Jännittävä ja ilahduttava esikoinen

Mariel Pietarinen: Saariston suolaiset kyyneleet
Kustannus: Kvaliti 2014
288 s.
Lyhyesti: Jännittävä ja mukaansa tempaava esikoisteos menneisyyden mysteeristä, hevosista ja pienen saaren yhteisöstä. Kirja aloittaa uuden nuortensarjan Kavionjälkiä sydämessä. Ehkä ala- ja yläkoulun vaihteeseen.

Syvä hiljaisuus laskeutui metsään. Linda seisoi yhä jähmettyneenä paikoillaan. Hän oli niin häkeltynyt, ettei päässä kulkenut hetkeen ajatustakaan. Painostavan hiljaisuuden rikkoi takaa kuuluva ääni: Kilahdus. Ääni kiiri sähköimpulssin lailla läpi koko Lindan kehon ja sai vatsan kääntymään ympäri. Tuon äänen hän tunnistaisi missä tahansa. Juuri tuolta kuulosti, kun kengitetty kavio kopsahti jotakin kovaa vasten. Lindan sydän alkoi hakata. Hitaasti hän kääntyi ympäri. 

Linda on 13-vuotias turkulaistyttö, jonka vanhemmat raahaavat mukanaan voittamalleen lomalle pieneen saareen. Haluton Linda olisi paljon mielummin kotona rakkaan hevosensa sekä parhaan ystävänsä kanssa, mutta vaihtoehtoja ei oikein ole. Saari osoittautuu kuitenkin mielenkiintoisemmaksi kuin Linda on osannut kuvitellakaan, niin asukkaiden kuin siellä tapahtuneiden sattumustenkin suhteen.  Miksei saarella saa puhua hevosista, ja kuka on se tyttö, jota kaikki sanovat Lindan muistuttavan?

Luokanopettaja Mariel Pietarisen esikoisteos Saariston suolaiset kyyneleet on rakennettu hyvistä aineksista: murrosiästä ja tylsästä lomasta vanhempien kanssa, pienen saariyhteisön kuvailusta ja sen menneisyyden vaietuista mysteereistä, sekä saarella asuvasta samanikäisestä pojasta. Näistä syntyy eheä, mielenkiinnon loppuun asti yllä pitävä aavemainen jännitystarina, joka on juuri hyvällä tavalla jännittävä: sen jälkeen uskoo yhä ihmisten hyvyyteen ja tahattomiin onnettomuuksiin. Itse hotkaisin kirjan melkein yhdessä illassa, ja superherkkänä kirja sai kutkuttavasti kuulostelemaan ääniä makuuhuoneen ulkopuolelta.

Pietarinen on mukaansa tempaavimmillaan jännityksestä latautuneiden hetkien kuvaajana, mutta kirjassa on paljon muutakin: saari, joka on miljöönä onnistuneen eksoottinen (mietin kauan, missä maassa ylipäänsä ollaan), hevoset ja päähenkilö Lindan hevoshulluus, saarella asuvat sisarukset Joonatan ja Susanne, sekä rakastumisen huuma, joka säilyy muuttumattomana ajasta toiseen. Vaikka hevosteema on vahva, on hyvä, etteivät hevoset ole juonen keskiössä, joten niistä mitään tietämätönkin voi uppoutua kirjaan yhtä lailla.

Kaikkinensa kirjassa on nuorille sopivaa helppoutta, mikä sai muistelemaan Etsiväkaksosia tai Kolmea etsivää, joita ahmin nuorena. Yliluonnollisen ja toden yhdistäminen tuo mieleen myös Finlandia Junior -ehdokkaana olleen Saku Heinäsen Zaidan ja lumienkelin. Jotain houkuttavaa siinä on, että toden rajoja venytetään ja yliluonnollisena pidetty onkin jollekulle totta. Parhaiten kirja voisi toimia ylä- ja alakoulun vaihteessa?

Kirjaan on tulossa jatkoa, ja se on varmasti onnistunut päätös, sillä sen verran paljon kirja jättää mahdollisuuksia ja langanpäitä. Itse jään mielenkiinnolla odottelemaan toista osaa.

Mariel Pietarinen: Saariston suolaiset kyyneleet
Kustannus: Kvaliti 2014
Mistä: Arvostelukappale

Esiintymispelosta: Ypöyksin näyttämöllä

Ulf Nilsson: Ypöyksin näyttämöllä (orig. Ensam mullvad på en scen)
Kuvitus: Eva Eriksson
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2012
Lyhyesti: Pienen pojan esiintymispelosta kertova kuvakirja. Pikkuveljen ihailu ja rohkaisu auttaa isoveljeä pääsemään esiintymispelosta yli, ja tämä huomaa esiintymisen olevan oikeastaan tosi hauskaa!

Illalla en saanut unta. Yksin näyttämöllä. Pitää puhua KOVAA. Koko sali täynnä vanhempia. Pelkkä ajatuskin oli niin kamala, että kädet alkoivat hikoilla. Entä jos en muistaisikaan, mitä minun piti sanoa? Siitä tulisi täysi fiasko!

Isoveli rakastaa laulaa ja esiintyä pikkuveljelleen, mutta kun koulussa tulee kevätjuhlan aika ja hänen pitäisi esiintyä oikealla lavalla, valonheitinten loisteessa - apua mikä painajainen! Hänen roolinaan on sanoa esityksen päätössanat. Yöllä hän näkee painajaista, jossa mörkö syö hänet näyttämöllä, ja aamulla kädet tärisevät pelosta. Kun esitys on käynnissä ja isoveljen vuoro lähestyy, hän istuukin naulakossa, piilossa ja surkeana takkien takana. Onneksi pikkuveli tulee hakemaan häntä! Ja lavalla isoveli sitten huomaa, ettei esiintyminen olekaan oikeasti kovin jännittävää - päinvastoin, se on tosi hauskaa!

Ruotsalainen tekijäkaksikko Ulf Nilsson ja Eva Eriksson ovat tehneet puhuttelevan, aiheeltaan erittäin tärkeän kuvakirjan esiintymispelosta, jännittämisestä ja ujoudesta, omien pelkojen voittamisesta sekä sisarussuhteen voimasta. Mitä voi tehdä jos esiintyminen jännittää aivan hirveästi, niin että kädet tärisevät? Aikuisten puhe katsomaan tulemisesta vain pahentaa tilannetta. Tässä kirjassa tilanne raukeaa sisarusten välisen huumorin ja toiseen uskomisen avulla.

Esiintymisjännitys on niin ikävä tunne, että on helppo muistaa kehokokemuksen kautta miltä se tuntuu, miten kädet hikoavat, sydän hakkaa kurkussa asti eikä ilma tunnu riittävän. Tunne on hirveän voimakas, kaikennielevä - ja yleinen. Kuten isoveli naulakossa miettii, on surullista jäädä pois jostain jos ei uskalla. Oma pelkuruus suututtaa, mutta keinoja sen taltuttamiseksi ei ole helppo löytää. Jännityksen kanssa ei ole hyvä elää. Siksi siitä kannattaa oppia vapautumaan niin, ettei se rajoita elämää. Mutta miten?

No, ainakin tämä kirja antaa helpottavan ja voimaannuttavan kokemuksen esiintymisjännityksestä selviytymiseen ja onnistumiseen. Kirja kertoo, että jos tuokin pystyi, minäkin voin pystyä. Enkä vain pystyä, vaan voin jopa nauttia siitä!

Jännitystä voi purkaa myös kuulostelemalla omaa oloaan. Jos on ihan krampissa, mielessä kaikki on sekavaa ja epäselvää. Vyyhtiä voi purkaa tutkimalla, missä kohdin kehoa jännitys tuntuu fyysisesti ja miten? Voisiko tuohon kohtaan hengittää vähän rentoutta ja pehmeyttä? Tästä seuraa usein mielen rauhoittuminen, ja ajatukset selkenevät. Olen myös kuullut mielikuvan onnistumisesta auttavan. Jos näkee itsensä tilanteessa itsevarmana ja onnellisena, epäluottamus itseä kohtaan voi hälvetä.

Onko sinulla hyviä vinkkejä (esiintymis)jännityksen purkamiseen ja helpottamiseen?

Muuten, jos jännittää, alla oleva kuva voi olla se tavoitekuva jonka pitää mielessä. :)

Ulf Nilsson: Ypöyksin näyttämöllä (orig. Ensam mullvad på en scen)
Kuvitus: Eva Eriksson
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2012
Kiitos kustantajalle.

Christy Burne: Takeshitan kintereillä I & II

Christy Burne: Takeshitan kintereillä I & II
Kuvitus: Siku
Aurinko Kustannus 2012 & 2013
Suomennos: Maarit Varpu
Lyhyesti: Japanilaisesta kansantarustosta ammentavan trilogian kaksi ensimmäistä osaa, joissa noin 12-vuotias japanilaistyttö Miku joutuu taistelemaan henkiolentoja vastaan suojellakseen perhettään ja luokkatovereitaan. Mukaansatempaavia ja jännittäviä kirjoja, jotka sopinevat yli 10-vuotialle (tutustu ensin!).

Kirkuna viilsi aivojani kuin katana-miekka lävistäen kauhua minuun. Minä väistelin, kumartelin ja juoksin syöksähdellen pulpettien välissä ja yritin päästä ovelle. Mutta Okudan pää pysyi minun ja vapauden välissä, hyökkäillen edestakaisin kuin musta ja nälkäinen haukka. Hänen päätön ruumiinsa vain seisoi luokassa liikkumatta ja odottaen, hievahtamatta kuin patsas.
"Anna lapsi minulle", pää kirkui. "Anna minulle lapsi!"

En ole pitkään aikaan lukenut mitään nuorten jännitys-/fantasiakirjoja, joten tunnen vähän kuin kepsuttelisin heikoilla jäillä aiheen kanssa, mutta täytyyhän näistä kirjoista kirjoittaa, sen verran ahnaasti hotkaisin ne läpi. Christy Burnen trilogian kaksi ensimmäisestä osaa, Takeshitan kintereillä I ja Sirppipyörre, Takeshitan kintereillä II tempaisevat lukijan mukaansa japanilaisen kansantaruston henkimaailmaan, eivätkä hevillä hellitä otettaan ennen kuin viimeinenkin sivu on käännetty esiin.

Miku on noin 12-vuotias tyttö, joka on muuttanut perheineen Japanista Englantiin hänen rakkaan isoäitinsä kuoltua. Isoäiti, Baba, oli nainen, joka tiesi kaiken japanilaisista hengistä, ja ehti kertoa Mikulle monta salaisuutta niiden nujertamiseksi ennen kuolemaansa. Eräänä päivänä Mikun kotiovelle koputetaan, mutta oven takana ei ole ketään. Vain kylmä pakkasilma sujahtaa sisään. Sen jälkeen pikkuveli sairastuu, ja Mikun täyttää levoton aavistus. Kun hänen luokkaansa ilmestyy outo sijainen, jonka kaulassa on punainen jälki, Miku tietää: Nukekubi on tullut vainoamaan hänen perhettään. Tämä pelottava henki näyttää ihmiseltä, mutta yöllä sen pää irtoaa ruumiista ja se jahtaa ihmisiä.

Siitä käynnistyy jännittävä seikkailu, jossa Miku ja tämän paras ystävä asettuvat vastustamaan henkiä. Toisessa kirjassa Nukekubin rinnalle astuu useita muita, joilla on kaikilla omanlaisiaan voimia: Kama itachit ovat hirvittäviä sirrpinäätiä, jotka viipaloivat kaikkea mikä tielle osuu. Satorit osaavat lukevat ajatuksesi, ja niistä pääsee vain tyhjentämällä mielensä. Suna-kake-babat ovat yrmeitä vanhoja rouvia, jotka elävät puiden latvoissa ja huvittelevat sirottelemalle santaa ihmisten päälle.

Kaikki vieraat kulttuurit ovat kiinnostavia, mutta Japani on minusta erityisen kiehtova. Olen lukenut kaikki Rei Shimurat, ihastelen kimonoita ja kanji-merkkejä sekä himoitsen sushia. Studio Ghiblin lastenelokuvat Totorosta ja muista ovat hienoja, ja tapaamani japanilaiset ovat hymyileviä, kohteliaita ja arvostavat Marimekkoa. Miten voisi olla pitämättä Japanista! Siksi olikin mielenkiintoista tarttua kirjoihin, jossa on japanilainen päähenkilö ja joiden aihepiirinä on maan kansantaruston henget.

Aluksi aloin lukea kirjoja 7-vuotiaan tyttäreni kanssa… Voinet arvata, ettei se ollut ihan onnistunut juttu! Hän kuunteli alkulukuja silmät selällään, teevadin kokoisina, ja toisen illan jälkeen päätinkin piilottaa kirjat vielä ainakin seuraaviksi viideksi vuodeksi. Koska totta puhuen, minulle itsellenikin, joka olen kauhun suhteen super naivi, näissä oli ihan sopivasti jännitystä, vaikka totta kai se oli aikuiselle suurimmaksi osaksi yliampuvaa ja humorististakin.

Toisessa kirjassa aloin paikoin sekaantua moninaisiin henkiolentoihin ja juoni tuntui hieman pitkitetyltä. Tästä huolimatta kirjat olivat yllättävän hurjia, mukaansatempaavia ja viihdyttäviä. Uskonkin, että 10-12-vuotiaat ja vanhemmat voivat innostua kirjoista kovasti! Aikuisen kannattaa kuitenkin ensin tutustua kirjoihin, ja päättää vasta sitten, sopivatko ne omalle lapselle ja missä iässä.

Kyseessä on trilogia, joten sarjan kolmas osa on vielä odotettavissa, ja jään odottelemaan sitä positivisin mielin. Ensimmäinen ja toinen osa olivat sopivasti erilaisia miljöiltään ja henkiolennoiltaan, ja siksi uskon tarinan jaksavan kantaa vielä tuon kolmannen osan. Esimerkiksi Mikun erityisvoimat ovat vielä suureksi osaksi löytymättä, ja toisessa osassa alkaneelle orastavalle romanssille sopii myös hyvin vielä jatkoa.

Kirjan lopussa on tietoa yokaista, näistä Japanissa yhä suosituista yliluonnollisista hengistä, jotka ovat esiintyneet japanilaisissa saduissa vuosisatoja ja joita on luetteloita vuodesta 1770 lähtien. Näiden outojen olioiden mukaan nimetään mm. ruokia ja ne ovat mangojen ja elokuvien tähtiä. Aihe, josta olisi mahtavaa tietää lisää, ja taas yksi syy kiinnostua lisää Japanista...

Japaniin sijoittuvia lastenkirjoja on tähän mennessä tullut vastaan kaksi, visuaalisesti kaunis ja sanomaltaan ajaton Pandan zentarinoita (Basam Books 2012) ja Aoki-sarja (WSOY 2011).

Christy Burne: Takeshitan kintereillä I & II
Aurinko Kustannus 2012 & 2013
Arvostelukappaleita

Camilla Mickwitz: Jason muuttaa maasta

Camilla Mickwitz: Jason muuttaa maasta (alkuper. 1978)

Kustannus: Tammi & Läsrörelsen 2013 (erikoispainos McDonald’s-ravintoloihin)

Viime perjantaina olimme perheen kanssa McDonald’sissa, ja riemastuin, kun huomasin Happy Meal aterian kylkiäisenä olevan tällä kertaa kirjan. Ja kaiken lisäksi vielä Camilla Mickwitzin Jason muuttaa maasta! Klassikko vuodelta 1978 on minulle tuttu opettajaopintojen kautta, mutta vasta nyt sain sen meille ja sitä kautta lapsille!

On myös vaikea leikkiä yhdessä, ellei kukaan ymmärrä mitä heille sanoo eikä itse puolestaan ymmärrä, mitä muut sanovat. Silloin tuntee itsensä yksinäiseksi toisten seurassakin.
Jason vetää lakin korvilleen. Näin hänen ei tarvitse kuulla sellaista, mitä hän ei kuitenkaan ymmärrä.
Jason purjehtii leikisti kotiin omaan maahansa ystävien luo, joiden kanssa hän voi jutella. 

Jasonilla on kotona paljon ihmisiä, joiden kanssa puhua. Eräänä päivänä Jasonin äidiltä Kaarinalta loppuvat tehdastyöt Suomessa, ja he joutuvat muuttamaan töihin toiseen maahan - arvattavasti Ruotsiin, kun ollaan 70-luvulla. Uudessa maassa Jason menee päiväkotiin, ja huomaa, ettei ymmärräkään mitään toisten puheista. On vaikea osallistua mihinkään, kun ei osaa kieltä. 

Jasonista tuntuu kuin hän olisi pieni lapsi, joka ei ole vielä oppinut puhumaan, ja niinpä hän päättää mennä päiväkodin pienten puolelle. Siellä hän huomaa, miten pienet oppivat puhumaan – he osoittavat tavaroita ja nimi toistetaan heille päivästä toiseen, kunnes he oppivat itse tuottamaan sanan. Jason rohkaistuu käyttämään samaa keinoa, ja kun muut huomaavat, että Jason haluaa oppia heidän kieltään, he auttavat mielellään. Pian Jason pystyy puhumaan niin paljon, että muut ymmärtävät, mitä hän tarkoittaa. Jason saa ystävän.

Jasonin ja hänen ystävänsä Irmelin jekun seurauksena lasten äiditkin tutustuvat, ja pikkuhiljaa Kaarinakin oppii uuden kielen, kuuntelemalla. Alkuvaikeudet töissä helpottavat, ja hän pääsee perunankuorijasta salin puolelle tarjoilemaan. Elämä alkaa olla taas mukavaa, kun on ystäviä, ja voi puhua muiden kanssa. Jason miettii:

Voi käydä niin, että lähden maahani meren taakse vasta kun olen tullut isoksi. Ehkäpä minulla silloin on lentävä lapsi mukana. Silloin osaamme puhua siellä heti ihmisten kanssa.  

Ensin pitää mainita taustaksi, että meille tämä on erityisen tärkeä ja ajankohtainen kirja mahdollisen lyhyen tulevan ulkomaille muuton vuoksi. Silloin lapset eivät ymmärrä maan kieltä. Tämä toimii siis rohkaisuna tulevaan. Olemme kokeneet saman aiemminkin, ja silloin sain seurata, miten lapsen ensimmäisten viikkojen arkuus ja vetäytyneisyys uudessa maassa vaihtui varovaiseksi kiinnostukseksi ja lopulta leikiksi ja uusiksi sydänystäviksi. Itsekin muutin nuorena maahan, jonka kieltä en osannut, ja se oli kielenoppimisen intensiivisyyden kannalta huikea kokemus! 

Kirja on kiinnostava myös siksi, että opetan vieraita kieliä, nyt suomea toisena kielenä, ja kirjan kautta on hyvä eläytyä uussuomalaisten kokemuksiin ja kielenoppimisen prosessiin. Yhtä lailla kirja on kiinnostava kaikille lastentarhanopettajille ja opettajille, jotka ovat työssään tekemisissä lasten tai vanhempien kanssa, jotka opettelevat suomea tai jotain muuta kieltä. Koska kieltä opettelevia on paljon, on 35 vuotta sitten ilmestynyt kirja täydellisen ajankohtainen tänäkin päivänä. 

Kaikelta tältä pohjalta, ja koska rakastan vielä äidinkieltä, on vaikeaa olla muuta kuin no, rakastamatta kirjaa! 

Mickwitz havahduttaa lukijan heti ensi sivuilla huomaamaan, miten erilaisissa tilanteissa ja erilaisten ihmisten kanssa kieltä käyttää, ja miten tärkeää oman kielen puhuminen on. Kun osaa kieltä, voi kertoa, jos on väsynyt, mistä pitää, mikä kiukuttaa, mitä näkee tai kuvittelee mielessään. Ja miten tärkeää ylipäänsä on, että on läheisiä, jotka tuntee hyvin.

Jos kaikki tämä otetaan pois, eikä yhteistä kieltä enää ole, elämää on kurjaa. Rakastan kirjassa sitä(kin), miten Jasonin ulkopuolisuuden tunnetta kuvataan - hän pakenee yksin nurkkaan haaveisiinsa, ja tuntee taantuvansa pikkulapseksi. Aikuinenkin tunnistaa tämän jos on ollut samassa tilanteessa – olo tuntuu niin tyhmältä, kun muut joutuvat toistamaan saman asian monta kertaa ja vielä hitaasti, eikä itse osaa edes vastata! 

Myös Kaarinan alkuvaikeudet töissä (perunan kuorimista yksinään päivät pitkät) koskettavat. Joskus iltaisin Jason ja Kaarina ovat niin väsyneitä, etteivät jaksa puhua yhtään mitään. Ulkomaille ummikkona muuttaminen ei ole aina helppoa. 

Mickwitz lähestyy kielenoppimista realistisesti – Jasonille kieli tarttuu kuuntelemalla, kysellen ja puhuen. Niinhän se usein onkin, vaikka kielellinen tarkkuus vokin jäädä silloin vajaaksi. (Itsekään en tällä tavoin koskaan oppinut kunnolla saksan taivutusoppia tai sanojen sukuja!) Totta kai Mickwitz oikoo ja kielen oppiminen vaikuttaa hieman nopeammalta tai helpommalta kuin se usein on, mutta silti kirja on realistinen.

  

Kuvitus on aitoa hersyvää 70-lukua. Huomaatko millaiseksi Mickwitz on muuten kuvannut päiväkodin hoitajan alimmassa kuvassa? :) Yllätyin positiivisesti myös siitä, että kuvissa on myös tummemman värinen poika, ottaen huomioon ilmestymisajan. Tässäkin kirjassa Jason tuttuun tapaa lentää äidin perässä, ja äidillä on kiire. Tämä lentäminen ja kiire (ja miltä Kaarinan tukka silloin näyttää, sitä ei voi unohtaa, kuten ei Jasonin ilmeitäkään) oli minusta lapsena muuten erityisen hassua (meillä oli kirja Jason). Jasonin maailmaan on helppo kiintyä!

Kaikkinensa klassikkokuvakirja on aivan mainiota luettavaa etenkin päiväkodeissa, mutta myös alakoulun luokilla, sillä se auttaa eläytymään muualta muuttaneiden tunteisiin ja oloon. Kirja on myös viihdyttävä, ja sopii äidinkielen merkityksen tai vieraan kielen oppimisen pohtimiseen. Tästä olisi myös kiva tehdä näytelmä! Ihan pienetkin nauttivat Jasoneista runsaan ja värikkään kuvituksen sekä helpohkon kielen vuoksi. 

Ulkomaille muuttamista olen aiemmin pohtinut blogipostauksissa Onni-poika saa uuden ystävän, Bibi muuttaa Suomeen ja Elina vieraalla maalla. Kulttuurieroja käsitellään myös mm. Sari Airolan kirjassa Lentävät syntymäpäivät minareettimaassa. Muita monikulttuurisuutta sivuavia teoksia löytyy täältä.

***
Jasonille teeman tärkeyden ja kiinnostavuuden ja aiheen monipuolisen tarkastelun ja no, toki myös nostalgisuuden vuoksi tähtiä 5 / 5.

Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Näin tosi pahaa unta. Isi ja äiti oli semmoisessa laivahyttihotellissa, jossa oli tulipalo. Serkutkin oli siellä ja kaikki sukulaiset. Ajoin kolmipyörällä parkkipaikalla, jossa ei ollut parkkiviivoja. Joku nainen ampui päin hotellia. Ja sen miehellä oli pommi... 

- Älkää ampuko äitiä, isiä, serkkuja, tätejä ja setiä!

- Turpa kiinni tai ammutaan sinut! huusi nainen ja osoitti pyssyllä. Ajoin kolmipyörällä karkuun...

(Hotelli (4-v.)

Vain pahaa unta, Ville Tietäväisen ja hänen tyttärensä Ainon yhteistyönä syntynyt teos perustuu Ainon 3-6 -vuotiaana näkemiin painajaisiin. Isä ja tytär ovat yhdessä kuvittaneet unet, ja unien sisältö kerrotaan lyhyesti - juuri siten kuin unista kerrotaan, jos niistä saa enää kiinni valveilla ollessa. Unia kehystävät isän tekemät sarjakuvat tilanteista, joissa unia käsitellään, kun unet pelottavat ja kun niiden kanssa eletään hereillä. 

Vavahduttavaa teosta lukiessa mielen läpi risteilee monenlaisia ajatuksia: Mistä nämä pahat unet tulevat lapsille? Ovatko ne todella näin pahoja? Mistä lapset saavat tietää, mitä kaikkea maailmassa tapahtuu? Pommit, pyssyt, tulipalot. 

Meillä ei ole kotona telkkaria, joten meillä eivät näy uutisten kuvat katastrofeista, mutta tottakai meilläkin me vanhemmat puhumme niistä, vaikka yritämmekin välttää niitä lasten kuullen. Silti esimerkiksi Nairobi, meidän entinen ja toivottavasti vielä myös tuleva kotikaupunkimme ja sen ostoskeskusdraama olisi saattanut joutua lasten korviin. 

Vaikka eivät pelon aiheet tietenkään yksinomaan mediasta tai maailman katastrofeista tule. Osa Ainonkin painajaisista on ihmiselle ihan luontaisia pelkoja, kuten yksin jääminen tai läheisten menettäminen. Entä mielikuvituksen luomukset - pelottavat otukset, eläimet, örkit, mistä mielen syövereistä ne lapselle tulevat?

Oli unien lähde mikä hyvänsä, kirja onnistuu tavoittamaan katoavan unimaailman ja sen absurdiuden rehellisesti ja hämmästyttävän tarkasti. Lukijalle tulee mielikuva, ettei mitään jätetä pois, vaan näemme Ainon unet juuri yhtä järkyttävinä kuin ne lapselle olivat. Kuvitus on hurjaa, ja kirjan sirpalemainen toteutus korostaa unien hyppelehtivyyttä. En voi kuin ihastella, miten hyvin isä ja tytär ovat vanginneet unet kuviksi ja pieniksi tarinoiksi! Kirjassa näytetäänkin, miten Aino ei aluksi halunnut kertoa unistaan, mutta oppii pikkuhiljaa avatumaan niistä.

Aiheiden synkkyydestä huolimatta kirja ei missään nimessä ole synkkä, vaan yhtäaikaa järkyttävä ja ravisteleva, huvittava ja hihityttävä, helposti samaistuttava sekä koskettava. Vedet tulevat silmiin monessa kohdin. Ja on hirveän mielenkiintoista lukea, millaisia unia lapsilla voi olla. Kirjan jälkeen tekee mieli ottaa lapsi syliin ja kuunnella tarkasti, mikä kaikkea tämän päässä liikkuu, sillä melko varmaa on, että jos kuuntelee tarkasti, yllättyy aina.  

Juuri koulun aloittanut tyttäreni ennen kaikkea huvittui unien absurdeista käänteistä, mutta ei ole halunnut palata kirjaan muutaman lukukerran jälkeen. Ehkä siinä on vielä liikaa asioita, joita hän ei osaa käsitellä, tai sitten hän ei samaistu tarinoihin, kuka tietää. Toisaalta mm. Lumiomenan blogissa kirja kiehtoi lapsilukijaa kovasti. 

Kuvitusta on vaikea pukea yhdeksi sanaksi. Uudenlaista, ainutlaatuista lasten kuvakirjoissa, sarjakuvamaista. Isän ja tyttären yhteistyössä kahdenlainen taide yhdistyy tavalla, johon en ole törmännyt koskaan aiemmin lastenkirjoissa. Pidän kovasti siitä, miten lapsen ääni ja kädenjälki saa tilaa kirjassa. Kirjahan kuitenkin on myös lastenkirja. Uskon, että lasten kirjoittamat tai kuvittamat kuvatkirjat voisivat tuoda kenttään jotain aivan uutta ja virkistävää, ja ihailen sitä, miten Tietäväinen on kunnioittanut tyttärensä ja lasten maailmaa niin paljon, että on tehnyt siitä kirjan, ja on malttanut olla muuttamatta (ainakaan lukijalle näkyvästi) sitä mihinkään suuntaan. 

Kuvituksessa on mukana lähes huomaamattomasti myös unisymboliikan selityksiä, jotka voi jättää lukemattakin (ääneen). 

Kirjan sirpaleisuus voi nimittäin tehdä lukemisesta haastavaa - huomasin, että mummoni oli lähes mahdoton lukea kirjaa ääneen lapsenlapsenlapsilleen, sillä hän sekoitti unien symboliikkaa, otsikoita ja sarjakuvia sujuvasti keskenään, minkä vuoksi kuului jatkuvasti: "mummo, älä lue sitä!"

Lapsen suosikki on muuten seuraava painajainen:

Muurahaispesä (3-v.) 

Näin kamalaa unta. Isi istui vahingossa muurahaispesään. ... kolme kertaa!

Isi ei tajunnut, vaikka yritin huutaa.

Se puhui vaan puhelimessa! Onneksi ne oli mustia muurahaisia.

Suosittelen ehdottomasti tutustumaan yhdessä lapsen kanssa, mutta oikeastaan kirja on hyvin avartava ihan vain aikuisellekin! Lapselle kirja voi tarjota upean tavan lähestyä omia syvimpiä pelkojaan, joista ei ehkä osaa puhua kenellekään.

Vain pahaa unta on ollut esillä lukuisissa blogeissa (mm. Mari A:n kirjablogissa, Erjan lukupäiväkirjassa, Kirjainten virrassa), arvioissa ja haastatteluissa (mm. Lapsen Maailman lokakuun numerossa), ja kirjalla on oma facebook-sivusto. 

Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Kustannus: WSOY 2013

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Kustannus: Tammi 2013
264 s.

Tällä kertaa hieman erilaista, nuorille suunnattu ja lukioon sijoittuva mutta aivan yhtä hyvin aikuisille sopiva jännitystrilogian ensimmäinen osa...

Tapahtumat alkavat 28.2. Alulla, joka on yksi hienoimmista, jonka olen lukenut pitkään aikaan.

Hanki hohti valkeana. Vanhan lumen päälle oli viisitoista minuttia sitten satanut uusi, puhdas ja pehmeä kerros. Viisitoista minuuttia sitten kaikki oli ollut vielä mahdollista. Maailma oli näyttänyt kauniilta ja tulevaisuus oli häivähtänyt jossain edessäpäin valoisampana, rauhalisempana ja vapaampana. Tulevaisuus, jonka takia kannatti ottaa hurja riski, jättää kaikki yhden kortin varaan, yrittää riuhtaista itsensä irti kerralla. 

Lukiolaista Lumikki Anderssonia ovat kiusanneet muistumat menneisyydestä niin kauan kuin hän muistaa. Tampereella, kaukana Riihimäen ympyröistä, hän on vapaa menneestä. Tapahtumista, jotka ovat opettaneet hänet olemaan sekaantumatta muiden asioihin, olemaan valppaana ja valmiina ryntäämään karkuun minä hetkenä hyvänsä. Silti Lumikki on yhtäkkiä keskellä omituisia tapahtumia, joihin hän sekaantuu hetki hetkeltä enemmän. Pestyä rahaa, hysteerinen luokkatoveri, jahtaaja metsässä. Menneisyys peilautuu uudelleen Lumikin silmien eteen, ja samalla voimalla ja peräänantamattomuudella kuin lapsena Lumikki taistelee tälläkin kertaa. Nyt vastassa on kuitenkin laaja rikollismaailma ja huumebisnes.

Nuortenkirjojen Topelius-palkinnolla teoksistaan Jäljellä ja Toisaalla vuonna 2012 palkittu Salla Simukka aloittaa uuden jännitystrilogiansa vahvasti. Ensimmäisen sivun jälkeen oli pakko istua alas. Tarina koukutti heti, enkä olisi sen jälkeen laskenut kirjaa mielelläni käsistäni ollenkaan. Simukan kieli on vahvaa, kaunista ja kuvailevaa, mutta juoni vetää silti sopivan rivakasti. Jännitystä tihkuva ilmapiiri tempaa lukijan mukaansa.

Tyttö luotti niin kuin luottavat ne, joiden alta maa ei ole vielä koskaan pettänyt, joita kukaan ei ole koskaan pettänyt. Hän roikkui pää alaspäin ja luotti siihen, ettei putoaisi. Tai jos putoaisi, joku ottaisi kiinni.

Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään.

Menneisyys kutoutuu taitavasti nykyiseen, ja näyttää, miten ihminen on kaiken sen summa mitä on kokenut elämässään. Lapsen maailma sellaisena kuin se on jos pelkää on yksi kirjan vahvimmista säikeistä, joka toistuu yhä uudelleen ja uudelleen eikä suostu jättämään lukijaa rauhaan. Se pakottaa muistelemaan omaa lapsuuttaan, etsimään merkkejä kiusaamisesta ympäriltä, tai tutkimaan läheisten lasten koulunkäyntiä nyt. Kiusaamisen musertavuus lapselle joka sen kokee hyppää silmille, saa haukkomaan henkeä ja silmät kirvelemään. Se on yksi Simukan kirjan parhaista puolista, ja jättää muistijäljen vielä kauan senkin jälkeen kun kirjan jännittävät tapahtumat ovat hautautuneet jokapäiväisten asioiden alle.

Henkilökuvat ovat eläviä ja todentuntuisia, ja etenkin päähenkilö Lumikki ja hänen kanssaan ystävystyvä Elisa tulevat liki. Samanlaisia voisi melkein kuvitella löytyvän lukiosta. Lukiolaiselle kirja tarjonneekin ihan erilaisen tarttumapinnan kuin minulle, joka näen sen ikäisten maailmaa vain satunnaisesti sivusta. Voisin kuvitella kirjasta syntyvän hedelmällisiä keskusteluja lukion äidinkielentunnilla. Aivan yhtä hyvin kirja sopii kuitenkin aikuisellekin.

Trilogian toinen osa ilmestyy elokuussa 2013.

4 / 5

Punainen kuin veri saanee blogeissakin paljon huomiota, ja tähän mennessä se on luettu ainakin Amman lukuhetkessä, Nenä kirjassa ja Järjellä ja tunteella -blogeissa.

/ Kirja on arvostelukappale.