sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Kuvakirjan kurkistus monikulttuurisiin synttäreihin

Elena Agnello: Minä olen Alex
Kuivtus: Adrie le Roux
Kustannus: Pieni Karhu 2016
Lyhyesti: Synttäriteemainen kuvakirja Etelä-Afrikasta, jossa jokainen vieras edustaa eri etnistä tai uskonnollista taustaa tai kulkee pyörätuolilla. Kirjan tärkeä sanoma tulee kuin huomaamatta, alleviivaamatta. 



Kukaan ei syntyjään vihaa ketään ihonvärin, alkuperän tai uskonnon vuoksi. Vihaaminen ei käy ihmiseltä luonnostaan vaan se on opeteltava, mutta jos ihminen on oppinut vihaamaan, oppii hän myös rakastamaan. Ihmisen sydän on avoimempi rakkaudelle kuin vihalle.

Nelson Mandela

Kaipaatko helppolukuista kuvakirjaa, jossa erilaiset perheet ja etnisyydet ja uskonnot tuodaan luontevasti esille? Tai kuvakirjaa näyttämään ihmisten samankaltaisuuden ihonväristä, uskonnosta tai etnisestä taustasta riippumatta? Jos, niin etelä-afrikkalaisen Elena Agnellon Minä olen Alex on sinulle.

Alex viettää syntymäpäiväjuhliaan, ja paikalle saapuvat kaikki läheiset ystävät. Värikkääseen joukkoon kuuluu etelä-afrikkalaiseen tapaan niin tumma- kuin vaaleaihoisia. Uskontoja on yhtä monta kuin vierastakin: joku lukee Koraania, toinen käy kirkossa sunnuntaisin, kolmas käyttää kipaa, neljäs ei käyne kirkossa lainkaan. Kalebilla on kaksi isää, Linalla suurperhe, Vuyo elää kaksin äitinsä kanssa, Rashida tulee juhliin mummonsa kanssa, rullatuolissa istuva Zia tulee yksin.

Meillä oli hauskat juhlat! Minusta oli ihanaa, kun kaikki ystävät tulivat. Olen nauranut niin, että vatsaan koskee ja sydän on iloa täynnä. Ilo ja nauru ovat parasta ikinä!

Kirjan tarina ei ole ihmeellinen eikä Adrie le Rouxin kuvitus yllätä tai tuo tarinaan juurikaan uutta, mutta kirja lunastaa paikkansa sanomansa vuoksi. Sen kuvaama ystävyys yli kaikkien ns. rajojen on ihannetila, vaiko sittenkin normaalitila, lasten arkea? Kirja tukee osaltaan sitä, että erilaisuuden vihaamisesta tulee vielä hivenen vaikeampaa. Sillä kuten Nelson Mandela sanoi:  
Kukaan ei syntyjään vihaa ketään ihonvärin, alkuperän tai uskonnon vuoksi. 

Kirjan päähenkilö on muuten vaaleaihoinen ja –hiuksinen tyttö, jonka paras kaveri on tummaihoinen poika. Päähenkilön ihonvärivalinnat ovat aina kiinnostavia, tummia päähenkilöitä on kuvakirjoissa edelleen häviävän vähän.

Pidin tavasta käsitellä lahjoja: ei tarvitse olla materiaa, saati sitten lelua. Lahja voi olla kirja tai huivi, mutta yhtä hyvin ruokaa, tarinoita tai – mikä kivointa  – lahjoitus uhanlaisten sarvikuonojen hyväksi. Eläimet ovat etelä-afrikkalaisille tärkeitä ja mukana lähes kaikissa lastenkirjoissa. Suomalaisesta näkövinkkelistä tämä eksoottinen yllätyslahja on kovin jännittävä ja kiinnosti meillä 7-vuotiasta eniten koko kirjassa.

Kirja sopii mainiosti esimerkiksi esikoulun ja alakoulun uskonnon ja katsomustiedon tunneille tai muille teemaan sopiville tunneille, ja kuvakirjaksi joka kotiin. Synttäriteemaan on helppo samaistua, ja kirjan sanoma tulee kuin vaivihkaa siihen päälle.




Elena Agnello: Minä olen Alex
Kuivtus: Adrie le Roux
Kustannus: Pieni Karhu 2016
Mistä: Arvostelukappale


torstai 16. maaliskuuta 2017

Parasta nyt! Leikki vieköön.

Kaisa Järnefelt, Meiju Niskala, Anne Vasko: Leikki vieköön
Kustannus: Tammi 2014
145 s.
Lyhyesti: Kirja, joka tuo ilon ja keveyden mukanaan, kehottaa hulluttelemaan ja kokeilemaan asioita, joita pidetään usein mahdottomina, älyttöminä, tyhminä. Pyydystä ääniä purkkiin, väritä lakritsilla, tee domino shamppopulloista, muropaketeista, sokeripaloista. Sotke, melua, nauti elämästä!




Saimme lahjaksi tämän muutama vuosi sitten ilmestyneen kirjan, ja ihastuin heti. Sopii juuri mainiosti tähän kevään kynnykselle! Jo kansi on niin hyväntuulinen – aurinkoinen kuva Katajanokalla tallustavista lapsista ja aikuisista pahvilaatikot päässä – että kirja tekee välittömästi mieli avata ja katsoa, mitä muuta hullua kirjassa tapahtuu. Mihin tämä lukijan vie?

Hassuttelemaan! Kirja innostaa värittämään kenkälankilla tai tulisella pippurilla! Keräämään aukeamalllisen asioita, joista tulee hyvälle tuulelle. Rakentamaan rikkinäisistä tavaroista mielikuvituksellisia keksintöjä. Soittamaan nokkahuilulla naapurin postilaatikosta sävelmä. Silittämään ja tunnustelemaan kiviseinää, mummon polvea.



Pyydystämään ääniä purkkiin. Vaarin iltasatua. Tyynen vedenpinnan hiljaisuutta. Pulinaa. Mummon hyräilyä. Mahan murinaa. Lahjapperin rapinaa.


Rikkomaan normeja, uhmaamaan sääntöjä, kokeilemaan, yrittämään, nauramaan. Sotkemaan, ölisemään, mellastamaan, huutamaan.

Tekemään kaikkea sellaista, mikä on aina kiellettyä, tyhmää ja älytöntä, lapsellista, missä ei ole siis mitään järkeä.

Jestas miten tylsältä normiajattelu alkaa kirjan myötä tuntumaan... Ehkä se onkin kirjan idea. Ravistella tottumuksia ja näyttää leikin hauskuuden, hulluttelun vapauttavan vaikutuksen. Kyseenalaistaa aikuisten mielipiteitä.





Kirjan ulkoasu on upea, se yhdistää energistä ja iloista valokuvaa Anne Vaskon värikkääseen piirroskuvaan.  Monta sivua haluan irrottaa ja laittaa seinälle, koska ne vain ovat niin kekseliäitä ja hauskoja. Ja tässä kirjassa siihen suorastaan kehotetaan. Kirjasta on tarkoitus tehdä juuri niin omannäköinen kuin haluaa. Liimata, sotkea, irrottaa, värittää.

Kirjan takana ovat Anne Vasko, Meiju Niskala ja Kaisa Järnefelt: (lasten)kirjailijoita, taitelijoita, toimittajia, leikin ja mielikuvituksen viestinviejiä. Sekä lapset työpajojen kautta.






Saimme kirjan siis lahjaksi, ja se on mahtava juttu! Suoraan sanoen olen kaivannut juuri jotain tälläistä monta kertaa. Ja tämä toimii. Aina kirjan avatessani muistan taas elämän keveyden, ilon ja huumorin.

Tämä on mahtava kirja jättää lojumaan sohvapöydälle ikuisiksi ajoiksi, inspiroimaan. Suosittelen kirjaa kaikkiin perheisiin, lahjaksi, omaksi elämänoppaaksi, perheraamatuksi…





**Vaihda-kuva sopii meille juuri nyt. Kuvat on nimittäin napattu Alpeilta, jonne meidän perhe hetkeksi vaihtoi arkensa.**


Kaisa Järnefelt, Meiju Niskala, Anne Vasko: Leikki vieköön
Kustannus: Tammi 2014
145 s.
Mistä? Lahjaksi. 

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Kaikki suistuu paikoiltaan: Hirviön kutsu

Patrick Ness: Hirviön kutsu (alkuper. A Monster Calls, 2011)
Kuvitus: Jim Kay
Alkuperäisidea: Shiobhan Down
Suomennos: Kaisa Kattelus
Kustannus: Tammi 2016
215 s.
Lyhyesti: Moniulotteinen romaani 13-vuotiaan pojan painajaisista silloin, kun äiti sairastuu syöpään ja liukuu yhä kauemmas poikansa luota. Kuka kertoo hänelle totuuden? Mikä on puuhirviö, joka ilmestyy hänen ikkunansa taakse, ja mitä se haluaa hänelle kertoa?


Hän huusi kokoajan, niin kovaa ettei kuullut omia ajatuksiaan, katosi tuhoamisen vimmaan, ajatuksettomaan murskaamiseen ja murskaamiseen ja murskaamiseen.
Hirviö oli oikeassa. Se oli hyvin tyydyttävää.
Conor huusi kunnes hänen kurkkunsa oli käheä, murskasi kunnes hänen käsiään kivisti, karjui kunnes oli kaatua uupumuksesta.
Conorin pahin pelko ja hirviö on painajainen, joka palaa yö toisensa jälkeen. Hän on tehnyt jotain, jonka vuoksi hän tarvitsee rangaistuksen, eikä edes Harryn kiusaamaksi joutuminen tunnu miltään. Paljon pahempaa on sääli, joka heijastuu muiden silmistä. Ja vielä sääliäkin pahempaa näkymättömyys. Sillä Connoria ei kukaan todella näe, ei katso silmiin, ei vaadi mitään.

Conorin isoäiti on etäinen ja ankara, isä asuu uuden perheensä kanssa Amerikassa. Ainoa, joka huomaa Conorin, on Lily, lapsuudenkaveri, jota Conor ei voi enää sietää. Sillä Lily on syypää kaikkeen siihen pahaan, joka Conorille tapahtuu.

Patrick Nessin Hirviön kutsu on vaikuttava ja hieno romaani, jossa 13-vuotias Conor joutuu läpikäymään vaikean ajan: äidin syövän, joka liu’uttaa äitiä yhä kauemmas hänestä. Painajaiset, jotka repivät hänet väkivalloin unesta. Hirviön, joka kiusaa, tai ehkä pikemminkin auttaa häntä sekavilla tarinoillaan. Tarinat avaavat Conorin silmiä hyvyyden ja pahuuden päällekkäisyydelle ja pakottavat hänet luopumaan lapsuuden selkeästä jaosta hyvään ja pahaan.

Tarina on kerrassaan mukaansatempaava kuvaus teini-ikää lähestyvän pojan tavasta käsitellä äidin sairautta, asiaa, joka suistaa hänen maailmansa sijoiltaan. Kirja herättää monia kysymyksiä, joita oli mielenkiintoista pohtia, mutta joihin kirja ei hevillä tarjoa vastauksia: Mitä voi tehdä jos on muiden silmissä näkymätön? Conor ratkaisee asian väkivallalla, mutta muuttaako se asiat vain huonompaan? Onko kahden ihmisen mahdollista lähentyä toisiaan, vaikka he ovat täysin erilaisia? Saako ärtyisän ja pahantuulisen ihmisen (apteekkarin) sulkea yhteisön ulkopuolella?   

Vaikuttava, mustavalkoinen ja tumma kuvitus on Jim Kayn, joka on kuvittanut myös Harry Potterin kuvitetun kirjan. Se vahvistaa hienosti painostavaa tunnelmaa. 





Kirjan syntytarina on poikkeuksellinen: kirjailija Shiobhan Down oli hahmotellut tarinan puitteet, mutta syöpä vei hänet ennen aikojaan. Patrick Ness kirjoitti tarinan Downin idean pohjalta.

10-vuotias lukaisi kirjan puolessatoista päivässä, sillä kirja on painavasta asiastaan huolimatta nopealukuinen. Hän piti siitä kovasti. Se oli ”kaunis, kiva, surullinen, ei niin jännittävä. Juoni oli hyvä. Kolmatta tarinaa en tosin tajunnut, että se oli tarina.”

Juonen lomaan on nimittäin kudottu neljä tarinaa siitä, miten lähes kaikessa on sekä hyvää että pahaa. Ne haastavat ja sopivat mainiosti noin kymmenvuotiaalle, joka alkaa hahmottaa maailmassa hyvyyden ja pahuuden eri sävyjä. 

Kirja sopiikin hyvin luettavaksi koulussa noin neljännestä luokasta ylöspäin. Se saattaa tarjota aineksia monenlaiseen keskusteluun: toisen huomioonottamista etenkin silloin kun tällä on vaikeaa, tunteiden vaikutuksesta käytökseen, puhumattakaan tarinoista ja niiden moraalisuudesta.

Koskettava romaani pukee sanoiksi useita pelkoja, jotka ovat ihmisille yhteisiä: toisen menettämisen, sairauden ja toisten silmissä näkymättömäksi muuttumisen. Ehkä tärkein kirjan muistutuksista on se, miten tärkeää on katsoa toista silmiin ja huomata toinen. Surunkin keskellä, ja ehkä etenkin silloin. Miten yksikin katse voi tehdä eron, lauseista puhumattakaan.

Muista ottaa viereen nenäliinapaketti!


Lisää Hirviön kutsun lukukokemuksia blogeissa Kulje kaksi kuuta ja Oksan hyllyltä



Patrick Ness: Hirviön kutsu
Kuvitus: Jim Kay
Alkuperäisidea: Shiobhan Down
Suomennos: Kaisa Kattelus
Kustannus: Tammi 2016

Mistä: Arvostelukappale

tiistai 21. helmikuuta 2017

Kun isovanhemmasta joutuu luopumaan. Vaarin saari.

Benji Davies: Vaarin saari
Kuvitus: Benji Davies
Suomennos: Leena Perttula
Kustannus: Karisto 2016
Lyhyesti: Vaarin saari johdattaa lukijan hellästi viimeiselle matkalle isovanhemman kanssa. Se kurkistaa paikkaan, jonne vaari kuollessaan siirtyy, ja näyttää, että siellä on kaunista, siellä on hyvä olla. Upea voimakas kuvitus ja koskettava tarina.




Vaarit ja mummit, mummot ja ukit, paapat ja mummat... joskus ihanimpia ja tärkeimpiä ihmisiä elämässä. Miten kipeältä tuntuukaan, kun heistä joutuu luopumaan!

"Niinkö?" kysyi Lassi. "Mutta etkö ole täällä yksinäinen?"
"En... enpä usko", vaari sanoi hymyillen.
Lassi halasi vaaria vielä kerran. Hänen tulisi vaaria kova ikävä. 

Lassin ja vaarin viimeinen yhteinen matka alkaa vaarin vintiltä. Sieltä löytyy ovi, jota Lassi ei ole koskaan aiemmin huomannut. Oven takana odottaa laiva, joka vie Lassin ja vaarin yhdessä kauniille saarelle, värikkäiden lintujen ja upean luonnon keskelle. Mutta vaari ei aiokaan palata Lassin kanssa kotiin. Lassin kotimatka yksin tuntuu tuuliselta, pitkältä ja harmaalta. Mutta onneksi vaarin luo voi aina palata ajatuksissa.

Benji Daviesin Vaarin saari ottaa lukijaa kädestä ja vie hänet lempeästi ja lohduttavasti viimeiselle matkalle isovanhemman kanssa.


Tarina itsessään on pieni eikä vähäpuheisuudessaan aukea lapselle heti (edes 10-vuotias ei tajunnut, mistä kirja kertoi), mutta aikuinen pystyy sen avulla avaamaan lapselle kuolemaa: konkreettista poismenoa ja siihen liittyviä tunteita niin kuolevalle kuin tänne jääneellekin. Pidän juuri siitä, miten isovanhempi ja hänen tunteensa ja ajatuksensa kuolemasta ovat kirjassa läsnä.

Tajusin kuvituksen sanoman selkeästi lukiessani kirjaa 2-vuotiaalle, eli katsoessamme kuvia. Tajusin, että kirja ei kerrokaan pelkästään kuolemasta, vaan siitä matkasta, jonka isovanhemman kanssa voi yhdessä tehdä, jos tämä on lähdössä. Kirjan kanssa kuolemaa voi katsoa yhdessä silmiin ja pohtia, minne kuollessa menee ja mitä siellä tapahtuu. Kirja tuo esiin sen, miten vanhus usein jo haluaa lähteä.

Kirjan voi toisaalta tulkita myös lapsen mielikuvitusmatkaksi poismenneen luokse silloin, kun tämä on poistunut nopeasti ja jäljellä on vain tyhjä koti.


Kuvitus vyöryy paikoin intensiivisenä yli sivujen ja tuo lähelle elämän kauneuden ja voiman. Kuva näyttää kouriintuntuntuvasti, miten vähillä matkatavaroilla viimeiselle matkalle lähdetään. Kaunista on, että kirjassa elämän ihmeellisyys ei lopu kuolemaan.












Itselleni tämä oli ensimmäinen Daviesin kirja, joka on tullut vastaani. Olisi hauska tutustua myös muihin, aeimpiin kirjoihin. Puhuttelevia tarinoita ja niitä täydellisesti täydentäviä, kauniita kuvituksia ei nimittäin tule joka kuukausi vastaan. Daviesin kirja on ihana. Ja itkettävä.


Vaarin saari on luettu myös Sinisellä keskitiellä. 


Benji Davies: Vaarin saari
Kuvitus: Benji Davies
Suomennos: Leena Perttula
Kustannus: Karisto 2016
Mistä: Arvostelukappale

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Napakkaa tekstiä ihmisestä

Iiris Kalliola: Ihminen napakasti
Kuvitus: Väinö Heinonen
Kustannus: Avain 2016
62 s.
Lyhyesti: Napakka ja selkeä tietokirja ihmiskehosta. Parhaimmillaan alakoululaisella, ehkä etenkin noin 10-vuotiaalle termiensä vuoksi.




Ihminen napakasti on tietokirja, jonka keskiössä on kiehtova ihmiskeho: solujen olemus, luuston rakenne, lihasten toiminta, sisäelinten merkitys, aistit ja ihmiselämän kaari syntymästä vanhuuteen. Tekijöinä ovat nimekkäät tietokirjailijat Iiris Kalliola (mm. Suomen lasten luontokirja) ja Väinö Heinonen (mm. Evoluution kuvittaja).

Ensimmäiseksi kirjaa lukiessani kiinnitin huomiota tekstin niukkuuteen ja lyhyisiin lauseisiin. Syykin selkeni, kun huomasin kirjan saaneen valtion selkokirjatukea. Erinomaista. Ihmiskehon toiminta on sen verran monimutkaista hommaa, että teksti menee helposti liian kovaa ja korkealta ohi.

Vaikka ei kehon toiminta suorastaan helpoksi muutu vieläkään. Lauseista on kuitenkin yritetty tehdä mahdollisimman selkeitä ja mukana on myös puhekielimäisiä elementtejä. Heinosen kuvitus on selkää, informatiivista ja eläväistä - lisäpisteitä erivärisistä ihmisistä kirjassa. Välillä kuvitus olisi voitu linkittää vielä selkeämmin tekstiin. Pääosin kuvituksessa on kuitenkin yritetty avata juuri niitä kehon monimutkaisimpia toimintoja, ja sitä todella tarvitaan lasten tietokirjassa.





Ihailen sitä, miten perusteellista työtä tekijäpari on kirjan kanssa tehnyt. Tietenkään en ole likimainkaan ihmiskehon ammattilainen, mutta en keksi sisällöllisesti mitään, mitä kirjasta puuttuisi tai mitä siihen toivoisin lisää. Pidän selkeästä ulkoasusta ja taitosta, tekstin jaottelusta lyhyiksi mutta ei liian lyhyiksi kokonaisuuksiksi, ja kuvan ja tekstin suhteesta - paljon kuvaa, ilmavaa tekstiä, niin kuin vaikea aihe vaatiikin. Jos jotain toivon, niin ehkä teksti olisi voinut olla paikoin vielä sidosteisempaa, yhtenäisempää ja yksinkertaisempaa. Nyt termit ja teksti tuntuivat kaikesta huolimatta välillä yhä vaikeilta.

Kattava kirja, johon tulemme varmasti vielä palaamaan, kun ekaluokkalaisellakin on nyt kevään teemana sopivasti ihmiskeho.

Kirjasta on pidetty Kian Luetaanko tämä -blogissa, ja selkokielisyyttä ja kieltä on pohdittu paneutuvasti Tuijata-blogissa.



Iiris Kalliola: Ihminen napakasti
Kuvitus: Väinö Heinonen
Kustannus: Avain 2016
Mistä: Arvostelukappale

perjantai 3. helmikuuta 2017

Erilainen on uusi tavallinen. Meidän perhe!

Katri Vuorinen, Tiina Eskola: Meidän perhe
Kuvat: Martti Lintunen ja Pieni Karhu
Kustannus: Pieni Karhu 2016
52 s.
Lyhyesti: Kostailematon ja elämänläheinen kirja, joka kuvaa tämän hetken moninaisia perheitä Suomessa. Ei tietokirjamainen aiheestaan huolimatta. Valokuvakuvitus ja ihmisten avoimuus tekevät kirjasta poikkeuksellisen lämpimän ja mieleenjäävän. Tälläiselle oli tilaus!




 Meidän perhe on tälläinen. Vähän erilainen kuin naapurin perhe, mutta ihana juuri tälläisenä.

Näin ajatellaan varmaan monessa perheessä. Perheiden moninaisuus on onneksi tänä päivänä niin suurta, ettei tavallista perhettä enää oikeastaan juuri olekaan. Esimerkiksi omien lasteni luokalla on perheitä toisesta kulttuurista, perhe, jossa on myös adoptiolapsia (siis me), perheitä, joissa toinen vanhempi on toisesta kulttuurista, eronneita vanhempia, kahden äidin perheitä, romaniperheitä, yksinhuoltajaperheitä, ja sitten perheitä, joissa on isä ja äiti ja lapsia. Yhden lapsen perheitä ja seitsemän lapsen perheitä, aikuisia sisaruksia tai vastasyntyneitä. Perheitä, joissa on liskoa tai frettiä, joissa ratsastetaan, pelataan jääkiekkoa, uidaan, sirkuskouluillaan, piirretään, ei harrasteta mitään. Joissa puhutaan kolmea kieltä tai vain yhtä.

Juuri tämän hienon, mielettömän rikkauden ja perheiden moninaisuuden Meidän perhe -kirja tuo esiin. Sen sijaan, että erilaiset perheet esiteltäisiin tietokirjamaisesti, on tarina ja juoni, alku ja loppu, kaunokirjallinen tapa käsitellä teemaa.

Kaikki alkaa siitä, kun Annin mummin koira karkaa, ja Anni lähtee etsimään Suloa naapurustosta. Hänen oma perheensä on vastaanottoperhe, johon lapset tulevat väliaikaisesti, ennen kuin palaavat kotiin tai muuttavat sijaisperheeseen. Naapurustossa asuu iso kirjo erilaisia perheitä, yllä mainittujen lisäksi mm. sijaisperhe, kolmosperhe, uusperhe, kehitysvammaisen pojan perhe ja isossa maatalossa asuva perhe.



Kerronta on konstailematonta ja hyvin etenevää, viihdyttävää ja vaivihkaa informativista. Perheiden erilaisuutta onnistutaan olemaan alleviivaamatta millään tavoin, kaikki esitellään ihailtavan luontevasti ja vaivattomasti. Mikään ei ole hämmentävää saati sitten mustavalkoista. Kaikilla perheillä on omat tapansa, ja kaikissa on paljon samaa. Asutaan, syödään, leikitään, riidellään, jutellaan, lomaillaan yhdessä, käydään koulussa ja yleensä töissä, tavataan tuttuja.

Kuvitus hoituu runsain valokuvin. Perheillä on sukunimet ja etunimet ja ihmiset tulevat liki, käyvät melkein tutuiksi.



Jotenkin kirja onnistuukin mielettömän hyvin suhteellisen pienellä tekstimäärällään (juuri sopivalla) siinä, missä moni yritys epäonnistuu: avaa silmiä toisten arjelle, auttaa ymmärtämään toisten tapoja ja taustoja, ja ennen kaikkea sitä, että hei, on ok ja tosi tavallista, että me kaikki ollaan tälläisiä perheitä kuin ollaan, erilaisia ja silti aika samanlaisia.

Kerrassaan pop kirja! Kirja, jota myös 10-vuotias luki tosi mielellään (löysi itse asiassa kirjan, tarttui siihen ja kysyi heti ekan sivun luettuaan, että saako lukea tämän (ihan kuin nyt joskus kieltäisin lukemasta kirjaa). Kirja, jolle oli tilausta, joka sopii hienosti tähän hetkeen ja opettajien avuksi ja kaikkiin perheisiin - jottei me vaan vahingossakaan pudottaisi siihen tavalliset ja epätavalliset perheet, tällaiset kuin me ja sitten noi muut -kuoppaan!

Lue myös, mitä Lastenkirjahylly kirjoittaa Meidän perhe -kirjasta.


Katri Vuorinen, Tiina Eskola, Martti Lintunen: Meidän perhe
Kuvat: Martti Lintunen ja Pieni Karhu
Kustannus: Pieni Karhu 2016
52 s.
Mistä: Lahja


keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Loistava Maan alaiset

Sanna Isto: Maan alaiset
Kuvitus: Sami Saramäki
Kustannus: WSOY
335 s. 
Lyhyesti: Ahmimisikäisille loistava, Finlandia-palkintoehdokkaana ollut romaani Suomenlinnasta ja ervineistä eli tunneleissa elävistä eläimistä, jollaisia ihmissilmä ei ole koskaan bongannut, sekä siitä, millaista olisi jos elämä muuttuisi yhdessä yössä mitä mielikuvituksellisimmalla tavalla. Niin hyvä! 




Silloin Metuli huomasi, että pöydän toisessa päässä olevalla tuolilla istui joku. Olennolla oli päässään valkea peruukki, samanlainen kuin 1700-lukua esittävissä maalauksissa huoneen seinällä. Mutta peruukin alta eivät näkyneet ihmisen kasvot, vaan tummanpuhuvat erwinin kasvot terävine kuonoineen ja pistävine nappisilmineen. Metuli säpsähti hieman. (s. 75)

Eräänä yönä Metuli näkee kaameaa unta vihamielisistä eläimistä. Eikä kauheus lopu aamullakaan. Hänet nähdessään sisaren kasvoilla näkyy inho ja pelko, ja isä huitoo häntä vimmaisesti henkarilla. Mikään ei auta, on kuin he eivät ymmärtäisi hänen puhettaan. Lopulta Metuli huomaa itsekin: hänen vartaloaan peittää ruskea suomujen peittämä iho, hänen kyntensä ovat terävät ja valtavat, ja kaiken kruunaa pitkä ja vahva häntä. 

Tästä alkaa Metulin seikkailu ervinien eli Suomenlinnan maanalaisissa käytävissä asustavien kummallisten eläinten yhteiskunnassa. Mitä ihmettä Metulille on tapahtunut? Ja keitä ervinit oikein ovat? Sen selvittäminen saati sitten sopeutuminen maanalaiseen elämään ei käy Metulilta helposti. Ihmisten pariin Metulilla ei ole enää asiaa, mutta ei hänellä myöskään ole mitään aikeita jäädä loppuiäkseen erviniksi. 

Sanna Iston uusin, lasten- ja nuorten Finlandia-palkintoehdokkaana ollut Maan alaiset on huikean jännittävä ja mielikuvituksellinen tarina, jossa on erinomaisen kekseliäs juoni. Niin hyvä, että yöunet lyhenevät pakostakin. 

Miljöö on huippukiinnostava: kesäinen Suomenlinna, sen salaiset oikopolut, historiaa tihkuvat sisäpihat, sileät auringon kuumentamat kalliot ja suojaiset uimarannat - ja mikä parasta, niiden alle ja lomaan kätkeytyvät tunnelit, joihin yksikään ihmisen katse ei ole koskaan yltänyt.

Ervinien yhteiskunta on monimuotoinen ja hupaisa. Historialliset faktat vuoden 1808 Suomen sodasta ja Viaporin tuolloisesta komentajasta Cronstedtistä, jonka käsissä Suomenlinna antautui Venäjälle hämmästyttävän nopeasti, saavat kokonaan uusia ulottuvuuksia Iston mielikuvituksen ansiosta. Kirjan historiallinen kytkös on iso plussa. 

Pidin kovasti Iston kahdesta aiemmasta kirjasta, jotka kertovat Tinkan ja Taikan noitasiskoksista ja heidän satumaisesta isoäidistään, mutta Maan alaiset oli omaa luokkaansa. Ei olekaan yhtään liioteltua sanoa, että se nousi omien lasten- ja nuorten suosikkikirjojeni joukkoon. Sami Saramäen mustavalkopiirrokset jokaisen luvun alussa ja kaunis kansi sinetöivät laadukkaan ja loppuun asti hiotun kirjan, joka naurattaa, yllättää ja mietityttää.

Seuraavaksi aion lukea tämän 7-vuotiaalle iltasatuna (jota varmasti jännittää!) ja puhua kirjasta niin sitkeästi, ettei 10-vuotias varmasti jätä sitä väliin. Hänellä on nyt jo pidempään jatkuneen Neiti Etsivä-kirjojen ahmimiskauden ohella alkanut Aku Ankka -hurahdus, mutta johonkin väliiin tämä kyllä saadaan mahtumaan.

... Jottei hän unohtaisi, millaisiin maailmoihin mielikuvitus voi viedä.

Metuli nyökkäsi ajatuksissaan. Hän kyllä menisi. Ilman muuta hän menisi, kulkisi pitkin käytäviä ja kävisi niissäkin, joissa ei ollut käynyt tähän mennessä. Hän menisi niin lähelle Bambergin Miekkaa kuin vain ihmisen olisi mahdollista, ehkä sinne, mistä salaseuralaiset olivat aikoinaan kulkeneet ennen kuin reitti oli muurattu umpeen. Mutta ennen kaikkea hän kulkisi sukeltaakseen tunnelien pimeyteen kuin toiseen maailmaan. Hän vaeltaisi niin syvälle, ettei päivänvaloa enää tuntuisi olevan olemassakaan. Sinne missä mielikuvitus ottaa ihmisestä vallan ja mikä tahansa tuntuu olevan mahdollista. Sillä juuri sitä tunnetta hän ei halunnut milloinkaan unohtaa. 
Sanna Isto: Maan alaiset
Kuvitus: Sami Saramäki
Kustannus: WSOY
335 s. 
Mistä: Arvostelukappale



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...