Iran ja Suomi, valo ja Lumi.

Seita Vuorela: Lumi
Kustannus: WSOY 2016
240 s.
Lyhyesti: Tarina iranilaisista nuorista Suomessa, teineistä, jotka pakenevat maansa oloja. Samalla se on tarina ihmisen identiteetistä. Mistä kaikesta identiteetti muodostuu ja millaiset keinot ihmisellä on muuttaa identiteettiään?

Atisha katsoo bussin ikkunasta hangessa tarpovia ihmisiä. Hän on saanut huomata ihmeekseen, että pohjoisen asukkaat pitävät itseään onnekkaina, koska saavat asuttaa pohjoista maata, vaikka sen maaperä on puolet vuodesta roudan jähmettämä, vaikka sen pimeiden päivien läpi puhaltaa hyytävä tuuli, ja vaikka sen historia on nuori ja vaatimaton. Tuo rakkaus ankaraan maahan ilahduttaa Atishaa, hän haluaa jakaa näiden ihmisten luottamuksen kevään myötä palaavaan valoon ja lämpöön, hän haluaa uskoa, että ne palaavat myös hänen elämäänsä ja niiden mukana Omid. 

Seita Vuorelan lasten- ja nuorten Finlandia-ehdokas Lumi on uskomaton tarina iranilaisista nuorista: Atishasta ja Siamakista ja vähän Omidistakin, jotka pakenevat maansa oloja, olemisen ahtautta, kuolemantuomiota ja vankeutta. Maassa jossa kaikki on suurta, tällä kertaa kärsimys.

Se on tarina myös ihmisen identiteetistä. Mistä kaikesta identiteetti muodostuu ja millaiset keinot ihmisellä on muuttaa identiteettiään? Onnistuuko se sulkemalla osan itsestään pois, pelkällä tahdon voimalla? Kun identiteetti kumpuaa kahdesta maasta, miten tasapainoilla näiden välillä?

Tarinan juoni on uskomaton, mutta kerrottu niin, että se voisi hyvin olla totta. Sillä totuus on tarua ihmeellisempää.

Minulle kirja oli ensi sijaisesti tarina Siamakista, jäyhästä kivikasvoisesta Siamakista, joka on rakentanut itselleen valtavan vankan, samalla kovan ja yksinäisen suomalaisen kuoren. Hän tekee kaiken juuri niin ja paremmin kuin ympärillä pyörivät jätkät. Nimensä hän on saanut kuolleelta sankarisedältä, perhe on etäinen ja elää henkisesti eri maassa ja eri ajassa kuin Siamak.

Siamakeja maailma ei päästä kovin vähällä. Ymmärrän sen nyt entistä paremmin.

Iranilaisperheen kuvaus on hienoa ja vaikka tavallaan tuttua, on silti järkyttävää lukea jälleen, miten vieraaksi tämä kylmä maa voi jäädä, miten voi elää niin kiinni menneessä ajassa ja paikassa. Miten sillä tavalla voi elää? Ja millaiseen riipaisevaan vieraantumiseen se pakostakin johtaa vanhempien ja lasten välillä.

Eteläinen ja pohjoinen maa kulkevat käsi kädessä kautta kirjan, ja tämä kahtia-asettelu nostaa esiin tavattoman kiinnostavia kysymyksiä. Millaiset seikat tekevät meistä pohjoisen lapsia? Onko ylipäänsä mahdollista muuttua toisen maan asukkaaksi sielultaan ja sydämeltään? Ei ainakaan, näyttää Siamakin tarina, jos peittää itsestään toisen puolen. Ehkä oma identiteetti voi löytyä vain molempien puolten ollessa tasapainoisia. Mutta miten ja missä täällä pohjoisessa se toinen identiteetti saa kukoistaa tai edes elää?

Vuorela kuvaa taidolla molempia maita, mutta Suomen kuvaus on erityisen onnistunutta. Tässä kirjassa Suomessa on kylmää ja ankaraa, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Sillä tavalla Vuorela rakentaa tästä Lumikuningattaren maan.

Seita Vuorela menehtyi kesken kirjoitusprosessin käsikirjoituksen ollessa melkein valmis, ja Vilja-Tuuli Huotarinen viimeisteli sen. Ehkä pienen keskeneräisyyden huomaa joissakin seikoissa, kielessä. Ihmisten sisäiset prosessit vilistävät lujaa eteenpäin.

Vuorela käyttää paljon eri rekistereita ja kertojanääniä, mm. Siamakia, kaikkitetävää kertojaa, Atishan ääntä kirjoituksena blogin sivuilla, lopuksi isoäidin kirjettä. Tällä tavoin esim. hahmot tulevat paljon läheisemmäksi kuin muutoin tulisivat. Lisäksi tarinassa kulkee ikään kuin kehyksenä satu Lumikuningattaresta Atishan kertomana, muokattuna häneen ja Siamakiin, mikä tuo vielä oman kerrontatapansa kirjaan ja ennustelee tulevaa. Kaiken yhdisteleminen on melkoinen palapeli ja pirstaloittaa kerronnan. Jollain tavoin kirja muistuttaakin tavattomasti tästä hetkestä maailmassa, kun uutiset, some, meidän kaikkien tarinat ja perinteiset sadut elävät rinta rinnan.

Lumi on kirja, josta pidin melko paljon. Ennen kaikkea se kosketti ja jähmetti minut pitkäksi aikaa miettimään maailmaa ja kysymyksiä, jotka kiinnostavat itseäni paljon. Siamak, Atisha ja Omid jäävät pitkäksi aikaa elämään mieleen, niin paljon Vuorela jättää mielikuvitukselle vielä tilaa.


Lumia on luettu paljon, mm. Lukutoukan kulttuuriblogissa, Ullan kirjoissa ja Sivutiellä-blogissa.

"Kirjoittakaa, koska se on niin mielettömän hauskaa"

Kirjamessujen kolmantena päivänä huomasin metsästäväni messuilta tapahtumia ja keskusteluja, jotka käsittelevät jotenkin kysymystä, miten tullaan kirjailijaksi ja millainen on kirjailijan ammatti. Toisaalta kuuntelin jälleen nuoria koskevia haastatteluita, joten tässä molempiin aiheisiin liittyvistä ja kuulemistani keskusteluista jonkinlainen kooste. 

Keskusteluista ensimmäinen, Kuinka tullaan kirjailijaksi, on kerännyt salin täyteen kaikenikäisiä kuulijoita, joita opastamassa ovat kirjailijat Paula Havaste ja Nelli Hietala, Otavan kustannustoimittaja ja esikoiskirjailija Antti Arnkil sekä kustantaja Touko Siltala. 

"Kirjoittakaa, ja suhtautukaa kirjoittamiseen intohimoisesti, sillä kirjoittaminen on mielettömän hauskaa", innostaa kuulijoita Paula Havaste. "Myös tekstin työstäminen on tosi hauskaa. Kirjan kirjoittaminen on kuin urheilusuoritus. Mitä enemmän näkee vaivaa, sitä parempi mieli siitä tulee."

"Kun olette saaneet tekstin valmiiksi, printatkaa se, ja aloittakaa uudelleen alusta, ihan puhtaalta pöydältä", kehottaa puolestaan Arnkil, jonka esseekokoelma Lauantaiesseet julkaistiin syksyllä. "Uskaltakaa luopua omasta tekstistä. Lähettäkää teksti moneen paikkaan, kymmeneen tai viiteentoista, ja soittakaa perään. Olkaa sinnikkäitä!"

Samanlainen on kustantaja Touko Siltalan viesti kuulijoille. Samaa sinnikkyyttä tarvittiin myös Arnkililtä hänen kirjoittaessaan esseekokoelmaasa. Hänen 5-vuotias poikansa oli ihmetellyt, miksi isä oli yhtäkkiä aina kotona. Tämän kerrottua kirjoittavansa omaa kirjaa poika oli ollut hetken hiljaa ja tuumannut sitten: ”Tuskin julkaistaan.”

Kustantajan palaute raivostutti

Nuorille suunnatulla Louhi-lavalla Terhi Rannela lähettää samankaltaisen viestin kirjailijan urasta haaveileville. ”Ole kärsivällinen, unelma toteutuu kyllä!"

Hän sai itse saman neuvon aikoinaan 17-vuotiaana lähettäessään käsikirjoituksensa kustantamoon, ja tuolloin kustantajalta takaisin saatu palaute "ole kärsivällinen ja elä elämää", raivostutti. Se osoittautui kuitenkin todeksi. Nyt 34-vuotiaana kirjailija on saavuttanut sittenkin kaiken mistä tuolloin haaveili. 

Kovaa työtä se on tietysti vaatinut. "Kirjoittakaa ja kirjoittakaa, joka päivä jotain, paitsi vapaapäivinä tietenkään - ei siihen oikein muuta neuvoa voi antaa. Ja olkaa sinnikkäitä. Luoja miten monta hylkäyskirjettä minäkin olen saanut ja kuinka olen niitä itkenyt", hän tunnustaa.

Hänen uunituoreen kirjansa Läpi yön kirjoitusprosessi poikkesi aiemmista kirjoista, sillä ensimmäinen versio vuodattui paperille viikossa - paljon nopeammin kuin hänen muut kirjansa. Hän istui kuin tatti keittiön pöydän ääressä ja lähetti miehen kauppaan hakemaan ruokaa. 

Kirjan päähenkilössä on paljon samaa kuin Rannelassa itsessäänkin: muutto pienestä kylästä yliopistokaupunkiin, kunnianhimoinen luonne, voimakas haave kirjailijan ammatista sekä kirjallisuuden opinnot. 

”Koskaan ennen en ole pistänyt itseäni samalla tavalla likoon kuin tämän kirjan kanssa, ja monessa kohdassa mietin, kirjoitanko tästä, mutta ajattelin, että nyt tai ei koskaan!”, pinkkiin pukeutunut eloisa kirjailija kertoo.

Uudessa teoksessa on paljon vaikeita aiheita, kuten alkoholistiperhe ja itsemurhaa, mutta lopussa valoa ja toivoa. "Olisin itse tarvinnut tämän kirjan nuorena. Jos kirja estää yhdenkin nuoren tekemästä vääriä lopullisia ratkaisuja, olen onnellinen.”

Vaikeat aiheet tulevat luonnostaan

Rannelan jälkeen lavalle saapuu Laura Lähteenmäki, jonka dystooppisen trilogian päätösosa Karrelle polttava helle ei sekään päästä lukijaa helpolla: teemoina ovat mm. ilmastonmuutos ja teiniraskaus.

Aihe tuli läheltä kirjailijaa. ”Katsoin eräänä talvipäivänä lastani, joka yritti raapia jotain leikkiä kokoon vihreästä nurmesta, ja tunsin yhtäkkiä suurta sääliä häntä kohtaan.  Nyt kasvavan sukupolven tulevaisuus alkoi mietityttää ja huolettaa, ja sijoitin kirjan siksi pitkälle tulevaisuuteen.”

Lähteenmäki tunnustaa kirjoittavansa nuorille mielellään siksi, että heidän maailmansa on tarpeeksi etäällä hänen omasta tämänhetkisestä, välillä tylsältä tuntuvasta elämänvaiheestaan, arjesta kahden lapsen äitinä.

”Aloitin myös kirjoittamaan nuorena, joten siitä kirjoittaminen on minulle tuttua”, hän kertoo.

Kun suosittu trilogia on nyt saatu päätökseen, on seuraavaksi vuorossa jotain ihain muunlaista. Ei kuitenkaan kevyttä tälläkään kertaa. 

”Olen kokeillut kirjoittaa kevyesti kirjoittaessani MeNaisiin jatkokertomuksen, ja huomasin sen olevan tosi vaikeaa. Haluaisin osata kirjoittaa kevyesti, mutta mukaan tulee aina jotain synkkyyttä tai pohdittavaa. Kai minussa jotain synkkyyttä on itsessäni", Lähteenmäki nauraa. Toisaalta aiheiden vakavuudesta nousee sitten teosten mielenkiinto ja puhuttelevuus.

Lähteenmäkeä ja Rannelaa kuunnellessa tulee mieleen, miten Kallion Ilmaisutaidon lukion nuoret toivoivat aiemmin torstaina nuorille suunnattua kirjallisuutta, joka ei päästäisi helpolla, haastaisi ja olisi ajankohtainen. Ainakin nämä kirjailijattaret tarjoavat vastauksen juuri tähän toiveeseen. 

_________________________

Kävin kirjamessuilla vielä sunnuntainakin, joten viimeisen päivän tunnelmista kirjoitan toivottavasti pian! Silloin kuuntelin mm. ihanaa Kirsi Kunnasta, lasten mindfulness -harjoituksista ja Salla Simukkaa. 

Muokattu 26.10.2015

Nuoret kaipaavat lisää realistista kirjallisuutta

Haastavaa tekstiä, ajankohtaisuutta, symboliikkaa, metaforaa. Lisää realismia, joka koskettaa nuorten maailmaa: kokeiluja, päihteitä, seksiä, itsenäistymistä, kavereita, harrastuksia, koulumaailmaa. Ei liian masentavaa. Tälläisia toiveita Kallion lukion nuoret esittivät tänään Kirjamessujen tilaisuudessa Mitä nuoret haluavat lukea?, jota olin kuuntelemassa.

Lisää tilausta olisi myös dekkareille ja historialle, jota nuorten kirjoissa ei kuulemma juurikaan löydy. Fantasiaa on paljon tarjolla, joten realistista kirjallisuutta kaivataan enemmän rinnalle. Ja kun realismia kirjoitetaan, sen pitäisi olla todella ajankohtaista: ei enää irc-galleriaa tai huulikiillon levittämistä välitunnilla vessassa, koska niitä ei enää tapahdu.

Realististen kirjojen aihepiiriä pitäsi laajentaa tämänhetkisistä teemasuosikeista, urheilusta, harrastuksista ja romantiikasta. "Me olemme kaikki erilaisia ja meitä on paljon", nuoret muistuttivat. Siksi erilaista kirjallisuutta kaivataan enemmän. Erilaisia päähenkilöitä ja yllättäviä juonenkuvioita, kuten yleisesti kirjoissa hallitsevan vahvan poikatyttömäisen päähenkilön rinnalle naisellisia päähenkilöitä, tai poikia jotka valitsevat kahdesta tytöstä eikä aina toisinpäin.

Nuorten toiveet kirjoista, joita haluaisivat juuri nyt lukea, olivat aiheiltaan virkistäviä ja hauskoja ja saivat yleisön nauramaan.

"Jotain filosofista joka muuttaisi koko mun maailmankuvan", toivoi lukiolaispoika. "Heppakirja jonka tyttöpäähenkilöllä olisi kolme tyttöystävää", toivoi toinen. "Seikkailua ulkomailla, rajojen rikkomista, ihmissuhteita", toivoi kolmas. "Joku vahva tyttö yrittää saavuttaa jotain, epäonnistuu, mutta se ei haittaa", "murrosiän muutokset ei mee ihan putkeen, ja yrittää samalla maailmanvallotusta tai kapinaa", "naismainen röyhelötyttö saa tyttöpojan poikaystäväkseen".

Lukemista ei pidetä nuorten keskuudessa kovinkaan seksikkäänä, nuoret kertoivat. Mikä siis saisi nuoren tarttumaan kirjaan? "Aihetta pitäisi tykittää joka paikassa, kuten twitterissä ja instagrammissa, joissa pitäisi olla esillä nuorten kirjailijoita ja kirjoja. Tarvittaisiin myös joku julkkis, joka sanoisi joka paikassa, miten siistiä on lukea ja mitä itse lukee nyt. Nuoret tykkäävät vahvoista henkilöbrändeistä, joista esim. Salla Simukka on onnistunut", nuoret kertovat.

Kansikuva ratkaisee aina, tarttuuko nuori kirjaan. Valokuvaus on nuorten suosituimpia harrastuksia, ja kuvia selataan paljon mm. instagrammissa. Vähän utuiset lähikuvat, retro ja vintage, muotiin liittyvät, siinä kuva-aiheita jotka saisivat nuoret tarttumaan kirjaan.

Hyviä kansia on ollut esimerkiksi John Greenellä, sekä kirjoissa Kaikki viimeiset sanat, Shiver ja My Name Is Memory.

Myös takakansiteksti on tärkeä. Paljastava, mutta ei liian.

Nuoret heittävät haasteen ilmaan. Heille suosittuja brändejä ovat esim. Nike, Fjällräven, Apple, Converset, Coca Cola, McDonalds - kaikki sellaisia jotka ovat keskittyneet omaan juttuunsa, ja joiden kanssa nuoret mielellään tulevat nähdyksi. Voisiko nuorten kirjallisuus ottaa näistä brändeistä mitenkään opikseen? Vastausta ei löydy ainakaan minulta ihan heti.

Nuorten toiveet - mm. lukijan haastaminen, samaistumispinta, monipuolisia päähenkilöitä - eivät siis ole monessa suhteessa hirveän erilaisia kuin aikuisillakaan, mutta ainakin kirjojen ympäristö saa olla omanlaisensa. Ja teemat - toisaalta tabuja räjäyttävää, toisaalta ihan tavallista elämää

sillä: "tavallinen on ok."

Zaida ja lumienkeli yhdistää arkea, maagista ja kummitustarinaa

Saku Heinänen: Zaida ja lumienkeli
Kuvitus: Saku Heinänen
Kustannus: Tammi 2014
207 s.
Lyhyesti: Maagisen ja realismin yhdistävä kuvaus yksitoistavuotiaan, Etelä-Amerikasta adoptoitun Zaidan elämästä ja sen herättämistä kysymyksistä yhden kouluvuoden aikana. Mikä on olemassa, onko hyvä olla samanlainen, onko asioissa enemmän kuin ulkopuolelle näkyy? Hieno kirja moniuloitteisten teemojensa vuoksi, jotka jäävät pohdituttamaan.

Reipas. Minä en pidä koko sanasta. Se kuulostaa samalta kuin iloinenpas, onnellinenpas, kuin nieleskelisi kyyneleitä ja väittäisi että onpas, onpas kaikki ihan hyvin. 

Zaida on yksitoista, adoptoitu, professori-isän ja kääntäjä-äidin ainoa lapsi. Vanhemmat ovat jo aavistuksen iäkkäämpiä, lempeitä ja viisaita, mutta tietenkään heille ei voi kertoa kaikkea mitä elämässä tapahtuu. Epätavallisista kohtaamisista puistossa samanikäisen tytön kanssa, kiusaamisesta, pettymyksistä kavereihin, tai mukavasta pojasta, Otosta, joka puolustaa Zaidaa muita vastaan.

Kirjassa on monta kiinnostavaa teemaa, joista yhdessä kutoutuu eheä, puhutteleva tarina. Yksi keskeisistä on kysymys siitä, mikä on olemassa? Kuinka varmasti voimme sanoa, ettei jokin ole olemassa ja jokin muu on? Onko enkeleitä? Mitä tapahtuu kuolleille? Voiko jokin olla suurempi sisältäpäin kuin ulkoapäin?

Paikoin tunnelma yltyy maagisuudessaan jopa kummitustarinaksi, juuri sopivan jännittäväksi.

Ja sitten on realismi, koulu ja kiusaaminen, joka kuvataan viiltävästi, adoptoidun lapsen sieluun heitellään miekanteräviä sanoja. Näitä kohtia, samoin kuin koulumaailman raakuudesta ja ankeudesta oli paikoin vaikea lukea. Opettajakin onnistui olemaan kuin käärme, ja kavereihin pettyminen viimeinen pisara.

Silti näistäkin kohdista noustaan valoon. On kiinnostavia henkilöhahmoja, joihin lukija kiintyy ja jotka muodostavat toistensa kiinnostavia vastakohtia. On isä ja vastapainona hänen boheemi veljensä, unelmien ja luovuutensa innoittama ja toisaalta uuvuttama. Kuten Zaidan äiti sanoo: Pelkkien lahjojen varassa ei ole hyvä elää. … Lahjakkuutta pitää osata käyttää, ja antaa sen avulla muille jotakin.

Ja on kavereita ja ystävyyttä, vaikkakin yllättävältä taholta. On koiran ja ihmisen välinen suhde, ja turvalliset vanhemmat.

Heinänen kuvaa hienosti ja lämpimästi yhden lapsen perheen arkea ja yhdessäoloa. Adoption teemoihin hän ei syvenny pintaraapaisua kummemmin, erilaisuuden ja samanlaisuuden teemaa pohditaan hieman. Sisaruksen puuttuminen ja pieni suku sen sijaan mietityttävät Zaidaa enemmänkin.

Pidin erityisesti tavasta, millä tavoin pienet, lyhyet hetket kuvataan, ympäristö, näkymä, tuntuma. Ympäristönä on kivikaupunki, oma entinen palvelijanhuone sekä aitojen takana oleva korttelin kokoinen puisto. Puistossa Zaida pääsee sukeltamaan salaperäisessä seurassa luontoon ja lumen satumaiseksi lumoamaan maisemaan, joka muuttuu hetkestä toiseen. Kivikaupungin ja luonnon välinen jännite on kiinnostavaa, ja riveiltä huokuu kaipuu luontoon ja rauhaan, mihin on helppo samaistua.

Oli kuitenkin hyvä, että kirja sijoittui nimenomaan kaupunkiin ja keskustaan, ratikoineen ja pienine kivipihoineen. Luonnon ja kaupungin jännitekin tavallaan alleviivaa pohdintaa todellisuuden ja unen, tai miksi sitä nyt kutsuisikaan, välillä. Ja joskus uni muuttuukin todeksi, yllättäen, yllättävältä taholta...

Alkusyksyn auringonpaiste tuntui ohueksi kauhtuneelta. …
Kuvittelin kaupungin pakkasen pihteihin.

Yhden sivun elävät ja tarkat mustavalkokuvitukset, jotka ovat Heinäsen omia, luovat kirjan tapahtumille ja henkilöille ulkoasun. Kirja olisi ollut hyvä ilman niitäkin, mutta ne sopivat kirjan tunnelmaan hienosti.

Zaida ja lumienkeli herätti tämän bloggarin pitkästä bloggaustauosta. Kesällä pääsin mm. edellisen postauksen maisemiin, Saimaalle melomaan, mikä oli paratiisi, ja muutenkin metsittymään aika lailla kokonaan.

En osaa sanoa millaiseksi blogin julkaisutahti nyt syksyllä muodostuu, mutta uskon että suunnilleen vanhaan tapaan edetään. Itse olen juuri saanut valmiiksi ensimmäisen oman käsikirjoitukseni, jonka kirjoittaminen oli mukaansatempaavaa, innostavaa, kaikennielevää… Johonkin energia on hyvä purkaa, ja on onni saada uppoutua tekstiin niin täysin.

Hyvää loppukesää ja innostavia lukuhetkiä kaikille!

Saku Heinänen: Zaida ja lumienkeli
Kuvitus: Saku Heinänen
Kustannus: Tammi 2014
Mistä: Kiitos kustantajalle

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Kustannus: Tammi 2013
264 s.

Tällä kertaa hieman erilaista, nuorille suunnattu ja lukioon sijoittuva mutta aivan yhtä hyvin aikuisille sopiva jännitystrilogian ensimmäinen osa...

Tapahtumat alkavat 28.2. Alulla, joka on yksi hienoimmista, jonka olen lukenut pitkään aikaan.

Hanki hohti valkeana. Vanhan lumen päälle oli viisitoista minuttia sitten satanut uusi, puhdas ja pehmeä kerros. Viisitoista minuuttia sitten kaikki oli ollut vielä mahdollista. Maailma oli näyttänyt kauniilta ja tulevaisuus oli häivähtänyt jossain edessäpäin valoisampana, rauhalisempana ja vapaampana. Tulevaisuus, jonka takia kannatti ottaa hurja riski, jättää kaikki yhden kortin varaan, yrittää riuhtaista itsensä irti kerralla. 

Lukiolaista Lumikki Anderssonia ovat kiusanneet muistumat menneisyydestä niin kauan kuin hän muistaa. Tampereella, kaukana Riihimäen ympyröistä, hän on vapaa menneestä. Tapahtumista, jotka ovat opettaneet hänet olemaan sekaantumatta muiden asioihin, olemaan valppaana ja valmiina ryntäämään karkuun minä hetkenä hyvänsä. Silti Lumikki on yhtäkkiä keskellä omituisia tapahtumia, joihin hän sekaantuu hetki hetkeltä enemmän. Pestyä rahaa, hysteerinen luokkatoveri, jahtaaja metsässä. Menneisyys peilautuu uudelleen Lumikin silmien eteen, ja samalla voimalla ja peräänantamattomuudella kuin lapsena Lumikki taistelee tälläkin kertaa. Nyt vastassa on kuitenkin laaja rikollismaailma ja huumebisnes.

Nuortenkirjojen Topelius-palkinnolla teoksistaan Jäljellä ja Toisaalla vuonna 2012 palkittu Salla Simukka aloittaa uuden jännitystrilogiansa vahvasti. Ensimmäisen sivun jälkeen oli pakko istua alas. Tarina koukutti heti, enkä olisi sen jälkeen laskenut kirjaa mielelläni käsistäni ollenkaan. Simukan kieli on vahvaa, kaunista ja kuvailevaa, mutta juoni vetää silti sopivan rivakasti. Jännitystä tihkuva ilmapiiri tempaa lukijan mukaansa.

Tyttö luotti niin kuin luottavat ne, joiden alta maa ei ole vielä koskaan pettänyt, joita kukaan ei ole koskaan pettänyt. Hän roikkui pää alaspäin ja luotti siihen, ettei putoaisi. Tai jos putoaisi, joku ottaisi kiinni.

Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään.

Menneisyys kutoutuu taitavasti nykyiseen, ja näyttää, miten ihminen on kaiken sen summa mitä on kokenut elämässään. Lapsen maailma sellaisena kuin se on jos pelkää on yksi kirjan vahvimmista säikeistä, joka toistuu yhä uudelleen ja uudelleen eikä suostu jättämään lukijaa rauhaan. Se pakottaa muistelemaan omaa lapsuuttaan, etsimään merkkejä kiusaamisesta ympäriltä, tai tutkimaan läheisten lasten koulunkäyntiä nyt. Kiusaamisen musertavuus lapselle joka sen kokee hyppää silmille, saa haukkomaan henkeä ja silmät kirvelemään. Se on yksi Simukan kirjan parhaista puolista, ja jättää muistijäljen vielä kauan senkin jälkeen kun kirjan jännittävät tapahtumat ovat hautautuneet jokapäiväisten asioiden alle.

Henkilökuvat ovat eläviä ja todentuntuisia, ja etenkin päähenkilö Lumikki ja hänen kanssaan ystävystyvä Elisa tulevat liki. Samanlaisia voisi melkein kuvitella löytyvän lukiosta. Lukiolaiselle kirja tarjonneekin ihan erilaisen tarttumapinnan kuin minulle, joka näen sen ikäisten maailmaa vain satunnaisesti sivusta. Voisin kuvitella kirjasta syntyvän hedelmällisiä keskusteluja lukion äidinkielentunnilla. Aivan yhtä hyvin kirja sopii kuitenkin aikuisellekin.

Trilogian toinen osa ilmestyy elokuussa 2013.

4 / 5

Punainen kuin veri saanee blogeissakin paljon huomiota, ja tähän mennessä se on luettu ainakin Amman lukuhetkessä, Nenä kirjassa ja Järjellä ja tunteella -blogeissa.

/ Kirja on arvostelukappale.

Kirsti Ellilä: Majavakevät

Kirsti Ellilä: Majavakevät
Kuvitus: Kirsi Haapamäki
Kustantaja: Karisto 2012
187 s.

Mielenkiintoinen kevään nuortenkirjauutuus on Kirsti Ellilän Majavakevät. Minulle tämä on ensimmäinen Ellilän kirja johon tutustun, mutta ei varmasti viimeinen, niin monipuolisesti 18 vuotta kirjailijana toiminut Ellilä on julkaissut niin lasten, nuorten kuin aikuistenkin kirjoja. Ellilä pitää muuten myös omaa blogiaan Kirjailijan häiriöklinikka.

Hilla on 12-vuotias tyttö, syntyjään kolumbialainen ja pikkuisena Suomeen adoptoitu, joka tuntee itsensä syystä tai toisesta kovin erilaiseksi. Kun sisko viihtyy kavereiden kanssa tietokoneella pelaillen, viettäisi Hilla mieluiten kaiken aikansa lammella tutkiskelemassa ja kuvaamassa majavien elämää. Heidän kotinsa läheisellä lammella asuu nimittäin kaksi hienoa, hopeaturkkista majavaa. Niiden kanssa Hilla tuntee ainutlaatuista yhteenkuuluvuutta, ja lammelle hän usein yön hämärässä kiitääkin polkupyörällään.

Isä ja äiti ovat tytön käytöksestä luonnollisesti huolissaan, ja varsinkin äidin ja tyttären suhde on solmussa, sillä Hilla on kuullut äidin joskus suutuksissaan tuiskahtaneen, että on harmi kun adoptiolapselle ei ole palautusoikeutta.

Kun sitten naapurin äreä Korpelainen uhkaa räjäyttää majavien padon niiden aiheuttaman metsien tuhoutumisen vuoksi, alkaa Hillan taistelu majavien puolesta. Seikkailuun sekoittuu maagisiakin sävyjä, niin kovasti Hilla majavien ahdinkoon eläytyy. Kuvaan tulee myös Ilpo, joka tutustuu outoon tyttöön yöllisellä lammella, ja hänen kauttaan tarina saa yllättävän loppuratkaisun.

Suomen luonto antaa karun kauniin miljöön tapahtumille. Rämettynyt lampi, sen pystyyn kuolleet puut, harmaa, kostea ilma ja jääkylmä vesi - siellä Hilla on kotonaan ja niitä hän rakastaa. Muhevan mullan ja syrjäisen lammen tuoksu suorastaan tulvii lukijan nenään!

Vaikka tunnelma on tummasävyinen, on tarinassa ystävällisyyttä ja lämpöä. Luonnosta ja eläimistä välittäminen nousevat tärkeään osaan. Lukija joutuu pohtimaan arvoristiriitaa - onko parempi suojella majavia vai pelastaa rahallisesti arvokas metsä? Erityisen kimurantti kysymyksestä tulee, kun Ilpostakin tulee maanomistaja, ja rahalle olisi heidän perheessään paljon käyttöä.

Ellilä kuvaa hienosti Hillan erilaisuuden ja epävarmuuden tunteita, jotka koskettanevat suurta osaa nuoria, toisia enemmän ja toisia vähemmän. Hillan voimakas ulkopuolisuuden tunne liikuttaa. Hänen mielessään risteilevät painavat kysymykset kuten miksi minä olen täällä? Rakastavatko isä ja äiti minua todella? Kysymystä kenellä on oikeus olla täällä pohdiskellaan niin majavien kuin Hillankin kautta. Tämän kysymyksen esiinnostaminen tekee kirjasta erityisen tärkeän.

Löysin kirjasta paljon ajatuksia, joihin olisin itse murrosiässä ahmaisten ja helpottuneena tarttunut, ja vaikka Hilla onkin adoptoitu, kohdeyleisö ulottuu pikemminkin koko ikäryhmään kuin adoptoiduille. Ellilä tavoittaa monin sävyin tuon elämänvaiheen kipeitä tuntemuksia ja itsensä etsimistä. Ja kyllä kirja aikuisillekin sopii, sillä se herättelee monia ajatuksia. 

Kirjan kansi ja sisä- ja takakansi ovat Kirsi Haapamäen lyijykynäkäsialaa, mutta muuten kirjassa ei ole kuvitusta. 

Tähtiä 3,5 / 5

Majavakeväästä lisää Kirjavinkit-sivustolla ja Kirsin kirjanurkassa. Kirsi on esitellyt Kirsti Ellilän tuotantoa laajemminkin blogissaan.