Ulrike Fischer: Kuka saa päättää?

Ulrike Fischer: Kuka saa päättää? (Trotzkopf Nele 2012)
Kuvitus: Manfred Tophoven
Suomennos: Seija Kukkonen
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2012
Lyhyesti: Äidin ja tyttären tahtojen taistelusta kertova kirja, jossa mitellään, kumpi saa päättää. Käsitellään myös lapsen tunteita, kuten pelkoa siitä, ettei äiti rakasta, ja suurta kiukkua. Selkeä kuvakirja monen ikäisille.

Äiti rypistää otsaansa.
"Sinun on vaihdettava vaatteet."
"Mutta en hal…"
"Ei mitään vastaväitteitä", sanoo äiti tiukasti. "Ole hyvä ja mene vaihtamaan vaatteet!"
Elli tietää että olisi viisainta totella äitiä. Mutta… "En halua lähteä. Eikä kastematonikaan halua. Ja sitä typerää mekkoa en ainakaan pue päälleni!"

Elli on keskellä hauskaa puuhaa, kaivamassa matoja, kun äiti haluaa lähteä kylään. Nyt heti! Elliä (luonnollisesti) ärsyttää äidin komentelu, ja kaiken huipuksi hänen pitää vielä pukea naapurin Maisan vanha (vauva)mekko päälleen. Matkalla äiti ja Elli mulkoilevat toisiaan.

Kylässäkään mikään ei suju. Ensin Elli sotkee lattian kuraisilla saappaillaan, sitten hän kaataa multakasan keskelle kahvipöytää esitelläkseen uuttaa ystäväänsä, matoa. Äiti hermostuu tästä niin että kippaa mullan matoineen päivineen ikkunasta ulos. Elli ryntää vaatehuoneeseen itkemään.


Sitten äiti tulee, ja kirjan paras kohta: sopu. 

"Minulla on ollut ihan kamala päivä!" sanoo äiti ja istuu Ellin viereen.
"Ensin oli töissä harmia ja sitten meni pesukone rikki."
Äiti ottaa Ellin kainaloonsa. "Se oli minulle liikaa. Sitten sinä et halunnut lähteä Pipsa-tädin luo. Etkä pukea päällesi mekoa etkä…"
"Niin, koska sinä päätit kaikesta", sanoo Elli.
"Totta", myöntää äiti hiljaa. "Minun olisi pitänyt puhua kanssasi."

Kuka saa päättää? on minusta jostain syystä melkein terapeuttinen kirja. Ensiksi siksi, että tunnistan (monesta paikasta) Ellin äidin tiukkuuden, vaatteista riitelyn, hoppuilun ja kylässä "vahtimisen". Toiseksi siksi, että Ellin ja äidin tyttären sopimistapa on ihana. Koska äiti myöntää olleensa väsynyt ja että päivä on ollut ihan kamala. Ja että hän teki väärin. Minustakin Ellin äidin käytös meni vikaan heti ensimmäisestä lauseesta alkaen. Ja silti tiedän sortuvani siihen itsekin: ilmoittamaan, että nyt lähdetään, pulinat pois ja vauhtia kinttuihin! Ja sitten menee hermot, kun lapsi ei tottelekaan.

Totta kai vanhemmat tekevät välillä väärin. Se on ok. Mutta läheskään aina niistä ei tajua puhua tai pyytää anteeksi, vaan harmi ja itku niellään pois, puolin ja toisin. Se ei ole ok. Kirja onnistuu tuomaan hyvin esiin lapsen tunteet ja tärkeyden. Lapsikin ansaitsee ja tarvitsee kunnioitusta.

Vahvana säikeenä kirjassa on myös kysymys siitä, kuka saa päättää asioista? Saako äiti päättää, mitä Elli pukee päälleen kylään? Saako äiti päättää, milloin lähdetään kylään? Saako hän päättää, että mato heitetään ikkunasta ulos? Entä saako Elli päättää, että pitää etanaa purkissa vangittuna? Kun Elli päästää etanan takaisin vapauteen, hän on hoksannut: ei tunnu hyvältä, kun omaa vapautta rajoitetaan.

Pidin kirjasta heti kun luin sen ensimmäisen kerran, samoin kuin toisesta, saman kustantamon (Suomessa Kustannus-Mäkelä, alunperin Annette Betz Verlag) saksalaisesta kirjasta, kiusaamisesta kertovasta Ollaanko kuitenkin kavereita? Kirjoissa on realistinen ja perinteinen kuvitus, joka on Manfred Tophovenin käsialaa. Ollaanko kuitenkin kavereita -kirja on näistä kahdesta koskettavampi, mutta onhan aihekin paljon vakavampi.

Molemmissa kirjoissa on sellaista arkipäivän realismia, että voin kuvitella niiden antavan lapselle tukea vaikeissa tilanteissa ja vaikeiden tunteiden äärellä. Ollaanko kuitenkin kavereita? -kirjassa tunteet käsittelevät pettymystä ja pelkoa kaverisuhteissa sekä omaa huonommuudenkokemusta, tässä kirjassa mm. pettymystä äitiin, pelkoa ettei äiti rakasta sekä isoa kiukkua ja surua. Kirjat, joissa lapsi voi elää tunteet jonkun toisen kautta, käsitellä niitä rauhassa ja saada mallin niiden kanssa selviämisestä ovat kultaakin kalliimpia!

Samanlainen kirja on muuten Ypöyksin näyttämöllä (Kustannus-Mäkelä 2012), josta bloggaan lähiaikoina, ja joka kertoo esiintymispelosta.

Äidin ja tyttären välisistä kahnauksista kertoo myös mainio Vesta-Linnea ja hirviöäiti (Tammi 2009). Näistä kahdesta Kumpi saa päättää? on tekstin tasolla yksinkertaisempi ja lyhyempi, ja sopii siksi hyvin jo noin 3-vuotiaasta ylöspäin.

Se kirjasta! Lopuksi vielä pitää sanoa, että oli hauska lukea, että muillakin on rakkaus-vihasuhteita Saksaan, kiinnostusta kieleen ja sen kielisten maiden kirjallisuuteen. Itselleni tuli oikea innostus - olisin superonnellinen, jos pääsisin nyt vaikka berliiniläiseen (jossa olen käynyt vain 1991!) kirjakauppaan tutustumaan saksalaisiin lastenkirjoihin!

Sylvia Schopf: Ollaanko kuitenkin kavereita?

Sylvia Schopf: Ollaanko kuitenkin kavereita? (orig. Mit dem spielen wir nicht! 2009)
Kuvitus: Manfred Tophoven
Suom. Terhi Raumonen
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2010
Summa summarum: Tärkeä kirja kiusaamisesta, nimittelystä ja ryhmän ulkopuolelle jäämisestä. Auttaa ymmärtämään miltä kiusaaminen tuntuu. Aiheutti keskustelua sekä 4- että 7-vuotiaassa kuulijassa. Suosittelen!



Eine deutschsprachige Rezenzion über das Buch Mit dem spielen wir nicht! - siehe unten. 

Kirjamessujen tämän vuoden teemamaana oli Saksa, mikä ilahdutti minua tosi paljon, koska olen koulutukseltani mm. saksan ope ja minulla on kulttuuriin ja kieleen jonkinlainen rakkaus-viha-suhde (tässä järjestyksessä). Niinpä olin onnellinen, kun pääsin messuilla seuraamaan keskusteluja Saksaan liittyen, ja samalla pläräämään saksankielisiä lastenkirjoja. Mieluiten kirjoittaisin tähän nyt asiantuntevan artikkelin saksankielisestä lastenkirjallisuudesta, mutta koska en ole tiedoissani nyt ihan :) sillä tasolla, tyydyn esittelemään muutaman meillä kotona olevan alunperin saksankielisen lastenkirjan, joista ensimmäinen, Sylvia Schopfin Ollaanko kuitenkin kavereita? käsittelee kiusaamista ja ryhmän ulkopuolelle jättämistä.

Eetu ja hänen ystävänsä keksivät jatkuvasti uusia kepposia, joilla kiusata Juhoa. He piilottavat hänen sisätossunsa, ottavat häneltä leluja pois, nipistävät ja tuuppivat häntä, ja pian muutkin lapset nimittelevät Juhoa kakkahousuksi. Satu kieltää sen, mutta sen jälkeen he nimittelevät häntä salaa ja kuiskaten. Kun Juholta pääsee pari harminkyyneltä, häntä pilkataan itkupilliksi.

Juho joutuu päiväkodissaan silmätikuksi ja kolmen pojan kiusaamaksi. He härnäväät ja piikittelevät Juhoa milloin mistäkin, ja vähitellen koko ryhmä hyljeksii häntä. Juho ei uskalla kertoa tilanteesta kenellekään aikuiselle, vaan uskoo, että hänessä on varmasti jotain vikaa. Vähitellen Juhon on yhä vaikeampi raahautua aamuisin päiväkotiin.

Onneksi ryhmään tulee uusi poika, Oliver, joka kertoo lopulta päiväkodin hoitajalle, miten Juhoa kiusataan. Hoitaja keksii saman tien taputusleikin, jossa yksi lapsista joutuu kehän ulkopuolelle ja yrittää turhaan päästä mukaan leikkiin. Leikin kautta lapset ymmärtävät, kuinka pahalta tuntuu jäädä ryhmän ulkopuolelle ja miten tärkeää on ottaa kaikki mukaan. Juho uskaltaa vihdoin kertoa asiasta äidilleen ja kiusaaminen loppuu. Oliverista Juho saa itselleen uuden, hyvän ystävän.

Ostin kirjan aikoinaan sen supertärkeän teeman vuoksi, ja sen varalta, että jotakuta lapsistani joskus kiusattaisiin. Nyt kun olemme lukeneet kirjaa moneen kertaan, olen tajunnut yhä paremmin kirjan tärkeyden ihan jokaiselle lapselle: Kirja ei kosketa vain kiusatuksi tulevaa, vaan myös kiusaajia ja niitä muita lapsia, jotka eivät puutu kiusaamiseen. Jokainen lapsi näkee tai kokee joskus tilanteen, missä toista (tai itseä) kiusataan tai ei oteta leikkiin mukaan, ja kuten tyttäreni sanoi, silloin "ei oikein uskalla sanoa mitään". Sivusta puuttuminen kiusaamiseen on hirveän vaikeaa ja vaatii valtavaa rohkeutta. Tämä kirja auttaa ymmärtämään ulkopuolelle jätetyn tunteita, antaa mallin siihen, miten tilanteesta voi kertoa aikuiselle, ja mitä sitten, jos itse joutuu nimitellyksi kantelupukiksi.

Runsaan kuvituksen vuoksi kirja sopii jo pienille, ja meillä kirjasta pitävät sekä juuri 4 vuotta täyttänyt että 7-vuotias. Jo 4-vuotias osasi jutella tilanteista, joissa joku ei ole päässyt leikkiin mukaan. Antoisa ja tärkeä kirja ja keskustelunavaaja siis niin vanhemmille kuin päiväkotien ja alaluokkien kasvattajillekin, ja kirja, jonka soisin osuvan jokaisen lapsen kohdalle!

Manfred Tophovenin kuvitus kirjaan on realistinen ja onnistuu pukemaan Juhon tunteet ja ulkopuolisuudentunteen hyvin kuviksi.

Kirjan lopussa on vielä kasvattajille osoitettua pohdintaa ja vinkkejä kiusaamistilanteiden käsittelyyn.



Saksankielinen arvio kirjasta löytyy Aintschels Produkte- und Bücherweltistä. 

-----------------
Weil Deutschland das Themaland auf der diesjährigen Buchmesse (24.-27.10.2013) in Helsinki war, habe ich Lust bekommen, über ein paar deutschsprachige Kinderbücher die wir zu Hause haben eine Vorstellung zu schreiben. Und weil es manchmal interessant ist über den geografischen und sprachlichen Grenzen auszustrecken, schreibe ich diesmal kurz auch auf Deutsch. Diesmal also Sylvia Schopfs Mit dem spielen wir nicht!, in dem es um Schikanieren und Ausgrenzung eines Kindes aus der Gruppe geht. Die Hauptfigur ist ein Junge, der von seinen Kindergartenkameraden gehänselt wird. Allmählich wird die Situation so schlimm, das der Arme gar nicht mehr in den Kindergarten will. Er traut sich auch nicht, Erwachsenen über die Situation zu erzählen. Zum Glück bekommt er einen Freund, der endlich der Erzieherin über das Schikanieren erzählt. Durch ein Spiel verstehen andere Kinder letztendlich auch, wie weh es einem tut, aus der Gruppe ausgeschlossen zu werden, und die Situation verbessert sich. 

Ich habe das Buch für den Fall besorgt, dass einer von meinen Kindern eines Tages schikaniert werden würde, aber als wir jetzt das Buch schon mehrmals gelesen haben, habe ich verstanden, wie wichtig das Buch für alle Kinder ist! Jedes Kind ist wohl irgendwann in der Situation, in der er zuschauen muss wie jemand regelmässig von anderen geärgert wird. Es ist eine sehr schwierige Situation und verlangt vom Kind enorm viel Mut, sich da entgegenzusetzen. Mein 7-jährige hat gesagt, dass sie sich nicht traut, in solchen Situation etwas zu sagen. Das Buch bietet also sehr gute Anlässe für Besprechung mit dem Kind und ist ein ideales Mittel, das Schikanieren in den Kindergärten oder Schulen zu bearbeiten. 

In meinem Blog gibt's auch einige Rezensionen auf English - leider nicht viele, da meine Leser hauptsächlich in Finnland sind. Ich schreibe aber auch in der Zukunft gerne ab und zu entweder auf Englisch oder Deutsch, und höre gerne, falls du über ein bestimmtes Buch auch in einer anderen Sprache als Finnisch lesen möchtest!

Ali Mitgutsch: Kotikaupungissa ja Hier in den Bergen

Ali Mitgutsch: Kotikaupungissa (alkuper. Rundherum in meiner Stadt, 1968)
Kustantaja: Otava 1976
14 s.

Ali Mitgutsch: Hier in den Bergen
Kustantaja: Ravensburger Buchverlag 1994 (1. painos 1979)
14 s.

Jo Ali Mitgutschin kirjojen kansi saa hymyilemään, niin aikuisen kuin lapsenkin.
- Äiti kato, toi on musta hauska (mies onkii peltipurkin). Ja toi (hiihtohissi täynnä ihmisiä). Naurua. Miks tolla lehmällä on noin iso koriste? (kuva syksyltä, kun lehmät viedään vuorilta alas laaksoon erityisessä juhlakulkueessa) (5-vuotias)
- ISO kuolma-auto. Tlaktolia! Oh-ho. (2-vuotias)

Ali Mitgutsch on saksalainen lastenkirjailija, klassikko, joka on tunnettu parhaiten juuri näistä Wimmelbuch-kirjoistaan, tekstittömistä, pieniä yksityiskohtia vilisevistä kirjoistaan, jotka ovat kooltaan suurempia kuin A4 ja joiden aukeamat muodostavat kuvamaailmoja, jotka pursuilevat ihmisiä, autoja ja eläimiä erilaisissa tilanteissa. Mitgutsch on julkaissut erilaisia kuvakirjoja kolmisenkymmentä sekä koulukirjoja nelisenkymmentä, ja hän on saanut Deutscher Jugendbuchpreisin ensimmäisestä Wimmelbuchistaan Kotikaupungissa vuonna 1969. En tiedä, miten monta kirjoista on julkaistu Suomessa, ainakin kolme: Kotikaupungissa, Meillä maalla ja Mennään merelle (kaikki Otava 1976).

Toinen kirjoista on kotoisin mieheni lapsuudenkodista, toisen, vuoristosta kertovan Hier in den Bergen ostimme Itävallasta, jossa kirjoja suorastaan vilisi yhtä paljon kuin Mitgutschin kirjoissa hahmoja. Pääkaupunkiseudun kirjastot näyttävät olevan jo tyhjiä lähes neljäkymmentä vuotta sitten ilmestyneistä Mitgutschin kirjoista, mutta ainakin Amazonissa näitä on runsaasti saatavilla. Kielestähän ei ole väliä, kun kirjat ovat täysin tekstittömiä satunnaisia kylttejä tms. lukuunottamatta!

Mikä Ali Mitgutschin kirjoissa viehättää? Kuvissa ja väreissä on 70-luvun leppoisuutta ja maanläheisiä värejä. Itse pidän kovasti kuvien rauhallisuudesta. Niitä ei ole tupattu täyteen kaikkea mahdollista, vaan ne ovat vielä kaikin tavoin realistisia, niin kuin voisi kuvitella näkymän olevan rakennustyömaalla tai puistossa. Lapselle riittää PALJON selitettävää ja tarinointia. Katsetta ei ohjata mihinkään, vaan se saa rauhassa vaeltaa. Joka kuvassa on runsaasti sattumuksia - paljon törmäyksiä, tavaroita lentelee, ihmisille tulee riitaa, joku horjahtaa veneestä veteen ja toinen nauraa makeasti. Onpa Mitgutschiä luonnehdittu lasten burleskimestariksikin!

Kuvissa on myös mielenkiintoinen sukupuolijako. Mies kantaa painavaa rinkkaa naisen perässä, naisellisenmuotoinen nainen sipsuttaa korkokengissä edellä rinnettä ylös ilman kantamuksia. Tai mies vaihtaa auton rengasta, ja nainen seisoo äkäisenä vieressä. Itse asiassa äkäisen näköisiä naisihmisiä, usein äitejä, on yllättävänkin paljon... 80-luvulla Mitgutschiä kritisoitiinkin kovasti naisten ja miesten eriarvoistamisesta. Tässä vaiheessa alan vähän epäillä - kuinka hyvän naismallin kirjat oikein antavat viisivuotiaalle tyttärelleni? Mutta olkoon!

Mitgutschin keski-eurooppalaisuus, tarkemmin sanottuna baijerilaisuus näkyy kirjoista viehättävän selvästi! Uimassa käydään maauimalan tapaisessa paikassa, ja vuorikirjaan on saatu mahtumaan koko alppialueen stereotyyppiset hahmot: virtaviivaisten kiipeilijöiden joukossa näkyy raikkaasta ilmasta nautiskelevia nahkahousuisia setiä, perheet viihtyvät Gasthausin terassilla, onpa kuviin piirretty jokatalviset lumivyöryjen uhritkin.

Mitgutschin hupaisasti universaaleja sattumuksia kuvaavat kirjat ovat kiinnostavia klassikoita, joihin kannattaa suhtautua lempeällä huvittuneisuudella aikansa, 60- ja 70-luvun lapsina. Ne sopivat monipuolisuutensa vuoksi yhtä hyvin niin pojille kuin tytöillekin, eikä ikärajaakaan ole. Kuten voitte nimittäin kuvitella, villitsee allaoleva kuva jo kaksivuotiaan pojan kerrassaan tehokkaasti. Meidän perheessämme kirjat ovat kovin pidettyjä, niin lasten kuin aikuistenkin osalta! Näiden lisäksi meillä on vain muutamia täysin tekstittömiä kirjoja. Mitä muut pidätte tekstittömistä kuvakirjoista? Mikä on suosikkinne?

Pari vuotta sitten Zeit-lehdessä julkaistussa haastattelussa tuolloin 75-vuotta täyttävä Mitgutsch totesi muuten vapasti käännettynä unelmistaan seuraavasti:

"Jo nuorena miehenä olin vähintään kolme kuukautta vuodesta matkoilla. Vihdoinkin saatoin toteuttaa lapsuuden haaveeni Välimerestä tai Norjan vuonoista. Elämäni juuret ovat lapsuuteni unelmissa. Unelmani ovat johdattaneet minua hyvin. Yhä edelleen ne kannattelevat minua."

Kannattelevia unelmia kaikille lukijoille! Joillakin ne vievät klassikkolastenkirjailijaksi, toisilla toisiin juttuihin, mutta ilman niitä ei voi olla! 

Helme Heine: Matka yöhön ja uneen

Helme Heine: Matka yöhön ja uneen
Alkuteos: Die wunderbare Reise durch die Nacht
Suomennus: Auli Hurme-Keränen
Kustannus-Mäkelä 1989
24 s.

Helme Heine (1941-) on tunnettu saksalainen kuvittaja ja lastenkirjailija, jonka kirjoja on käännetty 35 kielelle ja joka on palkittu lukuisilla palkinnoilla, mm. eurooppalaisella lastenkirjapalkinnolla. New York Times on kolmesti valinnut Heinen teoksen vuoden parhaaksi lastenkirjaksi. Matka yöhön ja uneen ilmestyi yli 20 vuotta sitten, mutta aika ei ole vaikuttanut kirjan lumoon. Uni ja ihmisen jokapäiväinen matka unen luokse on säilynyt muuttumattomana.
  
Matka yöhön ja uneen -kirjan päähenkilönä on pieni siniasuinen poika - yö. Tosin heti tässä kohtaa suomennos joutuu etsimään uutta sanaa, sillä suomessa ei, kuten englannissa ja saksassa, ole eroa sleep (Schlaf) ja dream (Traum) -sanojen välillä. Suomentaja on ratkaissut asian käyttämällä yö-uni -sanaparia, mikä ontuu, mutta parempaakaan ei keksi. 


Sanomatta sanaakaan kokoaa pieni yöpoika kaikki ihmiset yhteen, ja häntä seuraa villi joukko ihmisiä: intiaani, vanha metsästäjä, teurastaja, sokea hanuristi... salainen merkki matkalle pääsyyn on haukotus käden suojassa. Jopa pikkulinnut seuraavat pientä poikaa, joka kuuta heilutellen johdattaa kaikki ihmeelliselle matkalle, ja villieläimet pääsevät pakenemaan häkeistään unen turvin. 

"Kalatkin nousevat meristä, joista ja järvistä ja jopa akvaarioista. Kaikki seuraavat Yötä. 

Kuljet silmät suljettuina läpi pimeän. Jos avaat silmäsi tai räpyttelet niitä salaa, sinun on aloitettava matka alusta. Älä pelkää, vaikka eksyisitkin. Yö huolehtii sinusta ja näyttää sinulle tien."

"Se johdattaa sinut niin kauas, ettet enää tiedä, missä olet ja mikä nimesi on. Vasta silloin Yö kutsuu sisartaan Unta." 

Uni saapuu saippuakuplia puhaltavan, hattupäisen tytön asussa. Unen saapuessa kirjan alun tummanpuhuva värimaailma helenee, kuvitus muuttuu mielikuvituksellisemmaksi. Kaikki on mahdollista. Puujalkainen mies kävelee. Jänis istuu metsästäjän pyssyn piipussa. Kirkontornista putoava ei taita niskaansa. Ylläoleva kuva on yksi suosikeistani: "Jos maailma on kuin maalaus, silloin olet paratiisissa."  

Lopulta, aamulla, "herätyskello ajaa sinut pois paratiisista. Matka päivään alkaa." Ihmisten kasvoilla väreilee hymyntapainen - hyvä uni on päästänyt pyörätuolissa istuvan kävelemään ja sokean näkemään. Unessa kaikki on mahdollista.


Matka yöhön ja uneen tuntui lapsilukijasta "jännittävältä, kivalta ja hassulta". Itselleni kirja ei aukene heti, vaan vaatii monta lukukertaa ja huolellista tutkimista, jotta miellyn sen tarinaan ja etenkin kuviin. Uni ei näyttäydy tarpeeksi kevyenä, vaan unenkin kuvissa on mukana tosielämän karuutta: sokea näkee vain unessa, kani istuu piipun pyssyssä muistuttamassa todellisuudesta. Jonossa uneen ja aamulla takaisin marssivat ihmiset ja häkeistään pakenevat villieläimet tuntuvat ahdistavilta. Mutta mitä enemmän kirjaa luen, sitä enemmän havaitsen toisaalta lohdullisuutta; yö suojelee sinua kaikelta ja pitää huolen, ettet eksy, ja toisaalta salaperäisyyttä; unen maailma on ääretön, jonne pääset vasta, kun et tiedä kuka ja mikä olet. 


Joka tapauksessa kirja on ristiriitaisuudessaan kiehtova tuttavuus ja iltasatukirja. 

Helme Heine asustelee vaimonsa kanssa Uudessa-Seelannissa, minne Wanderlust hänet 1990 kuljetti.  


Olen arvostellut blogissani myös Helme Heinen toisen kuvittaman kirjan, Tomaanien elämää (Kustannus-Mäkelä 1989), joka on yksi ihanimmista lasten kuvakirjoista jonka tiedän. 


**




Muokattu 27.4.2012

Tarinatie - Tarinoita silmälle ja korvalle

Hugh Lupton: Tarinatie. Tarinoita silmälle ja korvalle
Kirjan alkuper. nimi: The Story Tree - Tales to Read Aloud
Kuvat: Sophie Fatus
Suomennos: Riitta Oittinen
Suomen YK-Liitto ja Pieni karhu, 2001
63 sivua

Minulle on luettu ja kerrottu paljon satuja. Muistan äitini ennen kaikkea lukeneen niitä (ja onpa hyllyssäni vieläkin tallella TUO satukirja, koiran pureksima irtosivuinen ja piirrelty Kansojen Satuja vuodelta 1957), mutta isälläni oli tapana kertoa itse keksimiään tarinoita. Ne alkoivat aina sanoin: Olipa kerran tyttö ja poika joiden nimet olivat... (minä ja veljeni). Vaikka olinkin välillä tuskastunut satujen arkirealismiin, nautin niiden kuuntelusta - koskaan ei tiennyt minne seuraava virke vie ja mitä satujen sankarit tällä kertaa keksivät.

Minä ehdottomasti ihailen ihmisiä jotka osaavat kertoa tarinoita. Itse en ole siinä kovinkaan hyvä, vaikka tyttäreni säännöllisesti vaatiikin minulta kummitustarinoita (etenkin teltassa nukkuessamme). Luulisi että harjoitus kohentaa taitoja, mutta ei... Aloittaessani virkkeen en itsekään tiedä miten se, saati sitten koko tarina loppuu. Lausutut sanat tömpsähtelevät ilmaan, ja siinä ne sitten roikkuvat odottaen järkeen käypää jatkoa. Takaisinkaan niitä ei voi ottaa. Joskus lopputulos on ok, mutta yleensä vähän kummallinen. En ikään kuin näe tarinaa edessäni ilman paperia mille sen voin kirjoittaa tai kirjaa josta sen voin lukea. En voi siis suoranaisesti sanoa nauttivani tarinoiden suullisesta kertomisesta.

ONNEKSI on olemassa lukemattomia satukirjoja. Kuten Suomen YK-Liiton ja Pienen Karhun kustantama Tarinatie, jonka suomentaja Riitta Oittinen on tehnyt hienoa työtä. Tarinat sopivat suuhun niin hyvin, että välillä annan kirjoitetun olla vain pohjana ja kerron satua kuin omia sanoin. Se tuo tervetullutta vaihtelua niin lukijan kuin pikkukuuntelijankin arkeen ja antaa illuusion itse kerrotusta sadusta.

Kuten Oittinen esipuheessaan sanookin:

... Kuvakirjojen kirjoittaja ja kääntäjä joutuvat työssään alinomaa pohtimaan tekstien ääneen luettavuutta. Tarinoiden kielen pitääkin luistaa kielellä, olla ääneen lukevan aikuisen suuhun sopivaa. Erityisen tärkeässä asemassa silloin on rytmi, joka syntyy esimerkiksi keinuvan toiston avulla. 

Tarinatiessä on seitsemän tuttua ja vähän tuntemattomampaa satua ympäri maailmaa (maat on mainittu kirjassa). Kuten Kolme kilipukkia (Norja), Pieni puuropata (Saksa), Pieni kirjava kana (Englanti), ja sitten minulle tuntemattomat: Kukonpoika Hopu-Hop (Venäjä), Lumoava laulu (afroamerikkalainen), Matkivat apinat (Intia) ja Sininen takki (juutalainen). 

Meidän oma suosikkimme on ehkä hauska intialainen Matkivat apinat. Siinä apinat varastavat kauppiaan hatut, ja ovat ajaa kauppiaan hulluuuden partaalla matkimalla hänen epätoivoisia yrityksiään saada hatut takaisin. Lopulta kauppias viskaa tuskastuneena omankin hatun päästään ja jatkaa matkaa - ja apinat viskaavat hattunsa tietysti perässä. 

Ja tottahan toki kolme kilipukkia ja peikko -tarina on aina yhtä jännittävä! Sen sijaan Pieni kirjava kana -satu, tiedättehän, missä kana pyytää apua leipomiseen ja kaikki kieltäytvät kunnes joukolla muka oltaisiin syömässä valmista leipää mutta kana popsiikin sen itse - ei kuulu suosikkeihini. 

"Sadut ruokkivat lapsen mielikuvitusta. Ne kertovat elämän perustotuuksia symboleina, jotka ovat ihmiskunnan yhteistä omaisuutta. Lapsen kanssa luetut tarinat ja niiden avulla käydyt keskustelut ovat myös tärkeitä lapsen henkiselle kasvulle. Satujen kautta lapsi oppii pohtimaan hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää. Tarinoiden kautta lapsi oppii ymmärtämään, millaisia oikeuksia ja velvollisuuksia hänellä on elämässään." 

***

Kerrotko sinä satuja ja tarinoita? Minkälaisia? Mikä satu on sinun tai lapsesi suosikki? Jokin yllämainituista vai jokin aivan muu?

Ps. Niin ja kuvitus - se on mainiota. Kuten kuvista näkee, kuvitus ei pysähdy aloilleen vaan kuljettaa tarinaa eteenpäin mahduttaen aukeamalle monta tarinan vaihetta. Kuvat ovat värikkäitä ja iloisia.