perjantai 30. marraskuuta 2018

Välähdyksiä Finlandia-palkintojenjaosta ja Lukuliikkeestä


Ensin uutinen, joka ei ole enää uutinen, sillä se on jo vanha: Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirous sai vuoden 2018 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

Toimittaja ja tv-tuottaja Riku Rantala teki tänä vuonna valinnan. Mahdottoman valinnan, kuten hän sanoi. Kun mukana on yksi tietokirja, kaksi kuvakirjaa ja kolme kaunokirjaa, erottuu jokainen kilpailijoistaan. "Kaikki ovat omintakeisia, kiinnostavia ja taiten tehtyjä", hän kehui ehdokkaita.

Sillä siitä Finlandia-palkinnossa ehkä nimenomaan onkin kysymys: prosessista, joka nostaa monia upeita kirjoja julkisuuteen. Tätä painotti myös kaunokirjallisuuden sarjan voittajan valinnut, kirjallisuustoimittaja ja Turun kirjamessujen 2018 ohjelmapäällikkö Seppo Puttonen.

Rantala kannusti ihan jokaista tutkimaan lasten- ja nuortensarjan ehdokaskirjojen maailmoja. Tai oikeastaan määräsi, diktaattorin mahtikäskyllä, kuten hän yleisöä nauratti.

"Lukekaa nämä! Sillä tämän vuoden ehdokkaat vahvistavat vanhaa viisautta: juuri lasten- ja nuortenkirjallisuus kuvaa parhaiten tätä hetkeä ja tulevaisuutta, ajan ilmiöitä ja kipukohtia, asioita, joista ei ole ennen puhuttu", hän summasi.

Tuhatkuolevan kirousta hän kiitti romaaniksi, joka "kertoo suuren, kansainvälisen tason tarinan, pitää otteessaan ja inspiroi pohtimaan. Sen herättämät kysymykset jäävät elämään mielessä pitkään."

Samaa puhuttelevuutta, valtioiden rajojen ja vuosikymmenten ylitse ulottuvia säikeitä kiittelivät myös tiede- ja kaunokirjasarjojen voittajien valitsijat Virpi Suutari ja Seppo Puttonen. Ilmastonmuutos ja ylipäänsä asioihin tarttuminen nousivat esiin monissa puheenvuoroissa.



Lasten- ja nuorten lukeminen petaa koko kansakunnan lukemisen tulevaisuutta. Ja sen nykyhetki herättää kirja-alan toimijoissa huolta.

Siksi hihat onkin kääritty ylös ja haasteeseen vastattu Lukuliikkeellä, jonka avulla halutaan edistää suomalaisten lukemista kaikin mahdollisin tavoin. Sen taustalla on valtavan monipuolinen joukko erilaisia järjestöjä, opettajia, kirjailijoita, tutkijoita sekä kirjastojen, kustantamojen, kaupunkien ja yliopistojen edustajia.

Kuka tahansa voi aloittaa oman lukemiskampanjansa somettamalla siitä aihetunnisteella #lukuliike.

"Lukemisen eteen tehdään paljon töitä, ja Lukuliike konkretisoi ja vetää toimijat yhteen", sanoi Suomen Kirjasäätiön puheenjohtaja Minna Castren aloituspuheenvuorossaan.

Lukeminen on tärkeää, sillä kuten kaunokirjallisuuden Finlandian teoksellaan Taivaanpallo voittanut Olli Jalonen sen kauniisti summasi: "Lukeminen ei ole vain lukemista, se on ymmärtämistä. Lukemisessa piileskelee vapauden valtakuntia."

Siksi ihan jokaisen panostusta tarvitaan, jotta lukemisen arvostus säilyisi Suomessa korkeana ja lasten lukutaito sujuvana ja monipuolisena. Iltasadut, lukemiseen positivisesti suhtautuminen, aikuisten lukeminen lasten nähden, positiiviset roolimallit, kaikki tämä luo lukemiseen kannustavan ilmapiirin.

... Jotta kaikille avautuisivat samat mahdollisuudet ymmärtää, avata vapauden valtakuntien ovia.

Alla vielä kuvat lasten- ja nuortenkirjasarjan muista upeista Finlandia-ehdokkaista.

Mattila, Riina: Järistyksiä 

Vuori, Sanna Sofia. Kuvitus: Linda Bondestam: Ägget / Muna 

Anttonen, Taru & Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) – Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan
Teos voitti Lukijoiden suosikki -äänestyksen.

Hai, Magdalena: Royaumen aikakirjat 1: Kolmas sisar

Hurme, Maija & Anssi: Skuggorna / Varjostajat


maanantai 26. marraskuuta 2018

Villojen kukissa kohtaavat Lappi ja Helsinki

Pia Pesonen: Villojen kukat
Kuvitus: Petri Makkonen
Kustannus: Teos 2018
48 s.
Lyhyesti: Lapin ja Helsingin tunnelmaa ja murretta ihastuttavasti yhdistävä kuvakirja kahden tyttön ystävyydestä ja muutamasta kesäpäivästä Helsingin Ruoholahden villoilla. Hauska ja jännittävä tarina korostaa myös luonnon säilyttämisen tärkeyttä, pohtii kateutta ja varastamista ja näyttää ystävyyden kauneuden. Voimakas kuvitus luo tarinalle hyvin omintakeisen kehyksen.



Helsingissä on valtailevia kivitaloja, mahtailevia laivoja ja leventeleviä autoteitä. Kaupunki pursuaa varjoja, harmaata ja porttikongeja.
Aivan Helsingin ytimessä sijaitsee kuitenkin yksi pikkupaikka joka pullottaa väljää, vihreää ja valoa. Siellä on puutaloja, vanhoja pensaita ja kapeita hiekkateitä. 

Tulppaani on asunut Helsingin Villoissa koko ikänsä, ravistellut kriikunapuuta, istunut raparperin ala ja ulkoiluttanut naapurin kissaystävää. Eräänä päivänä Villoille muuttaa Ruusu, tyttö Suomen käsivarresta.
- Ei minunkaan synttäreille tullut kukkaan, koska ei ollut kettään. Meillä päin Lapissa ei ollut edes vauvoja.
- Me ollaan tossa mielessä samiksia.
- Mie olen puoleksi saami, saamelainen.
- Mä en tajua tosta mitään, mutta helsingiksi samis on samanlainen. 
Kaksi eri tavalla puhuvaa ja eri paikoissa kasvanutta tyttöä löytää toisensa. He ihmettelevät toistensa kieltä, juhlivat huviloiden kesäjuhlia ja etsiä kapellimestari Kajanteen tahtipuikkoa. Se on hukassa, ja iso konsertti uhkaa mennä lyttyyn. Samaan aikaan Villoille ilmestyvät Kaupunginisä ja Neiti Virkamies, jotka haluavat tasata Villat maan tasalle. Vihreä keidas kaupungin keskellä ei istu tehokkuuden pirtaan. Vai onko taustalla sittenkin kateutta?

Polveileva tarina pitää pituudestaan huolimatta kiinnostuksen mainiosti yllä. Hauskat ja jännittävät tapahtumat ja oivaltava kieli ihastuttavat. Kuvakirjojen henkilöhahmot jäävät usein kirjojen lyhyyden vuoksi kevyiksi, mutta tässä niin ei ole. Villojen puutarhassa ja tympeissä virkamieshahmoissa aistii Peppi Pitkätossun maailmaa.

Erityistä kirjassa on se, miten Lappi ja Helsinki kulkevat käsi kädessä niin puheessa kuin tunnelmassakin. Helsingin puhekieli ja Lapin murre kohtaavat toisensa kekseliäästi! Harvassa lastenkirjassa hyödynnetään suomenkielen variaatioita kuten tässä kirjassa. Ääneen lukeminen olikin erityisen nautittavaa.

Kirja nostaa monia teemoja pohdittavaksi: ystävyyttä, luontoa, kateutta, naapuruston yhteisöllisyyttä...  Lapista muuttaneella Ruusulla on kaipuu kotiin. Asiat kääntyvät lopuksi kuitenkin aina parhainpäin. Sillä tärkeää on etsiminen, matkanteko. Teko.



Kuvataitelija Petri Makkosen kuvitus on kiinnostavaa ja vahvaa eikä päästä lukijaa helpolla. Omintakeisessa, monipuolisessa tyylissä hahmoilla on voimakkaat kasvot ja väritys vie kaupungin harmaasta villojen pinkkiin ja vihreään.

Tyttöjen hahmot on sekä kuvitettu että kuvattu tekstissä niin, että heidän ikäänsä on vaikea sanoa. Siksi kirjakin sopii monen ikäisille, ehkä etenkin eskari-ikäisistä ylöspäin (pitkälle ylöspäin). Me luimme kirjan 12-vuotiaan kanssa, ja nauroimme monesti ääneen. Hän piti hyvän tarinan ohella erityisesti kuvituksesta.


Pia Pesonen: Villojen kukat
Kuvitus: Petri Makkonen
Kustannus: Teos 2018
48 s.
Mistä: Yllätyskappale kustantajalta


tiistai 17. heinäkuuta 2018

Älyä tunteet – viljele hyvää tekeviä ajatuksia


Solfrid Raknes: Älyä tunteet. Apukäsi lasten tunnetaitojen vahvistamiseen.
Kuvitus: Per Finne
Kustannus: Pesäpuu ry 2017
61 s.
Lyhyesti: Opas tunteiden säätelystä ja omiin ajatuksiin vaikuttamisesta kouluikäisille lapsille sekä vanhemmille ja muille lasten kanssa toimiville. Pienet nuket konkretisoivat hyvää ja huonoa tekeviä ajatuksia, ja täytettävä apukäsi auttaa pilkkomaan tunteita ja ajatuksia pieniin paloihin, joten lapsen on helpompi lähestyä asiaa itsenäisestikin.



Jos sairastut, tarvitset hyvää hoitoa. Jos saat naarmun, haava on hyvä puhdistaa ja laittaa laastari. Mutta tiedätkö, miten kannattaa toimia, jos on niin peloissaan, vihainen tai surullinen, että sisälle sattuu?

Mielen harjoittaminen on vahva työkalu arjessa, ja sitä kannattaa kehittää aina kuin vain voi. Lasten mieli on erityisen taipuisa oppimaan ja omaksumaan uusia tottumuksia. Siksi kiinnostuinkin heti kuullessani Pesäpuun julkaisemasta oppaasta Älyä tunteet – Apukäsi lasten tunnetaitojen vahvistamiseen. Meni silti kuukausia, että sain testattua sitä käytännössä, ja sitten vielä blogattuakin.

Selkeästi kirjoitettu opas auttaa siis käsittelemään tunteita. Se auttaa huomaamaan tunteet kehossa: missä ja miten ne tuntuvat? Kuinka voimakkaita ne ovat? Opas auttaa myös erottamaan tunteista nousevat rohkaisevat ja hyvää tekevät eli vihreät ajatukset ja haitalliset ja vahingoittavat eli punaiset ajatukset. Punaiset ajatukset ovat usein vahvempia, ja siksi on tarpeen tunnistaa ja vahvistaa hyvää tekeviä ajatuksia.

Opas on kirjoitettu niin, että kouluikäinen lapsi voi käyttää sitä itsenäisesti. Tekstiä on sopivasti ja puhuttelu on suoraa: "Mitä tunnet, kun olet vihainen?" Sarjakuvamainen kuvitus ilahduttaa! Oppaan lopussa on useita malliksi täytettyjä apukäsiä erilaisista hankalista tilanteista, sillä mitenkään helppoa asian omaksuminen ei ole.


Miten opasta sitten testasin? Tänä kesänä elämä vei minut ja perheeni kenialaiseen kouluun ja lastenkotiin vapaaehtoistöihin. Hetken siellä elämää ihmeteltyäni päätin kokeilla oppaan ohjeita 13-vuotiaiden luokalla. Pidin lyhyen mindfulness-tuokion ja tunnustelimme tunteita kehossa ottaen malliksi jonkun menneen tapahtuman, joka on pelottanut. 

Sen jälkeen aloimme ohjeiden mukaisesti pohtia tilanteessa herääviä ajatuksia: Millaisia punaisia eli vahingollisia ja pelkoa lisääviä ajatuksia tilanne voi laukaista? Millaisia vihreitä eli rohkaisevia ja hyvää tekeviä ajatuksia tilanteessa voisi ajatella? Mitä tilanteessa voi itse tehdä? Kuka voi auttaa?

Oppilaat täyttivät havaintojaan apukäteen, ja rohkeimmat kertoivat ääneen ajatuksiaan. Jouduin hetken nieleskelemään pelkojen vakavuutta, niin erilaisia ne olivat suomalaisten ikätovereiden peloista – sairaus voi aina tarkoittaa kuolemaa, ryöstetyksi tuleminen ei ole kaukainen ajatus, eikä toisiin ihmisiin luottaminen ole kovinkaan selvää. En ollut osannut myöskään varautua uskonnon suureen rooliin. Aina lähtiessämme miettimään, millaisia rohkaisevia ajatuksia kussakin hankalassa tilanteessa voisi pohtia, oli ensimmäisenä vastauksena Jumalan apu. Pääsimme kuitenkin pohtimaan myös muita vahvistavia ajatuksia ja toimia. Kirja toimi siis hyvin myös pienistä kulttuurieroista huolimatta.

Pidin kovasti selkeästä, tiivissanaisesta oppaasta, ja se toimi oivallisesti ryhmäopetuksessa. 13-vuotiaat olivat täydellinen kohdeyleisö aiheelle, mutta yhtä hyvin se olisi toiminut esimerkiksi 8-vuotiaalle. Asian opettaminen oli helpompaa luokalle kuin omille lapsilleni, luultavasti johtuen opettajan rooliin astumisesta ja hipihiljaisesta yleisöstä, mutta yhtä suositeltava se on vanhemmille tai kenelle vain, joka haluaa joko opettaa lapsille tunnetaitoja tai ohjata lasta tai nuorta siihen itsenäisesti.

Kuvista puuttuvat pakettiin vielä kuuluvat veikeät muovinuket, vihreä ja punainen, joilla voi leikkiä ajatusten kanssa. Punainen yrittää tukahduttaa vihreät, onhan se värinäkin huomiota herättävämpi, mutta vihreää kannattaa voimistaa, vaalia ja vahvistaa.


Solfrid Raknes: Älyä tunteet. Apukäsi lasten tunnetaitojen vahvistamiseen.
Kuvitus: Per Finne
Kustannus: Pesäpuu ry 2017
Mistä? Arvostelukappale


torstai 31. toukokuuta 2018

Millainen minä? Lasten tunnetaitoja osa 1

Jenni Erkintalo: Millainen minä?
Kuvitus: Jenni Erkintalo
Kustannus: Etana Editions 2016
Lyhyesti: Perustunteita ilmeikkäästi esiin tuova kirja, joka hurmaa yksinkertaisuudella, värien ja siveltimen vetojen kekseliäällä käytöllä ja osuvilla kielikuvilla. Kirjan kanssa on hyvä tarkastella sitä, missä kohtaa kehoa tunteet tuntuvat. Ihan pienellekin sopiva kirja. Plussaa pienestä koosta.

Iiiiik, olen ujo. Ujous estää jalkojani.
Voiiiiiii, olen surullinen. Suru valuu silmistäni. 

Kuvakirjat, jotka opettavat erilaisia tunteita ja niiden kanssa olemista, ovat mahtavia. Yksi mainio kotimainen muutaman vuoden takaa on Jenni Erkintalon Millainen minä? 

Pienikokoisessa kirjassa käydään läpi kaikkein yleisimmät tunteet näennäisen yksinkertaisesti, mutta oivaltavasti, hauskasti ja monipuolisesti. Muutamalla siveltimenvedolla Erkintalo on jäljittänyt ilmeet kullekin tunteelle. Tunnetiloja vahvistetaan vielä sopivilla väreillä.

Käsiteltyjä tunteita on yhteensä neljätoista, rauhallisuudesta pelkoon ja yllättyneisyydestä ylpeyteen.

Kaiken kruunaa muutama rivi siitä, miltä ja missä tarkalleen kehossa tunne tuntuu. Esimerkiksi viha kiehuu päässä, nolous kuumottaa korvia, uteliaisuus kutkuttaa nenää ja kateus kurkkaa kurkusta. Ihastelen kielen kekseliäisyyttä ja sitä, miten se osuu naulan kantaan muutamalla sanalla.

Kirja voi toimia hienosti keskustelunavaajana lasten kanssa. Miksi kateus kurkkaa kurkusta, mitä silloin tulee usein sanottua?



Meillä on luettu kirjaa etupäässä kolmevuotiaan kanssa. Häntä naurattaa etenkin kirjan kieli, kuten se, kuinka uteliaisuus saa kysymään mitämitä?

Ihan samanlaista (ihan pienillekin sopivaa) perusteosta tunteista ei tule mieleen, joten tämä on mainio! Ja aivan valtavasti pidän siitä, miten kirja keskittyy olennaiseen eikä mukana ole yhtään ylimääräistä sanaa tai viivaa!



*****


Ps. Blogi on ollut pitkään tauolla. Ei loppunut kuitenkaan! Jatkan edelleen vanhalla tutulla linjalla, tosin joitain ulkomaisia vaikutteita ja yllättäviä hyppyjä lastenkirjasaralla saattaa tulla lähipostauksissa vastaan. Stay tuned, ja valoisaa kesää!


Jenni Erkintalo: Millainen minä?
Kuvitus: Jenni Erkintalo
Kustannus: Etana Editions 2016
Mistä: Arvostelukappale

perjantai 10. marraskuuta 2017

Suurenmoinen Rosabel: Kun elämä ei ole kovin suurenmoista

Malin Kivelä: Suurenmoinen Rosabel
Kuvitus: Linda Bondestam
Suomennos: Liisa Ryömä
Kustannus: Teos & Förlaget 2017
Lyhyesti: Elämä ei ole aina helppoa, jos on poni sulavien hevosten keskellä, pieni ja liian pullea. Karkumatka piristää. Ja onneksi löytyy kaveri, hassu piikkinen otus. Kauniisti kuvitettu kuvakirja, jonka sanoma koskettaa monen ikäisiä aina oikeastaan (esi)teineihin asti. 



Rosabel repii kaiken, räiskii liejussa ja tulee niin likaiseksi että häntä tuskin enää erottaa nisäkkääksi. Hänen jalkansa ovat liian lyhyet radalle. Ponit eivät hypi korkeita esteitä. Kyllä hän sen tietää.
"Pullea ja painava! Sulava kuin kuollut meduusa", laulavat Iza Belle ja Sunday.
Tekijäkaksikko Linda Bondestamin ja Malin Kivelän kuvakirjat ovat hurmanneet minut useasti: Mainio herra Iloinen ja Pixonin pojat (esitelty blogissa) olivat molemmat hienoja, teemoiltaan massasta poikkeavia teoksia. Linda Bondestamin kuvitus on elävöittänyt monien muidenkin tunnettujen kirjailijoiden tekstejä, mm. Ulf Starkin, Annika Sandelinin ja Minna Lindebergin.

Uusimman kirjan, Suurenmoinen Rosabel, teemana on tyytymättömyys itseen ja omaan kehoon, kiusoittelu toisten puolelta, huonommuuden tunne, karkaaminen kotoa ja sen huomaaminen, että on sittenkin rakas juuri sellaisena kuin on! Ja ystävyys, joka löytyy yllättävästä paikasta ja näyttää oudolta. Ei ole oikein selvää, mikä otus se edes on, mutta ei sillä väliä jos on ystävä.

Tarina on tärkeä ja syvenee ensi lukemiskerran jälkeen hevos-ponitarinaa universaalimmaksi. Samalla kohdeyleisön ikähaitari laajenee. Jos kuvakirja sopii teini- tai esiteini-ikäisille, niin juuri tämä! Tuossa iässä moni on heppahullu, oma keho luo epävarmuutta, itseä vertaillaan muihin ja sosiaaliset suhteet voivat olla haastavia. Äitikin usein ärsyttää, myös tässä kirjassa – Rosabelia ärsyttää jopa hänen oma nimensä, joka ei tunnu sopivan hänelle lainkaan!



Testasin kirjaa kotona olevaan 11-vuotiaaseen esiteiniin. Näkeekö hän kuvakirjaan liitetyn usein vähän lapsellisen imagon ohi, löytääkö kirjasta mitään puhuttelevaa?

Arvio oli varovainen, mutta jotain tälläistä sain ongituksi esille: teema saattaisi kiinnostaa joitain samanikäisiä, etenkin niitä jotka ovat kiinnostuneita hevosista. Teeman ja tarinan välillä oli silti pieni ristiriita: vaikka kirja muuten sopisi, olisi tarinan pitänyt olla jännempi. (Juuri nyt uppoaa jännät jutut: Harry Potter, Magisterium, Olympoksen sankarit, Percy Jacksonit ym.)

8-vuotias poika, joka rakastaa Koiramäkeä, Me Leijonia ja eläin(tieto)kirjoja, piti kirjaa ihan ok:na. Ponin kiusaaminen hiljensi levottoman mielen. Kirja sopii siis hyvin myös tokaluokkalaiselle.

Pinkki kansi valikoi sukupuolen tietysti tehokkaasti. Ratsastus ja hevoset liitetään usein (outoa kyllä) juuri tyttöihin, vaikka poikia saattaa kiinnostaa hevoset yhtä lailla. Kirjasta olisikin voinut halutessa tehdä melko helposti sukupuolineutraalimman.

Bondestamin kuvitus on aina oivaltavaa ja huomiotaherättävää. Voimakkaat, kylläiset värit tulevat iholle ja rakentavat tarinaa ja hahmojen tunnelmia.

Huomion vie ensimmäiseksi hehkuva kansi: pinkkiä, keltaista ja harmaata. Tuntu on mukavan karhea. Sisällä kuvitus jatkuu sameampana ja tummempana, koska Rosabelin tunnelmat eivät ole tässä kirjassa auringonvalaisemia tai hattarankeveitä. Kollaasitekniikka tuo hyvää rouheutta, käsityömäisyyttä ja särmää – hevosten harjan pörheyden tai piikkisyyden miltei tuntee sormissaan.

Kieli on runollista, se pyytää lukijaa pohtimaan ja rakentamaan siltoja sanomatta jätetyn välille. Tekstiä ei ole paljon, vain oleellinen.

Korkealaatuista, modernia lastenkirjallisuutta kaikin puolin! Ja kannattaa tosiaan muistaa, että kuvakirjojen lukijat saattavat löytyä ensivaikutelmaa paljon laajemmasta ja ikähaitariltaan laveammasta joukosta – niin tässäkin!





Malin Kivelä: Suurenmoinen Rosabel
Kuvitus: Linda Bondestam
Suomennos: Liisa Ryömä
Kustannus: Teos & Förlaget 2017
Mistä: Yllätys kustantajalta


sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Nyt pelittää - älyttömän hyvä tietokirja!

Elina Lappalainen: Nyt pelittää! Miten pelejä tehdään?
Kuvitus: Jussi Kaakinen
Kustannus: Tammi 2017
Lyhyesti: Tarinallinen, selkeä ja monipuolinen tietokirja pelaamisesta, pelien tekemisestä ja suunnittelusta. Innostaa katsomaan pelejä uusin silmin ja kokeilemaan omien pelien luomista. Tieto-osuudet istuvat hyvin tarinaan.



– Karoliina auttaa teitä pelin suunnittelussa. Ari taas opastaa musiikin ja äänien tekemisessä. Jaakko kertoo grafiikasta ja pelihahmojen piirtämisestä, Sofian äiti esittelee. – Ja minä autan sitten pelin toteutuksessa eli ohjelmoinnissa.
– Tästä tulee mahtavaa! Oliver intoilee. 
Oliverilla ja Sofialla on koulussa työhöntutustumisjakso, ja he pääsevät tutustumaan Sofian äidin työpaikkaan, pelifirmaan, jossa Sofian äiti työskentelee koodaajana. Parin päivän aikana he pääsevät suunnittelemaan oman pelinsä, luomaan sen äänimaailmaan ja koodaamaan sen yksinkertaisilla merkeillä.

Pelin luomisen lisäksi lapset tutustuvat peliyrityksen eri työtehtäviin, pelin testaamiseen ja markkinointiin sekä pelaavat omaa peliään perheidensä kanssa. Myös rahan käyttöä peleissä, pelien koukuttavuutta ja koko perheen ruutuaikaa käsitellään.

Huh mikä tietopläjäys, monipuolinen ja hyödyllinen!

Kokonaisuus on todella onnistunut, eikä ole ihme, että Elina Lappalaisen ja Jussi Kaakisen kirjaa on laajalti kehuttu erilaisissa kirja-arvioissa. Se antaa uutta tietoa paitsi lapselle niin varmasti aikuisellekin, koska maailma pelien takana on usein vieras. Kuka keksii ideat, miten hahmot luodaan, entä musiikki ja muut äänet, joita ei välttämättä tule edes ajatelleeksi? Ja sitten se koodaus, josta kaikkialla puhutaan.

Kirjan tärkeyttä lisää se, että pelaaminen on usein kestoaihe riitoihin aikuisten ja lasten välillä, joskus myös vanhempien keskinäisessä suhteessa. Vähemmän tai ei ollenkaan -pelaavaa kirja auttaa näkemään pelaamisen paremmassa valossa. Kirja ehdottaa myös uusia, sukupolvet ylittäviä pelaajakombinaatioita, joita ei välttämättä tulisi ajatelleeksi.
Pelaaminen on viihdettä ja harrastus kuten kirjojen lukeminen tai tv-sarjojen katselu. Erilaiset ihmiset pitävät erilaisista peleistä. Joku pelaa kännykällä, toinen tietokoneella ja kolmas pelikonsolilla. Yksi tykkää rakentelupeleistä ja toinen rallipeleistä. Kaikenikäiset ihmiset pelaavat: lapset, äidit, isät, mummot ja vaarit. Isovanhempien kanssa voikin olla hauska pelata yhdessä!
Pelaamisessa (vanhempaa) saattaa hirvittää sen koukuttaminen. Kirjassa tätäkin avataan: esimerkkipelin logiikkaa avaamalla lukija saa tehdä itse oivalluksia, miten peliin tietoisesti luodaan koukkuja. Kun koukut tiedostaa ja tunnistaa, tämäkään asia ei tunnu niin oudolta.

Juonta on helppo seurata. Usein tietokirjoissa on vaikea yhdistää tarina tieto-osuuksiin, jotka keskeyttävät väkisinkin juonen. Tässä palapeli toimii ja on tasapainossa myös määrällisesti. Joukossa on myös muutamia omia tehtäviä: mieti omalle pelillesi sopivat hahmot. Kiinnitä huomiota lempipelisi musiikkiin ja äänimaailmaan. Testasimme tehtävien tekoa 8-vuotiaan kanssa keskeyttämällä välillä lukemisen, mikä toimi yllättävän hyvin: pelatessa voi tarkkailla kirjassa esiinnostettuja seikkoja. Miltä musiikki ja äänet kuulostivat? Näin kokemuksesta tulee kullekin erilainen.


Kaakisen kuvitus sopii tyyliltään hyvin kirjaan, ja sitä on sopivan paljon, jotta kirjaa jaksaa seurata melko pienikin alakoululainen.

Vaikea ja visuaalinen aihe vaatiikin paljon kuvitukselta. Sen avulla konkretisoituu abstrakti suunnittelutyö, tietokoneella kuvittaminen, peliteon vaiheet ja vaikkapa pelifirman viihtyisät tilat.

Myös hahmot, lapset ja työntekijät, ovat onnistuneita.


Kirjassa lukijalle tulee pelimaailman ohella tutuksi työpaikka yleisellä tasolla. Miltä työpaikoilla viihtyisimmillään ja aika usein näyttää: seinillä inspiroivia kuvia, ergonomiset työtilat, kahvihuone ja sohva, koirakin saattaa toimistossa olla. Töissä voi olla aika kivaa!

Ja jotta saa kivan työpaikan, kannattaa miettiä mistä itse pitää ja vahvistaa näitä taitoja. Tämä pedagoginen lisäys on ihan oma lisäykseni kirjalle, ja visioin mielessäni jo lukuisia uusia tietokirjoja, joissa kuvakirjan kautta esitellään eri ammatteja.

Kirjan muita (koko perhettä koskevia) pedagogisia, pohdittavia elementtejä on perheen tavat ruutuajan suhteen - voivatko vanhemmat uskottavasti rajoitttaa ruutuaikaa, jos itse istuvat tiiviisti iltaisin ruutujensa ääressä? Entä onko reilua kokonaan kieltää käyttämästä peleihin rahaa? Jos rahaa käyttää, mikä on hyvä summa? Näitäkin asioita käsitellään monipuolisesti – yksiselitteistä vastausta ei ole, vaan jokainen joutuu itse asiaa pohtimaan ja luomaan omalle perheelle sopivat tavat ja säännöt. 

Luimme kirjan 8-vuotiaan kanssa melkein yhdellä istumalla. Hänelle kirja sopi hyvin, mutta erittäin hyvin se sopii myös aavistuksen vanhemmalle.  

Kaikkinensa Nyt pelittää on ajankohtaisuutensa, merkittävyytensä, monipuolisuutensa ja onnistuneen toteutuksen ansiosta ihan mainio kirja. Ja hyvä ehdokas Finlandiapalkintoehdokkaaksi.
(MUOKS. Lasten sarjan ehdokkaat julkistetaan keskiviikkona 8.11. klo 10.)



Joskus pelaaminen riistäytyy käsistä. 


Musiikkia ja ääniä voi tehdä peleihin monenlaisilla esineillä, muillakin kuin soittimilla.
  
Kolmiuloitteiset kuvat luodaan aluksi verkoksi, joka väritetään ja täytetään pikseleillä. 

Kirjaan voi tutustua Elina Lappalaisen kanssa Youtubessa.

Hyvä katsaus tietokoneaiheisiin lastenkirjoihin löytyy Lastenkulttuurin vinkkari -blogista.


Elina Lappalainen: Nyt pelittää! Miten pelejä tehdään?
Kuvitus: Jussi Kaakinen
Kustannus: Tammi 2017
Mistä: Arvostelukappale

lauantai 4. marraskuuta 2017

Räppikukko Riekuussa on ainutlaatuinen idea, räppi!

Markku Hattula: Räppikukko Riekuu maailmalla
Kuvitus: Suvi Kari
Kustannus: Tekstitalli 2017
72 s.
Lyhyesti: Jos räppi innostaa, niin tämä on teille! Hauska mutta myös filosofinen romaani, jota maustavat monet kekseliäät räpit. Syvempi sanoma on ystävyyden, vapauden ja unelmien tavoittelun tärkeydessä.



Kun kirjailija Markku Hattula tarjosi kirjaansa Räppikukko riekuu maailmalla blogiini, kiinnostuin oitis. Noin mahtavalla nimellä varustettuun kirjaan ei voi olla tutustumatta, kun kotona asuu 8-vuotias räppäri. Aiemmin vastaan ei ole tullut yhtään lastenkirjaa, jossa aiheena olisi räppi.

Vaikka pääsimme hitaanlaisesti käyntiin kirjan, tarinan ja henkilöiden kanssa, niin pääsimme kuitenkin (odotukset olivat 8-vuotiaalle suuret). Ja toisen luvun lopussa olimme jo ihastuneet.

Päähenkilöinä seikkailevat omanarvontuntoinen räppäävä räppikukko Riekuu, sirkusapina Nikolai Nuorallatanssija ja rotubeagle Pate. Kaikki ovat karkumatkalla, haluavat elää oman näköistään elämää vapaana toisten määrääyksistä, rajoituksista ja rooleista. Kolmisin he perustavat poikkitaiteellisen bändin, ja menestyshän se on. Kukko räppää, Pate manageroi ja Nikolai tanssii. Kierretään kaupunkien toreja, toraillaan torimyyjän kanssa ja päädytään välillä putkaankin, josta karataan onnistuneesti. (Tämä taisi olla lasten suosikkikohtaus.)

Entäs ne räpit? Ensin en osannut ollenkaan, luin liian latteasti ja lapset nuokkuivat, kunnes toisen luvun viimeisen räpin poljento yhtäkkiä muistutti minua koko räppijutun ideasta. Rytmistä! Tiiviydestä! Äänestä huokuvasta asenteesta! Ou jee -meiningistä.

Ei se ole elämisen syy eikä onni
kun mies apinaa myy taskussa tonni
tai kukko joutuu kanoja vahtiin
ja ruokaakin saa niin harvaan tahtiin
tai koiran arvo on mallissa kuonon
olon tyhjän se tuo ja elon ikävän huonon
jos raha rupee taskussa haiseen
se tekee sieluun märkivän paiseen
jos katoaa aivoista aatteet
peitä ei sitä hienot vaatteet
onni on kaveri ja kaveri 
ja yhteinen makuulaveri

Kun olin saanut vähän harjoitusta lajiin ja päässyt tunnelmaan, meillä alkoi hauskuus! Kirjassa on nimittäin tosi monta räppiä, ja niitä on aika usein. Sanoitukset ovat oivaltavia ja humoristisia ja vievät tarinaa, henkilökuvausta ym. mukavasti eteenpäin. Samalla ne tuovat syvyyttä tarinaan. Lapset rakastivat näitä!

Humoristisen juonteen takana kulkee sanoma, jota ei voi liian nopeasti kaluta loppuun: tärkeää on ystävyys, ystävällisyys ja uskollisuus, ei raha tai ulkoiset puitteet. Vapautta on toteuttaa itseään ja elää, kuten unelmoi. Jos se on mahdollista kukolle, koiralle ja apinallekin, on se mahdollista kaikille.

Kirjassa sekoittuvat jännällä tavalla ristiriidat: tietynlainen rauhallisuus ja toisaalta vauhti ja rytmi; julkisuudentavoittelu ja elämän oikeasti tärkeät asiat; kaipuu entiseen ja halu ravistautua siitä irti.

Mainiota ääneenluettavaa iltasatumateriaalia (ei ehkä ihan unisimmille lukijoille), sopii hyvin alakoulun ensimmäisille vuosiluokkalaisille tai eskari-ikäisille. Räppifaneille must!




Kia on kirjoittanut Luetaanko tämä -blogissaan täsmällisemmän juonikuvauksen ja hyvän arvion kirjasta, kurkkaa lisää jos kiinnostuit!

Markku Hattula: Räppikukko riekuu
Kuvitus: Suvi Kari
Kustannus: Tekstitalli 2017
72 s.
Mistä: Arvostelukappale


tiistai 31. lokakuuta 2017

Kunnas kiinnosti kirjamessuilla ja muut välähdykset

Postikortteja en voinut kirjamessuillakaan vastustaa. Näissä kuvittajina Sanna Mander, Matti Pikkujämsä, Timo Mänttäri sekä Kristiina Haapalainen ja Sami Vähä-Aho.

Kirjamessut vetivät Helsingissä viikonloppuna hallit jälleen tupaten täyteen. Ennätyskin tehtiin: Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historiaa myytiin messuilla enemmän kuin mitään muuta kirjaa koskaan aiemmin!

Itsekin olin messuilla sunnuntaina, jolloin Kunnaksen tarinointia kirjoitusprosessistaan ja uransa vaiheista oli kuuntelemassa valtavan suuri yleisö.

Vaikka tieto myyntiennätyksestä ei tässä valossa niinkään yllätä, niin onhan se silti jännä juttu. Lastenkirja ja kuvakirja kirjamessujen kaikkien aikojen myydyin kirja! Sehän on ihan huikeaa!

Vaikka toisaalta, mikä nyt on oikeastaan lastenkirja? Olen aina ajatellut, että parhaat kuva- tai lastenkirjat sopivat kaikille, niin monta tasoa niissä on. Ja kuten Kunnasta haastatellut Baba Lybeck sen totesi, Mauri Kunnaksen kirjoissa todella on, kuten parhaissa lastenkirjoissa, jotain hauskaa niin aikuisille kuin lapsillekin. Valtaisan kuulijajoukon joukosta ei itse asiassa montaa lasta erottanut.

Kirjojen pääyleisö ovat silti lapset. – Joskus kirjoittaessa täytyy muistuttaa itselleen, että hetkinen, tämähän tulee etupäässä lapsille, otetaas vähän takaisin, Kunnas sanoo.

Kunnaksen taituruus on paitsi yksityiskohtia pursuavasssa taidokkassa kuvituksessa, myös huumorissa. Huumoria löytyy kaikesta, kun tarkasti katsoo. Kuten nyt vaikka Nuijasodasta. Voiko vanha puntari todella voinut olla lyömäaseena sodassa? Miksei. Ehkä. Historiantutkija Kunnas ei ole, sen saavat tehdä muut, kirjailija muistuttaa.

Entä voisiko ajankohtaisesta Talvisodastakin tehdä Kunnas-version? Ei vielä, kuuluu Kunnaksen vastaus. Sota on vielä liian lähellä muistissa, sille ei voi vielä nauraa.

Vaikka muuten aiheiden kaihtaminen ei kuulu Kunnaksen tyyliin. Hullunrohkea täytyy olla, jotta maallikkona tulee kaikenlaisiin projekteihin ryhtyneeksi, toteaa hän useampaan kertaan.

Kunnaksen tekniikka yksityiskohtaisten aukeamien piirtämiseen on kutkuttava: ensin hän luonnostelee aukeaman tulitikkuaskin kokoisena (kuulinko todella oikein?) hiekkapaperilla äärimmäisen teräväksi hiotulla lyijykynällä. Tästä hän kopioi suuremman version, piirtää, läpipiirtää ja kopioi useita kertoja, kunnes tulos on lopulta halutun kaltainen.

Youtubesta löytyy video Kunnaksen piirtämisprosessista.



Kunnaksen jälkeen lavan valtasivat Aino Havukainen ja Sami Toivonen. Mistä ne kaikki ideat Tatuun ja Patuun oikein syntyvät, uteli Otavan lasten- ja nuortenkirjapäällikkö Emma Alftan. Eivät ne ihan ilmaiseksi synnykään, sillä jokaista kirjaa ideoidaan ainakin 5–6 kuukautta, kertoivat kirjailijat. Mutta hyvin on ideointi kantanut hedelmää, sillä tähän mennessä on syntynyt jo huikeat 19 Tatua ja Patua. Meidän perheen suosikki on muuten toiseksi uusin Satu ja Patu etsivinä.

Tatuun ja Patuun tuli tavallista vieläkin enemmän jytkettä, kun lavalle nousi yllätyksenä Paleface lukemaan ääneen kaksikon uusinta kirjaa, Tatun ja Patun ällistyttävää satukirjaa. Kelpasi kuunnella! Kirjailijoiden omatkin suosikkisadut saatiin muuten ongituksi selville, ainakin jos sadun käsitettä vähän laajentaa tavanomaisesta - Star Wars ja Taru sormusten herrasta (Sami) sekä Anni Swanin sadut (Aino).

Tatun ja Patun suosikkisatu sen sijaan olisi jokin hyvin säntillinen satu, joka etenisi by-the-book. Joku sääntökirja ehkäpä, kirjailijat nauroivat.



Joltain lavalta kuulin sanoja, jotka pystyin allekirjoittamaan epäröimättä – Tammen Saara Tiuraniemi ja Hannu Mäkelä kiittelivät kirjastoja, Suomen kulttuuriaittoja.

"On lohdullista, ettei yksikään kirja kuole, vaan se löytyy viimeistään kirjaston keskusvaraston syövereistä", sanoi Mäkelä. Sieltä löytyy myös hänen aikoinaan oma suosikkikirjansa, norjalaisesta orpopoika Peikistä kertova kirja.

Mutta mistä mahtaisi löytyä Meripartiolaiset, jota Mäkelä mielellään myös luki? Sellaista ei näytä löytyvän Helsingin kaupunginkirjaston valikoimista.



Kirjakallion nuorten lavan ohjelma oli taas yhtä hersyvää, inspiroivaa ja eläväistä kuin ennenkin, se on yksi suosikkipaikoistani messuilla. (Kirjoitin Kirjakalliosta paljon vuoden 2014 kirjamessujen postauksissani.) Nyt satuin kuulemaan Ronja Salmen ja Mikko Toiviaisen kertomassa kirjastaan 12 tarinaa kirjoittamisesta. (Siitä on kerrottu lisää mm. Hannan kirjokansi -blogissa.)

Kirjan teemana on kirjoittaminen intohimona – tuon kirjan haluan ehdottomasti lukea! Milja Sarkola on kirjassa kuulemma hienosti kiteyttänyt kirjoittamiseen liittyvää kauhua: miten häpeä omasta tekstistä – jota ei välttämättä ole vielä edes olemassa – saattaa joskus estää koko kirjoittamisen aloittamisen. Mikko Toiviainen puolestaan vertasi kirjoittamista juoksuun – ei pikajuoksuun eikä välttämättä edes maratooniin, vaan ultramaratoniin. Siitä selviää vain harjoittelemalla.

"Kirjoittaminen kuuluu kaikille! Jokaiselle on tarpeen tulla ulos itsestään, jottei oman itsensä kanssa tarvitse olla lukossa, ja tähän kirjoittaminen on hyvä ja helppo tapa", kannusti Salmi.

Niinpä!

Sellaisia otoksia tällä kertaa. Pahoitteluni kuvista – ne on napattu välillä kaksivuotias kainalossa. Messuillaoloaika jäi kaikkinensa vähän lyhyeksi, mielellään olisin istunut vielä kahvilassa rauhassa ja kuunnellut ja katsellut kaikkea. Mutta sen aika tulee ehkä myöhemmin. Kirjamessut – vaikka ne ovat joka vuosi perusrakenteeltaan melkein hellyttävän samankaltaisia, silti niistä joka vuosi tulee ällistyttävän erilaiset johtuen niin omasta elämäntilanteesta kuin ihmisistä, joita messuilla kohtaa. Koskaan ei voi etukäteen tietää, mihin tällä kertaa törmää!


tiistai 24. lokakuuta 2017

Kirjamessulippu, Helsinki 26.10.-29.10.

Vielä ehdin lahjoittaa yhden lipun ensi viikonloppuna Helsingissä pidettäville kirjamessuille, jotka ovat siis torstaista 26.10. sunnuntaihin 29.10. Jos olet lippua vaille ja haluaisit messuille osallistua, jätäthän kommenttiboxiin vaikka sähköpostisi. Jos kommentteja ehtii tulla useampi, arvotaan yksi.

Valoisia syyspäiviä ja kiinnostavia kirjamessuja!


keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Mieletön tarina pikkuveljestä ja hirmupedoista

Leena Parkkinen: Pikkuveli ja mainio harharetki
kuvitus: Jussi Karjalainen
Kustannus: Teos 2017
55 s.
Lyhyesti: Mielikuvituksella ei ole rajoja Leena Parkkisen tarinassa arasta pikkuveljestä ja hänen määräilevästä isosiskostaan, jotka pyydystävät suonsilmärusettianakondaa. Hauskassa tarinassa ei puutu jännitystä, kun pikkuveli villien käänteiden kautta löytää itsestään uusia voimia ja taitoja.

Öinen suoviidakko pursui ääniä; kihtitystä, tikitystä, kahinaa. Kummalliset monisarviset ötökät ryömivät mullasta, ja pelkkä niiden ajatteleminenkin sai Pikkuveljen ihon kihisemään. Mangrovepuu verhoutui tiukkaan rikkakasvillisuuteen, oudot linnut  sirkuttivat polveilevaa sävelmää.

Viime aikoina minut ja lapset  – 7-vuotiaan, ja siinä samalla myös 11-vuotiaan – on temmannut mukaansa saturomaani Pikkuveli ja mainio harharetki. Seikkailun päähenkilöt, määräilevä, sanavalmis ja mielikuvitusrikas isosisko, sekä arka, herkkä ja pienikokoinen pikkuveli olivat hahmoja, joiden kenkiin oli helppoa ja luontevaa hypätä.

Ja millaiselle matkalle? Mielikuvituksen lentoon, hurjien suurikokoisten eläinten luo, joista ei ole koskaan kuullutkaan, suoleopardin ja käärmeen ja lihansyöjäangervojen maailmaan, joista viimeksi mainitut "liiskaavaat saaliinsa kuin pahaisen sontakuoriaisen".

Isosisko, tai oikeastaan Pitäjänmäen paronitar, Setsuanin safiirin löytäjä ja tutkimusretkikunnan johtaja, ikuistaa hurjaa tutkimusretkeä YouTube-tililleen, ja pikkuveljen hän aikoo laittaa syötiksi suonsilmärusettianakondalle, joka elää "inhan haisevissa suovesissä" ja "teroittaa hampaitaan ruuvimeisselillä".

Mielikuvituksellinen seikkailu vetää pikkuveljen suon syövereihin, Mummon muffinssipöytään (mutta millaisia muffinsseja ne ovatkaan!) ja käärmeiden pelastajaksi, ja tekee hänestä aavistuksen isomman, itsevarmemman ja pelottomamman kuin ennen tutkimusretkeä.

Leena Parkkisen uutuuskirjassa mielikuvituksen kiitoa ja sana-arkun pohjattomuutta ei voi kuin ihailla. Ääneen lukeminen oli nautintoa, ja useasti lukemisen katkaisi kuulijoiden nauru.


Kirja on kunnianosoitus lapsen mielikuvituksen todellisuudelle ja kyvylle heittäytyä leikkiin ilman häiventäkään kyynisyydestä. Pieni luonto-ulottovuus, muoviroskan ja roskaamisen kritisoiminen, on kiva lisä.

Jussi Karjalaisen kuvitus on yhtä hulvatonta ja mielikuvituksellista kuin tarinakin. Isokasvoiset hahmot ja voimakkaat värit sopivat hurjaan tunnelmaan. Itse tarina ei välttämättä kuvitusta kaipaa, niin hyvin se kulkee, mutta kuvitus täydentää sitä hyvin.

Pituutta pienehköllä kirjalla on 55 sivua, teksti on normikokoista. Sopiva lukijakunta löytyy alakoulusta, ehkä noin 6-10-vuotiaista.


Leena Parkkinen: Pikkuveli ja mainio harharetki
kuvitus: Jussi Karjalainen
Kustannus: Teos 2017
55 s.
Mistä: Yllätyskappale kustantajalta
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...