Kun rakas kuolee. Silkkiapinan nauru on lumoava kuvakirja

Annika Sandelin: Silkkiapinan nauru

Kuvitus: Linda Bondestam

Kustannus: Teos & Förlaget 2019

Suomennos: Maarit Halmesarka

Lyhyesti: Taiturimainen kuvan ja tekstin kokonaisuus silkkiapinaystävän kuolemasta tapiirin silmin. Miten joku niin rakas voi olla yhtäkkiä poissa? Sademetsään sijoittuva tarina kuoleman herättämistä monenlaisista tunteista; kaipauksesta, suuttumuksesta, yksinäisyydestä, ja lopulta sen huomaamisesta, miten puhuminen ja yhdessäolo muiden kanssa lohduttavat. 

 – Sellaista elämä valitettavasti on, tukaani sanoi. Ensin elää ja juoksee ympäriinsä, ja sitten kuolee eikä lennä tai juokse enää mihinkään.
Tapiiri upotti nenänsä syvemmälle sammaleeseen. 

Silkkiapinan nauru on todennäköisesti paras kuvakirja läheisen kuolemasta, jonka olen lukenut. Annika Sandelin on pienellä tarinalla onnistunut tavoittamaan niin paljon tunteita ja ajatuksia, joita läheisen kuolema voi tuoda mukanaan, että surullisesta tunnelmasta ja luomien takana pistelevistä kyynelistä huolimatta rakastuin kirjaan heti.

Teksti kulkee kauniisti Linda Bondestamin taidokkaan kuvituksen rinnalla. Kuvitus on tummasävyistä, kuten aiheeseen sopii, se kulkee vahvan vihreän ja sinisen sävyissä, sademetsän tunnelmissa, jossa ystävykset asuvat. Ensin tunnelma on jännittävä, ystävyyden mukanaantuomien seikkailujen sävyttämää. Ystävykset tekevät kepposia, leikkivät sokkoa, kuuntelevat laulukaskaiden siritystä. Mutta sitten silkkiapina sairastuu, ja eräänä aamuna kuolee. Kuva kuolleesta silkkiapinasta on hauraudessaan ja pienuudessaan sydäntä kouristava.

 

Tapiirin on vaikea käsittää, miten muut suhtautuvat niin eri tavoin hänen rakkaan ystävänsä kuolemaan. Kukaan toinen ei voi täysin ymmärtää, millä tavalla suru valtaa sen kohdanneen tapiirin. Ja miten kaikkien muiden toiminta vain muistuttaa siitä, mitä rakas sillkiapina olisi siinä tilanteessa sanonut, miten hän olisi nauranut, miten toiminut. Tapiiri pakenee yksin metsään, ja sade sataa hänen surunsa päälle.

Ystävät eivät kuitenkaan halua jättää tapiiria yksin, vaikka lohduttavia sanoja on vaikea, ellei mahdotonkin löytää. Mutta ruokaa pitää hankkia, ja yhdessä voidaan kertoa tarinoita silkkiapinasta. Ja pyytää toista kertomaan rakkaasta ystävästään. Pohtia yhdessä, missä kuollut mahtaa nyt olla, onko hänellä kaikki hyvin. 

 

Yöllä uintireissulla tapiiri on kuulevinaan rakkaan ystävänsä naurun. Sillä tavoin silkkiapina on aina tapiirin luona, muistoissa. Toisen nauru – voiko parempaa muistoa ollakaan? Ja toisten keskelle kääriytyessään tapiiri hengittää siinä olevien ystäviensä tuoksua, kuuntelee heidän hengitystään, eikä ole ihan niin yksin. 

Silkkiapinan nauru on hieno kirja paitsi koskettavan, oivaltavan ja monipuolisen tarinan ohella myös kuvituksensa osalta. Sademetsä ja sen miljöö eksoottisine kukkineen, hedelmineen ja eläimineen luo tarinaan omanlaisensa taikamaailman, jota suoraviivainen, vahvasävyinen kuvitus hienosti rakentaa. Bondestam kuvittaa eläimet vuorotellen joko pieninä, varjomaisina ja luontoon lähes haipuvina hahmoina, ja nostaa ne sitten välillä kuvan etualalle, ilmentämään tunteita ja eläinten yhdessäoloa. Pääasiassa lukija kuitenkin katselee tapahtumia etäämmältä, mikä saattaa olla harkittu keino käsitellä lastenkirjassa suurta, surullista aihetta. Perspektiivin vaihtelu syventää tarinaa vielä entisestään.

Suomentaja Maarit Halmesaran käännös on niinikään taidokasta.


Kuolema on teemana myös mm. Vaarin saari, Muistojen puu ja Kuusen siementen lähtö -kirjoissa, joista olen kirjoittanut aiemmin.

Annika Sandelin: Silkkiapinan nauru

Kuvitus: Linda Bondestam

Kustannus: Teos & Förlaget 2019

Suomennos: Maarit Halmesarka

Mistä? Yllätyskappale kustantajalta. 

Villojen kukissa kohtaavat Lappi ja Helsinki

Pia Pesonen: Villojen kukat
Kuvitus: Petri Makkonen
Kustannus: Teos 2018
48 s.
Lyhyesti: Lapin ja Helsingin tunnelmaa ja murretta ihastuttavasti yhdistävä kuvakirja kahden tyttön ystävyydestä ja muutamasta kesäpäivästä Helsingin Ruoholahden villoilla. Hauska ja jännittävä tarina korostaa myös luonnon säilyttämisen tärkeyttä, pohtii kateutta ja varastamista ja näyttää ystävyyden kauneuden. Voimakas kuvitus luo tarinalle hyvin omintakeisen kehyksen.

Helsingissä on valtailevia kivitaloja, mahtailevia laivoja ja leventeleviä autoteitä. Kaupunki pursuaa varjoja, harmaata ja porttikongeja.
Aivan Helsingin ytimessä sijaitsee kuitenkin yksi pikkupaikka joka pullottaa väljää, vihreää ja valoa. Siellä on puutaloja, vanhoja pensaita ja kapeita hiekkateitä. 

Tulppaani on asunut Helsingin Villoissa koko ikänsä, ravistellut kriikunapuuta, istunut raparperin ala ja ulkoiluttanut naapurin kissaystävää. Eräänä päivänä Villoille muuttaa Ruusu, tyttö Suomen käsivarresta.

- Ei minunkaan synttäreille tullut kukkaan, koska ei ollut kettään. Meillä päin Lapissa ei ollut edes vauvoja.
- Me ollaan tossa mielessä samiksia.
- Mie olen puoleksi saami, saamelainen.
- Mä en tajua tosta mitään, mutta helsingiksi samis on samanlainen. 

Kaksi eri tavalla puhuvaa ja eri paikoissa kasvanutta tyttöä löytää toisensa. He ihmettelevät toistensa kieltä, juhlivat huviloiden kesäjuhlia ja etsiä kapellimestari Kajanteen tahtipuikkoa. Se on hukassa, ja iso konsertti uhkaa mennä lyttyyn. Samaan aikaan Villoille ilmestyvät Kaupunginisä ja Neiti Virkamies, jotka haluavat tasata Villat maan tasalle. Vihreä keidas kaupungin keskellä ei istu tehokkuuden pirtaan. Vai onko taustalla sittenkin kateutta?

Polveileva tarina pitää pituudestaan huolimatta kiinnostuksen mainiosti yllä. Hauskat ja jännittävät tapahtumat ja oivaltava kieli ihastuttavat. Kuvakirjojen henkilöhahmot jäävät usein kirjojen lyhyyden vuoksi kevyiksi, mutta tässä niin ei ole. Villojen puutarhassa ja tympeissä virkamieshahmoissa aistii Peppi Pitkätossun maailmaa.

Erityistä kirjassa on se, miten Lappi ja Helsinki kulkevat käsi kädessä niin puheessa kuin tunnelmassakin. Helsingin puhekieli ja Lapin murre kohtaavat toisensa kekseliäästi! Harvassa lastenkirjassa hyödynnetään suomenkielen variaatioita kuten tässä kirjassa. Ääneen lukeminen olikin erityisen nautittavaa.

Kirja nostaa monia teemoja pohdittavaksi: ystävyyttä, luontoa, kateutta, naapuruston yhteisöllisyyttä...  Lapista muuttaneella Ruusulla on kaipuu kotiin. Asiat kääntyvät lopuksi kuitenkin aina parhainpäin. Sillä tärkeää on etsiminen, matkanteko. Teko.

Kuvataitelija Petri Makkosen kuvitus on kiinnostavaa ja vahvaa eikä päästä lukijaa helpolla. Omintakeisessa, monipuolisessa tyylissä hahmoilla on voimakkaat kasvot ja väritys vie kaupungin harmaasta villojen pinkkiin ja vihreään.

Tyttöjen hahmot on sekä kuvitettu että kuvattu tekstissä niin, että heidän ikäänsä on vaikea sanoa. Siksi kirjakin sopii monen ikäisille, ehkä etenkin eskari-ikäisistä ylöspäin (pitkälle ylöspäin). Me luimme kirjan 12-vuotiaan kanssa, ja nauroimme monesti ääneen. Hän piti hyvän tarinan ohella erityisesti kuvituksesta.


Pia Pesonen: Villojen kukat
Kuvitus: Petri Makkonen
Kustannus: Teos 2018
48 s.
Mistä: Yllätyskappale kustantajalta

Suurenmoinen Rosabel: Kun elämä ei ole kovin suurenmoista

Malin Kivelä: Suurenmoinen Rosabel

Kuvitus: Linda Bondestam

Suomennos: Liisa Ryömä

Kustannus: Teos & Förlaget 2017

Lyhyesti: Elämä ei ole aina helppoa, jos on poni sulavien hevosten keskellä, pieni ja liian pullea. Karkumatka piristää. Ja onneksi löytyy kaveri, hassu piikkinen otus. Kauniisti kuvitettu kuvakirja, jonka sanoma koskettaa monen ikäisiä aina oikeastaan (esi)teineihin asti. 

Rosabel repii kaiken, räiskii liejussa ja tulee niin likaiseksi että häntä tuskin enää erottaa nisäkkääksi. Hänen jalkansa ovat liian lyhyet radalle. Ponit eivät hypi korkeita esteitä. Kyllä hän sen tietää.
"Pullea ja painava! Sulava kuin kuollut meduusa", laulavat Iza Belle ja Sunday.

Tekijäkaksikko Linda Bondestamin ja Malin Kivelän kuvakirjat ovat hurmanneet minut useasti: Mainio herra Iloinen ja Pixonin pojat (esitelty blogissa) olivat molemmat hienoja, teemoiltaan massasta poikkeavia teoksia. Linda Bondestamin kuvitus on elävöittänyt monien muidenkin tunnettujen kirjailijoiden tekstejä, mm. Ulf Starkin, Annika Sandelinin ja Minna Lindebergin.

Uusimman kirjan, Suurenmoinen Rosabel, teemana on tyytymättömyys itseen ja omaan kehoon, kiusoittelu toisten puolelta, huonommuuden tunne, karkaaminen kotoa ja sen huomaaminen, että on sittenkin rakas juuri sellaisena kuin on! Ja ystävyys, joka löytyy yllättävästä paikasta ja näyttää oudolta. Ei ole oikein selvää, mikä otus se edes on, mutta ei sillä väliä jos on ystävä.

Tarina on tärkeä ja syvenee ensi lukemiskerran jälkeen hevos-ponitarinaa universaalimmaksi. Samalla kohdeyleisön ikähaitari laajenee. Jos kuvakirja sopii teini- tai esiteini-ikäisille, niin juuri tämä! Tuossa iässä moni on heppahullu, oma keho luo epävarmuutta, itseä vertaillaan muihin ja sosiaaliset suhteet voivat olla haastavia. Äitikin usein ärsyttää, myös tässä kirjassa – Rosabelia ärsyttää jopa hänen oma nimensä, joka ei tunnu sopivan hänelle lainkaan!

Testasin kirjaa kotona olevaan 11-vuotiaaseen esiteiniin. Näkeekö hän kuvakirjaan liitetyn usein vähän lapsellisen imagon ohi, löytääkö kirjasta mitään puhuttelevaa?

Arvio oli varovainen, mutta jotain tälläistä sain ongituksi esille: teema saattaisi kiinnostaa joitain samanikäisiä, etenkin niitä jotka ovat kiinnostuneita hevosista. Teeman ja tarinan välillä oli silti pieni ristiriita: vaikka kirja muuten sopisi, olisi tarinan pitänyt olla jännempi. (Juuri nyt uppoaa jännät jutut: Harry Potter, Magisterium, Olympoksen sankarit, Percy Jacksonit ym.)

8-vuotias poika, joka rakastaa Koiramäkeä, Me Leijonia ja eläin(tieto)kirjoja, piti kirjaa ihan ok:na. Ponin kiusaaminen hiljensi levottoman mielen. Kirja sopii siis hyvin myös tokaluokkalaiselle.

Pinkki kansi valikoi sukupuolen tietysti tehokkaasti. Ratsastus ja hevoset liitetään usein (outoa kyllä) juuri tyttöihin, vaikka poikia saattaa kiinnostaa hevoset yhtä lailla. Kirjasta olisikin voinut halutessa tehdä melko helposti sukupuolineutraalimman.

Bondestamin kuvitus on aina oivaltavaa ja huomiotaherättävää. Voimakkaat, kylläiset värit tulevat iholle ja rakentavat tarinaa ja hahmojen tunnelmia.

Huomion vie ensimmäiseksi hehkuva kansi: pinkkiä, keltaista ja harmaata. Tuntu on mukavan karhea. Sisällä kuvitus jatkuu sameampana ja tummempana, koska Rosabelin tunnelmat eivät ole tässä kirjassa auringonvalaisemia tai hattarankeveitä. Kollaasitekniikka tuo hyvää rouheutta, käsityömäisyyttä ja särmää – hevosten harjan pörheyden tai piikkisyyden miltei tuntee sormissaan.

Kieli on runollista, se pyytää lukijaa pohtimaan ja rakentamaan siltoja sanomatta jätetyn välille. Tekstiä ei ole paljon, vain oleellinen.

Korkealaatuista, modernia lastenkirjallisuutta kaikin puolin! Ja kannattaa tosiaan muistaa, että kuvakirjojen lukijat saattavat löytyä ensivaikutelmaa paljon laajemmasta ja ikähaitariltaan laveammasta joukosta – niin tässäkin!

Malin Kivelä: Suurenmoinen Rosabel

Kuvitus: Linda Bondestam

Suomennos: Liisa Ryömä

Kustannus: Teos & Förlaget 2017

Mistä: Yllätys kustantajalta

Mieletön tarina pikkuveljestä ja hirmupedoista

Leena Parkkinen: Pikkuveli ja mainio harharetki
kuvitus: Jussi Karjalainen
Kustannus: Teos 2017
55 s.
Lyhyesti: Mielikuvituksella ei ole rajoja Leena Parkkisen tarinassa arasta pikkuveljestä ja hänen määräilevästä isosiskostaan, jotka pyydystävät suonsilmärusettianakondaa. Hauskassa tarinassa ei puutu jännitystä, kun pikkuveli villien käänteiden kautta löytää itsestään uusia voimia ja taitoja.

Öinen suoviidakko pursui ääniä; kihtitystä, tikitystä, kahinaa. Kummalliset monisarviset ötökät ryömivät mullasta, ja pelkkä niiden ajatteleminenkin sai Pikkuveljen ihon kihisemään. Mangrovepuu verhoutui tiukkaan rikkakasvillisuuteen, oudot linnut  sirkuttivat polveilevaa sävelmää.

Viime aikoina minut ja lapset  – 7-vuotiaan, ja siinä samalla myös 11-vuotiaan – on temmannut mukaansa saturomaani Pikkuveli ja mainio harharetki. Seikkailun päähenkilöt, määräilevä, sanavalmis ja mielikuvitusrikas isosisko, sekä arka, herkkä ja pienikokoinen pikkuveli olivat hahmoja, joiden kenkiin oli helppoa ja luontevaa hypätä.

Ja millaiselle matkalle? Mielikuvituksen lentoon, hurjien suurikokoisten eläinten luo, joista ei ole koskaan kuullutkaan, suoleopardin ja käärmeen ja lihansyöjäangervojen maailmaan, joista viimeksi mainitut "liiskaavaat saaliinsa kuin pahaisen sontakuoriaisen".

Isosisko, tai oikeastaan Pitäjänmäen paronitar, Setsuanin safiirin löytäjä ja tutkimusretkikunnan johtaja, ikuistaa hurjaa tutkimusretkeä YouTube-tililleen, ja pikkuveljen hän aikoo laittaa syötiksi suonsilmärusettianakondalle, joka elää "inhan haisevissa suovesissä" ja "teroittaa hampaitaan ruuvimeisselillä".

Mielikuvituksellinen seikkailu vetää pikkuveljen suon syövereihin, Mummon muffinssipöytään (mutta millaisia muffinsseja ne ovatkaan!) ja käärmeiden pelastajaksi, ja tekee hänestä aavistuksen isomman, itsevarmemman ja pelottomamman kuin ennen tutkimusretkeä.

Leena Parkkisen uutuuskirjassa mielikuvituksen kiitoa ja sana-arkun pohjattomuutta ei voi kuin ihailla. Ääneen lukeminen oli nautintoa, ja useasti lukemisen katkaisi kuulijoiden nauru.


Kirja on kunnianosoitus lapsen mielikuvituksen todellisuudelle ja kyvylle heittäytyä leikkiin ilman häiventäkään kyynisyydestä. Pieni luonto-ulottovuus, muoviroskan ja roskaamisen kritisoiminen, on kiva lisä.

Jussi Karjalaisen kuvitus on yhtä hulvatonta ja mielikuvituksellista kuin tarinakin. Isokasvoiset hahmot ja voimakkaat värit sopivat hurjaan tunnelmaan. Itse tarina ei välttämättä kuvitusta kaipaa, niin hyvin se kulkee, mutta kuvitus täydentää sitä hyvin.

Pituutta pienehköllä kirjalla on 55 sivua, teksti on normikokoista. Sopiva lukijakunta löytyy alakoulusta, ehkä noin 6-10-vuotiaista.


Leena Parkkinen: Pikkuveli ja mainio harharetki
kuvitus: Jussi Karjalainen
Kustannus: Teos 2017
55 s.
Mistä: Yllätyskappale kustantajalta

Pysähdy: Ennen näkymättömiä eläimiä

Ulf Stark: Ennen näkymättömiä eläimiä
Kuvitus: Linda Bondestam
Suomennos: Liisa Ryömä
Kustannus: Teos 2016
Lyhyesti: Huvittavia ja liikuttavia runoja. Visuaalisesti upea teos. Taas yksi ihana runokirja.  Lastenkirjallisuuden aarteita!




Värikylläinen kirja Ennen näkymättömiä eläimiä kolahti postilaatikkooni, ja arvasin jo tekijöistä - Ulf Stark ja Linda Bondestam - että odotettavissa on hienoa lastenkirjallisuutta. Kaksikko on aiemminkin hurmannut minut (katso Diktaattori). En osannut odottaa runoja, mutta lasten runokirjat ilahduttavat melkein poikkeuksetta korkealla laadullaan. Ne ovat usein visuaalisesti huikeita, ja niin tämäkin: ilmaa ja tilaa sanoille hengittää ja ajatuksille lentää ja aukeamien ylitse avautuvia maailmoja mielikuvitusolioiden estradiksi.

Pääsin siis hetimiten tunnelmaan ja totesimme lasten kanssa kirjan tempaavan helposti mukaansa iästä viis. Kuvitus on cooool - Linda Bondestam on suosikkejani, ja tässäkin kirjassa hänen ilmeikkäät eläinhahmonsa ja vahvat, kirkkaat värinsä ovat omimmillaan. On kiinnostavaa, miten melko vähin elementein hän luo aukeamista maailmoja ja ihmeötököistä inhimillisiä.


Kaksi kymmenvuotiasta jäi sohvalle lukemaan runoja, ja he kommentoivat kirjaa näin:

"Kuvat oli tehty jännistä jutuista. Niihin oli kääritty outoja ja jänniä juttuja. Kaikki on niin värikkäitä. Yhdellä sivulla on tosi paljon värejä.
Nimet oli outoja. Tässä on hyvin hauskoja ideoita.
Runot oli hauskoja ja kivoja."

Runojen laatu on tasaista. Noin puolet niistä pääsi suosikeikseni, aika iso osuus siis. Tunnelmaltaan runot ovat huvittavia ja hauskoja, liikuttavia ja surullisiakin. Yleisesti rytmi on viipyilevä, ja kirja pyytää lukijaa pysähtymään sanojen ja kuvien luomaan maailmaan, nostamaan katseen ja hymähtämään.

Teemat käsittelevät mm. syksyn synkkyyttä, riemua elämästä, isoja kysymyksiä tai vanhenemista. Mukana on tarpeeksi tuttua ja silti mielikuvitusta kiihottavaa.

Liisa Ryömä on kääntänyt runot kauniisti. Runojen otsikot - voikuvaeltaja, könttökinttu, vauhkahyyppä, kaksisuuntaknasu jne. - ovat hienoja, ja kieli kulkee eloisasti ja luo uusia käsitteitä.

Voikuvaeltaja
Vain hetken suojaa katto majan
Voikuvaeltajan.
Ne etsivät etsimistään,
jatkavat matkaa ja luulevat näin:
on elämä parempaa tuolla päin.
Tuollapäiniä ei löydy mistään.  

Itse löysin runoista monta, jotka nykäisivät jostakin narusta. Olemme juuri palanneet pitkältä ulkomaanmatkalta, ja mietimme, haluaisimmeko jatkaa elämistä ulkomailla hetken. Kokeillako vai eikö kokeilla? Ei kai me vaan eletä pää siiven alla kuin Tökötin?

Tökötin
Ei huomaa mitään,
pään siiven alla pitää,
karillansa kököttää.
Tuumaa: Kun elää tällä lailla
ei ole mitään vailla.

Kirjan ilmestymisen ajankohtakin on mainio, kun osa runoista kertoo syksystä tai talvesta ja siihen valmistautumisesta. Syksyllä on hyvä hetki istua sohvalle ja lukea runoja, vaikka ääneen muille. Sitenhän ne usein solahtavatkin syvemmälle.

Lummikko
Kuunmarjavarvikosta
Lummikko kutoo
verkon, johon päivä putoo.

Koko kesän kestää työ,
sitten nousee kuu, alkaa talviaika, yö,
ja onnistuu se taika.

Hmm, missäköhän on itse kunkin verkko johon päivä putoo, ettei se ihan katoa marraskuuhun! Minulla se taitaa olla kudottuna auringon muistosta iholla, huulirasvan tuoksusta joka vie meren rannalle, päivän heijastuksesta lumella.


Ulf Stark: Ennen näkymättömiä eläimiä
Kuvitus: Linda Bondestam
Suomennos: Liisa Ryömä
Kustannus: Teos 2016
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta

Kun spurgu ja itsenäinen koira löytävät toisensa

Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa
Kuvitus: Elina Warsta
Kustannus: Teos 2015
Lyhyesti: Helsinkiin sijoittuva kuvakirja spurgusta ja koirasta, jolla on huono itsetunto ja joka ei luota kehenkään, ja heidän välilleen syntyvästä solidaarisuudesta. Kirja nostaa elämän rosoisuuden sellaisella tavalla valoon, että jään sanattomaksi kaikkien suunnattomien kysymysten edessä.



Mikä kuvakirja, ajattelen, kun luen ensimmäisen kerran kirjaa nimeltään Koira nimeltään Kissa. Miten hirveän taitavasti tehty! Kuvitettu, kirjoitettu, ideoitu.
Ja mistä nämä päähenkilöt on nyhtäisty! Koira joka on nimeltään Kissa, sekarotuinen piski joka ei luota edes itseensä, ja "puliukko, pultsari, pulsu, spurgu", "Näätä", jonka parta on "sotkussa kuin tuulenpesä".

"Tämä on Punavuori", Näätä sanoi, kun seisoimme korkeatornisen kirkon vieressä. "Täällä asuu rikkaita ihmisiä. Mutta ei se ole heidän vikansa."
"Mikä?" kysyin.
"Se, että on vanki", Näätä vastasi.
"Vanki?"
"Rahan vanki", Näätä sanoi. "On helppoa kun ei ole taskuja, joihin kerätä rahaa. Sinulla ei ole taskuja. Minulla on yksi, mutta siinä on iso reikä."

Alussa on koira, joka syntyy äidille, joka ei pysty pitämään pentuaan. On isä, joka on vastuuton häntäheikki. On yksinjääminen, yksinäisyys, joka voisi olla myös itsenäisyyttä, mutta joka tuntuu vain yksinäisyydeltä. On kuorma-auto, joka vie Kontulaan. Mies pahvilaatikoiden alla haisee "viemäreiltä ja jäteastioilta", ja "takkuisessa parrassa pesi torakoita ja harakoita". Syntyy ystävyys, ja ystävyys on hyvää, paljon parempaa kuin itsenäisyys. Ystävän kanssa huomaa, että äiti oli sittenkin väärässä. Onneksi. Ihmisiin voi luottaa, jopa sammakoihin voi luottaa. Ja ystävän kanssa kaupunki on kaunis. Jossain menee ratikka, joka kolistelee raiteillaan. Koko elämä on raiteillaan.

Arvoja, yksinhuoltajuutta tai oikeastaan kokonaan hylkäämistä, elämän rosoisia puolia, alkoholismia, yksinäisyyttä ja itsenäisyyttä - siinä muutamia teemoja, joita kirja nostaa tai on nostamatta esiin.

Tomi Kontion kieli on mmm! On pitkiä ja lyhyitä lauseita, riisuttuja ja koristeltuja lauseita, toistoa ja tehoa. Lauseita, joita lukiessa on kiitollinen kuvakirjan hiotusta kielestä, sillä näin tehdään suomen kieltä rakastavia, kielellisesti rikkaita tulevia aikuisia. On pultsari, joka päästää suustaan "pihahduksen, jossa vanhan kellarin ja lumen alta paljastuvan ruohon hajuihin sekoittui auringossa seisseen kalan löyhkä". On koira nimeltään Kissa, josta äiti on toivonut itsenäistä kuten kissa, mutta joka ei tunne itsenäisyyttä itsessään, vain yksinäisyyden. 

Ja on Elina Warsta, joka vetää kynällään sivuille tunnelmaan täydellisen sopivat ilmeet, sameat värit, kekseliäät tarkat yksityiskohdat, Helsingin ja sen asukkaat.

Kirja saa aikaan monia asioita: 1. Onnen tunteen siitä, että näin hyviä lastenkirjoja tehdään ja julkaistaan. Etteivät ne kaihda spurgun nostamista päähenkilöksi eivätkä mitään. 2. Tuokioita 5-vuotiaan kanssa, jotka eivät lopu, sillä hän haluaa kuulla kirjan heti uudelleen ja seuraavanakin päivänä. Se on harvinaista. Mutta tämä kirja nykäisee hänessä montaa kohtaa. Miksi spurgu ostaa vähillä rahoillaan pullon? Miten voi olla rahan vanki? Miksi sekarotuista katsotaan alaspäin? Miksi isää ei kiinnosta? Miksi äiti jättää lapsen? Me pohditaan ja jutellaan näistä asioista pitkään.
3. Ilon siitä, että asuu Helsingissä. Että on Helsinki, ja että se on sittenkin niin monivivahteinen paikka. On se. Että on olemassa kaupungin rosoisuus, elämän rosoisuus, ja että joku osaa nähdä rosouden kauneuden ja kertoa sen muille niin, että mekin nähdään se kauneus.

Kiitos.

















Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa
Kuvitus: Elina Warsta
Kustannus: Teos 2015
Mistä? Lahja kustantajalta

Leonardo da Vinci - käsittämätön nero

Marjatta Levanto: Leonardo oikealta vasemmalle

Kuvitus: Julia Vuori

Kutannus: Teos 2014

Lyhyesti: Häkellyttävän hieno teos häkellyttävän neron ajatuksiin, suunnitelmiin ja pyrkimyksiin. Kaunis taidekirja ja tietokirja yhdessä. Kaikille, ikään katsomatta. 

Ihastuttava tietokirja tältä syksyltä on Leonardo da Vincistä kertova Marjatta Levannon Leonardo oikealta vasemmalle. 

Se on kaunis sukellus Leonardon ajatuksiin, muistiinpanoihin ja tavoitteisiin ja hämmentävää luettavaa. Miten hauskasti nero tekikään muistiinpanojaan, miten sekavasti ja vielä peilikirjoituksella! Samalle sivulle on hahmoteltu muotokuva, piirustuksia kasveista, koneista, hevosista, ympyrän jakamista osiin, tekstiä…



















Sitaatteja on runsaasti, ilahduttavasti, samoin kokosivun luonnostelmia ja muistiinpanoja, kaikessa hajanaisuudessaan ja luultavasti keskeneräisyydessään.

Kirjassa on ihanan ilmava taitto, typografian eläväisyys ja vaihtelu, kuville ja suunnitelmille ja ajatelmien ympärille jätetty tila.

Tämä tekee kirjasta tietokirjan lisäksi taidekirjan, ja juuri tästä syystä kirja on niin onnistunut, antaessaan monenlaiselle ja monenikäiselle (aikuiselle ja lapselle) lukijalle jotain. (Itse en tätä vielä tokaluokkalaisen kanssa ryhtynyt tutkimaan, odotellaan luontaista kiinnostusta.)

Ilmaperspektiivin mestarillinen hallinta kertoo selkeästi sen, että maalaustaide oli Leonardolle tiedettä. Ja totta onkin, tiede ja taide eivät ole koskaan ole olleet niin toisiinsa limittyneitä kuin Leonardon taiteessa, eivätkä ne koskaan hänen jälkeensä tulleet sitä enää olemaan. 

Leonardon aivoitusten moninaisuus käy ilmi aiheiden valtaisuudessa. Kuvataide, ihmisvartalon tutkiminen ja mittaaminen, hämmästyttävän kauniit luonnostelmat ihmiskasvoista ja -vartalosta, Leonardon halu lentää ja lukuisat yritykset sen toteuttamiseksi, pyrkimys ympyrän neliöimiseksi, veden liikkeen tutkiminen ja tallentaminen, sodankäynnin laitteisto….

Leonardolla oli loputon kiinnostus ihmisvartaloon, sen mittoihin ja suhteisiin. Tutkimustyötä vain vaikeutti suuresti se, että ihmisruumiita oli vaikea saada tutkimuskäyttöön.

Ihmisen kuvaaminen oli Leonardon taiteen suurin haaste. Kun ihmisruumiin keskinäiset suhteet oli saatu selvitettyä, koko maailman järjestys selvisi. 

Leonardon tekemisiin liittyy paljon arvoituksia. Miksi Luolamadonnassa Jeesuslapsella on jättiläismäiset jalkaterät? Mitä Leonardo halusi viestittää maalaamalla kärpän naisen syliin ja naisen kädet suhteettomat suuriksi?

Sattumaa se ei ollut, sillä ihmisruumiin mitat hän tunsi.

"Etäisyys isovarpaan kärjestä kohtaan, missä jalka yhtyy sääreen, on yhtä pitkä kuin etäisyys leuan alta hiusrajaan."

Tai onko Mona Lisaan kätketty maailman muotokuva? Mihin viittaa naisen asettelu, valon lankeaminen, maisema taustalla…? Monan Lisan maalauksen lähempi, yksityiskohtainen tarkastelu on kirjan mielenkiintoisimpia aiheita.

Lukija huomaa sfumaton, Leonardon käyttämän ääriviivojen pehmennyksen ja valon ja varjon vuorottelun, kohteiden välisen ilman, joka saa valon kohtaamaan varjon portaattomasti. Miten käsittämättömän taitavaa se todella onkaan.



Leonardon metodeja ja tutkimustapoja on onnistuneesti avattu mm. eri maalausten kautta. Jotta Leonardo sai maalaustensa silmät niin tavattoman eläviksi, hänen piti tietää, miten silmät heijastavat mielen liikkeitä, ja jotta sen sai tietää, piti tutkia perinpohjin silmien ja kallon yhteys ja rakenne.

Kuvittaja Julia Vuori on rohkea antaessaan kuviensa asettua Leonardon kuvien viereen. Hänen muutamat kokosivun aukeamansa kokoavat Leonardon ajatuksia ja tavoitteita yhteen. Ne tekevät kirjasta myös "lapsiystävällisemmän" ja keventävät tunnelmaa, ja niiden suhden Leonardon kuviin sekä tekstiin on onnistunut. Olen aina pitänyt Vuoren sympaattisista eläinhahmoista, siitä lähtien kun näin niiden kuvittavan YK:n vuosituhattavoitteita korteissa ja julisteissa, ja tässä ne jatkavat samaa väreillä ilottelua ja hyväntuulisuutta.

Ei voi todeta muuta kuin - ihmeellinen nero, ihmeellinen kirja!
Loppuun Leonardon sitaatti. Mahtoiko se olla hänen punainen lankansa työssään?


"Vältä sellaista vaivannäköä, jonka tulokset kuolevat tekijänsä myötä."

Marjatta Levanto: Leonardo oikealta vasemmalle

Kuvitus: Julia Vuori

Kustannus: Teos 2014

Mistä: Yllätyksenä kustantajalta, mistä suuri kiitos. 

Totta toinen puoli yhdistää arjen ja seikkailun

Lena Frölander-Ulf: Totta toinen puoli (orig. En sann historia)

Kuvitus: Lena Frölander-Ulf

Suomennos: Ilpo Tiihonen

Kustannus: Teos&Schildts&Söderströms 2014

Lyhyesti: Gunnar ja Nea voivat näyttää tavallisilta sedältä ja tädiltä, mutta etpä voisi arvata, mitä heidän menneisyydessään on tapahtunut! Viehättävä kuvakirja, joka nojaa historiaan ja joka olisi voinut olla totta. Sopii hyvin keskustelunavaukseksi siitä, mitä vanhempien ihmisten menneisyydessä on tapahtunut sekä antaa pureskeltavaa arjen ja seikkailun yhdistämisestä. 

Gunnar-enon täytyy usein rykiä. Se kuuluu silloin seitsemän korttelin päähän, niin perusteellisesti hän rykii. Niin hän tekee siksi, koska on usein sanonut "Härrzlichhwillkåmmen meinedaamenunthhäärreen!" niin monta kertaa, että sanonta on tarttunut hänen kurkkuunsa. Se tarkoittaa "tervetuloa". Tämä kaikki tapahtui siihen aikaan, kun hänet tunnettiin nukketeatterinjohtaja Arkan Zuppena Berlurenstadissa.

Nea-täti ja Gunnar-eno, kirjanpitäjä ja verovirkailija, näyttävät hyvin tavalliselta tädiltä ja sedältä. Mutta jos katsoo tarkasti, näkeekin vinkkejä heidän menneisyydestään, joka on ollut aika, sanotaanko, epätavallinen.

Nea-täti on nimittäin tanssinut Maharajan palatsissa, jolloin hän käytti niin painavia korvakoruja, että hänen korvannipukkansa kävivät suuriksi ja ryppyisiksi. Nyt täti käyttää tukevia kävelykenkiä, mutta ennen oli toisin, kun hän oli häikäisevä Granita Gabor, joka timanteilta säihkyen liukui estradille pitkissä mustissa höyhenissään. Ja entäs Gunnar-eno sitten? Toistuva rykiminen ja ruskeat täplät kämmenselissä kertovat ajoista, jolloin hän oli nukketeatterin johtaja ja taiteilija, joka vietti aikaa kreivien ja kreivittärien kanssa, puhumattakaan siitä, kun hän oli tutkimusmatkailija ja seikkailija Leroy Larsson.

Totta toinen puoli –kirjassa on herkullinen idea. Mitä kaikkea onkaan ihmisten menneisyydessä, josta muut eivät tiedä mitään? Ihmisistä näkyy vain osa, tämänhetkinen elämä (eikä sekään kokonaan), mutta mitä kaikkea on tapahtunut aiemmin, sitä emme usein tiedä ollenkaan. 

Lena Frölander-Ulf ulottaa ajatuksen vielä hieman totuttua pidemmälle, sillä tavallisennäköisten tädin ja sedän menneisyydessä onkin hyvin epätavanomaisia kokemuksia ja persoonia, jotka kaikki liittyvät viehättävästi Euroopan historiaan tai sitten maantieteellisesti kauemmas, Burmaneshiin ja Colombolaan, Surinamiin…

Kirjan runsas kuvitus on tärkeässä roolissa mielikuvituksellisen tarinan kuvittajana ja elävöittäjänä ja näyttää väläyksiä Euroopan historiasta, niin kuvataiteiden, musiikin ja nukketeatterin maailmasta kuin Espanjan vuoriston sissitaisteluistakin. Kuvitus tuo myös herkullisesti esiin 1920-luvun muotia naisten puvuista ja kampauksista gramofoneihin (kännykällä maustettuna) ja jazz-orkestereihin, ja myös kirjan värityksessä aistii tätä aikaa: okraa, poltettua oranssia, sameaa vihreää, liilaa, tummaa punaista. Paikan- ja henkilönnimetkin saavat inspiraatiota oikeista, kuten Granita Gabor, Berlurenstad (Berliini?), Katalunian vuoret, Colombola.

Pidän kovasti juuri tästä kirjan historiallisesta puolesta! Tuo aika näkyy niin harvoin lastenkirjoissa, ja nykypäivän lapsilla on siihen normaalisti vain pieni kosketus, joten kirja on totta tosiaan aika yleisisvistävä, leikkimielinen sukellus mm. iloiseen 1920-lukuun. Kirja saa toivomaan, että historiaan nojaavia, mielikuvituksellisia ja humoristisia kuvakirjoja olisi enemmän, sillä vaikka juuri 1920-luku olisi ehtymätön aarreaitta tarinoille.

Parasta kirjassa oli (jälleen) subjektiivinen elämys, jonka kirjasta saa! Lapsikuulijoista etenkin 8-vuotias ihastui kirjaan, sillä hänen mielikuvituksensa yleisti heti kirjan sanoman ympäristöön, ja alkoi loihtia kysymyksiä omien isovanhempien tai meidän vanhempien menneisyydestä. Se sai aikaan inspiroivaa muistelua omista matkoistani: (mittasuhteiltaan käsityskyvyn ylittävät) Maharajan lääkärin häät Jaipurin Maharajan palatsissa, toisaalta äärimmäisen köyhyyden ja katulasten kohtaaminen, hämmästyttävät luonnonilmiöt. Ja niin, kirja sai aikaan myös vallattoman, polttavan seikkailunnälän!

Toisaalta - tarina sulkeutuu niin pehmeän arkiseen tunnelmaan, että se on omiaan himmentämään seikkailunnälkää. Verovirkailija Gunnar ja kirjanpitäjä Nea kestitsevät perhettä, lapsenlapsia ja koiriakin on mukana, ja lukijaa kehotetaan tutkimaan takakannen perhealbumin kuvia, jotta näkisi, miten Nean ja Gunnarin vaiherikas elämä naimisiinmenon jälkeen eteni. Ne kuvat ovatkin sitten hyvin tutunlaisia kaikille lapsiperheille. 

Kirja meneekin syvemmälle kuin sen melko pienestä koosta voisi ensi vaikutelmasta päätellä, sillä kiinnostavan ajallisen ulottuvuuden lisäksi mukana on myös ihmismieltä usein mietityttävä hankaus arjen ja seikkailun yhdistämisestä. Minkä valita, miten elää elämää? 
Lisäksi kirja tarjoaa hienon keskustelunavauksen lapsen kanssa siihen, mitä vanhempien ihmisten menneisyydessä on tapahtunut. Tasapaksulta näyttävä arki on voinut olla jotain ihan muuta. Ja jokainen tekee loppujen lopuksi oman valintansa, minkä polun valitsee. 

Vaikka tämän polun suuntaahan voi aina vaihtaa...

Kaikkinensa vaikuttavan huolellisesti mietitty ja toteutettu, piristävän erilainen ja hauska kirja!

Lena Frölander-Ulf: Totta toinen puoli (orig. En sann historia)

Kuvitus: Lena Frölander-Ulf

Suomennos: Ilpo Tiihonen

Kustannus: Teos&Schildts&Söderströms 2014
32 s.
Mistä: Kiitos kustantajalle yllätyksestä.
Tähtiä 4,5 / 5

Baudeliero ja Mette-Rotta ja muut hassut lorukaverit

Annika Sandelin: Baudeliero ja Mette-Rotta. Vauvarunoja ja villejä riimejä.
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Suomennos: Henriikka Tavi
Kustannus: Teos & Schildts & Söderströms



Joskus kunnon lorukirja - ja karkkipussi - on juuri se juttu, joka pelastaa päivän ajautumasta yhdeksi stressimöykyksi. Kirja joka saa nauramaan ja muistamaan, että ai niin, ei tässä nyt ihan niin vakavaa tarviikkaan olla! Että huh, onhan elämä aika hauskaa ja hassua, sitä ei vain aina muista kaikessa työelämän kiireydessä ja niissä vakavissa asioissa.



Joten kiitos, kiitos että juuri tänään postiluukusta kolahti yllätyksenä tämä uutuus, Annika Sandelinin kirjoittama, Karoliina Pertamon kuvittama sekä Henriikka Tavin suomentama Baudeliero ja Mette-Rotta. Omituinen nimi on mainio, juuri sopivasti ei ihan tästä arkielämästä. Ja kansi hehkuvan oranssi. Kyllä kiitos tälle piristäjälle!

Tosin, kun tartumme kirjaan esikoisen kanssa (8v.), ensimmäiset runot eivät ihan kolahda. Kahdeksanvuotias ei ole vauvarunojen kohderyhmässä. Erikoiskiitos muuten heti toisesta runosta, Sinulle, jossa puhutaan vatsassa kasvattamisen ihanuudesta, mutta jossa on vaihtoehtoinen lopetus isille ja kaikille niille, jotka eivät ole kantaneet lasta vatsassaan… Ja jos teillä on vauvoja, niin lorujen yhteydessä on hauskasti annettu vinkki lorun leikkimiseen sormille - kiva, toimii!

Kun selataan kirjaa eteenpäin, jo alkaa isompaa kiinnostaa!

Mulla on ihanat kalsarit, joissa on pieni reikä.
Kun mä niissä istuudun, äiti huokaa: "Eikä!"
Antaa äidin huokailla, ihan turha huoli!
Onko sillä väliä, jos näkyy takapuoli?
(Lempivaatteet)

Aamustressi perheen aamusta on huippu (kiitos tästä!), Enkä kyllä ikinä on niin tuttu että huh, Hirviöyö on sopivan pelottava. Nauramme yhdessä juuri niille, joissa äiti on tylsimys (ja lapsi hankala), tai niille, joissa tunnistamme oman arkemme: Pipojen maahan ovat karanneet pipot töitä ja täitä.

Karoliina Pertamon värikylläinen kuvitus on kuin hedelmäkarkki. Teksti ja kuva soivat yhteen kuin solisti ja orkesteri. (Mistä tulee mieleen, miten kaipaankaan oopperaan!) Aukeamilla sekoittuvat taitavasti eri runojen hahmot, värit ja tunnelmat - vähän kuin mielessä ajatukset ja tunteet!

Henriikka Tavin suomennos on jälleen huikeaa ja ihailtavaa. … Sukkia, nauloja, viemärit tukassa. Tiskaajalle sarkaa, sikin sokin, kaikki on hukassa. Elämänkumppani parkaa! (Lorussa Rodrik)

Kiitos kiitos tästä kirjasta ja hyvää kevättä kaikille! Niin, ja pahoitteluni pitkästä kirjoitustauosta, se liittyy jotenkin siihen, miten aloitin tämän postaukseni tänään. Koitetaan pitää ilo ja aurinko mielessä vähän paremmin!

Annika Sandelin: Baudeliero ja Mette-Rotta. Vauvarunoja ja villejä riimejä.
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Suomennos: Henriikka Tavi
Kustannus: Teos & Schildts & Söderströms
Mistä: Kustantajalta yllätyksenä.
Tähtiä: 4,5  / 5

Juhani Känkänen: Joulu on jo ovella, Apo Apponen!

Juhani Känkänen: Joulu on jo ovella, Apo Apponen!
Kustannus: Teos 2013
48 s.
Lyhyesti: Sarjakuvamainen hauska kirja Apposen perheestä, päähenkilönä päiväkoti-ikäinen Apo. Meitä syksyllä 2012 kovasti naurattanut ykkösosa sai jatkoa, ja edeltäjänsä lailla tämäkin on aivan mainio: Tarina siitä, miten hitaasti joulu tulee lapsille, ja miten lasten odotus saattaapi joskus käydä aikuisten hermoon...

Apo kyllä yrittää olla kyselemättä, mutta joulun lähestyminen tuntuu kihelmöintinä koko vartalossa. Asiaa on mahdoton jättää sikseen.
- Jokohan nyt on…
- Ei vielä.
- Joko nyt on…
- Ei vielä.
- Entäpä nyt?
- Ei vielä.
- Joko…
- Ei!
- Iskä. Iskä. ISKÄ!
- Mitä ihm…?
- Joko nyt on joulu?

Syyskuussa, kun sataa ja tulee, Apo alkaa odottaa joulua. Kolmen kuukauden odotus on kenelle tahansa pitkä ja siihen mahtuu paljon. Jäätyneitä lätäköitä, ensimmäiset lumihiutaleet, ensimmäinen mäenlasku (ilman lunta), iskän herätystä keskellä yötä, soitto töihin kesken palaverin. Tilanne uhkaa kärjistyä, ja lopulta Apon tivaaminen ylittää muiden sietokyvyn. 

Onneksi piparinleivonta auttaa tuskaan. Etenkin jos tekee oikein hienon piparilinnan ja sekoittaa keskenään äidin pikeeri-liimausaineen ja Erikeeperin. Ekassa kirjassa kuvioissa mukana ollut aamupuurosta loikannut puuromies Kaaro Puttila löytää tässä kirjassa kaverin, Pertti Kakkarspepan ja tyttöystävän, Emma Riisi-Puurouksen. Iskä ja Apo hakevat kuusen, kuusi koristellaan, ja lopulta se joulukin tulee.

Apo Apposissa huumori nousee arjesta. Pienistä hetkistä, lapsen kysymyksistä, aikuisten reagoinneista, kaikkien käytöksestä. Kaikki on niin tavallista (ja lisänä pienen pojan mielikuvituksen hahmot), että samaistuminen on helppoa, mutta Känkänen osaa kaivaa hirveän taitavasti lapsiperheen arjesta esiin pienet huvittavat nyanssit ja tallentaa ne paperille, ilmeinä ja repliikkeinä.

Ehkä repeilemme kirjan ääressä juuri siksi, että tunnistamme tilanteet.

Ja ehkä arvostan ja ihastelen kirjoissa etenkin tätä: Apo Apposessa näkyy arvostus ihan tavallista arkea kohtaan, eikä juoneksi tarvita mitään ihmeellistä, vaan ihan tavallinen pikkulapsielämä riittää. Se on parasta.

Omassa elämässäkin sitä kyllä huomaa lasten hauskat lausahdukset ja arjen usein huvittavan absurdiuden, mutta sitten sitä taas jatkaa puuhastelua, eikä millään enää jälkikäteen voi muistaa kaikkea sitä hauskaa, mille nauroi. Apo Apponen auttaa huomaamaan ja muistamaan nämä hetket.

Myös kuvitus ja teksti toimivat täydentävät toisiaan loistavasti - en voi kuvitella toista ilman toista.

Meillä kirjoja rakastavat 7- ja 4-vuotiaat lapset ja mies. Pienikin pystyy hyvin seuraamaan tarinaa, koska kuvia on niin paljon ja tapahtumat koskettavat ihan pieniäkin, kuten nyt lasku hurjalta mäeltä. Ja sitten isompaa/aikuista naurattaa, kun hurja mäki osoittautuukin pieneksi nyppyläksi. Osa huumorista mennee yli hilseen pieneltä lukijalta, mutta hyvä vain, kun kaikki voivat nauttia!

Omasta joulunodotuksesta sen verran, että meillä on kuunneltu joululauluja jo ainakin parin kuukauden ajan, sillä ne ovat lasten suosikkeja. Nytkin "Petteri Punakuono" raikaa taustalla. Että jos Apo alkaa kysellä kolme kuukautta ennen joulua tauotta "Joko on joulu", niin meillä alkavat kaikua joululaulut samaan aikaan...

Hyvää huomenta Apo Apponen -kirjan olen arvioinut täällä.

Apo Apposen joulunodotuksesta on luettu myös Sinisellä Keskitiellä, joka on muuten tosi kiva blogi lastenkirjoista ja muusta lapsiperheen arjesta.

Juhani Känkänen: Joulu on jo ovella, Apo Apponen!
Kustannus: Teos 2013
Yllätyksenä saatu arvostelukappale, josta kiitos!

PS. Melkein unohdin Lapsen oikeuksien päivän! Päivän kunniaksi haluan ehdottomasti nostaa esiin lasten oikeuksia käsittelevän hienon ja tärkeän Me kaikki synnymme vapaina. Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus lapsille (Lastenkeskus 2008).

Lapsista vamman kanssa kertoo niinikään koskettava ja ajatuksia herättävä Lokkivuoren Joonatan (Saarni-Kirjat 2009). 

Alexandra Salmela: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia

Alexandra Salmela: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia
Kuvitus: Martina Matlovicova
Kustannus: Teos 2013

Oli kaunis kesäpäivä. Juha toivoi pääsevänsä vihdoin uimaan, mutta isolla isällä oli eri suunnitelma: "Sukset jalkaan ja ladulle!"

Juha ei pitänyt hiihdosta, mutta ison isän mielestä tosimiehen tuli liikkua vain hiihtämällä. Niinpä Juha laittoi kuuliaisesti sukset jalkaan ja laahusti tarmokkaasti etenevän isän perässä. Kun sivakoija katosi korpeen, Juha jäi kerämään metsämansikoita. Yhtäkkiä hänen vieressään seisoi havunoksaa mutusteleva koala. 

Juuri näin hassuja ovat sadut Alexandra Salmelan uudessa satukirjassa Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia. Monesti ne alkavat suhteellisen "normaalisti", mutta jatkuessaan villintyvät syvälle mielikuvitukseen ja päätyvät jättäen pään hieman pyörälle. Siis mitä tässä nyt oikein tapahtuikaan? Lapsikorjaamo, Äänisyötär, norsuäiti, hajamielisen isin pää jalkapallona?

Aluksi pidin satuja satunnaisena mielikuvituksen lentona, mutta tarkemmalla lukemisella aloin nähdä paljon muutakin. Ensinnäkin niissä on myös vakavia säikeitä: isomman (!) kiusaamista, aikuisten ikävää paheksuntaa, roskaamista, aikuisten lapsiin kasaamia toteutumattomia toiveita. Mutta sitten on myös sulaa hulluttelua, hirviöiden pomppimista pilvivuorilla tai hajamielisen isän kadonneella päällä jalkapalloilua. Jotkut sadut muistuttavat vanhoja klassikoita, Liisa Ihmemaata tai Hannua ja Kerttua, mutta tietenkin täysin sekoitettuina ja uudenlaisina. Ristiriitoja hahmojen välillä voi välillä olla vaikea tunnistaa hassuttelun alta, ja tämän vuoksi ne ovatkin moniulotteisia. Joku lapsi voi samaistua satuihin, toinen ottaa ne vain vinkeinä tarinoina.

Saduissa on hirveästi yllättävää ja hullunkurista, mikä haastaa aikuisen kaavamaisen ja normitetun ajattelun hyvin tehokkaasti. Näitä satuja kannattaakin kokeilla, jos haluat rikkoa rajoja ja kaavoja! Itselleni ne aiheuttivat juuri tästä syystä aluksi nikottelua "liian epärealistisina", enkä ihastunut heti. Vaadittiin toistakin lukukertaa ja niiden maistelua kunnolla, ja piti myös kyseenalaistaa itsensä - satuhan voi olla millainen vain. Sadussa voi ja saa tapahtua ihan mitä vain! Kun tämä oli selvitetty, kirja, tai ainakin muutamat sadut hurmasivat minut tyystin.

Itse koin puhuttelevimmaksi sadun kahdesta äidistä, jotka ovat erilaisia ja hassuttelevia - tykkäävät leikkiä ja pukeutua kirahvi- ja norsupukuun. Alussa kirahviäidin lasta hävettää, että äiti on taas pukeutunut hassuksi, kunnes hän huomaa, ettei tämä ole ainoa. Viimeinen satu kertoo siitä, miten työ on muuttanut norsuäidin tylsäksi ädiksi. Onneksi norsuäiti kuitenkin palaa kuvioihin, tietysti hyvin oudolla tavalla. Kirjan tekijä, Alexandra Salmela kertoo kirjassa itse toivovansa, että maailmassa olisi "vähemmän tyhmiä aikuisia". Kirjan luettuani toivon kieltämättä itsekin, että a) osaisin itse hullutella useammin lasten kanssa (tai ilman) ja että b) aikuiset ylipäätään ottaisivat elämän vähän rennommin ja nauttisivat enemmän. Myös satu äidistä vuoristoradassa oli ihana (kuva keskellä).

Pituudeltaan sadut ovat lyhyitä, puolentoista aukeaman mittaisia, ja loppu niissä on onnellinen, niissä on ystävyyttä, aikuisen ja lapsen välistä läheisyyttä, erilaisuuden hyväksyntää.

Entä miten kirja kolahti lapsiraatiin, 7- ja 6-vuotiaisiin kuulijoihin? Suurin osa saduista kirvoitti paljon naurua ja kommentteja kuten "hassu! kiva", toisten jälkeen jäätiin ihmetteleviksi. Paras satu heistä oli sellainen, jossa hajamielinen isä hukkaa päänsä, ja se löytyy jalkapallokentältä lasten jalkapallona. Oli hauskaa seurata, miten he kuuntelivat ensin hiljaisina ja epävarmoina, sitten riemastuneina.

Kirjan kuvitus on slovakialaisen Martina Matlovicovan käsialaan, ja se lumosi minut täysin, ennen kaikkea värikkäiden ja mielikuvituksellisten kokosivun kuviensa takia. En ollut aiemmin tutustunut Matlovicovan kuvitukseen, mutta toivottavasti sitä nähdään lisää!

Kielestä vielä sen verran, että se on tätä päivää - Salmela ei vierasta sanoja kuten ärtsy, puskapissi, ällö, mutalöllö, pöpelikkö. Nämä sopivat tarinoihin.

Kirjan luettuani päätin muistaa pukea useammin päälle hassun äidin roolin (sitä paitsi elämä on paljon hauskempaa niin!), järjestellä kotona vähän vähemmän ja muistaa heittäytyä. Hulluttelua ja kivoja leikkejä kaikille teillekin!

Tähtiä 

lapsilta 5 / 5

aikuiselta 4 / 5