Kissa Kiiskisen perinteinen satumaailma viihdytti - ja ärsytti

Pertti Pietarinen: Kissa Kiiskinen sankarina ja muita satuja
Kuvitus: Ulla Thynell
Kustannus: Aurinko Kustannus 2014
144 s.
Lyhyesti: Lempeitä iltasatuja, mukavia ja lapset tykkäsivät, mutta lukeminen ei mennyt ihan harmonisesti, niin kovasti jotkin kohdat töksähtivät.

Kissa Kiiskinen sankarina ja muita satuja on täynnä kaiken ikäisille sopivia iltasatuja. Eläimet esiintyvät kirjan nimen mukaisesti sankareina ja elävät leppoista maaseudun elämää rinta rinnan ihmisten kanssa. Kissa Kiiskinen seikkailee useammassa sadussa, välillä käydään Katinkultamaassa kissakuninkaan luona ja sitten palataan taas Maija-tytön hellään huomaan maaseudun lintukotoon. Muissa saduissa tutustutaan mm. peikkoihin ja noitiin tai katsellaan maailmaa hevosen silmin.

Yhteistä saduille on niiden rauhallinen miljöö ja tempo. Maaseutua ihannoidaan melko voimakkaasti, ja osasta saduista heijastuu perinteinen arvomaailma. Itse pidin eniten saduista joissa opetukset jäivät pienempään rooliin, ja joissa vain nautiskeltiin pienistä harmittomista vaikkakin sopivasti jännittävistä tapahtumista maalaistalon tai maaseudun elämässä, josta itsekin kovasti pidän.

Erilaisuus ja sen hyväksyminen on eräs kirjan satujen teemoista. Muita mieleenjääneitä ovat työ ja jonkinlainen "ihmiseksi kasvaminen".

Ennen kuin siirryn kritiikkiin, nostetaan esiin hyvä juttuja:
- Lapset (8 ja 4) pitivät! "Koska ne oli välillä niin kauhean jänniä satuja."

- Ulla Thynellin lyijykynäpiirrokset ovat kauniita, yksityiskohtaisia ja tarkkoja, ja sopivat tyylillään ja mustavalkoisuudellaan kirjan perinteiseen satumaailmaan hienosti. Tekstin ja kuvan suhde on onnistunut, eli vaikka suuria kokosivun piirroksia on vain muutama, pienempää kuvitusta on melko runsaasti. Kuvakirja tällaisella kuvituksella olisi hieno!

- Tekstissä on hauskoja viittauksia aikuisten maailmaan, kuten EU:n direktiivit, joiden pohjalta satu saakin kesken kaiken uusia keskustelu-ulottuvuuksia aiheista, joista ei ihan heti muuten tulisi jutelleeksi lasten kanssa.

- Perinteikkyys ja jonkinlainen mennen maailman tunnelma viehättää ja on kirjassa parasta. Tätä tukevat kirjan ulkoasulliset valinnat, kuten paperi.

Sitten sitä kritiikkiä, sillä ihan kaikesta en kuitenkaan pitänyt. Kuten tavasta, jolla erilaisuutta lähestytään. Päällimäiseksi kirjasta jää tunne, että erilainenkin voi olla ihan ok. Ok? Se sotii omaa mielipidettäni vastaan jyrkästi, koska pikemminkin ajattelen, että erilaisuus on hienoaupeaaMAHTAVAArohkeaa.

Juuri erilaisuus tekee kaikesta kiinnostavaa, se on elämän arvokkuus ja suola.

Erilaisuutta voi lähestyä niin monelta suunnalta. Ylipäänsä olen hieman kyllästynyt erilaisuutta ja sen hyväksymistä alleviivaaviin tarinoihin. Olisi niin virkistävää lukea välillä olentojen samankaltaisuudesta. Ja erilaisuuden voi nähdä hienona, tai sitten asiana, johon voi tottua, kuten tässä (ja joka on minusta tosi negatiivinen alkuajatus).

Kuten sadussa, jossa kerrotaan omaa lasta toivovasta pariskunnasta, ja joka saa hoiviinsa peikkolapsen. Vanhemmat tottuvat lapseensa tämän oudosta ulkonäöstä huolimatta ja ilokseen huomaavat, miten peikkolapsi vähä vähältä muuttuukin yhä enemmän ihmisen näköiseksi (miksi?), samanlaiseksi kuin muutkin (voi miksi??), kun kasvattivanhemmat häntä oikein harjaavat "oikein juuriharjan kanssa", ja jonka sen ansiosta "voi muutamien vuosien päästä esitellä vaikka itse presidentille", kuten isä tuumaa.

Kiusallista.

Kirjailija on varmasti tarkoittanut, että ihmisillä on yleisesti ennakkoluuloja ja erilaisuutta vierastetaan jne., mutta jotta ajatus olisi tullut taitavammin esille (eikä jäänyt tasolle jossa kömpelyys vain ärsyttää), olisi kokonaisuutta pitänyt ehdottomasti hioa ja vielä hioa, voimistaa niitä hyviä kohtia ja ajatuksia ja viisauksiakin, joita kirjassa välillä on, ja erotella selkeämmin ulkoa tulevat ennakkoluulot.

Satu Poikko-peikosta puolestaan, joka vaaleampana ja karvattomampana kun peikot keskimäärin pistää kovasti muita silmään ja joutuu kiusatuksi, voi sopia lapselle, jota jostain syystä kiusataan ja joka tuntee olonsa erilaiseksi. Minua häiritsi kuitenkin se, että kiusaamisen syynä sadussa on juuri ulkonäkö. Tokaluokkalaisen ja viisivuotiaan äitinä erilainen ulkonäkö ei ole vielä ollut meillä ikinä mikään teema, ei vaikka kuopus on syntynyt Afrikassa ja poikkeaa vaaleista pellavapäistä. Siksi päätin jättää sadun lukematta. Jos erilainen ulkonäkö, ei oma eikä tuttavien, ole kummallekaan ollut vielä koskaan asia jota kannattaisi miettiä, ei sitä ole pienintäkään syytä alkaa pohtimaan nytkään, sadun kautta. Eri asia jos sitä olisi mietitty. Toinen asia, mikä sadussa häiritsi on, että Poikko saa muiden hyväksynnän (tai sai muut tajuamaan ettei ulkonäkö tee erilaiseksi) voittamalla urheilukilpailussa. En tiedä... Jotenkin niin, no, latteaa. Miksi juuri urheilemalla, tai miksi hänen pitää ylipäänsä voittaa ja ikäänkuin ansaita muiden hyväksyntä? Miksei muutos lähde muista? Edes sadussa, joka voi olla voimakas vaikuttaja.

Ja erityisesti yhtä kohtaa on pakko kritisoida, koska se on niin älytön. Kyseessä on satu Riku-ruunasta, joka miettii, laitumella kupehtiessaan, itsekseen näin:

Ihmisetkin olivat kuulemma ihan tumman ruskeita, jopa mustia. Sitä Riku ei ainakaan uskonut. Ei se ollut koskaan nähnyt mustaa ihmistä, paitsi joskus Mikon naama oli ollut aika musta, kun hän tuli savusaunalta. Kissoja kyllä oli valkoisia ja mustia, niin ja oransseja ja vaikka mitä. Mutta, olisiko ihan oikeasti mustia ihmisiäkin? Ei, sitä Riku ei uskonut. Vaikka mitäpä sillä värillä olisi väliä.

Okei, Suomessa on monta maailmaa tänäänkin, toiselle erilainen ulkonäkö on itsestäänselvyys, kuten alueella jossa asumme, suurimmalle osalle se ei sitä ole. Lisäksi satu ajoittuu ajalle, jolloin "mummisi ja ukkisi olivat pikku lapsia", mutta vaikka itse toivon että tämä selittäisi kirjailijan käsittämättömän hevosen päähän pistetyn mietiskelyn, ei tätä viittausta enää mitenkään muista satua lukiessaan, eikä se edes pikkukuulijoille tarkoita mitään. He vain kuulevat satukirjasta taivastelua, voiko mustia ihmisiä todella olla olemassa? En voi käsittää, mitä kirjailija on ajatellut pistäessään moista ällistelyä lastenkirjaan vuonna 2014. Kenelle sellaisen lukeminen on hyvä asia? Miltä tuntuu pienestä tummanruskeasta, suomalaisesta lapsesta, kun kesken mukavan tarinan hepan elämästä maaseudulla aletaan taivastelemaan, että ei kai nyt hänen värisiään ihmisiä voi olla olemassa?! Entä mitä hyötyy asiasta vaalea pellavapää, jolla on ehkä päiväkodissa tummaihoinen kaveri ja joka ei ole koskaan kiinnittänyt sen kummemmin huomiota kaverin ihonväriin? Mitä ihmeen järkeä on nostaa tuollainen erivärisen ihon ihmettely lastenkirjaan tänä päivänä?

Mieheni jätti tämän kohdan (luonnollisesti) lukematta, mutta lapset huomasivat, että jotain hypättiin yli ja aloittivat protestin. Mutta please, jotain rajaa! Näin herkkää asiaa pitää kirjailijan osata lähestyä huomattavasti taitavammin sanan- ja juonenkääntein, nyt on jämähdetty 50 vuotta sitten luettuihin oppikirjoihin.

Eli, ihan täysin harmonisissa merkeissä ei lukeminen sujunut, vaikka monin paikoin ainekset siihen olivatkin olemassa ja kohdillaan.

Lopuksi vielä sananen kirjoista, joista välittyy arvolataus. Tämän kirjan kaikissa saduissa sitä ei ollut tai se ei pistänyt korvaan, jossain saduissa taas sitäkin enemmän, kuten siinä jossa maaseudun onnelasta tullut kohtaa Helsingin kovat, ilkeät kissakundit, ja jossa maalla asuva kissa huomaa viettävänsä kissanpäiviä ja olevansa onnenpekka saadessaan asua maalla. Ja monessa muussakin kirjassa, etenkin perinteisissä saduissa on usein vahvat arvot. Itse olen aika tarkka ulkoa tuleville arvolatauksille. Ehkä lapset eivät ajattele asioita yhtä tarkasti kuin minä (eivät varmasti) mutta silti heille jää kaikesta kuullusta rakennuspalikoita omiin mielipiteisiin. Siksi itse koen tärkeäksi, että keskustelen satujen jälkeen niiden sävystä ja arvoista lasten kanssa, ja yritän opettaa heitä kyseenalaistamaan niitä ja miettimään asioihin oman mielipiteensä. Olisi hienoa, jos he sisäistäisivät, että on monenlaisia arvoja ja ajatuksia, ja että kaikessa on jotain hyvää, oli kyseessä sitten kaupunki tai maaseutu tai mikä asia maailmassa tahansa.


Pertti Pietarinen: Kissa Kiiskinen sankarina ja muita satuja
Kuvitus: Ulla Thynell
Kustannus: Aurinko Kustannus 2014
Mistä: Yllätyksenä kustantantajalta


Muokattu 9.9.2014