Kiva kaveri Empo on hyvä ystävä

Pirkko Harainen: Empo ja oikea ystävä
Kuvitus: Ulla Virkamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2014
Lyhyesti: Eloisasti ja värikkäästi kuvitettu kuvakirja Emposta, joka uskaltaa olla uuden tulokkaan kaveri muiden mollaamisesta huolimatta ja on kaikin tavoin kiva kaveri! Sopii hyvin päiväkoteihin mutusteltavaksi ja kiva kaveri -keskustelun alullepanijaksi.

Kun luin ensimmäisen kerran kuvakirjan Emposta, ihastuin heti kirjan kuvitukseen, joka on kuvataiteilija ja käsityöläinen Ulla Virkamäen toinen lastenkirjakuvitus. Kuvissa on syvyyttä, hymyä ja iloa, mukavia eläinhahmoja ja yhdessäolon ja leikin iloa. Yhdessä pitkän linjan lasten- ja nuortenkirjataitajan Pirkko Haraisen tarinan kanssa kirja Emposta ja hänen ystävistään on mutkaton kuvaus mm. rehtiydestä, joustavuudesta ja (liiallisesta?) kiltteydestä.

Itse asiassa Empo on ihan "ihannepoika", ihannekaveri, kaikkien mielestä mukava ja avulias.

Varjopuolena sellaisella lapsella saattaa kuitenkin olla, kuten Empollakin, että kun hän ei pidä melua itsestään ja on sopeutuvainen ja kiltti, muut eivät oikeastaan edes tiedä, mistä hän pitää, miten hän mieluiten viettäisi lomapäivän, mitä harrastaisi mieluiten tai mitä toivoisi syntymäpäivälahjaksi.

Ensi näkemältä yksinkertaisessa kuvakirjassa on paljon neroutta. Kuten että kiltti lapsi on poika, mikä on tosielämässä harvinaisempaa kuin kiltit, joustavat tytöt.

Tarkemmin tarinaa tutkailtuani siitä löytyy yhä ilahduttavampia oivalluksia, kuten

- sopeutuvainen lapsi on suosittu ja kaikkien kaveri (Empo siis), mutta vaikka hän olisikin aina hyväntuulinen, hän saattaa toivoa asioiden olevan jollain ihan toisella tavalla. Sitä ei vain tule ajatelleeksi, koska hän on aina niin joustava. Hänen omat halunsa ja toiveensa ja oma todellinen itsensä saattaa kuitenkin jäädä kokonaan tulematta esiin. (Ellei hän sitten ole sellainen, että oikeasti kaikki käy.)

- lapsella, josta kaikki pitävät, voi olla tosiasiassa hyvin paljon vaikutusvaltaa ja hän on usein roolimalli toisille, vaikkei hän itse sitä ymmärtäisi ja vetäytyisi syrjään päätöksenteossa. Aikuinen, tai kirja, voi auttaa lasta tajuamaan tämän.

Yksinkertainen tarina paljastuukin siis hyvin hienosti piilotetuksi opetukseksi muun muassa siitä, millainen on kaikkien mielestä mukava kaveri, sekä siitä, millaisella käytöksellä voi saada vietyä asioita juuri siihen suuntaan kuin haluaisi.

Näistä syistä kirja on minusta mainio mm. lapsille, jotka vielä harjoittelevat kivaa kaveriutta ja yrittävät pikemminkin vaikuttaa asioihin vaikkapa voimalla tai äänen kovuudella. Toisaalta tarinasta löytää tärkeän viestin myös lapsi, joka on joukossa aina se mukautuva ja joustava, ehkä ujouden vuoksi, että siksi että joku muu vie jo kaiken tilan eikä hänellä ole tilaa kiukutella, tai sitten hän vain on "helppo lapsi", mutta joka tapauksessa hänen omat halunsa jäävät muiden varjoon.

Tärkeää kirjassa on myös kiusaamisen lopettaminen, rohkeus olla sellaisen kaveri jota muut haukkuvat ja rohkeus olla oma itsensä!

Kaikkinensa ilahduttava kotimainen kuvakirja itse asiassa melko freesistä aiheesta!

Iloista viikon jatkoa kaikille!  

Pirkko Harainen: Empo ja oikea ystävä
Kuvitus: Ulla Virkamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2014
Mistä: Yllätys kustantamosta

Herra Lemu

David Walliams: Herra Lemu (orig. Mr. Stink)
Kuvitus: Quentin Blake
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Kustannus: Tammi 2014
256 s.
Lyhyesti: Noin 10-vuotiaille (oma mielipide) ja siitä ylöspäin suunnattu hassu ja humortistinen mutta aiheiltaan viiltävä kuvaus resuisesta kulkurista, yksinäisestä ja erilaisesta tytöstä ja nykypäivän Englannista.

Chloe ei tiennyt herra Lemusta mitään. Sinä päivänä kun hän pysähtyi juttelemaan herra Lemun kanssa ensimmäistä kertaa, hän kuitenkin tiesi, että tämä näytti siltä että tarvitsee Chloen viiden punnan seteliä paljon enemmän kuin hän itse. 

Lisäksi herra Lemu näytti yksinäiseltä, ei pelkästään siltä että oli yksin, vaan myös sisimmässään yksinäiseltä. Chloelle tuli siitä surullinen olo. Hän tiesi vallan mainiosti, miltä tuntui olla yksinäinen. Chloe ei oikein pitänyt koulusta. (…) Kotonaan Chloe ei tykännyt olla. Olipa hän missä tahansa, paikka tuntui väärältä. 

Herra Lemu on humoristinen, hassu, välillä ylitseampuva mutta aiheiltaan raastava tarina, jonka päähenkilöinä ovat 12-vuotias Chloe sekä puiston penkiltä löytynyt, kaikkien kaukaa kiertämä koditon herra Lemu. Chloe majoittaa haisevan kulkurin salaa puutarhavajaan, ja heidän välilleen syntyy poikkeuksellisen yhteys. Molempien yksinäisyys koskettaa toista, molemmat saavat toisiltaan lohtua ja rohkaisua. Chloen elämää varjostaa hänen hallitseva äitinsä, joka ei usko tyttäreensä vaan vertaa häntä jatkuvasti toiseen, täydelliseen tyttäreensä, josta Chloe eroaa kuin yö päivästä. Nujerrettu isäkään ei pysty tytärtään auttamaan. Herra Lemun kautta Chloe löytää elämästä kuitenkin uusia sävyjä. Äidin prykiminen poliittiselle uralle vie heidät kaksi uskomattomiin tilanteisiin, ja yhdessä he löytävät vahvuutta. Aina ei kaikki kuitenkaan mene niinkuin toivoisi, eikä toisen elämästä voi päättää, tämän saa Chloekin huomata.

Vaikka aihe on monin tavoin viiltävä, se on peitelty värikkääseen peittoon: Kaiken yllä on humoristisuus ja yliampuvuus, joka tekee tarinasta paikoin farssin. Lukiessa saikin nauraa monta kertaa hersyvästi. Quentin Blaken omintakeinen, tyyliltään pilapiirroksia muistuttava kuvitus alleviivaa huumoria.

Tarinasta voi nostaa monia monia säikeitä (itselleni vieraasta) Britannian yhteiskuntatarkastelusta henkilökohtaisiin kasvutarinoihin. Minua puhutteli eniten äiti-tytär-suhde. Se, että Chloe poikkeaa niin rajusti tehokkasta äidistään, on vaikea asia molemmille. Äiti ei todellakaan osaa arvostaa Chloen ominaisuuksia; herkkyyttä, hyväntahtoisuutta, mielikuvitusta. Toinen koskettava säie kirjassa oli yksinäisyys, niin Chloen kuin kulkurinkin, ja se, miten ihmiset suhtautuvat sellaisiin, jotka ovat jollain tavoin erilaisia. Chloe on ylipainoinen ja ujo, herra Lemu yhteiskunnan rattaista syrjäytynyt, traaginen ja suruunsa pakahtuva, samalla rohkeasti omaa tietään kulkeva esikuva ja Chloen voimahahmo. Kirja osoittaa myös, että ihmiset laumana ovat valmiita kääntämään kelkkansa nopeastikin jos ihminen itse vain ottaa ja vaatii paikkansa.

Vaikka kirjan mainitaan sopivan 7-vuotiasta ylöspäin, hilaisin itse ikää lähelle kymmentä vuotta. Kirja on monin paikoin liian ulkonäkökeskeinen, ja Chloen, äidin tai sisaren Chloeen suuntaama ulkönäkö- ja muu kritiikki on mielestäni liian raakaa vielä 7-vuotiaalle. Onko niin, että Suomessa lapset ovat kauemmin lapsia, ja onnistuvat välttämään näin rankkoja vertailuja tai oman itsensä kyseenalaistuksia? Toisaalta Chloe on 12-vuotias! Se olisikin jo parempi kohderyhmä kirjalle. Jos lapsi on vielä tietämätön yhteiskunnan ikävimmistä puolista, kuten joidenkin ihmisten pyrkyryydestä ja valtataistelusta (mm. Chloen äiti), kiusaamisesta ja jatkuvasta arvostelusta tai yhteiskunnan epätasa-arvosta, joka ehkä Britanniassa on vielä selvempää kuin Suomessa, ei niitä ole syytä kirjankaan kautta lapsen elämään kiirehtiä. Ehkä kannattaa selata kirjaa ensin itse, ja sitten päättää, häirisevätkö nämä teemat ja piirteet.

Herra Lemun kuoren alla piileva salaisuus on kuitenkin hieno käänne juonen kaaressa, ja osoittaa, että ihmisen ulkokuoren alla on hyvin usein jotain muuta kuin ensi näkemältä olettaisi. Myös perheen keskinäisestä dynamiikasta ja sen kehittymisestä lukeminen kiinnostaa, ja lukijana saa lopulta iloita perheen puolesta.

Koska yliampuvuus on kirjan clue, tuntuvat omat huolet tämän tarinan rinnalla varmasti kevyiltä.

Melkein 8-vuotiaalta kehut kirjasta, joka oli kuulemma kaikin puolin hyvä, "paitsi se äiti"!

Kirjalle on naurettu mm. Lumiomenassa, hemulin kirjahyllyssä, Paulan Luen ja kirjoitan - sekä Anna minun lukea enemmän -blogeissa. Keskiverroin kaikki ovat tuntuneet nauttivan kirjasta suuresti.

Lokoisaa pääsiäistä!

David Walliams: Herra Lemu
Kuvitus: Quentin Blake
Kustannus: Tammi 2014
Mistä? Arvostelukappale.
Tähtiä 3 / 5

Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen

Sinikka Nopola, Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustannus: Tammi 2013
69 s.

Vilttitossu pusersi kätensä nyrkkiin.
- Alkakaa laputtaa tai tulee köniin! hän uhosi.
Jere ja Ville juoksivat hädissään opettajan luo.
- Opettaja, opettaja, Heinähattu antaa köniin! Jere valitti.
- Höpö höpö, opettaja sanoi.
- Lopettajaa kanteleminen, Heinähattu on luokan kiltein tyttö. 

Uusimmassa Heinähatun ja Vilttitossun seikkaluissa koulun aloittanut Heinähattu on lähdössä luokan kanssa onkiretkelle, ja Vilttitossu on mustasukkainen. Mustasukkainen, kun Heinähattu saa käydä koulua, oppii lukemaan, tekee läksyjä eikä ehdi leikkiä, ja pääsee vielä retkelle. Pikkusiskon näkövinkkelistä erittäin epäreilua!

Jotan täytyy tehdä, ja ratkaisu löytyy Alibullenin neitejä hyödyntäen. Vilttitossu karkaa retkelle Heinähatun sijasta. Retkellä Heinähatuksi pukeutunut raisu Vilttitossu hämmentää luokkatovereitaan ja koettelee opettajan ja poliisienkin hermoja.

Opettaja tuijotti järkyttyneenä riehaantuneita oppilaita. Luokan kiltein tyttö oli vilinnyt koko luokan, opettaja kauhisteli. Sitten hän muuttui punaiseksi ja karjaisi:
- Heinähattu, pysähdy! Sinä olet aivan kauhea!
Vilttitossu juoksi opettajan ohi ja lällätti:
- Annukka, Pannukka, paistinpannukka!

Humoristisessa kirjassa on mainiot päähenkilöt, kiltti ja hillitty Heinähattu, ja vastakohtana pitelemätön, rajoja rikkova ja impulsiivinen Vilttitossu. Aika monessa perheessä tuntuu olevan näin, sisarukset jotka ovat hyvin erilaisia persoonia, ja kirjan yksi vahvuus onkin erilaisten sisarusten kuvauksessa. Vilttitossusta on onneksi tehty tarpeeksi raisu, jotta kirjaa lukiessa voi ajatella: Huh, muillakin on tuollaisia lapsia!

Myös huumori kukoistaa, ja 7-vuotias nauroi kirjalle kovasti. Hänestä oli hauskaa, miten "Vilttitossu huuteli kokoajan luokan pojille ja ne jäi kiikkiin vaik ne ei ollu tehnyt sitä".

Itse taas nautin erityisesti siitä, miten kiltin Heinähatun käytökselle annettiin Vilttitossun muodossa vastakohta. Etenkin jos on kiltti ja ujo tyttö tai poika, voi miettiä, onko pakko olla kiltti, ja mitä tapahtuisi jos käyttäytyisikin ihan villisti ja hullusti ja olisi ihan toisenlainen?

Yksi asia kirjassa särähti korvaan. Kouluunmeno kuvataan - ainakin Heinähatun mielessä - hyvin toisenlaiseksi maailmaksi kuin leikkien täyttämä elämä ennen sitä. Heinähattu on (kuten kai ekaluokkalainen aika usein?) innoissaan läksyistä, eikä hänellä ole nyt aikaa eikä oikein huvitustakaan leikkiä koko päivää. Vakoiluleikit tuntuvat lapsellisilta, ja kirjan lopussa, kun viikonloppu koittaa, siskokset leikkivät yhdessä - koulua. Itse taas toivon, ettei koulunaloitus vielä pitkään aikaan merkitse leikkien loppumista. Satuin juuri viime viikolla lukemaan NewScientientistin artikkelin viime marraskuulta, jossa kerrottiin useiden tutkimusten osoittavan, miten leikkiminen vahvistaa oppimis- ja ongelmanratkaisukykyä. Lapsi, joka leikkii paljon, on tietoisempi omista henkisistä ja fyysistä tapahtumista, ja osaa myös paremmin säädellä niitä. Artikkelissa kannustettiin siksi lykkäämään koulunaloitusikää esim. Suomen mallin mukaiseen seitsemänteen ikävuoteen, kun muodollinen opetus Englannissa alkaa tätä nykyä jo nelivuotiaana. Hyvä siis näinkin, mutta varmasti leikki kannattaa vielä koulun aloittamisen jälkeenkin, etenkin kun koulussa joutuu istumaan pitkiä aikoja.

Kirja sopi erinomaisesti iltalukemiseksi eri ikäisille sisaruksille, etenkin jos toinen on jo koulussa tai esikoulussa, ja toinen taas saa kuulla usein olevansa "pieni". Runsas kuvitus ja isohko kirjasinkoko tekevät kirjasta paitsi helpon kuunneltavan pienemmälle, myös sopivan itseluettavaksi.

Kuvitus on Salla Savolaisen tekemä, tekijälleen ominaista, värikästä, iloista, ilmeikästä ja humoristista.

Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka luimme sarjassa, mutta ensimmäinen Heinähattu ja Vilttitossu on ilmestynyt jo 1989, ja kaikkiaan sarjassa on jo 15 kirjaa. Näistä 13 ensimmäistä kuvitti Markus Majaluoma.

Kaikkinensa kirja on hauska ja eloisa lastenkirja, jossa on toki samoja aineksia kuin vaikkapa Marikissa ja Liisassa tai Onnelissa ja Annelissa, mutta tähän päivään sijoittuvana, humoristisena versiona.





Sinikka Nopola, Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustannus: Tammi 2013
Arvostelukappale
Tähtiä: 3 / 5

Erkki K. Kalela: Kuusen siementen lähtö

Erkki K. Kalela: Kuusen siementen lähtö
Kuvitus: Mika Launis
Kustannus: Maahenki 2009

Syysmyrsky raastoi metsää, puut natisivat ja tarttuivat juuristollaan maahan entistä lujemmin kiinni. Niiden latvukset taipuivat kaarelle ja ponnahtivat takaisin, kunnes uusi tuulenpuuska taas kiskaisi ne hetkeksi mukaansa. Hentojen oksien päissä kieppuivat kävyt ja siemenet kaikkiin suuntiin, nauttivat heilumisesta ja tunsivat sisäänsä kätketyn voiman, joka odotti hetkeä päästä purkautumaan. 

Kuusen siementen lähtö on tarttunut mukaani kirpputorilta. Kirjoittaja Erkki K. Kalela oli paitsi metsäntuntija ja metsätieteen professori, myös satujen lukija, mikä käy ilmi hänen lastensa kirjoittamista saatesanoista. Minusta se oli mielenkiintoinen lähtökohta sadulle. Pidän myös Mika Launiksen kuvituksesta.

Satu vie lukijan yhden vuoden kiertoon ja kertomukseen kävyn elämästä. Käpy kasvattaa ja suojelee kasvattejaan, siemeniä, suomujensa lomassa. Malttamattomina ne odottavat jo pääsyä maailmalle, mutta ensin niiden on nukuttava pitkä talvi ja odotettava oikeaa hetkeä, kun aurinko paistaa ja tuuli kantaa ne juuri oikeaan paikkaan, sinne minne käpy on neuvonut. Innokkaiden koivujen tai isojen kuusivanhusten lähelle, sillä siellä on nuoren kuusentaimen hyvä kasvaa. Sitten on kävyn hyvä huoahtaa ja siirtyä lepoon, kun se on täyttänyt elämäntehtävänsä.

Satu on inhimillistetty luonnonkuvaus, joka tekee luonnon tutuksi uudella tavalla, kertomalla, miten puut lisääntyvät ja miten ne kasvavat. Ennen kaikkea se on kuitenkin kuvaus elinkaaresta. Lasten kasvattamisesta, heidän päästämisestään maailmalle, heidän matkantekonsa huolekkaasta seuraamisesta. Juuri tästä syystä kirja tarjonnee paljon tartuntapintaa monelle. Miten mieli huolesta sykkyränä huolehtii, jos lapsi lähteekin väärälle tielle, vaikka on yrittänyt antaa parhaat neuvot matkaan.

Satu on myös kaunis kertomus vanhenemisesta ja väsymisestä, ja se tuo lohtua myös kuoleman pelkoon. Mieleeni ei ainakaan heti tule satua, jossa kuolema olisi kuvattu yhtä kauniisti.

Kun luonto syksyn kourissa jälleen tuntui kuolevan, kun lunta hiljalleen alkoi sataa, tiesi käpy kasvattiensa saavan lumen helmassa turvallisen olon. Silloin se hellitti otteensa, liukui hiljalleen oksia myöten ja niiden välitse maahan pehmeään sammaleeseen, hautautui sammalten sisään, huokasi ja tunsi olonsa raukean hyväksi. Lumi peitti sen vähitellen ja se nautti hiljaisuudesta, levosta ja rauhasta. Se tiesi täyttäneensä tehtävänsä hyvin ja oli jälleen päässyt mahdollisimman lähelle kasvattejaan.

Kertomuksessa on surumielinen ja haikea vivahde, onpa mukana hieman kyynisyyttäkin elämän hankaluudesta. Näistä syistä en lukisi kirjaa vielä esimerkiksi 7-vuotiaalle, vaan selvästi vanhemmille koululaisille, avuksi vaikkapa elämänkierron pohtimiseen. Oikeastaan kirja ei olekaan mitenkään erityisesti lastenkirja, vaan satu kaikille, joka sopii moneen tilanteeseen.

Miljöönä metsä ja kuusi sopivat tarinaan erinomaisesti ja keventävät muuten mietteliästä, paikoin raskasta teemaa. Mika Launiksen kuvitus tukee toisaalta inhimillistettyä tarinaa ja toisaalta antaa mielenkiintoista, yksityiskohtaista tietoa kuusen lisääntymisestä aina siementen ulkonäöstä nuoreksi kuuseksi kehittymiseen saakka.

Erkki K. Kalela on kirjoittanut viehättävän, ajattoman sadun 60-luvun alussa, eikä satu kärsi ajan kulusta tippaakaan.

Tähtiä: 3 / 5

Tuula Pere: Lauri - pikku matkamies

Tuula Pere: Lauri - pikku matkamies
Kuvitus: Virpi Nieminen
Kustannus: Wickwick 2012

Arvioin blogissa viimeksi Tuula Peren runoileman Sillisalaatti-kirjan, joten on mielenkiintoista jatkaa saman kirjoittajan tuotannolla, vaikkakin täysin erilaisella teoksella Lauri - pikku matkamies.

Lauri hämmästeli näkemäänsä. Auringon säteet osuivat keskeneräisen kirkon torni-ikkunaan ja saivat sen sädehtimään. Lauri ymmärsi, että rakennus oli kuin elämä - suuri unelma täynnä yksityiskohtia, eikä koskaan valmis. Juuri niin oli hyvä. 

Lauri on pieni poika, joka lähtee kotilaaksostaan katsomaan suurta maailmaa. Tuuli on kertonut hänelle terveisiä oudoista paikoista, ja nyt on tullut aika nähdä ne itse. Juna vie Laurin uusiin paikkoihin, joissa hän kohtaa ihmisiä, kuulee heidän tarinoitaan ja oivaltaa elämästä erilaisia asioita. Upeassa, veden ympäröimässä, rapistuvassa kaupungissa hän ymmärtää, että muistot kauniista asioista kulkevat mukana vaikka asiat katoaisivatkin. Hakatessaan naulan puolivalmiiseen kirkkoon hän näkee keskeneräisen unelman olevan kaunista. Ikiaikaisella vaellusreitillä hän huomaa, miten hiljaa kulkemalla ajatukset pysyvät mukana. Elämässä on paljon sellaista, jonka ajattelu vaatii aikaa ja rauhaa.

Matkallaan hän myös huomaa, miten eri puolilla maailmaa (Eurooppaa) tavat ja kieli saattavat olla erilaiset, mutta silti kaikki on ihmeellisen tuttua. Lapset leikkivät, ihmiset syövät yhdessä, kasvattavat kukkia, leipovat. Musiikinkin kieli on yhteinen.

Lauri - pikku matkamies on hyvin omanlaisensa kirja, niin kuvitukseltaan kuin kerrontatavaltaankin. Se löytää lukijoita yhtä lailla aikuisista kuin lapsistakin, ellei jopa paremmin aikuisista, sillä keskeisemmäksi kirjassa nousevat juuri filosofiset pohdinnat elämästä. Ennen kaikkea kirja haastaa lukijan pysähtymään. Sanomaa ja mietelmiä ei ehdi niellä vauhdilla.

Kuten Sillisalaatissakin, myös Lauri – pikku matkamies -kirjassa huomion vie ensiksi kuvitus, joka on Virpi Miettisen taiteilemaa. Voimakkaat potretit Laurista ja tummasävyiset maalaukset hänen matkallaan kohtaamista asioista vaativat katsomaan tarkemmin. Kuvia ei ohita ihan helpolla. Ne jakavat varmasti lukijoita. Omasta mielestäni teksti olisi herännyt eloon eri tavalla toisentyyppisen kuvituksen kanssa, matkaa kuvaavamman. Nyt kuvitus ja tarina olivat jotenkin eri tasolla. Ehkä luin kirjaa väärin odotuksin, liiaksi lastenkirjana? Toisaalta kuvitus nyt ainakin pysäyttää hetket. 

Vaikka mietin, puhutteleeko kuvitus lapsia, ajattelen myös, että vaikka lastenkirjalle epätyypillinen kuvitus ei innostaisikaan kaikkia lapsia, on kuitenkin tärkeää, että lapsille on tarjolla erityyppistä kuvitusta ja kirjallisuutta.

  

Miten kirja kolahti? Hmm. Pakko myöntää, että mietin pitkään, kenelle kirja on tarkoitettu. Alle kouluikäinen oli selvästi liian nuori pohtimaan kirjan nostamia asioita. Myöskään kuvitus ei vedonnut meillä, melkein 7-vuotias olisi kaivannut lisää värejä. Tarina oli ihan kiva. Laurin matka alkoi ehkä Sveitsistä, ehkä Pohjois-Italiasta, jostain pienestä laaksosta, jatkui Venetsiaan, Barcelonaan, meren rannalle... Aikuisen oli helppo kuvitella paikat mielessään. Nautin eurooppalaisen vanhankaupungin kuvailusta, jota lukiessa voi hyvin nähdä mielessään mutkittelevat kujat, sivuun jääneen aukion ja siellä kahvilan, joka odottaa asiakkaita.

Summa summarum, erilaisuudessaan rohkea ja mieleen jäävä, vaikkakin hieman hämmentävä kuvakirja, joka sopisi lahjaksi hyvin monen ikäiselle.

Tähtiä 3 / 5

Tuula Pere: Sillisalaatti

Tuula Pere: Sillisalaatti
Kuvitus: Espoon kuvataidekoulun oppilastyöt
Kustannus: Wickwick 2012



Hiljainen Teppo

Oli aikamoinen Sana-Seppo
tämä luokan hiljainen Teppo.
Hän kirjoitti koulun pisimmät aineet,
ja nostatti niillä muiden paineet.

Teppo kehitti taitojaan pitkin vuotta,
ei kirjojaan iltaisin lukenut suotta.
Vaan lopulta tuli raja vastaan,
katsoi huolestuneena äiti lastaan.

- Vaikka opettajat sua kuinka kiittää,
saa turhat sanahelinät riittää,
päätti äiti ja patisti Tepon ulos.
Oli yllättävä pojalle tällainen tulos.

Ei auttanut, vaikka hän pani hanttiin,
ei vaikuta sellainen äidin kanttiin.
Heitti perään pallon ja ilmoitti, että
on muovipullossa raikasta vettä.



Tuula Peren loruilemassa Sillisalaatti-kirjassa herättää ensimmäisenä huomion erilainen kuvitus. Kuvituksen ovat nimittäin tehneet Espoon kuvataidekoulun oppilaat, ja varsin onnistuneesti! Kuvissa seikkailevat niin räppäävä mummo (aivan hurmaava runo muuten ja hauska kuvitus!), taivaanrannan maalari upeissa auringonlaskun väreissä, lentävät matot Persiasta, lahjapapereilla tapiseeraava setä jne. Kuvituksissa on varsinaista luomisen ja itseilmaisun iloa, jokaista yksityiskohtaa ei ole hiottu loputtomasti ja kuvitus tuntuu virkistävän ei-siloitellulta nykyisten lastenkirjojen joukossa. On myös hauskaa, miten jokaisella kuvittajalla on ihan oma tyylinsä, joten kirja on nimensä mukaisesti melkoinen "sillisalaatti".

Tuula Peren runoissa taas on hassuutta, kuten koko perheen ampiaisen aiheuttama hoppuilun sekavuus, itseensä tyytyväisen lihavan lentoliskon itsevarmuus, mattokauppiaan myyntipuhe. Keveyden rinnalla kulkee kuitenkin myös vakavampi säie. Huoli ympäristöstä, se miten vatsaa kiertää ennen kouluun lähtöä, kasvamisen kipukohdat ja erilaisuus. Monesta runosta löytyykin syvyyttä ja sellaista teemaa, joka tekee tästä kirjasta ehkä nimenomaan alakoululaisten kirjan.

Esimerkiksi Leevi Lentoliskon runo (kts. kuva yllä) on kerrassaan mainio veto itseluottamuksen voimasta ja ulkonäköpaineiden torjunnasta. Samoin alkuun valitsemani runo hiljaisesta, erilaisesta sanaseppo Teposta. Molemmissa runoissa käy ilmi lapsiin kohdistuva paine olla samanlainen kuin kaikki muutkin.

Suosittelen virkistävän erilaista Sillisalaattia alakouluikäisille, opettajille ja vanhemmille. Runojen joukossa on muutama helmi, ja kokonaisuutena kirja ei ole hassumpi sillisalaatti.

Tähtiä: 3 / 5

Orianne Lallemand & Elen Lescoat: Äiti ihana

Orianne Lallemand: Äiti ihana (Maman merveille)
Kuvitus: Elen Lescoat
Kustannus: Uusi Tie 2012
28 s.

On niitä päiviä, kun hän on vihainen. Silmät leiskuvat kuin salamat. Tahtoisin silloin olla pieni mato, joka kaivautuu maan alle. Äiti ukonilma.
On niitä päiviä, kun hän on hilpeä, täynnä naurua ja höpsötystä. Lähdemme retkelle, leikimme piilosta tai pukeudumme hassusti. Äiti yllätys.

Ranskalaisten Orianne Lallemandin ja Elen Lescoatin kirjoittama ja kuvittama Äiti ihana herättää huomion karkkipaperinvärisellä suloisuudellaan ja pehmustetuilla kansillaan. Joka aukeamalla on hempeä kuva suurisilmäisestä äidistä ja lapsesta, ja joka aukeamalla äiti on erilainen. Milloin pehmeä, salaperäinen, milloin hyväntuoksuinen, sädehtivä, välillä taas ärsyttävä tai surullinen. Mutta yhtä kaikki äiti on ihana, ja kun hän on poissa, äitiä on ikävä. Äiti oma rakas. Taivaan isä, siunaa äitiä.

Kun näin kirjan, toivoin heti, että tyttäreni olisi vielä kolme, ja käpertyisi lukemaan kirjaa kanssani! Kirja sopii nimittäin juuri 1-3-vuotiaille, ja pinkkisävyisestä värityksestä johtuen luokittelin sen melkoisen tyttökirjaksi. Kirjassa lapsena on kuitenkin poika, eli kyllä tämä sikäli sopii pienille pojillekin. Oma 3v. vilperttini, joka on henkeen ja vereen innostunut paloautoista ja kuorma-autoista, ei ensilukemalla jaksanut katsella ja kuunnella kirjaa kokonaan (vain äidin kiukku ja salamat taivaalla kiinnostivat, kts. kuva alla) mutta toisella kerralla kirja päästiin jo loppuun. Nähtäväksi jää, palataanko siihen vielä. Mutta ei siis ulkosasustaan huolimatta pelkästään tyttökirja, sillä sanoma koskee kaikkia lapsia. Äiti on välillä tuollainen ja sitten taas ihan toisenlainen, mutta silti niin tärkeä.

Yritin etsiä tietoa kuvittaja Elen Lescoatista, mutta ranskaa taitamattomana en ymmärtänyt juuri muuta kuin että hän näkyy kuvittaneen useita lastenkirjoja. Äiti ihanan kuvista näkyy selvästi äidin ja lapsen ainutlaatuinen läheisyys ja ilo toisistaan, pienen lapsen riippuvuus äidistään ja äidin ihailu. Uhma ja kaikki kielteisyys lapsen puolelta loistaa poissaolollaan, varovaisuus ja huolestuneisuus ovat vahvimmat lapsen tunteet. Myös äidin kiukku näyttää kovin lempeältä. Äiti ihana onkin naivistisuudessaan parhaimmillaan ihan pienille, äidin ja lapsen yhteisiin hellyttelyhetkiin.

En osaa ihan päättää, onko kirja enemmän lapsille vai äideille, mutta olisin voinut haluta sen lahjaksi tuoreena äitinä äitienpäivänä vaaleanpunaisen leivoksen kanssa. Tai voisin antaa tämän vauvan saaneelle ystävälle lahjaksi. Olen taipuvainen uskomaan että yhtä paljon kuin lapsi kirjasta tykkää myös äiti. Joka tapauksessa kirjaa on mukava lukea yhdessä lapsen kanssa, sillä se tuo mieleen kivat yhteiset hetket, ja on lisäksi armollinen niille ei-niin-kivoille-hetkille. Kirja saa myös aikaan jonkinlaisen "Hyvä me kaikki äidit"-olon - me olemme hyviä juuri tällaisinä!

Kirjan on kustantanut Uusi tie, joka kustantaa pääasiassa kristillistä kirjallisuutta, mutta viime vuosina yhä enenevässä määrin lasten kirjallisuuttakin.

Tähtiä: 3 / 5

Hanna ja Antti Kallio: Velhovaari ja kultahippu

Hanna ja Antti Kallio: Velhovaari ja kultahippu
Kuvitus: Antti Kallio
Kustannus: Art House 2012
noin 30 s.

Lapin maisemia, ruskaa, sammaleiden väriloistoa ja pohjoisen eläimiä. Taikaa ja velhoutta. Sarjakuvaa ja luontotietoa yhdessä. Omanlaisensa lastenkirjauutuus on Hanna ja Antti Kallion Velhovaari ja Kultahippu (Art House 2012), joka on sarjassaan toinen velhovaarin seikkailu (ensimmäinen, Velhovaari ja Taikasieni ilmestyi 2011). Sarjassa kolme nukkea, Velhovaari, Klaara ja Kerkko osaavat velhoeliksiirin avulla herätä eloon, ja sarjan kussakin osassa he etsivät yhtä velhoeliksiirin tärkeää osaa.

Tämänkertainen seikkailu vie heidät syksyiseen Lappiin, missä nuket ylittävät hillasuon pitkospuita pitkin, yöpyvät laavussa, tapaavat tunturin laealla kodassa asustavan Lapin noidan ja huuhtovat kultaa. Lapin eläimistä tutustutaan mm. poroon, tunturisopuleihin, haapanaan, naaliin ja riekkoon. Juonen ohella luonnosta ja eläimistä kerrotaan erillisissä pienissä laatikoissa.

Taikasiiven laskeuduttua autiolle Jäkäläpään kentälle Klaara jää ihailemaan henkeäsalpaavia ruskan värejä ja kauempana siintäviä tuntureita. Velhovaari sen sijaan lähtee taikasauva ojossa loitsua mutisten etsimään suuntaa Myöhästen ja Kerkon majapaikkaan. Klaara tukahduttaa hihityksen hädin tuskin.

Tekstiä on kaikkiaan melko vähän, ja aukeaman kokoisilla, syksyn lämpimissä väreissä hehkuvilla kuvilla on tärkeä rooli lukukokemuksessa. Sarjakuvamainen piirtäminen ei ole oma suosikkini lastenkirjoissa, mutta tässä se toimii kyllä. Tarina etenee vauhdikkaasti, välillä jopa siinä määrin, että pysähtyisin mielelläni pidemmäksi aikaa hahmoihin ja tilanteisiin - niin kiinnostavia ideoita esimerkiksi Lapin noita tai kullanhuuhdonta ovat.

Emme olleet lukeneet sarjan ensimmäistä osaa, mutta se ei haitannut yhtään. Tällaisille Etelä-Suomen kasvateille kuin meidän perheemme kirjan ajatus on aarre. Omilta, lapsena tehdyiltä parilta Lapin reissulta muistan selvästi kylmän mutta kuulaan sään, rauhan, pienet vaivaiskoivut ja isot kiviröykkiöt katinkultineen, mutta muuten tuo Suomeen niin erottomattomasti kuuluva alue on itselleni kovin vieras ja eksoottinen. Siksi kirjan Lappi-aihe on mainio, näitä kaivattaisiin lisää!

Kuusivuotiaaseen kokonaisuus upposi hyvin, ja hän antoikin kirjalle täydet viisi pistettä. Seuraavaksi kolmikon täytyy löytää velhoeliksiiriin suortuva Joulupukin parrasta sekä suurkuhan suomu, mitkä ovat sen verran mielenkiintoiset ainekset, että itsekin jään odottelemaan sarjan seuraavia osia! Sarja siis selvästi koukuttaa.

Kirjan lopusta löytyy tehtäviä, joissa kysellään ja kerrataan kirjan luontotietoa. Velhovaarin ja kumppaneiden ympärille on tehty myös verkkosivusto, jossa voi tehdä pelejä ja tehtäviä.

Tähtiä 3 / 5

Lapin ruskan muuten sanotaan yleisesti alkavan näinä päivinä, 10.9. plus miinus viisi päivää, mikä tekee kirjasta juuri nyt erityisen ajankohtaisen. Ajatusmatkailua Lappiin siis!

Ilokseni olen saanut myös kaksi erityistä tunnustusta, Magdalena Hailta ja Leppislampun alla -blogista. Mukavaa, kiitos!! Minä olen aika epäsäntillinen (miten hassu sana) blogien seurailija, mutta inspiraatiota minulle antavat muun muassa seuraavat blogit: Kalastajan vaimo, jonka positiivinen asenne piristää ja keventää elämää, Lumiomena, jonka herkän kaunista tekstiä ja kuvia sekä samalla ammattimaisen teräviä havainnointeja kirjoista ihailen, sekä Lastenkirjahylly, jonka ammattitaitoon ja valtavaan tietoon voi aina luottaa ja jossa pääsee tutustumaan kaikenkattavasti lastenkirjasaralle.

Kaunista syksyn alkua kaikille!

Annelore Parot: Aoki

Annelore Parot: Aoki
Suomennos: Viia Viitanen
Kustantaja: Wsoy 2011
32 s.

Annelore Parotin Aoki on pulleine pehmustettuine kansineen kuin lahjapaketti, kaunis kuin taulu. Olen itse asiassa pitänyt tätä jo viikkoja hyllyllä taulun asemasta, ihan vain kannen ansiosta... Herkulliseen omenanvihreään taustaan on ommeltu kiinni elegantti japanilainen kokeshi-nukke, kuin kirsikka omenatarhassa.

On hyvin helppo uskoa, että Aoki vetoaa etenkin kauniita asioita rakastaviin 3 - 4 + tyttöihin, sillä viehättävä kuvamaailma jatkuu sisällä. Kuvitus on pinkinsävyistä ja japanilaisaiheista ja piiloutuu osaksi avattavien läppien taakse. Lukija saa etsiä kuvista tekstin nimeämiä asioita ja arvata samalla vastauksia pieniin arvoituksiin.

Aokin kanssa Tokion-seikkailu on lastenleikkiä! Aoki vie pikkulukijansa ja Pouny-pandan suurkaupungin vilskeeseen Yokon vieraaksi. Tarina aukeaa lukijalle kurkistaen ja kokeshien runomaisia repliikkejä seuraten. Kokeshien kanssa opitaan myös hieman japania ja tutustutaan japanilaiseen ruokaan, tietysti kirsikkapuiden alla. Vielä ennen unen tuloa ihaillaan Tokion valojen välkettä Fuji-vuoren huipulla.

Tarina ei ole monimutkainen, ja tekstiä on todella vähän. Lukemisen lumo syntyykin osittain runomuotoisen tekstin, kuvien arvoitusten, erilaisten tilanteiden ja kauniin, omaleimaisen japanilaisvaikutteisen kuvituksen avulla. Samalla kirja on pieni matka Japanin kulttuuriin, sillä kirjassa tutustutaan mm. tervehdyksiin, julkisilla matkustamiseen, ruokaan, pienen tytön lempikauppaan ja kirsikkapuistoon. Mukaan on siroteltu japaninkielisiä sanoja ja kirjoitusmerkkejä.

Itse viehätyin kovasti sivujen kauniista sommitelmista, upeista kimonoista ja kirjan värimaailmasta. Uppouduin tutkimaan yksityiskohtia - joita oli välillä ehkä hieman liikaakin - ja etsimään kuvista tuttuja asioita, kuten susheja, kasveja, vaatteita.

Suosittelen kirjaa, jos haluat viedä pienet lukijat matkalle Japaniin. Tämä on myös kaunis lahja. Sarjassa on ilmestynyt lisäksi ainakin ystäväkirja, Yomista kertova kuvakirja sekä kansio, joihin voi tutustua WSOY:n Kokeshi-sivuilla.

Aokista on kirjoitettu myös Lastenkirjahyllyssä ja The Book Chookissa.

Tähtiä: 3 / 5

Katinka Tuisku: Kuun ja auringon lapset

Katinka Tuisku: Kuun ja auringon lapset
Kustantaja: Pieni Karhu
38 s.
Kustantajan esittely täällä.
Tähtiä: ***

Kuun ja auringon lapset on kiehtova, erilainen kirja. Ambra ja Indigo ovat Kuun ja Auringon lapsia, kaksosia, joiden elämä muuttuu yhdessä hetkessä: isä ja äiti ovat molemmat suuria ja tarvitsevat paljon tilaa, eivätkä mahdu enää samalle taivaalle. Tulee riitaisa ero lapsista - koko taivas myrskyää, vanhempien huuto jyrisee ukkosena, ja salama iskee heidän väliinsä sinkouttaen lapset yhden toiselle, toisen toiselle vanhemmalle. Sen jälkeen Ambra ja Indigo elävät ja kasvavat erossa toisistaan, kaivaten samalla jotain, tietämättä itsekään mitä.

Lopulta, eräänä aamunsarastuksen hetkenä, Indigon ollessa juuri seuraamassa äitiään, Auringon lämmin kosketus hipaisee kuin varkain hänen poskeaan muistuttaen jostain kauniista. Maahan valuvat kyyneleet muodostavat maahan kastepisaroita, jotka Ambra löytää. Lopulta sisarukset löytävät toisensa uskaltautuessaan kumpikin yhä syvemmälle toistensa maailmaan. Ajan kanssa isä ja äitikin tottuvat olemaan yhtäaikaa taivaalla, seuraamaan hymyssä suin lastensa leikkejä.  

Ambra ja Indigo ovat nyt onnellisia löydettyään vihdoin toisensa. He vierailevat usein toistensa luona. Aina aamuisin ja iltaisin he kohtaavat ja maalaavat yhdessä pilviä. Aamun sarastaessa ja hämärän laskiessa he saavat pilvet hehkumaan tuhansissa eri väreissä. Joskus sateessa heidän värinsä sotkeutuvat harmaiksi, eivätkä he aina malta sekoittaa yhtä hienoja sävyjä, mutta juuri siinä piileekin heidän maalaustensa lumous - yllätyksellisyys. Koskaan ei tule vastaan kahta samanlaista aamua tai iltaa vaan aina jotain uutta ja ainutkertaista.  

Kuun ja auringon lapsia on usein kuvattu terapiakirjaksi, ja erityisen vahvasti se puhutteleekin varmasti lapsia, jotka ovat kokeneet avioeron tai perheenjäsenen menetyksen, kuvaahan kirja eritoten lapsen kasvua jotain (tuntematonta) kaivaten. Mutta kirja on hyvä myös ihan kaikille perheille, sillä minut se muun muassa sai miettimään, miten lapsi kokee vanhempiensa riidan? Kirja kuvaa hienosti haikeuden vivahteita, joita pienen mielessä voi erinäisistä syistä olla, vaikkei hän niitä osaisikaan ilmaista. Näiden ohella kirja kertoo vahvasta sisaruudesta, kahdesta erilaisesta sisaresta, eri tavoista elää, tottumuksesta ja uuteen, vieraaseen tutustustumisesta.

Totta kai kirjan voi lukea myös ihan tavallisena satuna. Lasta saattaa viehättää tarinassa erityisesti kuvitus, kuten itseäni. Se on Katinka Tuiskun upeaa akvarellia, pääosin hieman tummasävyistä, kuten tarinakin, tekstiä monin tavoin täydentävää ja vivahteikasta. Tosin hieman haikaillen kokeilen taittaa tekstisivuja piiloon, jotta saisin yhdellä kertaa näkyviin upeat aukeamat. Nyt taitto on toteutettu siten, että kokosivun kuva on joka toisella sivulla, joka toinen sivu on valkoinen tekstisivu, mikä hieman rikkoo kokonaisuutta. 

Vaikka kirja teki heti vaikutuksen erilaisuudellaan, en ihastunut siihen välittömästi. Tarina tuntui pitkältä ja kieli rönsyilevältä. Erilaiset sivupolut sitä, miten lammesta ei lopu koskaan vesi ja miksi satakieli matkii muita, häiritsivät ja venyttävät tarinaa turhaan. Nyt monen lukukerran jälkeen pidän kirjan monitasoisuudesta - monia asioita ymmärtää uudella tavalla vasta pikku hiljaa, ja kirjan herättämät ajatukset jäävät selvästi elämään omaa elämäänsä. Lukemiseen kannattaakin varata aikaa, sillä kirja on rauhallinen ja pyytää hiljentämään tahtia. Kaiken kaikkiaan Kuun ja auringon lapset on monin tavoin hieno kokemus, lempeä ja puhutteleva kirja, johon suosittelen tutustumaan. Viisivuotiaalleni se on mieluisa kirja, ja sopiva ikä kuulijakunnalle onkin 5-vuotiaasta ylöspäin.  

Katinka Tuisku on kuvataideterapeutti, psykiatrian erikoislääkäri ja lääketieteen tohtori. Häneltä on ilmestynyt myös kirjat Elsa ja Narkissos ja Outo olento (molemmat Pieni Karhu). Monet kasvatusalan asiantuntijat ovat kiitelleet Tuiskun kirjoja hyvää tekeviksi, lämpimiksi ja rauhallisiksi lukukokemuksiksi.

Lue Kirkko ja kaupunki -lehdessä ilmestynyt artikkeli Katinka Tuiskun kirjoista ja akvarellinäyttelystä.

Teija Niemi: Onni Afrikassa

Teija Niemi: Onni Afrikassa
Kuvitus: Timo Kästämä
Kustantaja: Pieni Karhu 2006
71 s.
Tähtiä: ***

Kenelle? Kirjaa voi suositella noin 6-7-vuotiaasta ylöspäin. Alakoululaiset saavat kirjasta varmasti jännittäviä elämyksiä ja samalla voi pohtia eri yhteiskuntien eroja.

Vaikka Etelä-Suomeenkin on tänään satanut ensilumi ja juhlitaan itsenäisyyspäivää, täällä pysytellään yhä Afrikassa! Päivän kunniaksi kurkistetaan afrikkalaiseen slummiin suomalaisen pikkupojan silmin kotimaisessa Teija Niemen kirjassa.

Onni Afrikassa on seikkailutarina kymmenvuotiaasta Onnista, joka lomamatkalla isänsä ja äitinsä kanssa eksyykin slummikierroksella vanhingossa omille teilleen. Onni säntäilee päivän rahattomana slummin kujilla, mutta onneksi häntä tulee auttamaan samanikäinen Efraim-poika. Miten Onnin käy, löytääkö isä hänet vielä ennen lentokoneen lähtöä illalla?

Onni alkoi vilkuilla kauhuissaan ympärilleen. Jostain tulisi varmasti kohta joku ryöstämään hänet.
Hän sujautti nopeasti kännykkänsä housuntaskuun.
Huomasikohan joku?
Onni silmäili arvioivasti taloja ympärillään. Tarkkailtiinko häntä ikkunoista?
Pihalla ei juuri sillä hetkellä näkynyt ketään, mutta sitten Onni huomasi jalat, jotka lähestyivät häntä narulla kuivuvien pyykkien takaa. Onnin sydän alkoi pamppailla sataa ja miljoonaa.  

Teija Niemi onnistuu kurkottamaan taitavasti kymmenvuotiaan suomalaispojan reaktioihin vieraassa, pelottavassa paikassa - ja kenen tahansa suomalaisen, joka ensimmäistä kertaa eksyy huonomaineisen slummin kujille yksinään. Järjettömät pelot saavat helposti vallan, ja mieleen muistuvat vain kaikki turisteille sattuneet onnettomuudet. Vaikka ympärillä ei olisi kuin lapsia leikkimässä, erilaisuus pelottaa. Kirjassa nousevat myös hyvin esiin arkipäiväiset erot, joita ei tyydytä kuvailemaan vain Onnin silmin, vaan myös Efraimin näkökulmasta.

- Onko sinne vielä pitkä matka? Onni kysyi, kun he vain kävelivät ja kävelivät ja kävelivät pitkin pölyisiä teitä.
- Ei, Efraim vastasi, mutta silti he jatkoivat patikoimista.
Autolla oltaisiin jo perillä, Onni ajatteli ja sanoi:
- Täällä kaikki on tosi kaukana. Eikö voitaisi mennä bussilla?
- Sekin maksaa, Efraim totesi jo vähän tuskastuneena. Kuinka hölmö tämä kalpeanaama oikein oli. ... - Eikä täällä kulje busseja joka kulmalla.

Kultuurien välinen ihmetys kumpuaa molemmin puolin, ja vetää suupielet paikoin hymyyn.

- Ei, kun sairaalaan, muuten mitä kuolen, Onni huusi jo lähes paniikissa. - Minulla on malaria!
- Ai malaria, Efraim toisti ja alkoi nauraa.
Onni tuijotti häntä järkyttyneenä. Suomessa ei kyllä vakaville sairauksille naureskeltu.
- Täällä joka toisella on malaria, Efraim hekotteli. - Ei siihen kuole...
- Ehkä afrikkalaiset eivät kuole, mutta minä olen eurooppalainen, Onni puuskahti tuohtuneena.
Se tuntui tepsivän. Efraim kallisti päätään miettiväisesti ja ajatteli, että Onni saattoi olla oikeassa. Ehkä eurooppalaiset todella olivat heikompaa väkeä.  

Onnin vierailu poppatohtorilla on kirjan hauskimpia kuvauksia.

Erilaisuutta ei juurikaan pohdita sen kummemmin, eikä tarvitsekaan. Eräässä kohdin Onni tosin hätkähtäen tajuaa, että hänhän voisi olla syntynyt tänne ja Efraim Suomeen, ja silloin Efraim saisi lähteä täältä kotiin, pelaisi hänen tietokoneellaan, ajelisi hänen polkypyörällään ja kävisi suihkussa heidän kylpyhuoneessaan.

Itseäni jää kirjassa häiritsemään nojautuminen stereotypioihin, ja jonkinlainen hämärä ylemmyydentunto jää leijumaan kirjan yllä. Vaikka kirja esittelee erilaisen maailman ja näyttää lukijalle, ettei erilaisuutta pidä pelätä ja ystäviä ja apua löytyy kaikkialta, olisin kaivannut vielä jotain viittausta siihen, että maailma, jonka Onni kohtaa, on vain yksi todellisuus Afrikan monissa todellisuuksissa. Nykyisellään se alleviivaa monia käsityksiä, jotka esiintyvät Afrikasta puhuttaessa vahvoina - slummit, köyhyys, laajennetut perheet, ja lopuksi luonnonpuistot.

Lopussa Onnin isä ojentaa Efraimille ison tukun rahaa, ja Onni - mikä ilahduttaa minua! - antaa Efraimille ystävyydenosoituksena oman kellonsa, vaarin antaman ja hänelle tärkeän onnenkellon. Ehkä se tuo Efraimillekin onnea. Vaari on samoin kuin Efraim syntynyt köyhiin oloihin, mutta kouluja käymällä menestynyt elämässään. Aiemmin Onni on ihmetellyt, miksei Efraim ole koulussa, ja tämä on vastannut, ettei siellä juuri mitään opi, kun oppilaitakin on kuutisenkymmentä luokalla. Onnin isän rahalahjoitusta jäin pohtimaan pitkäksi aikaa. Raha tuo helpotusta elämään, mutta sen esillenostaminen on usein vaikea teema länsimaalaisille.

Vaikka kirja jättää toivomisen varaa, se on silti tärkeä silta toiseen kulttuuriin nimenomaan suomalaislasten näkökulmasta, ja osuu ja uppoaa varmasti moniin noin kymmenvuotiaisiin ja heidän ajatuksiinsa ja käsityksiinsä elämästä ja maailmasta, heistä itsestään maailmassa. Maailma kännyköineen, hampurilaisineen, matkusteluineen ja sirkuksineen on varmasti tuttu. Aikuiselle se antaa loistavia keskustelunsäikeitä - miksei taloissa ole vessaa, miksi jotkut joutuvat asumaan niin ahtaasti, miksei busseja liiku kaikkialla? Parhaimmillaan kirja herättää tajuamaan, etteivät asiat ole itsestäänselvyyksiä, ja että yhteiskunnat toimivat eri tavoin. Bussit, juokseva vesi, hyvin rakennetut talot - mikään ei ole syntynyt Suomessa itsestään. Mikäpä sen parempi teema itsenäisyyteenkin liittyen. Meillä myös naiset käyvät töissä ja perhekäsitys on suppeampi kuin monessa paikassa, mikä aiheuttaa eroja yhteiskuntien välillä.

Oivallista kirjassa on tapa kääntää rooleja. Onni rahattomana - isä ja äiti maksavat kaiken luottokorteilla - joutuukin olemaan "kerjäläisen" roolissa voidakseen soittaa tai saadakseen edes palan ruokaa, ja sekös nolottaa. Tähän olisi voinut rauhassa sukeltaa syvemmälle kuin vain muutaman virkkeen verran, nyt Onni selviytyy nolouksestaan liian helposti, antamalla kännykkänsä pantiksi muutamasta kolikosta. Mutta näinhän se yleensä menee, meillä on niin paljon meille itsestäänselviä tavaroita jatkuvasti mukanamme, jotka monille ovatkin harvinaisia.

Minua viehättää myös Efraimin itsetietoisuus. Hän ei lentokoneeseen haikailua lukuunottamatta yhdelläkään lauseella ilmoita kadehtivansa mitään Onnilta. Elämä on sellaista kuin se on, leikkeineen ja työn tekemisineen, tädillä asumisineen.

Toisaalta on myös hauska, miten bisnes-äiti on kirjan jakkupukuun pukeutunut sivuhenkilö ja Sanna-tätikin huitelee maailmalla työasioissa, ja isä, Onni ja Efraim loistavat pääosissa.

Kirja herättää siis paljon ristiriitaisia ajatuksia ja toivon mukaan keskustelua sen lukijoissa. Suosittelen kirjaa alakoululaisten opettajille ja vanhemmille kansainvälisyyskasvatuksen ja yhteiskunnallisen pohdinnan teemoihin!

Teija Niemeltä on aiemmin ilmestynyt kirja Onni A. ja Onni B. (Wsoy 2006), sekä kuusi muuta kirjaa, joista mm. Bileet-nimiselle nuortenkirjalle myönnettiin Plättä-palkinto 1993.

Hyvää itsenäisyyspäivää!


Muokattu 27.4.2012

Terhi Friman ja Tanja Mikkola: Riikinkukkotyttö

Terhi Friman ja Tanja Mikkola: Riikinkukkotyttö
Kustantaja: Pieni Karhu 2011
55 s.
Kustantajan esittely täällä.
Tähtiä: ***

Riikinkukkotyttö kertoo 7-vuotiaasta tansanialaisesta Tausi-tytöstä ja hänen perheestään pienessä Kiseken kylässä. Terhi Frimanin teksti ja Tanja Mikkolan hienot valokuvat johdattavat lukijan lempeästi kylän arkeen. Tausilla on kolme sisarusta, ja hän käy koulua, leikkii kavereiden kanssa ja auttaa kotona. Isä kasvattaa kasvimaalla bataattia, riisiä, maissia ja kassavaa. Heillä on kotona banaaniviljelmä ja talon nurkalla yli satavuotias mangopuu, joka tuottaa hyvin satoa. Tämän mangopuun alla Tausin perhe syö joka päivä, samaan aikaan kuin kaikki muutkin kyläläiset.

Ruokailu on mukava ja rauhaisa yhdessäolon hetki. Ruokana on usein maissipuuroa, ugalea, ja sen kanssa kalaa, pinaattia tai muita vihanneksia. Ruoka kypsennetään hyvin: äiti keittelee ruokia avotulella monta tuntia. Tansaniassa on tapana syödä sormin. Jokainen ottaa ruokaa tarjoiluastioista ja pistelee suuhunsa. Tausin kotona ei ole lusikoita, haarukoita tai veitsiä.

Kuvat, joita on joka aukeamalla ainakin kaksi, näyttävät arkisia tilanteita, joihin on helppo samaistua: lapset leikkimässä jahtausleikkiä, auttamassa pihan lakaisussa, äiti kotihommissa. Tausin luokkakaverit vieri vieressä pulpeteissa, Tausi tekemässä läksyjä. Tarkkoja ja elämänmakuisia kuvia on hauska tutkia yhdessä lapsen kanssa, ja tämä poimii kuvista erilaisia asioita kuin aikuinen: Miksi nuo syövät seisoen? Tuo banaaninlehdistä tehty kylpyhuone on hassu, kun se on ulkona.

Kun silmä on tottunut ulkoiseen erilaisuuteen - taloihin, ihmisiin, ruokaan - huomaa, ettei tansanialaisen kylän elämä kovin erilaiselta tunnu. Kirjan juju onkin suureksi osaksi juuri siinä. Tausin elämässä ei ole mitään kauhean ihmeellistä. Ulkoisista eroistaan huolimatta 7-vuotiaan elämä siellä on pitkälti samanlaista kuin täällä, noin yhdeksän tunnin lentomatkan ja 7500 kilometrin päässä.

Aivan toisin kuin usein kuvittelee. Tai millaisen kuvan saa uutisista.

Kirja kertoo lempeästi toisenlaisesta paikasta ja toisenlaisesta tavasta elää. Se ei arvota eikä alleviivaa, vaan jättää lukijalle itselleen mahdollisuuden pureksia esiin nousseita mietteitä. Ajatuksia kyllä herää, se on selvä. Tausilla on kaksi mekkoa koulupuvun lisäksi, ja hänellä on siis hyvin asiat. Leikkipaikkoja ei koulun pihalla ole, vaan lapset keksivät itse leikkinsä; he leikkivät esimerkiksi kivenkätkemistä tai tekevät pallon vanhasta säkistä, jonka he täyttävät heinillä. Kotona ei ole ylimääräisiä kyniä eikä paperia eikä kukaan osaa sellaisia kaivatakaan.

Kuvissa näkyy tyytyväisiä ihmisiä ja onnellisia lapsia. Kaikesta huokuu yhteisöllisyys ja rentous. Ongelmia ei nosteta esiin. Tässä on hyvä olla, tässä elämässä täällä, näiden ihmisten kanssa. Samaa kertoo teksti:

Stamilin perheessä kenellekään ei ole koskaan kiire mihinkään. Asioita hoidetaan leppoisan verkkaisesti eikä oman talon pihalla tiedetä muun maailman murheista. On tämä hetki ja tämä perhe, nämä ihmiset. Ja alati paistava aurinko.

Kirjan luettuaan on rauhallinen, hyvä olo. Ikään kuin omaankin elämään olisi hetkeksi tullut rauhallisempi tempo ja sivuilta huokuva kuuma aurinko hellisi ihoa. Tietokirjaan on onnistuneesti yhdistetty tarina. Pienemmät kuuntelijat saattavat tulla levottomiksi tekstin eloisuuden puutteesta, mutta isommalle kirja tarjoaa rauhallisen, mielenkiintoisen ja informatiivisen kurkistuksen toisen maan tapoihin ja siellä asuvan pienen ekaluokkalaisen Tausin elämään. Kirja sopisi hyvin alakouluun ja tarjoaa monenlaista keskustelun virittäjää. Tarinan mukana olisi matkannut mielellään pidemmällekin, ja Tausin perheen kuulumisia jää miettimään pidemmäksi aikaa.

Kustantamo Pienen Karhun tarjontaan kannattaa tutustua, sillä kustantamo julkaisee paljon esimerkiksi vieraisiin kulttuureihin, suvaitsevaisuuteen ja erilaisuuteen liittyviä kirjoja. Myös erilaisiin kasvatuksellisiin teemoihin löytyy kiinnostavia kirjoja.

Tarinatie - Tarinoita silmälle ja korvalle

Hugh Lupton: Tarinatie. Tarinoita silmälle ja korvalle
Kirjan alkuper. nimi: The Story Tree - Tales to Read Aloud
Kuvat: Sophie Fatus
Suomennos: Riitta Oittinen
Suomen YK-Liitto ja Pieni karhu, 2001
63 sivua

Minulle on luettu ja kerrottu paljon satuja. Muistan äitini ennen kaikkea lukeneen niitä (ja onpa hyllyssäni vieläkin tallella TUO satukirja, koiran pureksima irtosivuinen ja piirrelty Kansojen Satuja vuodelta 1957), mutta isälläni oli tapana kertoa itse keksimiään tarinoita. Ne alkoivat aina sanoin: Olipa kerran tyttö ja poika joiden nimet olivat... (minä ja veljeni). Vaikka olinkin välillä tuskastunut satujen arkirealismiin, nautin niiden kuuntelusta - koskaan ei tiennyt minne seuraava virke vie ja mitä satujen sankarit tällä kertaa keksivät.

Minä ehdottomasti ihailen ihmisiä jotka osaavat kertoa tarinoita. Itse en ole siinä kovinkaan hyvä, vaikka tyttäreni säännöllisesti vaatiikin minulta kummitustarinoita (etenkin teltassa nukkuessamme). Luulisi että harjoitus kohentaa taitoja, mutta ei... Aloittaessani virkkeen en itsekään tiedä miten se, saati sitten koko tarina loppuu. Lausutut sanat tömpsähtelevät ilmaan, ja siinä ne sitten roikkuvat odottaen järkeen käypää jatkoa. Takaisinkaan niitä ei voi ottaa. Joskus lopputulos on ok, mutta yleensä vähän kummallinen. En ikään kuin näe tarinaa edessäni ilman paperia mille sen voin kirjoittaa tai kirjaa josta sen voin lukea. En voi siis suoranaisesti sanoa nauttivani tarinoiden suullisesta kertomisesta.

ONNEKSI on olemassa lukemattomia satukirjoja. Kuten Suomen YK-Liiton ja Pienen Karhun kustantama Tarinatie, jonka suomentaja Riitta Oittinen on tehnyt hienoa työtä. Tarinat sopivat suuhun niin hyvin, että välillä annan kirjoitetun olla vain pohjana ja kerron satua kuin omia sanoin. Se tuo tervetullutta vaihtelua niin lukijan kuin pikkukuuntelijankin arkeen ja antaa illuusion itse kerrotusta sadusta.

Kuten Oittinen esipuheessaan sanookin:

... Kuvakirjojen kirjoittaja ja kääntäjä joutuvat työssään alinomaa pohtimaan tekstien ääneen luettavuutta. Tarinoiden kielen pitääkin luistaa kielellä, olla ääneen lukevan aikuisen suuhun sopivaa. Erityisen tärkeässä asemassa silloin on rytmi, joka syntyy esimerkiksi keinuvan toiston avulla. 

Tarinatiessä on seitsemän tuttua ja vähän tuntemattomampaa satua ympäri maailmaa (maat on mainittu kirjassa). Kuten Kolme kilipukkia (Norja), Pieni puuropata (Saksa), Pieni kirjava kana (Englanti), ja sitten minulle tuntemattomat: Kukonpoika Hopu-Hop (Venäjä), Lumoava laulu (afroamerikkalainen), Matkivat apinat (Intia) ja Sininen takki (juutalainen). 

Meidän oma suosikkimme on ehkä hauska intialainen Matkivat apinat. Siinä apinat varastavat kauppiaan hatut, ja ovat ajaa kauppiaan hulluuuden partaalla matkimalla hänen epätoivoisia yrityksiään saada hatut takaisin. Lopulta kauppias viskaa tuskastuneena omankin hatun päästään ja jatkaa matkaa - ja apinat viskaavat hattunsa tietysti perässä. 

Ja tottahan toki kolme kilipukkia ja peikko -tarina on aina yhtä jännittävä! Sen sijaan Pieni kirjava kana -satu, tiedättehän, missä kana pyytää apua leipomiseen ja kaikki kieltäytvät kunnes joukolla muka oltaisiin syömässä valmista leipää mutta kana popsiikin sen itse - ei kuulu suosikkeihini. 

"Sadut ruokkivat lapsen mielikuvitusta. Ne kertovat elämän perustotuuksia symboleina, jotka ovat ihmiskunnan yhteistä omaisuutta. Lapsen kanssa luetut tarinat ja niiden avulla käydyt keskustelut ovat myös tärkeitä lapsen henkiselle kasvulle. Satujen kautta lapsi oppii pohtimaan hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää. Tarinoiden kautta lapsi oppii ymmärtämään, millaisia oikeuksia ja velvollisuuksia hänellä on elämässään." 

***

Kerrotko sinä satuja ja tarinoita? Minkälaisia? Mikä satu on sinun tai lapsesi suosikki? Jokin yllämainituista vai jokin aivan muu?

Ps. Niin ja kuvitus - se on mainiota. Kuten kuvista näkee, kuvitus ei pysähdy aloilleen vaan kuljettaa tarinaa eteenpäin mahduttaen aukeamalle monta tarinan vaihetta. Kuvat ovat värikkäitä ja iloisia.