tiistai 21. helmikuuta 2017

Kun isovanhemmasta joutuu luopumaan. Vaarin saari.

Benji Davies: Vaarin saari
Kuvitus: Benji Davies
Suomennos: Leena Perttula
Kustannus: Karisto 2016
Lyhyesti: Vaarin saari johdattaa lukijan hellästi viimeiselle matkalle isovanhemman kanssa. Se kurkistaa paikkaan, jonne vaari kuollessaan siirtyy, ja näyttää, että siellä on kaunista, siellä on hyvä olla. Upea voimakas kuvitus ja koskettava tarina.




Vaarit ja mummit, mummot ja ukit, paapat ja mummat... joskus ihanimpia ja tärkeimpiä ihmisiä elämässä. Miten kipeältä tuntuukaan, kun heistä joutuu luopumaan!

"Niinkö?" kysyi Lassi. "Mutta etkö ole täällä yksinäinen?"
"En... enpä usko", vaari sanoi hymyillen.
Lassi halasi vaaria vielä kerran. Hänen tulisi vaaria kova ikävä. 

Lassin ja vaarin viimeinen yhteinen matka alkaa vaarin vintiltä. Sieltä löytyy ovi, jota Lassi ei ole koskaan aiemmin huomannut. Oven takana odottaa laiva, joka vie Lassin ja vaarin yhdessä kauniille saarelle, värikkäiden lintujen ja upean luonnon keskelle. Mutta vaari ei aiokaan palata Lassin kanssa kotiin. Lassin kotimatka yksin tuntuu tuuliselta, pitkältä ja harmaalta. Mutta onneksi vaarin luo voi aina palata ajatuksissa.

Benji Daviesin Vaarin saari ottaa lukijaa kädestä ja vie hänet lempeästi ja lohduttavasti viimeiselle matkalle isovanhemman kanssa.


Tarina itsessään on pieni eikä vähäpuheisuudessaan aukea lapselle heti (edes 10-vuotias ei tajunnut, mistä kirja kertoi), mutta aikuinen pystyy sen avulla avaamaan lapselle kuolemaa: konkreettista poismenoa ja siihen liittyviä tunteita niin kuolevalle kuin tänne jääneellekin. Pidän juuri siitä, miten isovanhempi ja hänen tunteensa ja ajatuksensa kuolemasta ovat kirjassa läsnä.

Tajusin kuvituksen sanoman selkeästi lukiessani kirjaa 2-vuotiaalle, eli katsoessamme kuvia. Tajusin, että kirja ei kerrokaan pelkästään kuolemasta, vaan siitä matkasta, jonka isovanhemman kanssa voi yhdessä tehdä, jos tämä on lähdössä. Kirjan kanssa kuolemaa voi katsoa yhdessä silmiin ja pohtia, minne kuollessa menee ja mitä siellä tapahtuu. Kirja tuo esiin sen, miten vanhus usein jo haluaa lähteä.

Kirjan voi toisaalta tulkita myös lapsen mielikuvitusmatkaksi poismenneen luokse silloin, kun tämä on poistunut nopeasti ja jäljellä on vain tyhjä koti.


Kuvitus vyöryy paikoin intensiivisenä yli sivujen ja tuo lähelle elämän kauneuden ja voiman. Kuva näyttää kouriintuntuntuvasti, miten vähillä matkatavaroilla viimeiselle matkalle lähdetään. Kaunista on, että kirjassa elämän ihmeellisyys ei lopu kuolemaan.












Itselleni tämä oli ensimmäinen Daviesin kirja, joka on tullut vastaani. Olisi hauska tutustua myös muihin, aeimpiin kirjoihin. Puhuttelevia tarinoita ja niitä täydellisesti täydentäviä, kauniita kuvituksia ei nimittäin tule joka kuukausi vastaan. Daviesin kirja on ihana. Ja itkettävä.


Vaarin saari on luettu myös Sinisellä keskitiellä. 


Benji Davies: Vaarin saari
Kuvitus: Benji Davies
Suomennos: Leena Perttula
Kustannus: Karisto 2016
Mistä: Arvostelukappale

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Napakkaa tekstiä ihmisestä

Iiris Kalliola: Ihminen napakasti
Kuvitus: Väinö Heinonen
Kustannus: Avain 2016
62 s.
Lyhyesti: Napakka ja selkeä tietokirja ihmiskehosta. Parhaimmillaan alakoululaisella, ehkä etenkin noin 10-vuotiaalle termiensä vuoksi.




Ihminen napakasti on tietokirja, jonka keskiössä on kiehtova ihmiskeho: solujen olemus, luuston rakenne, lihasten toiminta, sisäelinten merkitys, aistit ja ihmiselämän kaari syntymästä vanhuuteen. Tekijöinä ovat nimekkäät tietokirjailijat Iiris Kalliola (mm. Suomen lasten luontokirja) ja Väinö Heinonen (mm. Evoluution kuvittaja).

Ensimmäiseksi kirjaa lukiessani kiinnitin huomiota tekstin niukkuuteen ja lyhyisiin lauseisiin. Syykin selkeni, kun huomasin kirjan saaneen valtion selkokirjatukea. Erinomaista. Ihmiskehon toiminta on sen verran monimutkaista hommaa, että teksti menee helposti liian kovaa ja korkealta ohi.

Vaikka ei kehon toiminta suorastaan helpoksi muutu vieläkään. Lauseista on kuitenkin yritetty tehdä mahdollisimman selkeitä ja mukana on myös puhekielimäisiä elementtejä. Heinosen kuvitus on selkää, informatiivista ja eläväistä - lisäpisteitä erivärisistä ihmisistä kirjassa. Välillä kuvitus olisi voitu linkittää vielä selkeämmin tekstiin. Pääosin kuvituksessa on kuitenkin yritetty avata juuri niitä kehon monimutkaisimpia toimintoja, ja sitä todella tarvitaan lasten tietokirjassa.





Ihailen sitä, miten perusteellista työtä tekijäpari on kirjan kanssa tehnyt. Tietenkään en ole likimainkaan ihmiskehon ammattilainen, mutta en keksi sisällöllisesti mitään, mitä kirjasta puuttuisi tai mitä siihen toivoisin lisää. Pidän selkeästä ulkoasusta ja taitosta, tekstin jaottelusta lyhyiksi mutta ei liian lyhyiksi kokonaisuuksiksi, ja kuvan ja tekstin suhteesta - paljon kuvaa, ilmavaa tekstiä, niin kuin vaikea aihe vaatiikin. Jos jotain toivon, niin ehkä teksti olisi voinut olla paikoin vielä sidosteisempaa, yhtenäisempää ja yksinkertaisempaa. Nyt termit ja teksti tuntuivat kaikesta huolimatta välillä yhä vaikeilta.

Kattava kirja, johon tulemme varmasti vielä palaamaan, kun ekaluokkalaisellakin on nyt kevään teemana sopivasti ihmiskeho.

Kirjasta on pidetty Kian Luetaanko tämä -blogissa, ja selkokielisyyttä ja kieltä on pohdittu paneutuvasti Tuijata-blogissa.



Iiris Kalliola: Ihminen napakasti
Kuvitus: Väinö Heinonen
Kustannus: Avain 2016
Mistä: Arvostelukappale

perjantai 3. helmikuuta 2017

Erilainen on uusi tavallinen. Meidän perhe!

Katri Vuorinen, Tiina Eskola: Meidän perhe
Kuvat: Martti Lintunen ja Pieni Karhu
Kustannus: Pieni Karhu 2016
52 s.
Lyhyesti: Kostailematon ja elämänläheinen kirja, joka kuvaa tämän hetken moninaisia perheitä Suomessa. Ei tietokirjamainen aiheestaan huolimatta. Valokuvakuvitus ja ihmisten avoimuus tekevät kirjasta poikkeuksellisen lämpimän ja mieleenjäävän. Tälläiselle oli tilaus!




 Meidän perhe on tälläinen. Vähän erilainen kuin naapurin perhe, mutta ihana juuri tälläisenä.

Näin ajatellaan varmaan monessa perheessä. Perheiden moninaisuus on onneksi tänä päivänä niin suurta, ettei tavallista perhettä enää oikeastaan juuri olekaan. Esimerkiksi omien lasteni luokalla on perheitä toisesta kulttuurista, perhe, jossa on myös adoptiolapsia (siis me), perheitä, joissa toinen vanhempi on toisesta kulttuurista, eronneita vanhempia, kahden äidin perheitä, romaniperheitä, yksinhuoltajaperheitä, ja sitten perheitä, joissa on isä ja äiti ja lapsia. Yhden lapsen perheitä ja seitsemän lapsen perheitä, aikuisia sisaruksia tai vastasyntyneitä. Perheitä, joissa on liskoa tai frettiä, joissa ratsastetaan, pelataan jääkiekkoa, uidaan, sirkuskouluillaan, piirretään, ei harrasteta mitään. Joissa puhutaan kolmea kieltä tai vain yhtä.

Juuri tämän hienon, mielettömän rikkauden ja perheiden moninaisuuden Meidän perhe -kirja tuo esiin. Sen sijaan, että erilaiset perheet esiteltäisiin tietokirjamaisesti, on tarina ja juoni, alku ja loppu, kaunokirjallinen tapa käsitellä teemaa.

Kaikki alkaa siitä, kun Annin mummin koira karkaa, ja Anni lähtee etsimään Suloa naapurustosta. Hänen oma perheensä on vastaanottoperhe, johon lapset tulevat väliaikaisesti, ennen kuin palaavat kotiin tai muuttavat sijaisperheeseen. Naapurustossa asuu iso kirjo erilaisia perheitä, yllä mainittujen lisäksi mm. sijaisperhe, kolmosperhe, uusperhe, kehitysvammaisen pojan perhe ja isossa maatalossa asuva perhe.



Kerronta on konstailematonta ja hyvin etenevää, viihdyttävää ja vaivihkaa informativista. Perheiden erilaisuutta onnistutaan olemaan alleviivaamatta millään tavoin, kaikki esitellään ihailtavan luontevasti ja vaivattomasti. Mikään ei ole hämmentävää saati sitten mustavalkoista. Kaikilla perheillä on omat tapansa, ja kaikissa on paljon samaa. Asutaan, syödään, leikitään, riidellään, jutellaan, lomaillaan yhdessä, käydään koulussa ja yleensä töissä, tavataan tuttuja.

Kuvitus hoituu runsain valokuvin. Perheillä on sukunimet ja etunimet ja ihmiset tulevat liki, käyvät melkein tutuiksi.



Jotenkin kirja onnistuukin mielettömän hyvin suhteellisen pienellä tekstimäärällään (juuri sopivalla) siinä, missä moni yritys epäonnistuu: avaa silmiä toisten arjelle, auttaa ymmärtämään toisten tapoja ja taustoja, ja ennen kaikkea sitä, että hei, on ok ja tosi tavallista, että me kaikki ollaan tälläisiä perheitä kuin ollaan, erilaisia ja silti aika samanlaisia.

Kerrassaan pop kirja! Kirja, jota myös 10-vuotias luki tosi mielellään (löysi itse asiassa kirjan, tarttui siihen ja kysyi heti ekan sivun luettuaan, että saako lukea tämän (ihan kuin nyt joskus kieltäisin lukemasta kirjaa). Kirja, jolle oli tilausta, joka sopii hienosti tähän hetkeen ja opettajien avuksi ja kaikkiin perheisiin - jottei me vaan vahingossakaan pudottaisi siihen tavalliset ja epätavalliset perheet, tällaiset kuin me ja sitten noi muut -kuoppaan!

Lue myös, mitä Lastenkirjahylly kirjoittaa Meidän perhe -kirjasta.


Katri Vuorinen, Tiina Eskola, Martti Lintunen: Meidän perhe
Kuvat: Martti Lintunen ja Pieni Karhu
Kustannus: Pieni Karhu 2016
52 s.
Mistä: Lahja


keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Loistava Maan alaiset

Sanna Isto: Maan alaiset
Kuvitus: Sami Saramäki
Kustannus: WSOY
335 s. 
Lyhyesti: Ahmimisikäisille loistava, Finlandia-palkintoehdokkaana ollut romaani Suomenlinnasta ja ervineistä eli tunneleissa elävistä eläimistä, jollaisia ihmissilmä ei ole koskaan bongannut, sekä siitä, millaista olisi jos elämä muuttuisi yhdessä yössä mitä mielikuvituksellisimmalla tavalla. Niin hyvä! 




Silloin Metuli huomasi, että pöydän toisessa päässä olevalla tuolilla istui joku. Olennolla oli päässään valkea peruukki, samanlainen kuin 1700-lukua esittävissä maalauksissa huoneen seinällä. Mutta peruukin alta eivät näkyneet ihmisen kasvot, vaan tummanpuhuvat erwinin kasvot terävine kuonoineen ja pistävine nappisilmineen. Metuli säpsähti hieman. (s. 75)

Eräänä yönä Metuli näkee kaameaa unta vihamielisistä eläimistä. Eikä kauheus lopu aamullakaan. Hänet nähdessään sisaren kasvoilla näkyy inho ja pelko, ja isä huitoo häntä vimmaisesti henkarilla. Mikään ei auta, on kuin he eivät ymmärtäisi hänen puhettaan. Lopulta Metuli huomaa itsekin: hänen vartaloaan peittää ruskea suomujen peittämä iho, hänen kyntensä ovat terävät ja valtavat, ja kaiken kruunaa pitkä ja vahva häntä. 

Tästä alkaa Metulin seikkailu ervinien eli Suomenlinnan maanalaisissa käytävissä asustavien kummallisten eläinten yhteiskunnassa. Mitä ihmettä Metulille on tapahtunut? Ja keitä ervinit oikein ovat? Sen selvittäminen saati sitten sopeutuminen maanalaiseen elämään ei käy Metulilta helposti. Ihmisten pariin Metulilla ei ole enää asiaa, mutta ei hänellä myöskään ole mitään aikeita jäädä loppuiäkseen erviniksi. 

Sanna Iston uusin, lasten- ja nuorten Finlandia-palkintoehdokkaana ollut Maan alaiset on huikean jännittävä ja mielikuvituksellinen tarina, jossa on erinomaisen kekseliäs juoni. Niin hyvä, että yöunet lyhenevät pakostakin. 

Miljöö on huippukiinnostava: kesäinen Suomenlinna, sen salaiset oikopolut, historiaa tihkuvat sisäpihat, sileät auringon kuumentamat kalliot ja suojaiset uimarannat - ja mikä parasta, niiden alle ja lomaan kätkeytyvät tunnelit, joihin yksikään ihmisen katse ei ole koskaan yltänyt.

Ervinien yhteiskunta on monimuotoinen ja hupaisa. Historialliset faktat vuoden 1808 Suomen sodasta ja Viaporin tuolloisesta komentajasta Cronstedtistä, jonka käsissä Suomenlinna antautui Venäjälle hämmästyttävän nopeasti, saavat kokonaan uusia ulottuvuuksia Iston mielikuvituksen ansiosta. Kirjan historiallinen kytkös on iso plussa. 

Pidin kovasti Iston kahdesta aiemmasta kirjasta, jotka kertovat Tinkan ja Taikan noitasiskoksista ja heidän satumaisesta isoäidistään, mutta Maan alaiset oli omaa luokkaansa. Ei olekaan yhtään liioteltua sanoa, että se nousi omien lasten- ja nuorten suosikkikirjojeni joukkoon. Sami Saramäen mustavalkopiirrokset jokaisen luvun alussa ja kaunis kansi sinetöivät laadukkaan ja loppuun asti hiotun kirjan, joka naurattaa, yllättää ja mietityttää.

Seuraavaksi aion lukea tämän 7-vuotiaalle iltasatuna (jota varmasti jännittää!) ja puhua kirjasta niin sitkeästi, ettei 10-vuotias varmasti jätä sitä väliin. Hänellä on nyt jo pidempään jatkuneen Neiti Etsivä-kirjojen ahmimiskauden ohella alkanut Aku Ankka -hurahdus, mutta johonkin väliiin tämä kyllä saadaan mahtumaan.

... Jottei hän unohtaisi, millaisiin maailmoihin mielikuvitus voi viedä.

Metuli nyökkäsi ajatuksissaan. Hän kyllä menisi. Ilman muuta hän menisi, kulkisi pitkin käytäviä ja kävisi niissäkin, joissa ei ollut käynyt tähän mennessä. Hän menisi niin lähelle Bambergin Miekkaa kuin vain ihmisen olisi mahdollista, ehkä sinne, mistä salaseuralaiset olivat aikoinaan kulkeneet ennen kuin reitti oli muurattu umpeen. Mutta ennen kaikkea hän kulkisi sukeltaakseen tunnelien pimeyteen kuin toiseen maailmaan. Hän vaeltaisi niin syvälle, ettei päivänvaloa enää tuntuisi olevan olemassakaan. Sinne missä mielikuvitus ottaa ihmisestä vallan ja mikä tahansa tuntuu olevan mahdollista. Sillä juuri sitä tunnetta hän ei halunnut milloinkaan unohtaa. 
Sanna Isto: Maan alaiset
Kuvitus: Sami Saramäki
Kustannus: WSOY
335 s. 
Mistä: Arvostelukappale



sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Iran ja Suomi, valo ja Lumi.

Seita Vuorela: Lumi
Kustannus: WSOY 2016
240 s.
Lyhyesti: Tarina iranilaisista nuorista Suomessa, teineistä, jotka pakenevat maansa oloja. Samalla se on tarina ihmisen identiteetistä. Mistä kaikesta identiteetti muodostuu ja millaiset keinot ihmisellä on muuttaa identiteettiään?


Atisha katsoo bussin ikkunasta hangessa tarpovia ihmisiä. Hän on saanut huomata ihmeekseen, että pohjoisen asukkaat pitävät itseään onnekkaina, koska saavat asuttaa pohjoista maata, vaikka sen maaperä on puolet vuodesta roudan jähmettämä, vaikka sen pimeiden päivien läpi puhaltaa hyytävä tuuli, ja vaikka sen historia on nuori ja vaatimaton. Tuo rakkaus ankaraan maahan ilahduttaa Atishaa, hän haluaa jakaa näiden ihmisten luottamuksen kevään myötä palaavaan valoon ja lämpöön, hän haluaa uskoa, että ne palaavat myös hänen elämäänsä ja niiden mukana Omid. 
Seita Vuorelan lasten- ja nuorten Finlandia-ehdokas Lumi on uskomaton tarina iranilaisista nuorista: Atishasta ja Siamakista ja vähän Omidistakin, jotka pakenevat maansa oloja, olemisen ahtautta, kuolemantuomiota ja vankeutta. Maassa jossa kaikki on suurta, tällä kertaa kärsimys.

Se on tarina myös ihmisen identiteetistä. Mistä kaikesta identiteetti muodostuu ja millaiset keinot ihmisellä on muuttaa identiteettiään? Onnistuuko se sulkemalla osan itsestään pois, pelkällä tahdon voimalla? Kun identiteetti kumpuaa kahdesta maasta, miten tasapainoilla näiden välillä?

Tarinan juoni on uskomaton, mutta kerrottu niin, että se voisi hyvin olla totta. Sillä totuus on tarua ihmeellisempää.

Minulle kirja oli ensi sijaisesti tarina Siamakista, jäyhästä kivikasvoisesta Siamakista, joka on rakentanut itselleen valtavan vankan, samalla kovan ja yksinäisen suomalaisen kuoren. Hän tekee kaiken juuri niin ja paremmin kuin ympärillä pyörivät jätkät. Nimensä hän on saanut kuolleelta sankarisedältä, perhe on etäinen ja elää henkisesti eri maassa ja eri ajassa kuin Siamak.

Siamakeja maailma ei päästä kovin vähällä. Ymmärrän sen nyt entistä paremmin.

Iranilaisperheen kuvaus on hienoa ja vaikka tavallaan tuttua, on silti järkyttävää lukea jälleen, miten vieraaksi tämä kylmä maa voi jäädä, miten voi elää niin kiinni menneessä ajassa ja paikassa. Miten sillä tavalla voi elää? Ja millaiseen riipaisevaan vieraantumiseen se pakostakin johtaa vanhempien ja lasten välillä.

Eteläinen ja pohjoinen maa kulkevat käsi kädessä kautta kirjan, ja tämä kahtia-asettelu nostaa esiin tavattoman kiinnostavia kysymyksiä. Millaiset seikat tekevät meistä pohjoisen lapsia? Onko ylipäänsä mahdollista muuttua toisen maan asukkaaksi sielultaan ja sydämeltään? Ei ainakaan, näyttää Siamakin tarina, jos peittää itsestään toisen puolen. Ehkä oma identiteetti voi löytyä vain molempien puolten ollessa tasapainoisia. Mutta miten ja missä täällä pohjoisessa se toinen identiteetti saa kukoistaa tai edes elää?

Vuorela kuvaa taidolla molempia maita, mutta Suomen kuvaus on erityisen onnistunutta. Tässä kirjassa Suomessa on kylmää ja ankaraa, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Sillä tavalla Vuorela rakentaa tästä Lumikuningattaren maan.

Seita Vuorela menehtyi kesken kirjoitusprosessin käsikirjoituksen ollessa melkein valmis, ja Vilja-Tuuli Huotarinen viimeisteli sen. Ehkä pienen keskeneräisyyden huomaa joissakin seikoissa, kielessä. Ihmisten sisäiset prosessit vilistävät lujaa eteenpäin.

Vuorela käyttää paljon eri rekistereita ja kertojanääniä, mm. Siamakia, kaikkitetävää kertojaa, Atishan ääntä kirjoituksena blogin sivuilla, lopuksi isoäidin kirjettä. Tällä tavoin esim. hahmot tulevat paljon läheisemmäksi kuin muutoin tulisivat. Lisäksi tarinassa kulkee ikään kuin kehyksenä satu Lumikuningattaresta Atishan kertomana, muokattuna häneen ja Siamakiin, mikä tuo vielä oman kerrontatapansa kirjaan ja ennustelee tulevaa. Kaiken yhdisteleminen on melkoinen palapeli ja pirstaloittaa kerronnan. Jollain tavoin kirja muistuttaakin tavattomasti tästä hetkestä maailmassa, kun uutiset, some, meidän kaikkien tarinat ja perinteiset sadut elävät rinta rinnan.

Lumi on kirja, josta pidin melko paljon. Ennen kaikkea se kosketti ja jähmetti minut pitkäksi aikaa miettimään maailmaa ja kysymyksiä, jotka kiinnostavat itseäni paljon. Siamak, Atisha ja Omid jäävät pitkäksi aikaa elämään mieleen, niin paljon Vuorela jättää mielikuvitukselle vielä tilaa.


Lumia on luettu paljon, mm. Lukutoukan kulttuuriblogissa, Ullan kirjoissa ja Sivutiellä-blogissa.

torstai 1. joulukuuta 2016

Kun jää leikin ulkopuolelle: Viisas Piki

Katri Kirkkopelto: Piki
Kuvitus: Katri Kirkkopelto
Kustannus: Lasten Keskus 2016
32 s.
Lyhyesti: Kaunis, eheä, melkein täydellisyyttä hipova kuvakirja, jolla on sanomaa, sillä aihe on leikin ulkopuolelle jättäminen ja rohkeus olla oma itsensä. Kirja on myös puhtaasti nautinnollinen kokonaisuus kaikille, jotka rakastavat kuvakirjoja.



Päästyään Yönallen kainaloon Piki kertoi sille kaiken: kuinka muut olivat nauraneet Salamasankarin asulle ja kuinka Pikiä ei otettu mukaan.
Pikiä hävetti. Se halusi mennä piiloon.
- Pyjamapellejä ei mukaan huolita. Niin se sanoivat.
Vatsanpohjassa alkoi nipistää ja silmäkulmissa poltella.
- Minä olisin niin kamalasti halunnut päästä mukaan, Piki sanoi ihan pienellä äänellä.
Sitten tuli itku.
















Metsässä lapset ovat rakentaneet majan, ja Piki on innoissaan. Huomenna se menee mukaan, ja saa varmasti paljon uusia kavereita. Se on valinnut päälleen Salamasankarin asun, sillä se on kaikkein nopein ja rohkein. 

Mutta vastaanotto ei olekaan sellainen kuin Piki on toivonut. Päinvastoin. Piki on NOLO, sanoo isoin, ja paukauttaa majan oven kiinni Pikin edessä.


Kun Iso tulee hakemaan, Pikille ja sille tulee riita, sillä Piki purkaa pahan olonsa Isoon. Seuraavana päivänä Iso tulee mukaan majalle, ja Piki pääsee kuin pääseekin mukaan leikkiin - vartijana. Vartijan tehtävä on istua ulkopuolella ja odottaa, tuleeko joku. 

Lopulta Piki tajuaa, ettei rooli taidakaan olla kovin kiva, vaan yksinäinen ja tylsä. Kun tarpeeksi kauan istuu, alkaa raivo nousta, ja lopulta Piki huutaa kiukkunsa ulos ja painuu yksin leikkimään. Silloin joku vihdoin kysyy pomolta, miksei Piki saanut tulla mukaan leikkiin. Ja kun yksi rohkaistuu, muut tulevat perässä.  

Onneksi Piki saa lopulta uuden ystävän. Entä mitä käy pomolle, joka on jäänyt yksin majaan pomottelemaan? 





















Katri Kirkkopellon Molli hurmasi monet kolme vuotta sitten, minutkin ihan tyystin, ja nyt Kirkkopellon Finlandia-palkintoehdokas Piki on taas lumoavasti kuvitettu tarina, jolla on syvyyttä ja tarkoitusta. Sen lisäksi siis, että se on ihana kuvakirja, jonka kanssa on kiva vetää nappulat kainaloon ja lukea Pikin murheesta, neuvokkuudesta ja fiksuudesta.

Sillä Pikin ongelma on visainen, eikä kovin vieras: Mitä voi tehdä, kun muut sulkevat leikin ulkopuolelle? Tai jos pääseekin leikkiin, tulee määrätyksi johonkin ihan tyhmään rooliin. Joku pomo määrää kaikesta, eikä itse eikä kukaan muukaan halua tai uskalla sanoa mitään. 

Piki ei päästä lukijaa helpolla, sillä ongelma on monipolvinen eikä kovin helposti ratkaistavissa. Tosielämän tapaan Ison eli vanhemman puuttuminen tilanteeseen ei auta pitkälle. Itsestä pitää sittenkin löytää se ääni, jolla sanoo vastaan pomottajille, määrääjille ja kurjille kavereille. Vasta se on tehokasta. Sitä paitsi Piki huomaa, miten hyvä olo siitä tulee, kun saa sanotuksi vastaan. 

Pikin kuvitus on upeaa, värit hehkuvat, ilmeet puhuvat, kuvat ja teksti ovat määrällisesti sopusoinnussa. Rakastan kirjoja, joissa kuvien annetaan hallita aukeamia, ja niin on tässäkin. Pikin ja muiden hahmojen ilmeiden kautta kirja puhuu määrättömästi tehokkaammin. Toisaalta kuvakirjojen ihanuus on tämä: lukija voi myös antaa katseensa harhailla kaikkialla ja nauttia kirjasta taideteoksena.

Itselleni Piki on ehdottomasti tämän syksyn parhaita kuvakirjoja: sillä on tärkeä tehtävä sosiaalisten taitojen kasvattajana, mutta sen lisäksi se on ihan vain hieno ja upeasti kuvitettu kuvakirja. 

Kasvattajille on myös avattu/avataan Mun ja sun juttu-verkkosivusto Pikin oheismateriaaliksi. Sivustolla on mm. lisätietoa lasten sosiaalisten taitojen ja kasvun tukemiseen ja kiusaamisen ehkäisyyn. Lisäksi saatavilla on opas aiheesta ammattikasvattajille ja kotiin. Mainio paketti siis!

Pikiä on luettu myös mm. Sinisellä keskitiellä.

Muista myös Katri Kirkkopellon Soiva metsä. Jean Sibeliuksen matkassa.


Katri Kirkkopelto: Piki
Kuvitus: Katri Kirkkopelto
Kustannus: Lasten Keskus 2016
32 s.
Mistä: Arvostelukappale



lauantai 26. marraskuuta 2016

Välähdyksiä Finlandia-tilaisuudesta

Sain blogini kautta ilon olla mukana Finlandia-palkinnonjakotilaisuudessa, ja tässä hienosta tilaisuudesta muutama tuulahdus lasten- ja nuortenkirjojen osalta.

Kirjasäätiön puheenjohtaja Minna Castren avasi tilaisuuden. Hän kutsui vuotta 2016 vahvojen kirjojen vuodeksi. "Suomalainen kirjallisuus elää pitelemättömänä", hän totesi. Silti kaivataan innovaatioita ja konsepteja lukemisen edistämisen puolesta. "Tehdään itsenäisyyden juhlavuodesta lukemisen ja kirjallisuuden juhlavuosi", hän vetosi.  




Punaisen sametin, nojatuolein ja lukulampuin lavastetulla lavalla luettiin palkintoehdokkaista näytteitä ääneen. Lavastus oli yksinkertaisuudessaan täydellinen -  pääosassa sanat sekä tunnelma, joka veti kuulijan syvälle sanoihin.



Finlandian voittanut Juuli Niemen Et kävele yksin on minulle vielä hetkisen lukematon kirja. Mutta jos Niemen runomuotoinen, huikean hieno ja koskettava puhe romaanin synnystä (jossa toistui usein sana "SEITA") kertoo mitään, hänellä on todella voimaa ja taitoa pysäyttää lukija ja kiteyttää tärkein sanoiksi, joissa ei ole mitään liikaa.

Aiheena kirjassa on albaanitaustaisen pojan ja suomalaistytön rakastuminen, mikä kiinnostaa minua aiheena paljon.

Voittajan valinnut Vuokko Hovatta kutsui kaikkia kuutta palkintoehdokaskirjaa läpäiseviksi, hengästyttäviksi lukukokemuksiksi, jotka muun muassa tarjoavat lohdullisen turvapaikan maailmaan. Kuvakirjojen kuvitus huikaisee ja liikuttaa herkkyydellään. Kirjojen lukeminen on ollut hieno matka, hän totesi. "Jokainen lukukokemus sysää eteenpäin. Juuri tälläinen kirjallisuus saa nuoret lukemaan."

Et kulje yksin on Hovatan sanoin kuvaus elämän opettelemisesta monikulttuurisessa Suomessa, jonka elokuvallisuus, tuoksut ja maut huumaavat. Kirjassa "mieli on maailman suurin kapinallinen".

Et kävele yksin on arvioitu useassa blogissa, mm. Kristan kirjoissa ja Luetaanko tämä -blogissa.



Seita Vuorelan Lumi kiinnostaa minua kovasti. Seita Vuorela opetti minua joitain vuosia sitten eräällä kurssilla kirjoittamaan. Inspiroivalla olemuksellaan hän innoitti minua ja jätti jälkeensä lähtemättömän vaikutuksen. Juuri hän kehotti minua katsomaan tarkemmin, hidastamaan, näkemään ykstyiskohdat, tahran Siwan lattialla samalla kuin uusi elämä syttyy jossain muualla.

Vuorela pyysi minua kirjoittaessani kääntymään kohti itseäni, olemaan aina vain tarkempi, huomaamaan pienet eleet. Niiden kautta "pääsen käsiksi siihen, mikä on jaettavaa, yhteistä, samastuttavaa".

Niitä opetuksia en ikinä unohda, ja ne ovat itselleni ehkä juuri ne tärkeimmät opetukset kirjoittaessani.

Lumi on arvioitu mm. Oksan hyllyltä -blogissa.


Ihanan kannen kirja Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin kertoo Peetusta, Petrasta, joka ei ole koskaan ollut se pikkutyttö, jollaisena äiti hänet muistaa. 18-vuotta täytettyään Peetu menee korjausleikkaukseen. Sitä ennen hän vain odottaa. ”Ei ole syvempää onnea kuin olla se joka on", sanoo kirja. 

Kolua on luettu mm. Kirjavuori-blogissa.


Katri Kirkkopellon Piki oli toinen kahdesta ehdolla olleesta kuvakirjaehdokkaasta. Tästäkin bloggaan lähiaikoina, samoin kuin Lena Frölander-Ulfin Minä, Muru ja metsä -kirjasta, ja kuudennesta ehdokkaasta, Sanna Iston Maanalaisista.

Toivotaan kaikille vavahduttavia ja koskettavia lukukokemuksia loppuvuoteen!



torstai 10. marraskuuta 2016

Kun kukaan ei näe eikä halua minua: Näkymätön

Elina Hirvonen: Näkymätön
Kuvitus: Ville Tietäväinen
Kustannus: Lasten Keskus 2016
Lyhyesti: Kiusaamista ja leikin ulkopuolelle jättämistä käsittelevä kuvakirja päiväkoti-ikäisille (ja eskareille ja alakoululaisille). Kuvitus joka tuo mieleen Star warsin on hauska idea!





"Päiväkodissa opettaja sanoi, että jos jää aina leikistä ulkopuolelle, voi saada näkymättömän haavan joka ei parane."
Äiti ottaa Kapteeni syliin ja tutkii tämän hellästi joka puolelta.
"Minusta näyttää, että sinulla on pieni haava. Mutta se on melkein parantunut jo."


Näkymätön pukee sanoiksi ja kuviksi joka vanhemman absoluuttisen kauhu-unen: lapsi ei pääse päiväkodissa mukaan leikkiin, ei kenenkään leikkiin, eikä uskalla kertoa siitä kotona.

"Oliko kiva päivä?", kysymme aina päivän jälkeen, ja haluamme kovasti uskoa, että "oli" on totta. Mutta mitä jos se ei olekaan yhtään totta, emmekä me vain tajua sitä? Pieni toivoo, että huomenna kaikki muuttuu eikä häntä suljeta ulkopuolelle. Hymyilee niin että poskiin sattuu, jottei kukaan näe pahaa oloa. Ei halua aiheuttaa isälle ja äidille pahaa mieltä, ei kertoa, että muiden mielestä hänessä on jotain vikaa. Ehkä silloin isä ja äitikin alkavat ajatella niin.

Kiusaaminen ja leikin ulkopuolella jättäminen on aina ajankohtaista ja koskettaa jollain tasolla kaikkia lapsia. Kun teeman käsittelyyn sekoittaa raikkaasti ja yllättävästi jotain ihan muuta, kuten avaruusmaailmaa avaruustyyppeineen ja Komentokeskuksineen, lopputuloksena on kutkuttava kuvakirja. Päiväkoti-ikäisestä päähenkilösta huolimatta kirja osuu hyvin alakoululaisiinkin, sillä rouhea kuvitus venyttää kirjan kohderyhmää, ja houkuttaa ehkä ennen kaikkia poikia.







Elina Hirvosen teksti onnistuu olemaan helppolukuista ja kohdeyleisölle sopivaa, mutta nostatti silti kyyneleet silmiin. (Jälleen kerran.) Ville Tietäväisen kuvamaailma on outoa ja sopii totetukseen kuin nenä päähän. Päähenkilö on hieman yllättävästi (poikamainen) tyttö, mikä on hyvä valinta tummasävyisessä avaruuskuvituksessa.

Ulkopuolelle jätetyn lapsen ajatuksia ja tunteita sanallistetaan, mikä kehittää lapsen empatiataitoja. Mukana on myös voimaa antavia mielikuvitusystäviä (avaruustyyppejä), joilta haetaan apua, kun kukaan muu ei tunnu voivan auttaa.

Meillä 7v. poika tykkäsi kirjasta to-si paljon. Hänestä oli erityisen hyvä, että opettaja puuttuu tilanteeseen, ja sanoo, että kaikki pitää ottaa mukaan leikkiin. Kuvitus oli myös kuulemmma hyvä ja tarinaa kiva kuunnella.

Kaiken kaikkiaan hauska tuttavuus monenikäisille ja hyvä apukeino konfliktien ratkaisuun.






Elina Hirvonen: Näkymätön
Kuvitus: Ville Tietäväinen
Kustannus: Lasten Keskus 2016
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta

lauantai 5. marraskuuta 2016

Pysähdy: Ennen näkymättömiä eläimiä

Ulf Stark: Ennen näkymättömiä eläimiä
Kuvitus: Linda Bondestam
Suomennos: Liisa Ryömä
Kustannus: Teos 2016
Lyhyesti: Huvittavia ja liikuttavia runoja. Visuaalisesti upea teos. Taas yksi ihana runokirja.  Lastenkirjallisuuden aarteita!




Värikylläinen kirja Ennen näkymättömiä eläimiä kolahti postilaatikkooni, ja arvasin jo tekijöistä - Ulf Stark ja Linda Bondestam - että odotettavissa on hienoa lastenkirjallisuutta. Kaksikko on aiemminkin hurmannut minut (katso Diktaattori). En osannut odottaa runoja, mutta lasten runokirjat ilahduttavat melkein poikkeuksetta korkealla laadullaan. Ne ovat usein visuaalisesti huikeita, ja niin tämäkin: ilmaa ja tilaa sanoille hengittää ja ajatuksille lentää ja aukeamien ylitse avautuvia maailmoja mielikuvitusolioiden estradiksi.

Pääsin siis hetimiten tunnelmaan ja totesimme lasten kanssa kirjan tempaavan helposti mukaansa iästä viis. Kuvitus on cooool - Linda Bondestam on suosikkejani, ja tässäkin kirjassa hänen ilmeikkäät eläinhahmonsa ja vahvat, kirkkaat värinsä ovat omimmillaan. On kiinnostavaa, miten melko vähin elementein hän luo aukeamista maailmoja ja ihmeötököistä inhimillisiä.


Kaksi kymmenvuotiasta jäi sohvalle lukemaan runoja, ja he kommentoivat kirjaa näin:
"Kuvat oli tehty jännistä jutuista. Niihin oli kääritty outoja ja jänniä juttuja. Kaikki on niin värikkäitä. Yhdellä sivulla on tosi paljon värejä.
Nimet oli outoja. Tässä on hyvin hauskoja ideoita.
Runot oli hauskoja ja kivoja."




Runojen laatu on tasaista. Noin puolet niistä pääsi suosikeikseni, aika iso osuus siis. Tunnelmaltaan runot ovat huvittavia ja hauskoja, liikuttavia ja surullisiakin. Yleisesti rytmi on viipyilevä, ja kirja pyytää lukijaa pysähtymään sanojen ja kuvien luomaan maailmaan, nostamaan katseen ja hymähtämään.

Teemat käsittelevät mm. syksyn synkkyyttä, riemua elämästä, isoja kysymyksiä tai vanhenemista. Mukana on tarpeeksi tuttua ja silti mielikuvitusta kiihottavaa.

Liisa Ryömä on kääntänyt runot kauniisti. Runojen otsikot - voikuvaeltaja, könttökinttu, vauhkahyyppä, kaksisuuntaknasu jne. - ovat hienoja, ja kieli kulkee eloisasti ja luo uusia käsitteitä.

Voikuvaeltaja
Vain hetken suojaa katto majan
Voikuvaeltajan.
Ne etsivät etsimistään,
jatkavat matkaa ja luulevat näin:
on elämä parempaa tuolla päin.
Tuollapäiniä ei löydy mistään.  

Itse löysin runoista monta, jotka nykäisivät jostakin narusta. Olemme juuri palanneet pitkältä ulkomaanmatkalta, ja mietimme, haluaisimmeko jatkaa elämistä ulkomailla hetken. Kokeillako vai eikö kokeilla? Ei kai me vaan eletä pää siiven alla kuin Tökötin?

Tökötin
Ei huomaa mitään,
pään siiven alla pitää,
karillansa kököttää.
Tuumaa: Kun elää tällä lailla
ei ole mitään vailla.
Kirjan ilmestymisen ajankohtakin on mainio, kun osa runoista kertoo syksystä tai talvesta ja siihen valmistautumisesta. Syksyllä on hyvä hetki istua sohvalle ja lukea runoja, vaikka ääneen muille. Sitenhän ne usein solahtavatkin syvemmälle.



Lummikko
Kuunmarjavarvikosta
Lummikko kutoo
verkon, johon päivä putoo.
Koko kesän kestää työ,
sitten nousee kuu, alkaa talviaika, yö,
ja onnistuu se taika.

Hmm, missäköhän on itse kunkin verkko johon päivä putoo, ettei se ihan katoa marraskuuhun! Minulla se taitaa olla kudottuna auringon muistosta iholla, huulirasvan tuoksusta joka vie meren rannalle, päivän heijastuksesta lumella.


Ulf Stark: Ennen näkymättömiä eläimiä
Kuvitus: Linda Bondestam
Suomennos: Liisa Ryömä
Kustannus: Teos 2016
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta

lauantai 1. lokakuuta 2016

Paras vauvakirja meille

Hannamari Ruohonen: Vauvan oma kirja
Kuvitus: Hannamari Ruohonen
Kustannus: WSOY 2014
Lyhyesti: Raikas vauvakirja, joka jättää tilaa omalle luovuudelle, eikä ole liian "rivitetty" tai ohjailtu. Sopii siksi hyvin adoptiolapselle! Kuvitus on heleä ja ulkoasu isosta koosta huolimatta keveä. Paras vauvakirja juuri nyt ja juuri meille.








Meillä eletään onnellisia aikoja! Perheemme on kasvanut uudella tulokkaalla, ja loputon adoptio-odotus on ohi.

Vauvakirjaa siis tarvittiin! Kirjakaupan vauvakirjavalikoima tuli peratuksi perusteellisesti, kun yritin löytää sellaista, joka sopisi nimenomaan adoptiolapselle. Halusin sellaisen, joka keskittyisi jokapäiväiseen arkeen juuri nyt - miten meillä eletään, mistä vauva tykkää ja mikä häntä naurattaa, mikä saa suun mutruun, millaisia kokemuksia matkan varrelle kertyy, mistä maailmalla puhutaan juuri nyt? Sen sijaan minua ei niinkään kiinnosta täytellä hammasten puhkeamista tai ensimmäisiä kertoja siinä sun tässä asiassa. Eivätkä ne adoptiolapselle niin hyvin sovikaan.

Valikoimaa oli paljon perinteisistä, omasta lapsuudesta tutusta tyylistä tämän päivän suosikkihahmoihin ja -kuvittajiin, mutta juuri meille paras kirja löytyi hyvin helposti. Hannamari Ruohosen suurikokoinen ja graafiselta asultaan ilmava ja raikas Vauvan oma kirja jätti eniten tilaa omille tarinoille ja luovuudelle. Kuvitus viehätti, eikä kirjoittamista ole tiukasti sidottu tiettyihin hetkiin, vaan arjen kuulumisia saa täytellä silloin kun huvittaa (mikä säästää huonolta omatunnolta myöhemmin, kun on unohtanut kirjata ne ensijutut). Tähän tyyliin.

Juuri nyt olen xxx ja tykkään kaikista eniten xxx. Minun lempileluni on xxx ja lempileikkini xxx. Lempimusiikkini xxx ja lempikirjani xxx. Lempiruokani on xxx ja herkkujani ovat xxx,  mutten ollenkaan välitä xxx. Suhteeni tuttiin xxx ja vieraisiin aikuisiin xxx. Lempikaverini on xxx ja lempihoitajana xxx. Mieluiten viettäisin aikaani xxx
Toki mukana on tutut ensikerratkin, ensimmäiset synttärit, nimenantomuistoja, ensihetket kotona jne. Näistä monet ovat suht helposti muokattavissa adoptiolapsellekin sopivaksi. Pidän erityisesti "omista haastatteluistani" ja "haastattelen aikuista" -kohdista. Myös monet tyhjät aukeamat ovat pop.

Ruohosen kuvitus on tuttua mm. Eläinten kaupunki-kirjoista. Kuvituksessa vuorottelevat hänen sympaattiset eläinhahmonsa ja klassikkolelut. Värimaailma on heleää, paljon vihreää ja keltaista ja turkoosia.

Kahdella ensimmäisellä lapsellamme on kummallakin eri vauvakirjat, esikoisella humoristinen ja mainio Lapselliset, ja keskimmäisellä Mauri Kunnaksen perinteisempi Vauvakirja, molemmat Otavan kustantamia. Molemmat ovat tuntuneet parhailta juuri silloin ja molemmista on pidetty. Tykkään molemmissa siitä, että täytettävää on myöhemminkin, vaikkapa 6-vuotiaan piirroksia ja ajatuksia. Etenkin Lapsellisista sain ideoita myös Vauvan oman kirjan täyttöön, sillä siinä kysellään mm. sanomalehtien otsikoita, kiinnostavia julkkiksia, puheenaiheita tms. juuri nyt. Hauska kirja kuuluukin olleen erilaisuutensa vuoksi huippusuosittu ja siitä on otettu jo monta painosta.


Hannamari Ruohonen: Vauvan oma kirja
Kuvitus: Hannamari Ruohonen
Kustannus: WSOY 2014
Mistä: Kaupasta

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...