Puiden tarinoita - Ritari vie syvälle satuun ja palauttaa pinnalle vaikuttuneena

Iiro Küttner: Puiden tarinoita - Ritari.

Kuvitus: Ville Tietäväinen

Kustannus: Books North 2014

Lyhyesti: Vanhan ajan satu voimakkaalla, modernilla kuvituksella ja tarinan oivalluksilla, jotka kytkevät sadun vahvasti tähän päivään ja arvoihin, jotka ovat ehkä kuitenkin ikiaikaisia: aikaan, rakkauteen ja luontoon.

Ritarin surmaamista edeltävänä yönä Prinsessa tuli tapaamaan Varakuningasta. Hän rukoili sedältään armoa Ritarille. Prinsessa paljasti kummastuneelle sedälleen, että hän oli rakastanut Ritariin - koko sielustaan - eikä mistään syystä halunnut rakkaansa kuolemaa tunnolleen. Paljon mielummin hän kohtaisi kuoleman itse. 

Puiden tarinoita - Ritari on vanhan ajan satu, satu luonnon voittamattomuudesta ja vahvuudesta, rakkauden ja uskollisuuden suuresta merkityksestä. 

Kirja on toinen, itsenäinen osa Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita -sarjassa, jonka ensimmäisestä osasta Puuseppä, kirjoitin keväällä. Tuo kirja jäi mietityttämään tuolloin, ja valitsin sen sittemmin listaani vuoden siihen mennessä ilmestyneistä parhaista kirjoista, jonka laadin erääseen lehteen (tästä lisää myöhemmin). Puuseppä sopii yhtä hyvin aikuisille kuin lapsillekin, vaati monta lukukertaa eikä ollut ihan helppo, mutta ehdottoman puhutteleva. 

Tämä toinen, käsissäni olevan kirjan tarina on helpompi, ehkä koska sen ainekset - lohikäärme ja ritarit, rohkeus, rakkaus - ovat vanhoista saduista tuttuja. Kuitenkin luonto on (tavallaan) moderni elementti: tammi ja tammenterho ovat ihmistä ja lohikäärmeitä ja kuninkaita voimakkaampia. Luonnon lisäksi aika ja sen merkitys ihmiselle on mukana kauniilla, oivaltavalla tavalla. Sillä onhan aika - itse asiassa ja todellakin - tärkeimpiä asioita, mitä ihmisellä on, ja sen menetys paljon raastavampaa kuin kaikkien maallisten aarteiden. 

Mukana on myös filosofinen kysymys siitä, ajatteleeko vain itseään, vai luopuuko jostain tärkeästä muiden, rakkauden vuoksi? Voiko onnea saada tekemällä itsekkäitä valintoja? 

Kuvitus on vahvaa ja tummasävyistä, syventää tarinaa maisemiin ja yksityiskohtiin ja imaisee lukijansa vastustamattomasti mukaansa. Tähän kirjaan kuvittaja Ville Tietäväinen on luonut Puuseppää vahvemman, paikoin vähän pelottavankin tunnelman. Kuvitus ja teksti kulkevat yhdessä sopusoinnussa, eikä kirjaan voisi tämän nähtyään kuvitella mitään muuta kuvitusta. Loppuun asti hiottu ja mietitty ja toteutettu kokonaisuus tekee vaikutuksen, jälleen.

Pieni varoituksen sana: perinteistä satua muistuttava teksti yllättää paikoin raakuudellaan (kuten monet perinteisetkin sadut tekevät), ja sen vuoksi ajattelin ensin, ettei satua voisi lukea alle kouluikäisille. No, viisivuotias kuuli sadun sitten kuitenkin, ja lukuunottamatta yhtä suht raakaa mutta lyhyttä kohtausta se soveltui täysin hyvin. (Ehkä koko kohtaus meni häneltä vähän ohi.)

Meillä satu sai aikuisilta todella hyvän vastaanoton ("ihan mahtava!"), lapsilta vähän hitaammin lämpenevän.

Itse nostan kirjan yksinkertaisesti kotimaisen lastenkirjallisuuden aarteisiin, ehdottomasti suositeltaviin, niihin teoksiin, jotka imaisevat kerronnallaan mukaansa, mitä kuvitus vielä tehostaa, ja jotka jättivät lukijan istumaan tarinan loputtua vaikuttuneena ja hetken hiljaisena, yksinkertaisesti iloisena hyvästä kirjasta.

Koulussa se voisi toimia erityisesti esim. arvokeskustelun pohjustuksena (?) tai luonnon voimakkuuden (ja sitä kautta vaikkapa luonnonsuojelun tärkeyden) pohtimisessa.  

Tekijöistä lyhyesti, vaikka kovin lyhyeen eivät enää mahdu tekijöiden ansiot: Iiro Küttner on Aalto-yliopiston käsikirjoittamisen professori ja Jussi-palkittu elokuvakäsikirjoittaja, ja graafikko, kuvittaja ja sarjakuvataiteilija Ville Tietäväinen on voittanut sarjakuva-Finlandian ja ollut Junior-Finlandia ehdokkaana kirjallaan Vain pahaa unta, joka voitti myös Tulenkantaja-palkinnon v. 2014.

Iiro Küttner: Puiden tarinoita - Ritari.

Kuvitus: Ville Tietäväinen

Kustannus: Books North 2014

Mistä: Yllätyksenä kustantajalta, mistä kiitos!


Muokattu 5.11.2014

Kissa Kiiskisen perinteinen satumaailma viihdytti - ja ärsytti

Pertti Pietarinen: Kissa Kiiskinen sankarina ja muita satuja
Kuvitus: Ulla Thynell
Kustannus: Aurinko Kustannus 2014
144 s.
Lyhyesti: Lempeitä iltasatuja, mukavia ja lapset tykkäsivät, mutta lukeminen ei mennyt ihan harmonisesti, niin kovasti jotkin kohdat töksähtivät.

Kissa Kiiskinen sankarina ja muita satuja on täynnä kaiken ikäisille sopivia iltasatuja. Eläimet esiintyvät kirjan nimen mukaisesti sankareina ja elävät leppoista maaseudun elämää rinta rinnan ihmisten kanssa. Kissa Kiiskinen seikkailee useammassa sadussa, välillä käydään Katinkultamaassa kissakuninkaan luona ja sitten palataan taas Maija-tytön hellään huomaan maaseudun lintukotoon. Muissa saduissa tutustutaan mm. peikkoihin ja noitiin tai katsellaan maailmaa hevosen silmin.

Yhteistä saduille on niiden rauhallinen miljöö ja tempo. Maaseutua ihannoidaan melko voimakkaasti, ja osasta saduista heijastuu perinteinen arvomaailma. Itse pidin eniten saduista joissa opetukset jäivät pienempään rooliin, ja joissa vain nautiskeltiin pienistä harmittomista vaikkakin sopivasti jännittävistä tapahtumista maalaistalon tai maaseudun elämässä, josta itsekin kovasti pidän.

Erilaisuus ja sen hyväksyminen on eräs kirjan satujen teemoista. Muita mieleenjääneitä ovat työ ja jonkinlainen "ihmiseksi kasvaminen".

Ennen kuin siirryn kritiikkiin, nostetaan esiin hyvä juttuja:
- Lapset (8 ja 4) pitivät! "Koska ne oli välillä niin kauhean jänniä satuja."

- Ulla Thynellin lyijykynäpiirrokset ovat kauniita, yksityiskohtaisia ja tarkkoja, ja sopivat tyylillään ja mustavalkoisuudellaan kirjan perinteiseen satumaailmaan hienosti. Tekstin ja kuvan suhde on onnistunut, eli vaikka suuria kokosivun piirroksia on vain muutama, pienempää kuvitusta on melko runsaasti. Kuvakirja tällaisella kuvituksella olisi hieno!

- Tekstissä on hauskoja viittauksia aikuisten maailmaan, kuten EU:n direktiivit, joiden pohjalta satu saakin kesken kaiken uusia keskustelu-ulottuvuuksia aiheista, joista ei ihan heti muuten tulisi jutelleeksi lasten kanssa.

- Perinteikkyys ja jonkinlainen mennen maailman tunnelma viehättää ja on kirjassa parasta. Tätä tukevat kirjan ulkoasulliset valinnat, kuten paperi.

Sitten sitä kritiikkiä, sillä ihan kaikesta en kuitenkaan pitänyt. Kuten tavasta, jolla erilaisuutta lähestytään. Päällimäiseksi kirjasta jää tunne, että erilainenkin voi olla ihan ok. Ok? Se sotii omaa mielipidettäni vastaan jyrkästi, koska pikemminkin ajattelen, että erilaisuus on hienoaupeaaMAHTAVAArohkeaa.

Juuri erilaisuus tekee kaikesta kiinnostavaa, se on elämän arvokkuus ja suola.

Erilaisuutta voi lähestyä niin monelta suunnalta. Ylipäänsä olen hieman kyllästynyt erilaisuutta ja sen hyväksymistä alleviivaaviin tarinoihin. Olisi niin virkistävää lukea välillä olentojen samankaltaisuudesta. Ja erilaisuuden voi nähdä hienona, tai sitten asiana, johon voi tottua, kuten tässä (ja joka on minusta tosi negatiivinen alkuajatus).

Kuten sadussa, jossa kerrotaan omaa lasta toivovasta pariskunnasta, ja joka saa hoiviinsa peikkolapsen. Vanhemmat tottuvat lapseensa tämän oudosta ulkonäöstä huolimatta ja ilokseen huomaavat, miten peikkolapsi vähä vähältä muuttuukin yhä enemmän ihmisen näköiseksi (miksi?), samanlaiseksi kuin muutkin (voi miksi??), kun kasvattivanhemmat häntä oikein harjaavat "oikein juuriharjan kanssa", ja jonka sen ansiosta "voi muutamien vuosien päästä esitellä vaikka itse presidentille", kuten isä tuumaa.

Kiusallista.

Kirjailija on varmasti tarkoittanut, että ihmisillä on yleisesti ennakkoluuloja ja erilaisuutta vierastetaan jne., mutta jotta ajatus olisi tullut taitavammin esille (eikä jäänyt tasolle jossa kömpelyys vain ärsyttää), olisi kokonaisuutta pitänyt ehdottomasti hioa ja vielä hioa, voimistaa niitä hyviä kohtia ja ajatuksia ja viisauksiakin, joita kirjassa välillä on, ja erotella selkeämmin ulkoa tulevat ennakkoluulot.

Satu Poikko-peikosta puolestaan, joka vaaleampana ja karvattomampana kun peikot keskimäärin pistää kovasti muita silmään ja joutuu kiusatuksi, voi sopia lapselle, jota jostain syystä kiusataan ja joka tuntee olonsa erilaiseksi. Minua häiritsi kuitenkin se, että kiusaamisen syynä sadussa on juuri ulkonäkö. Tokaluokkalaisen ja viisivuotiaan äitinä erilainen ulkonäkö ei ole vielä ollut meillä ikinä mikään teema, ei vaikka kuopus on syntynyt Afrikassa ja poikkeaa vaaleista pellavapäistä. Siksi päätin jättää sadun lukematta. Jos erilainen ulkonäkö, ei oma eikä tuttavien, ole kummallekaan ollut vielä koskaan asia jota kannattaisi miettiä, ei sitä ole pienintäkään syytä alkaa pohtimaan nytkään, sadun kautta. Eri asia jos sitä olisi mietitty. Toinen asia, mikä sadussa häiritsi on, että Poikko saa muiden hyväksynnän (tai sai muut tajuamaan ettei ulkonäkö tee erilaiseksi) voittamalla urheilukilpailussa. En tiedä... Jotenkin niin, no, latteaa. Miksi juuri urheilemalla, tai miksi hänen pitää ylipäänsä voittaa ja ikäänkuin ansaita muiden hyväksyntä? Miksei muutos lähde muista? Edes sadussa, joka voi olla voimakas vaikuttaja.

Ja erityisesti yhtä kohtaa on pakko kritisoida, koska se on niin älytön. Kyseessä on satu Riku-ruunasta, joka miettii, laitumella kupehtiessaan, itsekseen näin:

Ihmisetkin olivat kuulemma ihan tumman ruskeita, jopa mustia. Sitä Riku ei ainakaan uskonut. Ei se ollut koskaan nähnyt mustaa ihmistä, paitsi joskus Mikon naama oli ollut aika musta, kun hän tuli savusaunalta. Kissoja kyllä oli valkoisia ja mustia, niin ja oransseja ja vaikka mitä. Mutta, olisiko ihan oikeasti mustia ihmisiäkin? Ei, sitä Riku ei uskonut. Vaikka mitäpä sillä värillä olisi väliä.

Okei, Suomessa on monta maailmaa tänäänkin, toiselle erilainen ulkonäkö on itsestäänselvyys, kuten alueella jossa asumme, suurimmalle osalle se ei sitä ole. Lisäksi satu ajoittuu ajalle, jolloin "mummisi ja ukkisi olivat pikku lapsia", mutta vaikka itse toivon että tämä selittäisi kirjailijan käsittämättömän hevosen päähän pistetyn mietiskelyn, ei tätä viittausta enää mitenkään muista satua lukiessaan, eikä se edes pikkukuulijoille tarkoita mitään. He vain kuulevat satukirjasta taivastelua, voiko mustia ihmisiä todella olla olemassa? En voi käsittää, mitä kirjailija on ajatellut pistäessään moista ällistelyä lastenkirjaan vuonna 2014. Kenelle sellaisen lukeminen on hyvä asia? Miltä tuntuu pienestä tummanruskeasta, suomalaisesta lapsesta, kun kesken mukavan tarinan hepan elämästä maaseudulla aletaan taivastelemaan, että ei kai nyt hänen värisiään ihmisiä voi olla olemassa?! Entä mitä hyötyy asiasta vaalea pellavapää, jolla on ehkä päiväkodissa tummaihoinen kaveri ja joka ei ole koskaan kiinnittänyt sen kummemmin huomiota kaverin ihonväriin? Mitä ihmeen järkeä on nostaa tuollainen erivärisen ihon ihmettely lastenkirjaan tänä päivänä?

Mieheni jätti tämän kohdan (luonnollisesti) lukematta, mutta lapset huomasivat, että jotain hypättiin yli ja aloittivat protestin. Mutta please, jotain rajaa! Näin herkkää asiaa pitää kirjailijan osata lähestyä huomattavasti taitavammin sanan- ja juonenkääntein, nyt on jämähdetty 50 vuotta sitten luettuihin oppikirjoihin.

Eli, ihan täysin harmonisissa merkeissä ei lukeminen sujunut, vaikka monin paikoin ainekset siihen olivatkin olemassa ja kohdillaan.

Lopuksi vielä sananen kirjoista, joista välittyy arvolataus. Tämän kirjan kaikissa saduissa sitä ei ollut tai se ei pistänyt korvaan, jossain saduissa taas sitäkin enemmän, kuten siinä jossa maaseudun onnelasta tullut kohtaa Helsingin kovat, ilkeät kissakundit, ja jossa maalla asuva kissa huomaa viettävänsä kissanpäiviä ja olevansa onnenpekka saadessaan asua maalla. Ja monessa muussakin kirjassa, etenkin perinteisissä saduissa on usein vahvat arvot. Itse olen aika tarkka ulkoa tuleville arvolatauksille. Ehkä lapset eivät ajattele asioita yhtä tarkasti kuin minä (eivät varmasti) mutta silti heille jää kaikesta kuullusta rakennuspalikoita omiin mielipiteisiin. Siksi itse koen tärkeäksi, että keskustelen satujen jälkeen niiden sävystä ja arvoista lasten kanssa, ja yritän opettaa heitä kyseenalaistamaan niitä ja miettimään asioihin oman mielipiteensä. Olisi hienoa, jos he sisäistäisivät, että on monenlaisia arvoja ja ajatuksia, ja että kaikessa on jotain hyvää, oli kyseessä sitten kaupunki tai maaseutu tai mikä asia maailmassa tahansa.


Pertti Pietarinen: Kissa Kiiskinen sankarina ja muita satuja
Kuvitus: Ulla Thynell
Kustannus: Aurinko Kustannus 2014
Mistä: Yllätyksenä kustantantajalta


Muokattu 9.9.2014

Saara Viljamaa: Koira ja kirahvi

Saara Viljamaa: Koira ja kirahvi
Kuvitus: Mirkka Syrjälä
Kustannus: N-Y-T NYT oy 2013
Lyhyesti: 8-vuotiaan Saaran kirjoittama satu koirasta ja kirahvista. Hieno tarina yhdistyy monitasoiseen, mielenkiintoiseen kuvitukseen, jonka taustalla on tutkimustietoa kertomisen roolista lasten elämässä ja hyvinvoinnissa. Paljon enemmän kuin pelkkä kuvakirja.

- Minne te olette menossa? hän kysyi.
- Afrikkaan, sanoi kirahvi.
- Miksi ette ottaneet omia poikasia mukaan? kysyi kirahvinpoikanen.
- Me emme muistaneet, sanoi kirahvi.
- Käy hakemassa heidät tänne. Me odotamme tässä.

Koira ja kirahvi ystävystyvät, kun kirahvi varastaa koiran eväät tämän ollessa telttaretkellä. Sitten koira ostaa kirahvin omakseen sirkuksesta ja … no, ehkä todetaan vain, että sangen mielikuvituksellisten tapahtumien kautta he päätyvät yhdessä mm. Afrikkaan, jossa he yrittävät kesyttää kengurua, jotta he voisivat pomppia tällä. Se ei kuitenkaan onnistu, mutta onneksi leijona kesyyntyy. Talveksi he vuokraavat pienen mökin Suomesta.

Järvi oli jäässä, joten koira pystyi luistelemaan vaikka joka päivä. Siksi he olivat sieltä vuokranneet talon.

Tapahtuuko tämä lasten mielissä vai aikuisen lapsille kertomassa tarinassa? Nämä kaksi maailmaa sekoittuvat kiehtovasti hienossa tarinassa, joka on 8-vuotiaan Saara Viljamaan kirjoittama, ja jota kehystää monitasoinen Mirkka Syrjälän kuvitus. Kirjan taustalla on TelLis -tutkimushanke, jossa on tutkittu sitä, mitä ja miten lapset kertovat elämästään ja mitä yhteyttä kertomisella on heidän hyvinvointiinsa. Kirja on siis paitsi kuvakirja, myös tutkimusraportti, sillä siinä tuodaan esille tutkimushankkeen tuloksia.

Kirjan erityislaatuisuus näkeyy kuvituksessa siten, että siinä lomittuvat yhteen päiväkodin tapahtumat, jossa tarina kerrotaan, sekä tarinan käänteet, joissa taas heijastuvat paikoin päiväkodin tapahtumat. Idea kuvituksessa on niin hyvä, että koin löytämisen iloa ja aika ajoin sulaa ihailua ideaa ja toteutusta kohtaan. Siksi en paljastakaan tässä siitä sen enempää yksityiskohtia, vaan jätän sen teille itse tutkittavaksi.

Kun luin tarinan ensimmäisen kerran lapsilleni, en tiennyt enkä tajunnut sen olevan lapsen kirjoittama, vaikka hieman ihmettelinkin. Ajattelin (ja ajattelen yhä), että kirjan hieman puhekielimäinen tai lapsenomainen teksti osuu harvinaisen hyvin suuhun. Uskon, että se tekee kuuntelusta myös pienelle lapselle aika mukavaa. Ainakin meillä sekä 7-vuotias että 4-vuotias liimautuivat kainaloon tarinan ääreen. Tämä viimeksi mainittu on kranttu kirjojen suhteen, mutta hän ihastui kirjaan erityisen paljon, mistä olen tosi iloinen! Parhaiten kirja sopiikin päiväkoti-ikäisille, ja spontaanit juonenkäänteet ihastuttavat ketä tahansa.

Jos haluat tietää lisää Oulun ja Helsingin yliopistojen yhteisestä tutkimuksesta, niin kurkkaa TelLis-tutkimushankkeen sivuja. Itse en vielä tiedä asiasta sen enempää, mutta pitää ehdottomasti käydä tutkimassa.

Olipa hieno, mielenkiintoinen löytö! Ja miten upea tapa esitellä lapsiin keskittyvän tutkimushankkeen tuloksia!

PS. Finlandia Junior -ehdokkaat julkaistaan huomenna torstaina. Mm. Sinisen Linnan kirjastossa ja  Lastenkirjahyllyssä on pohdittu Finlandia Junior -varjoehdokkaita.

Alexandra Salmela: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia

Alexandra Salmela: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia
Kuvitus: Martina Matlovicova
Kustannus: Teos 2013

Oli kaunis kesäpäivä. Juha toivoi pääsevänsä vihdoin uimaan, mutta isolla isällä oli eri suunnitelma: "Sukset jalkaan ja ladulle!"

Juha ei pitänyt hiihdosta, mutta ison isän mielestä tosimiehen tuli liikkua vain hiihtämällä. Niinpä Juha laittoi kuuliaisesti sukset jalkaan ja laahusti tarmokkaasti etenevän isän perässä. Kun sivakoija katosi korpeen, Juha jäi kerämään metsämansikoita. Yhtäkkiä hänen vieressään seisoi havunoksaa mutusteleva koala. 

Juuri näin hassuja ovat sadut Alexandra Salmelan uudessa satukirjassa Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia. Monesti ne alkavat suhteellisen "normaalisti", mutta jatkuessaan villintyvät syvälle mielikuvitukseen ja päätyvät jättäen pään hieman pyörälle. Siis mitä tässä nyt oikein tapahtuikaan? Lapsikorjaamo, Äänisyötär, norsuäiti, hajamielisen isin pää jalkapallona?

Aluksi pidin satuja satunnaisena mielikuvituksen lentona, mutta tarkemmalla lukemisella aloin nähdä paljon muutakin. Ensinnäkin niissä on myös vakavia säikeitä: isomman (!) kiusaamista, aikuisten ikävää paheksuntaa, roskaamista, aikuisten lapsiin kasaamia toteutumattomia toiveita. Mutta sitten on myös sulaa hulluttelua, hirviöiden pomppimista pilvivuorilla tai hajamielisen isän kadonneella päällä jalkapalloilua. Jotkut sadut muistuttavat vanhoja klassikoita, Liisa Ihmemaata tai Hannua ja Kerttua, mutta tietenkin täysin sekoitettuina ja uudenlaisina. Ristiriitoja hahmojen välillä voi välillä olla vaikea tunnistaa hassuttelun alta, ja tämän vuoksi ne ovatkin moniulotteisia. Joku lapsi voi samaistua satuihin, toinen ottaa ne vain vinkeinä tarinoina.

Saduissa on hirveästi yllättävää ja hullunkurista, mikä haastaa aikuisen kaavamaisen ja normitetun ajattelun hyvin tehokkaasti. Näitä satuja kannattaakin kokeilla, jos haluat rikkoa rajoja ja kaavoja! Itselleni ne aiheuttivat juuri tästä syystä aluksi nikottelua "liian epärealistisina", enkä ihastunut heti. Vaadittiin toistakin lukukertaa ja niiden maistelua kunnolla, ja piti myös kyseenalaistaa itsensä - satuhan voi olla millainen vain. Sadussa voi ja saa tapahtua ihan mitä vain! Kun tämä oli selvitetty, kirja, tai ainakin muutamat sadut hurmasivat minut tyystin.

Itse koin puhuttelevimmaksi sadun kahdesta äidistä, jotka ovat erilaisia ja hassuttelevia - tykkäävät leikkiä ja pukeutua kirahvi- ja norsupukuun. Alussa kirahviäidin lasta hävettää, että äiti on taas pukeutunut hassuksi, kunnes hän huomaa, ettei tämä ole ainoa. Viimeinen satu kertoo siitä, miten työ on muuttanut norsuäidin tylsäksi ädiksi. Onneksi norsuäiti kuitenkin palaa kuvioihin, tietysti hyvin oudolla tavalla. Kirjan tekijä, Alexandra Salmela kertoo kirjassa itse toivovansa, että maailmassa olisi "vähemmän tyhmiä aikuisia". Kirjan luettuani toivon kieltämättä itsekin, että a) osaisin itse hullutella useammin lasten kanssa (tai ilman) ja että b) aikuiset ylipäätään ottaisivat elämän vähän rennommin ja nauttisivat enemmän. Myös satu äidistä vuoristoradassa oli ihana (kuva keskellä).

Pituudeltaan sadut ovat lyhyitä, puolentoista aukeaman mittaisia, ja loppu niissä on onnellinen, niissä on ystävyyttä, aikuisen ja lapsen välistä läheisyyttä, erilaisuuden hyväksyntää.

Entä miten kirja kolahti lapsiraatiin, 7- ja 6-vuotiaisiin kuulijoihin? Suurin osa saduista kirvoitti paljon naurua ja kommentteja kuten "hassu! kiva", toisten jälkeen jäätiin ihmetteleviksi. Paras satu heistä oli sellainen, jossa hajamielinen isä hukkaa päänsä, ja se löytyy jalkapallokentältä lasten jalkapallona. Oli hauskaa seurata, miten he kuuntelivat ensin hiljaisina ja epävarmoina, sitten riemastuneina.

Kirjan kuvitus on slovakialaisen Martina Matlovicovan käsialaan, ja se lumosi minut täysin, ennen kaikkea värikkäiden ja mielikuvituksellisten kokosivun kuviensa takia. En ollut aiemmin tutustunut Matlovicovan kuvitukseen, mutta toivottavasti sitä nähdään lisää!

Kielestä vielä sen verran, että se on tätä päivää - Salmela ei vierasta sanoja kuten ärtsy, puskapissi, ällö, mutalöllö, pöpelikkö. Nämä sopivat tarinoihin.

Kirjan luettuani päätin muistaa pukea useammin päälle hassun äidin roolin (sitä paitsi elämä on paljon hauskempaa niin!), järjestellä kotona vähän vähemmän ja muistaa heittäytyä. Hulluttelua ja kivoja leikkejä kaikille teillekin!

Tähtiä 

lapsilta 5 / 5

aikuiselta 4 / 5

Erkki K. Kalela: Kuusen siementen lähtö

Erkki K. Kalela: Kuusen siementen lähtö
Kuvitus: Mika Launis
Kustannus: Maahenki 2009

Syysmyrsky raastoi metsää, puut natisivat ja tarttuivat juuristollaan maahan entistä lujemmin kiinni. Niiden latvukset taipuivat kaarelle ja ponnahtivat takaisin, kunnes uusi tuulenpuuska taas kiskaisi ne hetkeksi mukaansa. Hentojen oksien päissä kieppuivat kävyt ja siemenet kaikkiin suuntiin, nauttivat heilumisesta ja tunsivat sisäänsä kätketyn voiman, joka odotti hetkeä päästä purkautumaan. 

Kuusen siementen lähtö on tarttunut mukaani kirpputorilta. Kirjoittaja Erkki K. Kalela oli paitsi metsäntuntija ja metsätieteen professori, myös satujen lukija, mikä käy ilmi hänen lastensa kirjoittamista saatesanoista. Minusta se oli mielenkiintoinen lähtökohta sadulle. Pidän myös Mika Launiksen kuvituksesta.

Satu vie lukijan yhden vuoden kiertoon ja kertomukseen kävyn elämästä. Käpy kasvattaa ja suojelee kasvattejaan, siemeniä, suomujensa lomassa. Malttamattomina ne odottavat jo pääsyä maailmalle, mutta ensin niiden on nukuttava pitkä talvi ja odotettava oikeaa hetkeä, kun aurinko paistaa ja tuuli kantaa ne juuri oikeaan paikkaan, sinne minne käpy on neuvonut. Innokkaiden koivujen tai isojen kuusivanhusten lähelle, sillä siellä on nuoren kuusentaimen hyvä kasvaa. Sitten on kävyn hyvä huoahtaa ja siirtyä lepoon, kun se on täyttänyt elämäntehtävänsä.

Satu on inhimillistetty luonnonkuvaus, joka tekee luonnon tutuksi uudella tavalla, kertomalla, miten puut lisääntyvät ja miten ne kasvavat. Ennen kaikkea se on kuitenkin kuvaus elinkaaresta. Lasten kasvattamisesta, heidän päästämisestään maailmalle, heidän matkantekonsa huolekkaasta seuraamisesta. Juuri tästä syystä kirja tarjonnee paljon tartuntapintaa monelle. Miten mieli huolesta sykkyränä huolehtii, jos lapsi lähteekin väärälle tielle, vaikka on yrittänyt antaa parhaat neuvot matkaan.

Satu on myös kaunis kertomus vanhenemisesta ja väsymisestä, ja se tuo lohtua myös kuoleman pelkoon. Mieleeni ei ainakaan heti tule satua, jossa kuolema olisi kuvattu yhtä kauniisti.

Kun luonto syksyn kourissa jälleen tuntui kuolevan, kun lunta hiljalleen alkoi sataa, tiesi käpy kasvattiensa saavan lumen helmassa turvallisen olon. Silloin se hellitti otteensa, liukui hiljalleen oksia myöten ja niiden välitse maahan pehmeään sammaleeseen, hautautui sammalten sisään, huokasi ja tunsi olonsa raukean hyväksi. Lumi peitti sen vähitellen ja se nautti hiljaisuudesta, levosta ja rauhasta. Se tiesi täyttäneensä tehtävänsä hyvin ja oli jälleen päässyt mahdollisimman lähelle kasvattejaan.

Kertomuksessa on surumielinen ja haikea vivahde, onpa mukana hieman kyynisyyttäkin elämän hankaluudesta. Näistä syistä en lukisi kirjaa vielä esimerkiksi 7-vuotiaalle, vaan selvästi vanhemmille koululaisille, avuksi vaikkapa elämänkierron pohtimiseen. Oikeastaan kirja ei olekaan mitenkään erityisesti lastenkirja, vaan satu kaikille, joka sopii moneen tilanteeseen.

Miljöönä metsä ja kuusi sopivat tarinaan erinomaisesti ja keventävät muuten mietteliästä, paikoin raskasta teemaa. Mika Launiksen kuvitus tukee toisaalta inhimillistettyä tarinaa ja toisaalta antaa mielenkiintoista, yksityiskohtaista tietoa kuusen lisääntymisestä aina siementen ulkonäöstä nuoreksi kuuseksi kehittymiseen saakka.

Erkki K. Kalela on kirjoittanut viehättävän, ajattoman sadun 60-luvun alussa, eikä satu kärsi ajan kulusta tippaakaan.

Tähtiä: 3 / 5

Lapsen oma luontokirja

Suvi Vanhanen ja Laila Nevakivi: Lapsen oma luontokirja

Kustannus: Minerva 2012 (6. painos)

70 s.

Kompostissa pienet harmaat otukset kipittävät kiireen vilkkaa koloihinsa. Ne ovat siiroja, kummallisia pikku äyriäisiä. – Minä luulin, että äyriäiset elävät vedessä! Miihkali kummastelee.  – Rapu ja muut äyriäiset elävätkin. Me siirat pärjäämme maalla. Olemme eläneet täällä jo dinosaurusten aikaan!

Suvi Vanhasen ja Laila Nevakiven Lapsen omassa luontokirjassa (Minerva 2012) lomittuvat viehättävällä tavalla satu – Miihkali-haltia ja hänen eläinystävänsä sekä seikkailut luonnossa – ja kiinnostavat, yllättävät tiedot eläimistä ja luonnosta. Kirjaan on kerätty vtarinoita ja tietoa puroista ja soista, tuntureista ja erämaista kasveineen ja eläimineen, ja tarinat on jaettu vuodenaikojen mukaan. Kirjassa käsitellään siis koko vuoden kulku ja kuhunkin vuodenaikaan sopivia tarinoita luonnon tapahtumista. 

En esimerkiksi tiennyt, että suo on muistipaikka, johon on varastoitunut tuhansien vuosien aikana paljon tietoa luonnosta. Kuten puiden siitepölyä ja pähkinöitä 6 000 vuoden takaa, lämpimämmältä ajanjaksolta. Enkä sitä, että pölyttäjät, kuten perhoset ja mehiläiset, voivat aistia ultraviolettia, jolla ne paikallistivat mettä. Mökillä usein bongaamani hämähäkki, joka on varustettu isolla valkoisella pallolla peräpäässään, paljastuu kirjan sivuilla juoksuhämähäkiksi, joka on kova juoksemaan ja saalistaa punkkeja. Ja se pitkäkoipinen kesäiltojen lentelijä, joka eksyy usein sisälle pelottamaan yölampun valossa lukevaa, on nimeltään vaaksiainen, joka pystyy hädän tullen tiputtamaan jalkansa säästyäkseen saalistajalta, kuten kirjosiepolta.

Tuntuu, että omista biologian tunneista on jäänyt niin hataria muistijälkiä, että kirja pursuaa uutta tietoa yhtä lailla minulle kuin lapsellekin. Tieto on lomitettu tekstin lomaan niin, että ainakin meillä 7-vuotias liimautui tarinan ääreen hartaana. Toinen tekijöistä, Suvi Vanhanen, onkin biologi.

Kaikkinensa kirja oli kerrassaan nautinnollinen iltasatukirja, sillä luonnon ääreen on niin hyvä rauhoittua.

Tärkeässä roolissa on myös kaunis akvarellikuvitus, jonka ovat tehneet molemmat tekijät. Melkein joka sivulla on sekä maisemaa että yksityiskohtaisia kuvia eläimistä tai kasveista.

Huomio kiinnittyy myös rikkaaseen kieleen, mikä vielä korostuu ääneenluettaessa. On aina yhtä ihanaa törmätä lastenkirjaan, joka asettaa kielelle haasteita ja avaa mieleen maisemia!

Toukokuinen Kapustasuo litisee Miihkalin suokenkien alla. Jossain kaukana aamusumun takana huutelevat kurjet. Ruskeankirjavasta suosammalikosta pilkottavat tupasvillan keltaharmaat tähkät.

Uuii-uii. Khr. Khr, Miihkali ulisee ja korskahtaa lopuksi. Äänet saavat teeret uteliaiksi ja ne pyrähtävät katsomaan. Haltia hymyilee ja pysyy vaiti paikoillaan. Pian metsästä kuuluu töminää ja rasahtelua. Hirvi pysähtyy kuusten alle.

Tekijäkaksikolle on viime vuonna myönnetty Tietopöllö -palkinto luontoa käsittelevistä kirjoistaan. Palkintoraadin mukaan Suvi Vanhasen teksti opastaa "nuoria lukijoitaan havainnoimaan ja ihmettelemään luonnon monimuotoisuutta ja kauneutta", ja kirjan herättävän samalla halua luonnonsuojeluun. 

Sarjassa on ilmestynyt myös Lapsen oma vesikirja (2009), Lapsen oma Petokirja (2010) ja Lapsen oma lintukirja (2012).

Kirja muuten houkuttaa lähtemään metsään ja suolle ja bongaamaan luonnosta kasveja ja eläimiä, joita kirjassa esitellään, joten ei muuta kuin hauskoja luku- ja metsäretkiä kaikille! 

Muokattu 16.5.2014

Sari Markkanen: Tipsu ja oivallusten opus

Sari Markkanen: Tipsu ja oivallusten opus

Kuvitus: Meri Qvist

Kustannus: Basam Books 2013

60 s. 

Tipsu on pieni hörökorvainen metsän asukki, joka elää ja tuntee vahvasti niin iloa, kiukkua, pelkoa kuin kiitollisuuttakin. Kirjan kymmenessä pienessä tarinassa Tipsu tajuaa monia elämän suuria opetuksia: sen, miten näädän äkäisen kuoren alla asuu yksinäinen ja surullinen eläin ja miten lempeys on paras lääke äkäisyyteen, tai miten omilla ajatuksilla saa koko päivän muuttumaan joko onnelliseksi tai karmeaksi. Miten kiitollinen voi olla keväästä. Ja että onni ei tule koskaan, jos ajattelee sen tulevan sitku...

"Sinä puhut siitä sitku-onnesta. Siitä, joka tulee sitten, kun on lauantait ja aurinkoiset kesäpäivät ja siivottu ja uusia juttuja hankittu, muttei se oikeastaan tule silloinkaan. Vaikka nämä asiat ovatkin hauskoja, ne eivät tuo onnea mukanaan. Ilon hetket, ne pienetkin, kiitävät lopulta ohi, ja sitten koittaa taas arki; tuntuu että onni aina lipsahtaa hyppysistä."

Tipsu löytää viisaudet ja oivallukset elämästä sisimmästään, kuulosteltuaan hetken oloaan. Lukijakin havahtuu Tipsua lukiessaan, ja jää väistämättä miettimään omien tekojensa ja ajatustensa voimaa.

On hienoa, että Markkanen on kirjoittanut tämän kirjan nimenomaan lapsille. En muista toista vastaavaa, vaikka Basam Booksin 2012 julkaisemassa Pandan zentarinoissa liikuttiin samoilla vesillä, ikiaikaisissa viisauksissa.

Tipsu on kuitenkin erilainen. Tarinat ovat pidempiä, 3-4 sivun mittaisia, mikä on juuri hyvä mitta iltasaduksi. Kieli on raikasta ja kekseliästä, ja sen konstailemattomuus tekee tarinoista herttaisia, vähän kuin kertoja keksisi niitä samalla päästään. Asioiden syvyys ja tärkeys ja toisaalta kertomistavan ja Tipsun keveys ja leikkisyys kulkevat hyvin käsi kädessä. Meri Qvistin lapsenomainen kuvitus korostaa kepeyttä ja tuo lisää huumoria tarinoihin.

Vaikka aikuista välillä häiritseekin, että oivallukset tuntuvat tippuvan Tipsun päähän kuin puusta, on kuitenkin hyvä, ettei kurjassa olossa vellota sen kauempaa, vaan kirja näyttää, miten pienestä mielen suunnanmuutos on todellakin kiinni.

Tipsun lukijakunnaksi mainitaan 6-11-vuotiaat. Itse luin tämän kuusivuotiaalle, joka kuunteli tarinoita mielellään, ja uskon jotain pientä voineen tarttua tarinoista mieleen. Suuri osa oivalluksista meni kuitenkin selvästi vielä ohi. Siksi suosittelen kirjaa etenkin alakouluikäisille.

Kirjan sanoma on ehdottoman tärkeä, siitä ei ole epäilystäkään. Olen vakuuttunut, että positiivista ajattelua voi ja kannattaa opetella, sillä tekee omasta ja muiden elämästä vain kivempaa! Toki temperamenttierot tekevät meistä erilaisia, mutta kaikille tekee silti hyvää oppia ajattelemaan, että on hyvä juuri tälläisena, ja että ajatuksilla on oikeasti voimaa siihen, miltä elämä maistuu.

Kirjan kirjoittanut Markkanen on mindfulness-ohjaaja ja koulutukseltaan opettaja. Hän kouluttaa mm. opettajia ja kasvattajia mindfulnessistä. Tavoitteena on, että mindfulness tulisi osaksi kouluopintoja. Se varmasti rauhoittaisi, virkistäisi ja auttaisi jaksamaan koulussa.

Vielä loppuun ihana, tähän hetkeen ja kevään vastustamattomaan energiaan sopiva lainaus kirjasta:

Talven selkä tuntui todella taittuneen. Aivan kuin jää olisi murtunut Tipsunkin sydämeltä. "Miten hienoa tämä onkaan", hän toisteli. "Miten onnekas olenkaan! Miksi joskus unohdan tämän? Välillä ajatukset tuntuvat maatuneilta, sameilta ja tunkkaisilta." Tipsun sydämeen pulppusi keveys ja hilpeys, jopa pienoinen hulvattomuus. Hänestä tuntui yksinkertaisesti niin hyvältä elää, voida kuunnella lintuja ja katsella kevättä.

...
Tipsu hyppäsi ilmaan ja kiitti kevättä, lintuja, solisevia puroja, haipuneita vaivoja - joka hetkellä mieleen tulvi enemmän kiitollisuuden aiheita, paikattuja jalkineita ja löytyneitä lusikoita - ja sydän lämpeni. "Miten ihanaa onkaan herätä aamuun ja omistaa pesäkolo ja saada sulaa vettä jäkäläteehen ja ja ja..." Ilon aiheita riitti loputtomiin, ja miten hyvältä se tuntuikaan kehossa.

Tipsua on luettu myös mm. Piilomaassa.

Aurinkoa ja iloa kevääseen!

Meri Savonen: Tonttulapset ja seikkailujen joulu

Meri Savonen: Tonttulapset ja seikkailujen joulu
Kuvitus: Sirja Iisakka
Kustannus: Saarni-kirjat 2010
133 s.

Hyvää Uutta vuotta kaikille! Vaikka uusi vuosi on alkanut jo muutama päivä sitten, varastan vielä hetken joululle ja tontuille, siksi viehättävä joulukirja on jäänyt joulun tuoksinassa bloggaamatta. Ja itse asiassa on mukava venyttää joulun rauhallista tunnelmaa vielä lisää. (Pahoitteluni muuten kuvien epämääräisyydestä, valo ei vain riitä!)

Kirjoitin aiemmin Meri Savosen viehättävän verkkaisesta, tonttujen kesästä kertovasta kirjasta Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat, joka valloitti kuusivuotiaan kuuntelijan ihan täysin. Nyt meillä on ollut ilo tutustua Savosen 2010 ilmestyneeseen jouluiseen lastenromaaniin, Tonttulapset ja seikkailujen joulu.  

Lumimyrsky yltyi kuitenkin yltymistään. Tuuli tarttui poikien tonttulakkeihin ja alkoi leikkiä niillä korkealla ilmassa. Hetkessä poikien hiukset muuttuivat jääpiikeiksi. Mutta he eivät voineet edes sitoa kaulaliinojaan päidensä suojiksi, koska eivät pystyneet irrottamaan käsiään hetkeksikään. Heidän oli pidettävä tiukasti kiinni pysyäkseen Jeiporon selässä. 

Joulu on lähestymässä, kun tonttulapset Tiitu, Tuisku, Timi ja Verne kuulevat Korvatunturilla liikkuvista huolestuttavista uutisista. Joulupukki on saanut vähemmän kirjeitä lapsilta kuin koskaan aiemmin, eivätkä aikuiset enää kerro lapsilleen tontuista ja joulupukista entiseen tapaan. Toimeliaat tonttulapset päättävät tehdä uskaliaan kierroksen ihmisten parissa Havukosken kylällä lentävillä poroillaan. Kaikki ei kuitenkaan mene ihan niinkuin on suunniteltu, ja hyvin paljon ja hyvin jännittäviä asioita ehtii tapahtua ennen kuin tonttulapset saavat istua Korvatunturin tuttuun joulusaliin nauttimaan jouluateriasta. 

Tonttulapset ja seikkailujen joulu -kirjassa on roppakaupalla jouluun liittyvää salaperäisyyttä, tonttujen taikaa ja taustalla vaikuttava, paikoin armotonkin talvinen luonto, jonka tuiskut eivät säästä tonttujakaan. Nautin paitsi näistä myös Savosen kerrontatavasta. Tontut ovat juuri sellaisia jollaisena olen ne itsekin lapsille kuvaillut, ja kaikki on jotenkin sopivan perinteikästä. Kuten mielellään jouluna asiat ovat. Mietinkin monessa kohdin, että Savonen on kasvanut Mauri Kunnaksen ja muiden perinteisten suomalaisten tonttukertojien parissa, lisäten ja sekoittaen soppaa sopivasti kirjailijan vapauksin, muttei kuitenkaan liikaa.

Lentävistä poroista voi toki olla montaa mieltä, mutta lapsikuuntelija nieli nekin itsestään selvänä, ja minusta sekin sopi hyvin satuun, jota reunustivat muutenkin yliluonnollisuus ja jouluun liittyvä salaperäisyys. Pidin kovasti myös muun muassa Vaari Riihirannan hahmosta ja ideasta ainoana ihmisenä, joka tuntee Korvatunturin salaisuuden, joulupukista hahmona sekä Korvatunturista tonttukansan kotina. Solahdin sujuvasti tonttujen tunnelmallisiin koteihin Korvatunturin kätköissä, hetkeen kun isä- ja äititonttu juttelevat keittiössä ja tonttulapset ovat kaivautuneet sänkyihinsä.

Kaikkinensa niin tässä kuin Savosen aiemmassakin teoksessa on ihastuttavaa vanhanaikaisuutta, rehtiyttä toisista ja yhteisestä huolehtimisen muodossa sekä kunnon satua, joka ei pelota missään vaiheessa lapsikuuntelijaa liikaa. Tässä ensimmäisessä kirjassa on selvästi enemmän jännitystä kuin seuraajassaan, ja itse taisinkin nauttia enemmän juuri tästä kirjasta. Kuusivuotias piti molemmista kirjoista yhtä paljon, ja tällä hetkellä Tiitun ja ystävien seikkailut ovatkin hänelle mieluisinta joululukemista. Iltasatua oli joka ilta yhtä vaikea lopettaa!

Sirja Iisakan pehmeitä lyijykynäpiirroksia olisi katsellut mielellään enemmän, ne sopivat hienosti kirjaan.

Suosittelen tonttulapsista kertovia kirjoja noin viisivuotiaasta ylöspäin itse lukeville alakoululaisille. Itse luen kirjan mielelläni muulloinkin kuin jouluna, siksi viehättävä tunnelma kirjassa on.

Tonttulapsista on blogattu myös Luen ja kirjoitan -blogissa ja Kirsin kirjanurkassa.

Meiltä tähtiä 4 / 5 ja lapselta jälleen täydet tähdet!

Nora ja Pirkko-Liisa Surojegin: Untu ja sydäntalven salaisuus

Nora Surojegin: Untu ja sydäntalven salaisuus
Kuvitus: Pirkko-Liisa Surojegin
Kustannus: Otava 2012
104 s.

Valo talven keskellä. Joulu. Jokin ihmeellinen asia, jokin mikä valaisee synkimmänkin talven. Untu ajatteli, että jos joulu oli olemassa, oli se jotakin sellaista, mikä oli ehdottomasti löydettävä. Rannikon talvi oli pimeä ja synkkä, vuosien vieriessä sen väritkin tuntuivat Untusta haalistuneen. Ajatus iloisesta kirkkaudesta synkkyyden keskellä oli suorastaan vastustamaton.

Untu ja sydäntalven salaisuus on kertomus pienestä Untusta etsimässä talven mystistä valoa, joulua, josta se kuulee ensi kertaa löytäessään rannalta merestä huuhtoutuneen ruttuisen joulukortin. Ajatukset joulusta eivät anna rauhaa, ja niin Untu lähtee kohti pohjoista, etsimään joulun valoa.

Matkalla Untu tapaa monenmoisia metsän olentoja, kuten mahtavan, juhliin valmistautuvan Kekrin, ahkerasti puuhastelevia muppeleita, hitaita, viisaita hämyläisiä, metsän kuninkaan karhun, suuren Poukko Pannahisen ja monia muita. Kaikki ne auttavat häntä eteenpäin, ja niiden sekä susilauman avulla Untu selviää myös salakavalasta, lumen alla luikertelevasta rautamadosta, joka iskee silloin kun kaamoksen pimeys tuntuu kaikkein synkimmältä ja epäilys valon olemassaolosta melkein valtaa mielen. Lopulta porot johdattavat Untun nuotion kajossa joulun ukon luo, joka saa Untun ymmärtämään, mistä joulussa on kysymys. Joulun valo ammennetaan muistoista, ystävistä, teoista ja sanoista.
































Kuvissa näkyy osa kirjan taiasta. Kuvittaja Pirkko-Liisa Surojegin on täyttänyt sivut vuoroin hämyisillä ja sumuisilla, vuoroin salaperäisillä tai pakkasen sinertämillä kuvilla, joita katsoessaan haistaa kostean metsän mullan tuoksun tai kuulee lumen narskeen kengän alla ja tuntee poskissaan pakkasen nipistyksen. Yhtä upeaa kuvitusta näkee harvoin. Joulun ukko on mystinen, sarvipäinen hahmo, hitaat hämyläiset kahvipannuineen (kannessa) naavaisia puuvanhuksia. Kuvitus avaa polun Suomen syksyiseen ja talviseen metsään sen kaikessa salaperäisyydessään. Surojegin on kuvittanut aiemmin myös mm. Suomen lasten Kalevalan ja Suomen lasten eläinsadut.













Fantastisen kuvituksen rinnalla kulkeva Nora Surojeginin teksti on miellyttävää lukea. Tarinassa on mukana paljon suomalaista perinnettä ja entisajan viehätystä, ja Lapin mystiikka ja olot kiehtovat. Pidin myös tavasta, jolla joulun taika avataan joulun valoa etsivälle: ystävät, teot, muistot ja sanat tuovat joulun. Lapsille kirja on viristävän erilainen näkökanta jouluun ilman totuttua joulupukkia tai lahjoja, ja kaupallisuus on kirjasta niin kaukana kuin vain olla voi!

Luimme kirjan 6-vuotiaan kanssa, joka syventyi kuuntelemaan kirjan tarinoita herpaantumatta. Kuvitus kiehtoi sekä häntä että 3-vuotiasta suuresti, etenkin karhu-kuva! Karhu metsän kuninkaana teki suuren vaikutuksen, meillä kun on jostain syystä viime aikoina useammin luettu lastenkirjoja, joissa leijona näyttäytyy eläinten ehdottomana kuninkaana. Kirjaa lukiessamme nautinkin siitä, miten se monin tavoin syvensi suomalaista kulttuuria ja perinteitämme.

Kaikkinensa kirja on mainio jouluun ja talveen virittäjä. Niin tarinassa, kuvituksessa kuin sanomassakin on mystiikkaa ja salaperäisyyttä, joka sopii loistavasti erityisesti tähän vuodenaikaan!

Tähtiä meidän perheeltämme 4 / 5

Lapin luonnosta kertoo myös sarjakuvamainen Hanna ja Antti Kallion Velhovaari ja kultahippu (Art House 2012) jonka olen esitellyt blogissa aiemmin.

Toinen mukava jouluun sopiva tarina on samoin blogissa esitelty Meri Savosen Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat (Saarni-kirjat 2011).

Muistathan satupäivän 18.10.2012?

Moikka! Haluaisin vain muistuttaa valtakunnallisesta Satupäivästä, jota vietetään torstaina 18.10. 

Satupäivän teemana on tänä vuonna Satujen värit, mikä kertoo siitä, miten satujen värit "yhdistävät ja yhdistyvät meissä kaikissa ikään, kansallisuuteen tai aikaan katsomatta". Viidettä kertaa järjestettävässä Satupäivässä on runsaasti tapahtumia niin pääkaupunkiseudulla kuin muuallakin Suomessa, Asikkalasta Kuortaneelle ja Lumijoelta Mäntyharjulle, yhteensä 68 paikkakunnalla. Tarjontaa on valtavasti mm. nukketeatterista satu-, laulu ja leikkihetkiin.

Anssi ja Maija Hurme: Peiton alla

Anssi ja Maija Hurme: Peiton alla

Kuvitus: Maija Hurme

Kustantaja: Schildts & Söderströms 2012

Elsa työntää lusikan kasan alle.
- Pahanhajuinen lääke on tehokasta, Elsa suostuttelee.
- Ja pahaa, kuuluu kasasta.
- Jos et ota lääkettä et parane etkä pääse leikkimään.
Sammakko kömpii esiin.
- Mutta vain vähän, sammakko myöntyy.
- Sopivasti, Elsa vastaa.

Elsa on sairas. Jokin pistelee peiton alla. Siili. Se vie Elsan peiton alle tapaamaan sairaita ystäviään. Mäyrällä on piikkejä pyllyssä. Kettua kutittaa, se poukkoilee ympäriinsä. Sammakolla on kuumetta. Elsa auttaa. Peiton ulkopuolella odottaa lämmin kaakao, ja veli.

Joskus, no itse asiassa tosi usein ihmettelen ja ihastelen, miten yksinkertaisesta tarinasta saa aikaan niin kiehtovan, upean lastenkirjan. Peiton alla on juuri tällainen. Tarina on pieni mutta monikerroksinen, ja Maija Hurmeen kuvitus herättää sen liitoon. Hänen värinsä ja sommitelmansa ovat ihania – mieleen tulevat melkein Tricia Guildin värit. Pinkkiä, turkoosia, vihreää. Kuvat ovat selkeästi piirrettyjä, herkkiä, ilmeikkäitä. Voisin laittaa ne tauluksi seinälle koska vain. Kuvitus tuo mieleen myös toisen upeasti kuvitetun lastenkirjan, Fannys fantastiska resan.

Pieneen tarinaan mahtuu paljon. Sairastamisen tylsistymistä, johon mielikuvituksen maailma hyvin mahtuu. Eläinten auttamista, toisesta välittämistä. Kuka tahansa lapsi tunnistaa vaivat. Piikkejä ei saa yksin irti, kutina on sietämätöntä. Sairastaminen kenkuttaa, lääke maistuu pahalta. Kiukku ei haittaa, tule syliin, limainen sammakko. Ja ehkä puhuttelevimpana: omista rajoista kiinni pitämistä:

Ilmassa leijuu lämpimän kaakaon tuoksu.
- Nyt minun täytyy lähteä kotiin.
- Olisi vielä nämä varpaankynnetkin ja … sammakko anelee.
- Ei. Kotiin.

Ystävällinen ja avulias on hyvä olla, mutta on niin tärkeää oppia sanomaan ei. Muuten ei jaksa olla avuliaskaan. Tätä jäimme miettimään 6v. tyttäreni kanssa. Hienoa miten se on saatu kirjaan mukaan.

Yhtä paljon kirjasta piti kohta kolmevuotias kuopukseni. Peiton alla tuntuu sopivan kaiken ikäisille. Etenkin tietysti alle kouluikäisille. Sen kanssa on hyvä käpertyä peiton alle iltasadulle. Ja tietysti, jos on sairas, se on erityisen paikallaan. 

Peiton alla on Maija ja Anssi Hurmeen ensimmäinen satukirja. Schildts & Söderströmsin sivuilla kerrotaan, että Anssi Hurme naputteli tekstin kirjaan kännykällä metrossa, jossain Herttoniemen ja Kampin välillä!

Ja nämä kuvat, oooi!

Tähtiä 4,5 / 5