sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Sari Markkanen: Tipsu ja oivallusten opus

Sari Markkanen: Tipsu ja oivallusten opus
Kuvitus: Meri Qvist
Kustannus: Basam Books 2013
60 s. 


Tipsu on pieni hörökorvainen metsän asukki, joka elää ja tuntee vahvasti niin iloa, kiukkua, pelkoa kuin kiitollisuuttakin. Kirjan kymmenessä pienessä tarinassa Tipsu tajuaa monia elämän suuria opetuksia: sen, miten näädän äkäisen kuoren alla asuu yksinäinen ja surullinen eläin ja miten lempeys on paras lääke äkäisyyteen, tai miten omilla ajatuksilla saa koko päivän muuttumaan joko onnelliseksi tai karmeaksi. Miten kiitollinen voi olla keväästä. Ja että onni ei tule koskaan, jos ajattelee sen tulevan sitku...
"Sinä puhut siitä sitku-onnesta. Siitä, joka tulee sitten, kun on lauantait ja aurinkoiset kesäpäivät ja siivottu ja uusia juttuja hankittu, muttei se oikeastaan tule silloinkaan. Vaikka nämä asiat ovatkin hauskoja, ne eivät tuo onnea mukanaan. Ilon hetket, ne pienetkin, kiitävät lopulta ohi, ja sitten koittaa taas arki; tuntuu että onni aina lipsahtaa hyppysistä."
Tipsu löytää viisaudet ja oivallukset elämästä sisimmästään, kuulosteltuaan hetken oloaan. Lukijakin havahtuu Tipsua lukiessaan, ja jää väistämättä miettimään omien tekojensa ja ajatustensa voimaa.

On hienoa, että Markkanen on kirjoittanut tämän kirjan nimenomaan lapsille. En muista toista vastaavaa, vaikka Basam Booksin 2012 julkaisemassa Pandan zentarinoissa liikuttiin samoilla vesillä, ikiaikaisissa viisauksissa.

Tipsu on kuitenkin erilainen. Tarinat ovat pidempiä, 3-4 sivun mittaisia, mikä on juuri hyvä mitta iltasaduksi. Kieli on raikasta ja kekseliästä, ja sen konstailemattomuus tekee tarinoista herttaisia, vähän kuin kertoja keksisi niitä samalla päästään. Asioiden syvyys ja tärkeys ja toisaalta kertomistavan ja Tipsun keveys ja leikkisyys kulkevat hyvin käsi kädessä. Meri Qvistin lapsenomainen kuvitus korostaa kepeyttä ja tuo lisää huumoria tarinoihin.

Vaikka aikuista välillä häiritseekin, että oivallukset tuntuvat tippuvan Tipsun päähän kuin puusta, on kuitenkin hyvä, ettei kurjassa olossa vellota sen kauempaa, vaan kirja näyttää, miten pienestä mielen suunnanmuutos on todellakin kiinni.

Tipsun lukijakunnaksi mainitaan 6-11-vuotiaat. Itse luin tämän kuusivuotiaalle, joka kuunteli tarinoita mielellään, ja uskon jotain pientä voineen tarttua tarinoista mieleen. Suuri osa oivalluksista meni kuitenkin selvästi vielä ohi. Siksi suosittelen kirjaa etenkin alakouluikäisille.

Kirjan sanoma on ehdottoman tärkeä, siitä ei ole epäilystäkään. Olen vakuuttunut, että positiivista ajattelua voi ja kannattaa opetella, sillä tekee omasta ja muiden elämästä vain kivempaa! Toki temperamenttierot tekevät meistä erilaisia, mutta kaikille tekee silti hyvää oppia ajattelemaan, että on hyvä juuri tälläisena, ja että ajatuksilla on oikeasti voimaa siihen, miltä elämä maistuuu.

Kirjan kirjoittanut Markkanen on mindfulness-ohjaaja ja koulutukseltaan opettaja. Hän kouluttaa mm. opettajia ja kasvattajia mindfulnessistä. Tavoitteena on, että mindfulness tulisi osaksi kouluopintoja. Ainakin se varmasti rauhoittaisi, virkistäisi ja auttaisi jaksamaan koulussa.

Vielä loppuun ihana, tähän hetkeen ja kevään vastustamattomaan energiaan sopiva lainaus kirjasta:

Talven selkä tuntui todella taittuneen. Aivan kuin jää olisi murtunut Tipsunkin sydämeltä. "Miten hienoa tämä onkaan", hän toisteli. "Miten onnekas olenkaan! Miksi joskus unohdan tämän? Välillä ajatukset tuntuvat maatuneilta, sameilta ja tunkkaisilta." Tipsun sydämeen pulppusi keveys ja hilpeys, jopa pienoinen hulvattomuus. Hänestä tuntui yksinkertaisesti niin hyvältä elää, voida kuunnella lintuja ja katsella kevättä.
...
Tipsu hyppäsi ilmaan ja kiitti kevättä, lintuja, solisevia puroja, haipuneita vaivoja - joka hetkellä mieleen tulvi enemmän kiitollisuuden aiheita, paikattuja jalkineita ja löytyneitä lusikoita - ja sydän lämpeni. "Miten ihanaa onkaan herätä aamuun ja omistaa pesäkolo ja saada sulaa vettä jäkäläteehen ja ja ja..." Ilon aiheita riitti loputtomiin, ja miten hyvältä se tuntuikaan kehossa.




Tipsua on luettu myös mm. Piilomaassa.


Aurinkoa ja iloa kevääseen!

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Tuula Kallioniemi: Karoliina ja nokkela Neema

Tuula Kallioniemi: Karoliina ja nokkela Neema 
 Kuvitus: Marika Maijala
Kustannus: Otava 2013
92 s.





Karoliina ja nokkela Neema kertoo ekaluokkalaisesta Karoliinasta ja tämän luokkakavereista, ja on pidetyn ja suositun sarjan jo seitsemäs osa. Minulle tämä uusin on kuitenkin ensimmäinen osa minkä luen, mutta hirveän hyvin tarinaan pääsi siitä huolimatta kiinni. 
- Hi, jina langu ni Neema! Musta tyttö seisoo luokan ovella ja hymyilee ujosti. Eka B katsoo tyttöä silmät soikeina. Kerrankin kaikki ovat hiiren hiljaa. Opettaja Juho Marjanen sanoo. - Huomenta kaikki. Tässä on uusi luokkatoverinne Neema. Hän... - On afrikkalainen! Eikö hän osaa suomea? Karoliina huudahtaa. - Minä osaan kyllä englantia. Ai lav juu! - Mistä hänet on adoptoitu? Lin kysyy unohtaen viitata. - Oliko siinä maassa sota, mistä Leema lähti pakoon? Paskeri utelee. 
Neema on tansanialainen, Suomessa jo vuosia asunut tyttö, reipas ja hauska, johon kaikki luokkakaverit nopeasti ihastuvat ja jonka ystäviksi kaikki haluavat. Neema ei kuitenkaan välitä valita ketään yhtä "bestistä", vaan haluaa olla kaikkien kaveri, sillä yhdessä on paljon hauskempaa. Karoliinalla on sen sijaan hankalaa. Entinen paras kaveri Lin yrittää omia Neeman itselleen eikä tunnu välittävän Karoliinasta enää yhtään. Karoliinakin haluaisi Neeman bestikseksi, mutta välillä tuntuukin, että on ihan yksin!


Karoliina ja nokkela Neema on osuva kuvaus ekaluokkalaisten elämästä ja erityisen ilahduttava sekä monikulttuurisuusteemansa että tyttöjen ystävyyskuvioidensa ansiosta! Meilläkin on kotonakin 7-vuotias tyttö, ja leikkimiskuviot ja paras kaveri mietityttävät tosiaan pikku päätä usein! Kuka on kenen paras kaveri ja leikittäiskö huomenna vaan kahdestaan? Neema on kuitenkin mainio hahmo, sillä hän haluaa olla kaikkien kaveri, ja yhdistää jopa luokan tytöt ja pojatkin leikkimään yhdessä.

Ja sitten kulttuurinen moninaisuus. Kiswahilin kielellä alkava kirja tekee kyllä vaikutuksen! Kallioniemi onnistuu jo ensimmäiselle sivulle (kts. lainaus) lataamaan syvältä kulttuuristamme juontuvat ennakko-oletukset, joilla erinäköistä lasta katsomme. Adoptoitu vai sotaa paennut, ainakin suomea taitamaton, ja afrikkalaisena toki hyvin tuttu leijonien ja kirahvien kanssa? Neema ei kuitenkaan osu ennakkokäsityksiin, vaan on ihan tavallinen tansanialaistyttönen, jonka suomikin soljuu jo sujuvasti. Afrikkalaisuusteema ohitetaan kirjassa melko nopeasti, lapset tottuvat erilaisuuteen omaan nopeaan tapansa, ja jopa ihailevat Neemaa tämän vuoksi. Sen sijaan Kiinasta adoptoitu Lin kohtaa sanomista erilaisuudestaan:
- Hae itse, senkin kiinalainen, Karoliinalta lipsahtaa. Hän ei tajua itsekään, mistä moinen lause tuli hänen mieleensä. Eihän Lin ole kiinalainen vaan suomalainen. Tai no, hänet on toki adoptoitu Kiinasta, mutta entä sitten. Mitä tarkoittaa "senkin kiinalainen"? Onko kiinalainen muka jotenkin huonompi kuin suomalainen? Ja jos on, niin miksi ihmeessä?
Tässä on yksi monista kohdista kirjassa, johon voi lukiessa pysähtyä miettimään ajatuksia erilaisuudesta ääneen, etenkin jos aikuinen lukee kirjaa lapselle. Aivan herkullinen tilaisuus tulla tietoiseksi omista ennakkoluuloista, jotka piilevät jossain syvällä usein tiedostamattomina mutta ohjaavat toimintaamme etenkin yllättävissä tilanteissa.


Marika Maijalan kuvittamat hahmot mainioine ilmeineen sopivat hauskasti kirjan henkeen ja tekevät lukemisesta entistä mukavampaa.

Kaiken kaikkiaan kirja oli kiva tuttavuus, helposti luettava ja monella tavalla ja tasolla kiinnostava. Se sopii hyvin myös vasta lukemaan oppineille. Koulu- ja kaverimaailman autenttisuus (ainakin aikuisen silmistä katsottuna) vetosivat meillä kohta ekaluokkansa aloittavaan. Sopii hyvin myös luokassa luettavaksi ja monin tavoin työstettäväksi, ja itse lukisin ehdottomasti pojallekin. Pientä romanssia ja rakastumistakin kirjan sivuilla leijailee...

Tähtiä 4 / 5
... ja lapselta täydet 5!

Kevät ja tunnustus




Heippa pitkästä aikaa! Kevätkin on jo tullut sitten viime postauksen, ja alan saada intensiiviset ja aikaa vieneet opettajan pedagogiset opinnot valmiiksi (JEI!), joten syytä riemuun on paljon! Etenkin tuo usein näkynyt huikaiseva aurinko ja sulaneet lämpimät läikät maassa antavat mielettömän energiapiikin! 
Anna Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogista antoi blogilleni oheisen tunnustuksen, johon raapustin vastauksia. Kiitos kaunis Anna! 

1. Suunnitteletko lomien edessä kovasti, mitä kaikkea aiot lukea lomalla?

En lainkaan. Lomalla voin keskittyä hetkessä elämiseen, mitä rakastan. Kirjat luen siinä järjestyksessä missä sattuvat tulemaan vastaan.  

2. Oletko aina pitänyt lukemisesta?
Olen, ja ehkä etenkin 10-14-vuotiaana luin paljon. Nyt luen taas enemmän kuin viimeisen kymmenen vuoden aikana muuten. Kirjoittaminen on kuitenkin aina ollut paljon tärkeämpää kuin lukeminen.

3. Kuinka vanhana ja miten opit lukemaan?
Ei aavistustakaan. Koulussa?


4. Kenen fiktiivisen kirjahahmon elämää toivoisit oman elämäsi muistuttavan?
Hmm, ensimmäiseksi tulee mieleen Saariston lasten Malinin.

5. Jos olisit kirjailija, minkä tyyppisiä kirjoja kirjoittaisit?
Realistisia mutta valoisia, positiivisia, kevyitä mutta syvemmällä virtauksella. Vähän sellaisia kuin ajattelen elämän olevan suurimman osan aikaa. Ja tietokirjallisuus kiinnostaa myös, teemoista monikulttuurisuus.

6. Mikä on suurin kirjoihin liittyyvä unelmasi?
Oma kirja.

7. Jos lähtisit nyt kahden viikon mukavalle, rentouttavalle lomalle, jolla olisi runsaasti aikaa lukea, mitä kirjoja pakkaisit matkalaukkuusi?
Ooo, olenkin lähdössä kuun lopussa kahdeksi viikoksi Pariisiin perheeni kanssa! Menisin kirjastoon ja valitsisin kolme kirjaa, joista yksi käsittelisi lasten kasvatusta, toinen puoli-kevyttä 30+ ihmisen elämäntarinaa, kolmas jotain vieraaseen kulttuuriin sijoittuvaa romaania. 

8. Jos voisit olla jokin tunnettu kirjailija, kuka olisit? (Myös edesmenneet kirjailijat käyvät.)
Astrid Lindgren tai joku muu lastenkirjailija, joka näkee elämän mielenkiintoisten lasien läpi, vähän eri tavoin.

9. Jos olisit kirjallisuudentutkija, mistä kirjasta tai aiheesta haluaisit kirjoittaa väitöstutkimuksen?
Lastenkirjoista. Vaikka, miten eri kulttuureita on lastenkirjoissa käsitelty eri puolilla maailmaa.

10. Miten kirjamakusi on muuttunut vuosien varrella?
Ainakaan lastenkasvatuskirjoja en ole ikinä ennen lukenut kuin ihan hiljattain. Ennen koin ne ahdistavina. Luen melko laajalti, kiinnostuneena uudelle, joten ei siinä ehkä ole paljon muutosta tapahtunut, mutta en pidä kauhusta tai masentavista kirjoista, koska olen niin herkkä, tai mistään, missä sekoillaan alkoholin tai muun kanssa. Kuten leffojenkin kohdalla, en kaipaa kirjoista draamaa elämään, vaan ennen kaikkea iloa ja ajatuksia.

11. Kyllästyttääkö kirjabloggaaminen ikinä sinua?
Totta kai, kaikki asiat kyllästyttävät joskus.


keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Kustannus: Tammi 2013
264 s.

Tällä kertaa hieman erilaista, nuorille suunnattu ja lukioon sijoittuva mutta aivan yhtä hyvin aikuisille sopiva jännitystrilogian ensimmäinen osa...

Tapahtumat alkavat 28.2. Alulla, joka on yksi hienoimmista, jonka olen lukenut pitkään aikaan.
Hanki hohti valkeana. Vanhan lumen päälle oli viisitoista minuttia sitten satanut uusi, puhdas ja pehmeä kerros. Viisitoista minuuttia sitten kaikki oli ollut vielä mahdollista. Maailma oli näyttänyt kauniilta ja tulevaisuus oli häivähtänyt jossain edessäpäin valoisampana, rauhalisempana ja vapaampana. Tulevaisuus, jonka takia kannatti ottaa hurja riski, jättää kaikki yhden kortin varaan, yrittää riuhtaista itsensä irti kerralla. 
Lukiolaista Lumikki Anderssonia ovat kiusanneet muistumat menneisyydestä niin kauan kuin hän muistaa. Tampereella, kaukana Riihimäen ympyröistä, hän on vapaa menneestä. Tapahtumista, jotka ovat opettaneet hänet olemaan sekaantumatta muiden asioihin, olemaan valppaana ja valmiina ryntäämään karkuun minä hetkenä hyvänsä. Silti Lumikki on yhtäkkiä keskellä omituisia tapahtumia, joihin hän sekaantuu hetki hetkeltä enemmän. Pestyä rahaa, hysteerinen luokkatoveri, jahtaaja metsässä. Menneisyys peilautuu uudelleen Lumikin silmien eteen, ja samalla voimalla ja peräänantamattomuudella kuin lapsena Lumikki taistelee tälläkin kertaa. Nyt vastassa on kuitenkin laaja rikollismaailma ja huumebisnes.

Nuortenkirjojen Topelius-palkinnolla teoksistaan Jäljellä ja Toisaalla vuonna 2012 palkittu Salla Simukka aloittaa uuden jännitystrilogiansa vahvasti. Ensimmäisen sivun jälkeen oli pakko istua alas. Tarina koukutti heti, enkä olisi sen jälkeen laskenut kirjaa mielelläni käsistäni ollenkaan. Simukan kieli on vahvaa, kaunista ja kuvailevaa, mutta juoni vetää silti sopivan rivakasti. Jännitystä tihkuva ilmapiiri tempaa lukijan mukaansa.
Tyttö luotti niin kuin luottavat ne, joiden alta maa ei ole vielä koskaan pettänyt, joita kukaan ei ole koskaan pettänyt. Hän roikkui pää alaspäin ja luotti siihen, ettei putoaisi. Tai jos putoaisi, joku ottaisi kiinni.
Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään.
Menneisyys kutoutuu taitavasti nykyiseen, ja näyttää, miten ihminen on kaiken sen summa mitä on kokenut elämässään. Lapsen maailma sellaisena kuin se on jos pelkää on yksi kirjan vahvimmista säikeistä, joka toistuu yhä uudelleen ja uudelleen eikä suostu jättämään lukijaa rauhaan. Se pakottaa muistelemaan omaa lapsuuttaan, etsimään merkkejä kiusaamisesta ympäriltä, tai tutkimaan läheisten lasten koulunkäyntiä nyt. Kiusaamisen musertavuus lapselle joka sen kokee hyppää silmille, saa haukkomaan henkeä ja silmät kirvelemään. Se on yksi Simukan kirjan parhaista puolista, ja jättää muistijäljen vielä kauan senkin jälkeen kun kirjan jännittävät tapahtumat ovat hautautuneet jokapäiväisten asioiden alle.

Henkilökuvat ovat eläviä ja todentuntuisia, ja etenkin päähenkilö Lumikki ja hänen kanssaan ystävystyvä Elisa tulevat liki. Samanlaisia voisi melkein kuvitella löytyvän lukiosta. Lukiolaiselle kirja tarjonneekin ihan erilaisen tarttumapinnan kuin minulle, joka näen sen ikäisten maailmaa vain satunnaisesti sivusta. Voisin kuvitella kirjasta syntyvän hedelmällisiä keskusteluja lukion äidinkielentunnilla. Aivan yhtä hyvin kirja sopii kuitenkin aikuisellekin.

Trilogian toinen osa ilmestyy elokuussa 2013.

4 / 5

Punainen kuin veri saanee blogeissakin paljon huomiota, ja tähän mennessä se on luettu ainakin Amman lukuhetkessä, Nenä kirjassa ja Järjellä ja tunteella -blogeissa.

/ Kirja on arvostelukappale.

perjantai 22. helmikuuta 2013

Ei nukuta yhtään!

Jane Chapman: Ei nukuta yhtään! (orig. I'm Not Sleepy!)
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä 2012

"Mitä nyt? Mikä hätänä?" puuskutti mummu.
"Ei nukuta yhtään!" Peetu sanoi. "En halua mennä nukkumaan. Minä haluan leikkiä!"
Aika monessa perheessä on varmaankin joka ilta pienoinen nukkumaanmeno-näytelmä. Oman versionsa siitä tarjoaa Jane Chapmanin Ei nukuta yhtään!, jossa kiltti pöllömummu yrittää laittaa pikkuista pöllönpoikasta nukkumaan.  Mikä ei olekaan ihan niin helppoa! Ensin unohtuu iltakeksi (!), sitten peittely, sitten poikanen haluaa leikkiä. Lopuksi mummu keksii hyvän keinon. Hän menee itse nukkumaan ja poikanen huolehtii hänestä. Huh, se onkin kova homma, ja pikkuista pöllönpoikaa alkaa moinen tohina kovasti nukuttaa.


Kirjassa on ihanan lempeä ote monet vanhemmat välillä hermoromahduksen partaalle ajavaan asiaan. Mummu vaikuttaa pöllöltä, jolla ei koskaan mene hermot. Hirveän ihailtavaa. Huvittavaa myös, että se on juuri mummu, eikä äiti. Kunnia ihanille, pehmeille mummeille!

Kuvitus on kivan unisenväristä, ja pöllön suuret silmät ja selkeät kuvat ilman ylimääräisiä aistivirikkeitä viehättävät varmasti 1-3-vuotiaita ja tuudittavat (toivon mukaan) uniseen olotilaan. Kirja onkin hyvä iltsatukirja, jolle voi ensin naureskella yhdessä ja sitten kömpiä sänkyyn. Ja jos lapsi ei sattuisikaan nukahtaman ideaalisti, toimisikohan pöllömummun tapa: itse nukkumaan ja poikanen toimittamaan ilta-askareita?


Jane Chapman on kirjojen kuvittaja, joka on hiljattain alkanut myös kirjoittaa. Häneltä on ilmestynyt useita samantapaisia suloisia eläintarinoita.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Tuula Pere: Lauri - pikku matkamies

Tuula Pere: Lauri - pikku matkamies
Kuvitus: Virpi Nieminen
Kustannus: Wickwick 2012

Arvioin blogissa viimeksi Tuula Peren runoileman Sillisalaatti-kirjan, joten on mielenkiintoista jatkaa saman kirjoittajan tuotannolla, vaikkakin täysin erilaisella teoksella Lauri - pikku matkamies.


Lauri hämmästeli näkemäänsä. Auringon säteet osuivat keskeneräisen kirkon torni-ikkunaan ja saivat sen sädehtimään. Lauri ymmärsi, että rakennus oli kuin elämä - suuri unelma täynnä yksityiskohtia, eikä koskaan valmis. Juuri niin oli hyvä. 
Lauri on pieni poika, joka lähtee kotilaaksostaan katsomaan suurta maailmaa. Tuuli on kertonut hänelle terveisiä oudoista paikoista, ja nyt on tullut aika nähdä ne itse. Juna vie Laurin uusiin paikkoihin, joissa hän kohtaa ihmisiä, kuulee heidän tarinoitaan ja oivaltaa elämästä erilaisia asioita. Upeassa, veden ympäröimässä, rapistuvassa kaupungissa hän ymmärtää, että muistot kauniista asioista kulkevat mukana vaikka asiat katoaisivatkin. Hakatessaan naulan puolivalmiiseen kirkkoon hän näkee keskeneräisen unelman olevan kaunista. Ikiaikaisella vaellusreitillä hän huomaa, miten hiljaa kulkemalla ajatukset pysyvät mukana. Elämässä on paljon sellaista, jonka ajattelu vaatii aikaa ja rauhaa.

Matkallaan hän myös huomaa, miten eri puolilla maailmaa (Eurooppaa) tavat ja kieli saattavat olla erilaiset, mutta silti kaikki on ihmeellisen tuttua. Lapset leikkivät, ihmiset syövät yhdessä, kasvattavat kukkia, leipovat. Musiikinkin kieli on yhteinen.

Lauri - pikku matkamies on hyvin omanlaisensa kirja, niin kuvitukseltaan kuin kerrontatavaltaankin. Se löytää lukijoita yhtä lailla aikuisista kuin lapsistakin, ellei jopa paremmin aikuisista, sillä keskeisemmäksi kirjassa nousevat juuri filosofiset pohdinnat elämästä. Ennen kaikkea kirja haastaa lukijan pysähtymään. Sanomaa ja mietelmiä ei ehdi niellä vauhdilla.


Kuten Sillisalaatissakin, myös Lauri – pikku matkamies -kirjassa huomion vie ensiksi kuvitus, joka on Virpi Miettisen taiteilemaa. Voimakkaat potretit Laurista ja tummasävyiset maalaukset hänen matkallaan kohtaamista asioista vaativat katsomaan tarkemmin. Kuvia ei ohita ihan helpolla. Ne jakavat varmasti lukijoita. Omasta mielestäni teksti olisi herännyt eloon eri tavalla toisentyyppisen kuvituksen kanssa, matkaa kuvaavamman. Nyt kuvitus ja tarina olivat jotenkin eri tasolla. Ehkä luin kirjaa väärin odotuksin, liiaksi lastenkirjana? Toisaalta kuvitus nyt ainakin pysäyttää hetket. 

Vaikka mietin, puhutteleeko kuvitus lapsia, ajattelen myös, että vaikka lastenkirjalle epätyypillinen kuvitus ei innostaisikaan kaikkia lapsia, on kuitenkin tärkeää, että lapsille on tarjolla erityyppistä kuvitusta ja kirjallisuutta.

  











Miten kirja kolahti? Hmm. Pakko myöntää, että mietin pitkään, kenelle kirja on tarkoitettu. Alle kouluikäinen oli selvästi liian nuori pohtimaan kirjan nostamia asioita. Myöskään kuvitus ei vedonnut meillä, melkein 7-vuotias olisi kaivannut lisää värejä. Tarina oli ihan kiva. Laurin matka alkoi ehkä Sveitsistä, ehkä Pohjois-Italiasta, jostain pienestä laaksosta, jatkui Venetsiaan, Barcelonaan, meren rannalle... Aikuisen oli helppo kuvitella paikat mielessään. Nautin eurooppalaisen vanhankaupungin kuvailusta, jota lukiessa voi hyvin nähdä mielessään mutkittelevat kujat, sivuun jääneen aukion ja siellä kahvilan, joka odottaa asiakkaita.

Summa summarum, erilaisuudessaan rohkea ja mieleen jäävä, vaikkakin hieman hämmentävä kuvakirja, joka sopisi lahjaksi hyvin monen ikäiselle.

Tähtiä 3 / 5

lauantai 26. tammikuuta 2013

Tuula Pere: Sillisalaatti

Tuula Pere: Sillisalaatti
Kuvitus: Espoon kuvataidekoulun oppilastyöt
Kustannus: Wickwick 2012



Hiljainen Teppo

Oli aikamoinen Sana-Seppo
tämä luokan hiljainen Teppo.
Hän kirjoitti koulun pisimmät aineet,
ja nostatti niillä muiden paineet.

Teppo kehitti taitojaan pitkin vuotta,
ei kirjojaan iltaisin lukenut suotta.
Vaan lopulta tuli raja vastaan,
katsoi huolestuneena äiti lastaan.

- Vaikka opettajat sua kuinka kiittää,
saa turhat sanahelinät riittää,
päätti äiti ja patisti Tepon ulos.
Oli yllättävä pojalle tällainen tulos.

Ei auttanut, vaikka hän pani hanttiin,
ei vaikuta sellainen äidin kanttiin.
Heitti perään pallon ja ilmoitti, että
on muovipullossa raikasta vettä.



Tuula Peren loruilemassa Sillisalaatti-kirjassa herättää ensimmäisenä huomion erilainen kuvitus. Kuvituksen ovat nimittäin tehneet Espoon kuvataidekoulun oppilaat, ja varsin onnistuneesti! Kuvissa seikkailevat niin räppäävä mummo (aivan hurmaava runo muuten ja hauska kuvitus!), taivaanrannan maalari upeissa auringonlaskun väreissä, lentävät matot Persiasta, lahjapapereilla tapiseeraava setä jne. Kuvituksissa on varsinaista luomisen ja itseilmaisun iloa, jokaista yksityiskohtaa ei ole hiottu loputtomasti ja kuvitus tuntuu virkistävän ei-siloitellulta nykyisten lastenkirjojen joukossa. On myös hauskaa, miten jokaisella kuvittajalla on ihan oma tyylinsä, joten kirja on nimensä mukaisesti melkoinen "sillisalaatti".

Tuula Peren runoissa taas on hassuutta, kuten koko perheen ampiaisen aiheuttama hoppuilun sekavuus, itseensä tyytyväisen lihavan lentoliskon itsevarmuus, mattokauppiaan myyntipuhe. Keveyden rinnalla kulkee kuitenkin myös vakavampi säie. Huoli ympäristöstä, se miten vatsaa kiertää ennen kouluun lähtöä, kasvamisen kipukohdat ja erilaisuus. Monesta runosta löytyykin syvyyttä ja sellaista teemaa, joka tekee tästä kirjasta ehkä nimenomaan alakoululaisten kirjan.

Esimerkiksi Leevi Lentoliskon runo (kts. kuva yllä) on kerrassaan mainio veto itseluottamuksen voimasta ja ulkonäköpaineiden torjunnasta. Samoin alkuun valitsemani runo hiljaisesta, erilaisesta sanaseppo Teposta. Molemmissa runoissa käy ilmi lapsiin kohdistuva paine olla samanlainen kuin kaikki muutkin.

Suosittelen virkistävän erilaista Sillisalaattia alakouluikäisille, opettajille ja vanhemmille. Runojen joukossa on muutama helmi, ja kokonaisuutena kirja ei ole hassumpi sillisalaatti.



Tähtiä: 3 / 5

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Jon J. Muth: Pandan zentarinoita

Jon J. Muth: Pandan zentarinoita
Kustannus: Basam Books 2012
Suomennus: Lauri Porceddu
40 s.




Eikö ole suloisen näköinen kirja? Nimittäin Jon J. Muthin Pandan zentarinoita. Se on kirja joka on mietityttänyt minua viime aikoina. Kirjassa on kolme sisarusta, jotka tutustuvat eräänä päivänä naapurissaan asuvaan karhuun, Tyyneen Veteen. Jokainen lapsi käy vuorollaan kyläilemässä Tyynen Veden luona, ja karhu kertoo jokaiselle pienen tarinan, zentarinan, pienen mietteen elämästä, joka sopii tilanteeseen ja usein lapsen mielialaankin. Tarinoissa on iätöntä lumoa, sillä niitä on kerrottu satoja vuosia, ellei kauemminkin, taolaisuuden ja zenbuddhalaisuuden parissa. Zen tarkoittaa japaniksi mietiskelyä, ja zenissä Buddhan opetuksia on välitetty opettajalta oppilaalle, kerrotaan kirjan takasivuilla. Zentarinat hiovat kykyämme toimia intuitiivisesti, haastavat meidät tarkistamaan tottumuksiamme, halujamme, käsitteitämme ja pelkojamme.

Kirjan kehystarina on kuvitettu vesivärein, mutta zentarinoiden kuvituksena ovat kauniit, mustavalkoiset, itämaistyyliset piirrokset. Japani heijastuu kuvissa vahvasti - se on tullut kylään amerikkalaisen perheen luo.






Ensimmäisessä tarinassa, Ry-setä ja kuu, Tyyni Vesi kertoo Addy-tytölle Ry-sedästään, jonka taloon murtautuu varas. Ry-setä kohtaa varkaan, tervehtii ystävällisesti ja haluaa antaa vieraalle jotain. Sedällä ei ole kuitenkaan muuta annettavaa kuin kaapu päältään, ja jälkikäteen setä säälittelee, miten mielellään hän olisikaan antanut miesparalle taivaalla olevan kauniin kuun. Ry-sedän hahmo pohjautuu rakastettuun japanilaiseen runoilijaan Ryookan Taiguun, joka eli 1758 - 1831. Tarina saa Addyn miettimään, olisiko hän itse valmis vastaavaan. Samalla ehkä kyseenalaistuu materian tärkeys.






Toinen tarina on suosikkini, vuosituhansia vanhasta taolaisuudesta periytyvä Maanviljelijän onni (yllä). Se kertoo sattumuksesta maanviljelijän kotona, joka johtaa yhä uuteen tapahtumaan, välillä hyväonniseen, välillä huono-onniseen. Tapahtumien jatkumossa hyvä ja huono onni kietoutuvat yhteen. Tarinan loputtomuus (myös tosielämässä) naurattaa. Koskaan ei voi tietää, onko jokin asia hyvä vai huono, sillä ei voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.




Viimeisessä tarinassa, Raskas taakka, Tyyni Vesi kertoo isoveljeensä suuttuneelle Karlille kahdesta munkista, jotka kohtaavat matkallaan ylpeän ylhäisen neidon. Vanhempi munkeista auttaa neitoa saamatta kiitosta avustaan. Neidon kopea käytös jää harmittamaan nuorempaa munkkia. "Minä laskin naisen maahan jo monta tuntia sitten", vanha munkki vastasi. "Miksi sinä kannat häntä vieläkin mukanasi?"

Zentarinoissa tuntuu olevan ilmiselvää taikaa, viisautta, niin että ne jäävät mietityttämään pitkäksi aikaa. Ehkä ne juuri siksi ovat säilyneet ihmiskunnan ikiaikaisina tarinoina, vuosisadoista ja -tuhansista toiseen kirjallisuudessa ja tarinankerronnassa. Jokainen kuulija kuulee ne omasta näkökannastaan käsin, tarttuen niihin seikkoihin tarinoissa joita hän kulloinkin tarvitsee. Tarinat ovat pieniä, mutta niiden sisällöt valtavan suuria. Miten niin vanhat tarinat osaavatkin yhä koskettaa kuulijaa?

En ainakaan muista nähneeni vastaavanlaisia zentarinoita suomennetussa lastenkirjallisuudessa (kerrothan jos tiedät!), joten on tosi ilahduttavaa, että Basam Books on julkaissut kirjan Suomessa. Kirjan tenhosta kertoo jotain se, että vaikka yleensä 6-vuotias tyttäreni saa itse valita iltasadun, halusin välttämättä yhtenä iltana lukea tämän. Hän oli eri mieltä, hän olisi halunnut paljon pidemmän kirjan, joten iltasatuhetki alkoi melko myrtyneissä tunnelmissa. Emme ehtineet kääntää kuitenkaan kuin muutaman sivun, kun tarinaa kuunneltiin hipihiljaa, sekä 6- että 3-vuotias kuulija, ja vaikka zentarinat menivät ehkä vielä molemmilta ohi (tai hetkinen, mikä tylsä kommentti, pikemminkin he kuulivat ne omalla tavallaan!), itse kirja viehätti ensikuulemalta, ja olen varma että tarinoiden taika avautuu molemmille, kun luemme kirjaa yhä uudestaan. Kuten kävi itsellenikin. Sillä joskus nämä pienet tarinat tarvitsevat aikaa puhutellaksemme mieltämme. Minusta kuitenkin tuntuu, että mitä enemmän niitä kuulee ja lukee, sitä enemmän ne tosiaan kehittävät intuitiotamme. Ja sitä enemmän löytää uusia ajatuksia ja puolia, joita ei tullut aluksi ajatelleeksikaan.

Kuvitusta on muuten kirjassa niin runsaasti, että kirja sopii oikein hyvin jo 3-vuotiaalle kuulijalle. Hän on tosi viehättynyt isosta karhusta istumassa milloin teltassa, milloin puussa, milloin uima-altaassa, mutta myös zentarinoista. Kaikkinensa koko perheen kirja, joka saa meiltä kauniin kokonaisuutensa ansiosta täydet tähdet.

Tähtiä: 5 / 5

Innostuin muuten lukemaan lisää puhuttelevista zentarinoista. Muun muassa täältä ja täältä löytyy 10 tarinaa englanniksi. Minusta oli tosi kiinnostavaa lukea, millaisia ajatuksia eri lukijat tarinoista löytävät, sillä kuten sanottu, jokainen kuulee ne omalla tavallaan.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Eppu Nuotio: Papupiilokas

Eppu Nuotio: Papupiilokas. Ötökkäriimejä.
Kuvitus: Linda Bondestam
Kustannus: Otava 2012


Millainen häärijä on möljäkeiju? Mitä puuhaa tupajäärä? Mikä ihmeen mauriainen, kevätsonkiainen, jauhopukki, kaalivaaksiainen?
Entäs mitäs tehdään siiralle, joka ihmeesti pimeässä vahtaa?

No, tietenkin:
Seuratkaa tuota siiraa!
Se ikkunoita tiiraa.
Jotain varmaan urkkii
kun tuolla lailla kurkkii.
Salapoliisin työ on täynnä kaikenmoisia vaaroja.
On rosvoja ja pyssyjä ja kaahailevia kaaroja.
Mitä omalaatuisempia ötökäitä ja niiden puuhia kuvataan Eppu Nuotion hassunhauskassa riimittelykirjassa Papupiilokas. En aluksi osannut ajatellakaan, että kaikki kirjan ötökät oikeasti olisivat olemassa, kunnes tajusin Kirjavinkki -sivustoa lukiessani että näin tosiaan on! Ötököiden tieteelliset nimet löytyvät takakannesta, ja kaikille eläimille tosiaan löytyy esikuva oikeasta elämästä. Tämä lisäsi kirjan mielenkiintoa vielä entisestään - mikä hauska tapa esitellä oikeita, mielkuvituksen värittämiä pikkuötököitä lapsille! Kirjasta nauttivat meillä sekä 3- että 6-vuotiaat lapset.



36 esiteltävää ötökkää ovat saaneet Linda Bondestamilta persoonallisen ulkoasunsa. Huomattavasti miellyttävämmän kuin luonnossa! Bondestamin kuvitus on värittänyt useita blogissani arvioimiani kirjoja: Diktaattoria, Aimoa ja Untoa, Retkuliinoja sekä Mainio Herra Iloista. Hänen hahmoissaan on hassua ilmeikkyyttä, äreyttä, itsetyytyväisyyttä tai mitä milloinkin, kunkin ötökän ominaisluonteeseen passaavaa. Eppu Nuotio on riimitellyt ötököille elämäntehtävät ja luonteet, mielikuvituksellisia tai vähän todenmukaisempia. Hauskoja! Kuten Riisihäröllä
Anteeksi tämä häröily!
Suhteen lievä säröily.
Olen melkoisessa riisissä.
Niin kuin siinä biisissä!
Koko perhettä ilahduttava kirja on Arvid Lydecken -palkintoehdokkaana, jonka valinta julkistetaan tänään. Arvid Lydecken -palkinto myönnetään vuosittain korkeatasoisesta lastenkirjasta. 60-luvulta alkaen jaetun palkinnon jakaa Suomen Nuorisokirjailijat ry ja sitä tukee Kopiosto. Viime vuonna palkinto myönnettiin Sanna Iston ilahduttavalle Tinka ja Taika -romaanille, jonka olen arvioinut blogissa huhtikuussa.

Päivitys: Arvid Lydecken -palkinnon 2012 nappasi Kirsti Ellilä kirjallaan Majavakevät (Karisto) jonka olen esitellyt blogissa aiemmin. Kirja kertoo ajankohtaisesti rasismista ja erilaisuudesta ja kysymyksestä, kenellä on oikeus olla täällä. Myös adoptio, itsensä etsiminen ja murrosiän haasteet ylipäänsä ovat vahvasti läsnä. 
Topelius-palkinnon parhaasta nuortenromaanista 2012 puolestaan sai Salla Simukka teosparillaan Jäljellä ja Toisaalla (Tammi). Lämmin onnitteluni kirjailijoille! 

Papupiilokasta on katsastettu mm. Lastenkirjahyllyssä ja Kahden vaiheilla -blogissa.

Ötökköjahtiin siis!


perjantai 11. tammikuuta 2013

Mary Hoffman: Meidän ja muiden perheet

Mary Hoffman: Meidän ja muiden perheet
Kuvitus: Ros Asquith
Suomennos: Maisa Savolainen
Kustannus: Lasten Keskus 2010



Monet lapset asuvat yhdessä äitinsä ja isänsä kanssa, mutta monet asuvat vain isänsä kanssa
tai vain äitinsä kanssa.
Jotkut asuvat isoäitinsä ja isoisänsä kanssa.
Joillakin lapsilla on kaksi äitiä ja kaksi isää.
Ja jotkut on adoptoitu tai otettu kasvattilapsiksi. 
Perheiden moninaisuuden toteamiseen lasten kanssa on olemassa useampikin hyvä kirja, joista yksi, selkeä ja kattava teos on Meidän ja muiden perheet. Myös kuvitus on hauska ja täynnä runsaita yksityiskohtia ja onnistuu hyvin pukemaan kuviksi erilaisuuden kirjon, joka ympärillämme (toivottavasti) vilisee.


Perhemalleissa vilahtavat suuret ja pienet perheet, adoptioperheet, yhden vanhemman perheet, isovanhempien luona asuvat lapset, kahden äidin tai isän perheet, suuret suvut ja pienenpienet suvut.

Erilaisten perhesuhteiden lisäksi kirja tuo liki myös elämisen muunlaisen kirjon. Kuten työn, koulun, ruokailun, pukeutumisen, juhlat, harrastukset, lemmikit, onpa mukana liikkuminen ja tunteiden näyttäminenkin. Joissakin perheissä näytetään tunteet avoimesti ja meluisasti, toiset ovat ujompia, tai haluavat pitää tunteet yksityisinä. Jotkut lapset saavat aina uusia vaatteita, toisilla on aina käytettyjä vaatteita. Jotkut viihtyvät juhlatamineissa, toiset farkuissa, toiset taas pukeutuvat miten lystäävät.

Vaikka kaikkia teemoja on käsitelty vain pienellä pintaraapaisulla ja aukeaman verran, riittää se avaamaan silmiä erilaisuudelle ympärillä. Kirjassa ei keskitytä pohtimaan miksi asiat ovat kuten ovat, vaan toteaminen asioiden tilasta riittää. Lapsi voi aikuisen kanssa yhdessä sitten pohtia, miksi toisissa perheissä ostetaan ruoka valmiina ja miksi toisissa kokataan innolla itse. Tai miksi toisissa perheissä kaikilla on töitä, miksi joskus vain toinen vanhempi käy töissä (kts. kuva alla kiireisestä äidistä), ja miksi toiset eivät saa ollenkaan töitä. Myös erilaisia koulunkäyntitapoja katsastetaan.

Kuvitus jättää hienosti liikkumavaraa niin, että keskustelu voi pysytellä joko kotimaassa ja lähiympyröissä, jokapäiväisessä arjessa, tai laajentua erilaisten kulttuurien ja tapojen kirjoja pohtivaksi. Mikä sitten milloinkin on kussakin perheessä tapetilla ja ajankohtaista. Tai miksei kirja samalla tarjoaisi virikkeitä perheen tapojen muuttamiseenkin. Esimerkiksi töitä käsittelevällä aukeamalla (alla) tummaihoisessa perheessä lapsetkin touhuvat mukana kotitöissä.



Kuvitus on toteutettu niin tasapuolisesti, ettei montaakaan maailmankolkkaa ole jätetty kuvituksen kautta käsittelemättä. Erilaisuutta ei alleviivata, se vain on.

Kulttuuritapojen eroista poikii hauskoja kohtauksia, kuten islaminuskoisen perheen dialogi joulukuusen ympärillä. Tunnelma on riemukas, joulukuusi kaunis ja ilmapallotkin puhallettu, mutta äiti ihmettelee hyväntahtoisesti, että mitäs tässä nyt juhlitaankaan, johon isä, että "kaikkea!".
Niinpä niin: on suuria, pieniä, onnellisia, murheellisia, rikkaita, köyhiä, äänekkäitä, hiljaisia, vihaisia, hyväntuulisia, huolten painamia tai huolettomia perheita. Useimmat perheet ovat silloin tällöin kaikkea tätä. Millainen sinun perheesi on tänään?

Tähtiä 3,5 / 5

Meidän ja muiden perheet on arvioitu myös Kirkko ja kaupunki -lehdessä.

Meille on eksynyt myös mainio Tavalliset perheet -korttipeli, jota pelataan Hullunkuristen perheiden idealla, mutta jonka kortit ovat virkistävän uudenlaiset. Perheinä ovat perinteisen perhemallin sijasta mitä moninaisemmat perheet, sijaisperheestä sateenkaariperheeseen ja lapsettomasta perheestä pitkäaikaissairaan lapsen perheeseen, ja kaikkea siltä väliltä. Kortit ovat lasten ja heidän perheidensä hyvinvoinnin lisäämiseen keskittyneen Emma & Elias -avustusohjelman lanseeraamat, ja ohjelmasta voinee kysellä lisätietoa myös korttipelistä, mikäli kiinnostus heräsi.

Toinen hyvä ja ajatuksia avartava tietopaketti minkä löysin erilaisiin perhemalleihin ja asiasta puhumiseen liittyen on Sateenkaariperheiden tuottama tieto-opas Sateenkaariperheet päivähoidon ja koulun asiakkaina. Aikuisille suunnatussa oppaassa oli mm. vinkkejä siihen, miten puhua erilaisista perheistä päivähoidossa ja koulussa. Oppassa on esitelty myös muiden lasten ajatuksia sateenkaariperheistä. Kahden isän omaavasta lapsesta toinen lapsi voi ajatella vaikkapa näin: "Kun Antilla on kaksi isää ja yksi äiti, Antti saa varmasti hirmuisen paljon joululahjoja." Usein siis hieman eri tavoin kuin vanhemmat pelkäävät tai ajattelevat!

Oppaassa annetaan myös vinkkejä usein kovin perinteisten kirjankuvitusten lukemiseen. Jos kirjassa on vaikkapa kuva, jossa isä ja äiti leipovat pipareita kahden lapsen kanssa, voi kuvaa sanoittaa seuraavasti: "Kuvassa on äiti ja isä leipomassa pipareita kahden lapsen kanssa, mutta yhtä hyvin siinä voisi olla kaksi isää ja lapsi leipomassa pipareita." Etenkin lapselle, jonka perhe poikkeaa valtavirrasta tämä on tärkeää.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...