Kun rakas kuolee. Silkkiapinan nauru on lumoava kuvakirja

Annika Sandelin: Silkkiapinan nauru

Kuvitus: Linda Bondestam

Kustannus: Teos & Förlaget 2019

Suomennos: Maarit Halmesarka

Lyhyesti: Taiturimainen kuvan ja tekstin kokonaisuus silkkiapinaystävän kuolemasta tapiirin silmin. Miten joku niin rakas voi olla yhtäkkiä poissa? Sademetsään sijoittuva tarina kuoleman herättämistä monenlaisista tunteista; kaipauksesta, suuttumuksesta, yksinäisyydestä, ja lopulta sen huomaamisesta, miten puhuminen ja yhdessäolo muiden kanssa lohduttavat. 

 – Sellaista elämä valitettavasti on, tukaani sanoi. Ensin elää ja juoksee ympäriinsä, ja sitten kuolee eikä lennä tai juokse enää mihinkään.
Tapiiri upotti nenänsä syvemmälle sammaleeseen. 

Silkkiapinan nauru on todennäköisesti paras kuvakirja läheisen kuolemasta, jonka olen lukenut. Annika Sandelin on pienellä tarinalla onnistunut tavoittamaan niin paljon tunteita ja ajatuksia, joita läheisen kuolema voi tuoda mukanaan, että surullisesta tunnelmasta ja luomien takana pistelevistä kyynelistä huolimatta rakastuin kirjaan heti.

Teksti kulkee kauniisti Linda Bondestamin taidokkaan kuvituksen rinnalla. Kuvitus on tummasävyistä, kuten aiheeseen sopii, se kulkee vahvan vihreän ja sinisen sävyissä, sademetsän tunnelmissa, jossa ystävykset asuvat. Ensin tunnelma on jännittävä, ystävyyden mukanaantuomien seikkailujen sävyttämää. Ystävykset tekevät kepposia, leikkivät sokkoa, kuuntelevat laulukaskaiden siritystä. Mutta sitten silkkiapina sairastuu, ja eräänä aamuna kuolee. Kuva kuolleesta silkkiapinasta on hauraudessaan ja pienuudessaan sydäntä kouristava.

 

Tapiirin on vaikea käsittää, miten muut suhtautuvat niin eri tavoin hänen rakkaan ystävänsä kuolemaan. Kukaan toinen ei voi täysin ymmärtää, millä tavalla suru valtaa sen kohdanneen tapiirin. Ja miten kaikkien muiden toiminta vain muistuttaa siitä, mitä rakas sillkiapina olisi siinä tilanteessa sanonut, miten hän olisi nauranut, miten toiminut. Tapiiri pakenee yksin metsään, ja sade sataa hänen surunsa päälle.

Ystävät eivät kuitenkaan halua jättää tapiiria yksin, vaikka lohduttavia sanoja on vaikea, ellei mahdotonkin löytää. Mutta ruokaa pitää hankkia, ja yhdessä voidaan kertoa tarinoita silkkiapinasta. Ja pyytää toista kertomaan rakkaasta ystävästään. Pohtia yhdessä, missä kuollut mahtaa nyt olla, onko hänellä kaikki hyvin. 

 

Yöllä uintireissulla tapiiri on kuulevinaan rakkaan ystävänsä naurun. Sillä tavoin silkkiapina on aina tapiirin luona, muistoissa. Toisen nauru – voiko parempaa muistoa ollakaan? Ja toisten keskelle kääriytyessään tapiiri hengittää siinä olevien ystäviensä tuoksua, kuuntelee heidän hengitystään, eikä ole ihan niin yksin. 

Silkkiapinan nauru on hieno kirja paitsi koskettavan, oivaltavan ja monipuolisen tarinan ohella myös kuvituksensa osalta. Sademetsä ja sen miljöö eksoottisine kukkineen, hedelmineen ja eläimineen luo tarinaan omanlaisensa taikamaailman, jota suoraviivainen, vahvasävyinen kuvitus hienosti rakentaa. Bondestam kuvittaa eläimet vuorotellen joko pieninä, varjomaisina ja luontoon lähes haipuvina hahmoina, ja nostaa ne sitten välillä kuvan etualalle, ilmentämään tunteita ja eläinten yhdessäoloa. Pääasiassa lukija kuitenkin katselee tapahtumia etäämmältä, mikä saattaa olla harkittu keino käsitellä lastenkirjassa suurta, surullista aihetta. Perspektiivin vaihtelu syventää tarinaa vielä entisestään.

Suomentaja Maarit Halmesaran käännös on niinikään taidokasta.


Kuolema on teemana myös mm. Vaarin saari, Muistojen puu ja Kuusen siementen lähtö -kirjoissa, joista olen kirjoittanut aiemmin.

Annika Sandelin: Silkkiapinan nauru

Kuvitus: Linda Bondestam

Kustannus: Teos & Förlaget 2019

Suomennos: Maarit Halmesarka

Mistä? Yllätyskappale kustantajalta. 

Erilainen on uusi tavallinen. Meidän perhe!

Katri Vuorinen, Tiina Eskola: Meidän perhe
Kuvat: Martti Lintunen ja Pieni Karhu
Kustannus: Pieni Karhu 2016
52 s.
Lyhyesti: Kostailematon ja elämänläheinen kirja, joka kuvaa tämän hetken moninaisia perheitä Suomessa. Ei tietokirjamainen aiheestaan huolimatta. Valokuvakuvitus ja ihmisten avoimuus tekevät kirjasta poikkeuksellisen lämpimän ja mieleenjäävän. Tälläiselle oli tilaus!

 Meidän perhe on tälläinen. Vähän erilainen kuin naapurin perhe, mutta ihana juuri tälläisenä.

Näin ajatellaan varmaan monessa perheessä. Perheiden moninaisuus on onneksi tänä päivänä niin suurta, ettei tavallista perhettä enää oikeastaan juuri olekaan. Esimerkiksi omien lasteni luokalla on perheitä toisesta kulttuurista, perhe, jossa on myös adoptiolapsia (siis me), perheitä, joissa toinen vanhempi on toisesta kulttuurista, eronneita vanhempia, kahden äidin perheitä, romaniperheitä, yksinhuoltajaperheitä, ja sitten perheitä, joissa on isä ja äiti ja lapsia. Yhden lapsen perheitä ja seitsemän lapsen perheitä, aikuisia sisaruksia tai vastasyntyneitä. Perheitä, joissa on liskoa tai frettiä, joissa ratsastetaan, pelataan jääkiekkoa, uidaan, sirkuskouluillaan, piirretään, ei harrasteta mitään. Joissa puhutaan kolmea kieltä tai vain yhtä.

Juuri tämän hienon, mielettömän rikkauden ja perheiden moninaisuuden Meidän perhe -kirja tuo esiin. Sen sijaan, että erilaiset perheet esiteltäisiin tietokirjamaisesti, on tarina ja juoni, alku ja loppu, kaunokirjallinen tapa käsitellä teemaa.

Kaikki alkaa siitä, kun Annin mummin koira karkaa, ja Anni lähtee etsimään Suloa naapurustosta. Hänen oma perheensä on vastaanottoperhe, johon lapset tulevat väliaikaisesti, ennen kuin palaavat kotiin tai muuttavat sijaisperheeseen. Naapurustossa asuu iso kirjo erilaisia perheitä, yllä mainittujen lisäksi mm. sijaisperhe, kolmosperhe, uusperhe, kehitysvammaisen pojan perhe ja isossa maatalossa asuva perhe.



Kerronta on konstailematonta ja hyvin etenevää, viihdyttävää ja vaivihkaa informativista. Perheiden erilaisuutta onnistutaan olemaan alleviivaamatta millään tavoin, kaikki esitellään ihailtavan luontevasti ja vaivattomasti. Mikään ei ole hämmentävää saati sitten mustavalkoista. Kaikilla perheillä on omat tapansa, ja kaikissa on paljon samaa. Asutaan, syödään, leikitään, riidellään, jutellaan, lomaillaan yhdessä, käydään koulussa ja yleensä töissä, tavataan tuttuja.

Kuvitus hoituu runsain valokuvin. Perheillä on sukunimet ja etunimet ja ihmiset tulevat liki, käyvät melkein tutuiksi.



Jotenkin kirja onnistuukin mielettömän hyvin suhteellisen pienellä tekstimäärällään (juuri sopivalla) siinä, missä moni yritys epäonnistuu: avaa silmiä toisten arjelle, auttaa ymmärtämään toisten tapoja ja taustoja, ja ennen kaikkea sitä, että hei, on ok ja tosi tavallista, että me kaikki ollaan tälläisiä perheitä kuin ollaan, erilaisia ja silti aika samanlaisia.

Kerrassaan pop kirja! Kirja, jota myös 10-vuotias luki tosi mielellään (löysi itse asiassa kirjan, tarttui siihen ja kysyi heti ekan sivun luettuaan, että saako lukea tämän (ihan kuin nyt joskus kieltäisin lukemasta kirjaa). Kirja, jolle oli tilausta, joka sopii hienosti tähän hetkeen ja opettajien avuksi ja kaikkiin perheisiin - jottei me vaan vahingossakaan pudottaisi siihen tavalliset ja epätavalliset perheet, tällaiset kuin me ja sitten noi muut -kuoppaan!

Lue myös, mitä Lastenkirjahylly kirjoittaa Meidän perhe -kirjasta.

Katri Vuorinen, Tiina Eskola, Martti Lintunen: Meidän perhe
Kuvat: Martti Lintunen ja Pieni Karhu
Kustannus: Pieni Karhu 2016
52 s.
Mistä: Lahja

Kun spurgu ja itsenäinen koira löytävät toisensa

Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa
Kuvitus: Elina Warsta
Kustannus: Teos 2015
Lyhyesti: Helsinkiin sijoittuva kuvakirja spurgusta ja koirasta, jolla on huono itsetunto ja joka ei luota kehenkään, ja heidän välilleen syntyvästä solidaarisuudesta. Kirja nostaa elämän rosoisuuden sellaisella tavalla valoon, että jään sanattomaksi kaikkien suunnattomien kysymysten edessä.



Mikä kuvakirja, ajattelen, kun luen ensimmäisen kerran kirjaa nimeltään Koira nimeltään Kissa. Miten hirveän taitavasti tehty! Kuvitettu, kirjoitettu, ideoitu.
Ja mistä nämä päähenkilöt on nyhtäisty! Koira joka on nimeltään Kissa, sekarotuinen piski joka ei luota edes itseensä, ja "puliukko, pultsari, pulsu, spurgu", "Näätä", jonka parta on "sotkussa kuin tuulenpesä".

"Tämä on Punavuori", Näätä sanoi, kun seisoimme korkeatornisen kirkon vieressä. "Täällä asuu rikkaita ihmisiä. Mutta ei se ole heidän vikansa."
"Mikä?" kysyin.
"Se, että on vanki", Näätä vastasi.
"Vanki?"
"Rahan vanki", Näätä sanoi. "On helppoa kun ei ole taskuja, joihin kerätä rahaa. Sinulla ei ole taskuja. Minulla on yksi, mutta siinä on iso reikä."

Alussa on koira, joka syntyy äidille, joka ei pysty pitämään pentuaan. On isä, joka on vastuuton häntäheikki. On yksinjääminen, yksinäisyys, joka voisi olla myös itsenäisyyttä, mutta joka tuntuu vain yksinäisyydeltä. On kuorma-auto, joka vie Kontulaan. Mies pahvilaatikoiden alla haisee "viemäreiltä ja jäteastioilta", ja "takkuisessa parrassa pesi torakoita ja harakoita". Syntyy ystävyys, ja ystävyys on hyvää, paljon parempaa kuin itsenäisyys. Ystävän kanssa huomaa, että äiti oli sittenkin väärässä. Onneksi. Ihmisiin voi luottaa, jopa sammakoihin voi luottaa. Ja ystävän kanssa kaupunki on kaunis. Jossain menee ratikka, joka kolistelee raiteillaan. Koko elämä on raiteillaan.

Arvoja, yksinhuoltajuutta tai oikeastaan kokonaan hylkäämistä, elämän rosoisia puolia, alkoholismia, yksinäisyyttä ja itsenäisyyttä - siinä muutamia teemoja, joita kirja nostaa tai on nostamatta esiin.

Tomi Kontion kieli on mmm! On pitkiä ja lyhyitä lauseita, riisuttuja ja koristeltuja lauseita, toistoa ja tehoa. Lauseita, joita lukiessa on kiitollinen kuvakirjan hiotusta kielestä, sillä näin tehdään suomen kieltä rakastavia, kielellisesti rikkaita tulevia aikuisia. On pultsari, joka päästää suustaan "pihahduksen, jossa vanhan kellarin ja lumen alta paljastuvan ruohon hajuihin sekoittui auringossa seisseen kalan löyhkä". On koira nimeltään Kissa, josta äiti on toivonut itsenäistä kuten kissa, mutta joka ei tunne itsenäisyyttä itsessään, vain yksinäisyyden. 

Ja on Elina Warsta, joka vetää kynällään sivuille tunnelmaan täydellisen sopivat ilmeet, sameat värit, kekseliäät tarkat yksityiskohdat, Helsingin ja sen asukkaat.

Kirja saa aikaan monia asioita: 1. Onnen tunteen siitä, että näin hyviä lastenkirjoja tehdään ja julkaistaan. Etteivät ne kaihda spurgun nostamista päähenkilöksi eivätkä mitään. 2. Tuokioita 5-vuotiaan kanssa, jotka eivät lopu, sillä hän haluaa kuulla kirjan heti uudelleen ja seuraavanakin päivänä. Se on harvinaista. Mutta tämä kirja nykäisee hänessä montaa kohtaa. Miksi spurgu ostaa vähillä rahoillaan pullon? Miten voi olla rahan vanki? Miksi sekarotuista katsotaan alaspäin? Miksi isää ei kiinnosta? Miksi äiti jättää lapsen? Me pohditaan ja jutellaan näistä asioista pitkään.
3. Ilon siitä, että asuu Helsingissä. Että on Helsinki, ja että se on sittenkin niin monivivahteinen paikka. On se. Että on olemassa kaupungin rosoisuus, elämän rosoisuus, ja että joku osaa nähdä rosouden kauneuden ja kertoa sen muille niin, että mekin nähdään se kauneus.

Kiitos.

















Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa
Kuvitus: Elina Warsta
Kustannus: Teos 2015
Mistä? Lahja kustantajalta

Aika ja odottaminen pohdituttavat Karusellissa

Timo Parvela: Karuselli

Kuvitus: Virpi Talvitie

Kustannus: WSOY 2008

77 s.

Lyhyesti: Ajan ja odottamisen ympärille kietoutuva kaunis, vähän utuinen kirja, joka puhuttelee viisaudessaan. Tärkeä, hieno kirja, joka koskettaa yhtä lailla lasta ja aikuista.

Seuraavana aamuna Kattila istui taas kivellään odottamassa, että toiset saapuisivat karuselliin. Odotti ja odotti. Aurinko heräsi sinä aamuna hitaammin kuin eilen, mutta kun sen valo osui hiekkakenttää ympäröiviin puihin, unni Kattila ymmärsi. Se näki puiden lehtien muuttuneen kaikenvärisiksi. Aika, joka yleensä oli niin hidas, olikin tehnyt äkkiloikan. Syksy oli tullut. 

Aika on erilainen riippuen asiasta johon se liittyy. Talvella aika menee hitaammin kuin kesällä. Ystävän kanssa aika sujahtaa nopeasti, puulla on täysin eri aika. Erotessa aika sekoaa. Odottaessa... niin, silloin ehtii paljon kaikenlaista.

Lapselle aika on usein abstrakti. 8-vuotiaalta kysyin ajasta, hän vastasi näin: tunti on toooodella pitkä aika. Pienempi ei oikein edes käsittänyt mitä kysyn. Ei kai ajasta voi kysyä noin vain, jos ei tiedä, mihin se liittyy. Isompi selitti pienen puolesta: aika on aika hankala pienenä. Aikuinen taas yrittää hallita aikaa kalenterein, suunnitelmin, optimoinnein ja laskelmin, ja määrittää aikaa niin tarkasti kuin mahdollista. Onnistummeko siinä? 

Timo Parvelan kirjoittama ja Virpi Talvitien kuvittama Karuselli-kirja innostaa pohtimaan ajan liukasta, muuttuvaista olemusta, ja sitä, miten aika itse asiassa muuttuu merkitykselliseksi vasta sen myötä, mitä ajassa ehtii tehdä. 

Kirjassa tunnustellaan myös odottamista, yksin jäämistä, ystävyyttä sekä unelmiin ja tavoitteisiin uskomista. Päähenkilöt, pieni unni Kattila ja haitara Onni ystävystyvät, koska niitä yhdistää odottaminen. Unni ei ole päässyt muiden unnien kanssa lentämään talveksi Afrikkaan, koska se ei pysty lentämään. Rikkinäinen karuselli on sen elämässä tärkeä, se haluaa korjata sen, mutta korjaajakin asuu Afrikassa. Kattila ajattelee, että jos se istuttaa kävyn karusellin alle, kasvava mänty nostaa karusellin pystyyn, ja unni kierittää sen Afrikkaan. 

Onni epäilee suunnitelman toteutettavuutta, mutta - toiset asiat vain vaativat enemmän aikaa kuin toiset. Lopulta kaikki unelmat voivat toteutua, mikseivät voisi? Ne täytyy vain pistää alulle joskus. 

Parvelan tekstissä on pysättävää viisautta ja puhuttelevuutta. Aika on niin tärkeä meidän ajassamme -jostain olen lukenut että rikas onkin se, jolla on aikaa. 

Virpi Talvitien kuvitus sopii hyvin tekstiin, se on pitkälle epätarkkaa ja vähän hahmotonta kun on kyse ajasta, silti ilmeikästä ja tuo Onnin ja Kattilan tuntemuksia esiin.

Karuselli on kirja, johon haluan palata aina uudelleen, ja jossa puhuttelevat aina eri asiat. Tällä kertaa, syksyn kynnyksellä, ajattelin erityisesti ajankulun muuttumista vuodenkierron mukaan. Työelämähän käy kokoajan samalla kellolla, se ei muuta käyntiään ihmisten tuntemusten tai luonnon takia. Ehkä itse voi kuitenkin vaikuttaa siihen, mitä itse itseltään odottaa eri aikoina ja eri asioihin liittyen. 

Kirja vetoaa juuri nyt myös siksi, että odotan kovasti jotain, olen odottanut jo melko kauan. Eikä odottaminen ole kovin hauskaa. Kuten Kattila ajattelee:

Toisia ei vain kuulunut, mutta Kattila jaksoi kyllä odottaa. Vielä vähän. Sekunnin, sitten toisen. Sekunti on melko lyhyt aika odottaa. Minuutissa ehtii jo vähän pitkästyä. Tunnissa kaikki puut on laskettu kahteen kertaan. Päivässä toivo herää ja sammuu pilvien kulkiessa auringon editse. Viikossa kasvaa taas pikkuisen ja kuukaudessa vähän enemmän. Vuoteen mahtuu pienen koko elämä. 

Tai: 

Odottavalla on aikaa ja sitä voi käyttää monella tavoin. 

Sekunnissa ehtii hymyillä. 

Minuutissa voi nauraa ja naurattaa. 

Tunnissa saattaa käydä polveilevan keskustelun. 

Päivässä on paljon hiljaisia hetkiä, jolloin ei tapahdu yhtään mitään. 

Kuukaudessa pikkuinenkin kasvaa vähän enemmän. 

Vuosi on jo niin pitkä aika, ettei sitä saata ajatella.

Lapsen kanssa kirja antaa pohdittavaa paitsi koko ajan käsitteeseen, myös odottamiseen. Odottaminen on usein lapselle vaikeaa, eikä se muutu helpoksi koskaan. Mutta jos unni Kattila jaksaa odottaa, että sen maahan kaivama käpy kasvaa puuksi ja työntää karusellin pois paikoiltaan, ehkä mekin jaksamme odottaa. Aika monen odotus on loppujen lopuksi sittenkin lyhyempi kuin unni Kattilan.  

Tekijäkaksikon edellinen teos, yksinäisyyttä käsittelevä Keinulauta sai muuten Finlandia Junior-palkinnon.

Timo Parvela: Karuselli

Kuvitus: Virpi Talvitie

Kustannus: WSOY 2008

77 s.

Mistä: Kaupasta

Tähtiä: 5 / 5

Ihana ja niin uninen: Lumotun maan rauha

Mirva Soinio: Lumotun maan rauha. Lempeä hyvänyön kirja.
Kuvitus: Mirva Soinio
Kustannus: Basam Books 2014
Lyhyesti: Hehkuvasti kuvitettu taideteos, jonka rauhalliset, lyhyet sadut ovat viisaita ja koskettavia, ja nostavat esiin elämän tärkeitä asioita: ystävyyttä, kiitollisuutta, lohtua, hiljaisuutta, itsensä kuuntelua, muiden arvostamista….

Illalla ennen kuin nukahdan, saatat miettiä: mitäköhän huominen tuo tullessaan? Asiat voivat alkaa painaa mieltä, ja joskus sitä on vähän huolissaan. Ole rauhassa, sillä kaikki on kuitenkin tässä ja nyt, eikä muulla ole väliä. Eilen oli eilen, huomenna on huomenna, niille et juuri nyt mahda mitään. Olet juuri tässä, ikiomasta elämässä. 

Miten rauhoittava kirja voi oikein ollakaan? 

Tätä mietin, kun sain ilon tutustua mm. silkkitaiteilijana toimineen Mirva Soinion uutukaiseen esikoiseen, Lumotun maan rauha. Lempeä hyvänyön kirja. 

Ensin olin onnellisen häikäistynyt kuvituksesta. En ole hetkeen nähnyt näin hehkuvasti ja upeasti kuvitettua teosta. Keijut ja eläimet leijuvat silmät kiinni värikylläisillä sivuilla, kuvat ovat puhdasta, harmonista kauneutta.

Parin päivää myöhemmin tartuin kirjaan illalla, lukeakseni. Kun laskin pään tyynyyn, se oli tuttuun tapaan täynnä kaikkea: päivän tapahtumien kelausta, ideoita ja innostusta tulevasta, suunnitelmia ja aikataulutusta ja stressiä huomisesta, orastavia huolia lapsista ja elämästä, kaikenlaista sekavaa ja pyörivää. Tekstiviestiä, sähköpostia, muistilappua, muistettavaa vaatekasaa ulko-ovella.

Sitten avasin kirjan ja luin jotain, joka alkoi kuten alussa ja jatkui tällaisena

Kun hengität, rauhassa nyt, huomaat olevasi väsynyt. Ja mitä huominen tuokin tullessaan, se tulee vasta ajallaan. Kun nukahtaa, on varmaa, että uni kuljettaa junan lailla, hetki hetkeltä, kohti aamua ja uutta alkavaa päivää. Senkus lepäät, nyt käydään nukkumaan. 

Olin myyty. 

Luin sadun toisensa jälkeen. 

Se onnistui hyvin, sillä niiden pituus on keskimäärin neljä tai viisi kertaa ylläoleva kappale. 

Sitten esikoinen ei saanut unta ja toivoi lisää laulua, mutta sen sijaan luin hänelle näitä. Ensimmäisen jälkeen hän kysyi: "äiti, olisko mitään jännempää?" mutta sanoin "hss, kuuntele, nämä on helmiä." Ja myöhemmin: "Eikö ole ihania?" johon hän vastasi unenpartaalla "yyym". 

Ja kesken sadun hän nukahti. 

Se oli hyvä satu. 

Itse en saanutkaan unta ja luin ensin miehelle (tätä ei ikinä satu). Sekin nukahti. Sitten nousin lukemaan lisää kun muut jo nukkuivat. Mietin mihin laitan kirjan näkyville kotona, se on niin viisas ja kaunis ja ihana. 

Pehmeäkantiseen pakettiin pakatut sadut kannustavat uskomaan unelmiin, uskaltamaan avata uusia ovia, lohduttavat murheessa, auttavat ymmärtämään unen voimaa ja tärkeyttä ja viisautta, kertovat hiljentymisestä ja meditoinnista (tässä vaiheessa haukon henkeäni), naurun voimasta, kiitollisuudesta, ystävyydestä, itsensä kuuntelusta, luonnon kunnioittamisesta, kehon ja mielen tanssista, toisten arvostamisesta.... 

Kaikesta. 

Mikä on tärkeää. 

Elämässä.

Jokaiselle jotakin.

Joissakin saduissa on keijuja, joissakin hevosia, jäniksiä tai Peteliuksia (joko kiinnostuit?). 

Pidän kielen epätasaisen pomppivasta, ajoittaisesta riimittelystä ja keveydestä, siitä ettei mikään ole pakotettua. Loppusointu tulee jos se sopii. 

Tiesitkö, että hiljentymällä ja hengittämällä voi päästä kurkistamaan hiljaisuuden sisään? Ihan totta, kyllä voi! Siellä ollaan sinä ja minä, kaikki vain on, tieto simppeli ja verraton. Meditointi ei ole kumma juttu, hengittäminen on jokaiselle vanha tuttu. Jos siis leikin ja matkin hetken, voin minäkin tehdä hiljaisuuretken. Silti ilo ja melu saa kuulua, olkoon täynnä riemua ja elämän ääniä koko maa. Kun vain välillä muistaa oivaltaa hiljaisuuden.

Kiitos tekijälle iloa ja hyvää oloa levittävästä helmestä jonka laatuisia ei tule juuri koskaan vastaan. 

Muita kirjoja jossa käsitellään tunteita löytyy täältä. Jos sinua kiinnostaa meditointi, mindfulness tai muu samantapainen lastenkirjallisuus, kurkkaa myös nämä aiemmin täällä esitellyt kirjat. 

Sari Markkanen: Tipsu ja oivallusten opus
Jon J. Muth: Pandan zentarinoita


Tähtiä 5 / 5

Mirva Soinio (teksti & kuvitus): Lumotun maan rauha. Lempeä hyvänyön kirja.

Kustannus: Basam Books 2014

Mistä: Kiitos tekijälle!

Kaislikossa suhisee on lumoava klassikko

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee (orig. The Wind in the Willows, 1908)
Kuvitus: David Roberts
Suomennos: Maarit Varpu
Kustannus: Aurinko Kustannus 2013
256 s.
Lyhyesti: Vuonna 1908 ilmestynyt klassikkosatu eläinten ystävyydestä ja seikkailuista. Uusi kuvitus ja suomennos toimivat hienosti ja tuovat lisähuumoria. Persoonalliset tyypit sekä verkkaisuuden ja seikkailun vuorottelu veivät mukanaan niin, ettemme olisi malttaneet odottaa iltoja!

Kuljettaja yritti puuttua ajamiseen, mutta Konna törkkäsi tämän kyynärpäällään takaisin istuimelle ja painoi kaasun pohjaan. Naamalle puhaltava ilmavirta, moottorin murina ja auton kevyt töyssähtely huumasivat sen heikot hermot. "Pyykkimuija, totta tosiaan!" se huusi päättömästi. "Ha haa, minä olen Konna, automobiilien anastaja, vankikarkuri, se Konna, joka aina pääsee pakoon! Istukaa aloillenne, niin saatte tietää, mitä ajaminen todella on, sillä olette kuuluisan, taitavan ja täysin pelottoman Konnan räpylöissä!" 

Vihdoinkin tämän ihanan klassikon vuoro, josta innostuimme valtavasti 8-vuotiaan kanssa (etenkin minä, mutta 8-vuotiaallekin tämä oli "toiseksi paras kirja". Parhaan paljastan lopussa :) )

Tarina Konnasta, Myyrästä, Mäyrästä ja Vesirotasta alkaa sinä päivänä, kun Myyrä, hetkellisen riemukkaan samoiluretken päätteeksi, löytää itselleen täysin uuden maailman, Joenvarren. Myyrä uppoutuu kokonaan Joenvarren kiehtovaan maailmaan ja tutustuu sen myötä aikaansaavaan Rottaan, joka ottaa sen heti ystäväkseen ja luokseen asumaan, Korvessa asustavaan viisaaseen, äreään Mäyrään sekä rehvastelevaan, itserakkaaseen Rupikonnaan.

Konnalla, tuolla hahmoista mainioimmalla on hirveän hankala tapa innostua intohimoisesti uusista asioista, kuten nyt automobiileista ja suunnattomasta hurjastelusta niillä. Autovimma paisuu yli äyräidensä, ja ystäviensä aavistusten mukaisesti Konna joutuukin melkoiseen kiipeliin intohimonsa vuoksi. Miten kaikessa häkellyksessä oikein käy?

Kaislikossa suhisee ilmestyi jo vuonna 1908, reilu kymmenen vuotta sen jälkeen kun ensimmäiset polttomoottorilla toimineet "automobiilit" ilmestyivät Englannin teille, aikana jolloin autoja oli maassa siis suunnilleen vähän vajaa tuhat. Mielikuva tuosta ajasta harvinaisine automobiileineen on elävä, kun kirjan sivuille uppoutuu. Ja nimenomaan uppoutuu, niin vangitseva on tarina Kaislikon väestä.

Iso osa kirjan vetovoimasta tulee sympaattisista päähenkilöistä, jotka Grahame on säilyttänyt selvästi eläiminä, mutta kuitenkin syvästi inhimillisine piirteineen: itserakkaina, katuvina, epäitsekkäinä, avuliaina, uudesta innostuina, suorastaan pakonomaisesti haluavina … Vaikka Konna onkin kirjan voimakkain ja kaikkine ilmiselvine heikkouksineen kiehtovin hahmo, on tarinassa paljon muutakin: eläinten välillä on kaunista ystävyyttä ja lojaalisuutta. Kenneth Grahamen kerronta on täynnä verkkaisia, rauhoittavia kuvauksia eläinten elämästä, luonnosta ja Joenrannan idyllistä, jossa jokainen elelee siten kuin itse haluaa. Eläinten ja ihmisten maailma erottuvat toisistaan - yksinkertaistettuna ihmisten maailmaa ovat vankilat, autot ja meteli, eläinten enimmäkseen rauhallinen elämäntahti, omavaraisuus, kotikeskeisyys ja toisten auttaminen.

Itselleni tärkeä, vähän erilainen kohta tarinassa on luku, jossa Vesirotta tapaa Laivarotan, jonka tarunhohtoiset kertomukset seikkailuistaan maailmalla ja näkemistään paikoista saavat Vesirotan niin pauloihinsa, että tämän silmiin syttyy lasimainen katse, kaukokaipuu valtaa sen täysin, ja se on valmis jättämään kaiken seuratakseen tuota voimakasta kutsua. Taidan tietää tarkalleen mistä Grahame kirjoittaa...

Grahamen kieli on kaunista ja viipyilevää! Se hengähtää hetkiin ja luo niistä niin elävän kuvan lukijan silmien eteen, että voi vaivatta upputua kuvitelmissaan Rotan nojatuoliin kuuntelemaan tarinoita Konnasta ja Joenvarresta. Pitkien lauseiden hetteikköön voi upota niin ettei välillä muista mistä lause alkoi. Ääneen lukeminen tuntui parhaalta tavalta lukea kirja, sillä siten kielen kauneudesta pääsi parhaiten nauttimaan. Suomentaja Maarit Varpu on tehnyt taidokasta työtä käännöksen kanssa, kieli on onnistunut hyvin säilyttämään ajattoman tunnelmansa ja humoristisuutensa. Käännöstyö ei ole varmasti ollut helpompia!

Kirjassa on myös uusi, värikylläinen kuvitus, David Robertsin, ja verrattuna esimerkiksi aiempaan Inga Mooren kuvitukseen mukana on nyt rutkasti huumoria. Uusi kuvitus tukee minusta Moorea paremmin tarinan henkeä, ja kukin hahmo pääsee oikeuksiinsa. Mukana on monta kokosivun kuvaa, jopa koko aukeaman, ja ne lisäsivät merkittävästi lukunautintoa. Kaikkinensa tämä uusi painos oli mielestäni hyvin onnistunut, kaunis ja kepeä. Ernest H. Shephardin vuoden 1933 ilmestyneeseen kuvitukseen kirjasta en ole päässyt tutustumaan, en myöskään A.A.Milnen kuvitukseen 1920-luvulta. En tiedä onko muita kuin Shephardin ja Mooren kuvittamia painoksia suomennettu, kaikkinensa eri kuvittajia on ollut vuosien saatossa kuitenkin useita.

Wikipedia muuten kertoo itsensä Amerikan presidentin Theodore Rooseveltin kirjoittaneen Grahamille v. 1909 kertoen, että luettuaan kirjan uudelleen ja uudelleen sen hahmoista on tullut hänelle vanhoja ystäviä.

Kirja ja Konna oli minulle tuttu lapsuudestani jo jotenkin, mutta varsinaisesti ja kunnolla muistan tutustuneeni klassikkoon vasta parikymppisenä lukissani sen englanninkielisenä pokkarina. Ihastuin kovasti! Tarinaan on kirjoitettu myös jatkoa William Horwoodin kynästä, ainakin kolmena eri tarinana. 

Summa summarum, nautinnollinen iltasatukirja, jonka emme olisi halunneet loppuvan ollenkaan! Erityisen hauska oli katsoa, miten 8-vuotias eläytyi ja vei kuunnellessaan toistuvasti kädet suunsa eteen kauhistuneena ja huvittuneena Konnan älyttömyyksistä. 

Oletko sinä rakastunut tähän klassikkoon? Miksi?

...

Kun ne saapuivat kotiin, Rotta sytytti kirkkaana rätisevän valkean ja istutti Myyrän nojatuoliin takan eteen noudettuaan sille tohvelit ja aamutakin ja kertoi tarinoita joesta illallisaikaan asti. Ne olivatkin jännittäviä tarinoita maassa möyrivälle eläimelle niin kuin Myyrä oli. Tarinoita padoista, äkillisistä tulvista, loikkivista hauista, höyrylaivoista, jotka heittelivät pulloja - ainakin pulloja heiteltiin ja höyrylaivoista, joten oletettavasti ne olivat asialla; ja haikaroista ja siitä, kuinka tarkkoja haikarat olivat, kenen kanssa puhuivat, ja seikkaluista salaojilla ja yöllisistä kalaretkista Saukon seurassa ja tutkimusretkistä Mäyrän kanssa kauas vainioille.

Illallinen oli mitä iloisin, mutta pian sen jälkeen huomaavainen isäntä saattoi hirvittävän unisen Myyrän yläkertaan parhaaseen makuukamariin, missä Myyrä laski päänsä tyynylle hyvin rauhallisena ja tietäen, että sen vastalöydetty ystävä Joki loiskui sen ikkunalautaan.

...

Kaislikossa suhisee on luettu myös blogeissa Kirjan nurkkaan ja Luettua elämää, mutta tämän uusimman painoksen arviota en löytänyt muuta.

Ja se 8-vuotiaan paras kirja…. oli yllätyksekseni (koska emme ole lukeneet sitä pitkään aikaan emmekä puhuneet siitä mitään) Hanna van der Steenin Ennustus. Siitä pitää kirjoittaa ehdottomasti pian!

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee (orig. The Wind in the Willows)
Kuvitus: David Roberts
Suomennos: Maarit Varpu
Kustannus: Aurinko Kustannus 2013
Mistä: Kiitos kustantajalle!

Tähtiä: 5/5

Muistojen puu kertoo lohduttavasti kuolemasta

Britta Teckentrup: Muistojen puu (orig. The Memory Tree)

Suomennos: Tuula Korolainen

Kustannus: Lasten Keskus 2013

Lyhyesti: Läheisen poismenosta kertova kaunis ja liikuttava kirja, joka auttaa kohtaaman kuoleman yhdessä lapsen kanssa. Itkettävä, koskettava, ennen kaikkea lohduttava teos kaikenikäisille.

Pöllö oli katsellut Kettua ylhäältä puustaan. Se lennähti alas ja laskeutui ystävänsä viereen. Pöllö oli suruissaan. Se oli tuntenut Ketun pitkään, mutta tiesi, että nyt oli ystävän aika lähteä.

Eräänä päivänä pitkän ja onnellisen elämän elänyt Kettu paneutuu makuulle, henkäisee syvään ja vaipuu ikuiseen uneen. Lumi peittelee ketun hellästi, ja yhtä hellästi tulevat kaikki metsän eläimet hyvästelemään Ketun, pitkäaikaisen ystävänsä. Suru helpottuu, kun antaa tilaa arvokkaille muistoille onnellisista ja iloisista hetkistä, joita on yhdessä saanut kokea. Eläinten muistellessa Kettua paikasta, jossa Kettu makaa, alkaa kasvaa taimi. Jokainen hyvä muisto kasvattaa taimea yhä vahvemmaksi ja kauniimmaksi puuksi, rakkauden ja muistojen puuksi, joka antaa voimaa kaikille metsän eläimille. Kettu elää ikuisesti ystäviensä sydämissä.

Britta Teckentrupin Muistojen puu on kirja, jota en pysty lukemaan ilman ettei ääni sorru tai silmät sumene kyynelistä. Läheisen poismeno ja siitä puhuminen lapsille on asia, jota pelkään, vaikka en ole vielä siihen tilanteeseen joutunut. Jos ja kun sellainen tilanne tulee, tämä kirja tulee auttamaan meitä kaikkia. Vähäeleisen kauniisti Teckentrup vangitsee olennaisimman niin sanoihinsa kuin kuviinsakin: surun ja tyhjyyden ja hiljaisuuden, ja onnellisten muistojen voiman, valon ja värit jotka muistot tuovat mukanaan, toivon ja lohdun, kun toinen elää vielä muistoissa, ikuisesti.

Värit kantavat kuvakirjoissa usein merkittävää roolia, niin tässäkin. Muistot voivat olla surusta huolimatta keltaisia ja keveitä, punaisia kuin ilo ja rakkaus, ja sellaisenaan ne antavat toivoa, joka selvästi välittyy tämän kuvakirjan sivuilta. Elämä ei ole ohi, värit eivät kuole, muistot eivät kuole, vaikka läheinen ei enää täällä olekaan. Hieman retromainen kuvitus kantaa ja vahvistaa tarinaa, ja kokonaisuus on saumaton ja voimakas. Yksinkertaistettu ja turhasta riisuttu kieli sopii tunnelmaan, Tuula Korolaisen suomennos on mestarimaista.

Tästä lohdullisesta, tarpeellisesta lastenkirjasta erityiskiitos paitsi tekijälle myös kustantajalle!   

Kirjaan on tutustuttu myös mm. Sinisessä linnassa ja Hemulin kirjahyllyssä.

Britta Teckentrup: Muistojen puu (orig. The Memory Tree)

Suomennos: Tuula Korolainen

Kustannus: Lasten Keskus 2013

Mistä: Arvostelukappale 

Tähtiä 5/5

Korppipäinen mies

Enna Airik: Korppipäinen mies

Kustannus: Karisto 2013

28 s.
Lyhyesti: Upeasti kuvitettu ja pysäyttävä kuvakirja pelosta ja lapsen määräämisvallasta kehoonsa. 

Emi ei yllä toffeekiukuroihin, ja herra Krook nostaa hänet syliinsä. Hän tekee aina niin, vaikka Emi ei tahdo. Emillä menee karkkikaupassa pitkään. Kun hän lopulta tulee ulos, hänellä on syli täynnä karkkia. Paljon enemmän kuin rahalla saa. 

Emi on pieni tyttö, jonka koti on vastapäätä hylättyä autiotaloa, Emin painajaistaloa. Unessa korppipäinen mies on kahlinnut autiotaloon tytön, samanlaisen kuin Emi. Tytöllä on kahle jalassa eikä hän pääse pois. Emin kodin lähellä on myös karkkikauppa, jossa Emi käy. Karkkikaupan omistaja herra Krook ottaa syliin vaikka Emi ei tahdo. 
Isä ja äiti sanovat, että painajaiset menevät pois, mutta eivät ne mene. Eivät ennen kuin Emi tapaa lempeän lintutädin monta kertaa, jolle hän voi kertoa kaiken unien korppipäisestä miehestä. Lintutädin luona oleva pieni punarinta auttaa Emia ymmärtämään, että hän itse saa päättää, kuka ja milloin häntä kosketetaan. 

Tämän vuoden (vaikka ilmestyikin vuonna 2013) vavahduttavin kuvakirja käveli vastaan Enna Airikin Korppipäisen miehen muodossa. Jo kuvitus valloitti niin 8-vuotiaan kuin minutkin, ja kirja oli pakko lukea siltä seisomalta. 

Tarina oli pysäyttävä. Lapselle se oli ennen kaikkea painajaisia ja jollain tavoin paha mies, aikuinen ymmärsi pahuuden mittakaavan ja rikki menneen, peloissaan olevan pienen tytön, painajaisen tytön. 

Herkin vedoin Airik piirtää tarinan paperille, tarkasti pieniä yksityiskohtia myöten. Hän hyödyntää ja yhdistää oivaltavasti värejä, päivä ja yö vuorottelevat niin Emin maailmassa kuin kuvituksessakin. Emin painajaiset tai tapahtumat, joita ei voi kuvittaa, ovat mustia ja dramaattisia, herääminen aamuun ja päivät vanhempien tai lempeän lintutädin hoivassa pastellisia, valoisia. Musta ja pelko sekoittuvat kuitenkin niihinkin, sillä pelko kulkee mukana Emin ajatuksissa. Miljöö on vanhanaikainen, kaupunkikuvassa on  Elsa Beskowia ja silhuetteja. Kuvitusjälki on todella taidokasta.

Meitä tämä ihana kuvakirja kosketti ja ravisteli, ihastutti niin lapsen kuin aikuisenkin ja on parhaita pitkään aikaan lukemiamme!

Korppipäistä miestä on esitelty myös mm. Lastenkirjahyllyssä ja ja Löytöretkellä Piilomaassa -blogissa.

Enna Airik: Korppipäinen mies

Kustannus: Karisto 2013
Mistä: Kustantajalta

Tähtiä 5/5