Siri ja vedenpaisumus ilahduttaa monitasoisuudellaan ja luovuudellaan

Leea Simola: Siri ja vedenpaisumus
Kuvitus: Leea Simola
Kustannus: Myllylahti 2016
40 s.
Lyhyesti: Raikas ja iloinen puheenvuoro parhaiden ja mitä mielikuvituksellisimpien leikkien puolesta, jotka syntyvät tylsyydestä ja sateesta. Värikäs ja hyväntuulinen kuvakirja, josta tarkemmalla tutkimisella paljastuu yhä uusia tasoja ja oivalluksia. Tästä pidimme kaikki!



Siri ja vedenpaisumus on kirja, jota luin ah niin mielelläni lapsilleni! Tarina ja kuvitus herättävät mielenkiinnon jo heti ensimmäisellä aukeamalla, ja pieneen tarinaan on onnistuttu taitavasti rakentamaan monenlaista jännitettä, jolla lukija pysyy valppaana loppuun asti.

Kaikki alkaa rankkasateesta. Isä komentaa sisäleikkeihin, vaikka minä-kertoja haluaisi lähteä hyppimään kuralätäköihin. Onneksi Siina keksii idean Kyöpelinvuoresta. Ja niin sitä mennään, sukelletaan leikin pyörteisiin ja huimiin käänteisiin!

Värikäs kuvitus täydentää hyvin tarinaa, ja kuvituksesta löytyy monenlaiselle lukijalle mielenkiintoista bongattavaa. Lasten leikit näyttävät hauskoilta ja villeiltä, ja mielikuvituksen ja arkisen miljöön rajapinta tuodaan hienosti esiin. Lasten leikkien mielikuvituksellisuus on kuvituksessa kiistattomassa pääroolissa, ja ilahduin kaiken villiydestä ja luovuudesta. Juuri näin voisi kuvitella lasten näkevän leikkinsä, ja näyttääpäs kaikki tosiaan hauskalta – kunpa itse pääsisi vielä samaan leikin mielikuvitusmaailmaan! Esimerkiksi koira ei ole koira lainkaan vaan kuolaava hirviö jättiläiskalmarin silmineen, sininen lattia on hieno meri ja vedenpaisumus, vauva on kuolatykki hirviötä vastaan.










Pieneen asuntoon saadaan kuvissa mahtumaan yllättävän monenlaisia miljöitä, värejä ja vaikutteita. Itse näin tyylissä ilahduttavasti ripausta mm. Tove Janssonin kuvakirjoista. Nautin myös kovasti asunnon muotoiluklassikoiden ja vanhojen tavaroiden yhdistelystä, sisustuksen autenttisuudesta, itämaisista vivahteista, kuvioista ja graafisen suunnittelun elävyydestä. Kotoa tuttujen tavaroiden ja tyylin tunnistaminen oli hauskaa.

Tarttumapinta kaiken ikäisille toteutuu myös tekstissä. Kuten hauskassa kohdassa, jossa lapset luettelevat tuntemiansa lokkeja:

... aarnilokki
kaalilokki
ritarilokki
suomenajolokki
punapeppulokki
suimuisten vuorten lokki
karamazovin lokki
karpolla on lokki

Tarinan edetessä aloin pelätä, milloin aikuinen astuu kuvaan, ja miten kirjailija tämän ehkä väistämättömän ja jännittyneisyydessään mielenkiintoisen väliintulon toteuttaa. Pelkäsin Mikko Mallikasmaista ratkaisua, jossa isä tulee ja valtaa piippuineen ja sanomalehtineen koko kuvan. Mutta ei, Simola malttaa jättää isän yläkertaan ärisemään. Tunnistin tästä muuten jotain isämäistä, leikkiin puututaan – onneksi! – vasta kun meno alkaa oikeasti olla liian hurjaa, eikä jälkiä kiiruhdeta samantien siivoamaan. Isästä näkyy vain jalat – sellaisina me vanhemmat kai usein näymme lapsille, äänenä ja hahmona jossain. Isän rehti kiukku sotkusta ja metelistä oli samastuttavaa ja ilahduttavaa, ja säästää aikuislukijaa huonolta omaltatunnolta. Ja ilahduttavasti näkökulman vaihto näkyy jälleen kuvituksessa: nyt lukija huomaakin kaatuneet tuolit, ihmeelliset viritykset ja ongenkoukun kattolampussa. Taitavaa näkökulmalla leikittelyä, kun kuvituksessa näytetään huone aikuisen silmin, ja tekstissä pysytellään lasten näkökulmassa.



Kuvitus muodostaa myös eheän tarinan kaaren: alun arkinen olohuone muuttuu leikin suunnitelmaksi paperille ja seuraavaksi rakennetaan leikki. Tämän jälkeen seikkaillaan leikin pyörteissä erilaisissa tunnelmissa ja ympäristöissä, pidetään suvantokohtaa eväiden kanssa ja ponnistetaan uudelleen leikkiin uusin ideoin, kunnes isän väliintulo muuttaa olohuoneen taas olohuoneeksi. Lopusta pidän kovasti: vanha leikki pitää hylätä, komentaa isä, se on aivan liian vaarallinen ja meluisa, mutta uusi leikki syntyykin samantien isän aiheuttamista askelista, jotka muistuttavat kovasti maanjäristystä...

Kuvituksessa on hyvin tavoitettu lasten eleet ja asennot, kuten vaikka leikin keskeytyksen aiheuttama höh-tylsää -fiilis. Ylipäänsä tylsyyden läsnäolo on rentouttavaa! Sillä tylsyydestähän kumpuavat juuri ne parhaat leikit, kuten kasvatuksen asiantuntijatkin aina muistuttavat.


Meillä asuu melko kranttu 6-vuotias lukija, mutta tästä kirjasta voin helposti sanoa, että tästä tykkäsimme kaikki!

Ai niin, vielä ekstrakiitos siitä, että lapset oli puettu niin sukupuolineutraaleihin väreihin ja arkisesti sukkahousuihin, ja minä-kertoja kuvitettu ylipäänsä niin sukupuolineutraaliksi, että vain silmäripset saivat kuopuksen sanomaan häntä tytöksi. Juuri tällaista kaivataan lisää, mikään ei voi mielestäni olla liian sukupuolineutraalia lastenkirjoissa. Ja hyvä että näkyvillä oli vain isä tavallisen ydinperheen asemasta.

Täydet pisteet siis tälle Leea Simolan monin tavoin onnistuneelle esikoiskirjalle.

Mitä tulee kuvakirjoihin ylipäänsä, niiden kuvaamiin perheisiin toivoo vielä lisää erilaisuutta – kaikki vähän erilaisiksi ja erivärisisiksi keskenään, pelkkiä tyttöjen perheitä kahdella äidillä ja kahden isän perheitä ja kaikenlaista taivaan ja maan väliltä!

Valoisaa kevätviikonloppua!

Leea Simola: Siri ja vedenpaisumus
Kuvitus: Leea Simola
Kustannus: Myllylahti 2016
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta

Tyttö sinä olet…. niin valtavan hengästyttävän paljon

Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet…
Kuvitus: Nana Sjöblom
Kustantaja: Otava 2015

Näin kirjan jo kauan sitten ensimmäisen kerran, satuin tarttumaan tähän pieneen pehmeään kirjaan jossain, ja tiesin heti, että tämä kirja on erityinen. Erityinen siksi, ettei tällaisia kirjoja voi olla liikaa. Erityinen siksi, että jokaisen tytön ja naisen täytyy saada kuulla juuri tällaisia sanoja. Jokaisen ihmisen täytyisi saada kuulla niitä, mutta tämä kirja nyt oli erityisesti tarkoitettu tytöille. Ja hyvä niin, sillä ehkä se oli juuri tyttöys, joka sai minutkin tarttumaan kirjaan. 

Vaikka ei tämä nyt minulle tietenkään ole. Ikäkysymys.

Eikä sittenkään ollenkaan mikään ikäkysymys.

Sillä kenelle eivät sopisi vaikkapa nämä sanat:

Älä sana itseäsi tyhmäksi tai väitä ettet osaa. Älä pienennä itseäsi tai vähättele saavutuksiasi. Sen sijaan kerro onnistumisistasi ja kyvyistäsi avoimesti, ja kannusta muita, kehu heidän taitojaan, kun siihen on aihetta. Rasita, vaivaa, treenaa aivojasi, vaadi niiltä aina vain enemmän ja piiskaa niitä huippusuorituksiin. (…) Ajattele että lähes kaikki on mahdollista ja vain harva asia mahdoton. (…) Kyseenalaista, ideoi, ehdota, keskustele, älä pelkää uutta. Aivot tykkäävät, kun niitä räkätään.
Aivot ovat pääsylippu unelmiisi.

Tiedän heti ainakin viisi naista, 9-vuotiaasta 82-vuotiaaseen, jolle haluaisin nämä sanat lausua. 

Kyseessä on siis tämä pieni pehmeäkantinen kierrätyspaperille (tai sen tuntuiselle) painettu kirjanen, joka keikkui juuri Suomalaisen kirjakaupan oliko se viidenneksi myydyimmän lastenkirjan paikalla, oikea voimakirja kaikille tytöille, Tyttö sinä olet… Pieni suuri kirja, Jenni Pääskysaaren ajatuksia tyttöydestä ja siihen liittyvistä teemoista.

Rohkeudesta, 

ystävyydestä, kauneudesta 

voittamisesta, johtamisesta 

erilaisuudesta, itsevarmuudesta

kuuntelutaidoista 

yksinäisyydestä

oman hyvinvoinnin vaalimisesta

jokaisen omista vahvuuksista 

Sinun ainutlaatuisuudestasi

aitoudestasi, koskemattomuudestasi, 

seksuaalisuudestasi, 

sopivuudestasi

siitä että kiltteys on hyvä koska se on toisesta välittämistä

siitä että IHAN KAIKKI ihmiset ovat tasavertaisia

siitä ettei kehoaan kannata myrkyttää

siitä millaista on olla 

sisko ja tytär

Siitä ettei ole mitään oikeaa eikä väärää tapaa olla ja elää

Lopetanko jo? Onko pakko? Se on vaikeaa, koska sivuille on kätketty niin paljon herkullisia viisauksia. Teksti ei ole aforismeja eikä irrallisia voimalauseita, vaan se on kertojan suoraa puhetta lukijalle. Jenni Pääskysaaren kerronta on niin mutkatonta ja aitoa että sanat pääsevat lukijaa lähelle. Tekstissä ei ole mitään hankalaa eikä ylevää, mutta silti se on täynnä pysäyttäviä havaintoja ja totuuksia. 

Kirjaa on vaikea laskea käsistään, mutta toisaalta se on superhyvä selailtavaksi silloin tällöin. Se kutsuu etsimään itselle tärkeät asiat ja alleviivaamaan ne, tunkemaan koulureppuun ja vetämään esiin vaikkapa ennen jännittävää esiintymistä tai kun kaipaa inspiraatiota ja uskoa päivään. 

Lomassa on pieniä haastatteluja tai sitaatteja muilta "voimanaisilta". Linda Liukas kertoo, miten sai puskettua kirjoitusurakkansa läpi ja kirjoitettua Hello Ruby -kirjansa ja miten Edith Södergranin runo rohkaisee häntä. Fatu Kekula hoiti ebolaan sairastuneita vanhempiaan ja sisaruksiaan pukemalla muovipusseja suojakseen, ja onnistui pelastamaan perheensä toivottomasta tilanteesta, sillä lääkäri ei suostunut tulemaan heidän kotiinsa. Valokuvaaja Meeri Koutaniemi kertoo oivalluksistaan elämässä, ja koomikko Sarah Millican siitä, millaista kritiikkiä hänen ulkonäkönsä on saanut ja mitä hän siitä ajattelee.   

Nana Sjöblomin kepeä kuvitus keventää ja rikkoo rakennetta, pidän siitä ja myös siitä, että sitä on maltettu olla ripottelematta joka paikkaan. Teksti saa sen rauhan ja tilan, jonka sen tiheys paikoin vaatii. Myös kirjan pienehkö taskupokkarikoko ja pehmeäkantisuus on nappivalinta.  

Kuvituksesta muuten, keksin juuri, että se muistuttaa teinivuosieni Rakkautta on… aforismeja lehdissä, niistä joissa alaston tyttö ja poika halaavat ja ovat söpöjä ja kuvan alla on jokin söötti lause. 

   

 

Itse asiassa minä ihan luulen, että vaikka kirja on loistava noin kymmenvuotiaalle ja etenkin ehkä teinivuosien mahdollisissa tuskissa tai ainakin epävarmuudessa vellovalle, ja kaikille nuorille siitä eteenpäin, niin taidan ottaa alleviivauskynän käteeni ja lukea tätä ihan itselleni ja sujauttaa sen maanantaina reppuuni, kun nyt taas olen opiskelija.

Sellaiseksi pieneksi voimakirjaksi.

Ja sitten joskus annan tämän tyttärelleni ja toivon, että hän vuorostaan lukee sen hiirenkorville ja tekee omien merkintöjeni viereen omat merkintänsä ja omat alleviivauksensa ja uskoo sanat silloin, kun niitä tarvitaan.

-------

  "Olit sitten äänekäs tai hiljainen, ujo tai rohkea, pitkä tai lyhyt, tumma tai vaalea, olet ihana."

-------

Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet…
Kuvitus: Nana Sjöblom
Kustantaja: Otava 2015
140 s.
Mistä: Arvostelukappale

Zaida ja lumienkeli yhdistää arkea, maagista ja kummitustarinaa

Saku Heinänen: Zaida ja lumienkeli
Kuvitus: Saku Heinänen
Kustannus: Tammi 2014
207 s.
Lyhyesti: Maagisen ja realismin yhdistävä kuvaus yksitoistavuotiaan, Etelä-Amerikasta adoptoitun Zaidan elämästä ja sen herättämistä kysymyksistä yhden kouluvuoden aikana. Mikä on olemassa, onko hyvä olla samanlainen, onko asioissa enemmän kuin ulkopuolelle näkyy? Hieno kirja moniuloitteisten teemojensa vuoksi, jotka jäävät pohdituttamaan.

Reipas. Minä en pidä koko sanasta. Se kuulostaa samalta kuin iloinenpas, onnellinenpas, kuin nieleskelisi kyyneleitä ja väittäisi että onpas, onpas kaikki ihan hyvin. 

Zaida on yksitoista, adoptoitu, professori-isän ja kääntäjä-äidin ainoa lapsi. Vanhemmat ovat jo aavistuksen iäkkäämpiä, lempeitä ja viisaita, mutta tietenkään heille ei voi kertoa kaikkea mitä elämässä tapahtuu. Epätavallisista kohtaamisista puistossa samanikäisen tytön kanssa, kiusaamisesta, pettymyksistä kavereihin, tai mukavasta pojasta, Otosta, joka puolustaa Zaidaa muita vastaan.

Kirjassa on monta kiinnostavaa teemaa, joista yhdessä kutoutuu eheä, puhutteleva tarina. Yksi keskeisistä on kysymys siitä, mikä on olemassa? Kuinka varmasti voimme sanoa, ettei jokin ole olemassa ja jokin muu on? Onko enkeleitä? Mitä tapahtuu kuolleille? Voiko jokin olla suurempi sisältäpäin kuin ulkoapäin?

Paikoin tunnelma yltyy maagisuudessaan jopa kummitustarinaksi, juuri sopivan jännittäväksi.

Ja sitten on realismi, koulu ja kiusaaminen, joka kuvataan viiltävästi, adoptoidun lapsen sieluun heitellään miekanteräviä sanoja. Näitä kohtia, samoin kuin koulumaailman raakuudesta ja ankeudesta oli paikoin vaikea lukea. Opettajakin onnistui olemaan kuin käärme, ja kavereihin pettyminen viimeinen pisara.

Silti näistäkin kohdista noustaan valoon. On kiinnostavia henkilöhahmoja, joihin lukija kiintyy ja jotka muodostavat toistensa kiinnostavia vastakohtia. On isä ja vastapainona hänen boheemi veljensä, unelmien ja luovuutensa innoittama ja toisaalta uuvuttama. Kuten Zaidan äiti sanoo: Pelkkien lahjojen varassa ei ole hyvä elää. … Lahjakkuutta pitää osata käyttää, ja antaa sen avulla muille jotakin.

Ja on kavereita ja ystävyyttä, vaikkakin yllättävältä taholta. On koiran ja ihmisen välinen suhde, ja turvalliset vanhemmat.

Heinänen kuvaa hienosti ja lämpimästi yhden lapsen perheen arkea ja yhdessäoloa. Adoption teemoihin hän ei syvenny pintaraapaisua kummemmin, erilaisuuden ja samanlaisuuden teemaa pohditaan hieman. Sisaruksen puuttuminen ja pieni suku sen sijaan mietityttävät Zaidaa enemmänkin.

Pidin erityisesti tavasta, millä tavoin pienet, lyhyet hetket kuvataan, ympäristö, näkymä, tuntuma. Ympäristönä on kivikaupunki, oma entinen palvelijanhuone sekä aitojen takana oleva korttelin kokoinen puisto. Puistossa Zaida pääsee sukeltamaan salaperäisessä seurassa luontoon ja lumen satumaiseksi lumoamaan maisemaan, joka muuttuu hetkestä toiseen. Kivikaupungin ja luonnon välinen jännite on kiinnostavaa, ja riveiltä huokuu kaipuu luontoon ja rauhaan, mihin on helppo samaistua.

Oli kuitenkin hyvä, että kirja sijoittui nimenomaan kaupunkiin ja keskustaan, ratikoineen ja pienine kivipihoineen. Luonnon ja kaupungin jännitekin tavallaan alleviivaa pohdintaa todellisuuden ja unen, tai miksi sitä nyt kutsuisikaan, välillä. Ja joskus uni muuttuukin todeksi, yllättäen, yllättävältä taholta...

Alkusyksyn auringonpaiste tuntui ohueksi kauhtuneelta. …
Kuvittelin kaupungin pakkasen pihteihin.

Yhden sivun elävät ja tarkat mustavalkokuvitukset, jotka ovat Heinäsen omia, luovat kirjan tapahtumille ja henkilöille ulkoasun. Kirja olisi ollut hyvä ilman niitäkin, mutta ne sopivat kirjan tunnelmaan hienosti.

Zaida ja lumienkeli herätti tämän bloggarin pitkästä bloggaustauosta. Kesällä pääsin mm. edellisen postauksen maisemiin, Saimaalle melomaan, mikä oli paratiisi, ja muutenkin metsittymään aika lailla kokonaan.

En osaa sanoa millaiseksi blogin julkaisutahti nyt syksyllä muodostuu, mutta uskon että suunnilleen vanhaan tapaan edetään. Itse olen juuri saanut valmiiksi ensimmäisen oman käsikirjoitukseni, jonka kirjoittaminen oli mukaansatempaavaa, innostavaa, kaikennielevää… Johonkin energia on hyvä purkaa, ja on onni saada uppoutua tekstiin niin täysin.

Hyvää loppukesää ja innostavia lukuhetkiä kaikille!

Saku Heinänen: Zaida ja lumienkeli
Kuvitus: Saku Heinänen
Kustannus: Tammi 2014
Mistä: Kiitos kustantajalle

Herra Lemu

David Walliams: Herra Lemu (orig. Mr. Stink)
Kuvitus: Quentin Blake
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Kustannus: Tammi 2014
256 s.
Lyhyesti: Noin 10-vuotiaille (oma mielipide) ja siitä ylöspäin suunnattu hassu ja humortistinen mutta aiheiltaan viiltävä kuvaus resuisesta kulkurista, yksinäisestä ja erilaisesta tytöstä ja nykypäivän Englannista.

Chloe ei tiennyt herra Lemusta mitään. Sinä päivänä kun hän pysähtyi juttelemaan herra Lemun kanssa ensimmäistä kertaa, hän kuitenkin tiesi, että tämä näytti siltä että tarvitsee Chloen viiden punnan seteliä paljon enemmän kuin hän itse. 

Lisäksi herra Lemu näytti yksinäiseltä, ei pelkästään siltä että oli yksin, vaan myös sisimmässään yksinäiseltä. Chloelle tuli siitä surullinen olo. Hän tiesi vallan mainiosti, miltä tuntui olla yksinäinen. Chloe ei oikein pitänyt koulusta. (…) Kotonaan Chloe ei tykännyt olla. Olipa hän missä tahansa, paikka tuntui väärältä. 

Herra Lemu on humoristinen, hassu, välillä ylitseampuva mutta aiheiltaan raastava tarina, jonka päähenkilöinä ovat 12-vuotias Chloe sekä puiston penkiltä löytynyt, kaikkien kaukaa kiertämä koditon herra Lemu. Chloe majoittaa haisevan kulkurin salaa puutarhavajaan, ja heidän välilleen syntyy poikkeuksellisen yhteys. Molempien yksinäisyys koskettaa toista, molemmat saavat toisiltaan lohtua ja rohkaisua. Chloen elämää varjostaa hänen hallitseva äitinsä, joka ei usko tyttäreensä vaan vertaa häntä jatkuvasti toiseen, täydelliseen tyttäreensä, josta Chloe eroaa kuin yö päivästä. Nujerrettu isäkään ei pysty tytärtään auttamaan. Herra Lemun kautta Chloe löytää elämästä kuitenkin uusia sävyjä. Äidin prykiminen poliittiselle uralle vie heidät kaksi uskomattomiin tilanteisiin, ja yhdessä he löytävät vahvuutta. Aina ei kaikki kuitenkaan mene niinkuin toivoisi, eikä toisen elämästä voi päättää, tämän saa Chloekin huomata.

Vaikka aihe on monin tavoin viiltävä, se on peitelty värikkääseen peittoon: Kaiken yllä on humoristisuus ja yliampuvuus, joka tekee tarinasta paikoin farssin. Lukiessa saikin nauraa monta kertaa hersyvästi. Quentin Blaken omintakeinen, tyyliltään pilapiirroksia muistuttava kuvitus alleviivaa huumoria.

Tarinasta voi nostaa monia monia säikeitä (itselleni vieraasta) Britannian yhteiskuntatarkastelusta henkilökohtaisiin kasvutarinoihin. Minua puhutteli eniten äiti-tytär-suhde. Se, että Chloe poikkeaa niin rajusti tehokkasta äidistään, on vaikea asia molemmille. Äiti ei todellakaan osaa arvostaa Chloen ominaisuuksia; herkkyyttä, hyväntahtoisuutta, mielikuvitusta. Toinen koskettava säie kirjassa oli yksinäisyys, niin Chloen kuin kulkurinkin, ja se, miten ihmiset suhtautuvat sellaisiin, jotka ovat jollain tavoin erilaisia. Chloe on ylipainoinen ja ujo, herra Lemu yhteiskunnan rattaista syrjäytynyt, traaginen ja suruunsa pakahtuva, samalla rohkeasti omaa tietään kulkeva esikuva ja Chloen voimahahmo. Kirja osoittaa myös, että ihmiset laumana ovat valmiita kääntämään kelkkansa nopeastikin jos ihminen itse vain ottaa ja vaatii paikkansa.

Vaikka kirjan mainitaan sopivan 7-vuotiasta ylöspäin, hilaisin itse ikää lähelle kymmentä vuotta. Kirja on monin paikoin liian ulkonäkökeskeinen, ja Chloen, äidin tai sisaren Chloeen suuntaama ulkönäkö- ja muu kritiikki on mielestäni liian raakaa vielä 7-vuotiaalle. Onko niin, että Suomessa lapset ovat kauemmin lapsia, ja onnistuvat välttämään näin rankkoja vertailuja tai oman itsensä kyseenalaistuksia? Toisaalta Chloe on 12-vuotias! Se olisikin jo parempi kohderyhmä kirjalle. Jos lapsi on vielä tietämätön yhteiskunnan ikävimmistä puolista, kuten joidenkin ihmisten pyrkyryydestä ja valtataistelusta (mm. Chloen äiti), kiusaamisesta ja jatkuvasta arvostelusta tai yhteiskunnan epätasa-arvosta, joka ehkä Britanniassa on vielä selvempää kuin Suomessa, ei niitä ole syytä kirjankaan kautta lapsen elämään kiirehtiä. Ehkä kannattaa selata kirjaa ensin itse, ja sitten päättää, häirisevätkö nämä teemat ja piirteet.

Herra Lemun kuoren alla piileva salaisuus on kuitenkin hieno käänne juonen kaaressa, ja osoittaa, että ihmisen ulkokuoren alla on hyvin usein jotain muuta kuin ensi näkemältä olettaisi. Myös perheen keskinäisestä dynamiikasta ja sen kehittymisestä lukeminen kiinnostaa, ja lukijana saa lopulta iloita perheen puolesta.

Koska yliampuvuus on kirjan clue, tuntuvat omat huolet tämän tarinan rinnalla varmasti kevyiltä.

Melkein 8-vuotiaalta kehut kirjasta, joka oli kuulemma kaikin puolin hyvä, "paitsi se äiti"!

Kirjalle on naurettu mm. Lumiomenassa, hemulin kirjahyllyssä, Paulan Luen ja kirjoitan - sekä Anna minun lukea enemmän -blogeissa. Keskiverroin kaikki ovat tuntuneet nauttivan kirjasta suuresti.

Lokoisaa pääsiäistä!

David Walliams: Herra Lemu
Kuvitus: Quentin Blake
Kustannus: Tammi 2014
Mistä? Arvostelukappale.
Tähtiä 3 / 5

Esiintymispelosta: Ypöyksin näyttämöllä

Ulf Nilsson: Ypöyksin näyttämöllä (orig. Ensam mullvad på en scen)
Kuvitus: Eva Eriksson
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2012
Lyhyesti: Pienen pojan esiintymispelosta kertova kuvakirja. Pikkuveljen ihailu ja rohkaisu auttaa isoveljeä pääsemään esiintymispelosta yli, ja tämä huomaa esiintymisen olevan oikeastaan tosi hauskaa!

Illalla en saanut unta. Yksin näyttämöllä. Pitää puhua KOVAA. Koko sali täynnä vanhempia. Pelkkä ajatuskin oli niin kamala, että kädet alkoivat hikoilla. Entä jos en muistaisikaan, mitä minun piti sanoa? Siitä tulisi täysi fiasko!

Isoveli rakastaa laulaa ja esiintyä pikkuveljelleen, mutta kun koulussa tulee kevätjuhlan aika ja hänen pitäisi esiintyä oikealla lavalla, valonheitinten loisteessa - apua mikä painajainen! Hänen roolinaan on sanoa esityksen päätössanat. Yöllä hän näkee painajaista, jossa mörkö syö hänet näyttämöllä, ja aamulla kädet tärisevät pelosta. Kun esitys on käynnissä ja isoveljen vuoro lähestyy, hän istuukin naulakossa, piilossa ja surkeana takkien takana. Onneksi pikkuveli tulee hakemaan häntä! Ja lavalla isoveli sitten huomaa, ettei esiintyminen olekaan oikeasti kovin jännittävää - päinvastoin, se on tosi hauskaa!

Ruotsalainen tekijäkaksikko Ulf Nilsson ja Eva Eriksson ovat tehneet puhuttelevan, aiheeltaan erittäin tärkeän kuvakirjan esiintymispelosta, jännittämisestä ja ujoudesta, omien pelkojen voittamisesta sekä sisarussuhteen voimasta. Mitä voi tehdä jos esiintyminen jännittää aivan hirveästi, niin että kädet tärisevät? Aikuisten puhe katsomaan tulemisesta vain pahentaa tilannetta. Tässä kirjassa tilanne raukeaa sisarusten välisen huumorin ja toiseen uskomisen avulla.

Esiintymisjännitys on niin ikävä tunne, että on helppo muistaa kehokokemuksen kautta miltä se tuntuu, miten kädet hikoavat, sydän hakkaa kurkussa asti eikä ilma tunnu riittävän. Tunne on hirveän voimakas, kaikennielevä - ja yleinen. Kuten isoveli naulakossa miettii, on surullista jäädä pois jostain jos ei uskalla. Oma pelkuruus suututtaa, mutta keinoja sen taltuttamiseksi ei ole helppo löytää. Jännityksen kanssa ei ole hyvä elää. Siksi siitä kannattaa oppia vapautumaan niin, ettei se rajoita elämää. Mutta miten?

No, ainakin tämä kirja antaa helpottavan ja voimaannuttavan kokemuksen esiintymisjännityksestä selviytymiseen ja onnistumiseen. Kirja kertoo, että jos tuokin pystyi, minäkin voin pystyä. Enkä vain pystyä, vaan voin jopa nauttia siitä!

Jännitystä voi purkaa myös kuulostelemalla omaa oloaan. Jos on ihan krampissa, mielessä kaikki on sekavaa ja epäselvää. Vyyhtiä voi purkaa tutkimalla, missä kohdin kehoa jännitys tuntuu fyysisesti ja miten? Voisiko tuohon kohtaan hengittää vähän rentoutta ja pehmeyttä? Tästä seuraa usein mielen rauhoittuminen, ja ajatukset selkenevät. Olen myös kuullut mielikuvan onnistumisesta auttavan. Jos näkee itsensä tilanteessa itsevarmana ja onnellisena, epäluottamus itseä kohtaan voi hälvetä.

Onko sinulla hyviä vinkkejä (esiintymis)jännityksen purkamiseen ja helpottamiseen?

Muuten, jos jännittää, alla oleva kuva voi olla se tavoitekuva jonka pitää mielessä. :)

Ulf Nilsson: Ypöyksin näyttämöllä (orig. Ensam mullvad på en scen)
Kuvitus: Eva Eriksson
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2012
Kiitos kustantajalle.

Lea Pennanen: Me Leijonat

Lea Pennanen: Me Leijonat
Kuvitus: Maija Karma
Kustannus: Otava 2007 (2. painos, alunperin 1965)
112 s.

TÄÄLLÄ puhuu viidakon mahtavin leijonanpentu Roar, hän, jolla on viidakon uljain kuono ja hienoimmat pikkutassut ja kuulitte karjuntani. Se merkitsee: Vaviskaa marakatit, sillä MINÄ pikku Roar olen tulossa.
Oikeastaan minä en vielä ole aivan iso leijona, mutta kyllä minusta TULEE. Kaikki pelkäävät minua, koppakuoriaiset ja… ja sisiliskotkin pelkäävät HIRVEÄSTI.  

Me Leijonat on meille ihan erityinen kirja, oikea aarre. En ole kuullut kuin yhden ystäväni puhuvan siitä, ja siksi se onkin meillä vähän kuin 'salaisuus'. Vaikka eihän se toki salaisuus ole, vaan monen rakastama kirja lapsuudesta, josta Otava on onneksi ottanut uusintapainoksen vuonna 2007. Minulle tämä ei ole tuttu lapsuudesta, vaan satuin löytämään tämän kirjamessuilta joku vuosi sitten, ja ihastuin jo ulkonäköön, Maija Karman kuvituksiin.

Kirjan päähenkilö, minä-kertoja Roar asuu pikkusiskonsa, pikku Murrin, isäleijonan ja äitileijonan kanssa viidakossa leijonatalossa. Heillä on auto Töyssy, joka kulkee lujaa alamäessä mutta jota pitää työntää ylämäessä, ja jolle isäleijona antaa yskänlääkettä joka kilometrin perästä.

Viidakossa asuu paljon muitakin: täti Krokotiili ja Liukas Eläin, jotka ovat vähän pelottavia, täti Kirahvi, Marakatti, Simpanssi Merenkulkija… Roarin ja pikku Murrin, jonka häntärusetin täytyy aina olla sievästi, elämä ei ole koskaan tylsää, vaan aina on jokin seikkailu odottamassa nurkan takana. Kuten silloin, kun iso myrsky iskee viidakkoon juuri kun Roar ja Murr ovat metsässä kahdestaan, tai kun Roar kaataa vahingossa liian paljon pesuainetta pyykkien päälle niin että kaikkien joesta juovien nenästä alkaa tulla saippuakuplia. Ja entäpä se kerta, kun Nippe Yöeläin kaataa kaikki vatsalääkkeet päälleen, kun se luulee että niin pitää tehdä, mutta tohtori Tiikeri suuttuu ja ajaa Nippeä takaa. Välillä käydään kamelikaravaanilla tapaamassa Leijonavaaria ja Leijonamummia, ja yhtenä päivänä äidin sylissä lepää uusi pikkuleijona, pikku Viu!

Kirjan lumo on suurelta osin paitsi hauskoissa ja harmittomissa tapahtumissa, joita leijonaperhe kokee, myös Lea Pennasen äärimmäisen ilmeikkäässä ja omintakeisessa kielessä, jolle on tyypillistä pitkät, puhekieliset lauseet ja välimerkkien vähyys. Koska kaikki on kerrottu pienen (ehkä 5-vuotiaan?) leijonanpennun suulla, kieli sopii mahdottoman hyvin pienelle kuulijalle. Usein tuntuu siltä kuin Roarilta loppuisi ilma kun hän kertoo innoissaan viimeisimmästä seikkailustaan. Typografisestikin teksti on mielenkiintoista, suuret kirjaimet aika ajoin antavat lukemiseen hyvää poljentoa ja äänenpainoihin vaihtelua.

Sitten soi leijonapuhelin ja äiti vastasi HALOO. Ja sitten äiti alkoi sanoa vaan kyllä kyllä ja ei ei ja toden totta. Siitä me tiesimme että täti Virtahepo soitti. Täti Virtahepo on kauhean kova puhumaan ja hän oli tulossa syntymäpäiville ja hänellä oli lahja ja hän pyysi että isäleijona hakisi hänet Virralta Töyssyllä. … Mutta Töyssy kuuli puhelimessa ketä me lähdimme hakemaan ja heti se sai yskän ja se konstaili niin kauheasti että isä HERMOSTUI. 

Maija Karman ihana mustavalkokuvitus joka aukeamalle elävöittää tekstiä täydellisesti. Lukujen pituuskin on mainio - noin puolitoista aukeamaa per luku, juuri sopivia iltasaduksi.

Meillä kirja oli toinen (tai oikeastaan ensimmäinen kunnollinen) pitkä, illasta iltaan jatkuva satukirja, jonka luin silloin kolmivuotiaalle tyttärelleni. Ja nyt ensimmäinen pitkä kirja, jota luen nelivuotiaalle pojalleni. Molemmat ovat rakastaneet kirjaa, eikä poika malta odottaa, että seuraava luku luetaan, mikä on ihan poikkeuksellista. Ehkä siksi, että Roar on poika, karjuu ja seikkailee ja on rohkea, ja lisäksi vähän malttamaton, ja tassutkin ovat usein vähän väärässä paikassa, niin kuin täälläkin joskus sattuu käymään.

Pennasen kynästä ovat myöskin Piilomaan Pikkuaasin seikkailut, mutta vaikka hieno klassikko sekin, meitä se ei ole temmannut ihan samalla lailla mukaansa kuin Me Leijonat -kirja. Piilomaan Pikkuaasi sopii myös vähän isommille ja pelottaa vielä nelivuotiasta.

Me Leijonat on ehdottomasti yksi meidän perheen suosikkikirjoista, joka sopii todella monenikäisille, ja jota kohta 8-vuotiaskin kuuntelee iltaisin todella mielellään. Täyden viiden tähden kirja!

Lea Pennanen: Me Leijonat
Kuvitus: Maija Karma
Kustannus: Otava 2007 (2. painos, alunperin 1965)
112 s.
5/5
Kirjamessuilta.

Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen

Sinikka Nopola, Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustannus: Tammi 2013
69 s.

Vilttitossu pusersi kätensä nyrkkiin.
- Alkakaa laputtaa tai tulee köniin! hän uhosi.
Jere ja Ville juoksivat hädissään opettajan luo.
- Opettaja, opettaja, Heinähattu antaa köniin! Jere valitti.
- Höpö höpö, opettaja sanoi.
- Lopettajaa kanteleminen, Heinähattu on luokan kiltein tyttö. 

Uusimmassa Heinähatun ja Vilttitossun seikkaluissa koulun aloittanut Heinähattu on lähdössä luokan kanssa onkiretkelle, ja Vilttitossu on mustasukkainen. Mustasukkainen, kun Heinähattu saa käydä koulua, oppii lukemaan, tekee läksyjä eikä ehdi leikkiä, ja pääsee vielä retkelle. Pikkusiskon näkövinkkelistä erittäin epäreilua!

Jotan täytyy tehdä, ja ratkaisu löytyy Alibullenin neitejä hyödyntäen. Vilttitossu karkaa retkelle Heinähatun sijasta. Retkellä Heinähatuksi pukeutunut raisu Vilttitossu hämmentää luokkatovereitaan ja koettelee opettajan ja poliisienkin hermoja.

Opettaja tuijotti järkyttyneenä riehaantuneita oppilaita. Luokan kiltein tyttö oli vilinnyt koko luokan, opettaja kauhisteli. Sitten hän muuttui punaiseksi ja karjaisi:
- Heinähattu, pysähdy! Sinä olet aivan kauhea!
Vilttitossu juoksi opettajan ohi ja lällätti:
- Annukka, Pannukka, paistinpannukka!

Humoristisessa kirjassa on mainiot päähenkilöt, kiltti ja hillitty Heinähattu, ja vastakohtana pitelemätön, rajoja rikkova ja impulsiivinen Vilttitossu. Aika monessa perheessä tuntuu olevan näin, sisarukset jotka ovat hyvin erilaisia persoonia, ja kirjan yksi vahvuus onkin erilaisten sisarusten kuvauksessa. Vilttitossusta on onneksi tehty tarpeeksi raisu, jotta kirjaa lukiessa voi ajatella: Huh, muillakin on tuollaisia lapsia!

Myös huumori kukoistaa, ja 7-vuotias nauroi kirjalle kovasti. Hänestä oli hauskaa, miten "Vilttitossu huuteli kokoajan luokan pojille ja ne jäi kiikkiin vaik ne ei ollu tehnyt sitä".

Itse taas nautin erityisesti siitä, miten kiltin Heinähatun käytökselle annettiin Vilttitossun muodossa vastakohta. Etenkin jos on kiltti ja ujo tyttö tai poika, voi miettiä, onko pakko olla kiltti, ja mitä tapahtuisi jos käyttäytyisikin ihan villisti ja hullusti ja olisi ihan toisenlainen?

Yksi asia kirjassa särähti korvaan. Kouluunmeno kuvataan - ainakin Heinähatun mielessä - hyvin toisenlaiseksi maailmaksi kuin leikkien täyttämä elämä ennen sitä. Heinähattu on (kuten kai ekaluokkalainen aika usein?) innoissaan läksyistä, eikä hänellä ole nyt aikaa eikä oikein huvitustakaan leikkiä koko päivää. Vakoiluleikit tuntuvat lapsellisilta, ja kirjan lopussa, kun viikonloppu koittaa, siskokset leikkivät yhdessä - koulua. Itse taas toivon, ettei koulunaloitus vielä pitkään aikaan merkitse leikkien loppumista. Satuin juuri viime viikolla lukemaan NewScientientistin artikkelin viime marraskuulta, jossa kerrottiin useiden tutkimusten osoittavan, miten leikkiminen vahvistaa oppimis- ja ongelmanratkaisukykyä. Lapsi, joka leikkii paljon, on tietoisempi omista henkisistä ja fyysistä tapahtumista, ja osaa myös paremmin säädellä niitä. Artikkelissa kannustettiin siksi lykkäämään koulunaloitusikää esim. Suomen mallin mukaiseen seitsemänteen ikävuoteen, kun muodollinen opetus Englannissa alkaa tätä nykyä jo nelivuotiaana. Hyvä siis näinkin, mutta varmasti leikki kannattaa vielä koulun aloittamisen jälkeenkin, etenkin kun koulussa joutuu istumaan pitkiä aikoja.

Kirja sopi erinomaisesti iltalukemiseksi eri ikäisille sisaruksille, etenkin jos toinen on jo koulussa tai esikoulussa, ja toinen taas saa kuulla usein olevansa "pieni". Runsas kuvitus ja isohko kirjasinkoko tekevät kirjasta paitsi helpon kuunneltavan pienemmälle, myös sopivan itseluettavaksi.

Kuvitus on Salla Savolaisen tekemä, tekijälleen ominaista, värikästä, iloista, ilmeikästä ja humoristista.

Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka luimme sarjassa, mutta ensimmäinen Heinähattu ja Vilttitossu on ilmestynyt jo 1989, ja kaikkiaan sarjassa on jo 15 kirjaa. Näistä 13 ensimmäistä kuvitti Markus Majaluoma.

Kaikkinensa kirja on hauska ja eloisa lastenkirja, jossa on toki samoja aineksia kuin vaikkapa Marikissa ja Liisassa tai Onnelissa ja Annelissa, mutta tähän päivään sijoittuvana, humoristisena versiona.





Sinikka Nopola, Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustannus: Tammi 2013
Arvostelukappale
Tähtiä: 3 / 5

Maria Papayanni: Tahdon voittaa!

Maria Papayanni: Tahdon voittaa!
Kuvitus: Eve Tharlet
Kustannus: Lasten Keskus 2013
Lyhyesti: Kuvakirja veljesten kilpailusta ja voitonhalusta. Toinen on parempi melkein kaikessa, kunnes tapahtuu jotain, josta veljekset tajuavat, kuka on kaikkein suurin voittaja. Sopii hienosti pikkuvesseleille, jotka harjoittelevat voittamisen ja häviämisen vaikeita taitoja.

"Miksi minä aina jään kakkoseksi?"
"Älä murehdi, Samu. Saat olla juuri sellainen kuin olet. Nopein ei aina ole voittaja."
Äiti katsoi hellästi pientä majavanpoikaansa ja jatkoi:
"Tiedätkös, elämä on täynnä ylä- ja alamäkiä, pimeyttä ja valoa. Joskus onnistumme, joskus emme."
"Mutta kun minä niin haluaisin voirraa", Samu nyyhkytti.
"Kyllä sinä vielä voitat", äiti lohdutti. 

Kaikki tietävät, miten paljon ottaa päähän, jos joku on aina parempi kaikessa. Itsetunto saa kolauksen eikä huvita enää edes yrittää. Mikä pahinta, häviämisillä on taipumus muuttua uskomuksiksi itsestä ja roikkua matkassa hamaan tulevaisuuteen: olen aina ollut huono tässä. Samulla, pikkumajavalla, on tällainen tilanne. Pikkuveli haluaa aina kilpailla ja voittaa kaikessa - heittää tarkemmin, syö nopeammin, kiinnittää keinun nopeammin. Isoveljeä masentaa.

Samun äiti rohkaisee poikaansa olemaan oma itsensä, niin tämäkin vielä voittaa, mutta Samun on vaikea uskoa sitä. Eräänä päivänä hän sitten kuitenkin voittaa, mutta huomaa ikävä kyllä samaan aikaan, että veli on satuttanut itsensä. Voiko silti olla iloinen ja juhlia voittoa, vai mitä sitten pitäisi tehdä?

Loppujen lopuksi veljekset huomaavat, että tärkeämpää kuin voittaminen on sittenkin toisen auttaminen.

Visaista moraalista pulmaa käsitellään sopivan yksinkertaisesti, joten 3-5-vuotias on erittäin sopivaa lukijakuntaa kirjalle. Kuvitus on selkeä ja lempeä. Majavien maailma on perinteinen (isä käy töissä ja tuo poikasille puuhailtavaa, viisas äiti kasvattaa heitä kärsivällisesti), mutta samalla eksoottinen, ja kuvitus vie Afrikkaan.

Kirja kertoo paitsi voittamisesta ja häviämisestä, myös sisarusten välisestä suhteesta, poikien kilpailuvietistä ja erilaisuudesta veljesten välillä. Meillä tämä on ollut viime aikojen suosikki 4-vuotiaalla. Hänestä kirjassa parasta on, miten "isoveli voittaa ja sitten auttaa pikkuveljeä". Nyt kun mietin, niin itse asiassa kilpaileminen on viime aikoina vähentynyt. Kirjaa on luettu jo lukuisia kertoja, ja usein sen loputtua kuuluu "uudestaan!". Se myös selvästi mietityttää, ja lukemisen lomassa on usein tuumattu, että voitoilla tuulettaminen "ei oo kivasti tehty".

Mahtava kirja siis!





Maria Papayanni: Tahdon voittaa!


Kuvitus: Eve Tharlet
Kustannus: Lasten Keskus 2013
Kiitos kustantajalle!

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär
Kuvitus: Ilon Wikland
Kustantaja: Wsoy 2009 (28. painos)
240 s.

Kesä ei ollut ikuinen, sen tiesi Birk ja sen tiesi Ronja. Mutta nyt he alkoivat elää niin kuin se olisi, ja pitivät jokaisen piinaavan talviajatuksen piilossa niin hyvin kuin kykenivät. Joka hetki, aamunsarastuksesta iltahämärään ja yöhön, he halusivat olla tietoisia kesästä ja imeä koko sen suloisuuden itseensä. Päivät saivat tulla ja mennä, he elivät kesän huumassa eivätkä suostuneet huolestumaan. Heillä oli vielä vähän aikaa. 

Tänä kesänä kesälomareissuamme Itä- ja Pohjois-Suomeen seurasivat erilaiset äänikirjat, mukaanlukien Astrid Lingrenin Ronja Ryövärintytär, ja se sai minut innostumaan bloggaamaan klassikosta. Vuosi sitten luimme kirjan yhdessä tuolloin 5-vuotiaan kanssa, nyt on ollut vuorossa äänikirja. Ritva Vepsän lukema tarina pelottomasta Ronjasta, Birk Borkanpojasta ja ryöväreistä, heidän elämästään Matiaksenlinnassa ja jännittävässä metsässä lumosivat ja kietoivat meidät otteeseensa niin herpaaantumattomasti, että auton pysähdyksetkin tuntuivat ikäviltä tauoilta kuunteluun. Ei väliä vaikka jalat olisivat olleet puoliksi halvaantuneet tuntikausien istumisesta...

Ronja elää yhdessä ryöväriruhtinas isänsä ja äitinsä kanssa Matiaksenmetsässä, ryövärilinnassa. Jo varhain hän oppii elämään linnaa ympäröivässä metsässä, varomaan ajattaria, harmaita männiäisiä ja Borkan ryöväreitä. Eräänä päivänä hän huomaa rotkon reunalla istumassa itsensä ikäisen pojan, ja jo tuolla kohtaamisella Ronja ja Birk solmivat välilleen siteen, ensin vastentahtoisesti mutta ajan myötä niin voimakkaan kuin olisivat sisaruksia. He pelastavat toinen toisensa milloin ajattarilta, milloin kakkiaisilta tai nälkäkuolemalta, ja kun Matias lopulta saa selville Ronjan ystävyydestä Birkin kanssa, lapset pakenevat isiensä verivihollisuutta Karhuluolaan. Paljon saa kuitenkin vielä tapahtua, ennen kuin viha Matiaksenmetsässä lopulta laantuu.

Ronja Ryövärintytär on tarina vahvasta ystävyydestä ja sisaruudesta, joka kestää mitä vain, sekä toisen auttamisesta. Se kertoo lapsen ja vanhempien siteistä ja tempoilusta niiden sisällä, itsenäistymisestä, menetyksistä ja ylpeydestä, oikeudenmukaisuudesta ja vanhojen riitojen unohtamisesta. Se on myös vahva kuvaus ihmisen ja luonnon suhteesta sekä luonnon kauneudesta ja jylhyydestä. Samalla se on eräs Lindgrenin vavahduttavimmista kirjoista, paikoin melkein liian surumielinen ja ahdistava. Silti jälkitunne on optimistinen. Kirjan luettuaan ei voi olla miettimättä, miten tärkeää on valita aina oma tiensä ja uskoa omiin arvoihinsa, kuten Ronja tekee, vaikka se välillä maksaa hänelle enemmän kuin sydän kestäisi. Kirja myös osoittaa, miten elämään kuuluu niin iloa kuin suruakin, mutta aina tulee kevät, yhtä varmasti kuin yön jälkeen koittaa aamu! Siitä kertoo Ronjan keväthuuto, hänen ehtymätön elämänhalunsa, joka nousee pintaan vaikka ympärillä tapahtuisi mitä, ja joka voittaa lopulta talven ja kuolemankin. 

Kirja on syvyydessään, jännittävyydessään ja moniulotteisuudessaan kertakaikkisen hieno kirja. Ilon Wiklandin mustavalkokuvitus on tärkeä osa tarinaa.

En ole ihan varma, milloin luin Ronja Ryövärintyttären ensimmäistä kertaa, varmaankin yli kymmenvuotiaana. Luulen, että olin innoissani metsän kuvailusta ja ”villistä Ronjasta”, jonka pelottomuutta ja neuvokkuutta ihailin. Muistan Ronjan takkutukan ja ystävyyden pojan kanssa. 

Sen sijaan en muistanut, miten tummasävyinen kirja paikoin on, suorastaan painostava. Tai miten koskettava on Matiaksen rakkaus Ronjaan ja sitten epätoivo tyttärensä käytöksestä. En muistanut kirjan draamaa ja voimaa, se sai minut sanattomaksi ja pohtimaan, onko vielä liian aikaista lukea kirja nyt eskari-ikäiselle. Vielä vuosi sitten saatoin ja hypinkin voimakkaimpien kohtauksien yli, mutta äänikirjassahan mitään ei voi paeta. Tunnelmat ja kohtaukset vyöryvät päälle vääjäämättä. Tyttäreni kuunteli hievahtamatta, ja alussa häntä pelottivat ajattarat ja Birkin putoaminen rotkoon, mutta sopivasti, ei liikaa. Ja kun katsoin häntä, mietin, miten hienoa onkaan, kun kuulee tai lukee ensimmäistä kertaa elämässään jotain suuren vaikutuksen tekevää teosta, kun maailma järkkyy hetkeksi tai kenties ikuisesti hieman paikoiltaan!

Näin Astrid Lindgren kertoo Ronjan synnystä:

"... kuljin kaupungilla ja kaipasin erämaata, halusin olla aarniometsässä - mutta sinne en päässyt. Silloin mielikuvitus tuli apuun."

Ja upean, kiehtovan aarniometsän Lindgren on totisesti luonut! Tukhoman Junibackenin Satujunassa on muuten kuvattu Ronja Ryövärintyttären maailmaa paljon, ja junassa istuva voi kuulla jopa Ronjan keväthuudon. Muutenkin Junibacken on ihana, ehdottomasti käymisen arvoinen paikka kaikille satujen ystäville!

Tähtiä: 5 / 5

Sisarussuhteet ja mustasukkaisuus - Vesta-Linnea, Astdrid Lingren ja Vallaton vauva

Astrid Lindgren: Minäkin haluan siskon (alkup. Jag vill också ha ett syskon)

Kuvitus: Ilon Wikland
Suomennos: Kerttu Piskonen
Kustannus: WSOY 1988 (2. painos)
32 s.

Tove Appelgren: Vesta-Linnea mieli mustana (alkup. Vesta-Linnéas svartaste tanke)
Kuvitus: Salla Savolainen
Suomennos: Tittamari Marttinen
Kustannus: Tammi 2008 (2.painos)
35 s.

Thomas Svensson: Vallaton vauva tulee kotiin (Busiga bebben kommer hem)
Suomennos: Sanna Uimonen
Kustannus: Tammi 1995
28 s.

Mustasukkaisuus sisarusten välillä lienee tuttua joka perheessä. Kun pikkusisarus tulee taloon, mullistuu koko esikoisen maailma, ja kaikenlaisia pelkoja ja epäilyksiä tunkeutuu helposti mieleen. Meilläkin tunteet myrskyävät, sisarukset ovat yhtenä hetkenä toistensa kimpussa ja sitten taas ystävyksiä, joista on toisilleen suunnattomasti iloa. Poimin hyllystämme kolme kirjaa kuvaamaan ihanaa kamalaa sisarussuhdetta ja sisaruksen tuomaa muutosta

Astrid Lindgrenin Minäkin haluan siskon kuvaa isoveljen kateutta ja mustasukkaisuutta vastasyntyneen, huutavan nyytin saapuessa kotiin.

Petteri ei pitänyt ollenkaan Leenasta, kun hän tarkemmin ajatteli. Ei ollut ensinkään hauskaa, että hän oli saanut siskon. Kummallista, miten äiti ja isä saattoivat pitää tuollaisesta vauvasta, joka vain huusi. Mutta näki selvästi, että he pitivät Leenasta. Ehkä he pitivätkin enemmän Leenasta kuin Petteristä. Niin Petteri ainakin luuli. Ja koska hänellä oli sellainen luulo, hän tuli hirmun vihaiseksi Leenalle. 

Kiukun mukana tulee lyömistä, potkimista, nurkkaan joutumista. Sitten Petteri saa oman tehtävän. Hän auttaa äitiä ja on tärkeä, ja kaikki meneekin paremmin. Ja kun heille sitten myöhemmin syntyy uusi pikkuveli, eikä äidillä enää riitä paljon aikaa Petterille ja Leenalle, se ei haittaa. "Sillä Petteri ja Leena leikkivät tyynysotaa lastenhuoneessa, ja heillä oli kauhean hauskaa. Olipa hyvä, ettei Petteri ollut vaihtanut Leenaa kolmipyörään. Sillä kenen kanssa hän muuten olisi voinut leikkiä tyynysotaa?"

Ilon Wiklandin kuvittamia kirjoja on aina yhtä mukavaa lukea, sillä ne tuntuvat tutuilta kuin lapsuuden muki. Jotkut asiat tässä maailmassa säilyvät sukupolvelta toiselle: Astrid Lindgrenin sadut ja Ilon Wiklandin kuvitus.

Kotimaisia Vesta-Linneoita on ilmestynyt jo useita, ja ne ovat aivan ihania kirjoja! Vesta-Linnean uusperheeseen kuuluvat äiti, isäpuoli Viktor, isoveli Paul-Axel sekä kaksi pientä pikkusiskoa, Wendla ja Freja. Appelgren kuvaa suorasanaisesti niin lapsen kuin äidinkin vihastumista ja turhautumista, riitoja ja huonommuuden tunteita. Niissä on kertakaikkisen lohdullinen tunnelma, ja jälkeenpäin ajattelee onnellisena: "Ihanaa, muillakin on tällaista! Ehkä meidän päivämme ei ollutkaan niin kauhea..." 

Salla Savolaisen kuvitus on värikästä ja kekseliästä, ja ihailen hänen luomiaan miljöitä ja detaljeja - hän maalaa kodit iloisilla tapeteilla ja pukee henkilöt sellaisiin mekkoihin, että tuntisin oloni erityisen kotoisaksi Salla Savolaisen maailmassa! 

Vesta-Linnea lienee tässä kirjassa noin kuusivuotias, mutta kirja meni oikein hyvin jo noin nelivuotiaalle, eivätkä ne tunnu menettävän otettaan ollenkaan iän lisääntyessä. Näistä kirjoista nauttii koko perhe!

Vesta-Linnea mieli mustana -kirjassa Vesta-Linnea viettää perheineen kesälomaa saaristossa. Leikeistä yhdessä ei tahdo tulla mitään, sillä pari vuotta nuorempi Wendla on ärsyttävä. Hän ei osaa leikkiä yhtään niinkuin Vesta-Linnea haluaisi. 

"Wendlahan voisi olla leikissä jokin muu kuin prinsessa", äiti ehdottaa. "Isossa linnassa tarvitaan varmasti monenlaista väkeä."
Wendla parkuu kuin sumusireeni. "Äiti, minäkin tahdon olla prinsessa!"
Äiti näyttää neuvottamalta.
"Äiti, Wendla vain haastaa riitaa. Kuuntele nyt, miten hän kiljuu!" Vesta Linnea valittaa. Häntä ei huvita kohta koko leikki. Tällaista se aina on: pelkkää riitelyä ja kiljuntaa.

...

Vesta-Linnea kyllä tietää, ettei perheessä ole hänelle oikeastaan edes tilaa. Ei hänellä ainakaan ole suurta väliä.
"Toiset eivät varmaan edes kaipaisi, jos kuolisi", hän ajattelee ja tuntee kyynelten puskevan esiin silmäluomien alta. "He eivät varmaan edes itkisi minun hautajaisissani."

Kirja kuvaa mainiosti lapsen tunteiden ehdottomuutta ja dramaattisuutta, kun äiti VARMASTI rakastaa enemmän pikkusisaruksia. Rakastan myös kirjojen loppuja, kun äiti ja Vesta-Linnea sopivat kaikki asiat selviksi. Jutellaan, ollaan lähekkäin ja kahdestaan.

Kun muut ovat menneet nukkumaan, äiti istahtaa Vesta-Linnean sängynreunalle. "Nukutko sinä?" äiti kysyy. Vesta-Linnea nousee istumaan. "Tule", äiti kuiskaa. He kulkevat yhdessä pihan poikki rantaan. Kesäyö on hämärä. Lahdella lehahtelee lepakoita. Äiti on ottanut molemmille kylpytakit mukaan. He polskahtavat ilta-uinnille. Äiti ja hän, ihan kaksistaan. Vesta-Linnea hymyilee äidille. Hän on onnellinen. 

Vallaton vauva tulee kotiin on kevyt ja viihdyttävä kuvaus vilkkaan Viivin touhuiluista kotona, ja se huvittaa jo hieman nuorempiakin lukijoita. Me luimme sitä etenkin 3-4-vuotiaana. Viivi pistää arjen ja kattauksen uusiksi sarjan muissakin kirjoissa, ja esim. Vallaton vauva valtaa vatsan sopii vielä pienemmille lukijoille, sillä siinä pääsee kurkistamaan luukkujen avulla, mitä äidin vatsassa kasvavalle vauvalle oikein kuuluu. Tunteita niissä ei sen kummemmin pohdita, mutta suositut kirjat kuvaavat hauskasti vauvan tuomaa työtä ja hupia.

Lopuksi viittaus vielä erilaisten pulmatilanteiden ja kasvatushaasteiden oppaaseen, Päivi Heikkilä-Halttusen teokseen Minttu, Jason ja Peikonhäntä (Kustannus BTJ Finland, 2010). Siinä on esitelty kattavasti tapoja, joilla lastenkirjoja voidaan terapeuttisesti hyödyntää erilaisissa arkisissa pulmatilanteissa. Vajaa 500-sivuinen tietojärkäle sopii erinomaisesti niin vanhemmille kuin kasvatusalan ammattilaisille päivähoitoon, kouluun, kirjastoon ym., kelle tahansa joka haluaa napata lapsen kainaloonsa ja pureutua milloin mihinkin pulmaan lastenkirjan avulla. Heikkilä-Halttunen nimeää sisarkateutta käsittelemään seuraavat kirjat:

Ulla-Maija Aaltonen ja Julia Vuori: Jennin talo (Otava 1990)
Giles Andreae ja Vanessa Cappan: Äidin vatsassa on talo (Kustannus-Mäkelä 2001)
Bagge, Uhinki ja Ruokonen: Tuomon hirmuhirviö (WSOY 1994)
Ekholm Gisela & Per: Leenan musta yö (WSOY 1980)
Gunilla Hansson: Meille syntyy vauva (Tammi 1997)
Eeva Hulkko& Ritva Tuomisto: Vauva tulee valtakuntaan (Psykologien Kustannus Oy 2006)
Camilla Mickwitz: Ja sinusta tulee pelle (Weilin+Göös 1984)
Robberecht & Goossens: Tyttö, joka tahtoi takaisin äidin vatsaan (Lasten Keskus 2004)
Tony Ross: Tahdon siskon! (Lasten Keskus 1999)
Sten Uta & Tophoven: Äiti kuuluu minulle! (Kustannus-Mäkelä 2009)

Katinka Tuisku: Kuun ja auringon lapset

Katinka Tuisku: Kuun ja auringon lapset
Kustantaja: Pieni Karhu
38 s.
Kustantajan esittely täällä.
Tähtiä: ***

Kuun ja auringon lapset on kiehtova, erilainen kirja. Ambra ja Indigo ovat Kuun ja Auringon lapsia, kaksosia, joiden elämä muuttuu yhdessä hetkessä: isä ja äiti ovat molemmat suuria ja tarvitsevat paljon tilaa, eivätkä mahdu enää samalle taivaalle. Tulee riitaisa ero lapsista - koko taivas myrskyää, vanhempien huuto jyrisee ukkosena, ja salama iskee heidän väliinsä sinkouttaen lapset yhden toiselle, toisen toiselle vanhemmalle. Sen jälkeen Ambra ja Indigo elävät ja kasvavat erossa toisistaan, kaivaten samalla jotain, tietämättä itsekään mitä.

Lopulta, eräänä aamunsarastuksen hetkenä, Indigon ollessa juuri seuraamassa äitiään, Auringon lämmin kosketus hipaisee kuin varkain hänen poskeaan muistuttaen jostain kauniista. Maahan valuvat kyyneleet muodostavat maahan kastepisaroita, jotka Ambra löytää. Lopulta sisarukset löytävät toisensa uskaltautuessaan kumpikin yhä syvemmälle toistensa maailmaan. Ajan kanssa isä ja äitikin tottuvat olemaan yhtäaikaa taivaalla, seuraamaan hymyssä suin lastensa leikkejä.  

Ambra ja Indigo ovat nyt onnellisia löydettyään vihdoin toisensa. He vierailevat usein toistensa luona. Aina aamuisin ja iltaisin he kohtaavat ja maalaavat yhdessä pilviä. Aamun sarastaessa ja hämärän laskiessa he saavat pilvet hehkumaan tuhansissa eri väreissä. Joskus sateessa heidän värinsä sotkeutuvat harmaiksi, eivätkä he aina malta sekoittaa yhtä hienoja sävyjä, mutta juuri siinä piileekin heidän maalaustensa lumous - yllätyksellisyys. Koskaan ei tule vastaan kahta samanlaista aamua tai iltaa vaan aina jotain uutta ja ainutkertaista.  

Kuun ja auringon lapsia on usein kuvattu terapiakirjaksi, ja erityisen vahvasti se puhutteleekin varmasti lapsia, jotka ovat kokeneet avioeron tai perheenjäsenen menetyksen, kuvaahan kirja eritoten lapsen kasvua jotain (tuntematonta) kaivaten. Mutta kirja on hyvä myös ihan kaikille perheille, sillä minut se muun muassa sai miettimään, miten lapsi kokee vanhempiensa riidan? Kirja kuvaa hienosti haikeuden vivahteita, joita pienen mielessä voi erinäisistä syistä olla, vaikkei hän niitä osaisikaan ilmaista. Näiden ohella kirja kertoo vahvasta sisaruudesta, kahdesta erilaisesta sisaresta, eri tavoista elää, tottumuksesta ja uuteen, vieraaseen tutustustumisesta.

Totta kai kirjan voi lukea myös ihan tavallisena satuna. Lasta saattaa viehättää tarinassa erityisesti kuvitus, kuten itseäni. Se on Katinka Tuiskun upeaa akvarellia, pääosin hieman tummasävyistä, kuten tarinakin, tekstiä monin tavoin täydentävää ja vivahteikasta. Tosin hieman haikaillen kokeilen taittaa tekstisivuja piiloon, jotta saisin yhdellä kertaa näkyviin upeat aukeamat. Nyt taitto on toteutettu siten, että kokosivun kuva on joka toisella sivulla, joka toinen sivu on valkoinen tekstisivu, mikä hieman rikkoo kokonaisuutta. 

Vaikka kirja teki heti vaikutuksen erilaisuudellaan, en ihastunut siihen välittömästi. Tarina tuntui pitkältä ja kieli rönsyilevältä. Erilaiset sivupolut sitä, miten lammesta ei lopu koskaan vesi ja miksi satakieli matkii muita, häiritsivät ja venyttävät tarinaa turhaan. Nyt monen lukukerran jälkeen pidän kirjan monitasoisuudesta - monia asioita ymmärtää uudella tavalla vasta pikku hiljaa, ja kirjan herättämät ajatukset jäävät selvästi elämään omaa elämäänsä. Lukemiseen kannattaakin varata aikaa, sillä kirja on rauhallinen ja pyytää hiljentämään tahtia. Kaiken kaikkiaan Kuun ja auringon lapset on monin tavoin hieno kokemus, lempeä ja puhutteleva kirja, johon suosittelen tutustumaan. Viisivuotiaalleni se on mieluisa kirja, ja sopiva ikä kuulijakunnalle onkin 5-vuotiaasta ylöspäin.  

Katinka Tuisku on kuvataideterapeutti, psykiatrian erikoislääkäri ja lääketieteen tohtori. Häneltä on ilmestynyt myös kirjat Elsa ja Narkissos ja Outo olento (molemmat Pieni Karhu). Monet kasvatusalan asiantuntijat ovat kiitelleet Tuiskun kirjoja hyvää tekeviksi, lämpimiksi ja rauhallisiksi lukukokemuksiksi.

Lue Kirkko ja kaupunki -lehdessä ilmestynyt artikkeli Katinka Tuiskun kirjoista ja akvarellinäyttelystä.

Sven Nordqvist: Hurja hassu siskoni

Sven Nordqvist: Hurja hassu siskoni
Suom. Tittamari Marttinen
Ruotsinkiel. alkuteos: Var är min syster?
Tammi 2008
26 sivua

Tämä on ihana kirja! Itse asiassa minulle kävi tänään niin, että saatuani kuopuksen päiväunille ja esikoisella ollessa leikkiseuraa otin kirjan käteeni lastenhuoneen sohvalle, ja tutkaillessani sen sivuja ja miljoonia yksityiskohtia nukahdin kirjan alle! Se on kohtuu suuri kirja, leveä kuin mikä, joten sen alla oli täydellistä torkkua, ihan kuin olisi majassa. Ja se EI siis ole tylsä vaikka unettavasti toimikin, vaan syy oli muussa, univelassa ja flunssassa, mutta kirja rauhoitti ja rentoutti täydellisesti. Ehkä ennen kaikkea siksi, että kirjaa etupäässä katsellaan. Sven Nordqvist kertoo kirjan takana, että halusi tehdä kirjan, jossa pääpaino on kuvilla, ja siinä hän on onnistunut! Teksti, jonka Nordqvist lisäsi vasta myöhemmin, on pientä ja runollista.

Lyhyesti: Pikkuvelihiiri etsii yhdessä vaarinsa (?) kanssa isosiskoaan päärynäpallolla halki satumaisten maisemien ja mielikuvituksellisten paikkojen. Isosiskolla kun on tapana hävitä omille teilleen. Joka sivulle on piilotettu pikkiriikkinen isosisko (kai, emme ole löytäneet häntä vieläkään ihan joka sivulta!) jonka etsiminen on hauskaa. On myös hauskaa miettiä yhdessä, mikä kaikki sivuilla ihmetyttää. Joskus lasta ihmetyttävätkin erilaiset asiat kuin aikuista.

Niiden, jotka ovat mm.Viiru-kissan ja Mimmi-lehmän ystäviä, on helppo uskoa, että kuvitus on jälleen loistavaa. Mutta erilaista. Mielikuvituksellisempaa ja hurjempaa. Kirja on kuin uni, jonka katselija liikkuu yhä hullummasta näystä toiseen ja leijailee kaiken yläpuolella voimatta muuta kuin ihmetellä absurdeja ja harhaisia näkymiä! Minun on itse asiassa vaikea keksiä sanoja kuvituksen kuvailuun, niin omaperäistä se on. Nordqvist itse sanoo säilyttäneensä kuvituksessa kaikkein spontaanimmatkin päähänpistonsa, ja sen uskoo.

Niin, että tarkemmin ajatellen, ehkä siinä on jotain perää, että uni tulee kirjaa lukiessa. Sitä ikään kuin katsoo jo unta...

Minusta tuntuu myös, että tämä on kirja, josta aukeaa joka lukemisella uusia tasoja ja oivalluksia.

Nordqvist voitti kirjalla Ruotsin vuoden 2007 August-palkinnon parhaana lasten- ja nuortenkirjana. Suosittelen ehdottomasti!

****