Loistava Maan alaiset

Sanna Isto: Maan alaiset

Kuvitus: Sami Saramäki

Kustannus: WSOY

335 s. 

Lyhyesti: Ahmimisikäisille loistava, Finlandia-palkintoehdokkaana ollut romaani Suomenlinnasta ja ervineistä eli tunneleissa elävistä eläimistä, jollaisia ihmissilmä ei ole koskaan bongannut, sekä siitä, millaista olisi jos elämä muuttuisi yhdessä yössä mitä mielikuvituksellisimmalla tavalla. Niin hyvä! 

Silloin Metuli huomasi, että pöydän toisessa päässä olevalla tuolilla istui joku. Olennolla oli päässään valkea peruukki, samanlainen kuin 1700-lukua esittävissä maalauksissa huoneen seinällä. Mutta peruukin alta eivät näkyneet ihmisen kasvot, vaan tummanpuhuvat erwinin kasvot terävine kuonoineen ja pistävine nappisilmineen. Metuli säpsähti hieman. (s. 75)

Eräänä yönä Metuli näkee kaameaa unta vihamielisistä eläimistä. Eikä kauheus lopu aamullakaan. Hänet nähdessään sisaren kasvoilla näkyy inho ja pelko, ja isä huitoo häntä vimmaisesti henkarilla. Mikään ei auta, on kuin he eivät ymmärtäisi hänen puhettaan. Lopulta Metuli huomaa itsekin: hänen vartaloaan peittää ruskea suomujen peittämä iho, hänen kyntensä ovat terävät ja valtavat, ja kaiken kruunaa pitkä ja vahva häntä. 

Tästä alkaa Metulin seikkailu ervinien eli Suomenlinnan maanalaisissa käytävissä asustavien kummallisten eläinten yhteiskunnassa. Mitä ihmettä Metulille on tapahtunut? Ja keitä ervinit oikein ovat? Sen selvittäminen saati sitten sopeutuminen maanalaiseen elämään ei käy Metulilta helposti. Ihmisten pariin Metulilla ei ole enää asiaa, mutta ei hänellä myöskään ole mitään aikeita jäädä loppuiäkseen erviniksi. 

Sanna Iston uusin, lasten- ja nuorten Finlandia-palkintoehdokkaana ollut Maan alaiset on huikean jännittävä ja mielikuvituksellinen tarina, jossa on erinomaisen kekseliäs juoni. Niin hyvä, että yöunet lyhenevät pakostakin. 

Miljöö on huippukiinnostava: kesäinen Suomenlinna, sen salaiset oikopolut, historiaa tihkuvat sisäpihat, sileät auringon kuumentamat kalliot ja suojaiset uimarannat - ja mikä parasta, niiden alle ja lomaan kätkeytyvät tunnelit, joihin yksikään ihmisen katse ei ole koskaan yltänyt.

Ervinien yhteiskunta on monimuotoinen ja hupaisa. Historialliset faktat vuoden 1808 Suomen sodasta ja Viaporin tuolloisesta komentajasta Cronstedtistä, jonka käsissä Suomenlinna antautui Venäjälle hämmästyttävän nopeasti, saavat kokonaan uusia ulottuvuuksia Iston mielikuvituksen ansiosta. Kirjan historiallinen kytkös on iso plussa. 

Pidin kovasti Iston kahdesta aiemmasta kirjasta, jotka kertovat Tinkan ja Taikan noitasiskoksista ja heidän satumaisesta isoäidistään, mutta Maan alaiset oli omaa luokkaansa. Ei olekaan yhtään liioteltua sanoa, että se nousi omien lasten- ja nuorten suosikkikirjojeni joukkoon. Sami Saramäen mustavalkopiirrokset jokaisen luvun alussa ja kaunis kansi sinetöivät laadukkaan ja loppuun asti hiotun kirjan, joka naurattaa, yllättää ja mietityttää.

Seuraavaksi aion lukea tämän 7-vuotiaalle iltasatuna (jota varmasti jännittää!) ja puhua kirjasta niin sitkeästi, ettei 10-vuotias varmasti jätä sitä väliin. Hänellä on nyt jo pidempään jatkuneen Neiti Etsivä-kirjojen ahmimiskauden ohella alkanut Aku Ankka -hurahdus, mutta johonkin väliiin tämä kyllä saadaan mahtumaan.

... Jottei hän unohtaisi, millaisiin maailmoihin mielikuvitus voi viedä.

Metuli nyökkäsi ajatuksissaan. Hän kyllä menisi. Ilman muuta hän menisi, kulkisi pitkin käytäviä ja kävisi niissäkin, joissa ei ollut käynyt tähän mennessä. Hän menisi niin lähelle Bambergin Miekkaa kuin vain ihmisen olisi mahdollista, ehkä sinne, mistä salaseuralaiset olivat aikoinaan kulkeneet ennen kuin reitti oli muurattu umpeen. Mutta ennen kaikkea hän kulkisi sukeltaakseen tunnelien pimeyteen kuin toiseen maailmaan. Hän vaeltaisi niin syvälle, ettei päivänvaloa enää tuntuisi olevan olemassakaan. Sinne missä mielikuvitus ottaa ihmisestä vallan ja mikä tahansa tuntuu olevan mahdollista. Sillä juuri sitä tunnetta hän ei halunnut milloinkaan unohtaa. 

Lue lisää: Lastenkirjahylly & Luetaanko tämä?

Sanna Isto: Maan alaiset

Kuvitus: Sami Saramäki

Kustannus: WSOY

335 s. 

Mistä: Arvostelukappale

Iran ja Suomi, valo ja Lumi.

Seita Vuorela: Lumi
Kustannus: WSOY 2016
240 s.
Lyhyesti: Tarina iranilaisista nuorista Suomessa, teineistä, jotka pakenevat maansa oloja. Samalla se on tarina ihmisen identiteetistä. Mistä kaikesta identiteetti muodostuu ja millaiset keinot ihmisellä on muuttaa identiteettiään?

Atisha katsoo bussin ikkunasta hangessa tarpovia ihmisiä. Hän on saanut huomata ihmeekseen, että pohjoisen asukkaat pitävät itseään onnekkaina, koska saavat asuttaa pohjoista maata, vaikka sen maaperä on puolet vuodesta roudan jähmettämä, vaikka sen pimeiden päivien läpi puhaltaa hyytävä tuuli, ja vaikka sen historia on nuori ja vaatimaton. Tuo rakkaus ankaraan maahan ilahduttaa Atishaa, hän haluaa jakaa näiden ihmisten luottamuksen kevään myötä palaavaan valoon ja lämpöön, hän haluaa uskoa, että ne palaavat myös hänen elämäänsä ja niiden mukana Omid. 

Seita Vuorelan lasten- ja nuorten Finlandia-ehdokas Lumi on uskomaton tarina iranilaisista nuorista: Atishasta ja Siamakista ja vähän Omidistakin, jotka pakenevat maansa oloja, olemisen ahtautta, kuolemantuomiota ja vankeutta. Maassa jossa kaikki on suurta, tällä kertaa kärsimys.

Se on tarina myös ihmisen identiteetistä. Mistä kaikesta identiteetti muodostuu ja millaiset keinot ihmisellä on muuttaa identiteettiään? Onnistuuko se sulkemalla osan itsestään pois, pelkällä tahdon voimalla? Kun identiteetti kumpuaa kahdesta maasta, miten tasapainoilla näiden välillä?

Tarinan juoni on uskomaton, mutta kerrottu niin, että se voisi hyvin olla totta. Sillä totuus on tarua ihmeellisempää.

Minulle kirja oli ensi sijaisesti tarina Siamakista, jäyhästä kivikasvoisesta Siamakista, joka on rakentanut itselleen valtavan vankan, samalla kovan ja yksinäisen suomalaisen kuoren. Hän tekee kaiken juuri niin ja paremmin kuin ympärillä pyörivät jätkät. Nimensä hän on saanut kuolleelta sankarisedältä, perhe on etäinen ja elää henkisesti eri maassa ja eri ajassa kuin Siamak.

Siamakeja maailma ei päästä kovin vähällä. Ymmärrän sen nyt entistä paremmin.

Iranilaisperheen kuvaus on hienoa ja vaikka tavallaan tuttua, on silti järkyttävää lukea jälleen, miten vieraaksi tämä kylmä maa voi jäädä, miten voi elää niin kiinni menneessä ajassa ja paikassa. Miten sillä tavalla voi elää? Ja millaiseen riipaisevaan vieraantumiseen se pakostakin johtaa vanhempien ja lasten välillä.

Eteläinen ja pohjoinen maa kulkevat käsi kädessä kautta kirjan, ja tämä kahtia-asettelu nostaa esiin tavattoman kiinnostavia kysymyksiä. Millaiset seikat tekevät meistä pohjoisen lapsia? Onko ylipäänsä mahdollista muuttua toisen maan asukkaaksi sielultaan ja sydämeltään? Ei ainakaan, näyttää Siamakin tarina, jos peittää itsestään toisen puolen. Ehkä oma identiteetti voi löytyä vain molempien puolten ollessa tasapainoisia. Mutta miten ja missä täällä pohjoisessa se toinen identiteetti saa kukoistaa tai edes elää?

Vuorela kuvaa taidolla molempia maita, mutta Suomen kuvaus on erityisen onnistunutta. Tässä kirjassa Suomessa on kylmää ja ankaraa, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Sillä tavalla Vuorela rakentaa tästä Lumikuningattaren maan.

Seita Vuorela menehtyi kesken kirjoitusprosessin käsikirjoituksen ollessa melkein valmis, ja Vilja-Tuuli Huotarinen viimeisteli sen. Ehkä pienen keskeneräisyyden huomaa joissakin seikoissa, kielessä. Ihmisten sisäiset prosessit vilistävät lujaa eteenpäin.

Vuorela käyttää paljon eri rekistereita ja kertojanääniä, mm. Siamakia, kaikkitetävää kertojaa, Atishan ääntä kirjoituksena blogin sivuilla, lopuksi isoäidin kirjettä. Tällä tavoin esim. hahmot tulevat paljon läheisemmäksi kuin muutoin tulisivat. Lisäksi tarinassa kulkee ikään kuin kehyksenä satu Lumikuningattaresta Atishan kertomana, muokattuna häneen ja Siamakiin, mikä tuo vielä oman kerrontatapansa kirjaan ja ennustelee tulevaa. Kaiken yhdisteleminen on melkoinen palapeli ja pirstaloittaa kerronnan. Jollain tavoin kirja muistuttaakin tavattomasti tästä hetkestä maailmassa, kun uutiset, some, meidän kaikkien tarinat ja perinteiset sadut elävät rinta rinnan.

Lumi on kirja, josta pidin melko paljon. Ennen kaikkea se kosketti ja jähmetti minut pitkäksi aikaa miettimään maailmaa ja kysymyksiä, jotka kiinnostavat itseäni paljon. Siamak, Atisha ja Omid jäävät pitkäksi aikaa elämään mieleen, niin paljon Vuorela jättää mielikuvitukselle vielä tilaa.


Lumia on luettu paljon, mm. Lukutoukan kulttuuriblogissa, Ullan kirjoissa ja Sivutiellä-blogissa.

Paras vauvakirja meille

Hannamari Ruohonen: Vauvan oma kirja
Kuvitus: Hannamari Ruohonen
Kustannus: WSOY 2014
Lyhyesti: Raikas vauvakirja, joka jättää tilaa omalle luovuudelle, eikä ole liian "rivitetty" tai ohjailtu. Sopii siksi hyvin adoptiolapselle! Kuvitus on heleä ja ulkoasu isosta koosta huolimatta keveä. Paras vauvakirja juuri nyt ja juuri meille.








Meillä eletään onnellisia aikoja! Perheemme on kasvanut uudella tulokkaalla, ja loputon adoptio-odotus on ohi.

Vauvakirjaa siis tarvittiin! Kirjakaupan vauvakirjavalikoima tuli peratuksi perusteellisesti, kun yritin löytää sellaista, joka sopisi nimenomaan adoptiolapselle. Halusin sellaisen, joka keskittyisi jokapäiväiseen arkeen juuri nyt - miten meillä eletään, mistä vauva tykkää ja mikä häntä naurattaa, mikä saa suun mutruun, millaisia kokemuksia matkan varrelle kertyy, mistä maailmalla puhutaan juuri nyt? Sen sijaan minua ei niinkään kiinnosta täytellä hammasten puhkeamista tai ensimmäisiä kertoja siinä sun tässä asiassa. Eivätkä ne adoptiolapselle niin hyvin sovikaan.

Valikoimaa oli paljon perinteisistä, omasta lapsuudesta tutusta tyylistä tämän päivän suosikkihahmoihin ja -kuvittajiin, mutta juuri meille paras kirja löytyi hyvin helposti. Hannamari Ruohosen suurikokoinen ja graafiselta asultaan ilmava ja raikas Vauvan oma kirja jätti eniten tilaa omille tarinoille ja luovuudelle. Kuvitus viehätti, eikä kirjoittamista ole tiukasti sidottu tiettyihin hetkiin, vaan arjen kuulumisia saa täytellä silloin kun huvittaa (mikä säästää huonolta omatunnolta myöhemmin, kun on unohtanut kirjata ne ensijutut). Tähän tyyliin.

Juuri nyt olen xxx ja tykkään kaikista eniten xxx. Minun lempileluni on xxx ja lempileikkini xxx. Lempimusiikkini xxx ja lempikirjani xxx. Lempiruokani on xxx ja herkkujani ovat xxx,  mutten ollenkaan välitä xxx. Suhteeni tuttiin xxx ja vieraisiin aikuisiin xxx. Lempikaverini on xxx ja lempihoitajana xxx. Mieluiten viettäisin aikaani xxx. 

Toki mukana on tutut ensikerratkin, ensimmäiset synttärit, nimenantomuistoja, ensihetket kotona jne. Näistä monet ovat suht helposti muokattavissa adoptiolapsellekin sopivaksi. Pidän erityisesti "omista haastatteluistani" ja "haastattelen aikuista" -kohdista. Myös monet tyhjät aukeamat ovat pop.

Ruohosen kuvitus on tuttua mm. Eläinten kaupunki-kirjoista. Kuvituksessa vuorottelevat hänen sympaattiset eläinhahmonsa ja klassikkolelut. Värimaailma on heleää, paljon vihreää ja keltaista ja turkoosia.

Kahdella ensimmäisellä lapsellamme on kummallakin eri vauvakirjat, esikoisella humoristinen ja mainio Lapselliset, ja keskimmäisellä Mauri Kunnaksen perinteisempi Vauvakirja, molemmat Otavan kustantamia. Molemmat ovat tuntuneet parhailta juuri silloin ja molemmista on pidetty. Tykkään molemmissa siitä, että täytettävää on myöhemminkin, vaikkapa 6-vuotiaan piirroksia ja ajatuksia. Etenkin Lapsellisista sain ideoita myös Vauvan oman kirjan täyttöön, sillä siinä kysellään mm. sanomalehtien otsikoita, kiinnostavia julkkiksia, puheenaiheita tms. juuri nyt. Hauska kirja kuuluukin olleen erilaisuutensa vuoksi huippusuosittu ja siitä on otettu jo monta painosta.


Hannamari Ruohonen: Vauvan oma kirja
Kuvitus: Hannamari Ruohonen
Kustannus: WSOY 2014
Mistä: Kaupasta

Aika ja odottaminen pohdituttavat Karusellissa

Timo Parvela: Karuselli

Kuvitus: Virpi Talvitie

Kustannus: WSOY 2008

77 s.

Lyhyesti: Ajan ja odottamisen ympärille kietoutuva kaunis, vähän utuinen kirja, joka puhuttelee viisaudessaan. Tärkeä, hieno kirja, joka koskettaa yhtä lailla lasta ja aikuista.

Seuraavana aamuna Kattila istui taas kivellään odottamassa, että toiset saapuisivat karuselliin. Odotti ja odotti. Aurinko heräsi sinä aamuna hitaammin kuin eilen, mutta kun sen valo osui hiekkakenttää ympäröiviin puihin, unni Kattila ymmärsi. Se näki puiden lehtien muuttuneen kaikenvärisiksi. Aika, joka yleensä oli niin hidas, olikin tehnyt äkkiloikan. Syksy oli tullut. 

Aika on erilainen riippuen asiasta johon se liittyy. Talvella aika menee hitaammin kuin kesällä. Ystävän kanssa aika sujahtaa nopeasti, puulla on täysin eri aika. Erotessa aika sekoaa. Odottaessa... niin, silloin ehtii paljon kaikenlaista.

Lapselle aika on usein abstrakti. 8-vuotiaalta kysyin ajasta, hän vastasi näin: tunti on toooodella pitkä aika. Pienempi ei oikein edes käsittänyt mitä kysyn. Ei kai ajasta voi kysyä noin vain, jos ei tiedä, mihin se liittyy. Isompi selitti pienen puolesta: aika on aika hankala pienenä. Aikuinen taas yrittää hallita aikaa kalenterein, suunnitelmin, optimoinnein ja laskelmin, ja määrittää aikaa niin tarkasti kuin mahdollista. Onnistummeko siinä? 

Timo Parvelan kirjoittama ja Virpi Talvitien kuvittama Karuselli-kirja innostaa pohtimaan ajan liukasta, muuttuvaista olemusta, ja sitä, miten aika itse asiassa muuttuu merkitykselliseksi vasta sen myötä, mitä ajassa ehtii tehdä. 

Kirjassa tunnustellaan myös odottamista, yksin jäämistä, ystävyyttä sekä unelmiin ja tavoitteisiin uskomista. Päähenkilöt, pieni unni Kattila ja haitara Onni ystävystyvät, koska niitä yhdistää odottaminen. Unni ei ole päässyt muiden unnien kanssa lentämään talveksi Afrikkaan, koska se ei pysty lentämään. Rikkinäinen karuselli on sen elämässä tärkeä, se haluaa korjata sen, mutta korjaajakin asuu Afrikassa. Kattila ajattelee, että jos se istuttaa kävyn karusellin alle, kasvava mänty nostaa karusellin pystyyn, ja unni kierittää sen Afrikkaan. 

Onni epäilee suunnitelman toteutettavuutta, mutta - toiset asiat vain vaativat enemmän aikaa kuin toiset. Lopulta kaikki unelmat voivat toteutua, mikseivät voisi? Ne täytyy vain pistää alulle joskus. 

Parvelan tekstissä on pysättävää viisautta ja puhuttelevuutta. Aika on niin tärkeä meidän ajassamme -jostain olen lukenut että rikas onkin se, jolla on aikaa. 

Virpi Talvitien kuvitus sopii hyvin tekstiin, se on pitkälle epätarkkaa ja vähän hahmotonta kun on kyse ajasta, silti ilmeikästä ja tuo Onnin ja Kattilan tuntemuksia esiin.

Karuselli on kirja, johon haluan palata aina uudelleen, ja jossa puhuttelevat aina eri asiat. Tällä kertaa, syksyn kynnyksellä, ajattelin erityisesti ajankulun muuttumista vuodenkierron mukaan. Työelämähän käy kokoajan samalla kellolla, se ei muuta käyntiään ihmisten tuntemusten tai luonnon takia. Ehkä itse voi kuitenkin vaikuttaa siihen, mitä itse itseltään odottaa eri aikoina ja eri asioihin liittyen. 

Kirja vetoaa juuri nyt myös siksi, että odotan kovasti jotain, olen odottanut jo melko kauan. Eikä odottaminen ole kovin hauskaa. Kuten Kattila ajattelee:

Toisia ei vain kuulunut, mutta Kattila jaksoi kyllä odottaa. Vielä vähän. Sekunnin, sitten toisen. Sekunti on melko lyhyt aika odottaa. Minuutissa ehtii jo vähän pitkästyä. Tunnissa kaikki puut on laskettu kahteen kertaan. Päivässä toivo herää ja sammuu pilvien kulkiessa auringon editse. Viikossa kasvaa taas pikkuisen ja kuukaudessa vähän enemmän. Vuoteen mahtuu pienen koko elämä. 

Tai: 

Odottavalla on aikaa ja sitä voi käyttää monella tavoin. 

Sekunnissa ehtii hymyillä. 

Minuutissa voi nauraa ja naurattaa. 

Tunnissa saattaa käydä polveilevan keskustelun. 

Päivässä on paljon hiljaisia hetkiä, jolloin ei tapahdu yhtään mitään. 

Kuukaudessa pikkuinenkin kasvaa vähän enemmän. 

Vuosi on jo niin pitkä aika, ettei sitä saata ajatella.

Lapsen kanssa kirja antaa pohdittavaa paitsi koko ajan käsitteeseen, myös odottamiseen. Odottaminen on usein lapselle vaikeaa, eikä se muutu helpoksi koskaan. Mutta jos unni Kattila jaksaa odottaa, että sen maahan kaivama käpy kasvaa puuksi ja työntää karusellin pois paikoiltaan, ehkä mekin jaksamme odottaa. Aika monen odotus on loppujen lopuksi sittenkin lyhyempi kuin unni Kattilan.  

Tekijäkaksikon edellinen teos, yksinäisyyttä käsittelevä Keinulauta sai muuten Finlandia Junior-palkinnon.

Timo Parvela: Karuselli

Kuvitus: Virpi Talvitie

Kustannus: WSOY 2008

77 s.

Mistä: Kaupasta

Tähtiä: 5 / 5

Sanna Isto: Tinka ja Taika, noidanruohon salaisuus

Sanna Isto: Tinka ja Taika, noidanruohon salaisuus
Kuvitus: Julia Vuori
Kustannus: WSOY 2013
181 s.

Viime vuonna nautimme silloin 6-v tyttäreni kanssa Sanna Iston ensimmäisestä Tinka ja Taika tarinasta (WSOY 2011), ja tänä vuonna ilmestyi jatkoa tarinaan kirjassa Tinka ja Taika, noidanruohon salaisuus. Ensimmäinen, Arvid Lydecken -lastenkirjapalkinnolla palkittu kirja vetäisi meidät taikamaailmaansa siltä istumalta, ja vaikka tällä kertaa alkuun pääseminen kesti hieman kauemmin, oli tämäkin kirja jälleen koukuttava lukukokemus. Tällä kertaa kirja osui viiden tunnin automatkalle, emmekä hennoneet laskea sitä käsistämme, vaan se viihdytti meitä kolmisen tuntia (olimme aloittaneet jo aiemmin, ja kyllä, nyt ääneni on kuin variksella). Takapenkiltä 7-vuotias hoputti lukemaan eteenpäin, ja yhtä lailla kuuntelu viihdytti kuskiakin. 

Tässä tarinassa Tinka ja Taika jatkavat edellisessä kirjassa hoksaamiensa taikavoimien harjoittelua yhdessä mummonsa kanssa. Montonen (ilkeä tyyppi, joka haluaa varastaa mummon taika-arkun) on tietysti kuvioissa, tällä kertaa tuuman mittaiseksi taiottuna, samoin tyttöjen hassu ja herkkänahkainen Lilli-pehmolelu, joka saa vahingossa yllättäviä voimia. Juoni pääsee kunnolla vauhtiin hieman ennen kirjan puoltaväliä, kun tytöt löytävät rupikonnan, joka liimautuu kummasti heidän seuraansa. Tyttöjen vielä haparoiva taikataito tuo lisäjännitystä asioihin, ja puuttuupa peliin tyttöjen äitikin, joka on vannonut, ettei koskaan enää taio mitään. Nopeat käänteet takaavat yllätyksiä niin tytöille, Lillille kuin Montosellekin.  

Ihailen Iston huumorintaitoa, taitoa kirjoittaa siten että teksti naurattaa niin lasta kuin aikuistakin. Huumori piilee repliikeissä sekä mainioissa, sympaattisissa hahmoissa. Tytöillä on sopivasti omaa luonnetta ja mielipiteitä, ja erityisesti pidän mummosta. Itselläni kesti tällä kertaa hieman kauemmin päästä tarinaan mukaan, mutta kirjan loppupuolella Isto tuntuu pääsevän kirjoittamisen flowhon, tai ainakin me pääsimme lukemisen flowhon, ja suorastaan ahmimme rivejä. 7-vuotias nauroi erityisesti kohtauksille, joissa tytöt saivat Montosen hyppimään, matkimaan sammakkoa tai muuta suloisen harmitonta. Ison tekstikoon ansiosta kirja sopii hyvin myös itseluettavaksi - täydellinen kirja alaluokkien lukudiplomeihin tms. 

Julia Vuoren kuvitus on todella hyvä kirjaan. Sitä ei ole paljon mutta se sopii täydellisesti. 

Saa nähdä saammeko lukea vielä lisää Tinkan ja Taikan seikkailuja. Tällä kertaa tarina loppui tavalla, joka mahdollistaa sekä jatkumisen että loppumisen. Langanpätkiä jäi solmittavaksi, mutta toisaalta asiat ovat hyvin näinkin. 

Tinkasta ja Taikasta ovat kirjoittaneet myös Lumiomena, jossa Katjalla on jälleen ihana kuva kirjasta, sekä Sinisen linnan kirjaston Maria, joka pohtii mm. kirjan mahdollista jatkoa. 

Jos et ole vielä tutustunut Tinkaan ja Taikaan, suosittelen lämpimästi, mutta ehkä ensin ihanaa, ensimmäistä kirjaa - siten hahmoihinkin on helpompi tutustua. Kirjat sopivat noin viisivuotiaasta ylöspäin alaluokkalaisille.  

Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Näin tosi pahaa unta. Isi ja äiti oli semmoisessa laivahyttihotellissa, jossa oli tulipalo. Serkutkin oli siellä ja kaikki sukulaiset. Ajoin kolmipyörällä parkkipaikalla, jossa ei ollut parkkiviivoja. Joku nainen ampui päin hotellia. Ja sen miehellä oli pommi... 

- Älkää ampuko äitiä, isiä, serkkuja, tätejä ja setiä!

- Turpa kiinni tai ammutaan sinut! huusi nainen ja osoitti pyssyllä. Ajoin kolmipyörällä karkuun...

(Hotelli (4-v.)

Vain pahaa unta, Ville Tietäväisen ja hänen tyttärensä Ainon yhteistyönä syntynyt teos perustuu Ainon 3-6 -vuotiaana näkemiin painajaisiin. Isä ja tytär ovat yhdessä kuvittaneet unet, ja unien sisältö kerrotaan lyhyesti - juuri siten kuin unista kerrotaan, jos niistä saa enää kiinni valveilla ollessa. Unia kehystävät isän tekemät sarjakuvat tilanteista, joissa unia käsitellään, kun unet pelottavat ja kun niiden kanssa eletään hereillä. 

Vavahduttavaa teosta lukiessa mielen läpi risteilee monenlaisia ajatuksia: Mistä nämä pahat unet tulevat lapsille? Ovatko ne todella näin pahoja? Mistä lapset saavat tietää, mitä kaikkea maailmassa tapahtuu? Pommit, pyssyt, tulipalot. 

Meillä ei ole kotona telkkaria, joten meillä eivät näy uutisten kuvat katastrofeista, mutta tottakai meilläkin me vanhemmat puhumme niistä, vaikka yritämmekin välttää niitä lasten kuullen. Silti esimerkiksi Nairobi, meidän entinen ja toivottavasti vielä myös tuleva kotikaupunkimme ja sen ostoskeskusdraama olisi saattanut joutua lasten korviin. 

Vaikka eivät pelon aiheet tietenkään yksinomaan mediasta tai maailman katastrofeista tule. Osa Ainonkin painajaisista on ihmiselle ihan luontaisia pelkoja, kuten yksin jääminen tai läheisten menettäminen. Entä mielikuvituksen luomukset - pelottavat otukset, eläimet, örkit, mistä mielen syövereistä ne lapselle tulevat?

Oli unien lähde mikä hyvänsä, kirja onnistuu tavoittamaan katoavan unimaailman ja sen absurdiuden rehellisesti ja hämmästyttävän tarkasti. Lukijalle tulee mielikuva, ettei mitään jätetä pois, vaan näemme Ainon unet juuri yhtä järkyttävinä kuin ne lapselle olivat. Kuvitus on hurjaa, ja kirjan sirpalemainen toteutus korostaa unien hyppelehtivyyttä. En voi kuin ihastella, miten hyvin isä ja tytär ovat vanginneet unet kuviksi ja pieniksi tarinoiksi! Kirjassa näytetäänkin, miten Aino ei aluksi halunnut kertoa unistaan, mutta oppii pikkuhiljaa avatumaan niistä.

Aiheiden synkkyydestä huolimatta kirja ei missään nimessä ole synkkä, vaan yhtäaikaa järkyttävä ja ravisteleva, huvittava ja hihityttävä, helposti samaistuttava sekä koskettava. Vedet tulevat silmiin monessa kohdin. Ja on hirveän mielenkiintoista lukea, millaisia unia lapsilla voi olla. Kirjan jälkeen tekee mieli ottaa lapsi syliin ja kuunnella tarkasti, mikä kaikkea tämän päässä liikkuu, sillä melko varmaa on, että jos kuuntelee tarkasti, yllättyy aina.  

Juuri koulun aloittanut tyttäreni ennen kaikkea huvittui unien absurdeista käänteistä, mutta ei ole halunnut palata kirjaan muutaman lukukerran jälkeen. Ehkä siinä on vielä liikaa asioita, joita hän ei osaa käsitellä, tai sitten hän ei samaistu tarinoihin, kuka tietää. Toisaalta mm. Lumiomenan blogissa kirja kiehtoi lapsilukijaa kovasti. 

Kuvitusta on vaikea pukea yhdeksi sanaksi. Uudenlaista, ainutlaatuista lasten kuvakirjoissa, sarjakuvamaista. Isän ja tyttären yhteistyössä kahdenlainen taide yhdistyy tavalla, johon en ole törmännyt koskaan aiemmin lastenkirjoissa. Pidän kovasti siitä, miten lapsen ääni ja kädenjälki saa tilaa kirjassa. Kirjahan kuitenkin on myös lastenkirja. Uskon, että lasten kirjoittamat tai kuvittamat kuvatkirjat voisivat tuoda kenttään jotain aivan uutta ja virkistävää, ja ihailen sitä, miten Tietäväinen on kunnioittanut tyttärensä ja lasten maailmaa niin paljon, että on tehnyt siitä kirjan, ja on malttanut olla muuttamatta (ainakaan lukijalle näkyvästi) sitä mihinkään suuntaan. 

Kuvituksessa on mukana lähes huomaamattomasti myös unisymboliikan selityksiä, jotka voi jättää lukemattakin (ääneen). 

Kirjan sirpaleisuus voi nimittäin tehdä lukemisesta haastavaa - huomasin, että mummoni oli lähes mahdoton lukea kirjaa ääneen lapsenlapsenlapsilleen, sillä hän sekoitti unien symboliikkaa, otsikoita ja sarjakuvia sujuvasti keskenään, minkä vuoksi kuului jatkuvasti: "mummo, älä lue sitä!"

Lapsen suosikki on muuten seuraava painajainen:

Muurahaispesä (3-v.) 

Näin kamalaa unta. Isi istui vahingossa muurahaispesään. ... kolme kertaa!

Isi ei tajunnut, vaikka yritin huutaa.

Se puhui vaan puhelimessa! Onneksi ne oli mustia muurahaisia.

Suosittelen ehdottomasti tutustumaan yhdessä lapsen kanssa, mutta oikeastaan kirja on hyvin avartava ihan vain aikuisellekin! Lapselle kirja voi tarjota upean tavan lähestyä omia syvimpiä pelkojaan, joista ei ehkä osaa puhua kenellekään.

Vain pahaa unta on ollut esillä lukuisissa blogeissa (mm. Mari A:n kirjablogissa, Erjan lukupäiväkirjassa, Kirjainten virrassa), arvioissa ja haastatteluissa (mm. Lapsen Maailman lokakuun numerossa), ja kirjalla on oma facebook-sivusto. 

Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Kustannus: WSOY 2013

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär
Kuvitus: Ilon Wikland
Kustantaja: Wsoy 2009 (28. painos)
240 s.

Kesä ei ollut ikuinen, sen tiesi Birk ja sen tiesi Ronja. Mutta nyt he alkoivat elää niin kuin se olisi, ja pitivät jokaisen piinaavan talviajatuksen piilossa niin hyvin kuin kykenivät. Joka hetki, aamunsarastuksesta iltahämärään ja yöhön, he halusivat olla tietoisia kesästä ja imeä koko sen suloisuuden itseensä. Päivät saivat tulla ja mennä, he elivät kesän huumassa eivätkä suostuneet huolestumaan. Heillä oli vielä vähän aikaa. 

Tänä kesänä kesälomareissuamme Itä- ja Pohjois-Suomeen seurasivat erilaiset äänikirjat, mukaanlukien Astrid Lingrenin Ronja Ryövärintytär, ja se sai minut innostumaan bloggaamaan klassikosta. Vuosi sitten luimme kirjan yhdessä tuolloin 5-vuotiaan kanssa, nyt on ollut vuorossa äänikirja. Ritva Vepsän lukema tarina pelottomasta Ronjasta, Birk Borkanpojasta ja ryöväreistä, heidän elämästään Matiaksenlinnassa ja jännittävässä metsässä lumosivat ja kietoivat meidät otteeseensa niin herpaaantumattomasti, että auton pysähdyksetkin tuntuivat ikäviltä tauoilta kuunteluun. Ei väliä vaikka jalat olisivat olleet puoliksi halvaantuneet tuntikausien istumisesta...

Ronja elää yhdessä ryöväriruhtinas isänsä ja äitinsä kanssa Matiaksenmetsässä, ryövärilinnassa. Jo varhain hän oppii elämään linnaa ympäröivässä metsässä, varomaan ajattaria, harmaita männiäisiä ja Borkan ryöväreitä. Eräänä päivänä hän huomaa rotkon reunalla istumassa itsensä ikäisen pojan, ja jo tuolla kohtaamisella Ronja ja Birk solmivat välilleen siteen, ensin vastentahtoisesti mutta ajan myötä niin voimakkaan kuin olisivat sisaruksia. He pelastavat toinen toisensa milloin ajattarilta, milloin kakkiaisilta tai nälkäkuolemalta, ja kun Matias lopulta saa selville Ronjan ystävyydestä Birkin kanssa, lapset pakenevat isiensä verivihollisuutta Karhuluolaan. Paljon saa kuitenkin vielä tapahtua, ennen kuin viha Matiaksenmetsässä lopulta laantuu.

Ronja Ryövärintytär on tarina vahvasta ystävyydestä ja sisaruudesta, joka kestää mitä vain, sekä toisen auttamisesta. Se kertoo lapsen ja vanhempien siteistä ja tempoilusta niiden sisällä, itsenäistymisestä, menetyksistä ja ylpeydestä, oikeudenmukaisuudesta ja vanhojen riitojen unohtamisesta. Se on myös vahva kuvaus ihmisen ja luonnon suhteesta sekä luonnon kauneudesta ja jylhyydestä. Samalla se on eräs Lindgrenin vavahduttavimmista kirjoista, paikoin melkein liian surumielinen ja ahdistava. Silti jälkitunne on optimistinen. Kirjan luettuaan ei voi olla miettimättä, miten tärkeää on valita aina oma tiensä ja uskoa omiin arvoihinsa, kuten Ronja tekee, vaikka se välillä maksaa hänelle enemmän kuin sydän kestäisi. Kirja myös osoittaa, miten elämään kuuluu niin iloa kuin suruakin, mutta aina tulee kevät, yhtä varmasti kuin yön jälkeen koittaa aamu! Siitä kertoo Ronjan keväthuuto, hänen ehtymätön elämänhalunsa, joka nousee pintaan vaikka ympärillä tapahtuisi mitä, ja joka voittaa lopulta talven ja kuolemankin. 

Kirja on syvyydessään, jännittävyydessään ja moniulotteisuudessaan kertakaikkisen hieno kirja. Ilon Wiklandin mustavalkokuvitus on tärkeä osa tarinaa.

En ole ihan varma, milloin luin Ronja Ryövärintyttären ensimmäistä kertaa, varmaankin yli kymmenvuotiaana. Luulen, että olin innoissani metsän kuvailusta ja ”villistä Ronjasta”, jonka pelottomuutta ja neuvokkuutta ihailin. Muistan Ronjan takkutukan ja ystävyyden pojan kanssa. 

Sen sijaan en muistanut, miten tummasävyinen kirja paikoin on, suorastaan painostava. Tai miten koskettava on Matiaksen rakkaus Ronjaan ja sitten epätoivo tyttärensä käytöksestä. En muistanut kirjan draamaa ja voimaa, se sai minut sanattomaksi ja pohtimaan, onko vielä liian aikaista lukea kirja nyt eskari-ikäiselle. Vielä vuosi sitten saatoin ja hypinkin voimakkaimpien kohtauksien yli, mutta äänikirjassahan mitään ei voi paeta. Tunnelmat ja kohtaukset vyöryvät päälle vääjäämättä. Tyttäreni kuunteli hievahtamatta, ja alussa häntä pelottivat ajattarat ja Birkin putoaminen rotkoon, mutta sopivasti, ei liikaa. Ja kun katsoin häntä, mietin, miten hienoa onkaan, kun kuulee tai lukee ensimmäistä kertaa elämässään jotain suuren vaikutuksen tekevää teosta, kun maailma järkkyy hetkeksi tai kenties ikuisesti hieman paikoiltaan!

Näin Astrid Lindgren kertoo Ronjan synnystä:

"... kuljin kaupungilla ja kaipasin erämaata, halusin olla aarniometsässä - mutta sinne en päässyt. Silloin mielikuvitus tuli apuun."

Ja upean, kiehtovan aarniometsän Lindgren on totisesti luonut! Tukhoman Junibackenin Satujunassa on muuten kuvattu Ronja Ryövärintyttären maailmaa paljon, ja junassa istuva voi kuulla jopa Ronjan keväthuudon. Muutenkin Junibacken on ihana, ehdottomasti käymisen arvoinen paikka kaikille satujen ystäville!

Tähtiä: 5 / 5

Kolme iloista rosvoa -äänikirja (ja vähän teatteria)

Thorbjörn Egner: Kolme iloista rosvoa -äänikirja
Kustantaja: WSOY 2009
Lukija: Kauko Helovirta
Musiikki: Leena Hurri, laulu, ja Matti Wallenius, kitara

Kuvassa Kolme iloista rosvoa -kirjan kansi (WSOY 2009)

Yksi parhaista lastenkirjoista ja samalla myös oman lapsuuteni ihanimmista muistoista liittyy Thorbjörn Egnerin Kolmeen iloiseen rosvoon, Kasperiin, Jesperiin ja Joonataniin. En muista, luinko satua, jonka Egner kirjoitti vuonna 1957 ja joka ilmestyi suomeksi Aila Meriluodon suomentama vuonna 1972, mutta sen muistan - kuten niin moni muukin ikäiseni - miten kävin katsomassa sen teatterissa pienenä. Tänä vuonna Egnerin syntymästä on kulunut muuten 100 vuotta, joten juhlavuottakin vietetään!

Näistä syistä olen hamstrannut meille niin äänikirjan (WSOY 2009) kuin kirjankin (WSOY 2009) ja kävin tyttäreni kanssa katsomassa Kaupunginteatterissa viime keväänä Kolme iloista rosvoa. Teatterissa viimeinen esitys meni jo loppukeväällä, traileri esityksestä on vielä nähtävissä YouTubessa.

Näytös oli toki hyvä, tehtiinhän se Kaupunginteatterin arsenaalilla ja paneutumisella, ja lavasteet olivat hurmaavan nostalgiset. Oli mahtavaa nähdä omasta lapsuudesta tuttu näytelmä, ja se täyttikin monin tavoin odotukset! Mutta silti mietin, että etenkin puoliaikaan asti sirkusta ja meininkiä oli hieman liikaa, ja rauhallisempikin tahti olisi riittänyt. Mukana olevia hahmoja olisi voinut karsia muutaman, jotta rosvoille ja muille päähenkilöille olisi jäänyt vielä enemmän tilaa. Ihmettelin myös, miksi laulujen tempo oli niin nopea. Paikoin esitys oli kuitenkin loistava, ja se täytti myös lapsikatsojan odotukset.

Lapsikatsojalla nimittäin oli huimasti odotuksia ja perhosia vatsassa! Ennen näytelmää olimme kuunnelleet tarinan äänikirjaa AINA autossa istuessamme vajaan vuoden ajan. Ja tuleehan niitä kertoja vajaassa vuodessa, huh! Lopputuloksena varmaankin sadoista kuuntelukerroista minäkin olen oppinut melkein joka ikisen laulun ja kohdan niin hyvin ulkoa, että kun nyt luen kirjaa, minulle tulee hassuja hetkiä, että tiedän selkärangasta, mikä sana seuraa nykyistä ja osaan jäljitellä lukija Kauko Helovirran äänenpainoja ja -sävyjä tarkasti. Parhaita kohtia lapsen mielestä - tulipaloa, Topiaan syntymäpäiviä, eläköön-laulua - on kuunneltu loputtomasti.

Kaikki kunnia Kauko Helovirralle, hän lukee äänikirjan loistavasti. Hänen ansiostaan kuuntelu on ollut miellyttävää, ei yhtään ärsyttävää. Musiikista huolehtivat Leena Hurri (laulu) ja Matti Wallenius (kitara), ja musiikki on kaikin tavoin hyvää, mutta silti: laulujen yli olisi kyllä jo tehnyt jo mieli hyppiä, Helovirran lukeman tekstin yli ei koskaan. Mikään ei ärsytä, kaikki on kohdallaan. Hahmot ovat sympaattisia, ääni on pehmeä ja rauhoittavan matala, ja nappaa silti huomion. Etenkin Kasperin, Sohvi-neidin, vanha Topiaan ja poliisimestari Paavalin ääniroolit ovat todella mainioita.

Äänikirja on hirveän herkkä asia. Minua ärsyttää helposti kovin moni asia: liian yksitoikkoinen ääni, naislukijan liian korkea ääni, pilkuttomuus lukiessa, tarinan henkilöiden liian samantapainen puhetapa... Joskus alussa lupaavalta vaikuttava alkaa ärsyttää melko pian. Ja äänikirja tuntuu olevan kovin henkilökohtainen asia, sillä miten muuten voisi selittää, miksi toista ärsyttävät lukijat, jotka toiselle ovat klassikkoja.

Kauko Helovirran Kolme iloista rosvoa on minulle selkeästi yksi parhaista äänikirjoista, joita olen kuunnellut. Ja Thorbjörn Egnerin vuonna 1957 kirjoittama kirja yksi sympaattisimmista lastenkirjoista joita tiedän.


Mutta miten tyttäreni on jaksanut kuunnella tarinaa niin loputtoman paljon? Näin hän perustelee asiaa:

Mä tykkään tästä, koska tämä on välillä kiva ja välillä jännä.

Paras kohta on se, kun syttyy tulipalo. Ja Topiaksen synttärit.
Ja toiseksi paras kohta on se, kun ne rosvot varastaa raitiovaunun ja syö leivokset.

Paras laulu on se, missä poliisimestarin vaimo laulaa vankilassa oleville rosvoille.

Kivoimmat ihmiset ovat pikku Kamomilla sekä vanha Topias, koska se on niin kiltti ja viisas. Myös leijona on tosi kiva, kun se on niin kiltti.

Rosvoista ja Sohvi-tädistä en tykkää niin paljon, kun Sohvi-neiti on niin topakka ja rosvot varastavat. Mutta kun ne varastaa Sohvi-neidin, se on kiva.

Parasta teatterissa oli se kohta, kun Kasper hyppäsi leijonan laatikon päälle, missä se nukkui.

----

Etelä-Norjassa on muuten Kardemumman kaupunki, jossa olisi mielenkiintoista käydä. Mikäli ymmärrän norjankielisen tekstin oikein, pikku kaupungissa on 33 taloa, ja siellä voi myös yöpyä. Olisiko yksi yöpymispaikoista poliisimestari Paavalin talon yhteydessä oleva selli??

Mitä sinä pidät Kolmesta iloisesta rosvosta? 

Sari Airola: Lentävät syntymäpäivät minareettimaassa

Sari Airola: Lentävät syntymäpäivät minareettimaassa

Kustantaja: WSOY 2012

32 s.

Kaverukset tömähtävät mattoineen keskelle vilkasta aukiota. – Olenko minä ehjä? Pampula kysyy vapisten. Se on peittänyt silmät pitkillä korvillaan.
Aslan nostaa Pampulan korvat hellästi pystyyn, ja käärii sitten maton rullalle.
- Tervetuloa Turkkiin, Pampula!
Ja mitä Pampula näkee! Kirjavia mattovuoria. Ja vuorten päällä venytteleviä kissoja. Ei yhtä ainutta pupua missään!
Pampulan herkkä nenä värähtää. Hajut ja tuoksut leijuvat yhtenä mylläkkänä ilmassa eikä niissä ole mitään tuttua.
Äänet ovat ihan uusia nekin. Ja niitä on paljon!

Sari Airolan uusi lastenkirja Lentävät syntymäpäivät minareettimaassa (WSOY 2012) on aistimuksellinen matka värikkääseen Turkkiin, jossa tuntemattomat sanat leijuvat ilmassa, uudet tuoksut kutkuttavat nenää eikä missään näy ensi näkemältä mitään tuttua! Pampula-pupu on joutunut matkalle melkein vahingossa, Aslan-kissan tempaamana taikamatolla lentäen. Aslanin siskolla on Turkissa syntymäpäivät, ja sinne kaverusten matka vie.

Airola kuvaa ilmeikkäästi niin sanoin kuin kuvinkin kulttuurishokkia sekä vierauden ja ärtymyksenkin tunnetta, mikä uuteen kulttuuriin astujan, etenkin nälkäisen sellaisen, helposti valtaa. Pikku hiljaa uuden paikan ja matkailun viehätys saa Pampulankin kuitenkin valtaansa, ja kun he vielä viettävät hauskat syntymäpäivät, Pampulan valtaa riehakas juhlamieli. Matkustelu on hurjan jännittävää, ja seikkailu antaa uusia kokemuksia! Kotiin palatessaan Pampula tuntee olevansa kuin toinen pupu, rohkea ja reipas seikkailija.

Kirjan teemoja ovat monikulttuurisuuden ja erilaisuuden ohella ystävyys, arkuus ja rohkaistuminen sekä omien pelkojen voittaminen. Alun arasta ja vastentahtoisesta Pampulasta sukeutuu matkan myötä reipas pupu, joka huomaa pitävänsä seikkailuista ja kannustavansa jopa muitakin samaan. Tällaisenaan kirja tarjoaa mainion peilauspinnan ujolle ja aralle lapselle, sillä Turkin asemasta Pampula voisi olla missä vain uudessa tilanteessa. Ja lapsilukijan ohella yhtä lailla aikuislukija saa kannustusta ja muistutuksen siitä huikeasta, onnellisesta fiiliksestä, joka palkitsee omalta mukavuusalueeltaan poistujan ja uusiin kokemuksiin heittäytyjän.

Sivuilla on pääosassa runsas, värikylläinen kuvitus ja ilmeikkäät eläinhahmot. Etenkin Pampula-pupun ilmeet kuvaavat mainiolla tavalla uuteen ja vieraaseen temmatun arkuutta ja ujoutta. Turkissa koskaan käymättömällekin kirja välittää oivallisesti maan tunnelmaa, muotoja ja värejä, kauniita ornamentteja ja kuvioita, joiden maailmaan on hauska uppoutua nojatuolimatkalle. Erityisen kekseliäästi on kuvitettu turkinkieliset puhekuplat, jotka ovat vieraiden sanojen ohella täynnä vieraita muotoja ja elementtejä.

Autenttisuutta lisää se, että kuvittaja-kirjailija Sari Airola on asunut vuosia Istanbulissa ja Hong Kongissa. 

Hypystä tuntemattomaan maahan kertoo myös Jukka Laajarinteen Elina vieraalla maalla  (WSOY 2008).

Päivitetty 19.6.2012

Benjamin Chaud: Hei hei, Luppis

Benjamin Chaud: Hei hei, Luppis (orig. Adieu Chaussette)
Suomennos: Mikael Ahlström
Kustantaja: WSOY 2011
40 s.

Minun pehmopupuni nimi on Luppis. ... Täytyy sanoa, että leikkikaverina se on aika surkea. Surkea jalkapallossa ja surkea tappelemaan, eikä se oikein ikinä ole ymmärtänyt, mitä eroa on cowboylla ja intiaanilla. Nyt vain on niin, että minä en voi enää pitää pupua parhaana kaverinani. En ole enää mikään vauva.
Olen siis päättänyt hankkiutua siitä eroon. 

Näin virkistävästi ja päättäväisesti alkaa Benjamin Chaudin Hei hei, Luppis. Ihastuin ensi vilkaisulta kirjan ideaan - poika haluaa päästä eroon pehmolelustaan, koska hän tarvitsee oikeitakin kavereita, ja yrittää hylätä paksun, leppoisan pehmopupunsa metsään. No, eihän se ihan niin helppoa ole, kuten tietää jokainen, joka on joskus rakastanut pehmolelua oikein kovasti.

Kuvittelin mielessäni, miten 2,5-vuotias poikani, joka raahaa pehmoleluaan joka paikkaan, eläytyisi tarinaan. Mutta eihän sekään ihan niin mennyt. Tarina meni yli käsityskyvyn. Kirja sopineekin paremmin 4-5-vuotiaille, sillä metsä on kuvattu välillä melko uhkaavana ja pojan tunteita kuvataan vahvasti. Ne ailahtelevat kyllästymisestä huoleen ja hätääntymisestä pelkoon.

Ajatushan on vinkeä - sitoa pehmopupu puuhun ja juosta pois. Hylkäämisen hetki jätetään lyhyeksi, vajaan sivun mittaiseksi, ennen kuin katumus valtaa mielen, mutta yhtä kaikki lukijan mielessä herätellään kysymystä siitä, saako niin tehdä? Pehmopupua voi verrata niin eläimiin - siltähän se näyttää nököttäessään avuttomana, puuhun kiinni sidottuna  - kuin uskolliseen ystäväänkin. Tietenkään kumpaakaan ei saa sitoa puuhun ja hylätä yksin, ja tästä saakin hedelmällistä juteltavaa. Mutta silti - Luppis on kuitenkin vain pehmolelu. Ja pojan ajatus on kaunis: kanit tykkäävät elellä villinä luonnossa, siellä niillä on parempi. Oikeastaan asian kaksijakoisuus tekee kirjasta kovin mielenkiintoisen.

Vaikka kokonaisuus on moni tavoin hyvä, jokin siinä vähän häiritsee. En saa kuitenkaan kiinni, mikä. Onko aihetta lähestytty liian sarkastisesti ja aikuisen silmin? Vai häiritseekö minua sittenkin itse tarina? Joka tapauksessa pidän lopusta - se on onnellinen ja onneksi myös aavistuksen yllättävä. Ja hiukan epäselvä, sillä leikki ja todellisuus kietoutuvat jännästi yhteen.

Chaudin kuvitus on veikeää, melko humoristista, ja Luppiksen korvat viuhtovat milloin mihinkin suuntaan. Mikael Ahlströmin suomennos pelastaa kirjan monin paikoin:

Sanon sille, että alahan laputtaa, Luppis, olet vapaa, mutta se ei liikahdakaan. Se katselee minua pikkuruisilla prinsessansilmillään ja yrittää saada minut heltymään. Sen tempun se tekee joka kerta, kun se haluaa, että minä hoivaan sitä. 

Kirjan koko on muuten haastava. Korkeutta piisaa sen verran, ettei se tahdo mahtua hyllyyn.

Tähtiä 2 / 5

Syksyllä 2011 ilmestynyttä Hei hei, Luppista on pohdiskeltu ainakin blogeissa Hyllyjen uumenista nuorille ja naperoille ja Lastenkirjahylly.

Tinkan ja Taikan taikuutta

Sanna Isto: Tinka ja Taika
Kuvitus: Julia Vuori
Kustantaja: Wsoy 2011
176 s.

Sanna Iston esikoisromaani Tinka ja Taika on satumainen, mukaansatempaava romaani täynnä taikapölyä. Sellainen, ettei sitä kovin helposti tee mieli laskea käsistään ennenkuin viimeinenkin sana on luettu. Siinä on samaa tunnelmaa kuin Harry Potterissa, Maija Poppasessa, Onnelissa ja Annelissa ja vieläpä Heinähatussa ja Vilttitossussakin, mutta luo kuitenkin ihan omannäköisensä miljöön suomalaiseen omakotitaloon ja sen puutarhaan. Julia Vuoren kuvitus on kaunista ja elävää ja jättää mukavasti tilaa lukijan mielikuvitukselle. Tai(k)turimainen romaani palkittiinkin tänä vuonna lastenkirjallisuuden Arvid Lydecken -palkinnolla.

Romaani kertoo kahdesta siskoksesta, Tinkasta ja Taikasta, jotka viettävät kesälomaa ja odottavat kylään salaperäistä mummoa, jonka ovat tavanneet viimeksi vauvaiässä. Äiti on omituisen hermostunut ja isä kertoo jatkuvasti, miten viimeksi mummon kyläillessä sattui outo tuulenpuuska, joka pelasti Tinkan tipahtamasta ullakon ikkunasta. Tytöt alkavat epäillä - mitä salaisuuksia mummoon oikein liittyy? Entä mikä on tuon mummon mukana saapuvan välillä valtavan painavan ja välillä höyhenenkevyen matka-arkun salaisuus? Ja miten oikeastaan äitikin loihtii herkullisia kakkuja aina suljettujen ovien takana, tai saa puutarhansa kukoistamaan yhdessä yössä?

Taika veti syvään henkeä. "Usko nyt, Tinka, minä vain pelleilin. Ei mummo ole mikään noita, vaan ihan tavallinen mummo vain. Älä nyt takerru siihen juttuun -"
"Entä se taikasauva!"
"Mikä?"
"Hiuksissa! Se kummallinen puikko!"
"Äh!" Taika sanoi ja huitaisi. "Anna olla!"

Sitten kuvaan ilmestyy omituinen, lipevä Montonen, joka saapuu paikalle aina kun isä ja äiti eivät ole kotona. Pehmohevonen Lilli saa tärkeän roolin, ja matka-arkku paljastuu juuri niin kiinnostavaksi kuin tytöt epäilivätkin. Taikapölyä on totisesti kaikkialla, ja tytöillä on edessään huikea seikkailu, jonka päättyessä kaikki on aivan toisin!

Isto rakentaa tarinansa sopivalla määrällä dialogia ja hauskoin, yllättävin juonenkääntein niin, että 176 sivua kuluu kuin huomaamatta. Henkilöhahmot ovat onnistuneita ja jalat maassa oleva isä hellyttävän pihalla perheensä voimakkaiden naisten keskellä. Vai onko sittenkään? Miljöössä on paljon tuttua, jonka mielikuvitus loihtii vaivatta eläväksi. Isto ymppääkin taikuuden taitavasti täysin tuttuun ympäristöön, ja se lienee osa kirjan viehätystä. On myös helppo samaistua niin äidin ja tyttärien kuin äidin ja mummonkin suhteeseen. Tunnelma kirjassa on kauttaaltaan kevyen kesäinen ja kupliva. Pinnan alla kuplii paitsi taikuus, myös epäilemättä kirjoittamisen ilo ja vaivattomuus. Lukijalle se välittyy raikkaasta, helppolukuisesta kielestä.  

Sain vinkin Tinkasta ja Taikasta ystäväni Lumiomenan blogista, ja totta joka sana! Kirja ei pettänyt, vaan nautimme koko perhe sen lukemisesta. Kun viimeinen lause oli luettu, 6-vuotias tyttäreni sanoi: Luetaan uudestaan! Suosittelenkin kirjaa kaikille 5-vuotiaista itse lukeville alakoululaisille, ja rohkenin jopa suositella tätä opettajaystävälleni koulun lukudiplomiin! Meille tämä oli paras lastenkirja pitkään aikaan, ja on helppo uskoa, ettei yhtä kiehtovaa tule ihan heti vastaan.

Tähtiä ehdottomasti 5 / 5 !

Muokattu 27.4.2012