Kuvitus: Rydyard Kipling
Kustannus: Art House 2013
213 s.
Lyhyesti: Hassuja ja ajattomia tarinoita siitä, miten eläimet saivat nykyisen muotonsa ja miten mm. aakkoset syntyivät. Kertomuksissa on melkoisesti ronskiutta, huumoria ja oivallista kieltä!
Viime aikoina olemme viihtyneet - jo aika pitkään - lasten kanssa Rudyard Kiplingin Alkutarinoiden parissa. Kirjasta on tullut kuin joku tuttu ja vanha hansikas, jonka pariin palaamme aina tauon jälkeen, kun olemme välissä ahmineet jotain muuta.
Miten Leopardi sai täplänsä ja Etiopialainen ihonvärinsä, Kameli kyttyränsä, Sarvikuono raapiutuneen ja roikkuvan nahkansa tai Norsu kärsänsä? Ja itselleni erityisen kiinnostavaa (koska eläintarinoita olen lukenut Afrikkaan liittyen paljonkin) miten syntyivät ensimmäinen kirje ja aakkoset?
Kannen kuva paljastaa jotain krokotiilin ja norsun kohtaamisesta ja samalla kirjan tyylistä: ronskiutta ja suorasukaisia kohtaamisia, ei aina kovin helliä, mutta sellaistahan luonto on.
Onko tarinoissa viisautta tai opetuksia? On varmaan, paljonkin, mutta eivät ne ensimmäisinä mieleen jää. Pikemminkin luonnehtisin niitä hassuiksi ja ajattomiksi tarinoiksi, jotka sopivat joka puolelle maailmaa. Alkuperäinen nimi "Just So Stories" kuvastaa niitä hyvin.
Huumori kuplii pinnan alla ja tulee esimerkiksi kirjailijan erikoisesta tavasta toistaa joka kerta nimen jälkeen pitkä määritelmä ja kursivoida joka kerta eri sana, kuten:
"Muukalainen (ja hän oli kotoisin Tewarasta)"niin että lukija alkaa pakonomaisesti miettiä, mikä se Tewara oikein on, vaikkei se tarinan kannalta sitten olekaan yhtään mitenkään merkityksellinen.
Hassuus tulee myös olentojen oudosta tavasta puhua ja kielen mutkikkuudesta, sekä kirjailijan tavasta puhua suoraan lukijalle, "oi pieni ystävä", mikä tekee ääneen lukemisesta lapsille eloisampaa.
Silloin Kaksivärinen-Pyton-Kallio-Käärme tuli alas rantaäyräältä ja kietoutui kaksoissolmuun Norsunlapsen ympärille ja sanoi:
- Harkitsematon ja kokematon matkalainen, meidän tulee nyt vakavasti antautua pieneen korkeajännitykseen, sillä ellemme niin tee, käsitykseni on, että tuo itsepotkuroiva sotalaiva, jonka yläkansi on panssaroitu (ja tällä, oi pieni ystävä, se tarkoitti Krokotiilia), lopullisesti turmelee sinun tulevan urasi.
Tällä tavoin kaikki Kaksiväriset-Pyton-Kallio-Käärmeet aina puhuvat.
Tarinat ilmestyivät jo vuonna 1902, eli jonkin verran on hiekkaa valunut tiimalasissa niiden ilmestymisen jälkeen, mutta sata vuotta on kyllä mitätön aika ajattomien tarinoiden rinnalla.
Jaakko Anhavan suomennos on mainio. Todella kekseliästä, monipuolista kieltä, mikä pääsee ääneenluettuna ehdottomasti oikeuksiinsa.
Tämä sai Pantterin ja Etiopialaisen ymmälleen, mutta ne läksivät etsimään alkuperäistä kasvikuntaa, ja monen monituisen päivän perästä ne äkisti näkivät suuren, korkean, uljaan metsän, joka oli täynnä puunrunkoja ja niitten seassa kerrassaan täplikkäitä ja laikukkaita ja läikikkäitä ja läiskikkäitä ja läikähteleviä ja häilähteleviä ja heilahtelevia ja ristiin heittyviä varjoja. (Sano se nopeasti ääneen, niin huomaat, kuinka tavattoman varjoinen se metsä olikaan.)(Ainoastaan neekeri-sana suomennoksessa saa ärtymään, kts. alas. *)
Entäs R. Kiplingin alkuperäisetkuvitukset sitten? Kuten tekstikin, vähän hassuja nekin, ehdottomasti ainutlaatuisia, täynnä sivutarinoita pienissä yksityiskohdissa, joita jaksaa parhaimmillaan tuijottaa pitkään.
Hassuja ovat myös pitkät, sivun mittaiset kuvatekstit, joista etenkin 8-vuotias piti. Itse tarinan ääneenlukemista ne kuitenkin hieman häiritsivät, sillä ne vievät fokuksen tarinasta.
Ylipäänsä Kipling rikkoo kerronta- ja kuvitustyylillään niin monessa sitä, mihin olemme tottuneet, että se on silmiinpistävää. Virkistävää myös.
Alkutarinoiden edellinen suomennos on 1950-luvulta. On upeaa, että vanhoista klassikoista tulee uusia suomennoksia ja uusia painoksia. Tässä on uutena mukana alkuperäinen kuvitus ja runot.
Alkutarinoita on luettu ja niistä mielenkiintoisesti kirjoitettu myös blogeissa Kirjojen keskellä ja Sinisen linnan kirjasto.
Ja kuten Sinisen linnan kirjastossa toivotaan, alkusanat ja taustat kirjan synnystä ja suomentamisestakin olisivat olleet kiinnostavia. R. Kipling muuten sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1907.
Onko Rudyard Kiplingin Viidakkokirja (1894, 1895) teille tuttu? Kaivoin sen piharoskiksesta vuosia sitten ja avasin hiljattain ekaa kertaa, kun kuopus halusi kuulla sitä. Mutta ei me päästy kovin pitkälle. Silti halu lukea se jäi. Myöhemmin.
*) Niin, ja siitä neekeri-sanasta. Ei nyt enää sitä sanaa. Tästä voisi kirjoittaa niin paljon. Mielessä on hyvin Ruotsissa syksyllä käyty kekustelu neekeri-sanan poistamisesta Peppi Pitkätossu-elokuvasta. Minusta sen vaan voisi jättää pois, liikaa painolastia ja ikävää kaikua. Vaikka mustaa ihoa kivasti tarinassa ihaillaankin!
Kuvitus: Rydyard Kipling
Kustannus: Art House 2013
213 s.
Mistä: Arvostelukappale
