keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Minna Lindeberg: Aimo ja Unto

Minna Lindeberg: Aimo ja Unto (orig. Allan och Udo, Söderströms 2011)
Kuvitus: Linda Bondestam
Suomennos: Tittamari Marttinen
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2012
n. 28 s.





Nyt olen vanha jäärä tarpeeton, joka ihan turhaan yhä täällä on", Unto Bismarck huokaa. "Mennyt maineeni takaisin tuokaa!"
Hän kepillään kattoa takoo, voi kurjuus ja katkeruus!
Kaikkialla lepää syvä hiljaisuus.
Vain mitalit kilisevät, ja jääkaappi hurisee.
Unton korvaan Aimo huutaa ja huokailee:
"Kuuletko mitään, taatto? Piristy, nyt on jouluaatto!"
Jouluaatto ei ala hyvin kahdeksankymppisten Unton ja Aimon kotona. Uransa armeijassa luonut Unto Bismarck on masentunut. Hän aikoo istua keittiössä, kunnes joulu on ohi. Aimo on surullinen. Jokainen tietää, miten mahdotonta on yrittää piristää masentunutta. Minuutit kuluvat hiljaisuudessa, päivä hämärtyy.

Sitten Aimo saa houkuteltua Unton unien maahan, jossa kaikki haaveet voivat toteutua. Unelmat vievät parin villiin uneen, jossa viekas Siirappi Al Sahrami imarteluillaan kutoo Unton itsetyytyväisyyden verkkoon ja saa tämän hylkäämään Aimon. Kun viekkaan Al Sahramin verkko Unton ympärillä kiristyy ja tämä yrittää turhaan pakoon, tulee Aimo ystävän apuun. Unto pyristelee ulos unelmastaan, ja herää huojentuneena kotituolistaan. Onnellisena hän muistaa yhtäkkiä tapaamisensa Aimon kanssa, kaikki yhteiset muistot vuosien varrelta.

Iltakävelyllä he näkevät taas tähdet, sanat, seinät, sen miten kahvi keinuu kupissa, miten meren aallot vaihtelevat. Maailma on heidän silmissään taas ihmeellinen.











Unto ja Aimo on jälleen sellainen kirja, jolla on yhtä lailla kerrottavaa ja sanottavaa niin lapsille kuin aikuisillekin. Se on jälleen - kuten hämmästyttävän usein lastenkirjat ovat! - kirja, jonka monitahoisuus on uskomatonta, kun sitä pysähtyy miettimään. Kuten vaikka vanhusten masentuneisuus ja yksinäisyys ja vanhenemisen mahdollinen raadollisuus (vaikka en tietenkään tiedä aiheesta juuri muuta kuin muutaman lähimmän kautta nähtynä, ja uskon yhä, että riippuu henkilöstä miten vanhenemisen ottaa, kuten kaikki asiat). Tai se, kun omat unelmat ovat vain muistoja, parhaassa tapauksessa toteutuneita, mutta silti takanapäin ja elämän joutuu hyväksymään sellaisena kuin se nyt on... ellei sitten luo uusia unelmia. Tai masennus ja sen mahti huputtaa kaikki ilo elämässä verhon alle. Ja sitä, miten joskus ei vain osaa ja muista arvostaa jotain kauhean tuttua ja rakasta, koska sitä on alkanut pitää itsestäänselvyytenä, ja siksi sen on tyhmyyttään heittämässä pois ja vaihtamassa johonkin uuteen. Pitkässä ihmissuhteessa käy helposti niin.

Toisaalta kirja muistuttaa, millaista iloa yhdessä oleminen tuottaa ja millaista voimaa toisesta ihmisestä saa. Ja se saa muistamaan ne harvat hetket, kun joskus on kuin herännyt horroksesta ja nähnyt kaiken kirkkaammin ja kauniimpana. Niinä hetkinä on tajunnut elämän ihmeellisyyden ja ollut yhtäkkiä ihan hirveän onnellinen ihan vain siitä, että on elossa.





Minna Lindebergin teksti on loruilevaa ja runoilevaa, asian ytimeen osuvaa, ja Linda Bondestamin kuvitus virkistävän omanlaistaan ja kokeilevaa, se pursuilee kollaaseja ja hauskoja yhdistelmiä, mainioita ilmeitä ja pieniä havaintoja kaupunkiympäristöstä. Aimo ja Unto on parin kolmas yhteinen kirja, ja se valittiin vuonna 2011 yhdeksi vuoden kauneimmista kirjoista.

Jälleen on taas vain suositeltava kirjaa lämpimästi!

Tähtiä 4 / 5

Muita blogissa esittelemiäni Linda Bondestamin kuvittamia kirjoja ovat Diktaattori, Mainio Herra Iloinen sekä Retkuliinat.

Iloista itsenäisyyspäivää kaikille lukijoille!

Nora ja Pirkko-Liisa Surojegin: Untu ja sydäntalven salaisuus

Nora Surojegin: Untu ja sydäntalven salaisuus
Kuvitus: Pirkko-Liisa Surojegin
Kustannus: Otava 2012
104 s.

Valo talven keskellä. Joulu. Jokin ihmeellinen asia, jokin mikä valaisee synkimmänkin talven. Untu ajatteli, että jos joulu oli olemassa, oli se jotakin sellaista, mikä oli ehdottomasti löydettävä. Rannikon talvi oli pimeä ja synkkä, vuosien vieriessä sen väritkin tuntuivat Untusta haalistuneen. Ajatus iloisesta kirkkaudesta synkkyyden keskellä oli suorastaan vastustamaton.






Untu ja sydäntalven salaisuus on kertomus pienestä Untusta etsimässä talven mystistä valoa, joulua, josta se kuulee ensi kertaa löytäessään rannalta merestä huuhtoutuneen ruttuisen joulukortin. Ajatukset joulusta eivät anna rauhaa, ja niin Untu lähtee kohti pohjoista, etsimään joulun valoa.

Matkalla Untu tapaa monenmoisia metsän olentoja, kuten mahtavan, juhliin valmistautuvan Kekrin, ahkerasti puuhastelevia muppeleita, hitaita, viisaita hämyläisiä, metsän kuninkaan karhun, suuren Poukko Pannahisen ja monia muita. Kaikki ne auttavat häntä eteenpäin, ja niiden sekä susilauman avulla Untu selviää myös salakavalasta, lumen alla luikertelevasta rautamadosta, joka iskee silloin kun kaamoksen pimeys tuntuu kaikkein synkimmältä ja epäilys valon olemassaolosta melkein valtaa mielen. Lopulta porot johdattavat Untun nuotion kajossa joulun ukon luo, joka saa Untun ymmärtämään, mistä joulussa on kysymys. Joulun valo ammennetaan muistoista, ystävistä, teoista ja sanoista.
































Kuvissa näkyy osa kirjan taiasta. Kuvittaja Pirkko-Liisa Surojegin on täyttänyt sivut vuoroin hämyisillä ja sumuisilla, vuoroin salaperäisillä tai pakkasen sinertämillä kuvilla, joita katsoessaan haistaa kostean metsän mullan tuoksun tai kuulee lumen narskeen kengän alla ja tuntee poskissaan pakkasen nipistyksen. Yhtä upeaa kuvitusta näkee harvoin. Joulun ukko on mystinen, sarvipäinen hahmo, hitaat hämyläiset kahvipannuineen (kannessa) naavaisia puuvanhuksia. Kuvitus avaa polun Suomen syksyiseen ja talviseen metsään sen kaikessa salaperäisyydessään. Surojegin on kuvittanut aiemmin myös mm. Suomen lasten Kalevalan ja Suomen lasten eläinsadut.













Fantastisen kuvituksen rinnalla kulkeva Nora Surojeginin teksti on miellyttävää lukea. Tarinassa on mukana paljon suomalaista perinnettä ja entisajan viehätystä, ja Lapin mystiikka ja olot kiehtovat. Pidin myös tavasta, jolla joulun taika avataan joulun valoa etsivälle: ystävät, teot, muistot ja sanat tuovat joulun. Lapsille kirja on viristävän erilainen näkökanta jouluun ilman totuttua joulupukkia tai lahjoja, ja kaupallisuus on kirjasta niin kaukana kuin vain olla voi!

Luimme kirjan 6-vuotiaan kanssa, joka syventyi kuuntelemaan kirjan tarinoita herpaantumatta. Kuvitus kiehtoi sekä häntä että 3-vuotiasta suuresti, etenkin karhu-kuva! Karhu metsän kuninkaana teki suuren vaikutuksen, meillä kun on jostain syystä viime aikoina useammin luettu lastenkirjoja, joissa leijona näyttäytyy eläinten ehdottomana kuninkaana. Kirjaa lukiessamme nautinkin siitä, miten se monin tavoin syvensi suomalaista kulttuuria ja perinteitämme.

Kaikkinensa kirja on mainio jouluun ja talveen virittäjä. Niin tarinassa, kuvituksessa kuin sanomassakin on mystiikkaa ja salaperäisyyttä, joka sopii loistavasti erityisesti tähän vuodenaikaan!



Tähtiä meidän perheeltämme 4 / 5

Lapin luonnosta kertoo myös sarjakuvamainen Hanna ja Antti Kallion Velhovaari ja kultahippu (Art House 2012) jonka olen esitellyt blogissa aiemmin.


Toinen mukava jouluun sopiva tarina on samoin blogissa esitelty Meri Savosen Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat (Saarni-kirjat 2011).
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...