen korvannipukkansa kävivät suuriksi ja ryppyisiksi. Nyt täti käyttää tukevia kävelykenkiä, mutta ennen oli toisin, kun hän oli häikäisevä Granita Gabor, joka timanteilta säihkyen liukui estradille pitkissä mustissa höyhenissään. Ja entäs Gunnar-eno sitten? Toistuva rykiminen ja ruskeat täplät kämmenselissä kertovat ajoista, jolloin hän oli nukketeatterin johtaja ja taiteilija, joka vietti aikaa kreivien ja kreivittärien kanssa, puhumattakaan siitä, kun hän oli tutkimusmatkailija ja seikkailija Leroy Larsson.

Totta toinen puoli –kirjassa on herkullinen idea. Mitä kaikkea onkaan ihmisten menneisyydessä, josta muut eivät tiedä mitään? Ihmisistä näkyy vain osa, tämänhetkinen elämä (eikä sekään kokonaan), mutta mitä kaikkea on tapahtunut aiemmin, sitä emme usein tiedä ollenkaan. 

Lena Frölander-Ulf ulottaa ajatuksen vielä hieman totuttua pidemmälle, sillä tavallisennäköisten tädin ja sedän menneisyydessä onkin hyvin epätavanomaisia kokemuksia ja persoonia, jotka kaikki liittyvät viehättävästi Euroopan historiaan tai sitten maantieteellisesti kauemmas, Burmaneshiin ja Colombolaan, Surinamiin…








Kirjan runsas kuvitus on tärkeässä roolissa mielikuvituksellisen tarinan kuvittajana ja elävöittäjänä ja näyttää väläyksiä Euroopan historiasta, niin kuvataiteiden, musiikin ja nukketeatterin maailmasta kuin Espanjan vuoriston sissitaisteluistakin. Kuvitus tuo myös herkullisesti esiin 1920-luvun muotia naisten puvuista ja kampauksista gramofoneihin (kännykällä maustettuna) ja jazz-orkestereihin, ja myös kirjan värityksessä aistii tätä aikaa: okraa, poltettua oranssia, sameaa vihreää, liilaa, tummaa punaista. Paikan- ja henkilönnimetkin saavat inspiraatiota oikeista, kuten Granita Gabor, Berlurenstad (Berliini?), Katalunian vuoret, Colombola.

Pidän kovasti juuri tästä kirjan historiallisesta puolesta! Tuo aika näkyy niin harvoin lastenkirjoissa, ja nykypäivän lapsilla on siihen normaalisti vain pieni kosketus, joten kirja on totta tosiaan aika yleisisvistävä, leikkimielinen sukellus mm. iloiseen 1920-lukuun. Kirja saa toivomaan, että historiaan nojaavia, mielikuvituksellisia ja humoristisia kuvakirjoja olisi enemmän, sillä vaikka juuri 1920-luku olisi ehtymätön aarreaitta tarinoille.

Parasta kirjassa oli (jälleen) subjektiivinen elämys, jonka kirjasta saa! Lapsikuulijoista etenkin 8-vuotias ihastui kirjaan, sillä hänen mielikuvituksensa yleisti heti kirjan sanoman ympäristöön, ja alkoi loihtia kysymyksiä omien isovanhempien tai meidän vanhempien menneisyydestä. Se sai aikaan inspiroivaa muistelua omista matkoistani: (mittasuhteiltaan käsityskyvyn ylittävät) Maharajan lääkärin häät Jaipurin Maharajan palatsissa, toisaalta äärimmäisen köyhyyden ja katulasten kohtaaminen, hämmästyttävät luonnonilmiöt. Ja niin, kirja sai aikaan myös vallattoman, polttavan seikkailunnälän!

Toisaalta - tarina sulkeutuu niin pehmeän arkiseen tunnelmaan, että se on omiaan himmentämään seikkailunnälkää. Verovirkailija Gunnar ja kirjanpitäjä Nea kestitsevät perhettä, lapsenlapsia ja koiriakin on mukana, ja lukijaa kehotetaan tutkimaan takakannen perhealbumin kuvia, jotta näkisi, miten Nean ja Gunnarin vaiherikas elämä naimisiinmenon jälkeen eteni. Ne kuvat ovatkin sitten hyvin tutunlaisia kaikille lapsiperheille. 

Kirja meneekin syvemmälle kuin sen melko pienestä koosta voisi ensi vaikutelmasta päätellä, sillä kiinnostavan ajallisen ulottuvuuden lisäksi mukana on myös ihmismieltä usein mietityttävä hankaus arjen ja seikkailun yhdistämisestä. Minkä valita, miten elää elämää? 
Lisäksi kirja tarjoaa hienon keskustelunavauksen lapsen kanssa siihen, mitä vanhempien ihmisten menneisyydessä on tapahtunut. Tasapaksulta näyttävä arki on voinut olla jotain ihan muuta. Ja jokainen tekee loppujen lopuksi oman valintansa, minkä polun valitsee. 

Vaikka tämän polun suuntaahan voi aina vaihtaa...

Kaikkinensa vaikuttavan huolellisesti mietitty ja toteutettu, piristävän erilainen ja hauska kirja!

Lena Frölander-Ulf: Totta toinen puoli (orig. En sann historia)
Kuvitus: Lena Frölander-Ulf
Suomennos: Ilpo Tiihonen
Kustannus: Teos&Schildts&Söderströms 2014
32 s.
Mistä: Kiitos kustantajalle yllätyksestä.
Tähtiä 4,5 / 5

perjantai 3. lokakuuta 2014

Haa - hattuja!

Gill Stratton: Kesähattuja lapsille
Kustannus: Moreeni 2014
Lyhyesti: Ihan valloittavan näköisiä kesähattuja - lierihattuja ja lippalakkeja - lapsille vauvasta oikeastaan aikuiseen asti (43 - 56 cm päänympärys). Selkeät, kuvalliset ohjeet, ja perustekniikat sekä tarvittavat välineet on samoin kuvitettu ja avattu perusteellisesti. Kivaa!








Lierihatut ovat ihania! Etenkin jos lierihattu on tehty jostain hauskasta, iloisesta kankaasta.

Tällä kertaa taas askartelua! Löysin nimittäin kesällä kesämökin kirjaston uutuushyllyltä visuaalisesti houkuttelevan kirjan Kesähattuja lapsille, jonka selkeät ohjeet innostivat minut suunnittelemaan lapsille lierihattuja. Kesä kuitenkin jälleen vain jotenkin sujahti ohi, mutta halusin palata kirjaan nyt syksyn koitettua, kun tuntuu, että käsillätekeminen on juuri sopivaa vastapainoa työlle ja aivojen jonkinasteiselle ylikuumenemiselle! Käytetään näitä sitten ensi kesänä tai lomamatkalla.

Vaikka kirja on täynnä ihania lierihattuja ja lippalakkeja, en löytänyt juuri sellaista, mitä etsin. Onneksi alussa on erittäin selkeästi ohjeistettu vaihe vaiheelta kahden erilaisen perushatun teko, ja joita yhdistelemällä voi luoda vaikka minkälaisia hattuja. Niinpä yhdistelin kaksi eri suunnitelmaa, jossa kupu valmistettiin kuudesta kappaleesta ja yhdistettiin lieriin. Toinen vaihtoehto olisi ollut tehdä kupu päälaki- ja keskikappaleesta, ja lierin sijasta olisi voinut tehdä lippahatun lipan.









Kirjan takaa löytyvät kaavat, ja ohjeena on suurentaa näitä 200 prosenttia. Hieman pähkäiltyäni päädyin siihen, että se tarkoittaa kaksinkertaista kokoa, vaikka suomennos tai alkuperäinen ohjeistus onkin tällöin väärin (sillä eikös suurennos ole silloin sata prosenttia). Kaavoissa on myös selkeästi annettu eri vaihtoehtoja erikokoisille päille 43 senttisestä 56 senttiseen, mallista riippuen, mikä on loistavaa.


Miten kävi? Kaavat sain jäljennettyä leivinpaperille, ja päädyin leikkaamaan hatun osat kenialaisesta kikoy-kankaasta, joka on jäänyt käyttämättömäksi. Tuntui hyvältä, että hatun kautta säilyisi kiva muisto eräästä tärkeästä matkasta.


Ja kun oikein ihastuin ja innostuin hattuajatuksesta, päädyin tekemään hatun sittenkin itselleni! (Uhrautuva äiti ja niin edelleen…) Matkan varrella kiitin monta kertaa selkeitä kuvia ja numeroituja työvaiheita, joiden ansiosta sain kuin sainkin hatun valmiiksi, vaikka jouduinkin välillä purkamaan ja leikkaamani kaavat olivat vähän sinnepäin. Huomasin kuitenkin, ettei sillä ole niin väliä! Hieman muokkasin lopussa vielä mallia, osin siksi, että se sopi minulle paremmin, osin olosuhteiden pakosta - en ollut, vastoin ohjeita, kiinnittänyt tukikangasta lieriin, joten kokonainen lieri olisi roikkunut liiaksi silmillä, ja lisäksi sain lierikappaleet yhdistettyä näin huomaamattomammin toisiinsa.


Kyllä olen ollut iloinen hatustani, vaikkei sitä nyt enää voikaan käyttää kun tuuli viskaa hatun lammikkoon ja korvat jäätyvät lerppuvan lierin alla. Mutta se ilo, ei vain tekeminen ja uppoutuminen johonkin käsityöhön, mikä sekin oli niin ihanaa, vaan myös se, että on itse saanut jotain kivaa aikaiseksi, se on ihan mieletöntä!! Ulkonäöstä viis, mutta arvo nousee pilviin, kun hatun on itse hikisin käsin nyhrännyt kasaan ja vielä kankaasta, jonka on rahdannut toiselta puolen maapalloa.

Hauskaa nyhrästelyä muillekin!



Gill Stratton: Kesähattuja lapsille (orig. Love to Sew: Children's Sun Hats 2013)
Suomennos: Sanna Oksanen
Kustannus: Moreeni 2014
Mistä: Kirjastosta ja lopuksi kiitos kustantajalle joka mahdollisti postauksen ja nyhräyksen
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...