keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Katri Kirkkopelto: Molli


Katri Kirkkopelto: Molli
Kustannus: Lasten Keskus 2013
Lyhyesti: Suloinen ja upeasti kuvitettu tarina Mollista, joka kärttyisänä ja epäluuloisena elelee talossaan. Kunnes tulee Sisu, ja Molli herää tuumaamaan, voisiko elämässä olla sittenkin jotain muutakin…? Vuoden parhaita kuvakirjoja!


- Hei, asutko sinä täällä, en kai häiritse, mutta ajattelin… Pikku Sisu höpötti hieman hengästyneenä. Se ei ehtinyt sanoa enempää, kun Molli kivahti kiukkuisesti:
- Ai häiritse? Kyllä häiritset! Keskeytit tärkeän jonninjoutavan tekemisen. Ja etkö osaa lukea? Kyltissä sanotaan Yksityisalue. Ja minä olen se Yksityis!


Aivan ihana kirjatuttavuus on ollut viime aikoina Katri Kirkkopellon Molli, joka kertoo kärttyisästä Mollista, joka elelee yksin talossaan, kylttien ja aitojen takana. Hänen sukulaisensa ovat aina tehneet samoin, eikä Mollillakaan ole syytä muuttaa tapojaan. Kunnes Sisu koputtaa ovelle.

Molli on tuohtunut ja närkästynyt.
Tullaan noin vain eikä yhtään ajatella, että joku saattaa säikähtää, Molli paheksui.
Kun se rauhoittuu, se huomaa kaipaavansa Sisua takaisin. Kirjoista se kaivaa tietoa ystävistä, nauramisesta ja hymyilystä, asioista joista Molli ei ole koskaan kuullutkaan. Mollin mielessä alkaa nousta ajatuksia, kyseenalaistuksia. Hapannaama-sukulaiset seinillä alkavat kiukuttaa. Hymyilyäkin Molli koittaa, mutta irvistykseksihän se menee. Yhtä kaikki Molli alkaa muuttua, ja samalla muuttuu hänen ympäristönsäkin. Ja kun Sisu lopulta palaa ovelle uudelleen, on häntä vastassa jotain ihan uutta ja yllättävää.



Nauroimme kirjalle kovasti, minä ja 7-vuotias tyttäreni. Molli on supersympaattinen, ja meistä oli hirveän hauskaa, miten hän oli ensin kärttyinen, koitti sitten harjoitella hymyilemistä ja nauramista, ja lopulta ujosteli ja takelteli ystävän edessä, kun yritti niin kovasti olla pidetty. Suloista, ja niin inhimillistä ja helposti samaistuttavaa!

Minua puhutteli etenkin kirjan sanoma siitä, miten olemme tottuneet ajattelemaan itseämme "jonkinlaisina" ja miten kankeita olemme uusille asioille (jotka voivat olla hyvin pieniä, kuten hymyily vieraalle). Tottumus on toinen luonto -sanonta konkretisoitui, kun mietin, miten ehkä jo kauan sitten omaksutut tavat vaikuttavat meissä niin, että luulemme olevamme tuollaisia. Vaikka oikeasti voisimme olla vaikka mitä! Vanhoista tavoista irti pääseminen ei ole helppoa, kuten Mollikin huomaa, ja välillä kiukuttaa, kun asiat eivät tapahdukaan niin nopeasti kuin haluaisimme, mutta yhtäkaikki, muutos on mahdollista.

Lisäksi jäin miettimään yksinäisyyttä ja ystävyyttä. Molli on yksinäinen, ja koputus ovelle on jotain, mitä hän ei ole vielä koskaan kuullut. Lukiessani mietin yksinäisiä vanhuksia, ja sitä, onko joku heistä jo unohtanut, miltä koputus ovelle kuulostaa. Molli sinällään voi olla aivan minkä ikäinen hyvänsä.

Kirja auttaa myös ymmärtämään, että ystävällisyys tuntuu hyvältä kaikista, ja vaikka siihen joskus vastataan nyreästi (kuten Molli), se voikin johtua hämmästyksestä (tai tuhannesta muusta systä) ja olla silti vastaanottajalle tosi tärkeää. Ei siis luovuta ystävällisyydestä!

Kaikkinensa Katri Kirkkopelto on tehnyt aivan loistavan kuvakirjan, jossa on sanomaa, huumoria ja huikean hieno, värikylläinen kuvitus, joka on kuin piste i:n päälle. Mielestäni ehdottomasti vuoden parhaita lastenkirjoja!













Mollia on luettu mm. Kirjasto Omenan kirjapuutarhassa (kaunis nimi blogille, jota pitävät kirjasto Omenan lastenosaston henkilökunta), jossa kirja on luettu yhtäaikaa Carlos Ruiz Zafónin Marinan kanssa, mikä luonnollisesti vaikuttaa hieman lukutapaan, sekä Amman lukuhetkessä.

Katri Kirkkopelto: Molli

Kustannus: Lasten Keskus 2013
Kiitos kustantajalle!
Tähdet 5/5

muokattu 2.12.2013

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Christy Burne: Takeshitan kintereillä I & II

Christy Burne: Takeshitan kintereillä I & II
Kuvitus: Siku
Aurinko Kustannus 2012 & 2013
Suomennos: Maarit Varpu
Lyhyesti: Japanilaisesta kansantarustosta ammentavan trilogian kaksi ensimmäistä osaa, joissa noin 12-vuotias japanilaistyttö Miku joutuu taistelemaan henkiolentoja vastaan suojellakseen perhettään ja luokkatovereitaan. Mukaansatempaavia ja jännittäviä kirjoja, jotka sopinevat yli 10-vuotialle (tutustu ensin!).


Kirkuna viilsi aivojani kuin katana-miekka lävistäen kauhua minuun. Minä väistelin, kumartelin ja juoksin syöksähdellen pulpettien välissä ja yritin päästä ovelle. Mutta Okudan pää pysyi minun ja vapauden välissä, hyökkäillen edestakaisin kuin musta ja nälkäinen haukka. Hänen päätön ruumiinsa vain seisoi luokassa liikkumatta ja odottaen, hievahtamatta kuin patsas.
"Anna lapsi minulle", pää kirkui. "Anna minulle lapsi!"
En ole pitkään aikaan lukenut mitään nuorten jännitys-/fantasiakirjoja, joten tunnen vähän kuin kepsuttelisin heikoilla jäillä aiheen kanssa, mutta täytyyhän näistä kirjoista kirjoittaa, sen verran ahnaasti hotkaisin ne läpi. Christy Burnen trilogian kaksi ensimmäisestä osaa, Takeshitan kintereillä I ja Sirppipyörre, Takeshitan kintereillä II tempaisevat lukijan mukaansa japanilaisen kansantaruston henkimaailmaan, eivätkä hevillä hellitä otettaan ennen kuin viimeinenkin sivu on käännetty esiin.

Miku on noin 12-vuotias tyttö, joka on muuttanut perheineen Japanista Englantiin hänen rakkaan isoäitinsä kuoltua. Isoäiti, Baba, oli nainen, joka tiesi kaiken japanilaisista hengistä, ja ehti kertoa Mikulle monta salaisuutta niiden nujertamiseksi ennen kuolemaansa. Eräänä päivänä Mikun kotiovelle koputetaan, mutta oven takana ei ole ketään. Vain kylmä pakkasilma sujahtaa sisään. Sen jälkeen pikkuveli sairastuu, ja Mikun täyttää levoton aavistus. Kun hänen luokkaansa ilmestyy outo sijainen, jonka kaulassa on punainen jälki, Miku tietää: Nukekubi on tullut vainoamaan hänen perhettään. Tämä pelottava henki näyttää ihmiseltä, mutta yöllä sen pää irtoaa ruumiista ja se jahtaa ihmisiä.

Siitä käynnistyy jännittävä seikkailu, jossa Miku ja tämän paras ystävä asettuvat vastustamaan henkiä. Toisessa kirjassa Nukekubin rinnalle astuu useita muita, joilla on kaikilla omanlaisiaan voimia: Kama itachit ovat hirvittäviä sirrpinäätiä, jotka viipaloivat kaikkea mikä tielle osuu. Satorit osaavat lukevat ajatuksesi, ja niistä pääsee vain tyhjentämällä mielensä. Suna-kake-babat ovat yrmeitä vanhoja rouvia, jotka elävät puiden latvoissa ja huvittelevat sirottelemalle santaa ihmisten päälle.



Kaikki vieraat kulttuurit ovat kiinnostavia, mutta Japani on minusta erityisen kiehtova. Olen lukenut kaikki Rei Shimurat, ihastelen kimonoita ja kanji-merkkejä sekä himoitsen sushia. Studio Ghiblin lastenelokuvat Totorosta ja muista ovat hienoja, ja tapaamani japanilaiset ovat hymyileviä, kohteliaita ja arvostavat Marimekkoa. Miten voisi olla pitämättä Japanista! Siksi olikin mielenkiintoista tarttua kirjoihin, jossa on japanilainen päähenkilö ja joiden aihepiirinä on maan kansantaruston henget.

Aluksi aloin lukea kirjoja 7-vuotiaan tyttäreni kanssa… Voinet arvata, ettei se ollut ihan onnistunut juttu! Hän kuunteli alkulukuja silmät selällään, teevadin kokoisina, ja toisen illan jälkeen päätinkin piilottaa kirjat vielä ainakin seuraaviksi viideksi vuodeksi. Koska totta puhuen, minulle itsellenikin, joka olen kauhun suhteen super naivi, näissä oli ihan sopivasti jännitystä, vaikka totta kai se oli aikuiselle suurimmaksi osaksi yliampuvaa ja humorististakin.

Toisessa kirjassa aloin paikoin sekaantua moninaisiin henkiolentoihin ja juoni tuntui hieman pitkitetyltä. Tästä huolimatta kirjat olivat yllättävän hurjia, mukaansatempaavia ja viihdyttäviä. Uskonkin, että 10-12-vuotiaat ja vanhemmat voivat innostua kirjoista kovasti! Aikuisen kannattaa kuitenkin ensin tutustua kirjoihin, ja päättää vasta sitten, sopivatko ne omalle lapselle ja missä iässä.

Kyseessä on trilogia, joten sarjan kolmas osa on vielä odotettavissa, ja jään odottelemaan sitä positivisin mielin. Ensimmäinen ja toinen osa olivat sopivasti erilaisia miljöiltään ja henkiolennoiltaan, ja siksi uskon tarinan jaksavan kantaa vielä tuon kolmannen osan. Esimerkiksi Mikun erityisvoimat ovat vielä suureksi osaksi löytymättä, ja toisessa osassa alkaneelle orastavalle romanssille sopii myös hyvin vielä jatkoa.

Kirjan lopussa on tietoa yokaista, näistä Japanissa yhä suosituista yliluonnollisista hengistä, jotka ovat esiintyneet japanilaisissa saduissa vuosisatoja ja joita on luetteloita vuodesta 1770 lähtien. Näiden outojen olioiden mukaan nimetään mm. ruokia ja ne ovat mangojen ja elokuvien tähtiä. Aihe, josta olisi mahtavaa tietää lisää, ja taas yksi syy kiinnostua lisää Japanista...

Japaniin sijoittuvia lastenkirjoja on tähän mennessä tullut vastaan kaksi, visuaalisesti kaunis ja sanomaltaan ajaton Pandan zentarinoita (Basam Books 2012) ja Aoki-sarja (WSOY 2011).

Christy Burne: Takeshitan kintereillä I & II
Aurinko Kustannus 2012 & 2013
Arvostelukappaleita

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Juhani Känkänen: Joulu on jo ovella, Apo Apponen!

Juhani Känkänen: Joulu on jo ovella, Apo Apponen!
Kustannus: Teos 2013
48 s.
Lyhyesti: Sarjakuvamainen hauska kirja Apposen perheestä, päähenkilönä päiväkoti-ikäinen Apo. Meitä syksyllä 2012 kovasti naurattanut ykkösosa sai jatkoa, ja edeltäjänsä lailla tämäkin on aivan mainio: Tarina siitä, miten hitaasti joulu tulee lapsille, ja miten lasten odotus saattaapi joskus käydä aikuisten hermoon...


Apo kyllä yrittää olla kyselemättä, mutta joulun lähestyminen tuntuu kihelmöintinä koko vartalossa. Asiaa on mahdoton jättää sikseen.
- Jokohan nyt on…
- Ei vielä.
- Joko nyt on…
- Ei vielä.
- Entäpä nyt?
- Ei vielä.
- Joko…
- Ei!
- Iskä. Iskä. ISKÄ!
- Mitä ihm…?
- Joko nyt on joulu?
Syyskuussa, kun sataa ja tulee, Apo alkaa odottaa joulua. Kolmen kuukauden odotus on kenelle tahansa pitkä ja siihen mahtuu paljon. Jäätyneitä lätäköitä, ensimmäiset lumihiutaleet, ensimmäinen mäenlasku (ilman lunta), iskän herätystä keskellä yötä, soitto töihin kesken palaverin. Tilanne uhkaa kärjistyä, ja lopulta Apon tivaaminen ylittää muiden sietokyvyn. 











Onneksi piparinleivonta auttaa tuskaan. Etenkin jos tekee oikein hienon piparilinnan ja sekoittaa keskenään äidin pikeeri-liimausaineen ja Erikeeperin. Ekassa kirjassa kuvioissa mukana ollut aamupuurosta loikannut puuromies Kaaro Puttila löytää tässä kirjassa kaverin, Pertti Kakkarspepan ja tyttöystävän, Emma Riisi-Puurouksen. Iskä ja Apo hakevat kuusen, kuusi koristellaan, ja lopulta se joulukin tulee.

Apo Apposissa huumori nousee arjesta. Pienistä hetkistä, lapsen kysymyksistä, aikuisten reagoinneista, kaikkien käytöksestä. Kaikki on niin tavallista (ja lisänä pienen pojan mielikuvituksen hahmot), että samaistuminen on helppoa, mutta Känkänen osaa kaivaa hirveän taitavasti lapsiperheen arjesta esiin pienet huvittavat nyanssit ja tallentaa ne paperille, ilmeinä ja repliikkeinä.

Ehkä repeilemme kirjan ääressä juuri siksi, että tunnistamme tilanteet.

Ja ehkä arvostan ja ihastelen kirjoissa etenkin tätä: Apo Apposessa näkyy arvostus ihan tavallista arkea kohtaan, eikä juoneksi tarvita mitään ihmeellistä, vaan ihan tavallinen pikkulapsielämä riittää. Se on parasta.

Omassa elämässäkin sitä kyllä huomaa lasten hauskat lausahdukset ja arjen usein huvittavan absurdiuden, mutta sitten sitä taas jatkaa puuhastelua, eikä millään enää jälkikäteen voi muistaa kaikkea sitä hauskaa, mille nauroi. Apo Apponen auttaa huomaamaan ja muistamaan nämä hetket.

Myös kuvitus ja teksti toimivat täydentävät toisiaan loistavasti - en voi kuvitella toista ilman toista.

Meillä kirjoja rakastavat 7- ja 4-vuotiaat lapset ja mies. Pienikin pystyy hyvin seuraamaan tarinaa, koska kuvia on niin paljon ja tapahtumat koskettavat ihan pieniäkin, kuten nyt lasku hurjalta mäeltä. Ja sitten isompaa/aikuista naurattaa, kun hurja mäki osoittautuukin pieneksi nyppyläksi. Osa huumorista mennee yli hilseen pieneltä lukijalta, mutta hyvä vain, kun kaikki voivat nauttia!

Omasta joulunodotuksesta sen verran, että meillä on kuunneltu joululauluja jo ainakin parin kuukauden ajan, sillä ne ovat lasten suosikkeja. Nytkin "Petteri Punakuono" raikaa taustalla. Että jos Apo alkaa kysellä kolme kuukautta ennen joulua tauotta "Joko on joulu", niin meillä alkavat kaikua joululaulut samaan aikaan...



Hyvää huomenta Apo Apponen -kirjan olen arvioinut täällä.

Apo Apposen joulunodotuksesta on luettu myös Sinisellä Keskitiellä, joka on muuten tosi kiva blogi lastenkirjoista ja muusta lapsiperheen arjesta.

Juhani Känkänen: Joulu on jo ovella, Apo Apponen!
Kustannus: Teos 2013
Yllätyksenä saatu arvostelukappale, josta kiitos!


PS. Melkein unohdin Lapsen oikeuksien päivän! Päivän kunniaksi haluan ehdottomasti nostaa esiin lasten oikeuksia käsittelevän hienon ja tärkeän Me kaikki synnymme vapaina. Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus lapsille (Lastenkeskus 2008).
Lapsista vamman kanssa kertoo niinikään koskettava ja ajatuksia herättävä Lokkivuoren Joonatan (Saarni-Kirjat 2009). 

tiistai 19. marraskuuta 2013

Kirjavisakirja Hattivatista Heinähattuun

Maija Korhonen & Ismo Loivamaa: Kirjavisakirja Hattivatista Heinähattuun
Kustannus: BTJ Kustannus 2010
66 s.
Lyhyesti: Tietovisa saduista ja lasten- ja nuortenkirjoista kaikenikäisille aiheesta kiinnostuneille. Mukana visaisia ja helpompia aihepiirejä. Ihana kirja yhdessäoloon, illanviettoon, automatkoille…



Loikkeliini on a) kani b) kenguru c) sammakko
Matroskin on a) merimies b) kissa c) roskakuski
Pesosen kissa on nimeltään a) Raita b) Ruutu c) Viiru ???

Jos nämä olivat liian helppoja, entäpä nämä:
Mistä kirjasta on kyse? 1. vihje: Siinä on pieni Pau-poika. 2. vihje: Siinä esiintyvät prinsessa Lilaloo ja Sarana-Saara. 3. vihje: Seinän tapetti johdattaa Paun seikkailuun.
Kuka on G:llä alkava Pommin laulukaveri?
H:lla alkava Ernon kaveri?
Mistä kirjasta on lause: "Minähän venyn pituutta kuin kaukoputki. Näin pitkää kaukoputkea ei ole olemassakaan. Hyvästi jalat." Entä: "Toinen tie oikealle ja suoraan aamuun."
Näitä ja paaaaljon muita kysymyksiä (66 sivua!) löytyy BTJ Kustannuksen pienestä kirjasesta Kirjavisakirja Hattivatista Heinähattuun, joka on kaikenikäisille (ehkä 4-vuotiaasta ylöspäin) sopiva visailukirja. Mukana on kotimaisia ja ulkomaisia kirjailijoita, klassikkosarjoja (kuten Viisikko) ja -satuja sekä uusia, tämän päivän lastenkirjoja (Supermarsu, Harry Potter), kuvittajia ja kirjailijoita. Kaikki kysymykset liikkuvat siis satujen ja lastenkirjojen maailmassa.

Toteutus on kiva, sillä tehtävät ovat vaihtelevia: yhdistä kirjan nimi ja tekijän kuva, kuka ei kuulu joukkoon, valitse oikea vaihtoehto, etsi parit jne. Kysymyksiä on järjestelty kirjailijoittain sekä erilaisiin tehtävätyyppeihin.

Paikoin kysymykset ovat tosi visaisia ("G:llä alkava Pommin laulukaveri??"), ja joistain kirjoista en olllut kuullutkaan. Onneksi mukana on paljon tuttuakin, etten ihan masentunut. :) Pari vuotta sitten silloin 5-6-vuotias tyttärenikin osasi vastata moniin kysymyksiin, kunhan valitsin sopivan aihepiirin, kuten muumit, Astrid Lindgrenin tai Marjatta Kurenniemen.

Lukutoukalle tämä on mainio lahjaidea - ja lastenkirjoista innostuneiden aikuisten illanviettoon ihan hitti! (Hep!)



Maija Korhonen & Ismo Loivamaa: Kirjavisakirja Hattivatista Heinähattuun
Kustannus: BTJ Kustannus 2010 (esittelykappale)

lauantai 16. marraskuuta 2013

Autokirjoja: Iso kirja isoista ajoneuvoista & Pikkukaverit rakennusmiehinä

Megan Cullis: Iso kirja isoista ajoneuvoista
Emilie Beaumont: Pikkukaverit rakennusmiehinä
Kustannus molemmat: Aurinko Kustannus

Lyhyesti: Autokirjoja todellisille automiehille. Pikkukaverit rakennusmiehinä -kirjassa on irrotettavia, pahvisia autoja, joten kirja toimii yksinkertaisena palapelinä. Pikkukaverit rakennusmiehinä 1-2-vuotiaille ja Iso kirja isoista ajoneuvoista ehkä 2-7-vuotiaille.




Autokaverit huomio! On autokirjoja, ja sitten on ISOJA autokirjoja. Kuten Iso kirja isoista ajoneuvoista, jossa on esitelty maailman painavimmat, kookkaimmat ja vahvimmat ajoneuvot. Tämä jos mikä innostaa tutkimaan konttiautoja, kippiautoja, säiliöautoja, tienhuoltoautoja, moduulikärryjä… you name it.

Meillä isosta kirjasta ja sen jättisuurista ajokeista innostui kovasti 4-vuotias automies, kuten arvasinkin nähdessäni kirjan kirjamessuilla. Hänellä alkaa kirjamaku tosin pikkuhiljaa muuttua, eli pidemmät tekstit ja yhä monipuolisemmat tarinat alkavat vallata itselleen tilaa, mutta tämä autokirja kolahti vielä hyvin.

Kirjassa on valtavia, aukitaiteltavia sivuja, neljän sivun kuvakokonaisuuksia, ja paksu pahvi kestää kuolaa ja vääntelyä… :)


"Jättimäisiä maansiirtokoneita käytetään siirtämään kuormia kaivoksilta ja louhoksilta. Ne ovat usein niin valtavia, että ne pitää siirtää osina kaivokselle ja koota paikan päällä. Tämä kiviauto on Liebherr T 282B. … "


Kulkuneuvoista on kerrottu hyvinkin tarkkoja faktoja, joista osa todella hämmästyttää. Tiesitkö, että hirviöautot ovat viisi metriä korkeita, ja että on olemassa suihkumoottorikuorma-autoja, joissa käytetään taistelukoneiden moottoreita. Huh! Täytyy myöntää, että vaikka otan autokirjan käteeni (joskus) (vähän) kyllästyneenä, innostun lukiessani niiden maailmasta sitten kuitenkin. Pikkupoikani ansiosta olenkin saanut kerrassaan hämmästyttäviä tietoja…

Toisessa kirjassa, Pikkukaverit rakennusmiehinä (kuva alla), on paksuja irrotettavia autoja ja ukkeleita, joista uskoisin etenkin 1-2-vuotiaan innostuvan. Tekstin ohella kirjassa on kysymyksiä, joissa kysellään värejä ja ajoneuvojen nimiä, joten kirja on hauskaa ajanvietettä pikkuisille päristelijöille.



lauantai 9. marraskuuta 2013

Johanna Kettunen-Huang: Riimikirpun runolaari

Johanna Kettunen-Huang: Riimikirpun runolaari
Kuvitus: Riitta Maliniemi
Kustannus: Tinydragon 2013
48 s.
Lyhyesti: Raikas ja humoristinen runokirja, jossa osuvia runoja mm. tunteista, ystävyydestä ja eläimistä. Ihastuimme.



Tää on niin tätä.
Elämä on ihan mätä.
Tuumi ankka aavikolla
kainalossaan lelujolla.
En ole hirveästi nonsense-runouden ystävä, mutta ilahdun runoista, joissa on huumoria ja joista saan tolkkua. Jos ne ovat vähän kuin pieniä tarinoita, mutta tarinaan verrattuna niukkuudessaan kuin loistavia timantteja. Parhaimmillaan lorut ovat minusta tiivistämisen ja sanojen valikoimisen mestarinäytteitä, puhdasta sanataidetta taidokkaimmillaan. Tähän kategoriaan yltävät mielestäni Johanna Kettunen-Huangin runot parhaimmillaan.

Riimikirpun runolaari viehättää jo ulkopuolelta, se on kuin pieni juhlava kakku. Kun istuin alas ja aloin - tyttäreni toiveesta - lukea kirjaa ääneen kannesta kanteen, ensimmäisestä runosta alkaen (hän inhoaa kaikkea epäjärjestelmällisyyttä), ilahduin, sillä heti ensimmäinen runo huvitti meitä molempia. Luinkin kirjan siltä istumalta kokonaan ääneen hieman hypellen, ja jäipä lukemista kuuntelemaan mieskin. Meidän aikuisten suosikki oli alkuun kirjoittamani mainio loma-ankka, 7v. tyttäreni piti esim. tästä, johon hän totesi - naama mutrussa, sillä päivä oli muutenkin vähän kiukkua täynnä: "nii just!".
Väsymystä ilmassa
Lässyn lässyn lälläälää
en mä jaksa välittää,
kun aina isot käskyttää:
Pue, piirrä, laula syö,
älä kavereita lyö!
Mieli laahaa, väsyttää,
betonilta tuntuu pää.
Kuule ope,
voiksä yhtään ymmärtää?
Mukana oli myös paljon luonto- tai eläinaiheisia loruja, joissa oli mainiota huumoria. Esimerkiksi eläimiin personoitu kärttyisyys on hauskaa, vaikkapa lorussa hyttysestä, jota ärsyttää, kun joka paikassa huidotaan.

Pidin myös tosi paljon Kettunen-Huangin tavasta käsitellä tunteita lorujen avulla. Ahdistusta, mustasukkaisuutta, kiukkua, pelkoa, jännitystä. Tyttäreni hiljentyi kuuntelemaan ja miettimään etenkin näitä tunnerunoja.
Ahdistus
Koskaan siitä puhu en.
En en, en.
Koko juttu ahdistaa,
pipon ihan kurttuun saa
ja pois, pois nauraen,
juoksis kaikki,
jos tietäis sen,
mut ihan yksin jättäen.
Sitä millään kestäis en.
En, en, en.
Riitta Maliniemen kuvitus sopii hyvin kirjaan ja loruihin, taitto on kauniin ilmavaa ja kokonaisuus on kaikin puolin hieno!

Kohderyhmäksi sopivat hyvin alakoululaiset, mutta kirjasta löytyy purtavaa pienemmillekin.

Loppuun ihana
Toiveikas
Huoletonna hiihtelen
huomisen haasteita päin.
kas, hauskuuksien liikehtivän
siihen suuntaan näin!
Näihin tunnelmiin!


keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Saara Viljamaa: Koira ja kirahvi

Saara Viljamaa: Koira ja kirahvi
Kuvitus: Mirkka Syrjälä
Kustannus: N-Y-T NYT oy 2013
Lyhyesti: 8-vuotiaan Saaran kirjoittama satu koirasta ja kirahvista. Hieno tarina yhdistyy monitasoiseen, mielenkiintoiseen kuvitukseen, jonka taustalla on tutkimustietoa kertomisen roolista lasten elämässä ja hyvinvoinnissa. Paljon enemmän kuin pelkkä kuvakirja.



- Minne te olette menossa? hän kysyi.
- Afrikkaan, sanoi kirahvi.
- Miksi ette ottaneet omia poikasia mukaan? kysyi kirahvinpoikanen.
- Me emme muistaneet, sanoi kirahvi.
- Käy hakemassa heidät tänne. Me odotamme tässä.
Koira ja kirahvi ystävystyvät, kun kirahvi varastaa koiran eväät tämän ollessa telttaretkellä. Sitten koira ostaa kirahvin omakseen sirkuksesta ja … no, ehkä todetaan vain, että sangen mielikuvituksellisten tapahtumien kautta he päätyvät yhdessä mm. Afrikkaan, jossa he yrittävät kesyttää kengurua, jotta he voisivat pomppia tällä. Se ei kuitenkaan onnistu, mutta onneksi leijona kesyyntyy. Talveksi he vuokraavat pienen mökin Suomesta.
Järvi oli jäässä, joten koira pystyi luistelemaan vaikka joka päivä. Siksi he olivat sieltä vuokranneet talon.
Tapahtuuko tämä lasten mielissä vai aikuisen lapsille kertomassa tarinassa? Nämä kaksi maailmaa sekoittuvat kiehtovasti hienossa tarinassa, joka on 8-vuotiaan Saara Viljamaan kirjoittama, ja jota kehystää monitasoinen Mirkka Syrjälän kuvitus. Kirjan taustalla on TelLis -tutkimushanke, jossa on tutkittu sitä, mitä ja miten lapset kertovat elämästään ja mitä yhteyttä kertomisella on heidän hyvinvointiinsa. Kirja on siis paitsi kuvakirja, myös tutkimusraportti, sillä siinä tuodaan esille tutkimushankkeen tuloksia.

Kirjan erityislaatuisuus näkeyy kuvituksessa siten, että siinä lomittuvat yhteen päiväkodin tapahtumat, jossa tarina kerrotaan, sekä tarinan käänteet, joissa taas heijastuvat paikoin päiväkodin tapahtumat. Idea kuvituksessa on niin hyvä, että koin löytämisen iloa ja aika ajoin sulaa ihailua ideaa ja toteutusta kohtaan. Siksi en paljastakaan tässä siitä sen enempää yksityiskohtia, vaan jätän sen teille itse tutkittavaksi.

Kun luin tarinan ensimmäisen kerran lapsilleni, en tiennyt enkä tajunnut sen olevan lapsen kirjoittama, vaikka hieman ihmettelinkin. Ajattelin (ja ajattelen yhä), että kirjan hieman puhekielimäinen tai lapsenomainen teksti osuu harvinaisen hyvin suuhun. Uskon, että se tekee kuuntelusta myös pienelle lapselle aika mukavaa. Ainakin meillä sekä 7-vuotias että 4-vuotias liimautuivat kainaloon tarinan ääreen. Tämä viimeksi mainittu on kranttu kirjojen suhteen, mutta hän ihastui kirjaan erityisen paljon, mistä olen tosi iloinen! Parhaiten kirja sopiikin päiväkoti-ikäisille, ja spontaanit juonenkäänteet ihastuttavat ketä tahansa.

Jos haluat tietää lisää Oulun ja Helsingin yliopistojen yhteisestä tutkimuksesta, niin kurkkaa TelLis-tutkimushankkeen sivuja. Itse en vielä tiedä asiasta sen enempää, mutta pitää ehdottomasti käydä tutkimassa.

Olipa hieno, mielenkiintoinen löytö! Ja miten upea tapa esitellä lapsiin keskittyvän tutkimushankkeen tuloksia!

PS. Finlandia Junior -ehdokkaat julkaistaan huomenna torstaina. Mm. Sinisen Linnan kirjastossa ja  Lastenkirjahyllyssä on pohdittu Finlandia Junior -varjoehdokkaita.



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...