Tittamari Marttinen: Voiko tuulipuvussa lentää? Kieliriemua ja sanahelinää

Tittamari Marttinen: Voiko tuulipuvussa lentää? Kieliriemua ja sanahelinää.
Kuvitus: Virpi Penna
Kustantaja: Kirjapaja 2011
64 s.

Suomen kieli on koti. Ulkomailla kaipaan sitä. Silloin, kun kieli ei millään taivu mihinkään maailman muuhun kieleen, on valtava helpotus saada sanoa jotain omalla kielellä. Kuin tulisi kotiin keskellä kaikkea outoa. Kieli yhdistää ihmisiä joskus mielettömällä voimalla.

munkkipossu - linnunrata - silmäterä - tuulenpesä. Päpättää kuin Lievo-Kaaperi. Nukuttaa kuin keväistä kettua. Miksi kirja kääntää meille selkänsä? Onko kynttilällä suuri sydän? 

Tittamari Marttisen Voiko Tuulipuvussa lentää -kirjassa maistellaan sanoja, kummastellaan sanontoja, riimitellään, keksitään uusia sanoja, nauretaan yhdyssanoille, luodaan uusia vertauksia, ihmetellään synonyymeja ja onomatopoeettisia (ääntä muistuttuvia) sanoja ja niin edelleen ja niin edelleen. Leikitään kielen kanssa! Samalla mietitään, miten paljon kielessä oikeastaan tarvitaan sääntöjä? Voiko sanoja yhdistää ja muodostaa ihan oman mielihalunsa mukaisesti?

Vastakkain ovat Kiira Kielipoliisi, tukevanpuoleinen topakka täti-ihminen, joka penää sääntöjen perään, sekä Emma ja Kalle, leikkisät lapset, jotka villiintyvät kielen mahdollisuuksista ja muovaavat kieltä miten sattuu huvittamaan.

Vastakkainasettelu on hauska tapa avata molempien osapuolten perusteluja, vaikka tässä Kiira Kielipoliisi jääkin pahasti alakynteen. Liioitellun ankarasti kieleen suhtautuva ja kieltojen ja sääntöjen viidakossa tarpova hahmo innostuu lopussa itsekin kokeilemaan kielellä riimittelyä. Vallaton suhtautuminen sääntöihin voisi ehkä häiritä, mutta ei (vaikka kielenhuolto yksi työni onkin), päinvastoin päällimmäiseksi jäi ilo siitä, miten kirja näyttää kuinka hauskaa kielellä taiteilu voi olla, ja millaisia loputtomia mahdollisuuksia sen käytössä on. Oma vertaus on yhtä hyvä kuin vanhastaan tunnettu, ja jokainen voi ja saa uusintaa kieltä niin paljon kuin sielu sietää. Säännöistä saamme kuulla ihan tarpeeksi muutenkin, ja kirjassakin mainitaan isot kirjaimet ja pisteet sekä se, että pilkkusäännöt kannattaa opetella vaikka koulussa. Toki mukaan olisi voinut vielä mahduttaa sen, että säännötkin ovat oikeastaan aika kiva juttu, eikä niitä oikeastaan ole edes kovin paljon, vaan ne parhaimmillaan helpottavat kielen käyttöä ainakin kirjallisissa ja virallisemmissa jutuissa.

Mukana on myös muutamia pieniä tietoruutuja, joissa avataan käsitteitä, ja ne ovatkin tarpeen. Kuvitus on Virpi Pennan työtä, värikylläistä ja leikkisää, ja todella tärkeässä roolissa havainnollistaen ja konkretisoiden hassut kielikuvat.

Luin kirjan 6-vuotiaan kanssa, joka nautti siitä kovasti. Oli mukavaa ihmetellä yhdessä kielikuvia, sanontoja ja yhdyssanoja, ja taivuttaa kieltä lähes mahdottomaan itsekseskös itkeskelet, yksikseskös yskiskelet -sananparteen. Kirja sopisikin hyvin eskariopetukseen, mutta vielä paremmin, aivan mielettömän hyvin alakouluun, kun kielen säännöt ovat jo tulleet vähän tutuksi ja niiden keikuttaminen voi avata oppilaille uusia ilon oivalluksia. Siinä iässä myös sanonnat ja kielikuvat ovat tutumpia kuin eskari-ikäiselle. Kirja synnyttää varmasti keskusteluja luokassa kielikuvista ja kielen kehittymisestä, ja oppilaiden kanssa olisi hauska miettiä uusia vertauksia, keräillä sananlaskuja ja synonyymeja ja siten elvyttää vanhoja ja kehittää uusia tapoja käyttää kieltä!

Ehdottomasti mukavan erilainen ja tarpeellinen kirja, joka saa meiltä täydet pisteet.
5 / 5

Voiko tuulipuvussa lentää on arvioitu myös Leppislampun alla -lasten kirjablogissa, käy vilkaisemassa mitä siellä tuumattiin kirjasta.

A-M Kaskinen: Kummin paluu

Anna-Mari Kaskinen: Kummin paluu
Kuvitus: Matti Pikkujämsä
Kustantaja: Kirjapaja 2010
64 s.

Empulla on tulossa 9-vuotis synttärit, ja hän päättää kutsua mukaan kummitätinsä, jonka on tavannut viimeksi ristiäisissään. Kummitäti on nimittäin muuttanut Keniaan ja hänestä on tullut maailmankuulu leijonantutkija, eikä äitikään ole kuullut sen koommin hänestä mitään.

Synttäripäivänä Emppua odottaakin oven takana iso yllätys: Amelia-täti!

Se että Amelia Jumppanen on hyvin erikoinen kummitäti, käy heti ilmi. Hän antaa Empulle lahjaksi leijonan hampaan. Täti aikoo jäädä Suomeen ainakin vuodeksi, ja samalla hänellä on Emppua varten suuria suunnitelmia. Valokuvausta harrastava Emppu saa avustaa häntä leijonantutkijoiden kongressissa sekä tutkimusapulaisena eläintarhassa. Suunnitelmat saavat kuitenkin erilaisen käänteen kuin Amelia-täti on suunnitellut.

Amelia oli iso ihminen. Emppu ei osannut kuvitella, että hän olisi niin nopea. Muutaman piinaavan minuutin kuluttua Amelia oli ilmestynyt jostain tielle, jota Emppu ja leijona kulkivat. Amelialla oli lihakimpale kädessään. Hän heitti sen leijonan eteen ja puhui Empulle matalalla äänellä: - Mene työhuoneeseen ja laita ovi kiinni. Älä juokse. 

Anna-Mari Kaskisen Kummin paluu kertoo Amelian ja Empun eriskummallisista seikkailuista muutaman viikon ajalta ja siinä samalla kummin ja pojan ystävyydestä. Se on myös eräänlainen luontokirja, sillä lukija oppii yhtä ja toista leijonista ja niiden käyttäytymisestä. Kotimaista eläinulottuvuutta edustaa Pantteri-kissa, joka kulkee Amelian kassissa ja aiheuttaa yhtä jos toista sekasortoa.

Vaikka afrikkalaisuus näkyy enimmäkseen vain Amelian vaatteissa, päähineissä ja useina halauksina, se piristää ja maustaa kirjaa mukavasti. Rehevä Amelia on monessa kuin afrikkalainen täti.

Uskonto on mukana ripauksin: Amelia haluaa kuulla lisää kummin tehtävistä liturgina toimivalta sukulaiseltaan, ja Emppu mietiskelee jo melkein unohtamansa iltarukouksen tilalle uutta, itselleen sopivampaa. Kummallekaan kirkko ei ole läheinen paikka, mutta Kaskinen nostaa mm. juuri rukouksen hienovaraisesti pohdittavaksi.

Kirjan kirkkokohtaus on toisessakin mielessä mielenkiintoinen: Amelia tuo kirkkoon mukanaan kissan, koska päivän teemana on luomakunnan sunnuntai. Pappi ei kuitenkaan suhtaudu kissaan kovin myötämielisesti. Amelian asenne tekee hänestä kiehtovan roolimallin: hän ei pohdi, mitä muut ajattelevat. Hän on tavattoman vahva nainen, joka kulkee omia polkujaan. Kirjan muut henkilöt jäävätkin täysin hänen varjoonsa, mikä näkyy hyvin Matti Pikkujämsän humoristisessa kuvituksessa: Amelia tekee, Emppu katsoo silmät suurina.

64-sivuinen kirja oli sopivasti erilainen niin leijonien ympärille rakentuvan aiheensa kuin henkilöidensäkin puolesta. Luimmekin sen hujauksessa 6-vuotiaan kanssa, ja tykkäsimme kovasti. Kuvitusta on vähän ja kokosivun kuva on 5-10 sivun välein, joten sopiva kohderyhmä lienee 5-vuotiaasta alakoululaisiin. Tekstissä on kuitenkin runsaasti dialogia ja tapahtumia, ja jännitys tiivistyy pariinkin otteeseen siinä määrin, että sivuja lehteilee eteenpäin nopeasti.

Kaikkiaan Kummin paluu on pirteä ja iloinen kirja. Erityinen napakymppi se lienee eläimistä, kaukomaista ja valokuvauksesta kiinnostuneille tytöille ja pojille.


Tähtiä: 3,5 / 5

Tustustu myös blogin muihin Afrikka-aiheisiin kirjoihin.

Muokattu 26.4.2012

Anna-Mari Kaskisen runoja

Siitä on melkein kuusi vuotta, kun sain ensimmäisen Anna-Mari Kaskisen kirjoittaman runokirjan.  Ihmettä ja iloa - runoja vauvakotiin (Kirjapaja 2006) kertoo siitä pakahduttavasta hellyydestä, ihmetyksestä ja ihailusta mikä minutkin täytti, kun sain esikoiseni. Mukana on jo ensimmäiset säikeet siitä haikeudestakin, jota tuntee nähdessään lapsensa kasvavan sillä määrättömällä vauhdilla, mikä lapsilla on tapana. Kun tahtoisi pysäyttää ajan, ettei koskaan tarvitsisi luopua siitä maailman ihanimmasta töppöjalasta, hänen poskiensa nukasta ja pienen lapsen tuoksusta, hänen hassuista jutuistaan, pienten pulleroiden jalkojen töminästä hyppykeinussa. Anna-Mari Kaskisen runot pysäyttävät vaalimaan juuri tätä hetkeä, oman arjen onnea. Marika Maijalan utuinen, maanläheisin värein tehty kuvitus sopii herkkiin tunnelmiin.

Kuinka sen sinulle kertoisin

Kuinka sen sinulle kertoisin, että sielusi ymmärtäisi? 

Kuinka sen sinulle kertoisin, ettet epäilemään jäisi?

Mitä ikinä korviisi kantautuu, kuka tahansa jos kysyy. 

Mitä ikinä matkalla tapahtuu, meidän rakkautemme pysyy. 

Kuinka sen sinulle kertoisin, että aina sen muistaa voisit,

kuinka sen sinulle kertoisin, vaikka murhettakin toisit:

minne ikinä polkusi johtaakin, mikään ei voi sitä estää,

mitä sinua matkalla kohtaakin, silta rakkauden kestää. 

(Ihmettä ja iloa - runoja vauvakotiin)

Sitten eteemme käveli toinen Kaskisen runokirja, Runoretki (Kirjapaja 2004). Oli kesä, mahat täynnä mansikoita ja esikoisen kultainen pää tarinoita tulvillaan. Hän höpötti lakkaamatta hassuja juttuja, jotka olisi kaikki voinut kirjoittaa ylös ja tehdä niistä kirjan. Laiturilla luettiin runoja, katseltiin oravien hyppimistä  ja etsittiin kotiloita järven pohjasta. Runot ovat iloisia, leikkisiä: niissä kiidetään keveästi, tupsahdetaan ja hypellään. Kerstin Hessin värikäs kuvitus on yhtä ilakoivaa kuin runotkin.

Keveästi tahdon kiitää, ajatuksen siivin liitää

sinne minne tuuli ajaa.

Tuulella ei ole rajaa.

Sieppaan sanan auringosta, toisen sudenkorennosta,

kolmas kelluu pilven päällä,

neljäs juoksee meren jäällä.

Runo huutaa: anna mennä!

Ota sanat kiinni, lennä!

Hengästytkö? Mitä tuosta!

Ihanaa on juosta.

Lopulta oli aika tällä runokirjalle: Luumunkukka ja Lohikäärme (Kirjapaja 2007) 

Luumunkukka ja Lohikäärme kertoo kahdesta ystävyksestä, jotka adoptoidaan Kiinasta. Tytöt ovat jakaneet saman pinnasängyn lastenkodissa, ja nyt ystävä seuraa onnellisen sattuman ansioista toisen suomalaisen perheen lapseksi. Kirjassa on myös runoja, jotka liittyvät adoptioon yleisesti. Ihan ensimmäkseksi ihastuin Katja Kuittisen tekemään kanteen ja kuvitukseen. Pinkki ja punainen kuvitus sopii hyvin vahvatunteiseen tekstiin ja kuvaa adoption tuomaa iloa. Samalla punainen on Kiinassa ja Japanissa ilon ja hyvän onnen väri.   

Koti on siellä, missä

minua odotetaan.

Läheisten sydämissä

puhkean kukkimaan.

Koti on hellyydessä

äitien, isien,

kasvojen lempeydessä,

hymyssä rakkauden.

(Luumunkukka ja Lohikäärme)

Lasten kanssa loppuvat joskus sanat. Kaskisen herkät ja samalla elämäniloiset runot auttavat tajuamaan onnen juuri tässä hetkessä ja pukevat tunteet sanoiksi silloin, kun itse on siihen kyvytön. Kaunis kiitos kirjailijalle näistä suloisista säkeistä!  

Suosikkini näistä kolmesta on Ihmettä ja iloa - runoja vauvakotiin. Se tavoittaa parhaiten itselleni tutuimmat tunteet. Ihana Luumunkukka ja Lohikäärme sopii etenkin kaikille adoptiolapsille ja -vanhemmille, ja luonnollisesti Kiinasta adoptoineille se on melkein pakollinen.

****

Jos pidät Anna-Mari Kaskisen teoksista, tutustu myös arviooni hänen hauskasta lasten romaanistaan Kummin paluu (Kirjapaja 2010).

Anna-Mari Kaskiselta on ilmestynyt paljon enemmänkin runoteoksia, mutta meillä ovat nämä:

Luumunkukka ja Lohikäärme   

Kuvitus: Katja Kuittinen

Kirjapaja 2007, 39 s.

Runoretki

Kuvitus: Kerstin Hess

Kirjapaja 2004, 28 s.

Ihmettä ja iloa - runoja vauvakotiin 

Kuvitus: Marika Maijala

Kirjapaja 2006, 44 s.

Päivitetty 26.4.2012

Jukka Itkonen: Kaupunkiretki. Lastenrunoja.

Jukka Itkonen: Kaupunkiretki. Lastenrunoja.
Kuvitus: Matti Pikkujämsä
Kirjapaja, 2011

Me olemme viime viikolla huristelleet kaupunkiin bussilla, ja katselleet ympärillämme siellä, käväisseet museossa, kirjastossa, uimahallissa ja lätkämatsissakin huutamassa. Ihan aamupalalla. Oman pöydän äärestä, suussa mysliä ja aamukahvia. Ja huutoakin on ollut pöydän ympärillä yhtä paljon kuin lätkämatsissa ikään, kun juuri kaksi vuotta täyttänyt kuopuksemme antaa kuulua, kuka käskee ja ketä. Jotta tunnelmaan on päästy hienosti. Tällainen kiertoajelu on ollut paljon hauskempaa kuin pukea päälle kaikki vällyt ja raahautua kylmin varpain kohteesta toiseen. Ainakin aamuisin ja ainakin uhmaisen kaksivuotiaan kanssa.

Tarkemmin sanoen, me olemme kiertäneet kaupunkia Jukka Itkosen kaupunkirunojen kera. Tähän tyyliin:

JÄÄHALLI

Jään pintaan piirtää kuvioita

luistimen terä. 

Yleisö mylvii,

meneillään on kolmas erä.

Kentällä on tuomareita, 

neljä ruutupaitaa. 

JÄÄHY! JÄÄHY!

Joku taklaa toisen

ihan väärin vasten laitaa. 

Musta kiekko jälleen

maalin ohi luikerteli, 

näyttää siltä, että

tulossa on tasapeli.

Rummut lujaa pärisevät, 

TUUT-TUUT! 

torvet soittaa.

Onko se niin tärkeätä,

että omat aina voittaa?

Lapsemme ovat tykänneet. Kaksivuotias on siis möykännyt, ja viisivuotias on kuunnellut mielissään. Pankki on jo luokiteltu tylsäksi paikaksi ja kaupunginjohtajan murheet pieneksi ("... siellä hän istuu huolissaan, koska silmään on mennyt roska.") ja lätkämatsi naurattaa. Minusta tämä on hauska, koska se kertoo lapselle paikoista ja asioista joista itse en aina muista tai osaa kertoa, koska pidän niitä niin itsestäänselvyytenä. Kuten nyt vaikka Maan alla:

Mitä pitkin vesi virtaa 

kaikkiin meidän taloihin?

Mitä pitkin sähkö kulkee

noihin katuvaloihin?

Vesijohdot, kaapelit, 

putket tarvitaan, 

että kaikki kaupungissa, 

saadaan toimimaan. 

Niinhän tässä elämässä 

monta kertaa käy:

kaikenlaista tapahtuu, 

vaikkei sitä näy.