Rydyard Kiplingin Alkutarinat kestävät aikaa

Rydyard Kipling: Alkutarinoita (orig. Just So Stories 1902)
Kuvitus: Rydyard Kipling
Kustannus: Art House 2013
213 s.
Lyhyesti: Hassuja ja ajattomia tarinoita siitä, miten eläimet saivat nykyisen muotonsa ja miten mm. aakkoset syntyivät. Kertomuksissa on melkoisesti ronskiutta, huumoria ja oivallista kieltä!

Viime aikoina olemme viihtyneet - jo aika pitkään - lasten kanssa Rudyard Kiplingin Alkutarinoiden parissa. Kirjasta on tullut kuin joku tuttu ja vanha hansikas, jonka pariin palaamme aina tauon jälkeen, kun olemme välissä ahmineet jotain muuta.

Miten Leopardi sai täplänsä ja Etiopialainen ihonvärinsä, Kameli kyttyränsä, Sarvikuono raapiutuneen ja roikkuvan nahkansa tai Norsu kärsänsä? Ja itselleni erityisen kiinnostavaa (koska eläintarinoita olen lukenut Afrikkaan liittyen paljonkin) miten syntyivät ensimmäinen kirje ja aakkoset?

Kannen kuva paljastaa jotain krokotiilin ja norsun kohtaamisesta ja samalla kirjan tyylistä: ronskiutta ja suorasukaisia kohtaamisia, ei aina kovin helliä, mutta sellaistahan luonto on.

Onko tarinoissa viisautta tai opetuksia? On varmaan, paljonkin, mutta eivät ne ensimmäisinä mieleen jää. Pikemminkin luonnehtisin niitä hassuiksi ja ajattomiksi tarinoiksi, jotka sopivat joka puolelle maailmaa. Alkuperäinen nimi "Just So Stories" kuvastaa niitä hyvin.

Huumori kuplii pinnan alla ja tulee esimerkiksi kirjailijan erikoisesta tavasta toistaa joka kerta nimen jälkeen pitkä määritelmä ja kursivoida joka kerta eri sana, kuten:

"Muukalainen (ja hän oli kotoisin Tewarasta)"

niin että lukija alkaa pakonomaisesti miettiä, mikä se Tewara oikein on, vaikkei se tarinan kannalta sitten olekaan yhtään mitenkään merkityksellinen.

Hassuus tulee myös olentojen oudosta tavasta puhua ja kielen mutkikkuudesta, sekä kirjailijan tavasta puhua suoraan lukijalle, "oi pieni ystävä", mikä tekee ääneen lukemisesta lapsille eloisampaa.

Silloin Kaksivärinen-Pyton-Kallio-Käärme tuli alas rantaäyräältä ja kietoutui kaksoissolmuun Norsunlapsen ympärille ja sanoi:
- Harkitsematon ja kokematon matkalainen, meidän tulee nyt vakavasti antautua pieneen korkeajännitykseen, sillä ellemme niin tee, käsitykseni on, että tuo itsepotkuroiva sotalaiva, jonka yläkansi on panssaroitu (ja tällä, oi pieni ystävä, se tarkoitti Krokotiilia), lopullisesti turmelee sinun tulevan urasi.
Tällä tavoin kaikki Kaksiväriset-Pyton-Kallio-Käärmeet aina puhuvat. 

Tarinat ilmestyivät jo vuonna 1902, eli jonkin verran on hiekkaa valunut tiimalasissa niiden ilmestymisen jälkeen, mutta sata vuotta on kyllä mitätön aika ajattomien tarinoiden rinnalla.

Jaakko Anhavan suomennos on mainio. Todella kekseliästä, monipuolista kieltä, mikä pääsee ääneenluettuna ehdottomasti oikeuksiinsa.

Tämä sai Pantterin ja Etiopialaisen ymmälleen, mutta ne läksivät etsimään alkuperäistä kasvikuntaa, ja monen monituisen päivän perästä ne äkisti näkivät suuren, korkean, uljaan metsän, joka oli täynnä puunrunkoja ja niitten seassa kerrassaan täplikkäitä ja laikukkaita ja läikikkäitä ja läiskikkäitä ja läikähteleviä ja häilähteleviä ja heilahtelevia ja ristiin heittyviä varjoja. (Sano se nopeasti ääneen, niin huomaat, kuinka tavattoman varjoinen se metsä olikaan.)

(Ainoastaan neekeri-sana suomennoksessa saa ärtymään, kts. alas. *)

Entäs R. Kiplingin alkuperäisetkuvitukset sitten? Kuten tekstikin, vähän hassuja nekin, ehdottomasti ainutlaatuisia, täynnä sivutarinoita pienissä yksityiskohdissa, joita jaksaa parhaimmillaan tuijottaa pitkään.

Hassuja ovat myös pitkät, sivun mittaiset kuvatekstit, joista etenkin 8-vuotias piti. Itse tarinan ääneenlukemista ne kuitenkin hieman häiritsivät, sillä ne vievät fokuksen tarinasta.

Ylipäänsä Kipling rikkoo kerronta- ja kuvitustyylillään niin monessa sitä, mihin olemme tottuneet, että se on silmiinpistävää. Virkistävää myös.


















Alkutarinoiden edellinen suomennos on 1950-luvulta. On upeaa, että vanhoista klassikoista tulee uusia suomennoksia ja uusia painoksia. Tässä on uutena mukana alkuperäinen kuvitus ja runot.

Alkutarinoita on luettu ja niistä mielenkiintoisesti kirjoitettu myös blogeissa Kirjojen keskellä ja Sinisen linnan kirjasto.

Ja kuten Sinisen linnan kirjastossa toivotaan, alkusanat ja taustat kirjan synnystä ja suomentamisestakin olisivat olleet kiinnostavia. R. Kipling muuten sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1907.

Onko Rudyard Kiplingin Viidakkokirja (1894, 1895) teille tuttu? Kaivoin sen piharoskiksesta vuosia sitten ja avasin hiljattain ekaa kertaa, kun kuopus halusi kuulla sitä. Mutta ei me päästy kovin pitkälle. Silti halu lukea se jäi. Myöhemmin.


*)  Niin, ja siitä neekeri-sanasta. Ei nyt enää sitä sanaa. Tästä voisi kirjoittaa niin paljon. Mielessä on hyvin Ruotsissa syksyllä käyty kekustelu neekeri-sanan poistamisesta Peppi Pitkätossu-elokuvasta. Minusta sen vaan voisi jättää pois, liikaa painolastia ja ikävää kaikua. Vaikka mustaa ihoa kivasti tarinassa ihaillaankin!

Rydyard Kipling: Alkutarinoita (orig. Just So Stories 1902)
Kuvitus: Rydyard Kipling
Kustannus: Art House 2013
213 s.
Mistä: Arvostelukappale

Puiden tarinoita - Ritari vie syvälle satuun ja palauttaa pinnalle vaikuttuneena

Iiro Küttner: Puiden tarinoita - Ritari.

Kuvitus: Ville Tietäväinen

Kustannus: Books North 2014

Lyhyesti: Vanhan ajan satu voimakkaalla, modernilla kuvituksella ja tarinan oivalluksilla, jotka kytkevät sadun vahvasti tähän päivään ja arvoihin, jotka ovat ehkä kuitenkin ikiaikaisia: aikaan, rakkauteen ja luontoon.

Ritarin surmaamista edeltävänä yönä Prinsessa tuli tapaamaan Varakuningasta. Hän rukoili sedältään armoa Ritarille. Prinsessa paljasti kummastuneelle sedälleen, että hän oli rakastanut Ritariin - koko sielustaan - eikä mistään syystä halunnut rakkaansa kuolemaa tunnolleen. Paljon mielummin hän kohtaisi kuoleman itse. 

Puiden tarinoita - Ritari on vanhan ajan satu, satu luonnon voittamattomuudesta ja vahvuudesta, rakkauden ja uskollisuuden suuresta merkityksestä. 

Kirja on toinen, itsenäinen osa Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita -sarjassa, jonka ensimmäisestä osasta Puuseppä, kirjoitin keväällä. Tuo kirja jäi mietityttämään tuolloin, ja valitsin sen sittemmin listaani vuoden siihen mennessä ilmestyneistä parhaista kirjoista, jonka laadin erääseen lehteen (tästä lisää myöhemmin). Puuseppä sopii yhtä hyvin aikuisille kuin lapsillekin, vaati monta lukukertaa eikä ollut ihan helppo, mutta ehdottoman puhutteleva. 

Tämä toinen, käsissäni olevan kirjan tarina on helpompi, ehkä koska sen ainekset - lohikäärme ja ritarit, rohkeus, rakkaus - ovat vanhoista saduista tuttuja. Kuitenkin luonto on (tavallaan) moderni elementti: tammi ja tammenterho ovat ihmistä ja lohikäärmeitä ja kuninkaita voimakkaampia. Luonnon lisäksi aika ja sen merkitys ihmiselle on mukana kauniilla, oivaltavalla tavalla. Sillä onhan aika - itse asiassa ja todellakin - tärkeimpiä asioita, mitä ihmisellä on, ja sen menetys paljon raastavampaa kuin kaikkien maallisten aarteiden. 

Mukana on myös filosofinen kysymys siitä, ajatteleeko vain itseään, vai luopuuko jostain tärkeästä muiden, rakkauden vuoksi? Voiko onnea saada tekemällä itsekkäitä valintoja? 

Kuvitus on vahvaa ja tummasävyistä, syventää tarinaa maisemiin ja yksityiskohtiin ja imaisee lukijansa vastustamattomasti mukaansa. Tähän kirjaan kuvittaja Ville Tietäväinen on luonut Puuseppää vahvemman, paikoin vähän pelottavankin tunnelman. Kuvitus ja teksti kulkevat yhdessä sopusoinnussa, eikä kirjaan voisi tämän nähtyään kuvitella mitään muuta kuvitusta. Loppuun asti hiottu ja mietitty ja toteutettu kokonaisuus tekee vaikutuksen, jälleen.

Pieni varoituksen sana: perinteistä satua muistuttava teksti yllättää paikoin raakuudellaan (kuten monet perinteisetkin sadut tekevät), ja sen vuoksi ajattelin ensin, ettei satua voisi lukea alle kouluikäisille. No, viisivuotias kuuli sadun sitten kuitenkin, ja lukuunottamatta yhtä suht raakaa mutta lyhyttä kohtausta se soveltui täysin hyvin. (Ehkä koko kohtaus meni häneltä vähän ohi.)

Meillä satu sai aikuisilta todella hyvän vastaanoton ("ihan mahtava!"), lapsilta vähän hitaammin lämpenevän.

Itse nostan kirjan yksinkertaisesti kotimaisen lastenkirjallisuuden aarteisiin, ehdottomasti suositeltaviin, niihin teoksiin, jotka imaisevat kerronnallaan mukaansa, mitä kuvitus vielä tehostaa, ja jotka jättivät lukijan istumaan tarinan loputtua vaikuttuneena ja hetken hiljaisena, yksinkertaisesti iloisena hyvästä kirjasta.

Koulussa se voisi toimia erityisesti esim. arvokeskustelun pohjustuksena (?) tai luonnon voimakkuuden (ja sitä kautta vaikkapa luonnonsuojelun tärkeyden) pohtimisessa.  

Tekijöistä lyhyesti, vaikka kovin lyhyeen eivät enää mahdu tekijöiden ansiot: Iiro Küttner on Aalto-yliopiston käsikirjoittamisen professori ja Jussi-palkittu elokuvakäsikirjoittaja, ja graafikko, kuvittaja ja sarjakuvataiteilija Ville Tietäväinen on voittanut sarjakuva-Finlandian ja ollut Junior-Finlandia ehdokkaana kirjallaan Vain pahaa unta, joka voitti myös Tulenkantaja-palkinnon v. 2014.

Iiro Küttner: Puiden tarinoita - Ritari.

Kuvitus: Ville Tietäväinen

Kustannus: Books North 2014

Mistä: Yllätyksenä kustantajalta, mistä kiitos!


Muokattu 5.11.2014

Ihana ja niin uninen: Lumotun maan rauha

Mirva Soinio: Lumotun maan rauha. Lempeä hyvänyön kirja.
Kuvitus: Mirva Soinio
Kustannus: Basam Books 2014
Lyhyesti: Hehkuvasti kuvitettu taideteos, jonka rauhalliset, lyhyet sadut ovat viisaita ja koskettavia, ja nostavat esiin elämän tärkeitä asioita: ystävyyttä, kiitollisuutta, lohtua, hiljaisuutta, itsensä kuuntelua, muiden arvostamista….

Illalla ennen kuin nukahdan, saatat miettiä: mitäköhän huominen tuo tullessaan? Asiat voivat alkaa painaa mieltä, ja joskus sitä on vähän huolissaan. Ole rauhassa, sillä kaikki on kuitenkin tässä ja nyt, eikä muulla ole väliä. Eilen oli eilen, huomenna on huomenna, niille et juuri nyt mahda mitään. Olet juuri tässä, ikiomasta elämässä. 

Miten rauhoittava kirja voi oikein ollakaan? 

Tätä mietin, kun sain ilon tutustua mm. silkkitaiteilijana toimineen Mirva Soinion uutukaiseen esikoiseen, Lumotun maan rauha. Lempeä hyvänyön kirja. 

Ensin olin onnellisen häikäistynyt kuvituksesta. En ole hetkeen nähnyt näin hehkuvasti ja upeasti kuvitettua teosta. Keijut ja eläimet leijuvat silmät kiinni värikylläisillä sivuilla, kuvat ovat puhdasta, harmonista kauneutta.

Parin päivää myöhemmin tartuin kirjaan illalla, lukeakseni. Kun laskin pään tyynyyn, se oli tuttuun tapaan täynnä kaikkea: päivän tapahtumien kelausta, ideoita ja innostusta tulevasta, suunnitelmia ja aikataulutusta ja stressiä huomisesta, orastavia huolia lapsista ja elämästä, kaikenlaista sekavaa ja pyörivää. Tekstiviestiä, sähköpostia, muistilappua, muistettavaa vaatekasaa ulko-ovella.

Sitten avasin kirjan ja luin jotain, joka alkoi kuten alussa ja jatkui tällaisena

Kun hengität, rauhassa nyt, huomaat olevasi väsynyt. Ja mitä huominen tuokin tullessaan, se tulee vasta ajallaan. Kun nukahtaa, on varmaa, että uni kuljettaa junan lailla, hetki hetkeltä, kohti aamua ja uutta alkavaa päivää. Senkus lepäät, nyt käydään nukkumaan. 

Olin myyty. 

Luin sadun toisensa jälkeen. 

Se onnistui hyvin, sillä niiden pituus on keskimäärin neljä tai viisi kertaa ylläoleva kappale. 

Sitten esikoinen ei saanut unta ja toivoi lisää laulua, mutta sen sijaan luin hänelle näitä. Ensimmäisen jälkeen hän kysyi: "äiti, olisko mitään jännempää?" mutta sanoin "hss, kuuntele, nämä on helmiä." Ja myöhemmin: "Eikö ole ihania?" johon hän vastasi unenpartaalla "yyym". 

Ja kesken sadun hän nukahti. 

Se oli hyvä satu. 

Itse en saanutkaan unta ja luin ensin miehelle (tätä ei ikinä satu). Sekin nukahti. Sitten nousin lukemaan lisää kun muut jo nukkuivat. Mietin mihin laitan kirjan näkyville kotona, se on niin viisas ja kaunis ja ihana. 

Pehmeäkantiseen pakettiin pakatut sadut kannustavat uskomaan unelmiin, uskaltamaan avata uusia ovia, lohduttavat murheessa, auttavat ymmärtämään unen voimaa ja tärkeyttä ja viisautta, kertovat hiljentymisestä ja meditoinnista (tässä vaiheessa haukon henkeäni), naurun voimasta, kiitollisuudesta, ystävyydestä, itsensä kuuntelusta, luonnon kunnioittamisesta, kehon ja mielen tanssista, toisten arvostamisesta.... 

Kaikesta. 

Mikä on tärkeää. 

Elämässä.

Jokaiselle jotakin.

Joissakin saduissa on keijuja, joissakin hevosia, jäniksiä tai Peteliuksia (joko kiinnostuit?). 

Pidän kielen epätasaisen pomppivasta, ajoittaisesta riimittelystä ja keveydestä, siitä ettei mikään ole pakotettua. Loppusointu tulee jos se sopii. 

Tiesitkö, että hiljentymällä ja hengittämällä voi päästä kurkistamaan hiljaisuuden sisään? Ihan totta, kyllä voi! Siellä ollaan sinä ja minä, kaikki vain on, tieto simppeli ja verraton. Meditointi ei ole kumma juttu, hengittäminen on jokaiselle vanha tuttu. Jos siis leikin ja matkin hetken, voin minäkin tehdä hiljaisuuretken. Silti ilo ja melu saa kuulua, olkoon täynnä riemua ja elämän ääniä koko maa. Kun vain välillä muistaa oivaltaa hiljaisuuden.

Kiitos tekijälle iloa ja hyvää oloa levittävästä helmestä jonka laatuisia ei tule juuri koskaan vastaan. 

Muita kirjoja jossa käsitellään tunteita löytyy täältä. Jos sinua kiinnostaa meditointi, mindfulness tai muu samantapainen lastenkirjallisuus, kurkkaa myös nämä aiemmin täällä esitellyt kirjat. 

Sari Markkanen: Tipsu ja oivallusten opus
Jon J. Muth: Pandan zentarinoita


Tähtiä 5 / 5

Mirva Soinio (teksti & kuvitus): Lumotun maan rauha. Lempeä hyvänyön kirja.

Kustannus: Basam Books 2014

Mistä: Kiitos tekijälle!

Kissa Kiiskisen perinteinen satumaailma viihdytti - ja ärsytti

Pertti Pietarinen: Kissa Kiiskinen sankarina ja muita satuja
Kuvitus: Ulla Thynell
Kustannus: Aurinko Kustannus 2014
144 s.
Lyhyesti: Lempeitä iltasatuja, mukavia ja lapset tykkäsivät, mutta lukeminen ei mennyt ihan harmonisesti, niin kovasti jotkin kohdat töksähtivät.

Kissa Kiiskinen sankarina ja muita satuja on täynnä kaiken ikäisille sopivia iltasatuja. Eläimet esiintyvät kirjan nimen mukaisesti sankareina ja elävät leppoista maaseudun elämää rinta rinnan ihmisten kanssa. Kissa Kiiskinen seikkailee useammassa sadussa, välillä käydään Katinkultamaassa kissakuninkaan luona ja sitten palataan taas Maija-tytön hellään huomaan maaseudun lintukotoon. Muissa saduissa tutustutaan mm. peikkoihin ja noitiin tai katsellaan maailmaa hevosen silmin.

Yhteistä saduille on niiden rauhallinen miljöö ja tempo. Maaseutua ihannoidaan melko voimakkaasti, ja osasta saduista heijastuu perinteinen arvomaailma. Itse pidin eniten saduista joissa opetukset jäivät pienempään rooliin, ja joissa vain nautiskeltiin pienistä harmittomista vaikkakin sopivasti jännittävistä tapahtumista maalaistalon tai maaseudun elämässä, josta itsekin kovasti pidän.

Erilaisuus ja sen hyväksyminen on eräs kirjan satujen teemoista. Muita mieleenjääneitä ovat työ ja jonkinlainen "ihmiseksi kasvaminen".

Ennen kuin siirryn kritiikkiin, nostetaan esiin hyvä juttuja:
- Lapset (8 ja 4) pitivät! "Koska ne oli välillä niin kauhean jänniä satuja."

- Ulla Thynellin lyijykynäpiirrokset ovat kauniita, yksityiskohtaisia ja tarkkoja, ja sopivat tyylillään ja mustavalkoisuudellaan kirjan perinteiseen satumaailmaan hienosti. Tekstin ja kuvan suhde on onnistunut, eli vaikka suuria kokosivun piirroksia on vain muutama, pienempää kuvitusta on melko runsaasti. Kuvakirja tällaisella kuvituksella olisi hieno!

- Tekstissä on hauskoja viittauksia aikuisten maailmaan, kuten EU:n direktiivit, joiden pohjalta satu saakin kesken kaiken uusia keskustelu-ulottuvuuksia aiheista, joista ei ihan heti muuten tulisi jutelleeksi lasten kanssa.

- Perinteikkyys ja jonkinlainen mennen maailman tunnelma viehättää ja on kirjassa parasta. Tätä tukevat kirjan ulkoasulliset valinnat, kuten paperi.

Sitten sitä kritiikkiä, sillä ihan kaikesta en kuitenkaan pitänyt. Kuten tavasta, jolla erilaisuutta lähestytään. Päällimäiseksi kirjasta jää tunne, että erilainenkin voi olla ihan ok. Ok? Se sotii omaa mielipidettäni vastaan jyrkästi, koska pikemminkin ajattelen, että erilaisuus on hienoaupeaaMAHTAVAArohkeaa.

Juuri erilaisuus tekee kaikesta kiinnostavaa, se on elämän arvokkuus ja suola.

Erilaisuutta voi lähestyä niin monelta suunnalta. Ylipäänsä olen hieman kyllästynyt erilaisuutta ja sen hyväksymistä alleviivaaviin tarinoihin. Olisi niin virkistävää lukea välillä olentojen samankaltaisuudesta. Ja erilaisuuden voi nähdä hienona, tai sitten asiana, johon voi tottua, kuten tässä (ja joka on minusta tosi negatiivinen alkuajatus).

Kuten sadussa, jossa kerrotaan omaa lasta toivovasta pariskunnasta, ja joka saa hoiviinsa peikkolapsen. Vanhemmat tottuvat lapseensa tämän oudosta ulkonäöstä huolimatta ja ilokseen huomaavat, miten peikkolapsi vähä vähältä muuttuukin yhä enemmän ihmisen näköiseksi (miksi?), samanlaiseksi kuin muutkin (voi miksi??), kun kasvattivanhemmat häntä oikein harjaavat "oikein juuriharjan kanssa", ja jonka sen ansiosta "voi muutamien vuosien päästä esitellä vaikka itse presidentille", kuten isä tuumaa.

Kiusallista.

Kirjailija on varmasti tarkoittanut, että ihmisillä on yleisesti ennakkoluuloja ja erilaisuutta vierastetaan jne., mutta jotta ajatus olisi tullut taitavammin esille (eikä jäänyt tasolle jossa kömpelyys vain ärsyttää), olisi kokonaisuutta pitänyt ehdottomasti hioa ja vielä hioa, voimistaa niitä hyviä kohtia ja ajatuksia ja viisauksiakin, joita kirjassa välillä on, ja erotella selkeämmin ulkoa tulevat ennakkoluulot.

Satu Poikko-peikosta puolestaan, joka vaaleampana ja karvattomampana kun peikot keskimäärin pistää kovasti muita silmään ja joutuu kiusatuksi, voi sopia lapselle, jota jostain syystä kiusataan ja joka tuntee olonsa erilaiseksi. Minua häiritsi kuitenkin se, että kiusaamisen syynä sadussa on juuri ulkonäkö. Tokaluokkalaisen ja viisivuotiaan äitinä erilainen ulkonäkö ei ole vielä ollut meillä ikinä mikään teema, ei vaikka kuopus on syntynyt Afrikassa ja poikkeaa vaaleista pellavapäistä. Siksi päätin jättää sadun lukematta. Jos erilainen ulkonäkö, ei oma eikä tuttavien, ole kummallekaan ollut vielä koskaan asia jota kannattaisi miettiä, ei sitä ole pienintäkään syytä alkaa pohtimaan nytkään, sadun kautta. Eri asia jos sitä olisi mietitty. Toinen asia, mikä sadussa häiritsi on, että Poikko saa muiden hyväksynnän (tai sai muut tajuamaan ettei ulkonäkö tee erilaiseksi) voittamalla urheilukilpailussa. En tiedä... Jotenkin niin, no, latteaa. Miksi juuri urheilemalla, tai miksi hänen pitää ylipäänsä voittaa ja ikäänkuin ansaita muiden hyväksyntä? Miksei muutos lähde muista? Edes sadussa, joka voi olla voimakas vaikuttaja.

Ja erityisesti yhtä kohtaa on pakko kritisoida, koska se on niin älytön. Kyseessä on satu Riku-ruunasta, joka miettii, laitumella kupehtiessaan, itsekseen näin:

Ihmisetkin olivat kuulemma ihan tumman ruskeita, jopa mustia. Sitä Riku ei ainakaan uskonut. Ei se ollut koskaan nähnyt mustaa ihmistä, paitsi joskus Mikon naama oli ollut aika musta, kun hän tuli savusaunalta. Kissoja kyllä oli valkoisia ja mustia, niin ja oransseja ja vaikka mitä. Mutta, olisiko ihan oikeasti mustia ihmisiäkin? Ei, sitä Riku ei uskonut. Vaikka mitäpä sillä värillä olisi väliä.

Okei, Suomessa on monta maailmaa tänäänkin, toiselle erilainen ulkonäkö on itsestäänselvyys, kuten alueella jossa asumme, suurimmalle osalle se ei sitä ole. Lisäksi satu ajoittuu ajalle, jolloin "mummisi ja ukkisi olivat pikku lapsia", mutta vaikka itse toivon että tämä selittäisi kirjailijan käsittämättömän hevosen päähän pistetyn mietiskelyn, ei tätä viittausta enää mitenkään muista satua lukiessaan, eikä se edes pikkukuulijoille tarkoita mitään. He vain kuulevat satukirjasta taivastelua, voiko mustia ihmisiä todella olla olemassa? En voi käsittää, mitä kirjailija on ajatellut pistäessään moista ällistelyä lastenkirjaan vuonna 2014. Kenelle sellaisen lukeminen on hyvä asia? Miltä tuntuu pienestä tummanruskeasta, suomalaisesta lapsesta, kun kesken mukavan tarinan hepan elämästä maaseudulla aletaan taivastelemaan, että ei kai nyt hänen värisiään ihmisiä voi olla olemassa?! Entä mitä hyötyy asiasta vaalea pellavapää, jolla on ehkä päiväkodissa tummaihoinen kaveri ja joka ei ole koskaan kiinnittänyt sen kummemmin huomiota kaverin ihonväriin? Mitä ihmeen järkeä on nostaa tuollainen erivärisen ihon ihmettely lastenkirjaan tänä päivänä?

Mieheni jätti tämän kohdan (luonnollisesti) lukematta, mutta lapset huomasivat, että jotain hypättiin yli ja aloittivat protestin. Mutta please, jotain rajaa! Näin herkkää asiaa pitää kirjailijan osata lähestyä huomattavasti taitavammin sanan- ja juonenkääntein, nyt on jämähdetty 50 vuotta sitten luettuihin oppikirjoihin.

Eli, ihan täysin harmonisissa merkeissä ei lukeminen sujunut, vaikka monin paikoin ainekset siihen olivatkin olemassa ja kohdillaan.

Lopuksi vielä sananen kirjoista, joista välittyy arvolataus. Tämän kirjan kaikissa saduissa sitä ei ollut tai se ei pistänyt korvaan, jossain saduissa taas sitäkin enemmän, kuten siinä jossa maaseudun onnelasta tullut kohtaa Helsingin kovat, ilkeät kissakundit, ja jossa maalla asuva kissa huomaa viettävänsä kissanpäiviä ja olevansa onnenpekka saadessaan asua maalla. Ja monessa muussakin kirjassa, etenkin perinteisissä saduissa on usein vahvat arvot. Itse olen aika tarkka ulkoa tuleville arvolatauksille. Ehkä lapset eivät ajattele asioita yhtä tarkasti kuin minä (eivät varmasti) mutta silti heille jää kaikesta kuullusta rakennuspalikoita omiin mielipiteisiin. Siksi itse koen tärkeäksi, että keskustelen satujen jälkeen niiden sävystä ja arvoista lasten kanssa, ja yritän opettaa heitä kyseenalaistamaan niitä ja miettimään asioihin oman mielipiteensä. Olisi hienoa, jos he sisäistäisivät, että on monenlaisia arvoja ja ajatuksia, ja että kaikessa on jotain hyvää, oli kyseessä sitten kaupunki tai maaseutu tai mikä asia maailmassa tahansa.


Pertti Pietarinen: Kissa Kiiskinen sankarina ja muita satuja
Kuvitus: Ulla Thynell
Kustannus: Aurinko Kustannus 2014
Mistä: Yllätyksenä kustantantajalta


Muokattu 9.9.2014

Kaislikossa suhisee on lumoava klassikko

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee (orig. The Wind in the Willows, 1908)
Kuvitus: David Roberts
Suomennos: Maarit Varpu
Kustannus: Aurinko Kustannus 2013
256 s.
Lyhyesti: Vuonna 1908 ilmestynyt klassikkosatu eläinten ystävyydestä ja seikkailuista. Uusi kuvitus ja suomennos toimivat hienosti ja tuovat lisähuumoria. Persoonalliset tyypit sekä verkkaisuuden ja seikkailun vuorottelu veivät mukanaan niin, ettemme olisi malttaneet odottaa iltoja!

Kuljettaja yritti puuttua ajamiseen, mutta Konna törkkäsi tämän kyynärpäällään takaisin istuimelle ja painoi kaasun pohjaan. Naamalle puhaltava ilmavirta, moottorin murina ja auton kevyt töyssähtely huumasivat sen heikot hermot. "Pyykkimuija, totta tosiaan!" se huusi päättömästi. "Ha haa, minä olen Konna, automobiilien anastaja, vankikarkuri, se Konna, joka aina pääsee pakoon! Istukaa aloillenne, niin saatte tietää, mitä ajaminen todella on, sillä olette kuuluisan, taitavan ja täysin pelottoman Konnan räpylöissä!" 

Vihdoinkin tämän ihanan klassikon vuoro, josta innostuimme valtavasti 8-vuotiaan kanssa (etenkin minä, mutta 8-vuotiaallekin tämä oli "toiseksi paras kirja". Parhaan paljastan lopussa :) )

Tarina Konnasta, Myyrästä, Mäyrästä ja Vesirotasta alkaa sinä päivänä, kun Myyrä, hetkellisen riemukkaan samoiluretken päätteeksi, löytää itselleen täysin uuden maailman, Joenvarren. Myyrä uppoutuu kokonaan Joenvarren kiehtovaan maailmaan ja tutustuu sen myötä aikaansaavaan Rottaan, joka ottaa sen heti ystäväkseen ja luokseen asumaan, Korvessa asustavaan viisaaseen, äreään Mäyrään sekä rehvastelevaan, itserakkaaseen Rupikonnaan.

Konnalla, tuolla hahmoista mainioimmalla on hirveän hankala tapa innostua intohimoisesti uusista asioista, kuten nyt automobiileista ja suunnattomasta hurjastelusta niillä. Autovimma paisuu yli äyräidensä, ja ystäviensä aavistusten mukaisesti Konna joutuukin melkoiseen kiipeliin intohimonsa vuoksi. Miten kaikessa häkellyksessä oikein käy?

Kaislikossa suhisee ilmestyi jo vuonna 1908, reilu kymmenen vuotta sen jälkeen kun ensimmäiset polttomoottorilla toimineet "automobiilit" ilmestyivät Englannin teille, aikana jolloin autoja oli maassa siis suunnilleen vähän vajaa tuhat. Mielikuva tuosta ajasta harvinaisine automobiileineen on elävä, kun kirjan sivuille uppoutuu. Ja nimenomaan uppoutuu, niin vangitseva on tarina Kaislikon väestä.

Iso osa kirjan vetovoimasta tulee sympaattisista päähenkilöistä, jotka Grahame on säilyttänyt selvästi eläiminä, mutta kuitenkin syvästi inhimillisine piirteineen: itserakkaina, katuvina, epäitsekkäinä, avuliaina, uudesta innostuina, suorastaan pakonomaisesti haluavina … Vaikka Konna onkin kirjan voimakkain ja kaikkine ilmiselvine heikkouksineen kiehtovin hahmo, on tarinassa paljon muutakin: eläinten välillä on kaunista ystävyyttä ja lojaalisuutta. Kenneth Grahamen kerronta on täynnä verkkaisia, rauhoittavia kuvauksia eläinten elämästä, luonnosta ja Joenrannan idyllistä, jossa jokainen elelee siten kuin itse haluaa. Eläinten ja ihmisten maailma erottuvat toisistaan - yksinkertaistettuna ihmisten maailmaa ovat vankilat, autot ja meteli, eläinten enimmäkseen rauhallinen elämäntahti, omavaraisuus, kotikeskeisyys ja toisten auttaminen.

Itselleni tärkeä, vähän erilainen kohta tarinassa on luku, jossa Vesirotta tapaa Laivarotan, jonka tarunhohtoiset kertomukset seikkailuistaan maailmalla ja näkemistään paikoista saavat Vesirotan niin pauloihinsa, että tämän silmiin syttyy lasimainen katse, kaukokaipuu valtaa sen täysin, ja se on valmis jättämään kaiken seuratakseen tuota voimakasta kutsua. Taidan tietää tarkalleen mistä Grahame kirjoittaa...

Grahamen kieli on kaunista ja viipyilevää! Se hengähtää hetkiin ja luo niistä niin elävän kuvan lukijan silmien eteen, että voi vaivatta upputua kuvitelmissaan Rotan nojatuoliin kuuntelemaan tarinoita Konnasta ja Joenvarresta. Pitkien lauseiden hetteikköön voi upota niin ettei välillä muista mistä lause alkoi. Ääneen lukeminen tuntui parhaalta tavalta lukea kirja, sillä siten kielen kauneudesta pääsi parhaiten nauttimaan. Suomentaja Maarit Varpu on tehnyt taidokasta työtä käännöksen kanssa, kieli on onnistunut hyvin säilyttämään ajattoman tunnelmansa ja humoristisuutensa. Käännöstyö ei ole varmasti ollut helpompia!

Kirjassa on myös uusi, värikylläinen kuvitus, David Robertsin, ja verrattuna esimerkiksi aiempaan Inga Mooren kuvitukseen mukana on nyt rutkasti huumoria. Uusi kuvitus tukee minusta Moorea paremmin tarinan henkeä, ja kukin hahmo pääsee oikeuksiinsa. Mukana on monta kokosivun kuvaa, jopa koko aukeaman, ja ne lisäsivät merkittävästi lukunautintoa. Kaikkinensa tämä uusi painos oli mielestäni hyvin onnistunut, kaunis ja kepeä. Ernest H. Shephardin vuoden 1933 ilmestyneeseen kuvitukseen kirjasta en ole päässyt tutustumaan, en myöskään A.A.Milnen kuvitukseen 1920-luvulta. En tiedä onko muita kuin Shephardin ja Mooren kuvittamia painoksia suomennettu, kaikkinensa eri kuvittajia on ollut vuosien saatossa kuitenkin useita.

Wikipedia muuten kertoo itsensä Amerikan presidentin Theodore Rooseveltin kirjoittaneen Grahamille v. 1909 kertoen, että luettuaan kirjan uudelleen ja uudelleen sen hahmoista on tullut hänelle vanhoja ystäviä.

Kirja ja Konna oli minulle tuttu lapsuudestani jo jotenkin, mutta varsinaisesti ja kunnolla muistan tutustuneeni klassikkoon vasta parikymppisenä lukissani sen englanninkielisenä pokkarina. Ihastuin kovasti! Tarinaan on kirjoitettu myös jatkoa William Horwoodin kynästä, ainakin kolmena eri tarinana. 

Summa summarum, nautinnollinen iltasatukirja, jonka emme olisi halunneet loppuvan ollenkaan! Erityisen hauska oli katsoa, miten 8-vuotias eläytyi ja vei kuunnellessaan toistuvasti kädet suunsa eteen kauhistuneena ja huvittuneena Konnan älyttömyyksistä. 

Oletko sinä rakastunut tähän klassikkoon? Miksi?

...

Kun ne saapuivat kotiin, Rotta sytytti kirkkaana rätisevän valkean ja istutti Myyrän nojatuoliin takan eteen noudettuaan sille tohvelit ja aamutakin ja kertoi tarinoita joesta illallisaikaan asti. Ne olivatkin jännittäviä tarinoita maassa möyrivälle eläimelle niin kuin Myyrä oli. Tarinoita padoista, äkillisistä tulvista, loikkivista hauista, höyrylaivoista, jotka heittelivät pulloja - ainakin pulloja heiteltiin ja höyrylaivoista, joten oletettavasti ne olivat asialla; ja haikaroista ja siitä, kuinka tarkkoja haikarat olivat, kenen kanssa puhuivat, ja seikkaluista salaojilla ja yöllisistä kalaretkista Saukon seurassa ja tutkimusretkistä Mäyrän kanssa kauas vainioille.

Illallinen oli mitä iloisin, mutta pian sen jälkeen huomaavainen isäntä saattoi hirvittävän unisen Myyrän yläkertaan parhaaseen makuukamariin, missä Myyrä laski päänsä tyynylle hyvin rauhallisena ja tietäen, että sen vastalöydetty ystävä Joki loiskui sen ikkunalautaan.

...

Kaislikossa suhisee on luettu myös blogeissa Kirjan nurkkaan ja Luettua elämää, mutta tämän uusimman painoksen arviota en löytänyt muuta.

Ja se 8-vuotiaan paras kirja…. oli yllätyksekseni (koska emme ole lukeneet sitä pitkään aikaan emmekä puhuneet siitä mitään) Hanna van der Steenin Ennustus. Siitä pitää kirjoittaa ehdottomasti pian!

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee (orig. The Wind in the Willows)
Kuvitus: David Roberts
Suomennos: Maarit Varpu
Kustannus: Aurinko Kustannus 2013
Mistä: Kiitos kustantajalle!

Tähtiä: 5/5

Kirjavisakirja Hattivatista Heinähattuun

Maija Korhonen & Ismo Loivamaa: Kirjavisakirja Hattivatista Heinähattuun
Kustannus: BTJ Kustannus 2010
66 s.
Lyhyesti: Tietovisa saduista ja lasten- ja nuortenkirjoista kaikenikäisille aiheesta kiinnostuneille. Mukana visaisia ja helpompia aihepiirejä. Ihana kirja yhdessäoloon, illanviettoon, automatkoille…

Loikkeliini on a) kani b) kenguru c) sammakko
Matroskin on a) merimies b) kissa c) roskakuski
Pesosen kissa on nimeltään a) Raita b) Ruutu c) Viiru ???

Jos nämä olivat liian helppoja, entäpä nämä:

Mistä kirjasta on kyse? 1. vihje: Siinä on pieni Pau-poika. 2. vihje: Siinä esiintyvät prinsessa Lilaloo ja Sarana-Saara. 3. vihje: Seinän tapetti johdattaa Paun seikkailuun.

Kuka on G:llä alkava Pommin laulukaveri?
H:lla alkava Ernon kaveri?
Mistä kirjasta on lause: "Minähän venyn pituutta kuin kaukoputki. Näin pitkää kaukoputkea ei ole olemassakaan. Hyvästi jalat." Entä: "Toinen tie oikealle ja suoraan aamuun."

Näitä ja paaaaljon muita kysymyksiä (66 sivua!) löytyy BTJ Kustannuksen pienestä kirjasesta Kirjavisakirja Hattivatista Heinähattuun, joka on kaikenikäisille (ehkä 4-vuotiaasta ylöspäin) sopiva visailukirja. Mukana on kotimaisia ja ulkomaisia kirjailijoita, klassikkosarjoja (kuten Viisikko) ja -satuja sekä uusia, tämän päivän lastenkirjoja (Supermarsu, Harry Potter), kuvittajia ja kirjailijoita. Kaikki kysymykset liikkuvat siis satujen ja lastenkirjojen maailmassa.

Toteutus on kiva, sillä tehtävät ovat vaihtelevia: yhdistä kirjan nimi ja tekijän kuva, kuka ei kuulu joukkoon, valitse oikea vaihtoehto, etsi parit jne. Kysymyksiä on järjestelty kirjailijoittain sekä erilaisiin tehtävätyyppeihin.

Paikoin kysymykset ovat tosi visaisia ("G:llä alkava Pommin laulukaveri??"), ja joistain kirjoista en olllut kuullutkaan. Onneksi mukana on paljon tuttuakin, etten ihan masentunut. :) Pari vuotta sitten silloin 5-6-vuotias tyttärenikin osasi vastata moniin kysymyksiin, kunhan valitsin sopivan aihepiirin, kuten muumit, Astrid Lindgrenin tai Marjatta Kurenniemen.

Lukutoukalle tämä on mainio lahjaidea - ja lastenkirjoista innostuneiden aikuisten illanviettoon ihan hitti! (Hep!)

Maija Korhonen & Ismo Loivamaa: Kirjavisakirja Hattivatista Heinähattuun
Kustannus: BTJ Kustannus 2010 (esittelykappale)

Lapsen oma luontokirja

Suvi Vanhanen ja Laila Nevakivi: Lapsen oma luontokirja

Kustannus: Minerva 2012 (6. painos)

70 s.

Kompostissa pienet harmaat otukset kipittävät kiireen vilkkaa koloihinsa. Ne ovat siiroja, kummallisia pikku äyriäisiä. – Minä luulin, että äyriäiset elävät vedessä! Miihkali kummastelee.  – Rapu ja muut äyriäiset elävätkin. Me siirat pärjäämme maalla. Olemme eläneet täällä jo dinosaurusten aikaan!

Suvi Vanhasen ja Laila Nevakiven Lapsen omassa luontokirjassa (Minerva 2012) lomittuvat viehättävällä tavalla satu – Miihkali-haltia ja hänen eläinystävänsä sekä seikkailut luonnossa – ja kiinnostavat, yllättävät tiedot eläimistä ja luonnosta. Kirjaan on kerätty vtarinoita ja tietoa puroista ja soista, tuntureista ja erämaista kasveineen ja eläimineen, ja tarinat on jaettu vuodenaikojen mukaan. Kirjassa käsitellään siis koko vuoden kulku ja kuhunkin vuodenaikaan sopivia tarinoita luonnon tapahtumista. 

En esimerkiksi tiennyt, että suo on muistipaikka, johon on varastoitunut tuhansien vuosien aikana paljon tietoa luonnosta. Kuten puiden siitepölyä ja pähkinöitä 6 000 vuoden takaa, lämpimämmältä ajanjaksolta. Enkä sitä, että pölyttäjät, kuten perhoset ja mehiläiset, voivat aistia ultraviolettia, jolla ne paikallistivat mettä. Mökillä usein bongaamani hämähäkki, joka on varustettu isolla valkoisella pallolla peräpäässään, paljastuu kirjan sivuilla juoksuhämähäkiksi, joka on kova juoksemaan ja saalistaa punkkeja. Ja se pitkäkoipinen kesäiltojen lentelijä, joka eksyy usein sisälle pelottamaan yölampun valossa lukevaa, on nimeltään vaaksiainen, joka pystyy hädän tullen tiputtamaan jalkansa säästyäkseen saalistajalta, kuten kirjosiepolta.

Tuntuu, että omista biologian tunneista on jäänyt niin hataria muistijälkiä, että kirja pursuaa uutta tietoa yhtä lailla minulle kuin lapsellekin. Tieto on lomitettu tekstin lomaan niin, että ainakin meillä 7-vuotias liimautui tarinan ääreen hartaana. Toinen tekijöistä, Suvi Vanhanen, onkin biologi.

Kaikkinensa kirja oli kerrassaan nautinnollinen iltasatukirja, sillä luonnon ääreen on niin hyvä rauhoittua.

Tärkeässä roolissa on myös kaunis akvarellikuvitus, jonka ovat tehneet molemmat tekijät. Melkein joka sivulla on sekä maisemaa että yksityiskohtaisia kuvia eläimistä tai kasveista.

Huomio kiinnittyy myös rikkaaseen kieleen, mikä vielä korostuu ääneenluettaessa. On aina yhtä ihanaa törmätä lastenkirjaan, joka asettaa kielelle haasteita ja avaa mieleen maisemia!

Toukokuinen Kapustasuo litisee Miihkalin suokenkien alla. Jossain kaukana aamusumun takana huutelevat kurjet. Ruskeankirjavasta suosammalikosta pilkottavat tupasvillan keltaharmaat tähkät.

Uuii-uii. Khr. Khr, Miihkali ulisee ja korskahtaa lopuksi. Äänet saavat teeret uteliaiksi ja ne pyrähtävät katsomaan. Haltia hymyilee ja pysyy vaiti paikoillaan. Pian metsästä kuuluu töminää ja rasahtelua. Hirvi pysähtyy kuusten alle.

Tekijäkaksikolle on viime vuonna myönnetty Tietopöllö -palkinto luontoa käsittelevistä kirjoistaan. Palkintoraadin mukaan Suvi Vanhasen teksti opastaa "nuoria lukijoitaan havainnoimaan ja ihmettelemään luonnon monimuotoisuutta ja kauneutta", ja kirjan herättävän samalla halua luonnonsuojeluun. 

Sarjassa on ilmestynyt myös Lapsen oma vesikirja (2009), Lapsen oma Petokirja (2010) ja Lapsen oma lintukirja (2012).

Kirja muuten houkuttaa lähtemään metsään ja suolle ja bongaamaan luonnosta kasveja ja eläimiä, joita kirjassa esitellään, joten ei muuta kuin hauskoja luku- ja metsäretkiä kaikille! 

Muokattu 16.5.2014

Sari Markkanen: Tipsu ja oivallusten opus

Sari Markkanen: Tipsu ja oivallusten opus

Kuvitus: Meri Qvist

Kustannus: Basam Books 2013

60 s. 

Tipsu on pieni hörökorvainen metsän asukki, joka elää ja tuntee vahvasti niin iloa, kiukkua, pelkoa kuin kiitollisuuttakin. Kirjan kymmenessä pienessä tarinassa Tipsu tajuaa monia elämän suuria opetuksia: sen, miten näädän äkäisen kuoren alla asuu yksinäinen ja surullinen eläin ja miten lempeys on paras lääke äkäisyyteen, tai miten omilla ajatuksilla saa koko päivän muuttumaan joko onnelliseksi tai karmeaksi. Miten kiitollinen voi olla keväästä. Ja että onni ei tule koskaan, jos ajattelee sen tulevan sitku...

"Sinä puhut siitä sitku-onnesta. Siitä, joka tulee sitten, kun on lauantait ja aurinkoiset kesäpäivät ja siivottu ja uusia juttuja hankittu, muttei se oikeastaan tule silloinkaan. Vaikka nämä asiat ovatkin hauskoja, ne eivät tuo onnea mukanaan. Ilon hetket, ne pienetkin, kiitävät lopulta ohi, ja sitten koittaa taas arki; tuntuu että onni aina lipsahtaa hyppysistä."

Tipsu löytää viisaudet ja oivallukset elämästä sisimmästään, kuulosteltuaan hetken oloaan. Lukijakin havahtuu Tipsua lukiessaan, ja jää väistämättä miettimään omien tekojensa ja ajatustensa voimaa.

On hienoa, että Markkanen on kirjoittanut tämän kirjan nimenomaan lapsille. En muista toista vastaavaa, vaikka Basam Booksin 2012 julkaisemassa Pandan zentarinoissa liikuttiin samoilla vesillä, ikiaikaisissa viisauksissa.

Tipsu on kuitenkin erilainen. Tarinat ovat pidempiä, 3-4 sivun mittaisia, mikä on juuri hyvä mitta iltasaduksi. Kieli on raikasta ja kekseliästä, ja sen konstailemattomuus tekee tarinoista herttaisia, vähän kuin kertoja keksisi niitä samalla päästään. Asioiden syvyys ja tärkeys ja toisaalta kertomistavan ja Tipsun keveys ja leikkisyys kulkevat hyvin käsi kädessä. Meri Qvistin lapsenomainen kuvitus korostaa kepeyttä ja tuo lisää huumoria tarinoihin.

Vaikka aikuista välillä häiritseekin, että oivallukset tuntuvat tippuvan Tipsun päähän kuin puusta, on kuitenkin hyvä, ettei kurjassa olossa vellota sen kauempaa, vaan kirja näyttää, miten pienestä mielen suunnanmuutos on todellakin kiinni.

Tipsun lukijakunnaksi mainitaan 6-11-vuotiaat. Itse luin tämän kuusivuotiaalle, joka kuunteli tarinoita mielellään, ja uskon jotain pientä voineen tarttua tarinoista mieleen. Suuri osa oivalluksista meni kuitenkin selvästi vielä ohi. Siksi suosittelen kirjaa etenkin alakouluikäisille.

Kirjan sanoma on ehdottoman tärkeä, siitä ei ole epäilystäkään. Olen vakuuttunut, että positiivista ajattelua voi ja kannattaa opetella, sillä tekee omasta ja muiden elämästä vain kivempaa! Toki temperamenttierot tekevät meistä erilaisia, mutta kaikille tekee silti hyvää oppia ajattelemaan, että on hyvä juuri tälläisena, ja että ajatuksilla on oikeasti voimaa siihen, miltä elämä maistuu.

Kirjan kirjoittanut Markkanen on mindfulness-ohjaaja ja koulutukseltaan opettaja. Hän kouluttaa mm. opettajia ja kasvattajia mindfulnessistä. Tavoitteena on, että mindfulness tulisi osaksi kouluopintoja. Se varmasti rauhoittaisi, virkistäisi ja auttaisi jaksamaan koulussa.

Vielä loppuun ihana, tähän hetkeen ja kevään vastustamattomaan energiaan sopiva lainaus kirjasta:

Talven selkä tuntui todella taittuneen. Aivan kuin jää olisi murtunut Tipsunkin sydämeltä. "Miten hienoa tämä onkaan", hän toisteli. "Miten onnekas olenkaan! Miksi joskus unohdan tämän? Välillä ajatukset tuntuvat maatuneilta, sameilta ja tunkkaisilta." Tipsun sydämeen pulppusi keveys ja hilpeys, jopa pienoinen hulvattomuus. Hänestä tuntui yksinkertaisesti niin hyvältä elää, voida kuunnella lintuja ja katsella kevättä.

...
Tipsu hyppäsi ilmaan ja kiitti kevättä, lintuja, solisevia puroja, haipuneita vaivoja - joka hetkellä mieleen tulvi enemmän kiitollisuuden aiheita, paikattuja jalkineita ja löytyneitä lusikoita - ja sydän lämpeni. "Miten ihanaa onkaan herätä aamuun ja omistaa pesäkolo ja saada sulaa vettä jäkäläteehen ja ja ja..." Ilon aiheita riitti loputtomiin, ja miten hyvältä se tuntuikaan kehossa.

Tipsua on luettu myös mm. Piilomaassa.

Aurinkoa ja iloa kevääseen!

Mauri Kunnas: Joulutarinat

Mauri Kunnas: Joulutarinat + äänikirja
Kustannus: Otava 2011
n. 140 s.

Täällä meillä leijailee vielä ihan selvästi jonkinlaista joulumieltä ilmassa (katsoimme juuri perheen kanssa Napapiirin pikajuna -elokuvan), joten blogataan vielä yhdestä joulukirjasta, joka on Meri Savosen Tonttulapset ja seikkailujen joulu -kirjan ohella ollut meillä suosikki tänä jouluna. Mikäpäs muu se olisikaan kuin suomalaista lastenjoulukirjaperinnettä ainakin itselleni vahvimmin edustava Mauri Kunnaksen Joulutarinat. Yhteisnide kolmesta kirjasta julkaistiin 2011, kun Kunnaksen Joulupukki-kirjan julkaisemisesta tuli kuluneeksi komeat 30 vuotta.

Joulupukki (1981) -tarinan lisäksi kirjasta löytyvät myös Kaksitoista lahjaa joulupukille (1987) sekä Joulupukki ja noitarumpu (1995). Kirjojen lisäksi nide sisältää äänikirjan samoista kirjoista, mikä ilahdutti meitä erityisesti, sillä äänikirjat ovat aina ihania. Kunnaksen Joulutarinoiden lisäksi meillä onkin kuunneltu paljon Suomalainen Tonttukirja -äänikirjaa, joka itse asiassa on itselleni ainoa Kunnaksen joulukirjoista, jota luin paljon lapsuudessani. Muistin vuosikymmenten tauonkin jälkeen elävästi Välikaton Feetun ja Saunatontun, joka tietämättömuudessään uinahtaa paljuun löytääkseen itsensä aamulla suureksi kauhukseen puhtaana ja noettomana. Kunnaksen piirrokset tontuistaan ovat jääneet lähtemättömästi mieleeni ja kuuluvat itselleni tärkeisiin lastenkirjamuistoihin.

Nyt kuitenkin tarkempi katsaus Joulutarinoihin. Joulupukki-kirja on kuulunut lasteni jouluihin jo hetken, sen sijaan kaksitoista lahjaa joulupukille -kirjaa ollaan lainattu vain joskus kirjastosta, ja Joulupukki ja noitarumpu oli vallan tuntematon. Ehkä siksi 6-vuotias esikoinen ihastuikin juuri siihen kaikkein eniten.

Joulupukki ja noirarumpu -tarinassa on metka juoni: ensin löytyy vanhannäköinen kirje, jossa on kummallinen piirrustus ja allekirjoituksena Vekara. Kaikki mestaritontut tulkitsevat piirroksen omalla tavallaan ja alkavat valmistaa Vekaralle lahjaa. Samalla Korvatunturilla tapahtuu kummia. Joku tekee jatkuvasti pieniä tihutöitä: joulupuuroon on kaadettu pippuria, suklaakonvehtikone menee sekaisin ja Bertta Bitin tietokoneeseen ilmestyy virus. Tihutöitä säestää omituinen, matala rummutus. Loppuratkaisu on kummallisempi kuin kukaan olisi osannut arvata, sillä jäljet johtavat 50 vuotta vanhaan tapahtumaan ja itse shamaaniin, lapinnoitaan. Onneksi epäselvyydet saadaan ratkottua ja pukki saa samalla itselleen uuden, innokkaan apulaisen.






Joulupukissa ja noitarummussa piirrosjälki (kts. yllä) eroaa selvästi kahdesta muusta. Tyyli muistuttaa Don Rosan rosoisesta piirrosjäljestä, ja tuntuu alkukankeuden jälkeen kokoajan paremmalta, kun siihen tottuu. Kunnas on kirjoittanut teokseen alkupuheen, jossa kertoo mielenkiintoisia kaikkien tarinoiden syntyvaiheista ja niiden kuvituksesta. Joulupukki ja noitarumpu -tarina kirjoitettiin alunperin animaatioelokuvaan, ja samalla syntyi sitten kirjakin. Elokuva, kuten myös kirja, on ilmestynyt monilla kielillä, itse en ole vain koskaan siihen törmännyt. Hassu tarina ärhäkästä (ja vähän hellyyttävästäkin) lapinnoidasta valloitti kuitenkin 6-vuotiaan nyt ihan kokonaan.

Tarinoista vanhin, iki-ihana Joulupukki kertoo aattoon valmistautumisesta ja Korvatunturin monista puuhista etenkin tonttujen näkokulmasta, ja lopulta joulupukin matkasta aattona lasten luo. Kuvituksesta löytyy roppakaupalla perinteisiä suomalaisia talonpoikaisesineitä ja yksityiskohtia, joita jaksan aina ihailla Kunnaksen vanhimmissa kirjoissa. Itselleni Joulupukki onkin ehkä kaikkein ihanin kolmesta tarinasta, niin läpikotaisin suomalaisen joulun oloinen ja vahvasti perinteikäs.

Kirjan keskimmäinen tarina, Kaksitoista lahjaa joulupukille kertoo pienestä Ville-tontusta, hyvää tarkoittavasta pienestä säheltäjästä, joka haluaa ja yrittää parhaansa mukaan ilahduttaa joulupukkia jokaisena jouluaattoa edeltävänä päivänä. Usein lopputulos on jonkinlainen hassu kommellus tai haaveri, mutta tärkeintä on, että joulupukkia Villen tempaukset naurattavat, ja sehän se joululahjassa tärkeintä onkin. Kunnas itse kertoo kirjan alussa, että siinä missä Joulupukki-tarinan kuvitus ammentaa vielä suomalaisesta jouluperinteestä olkikoristeineen, on Kaksitoista lahjaa joulupukille -kuvitukseeen hiipinyt ruotsalainen henki sievine ykstyiskohtineen esineissä ja sisustuksessa. Tässä kuvituksessa onkin ehkä eniten yksityiskohtia ja tekstin ulkopuolle jätettyjä pikkuhahmoja, jotka touhuavat omissa askareissaan.

Yhteisniteen yksi antoisimmista seikoista on Kunnaksen kirjoittama esipuhe kirjojen kuvituksista ja syntyvaiheista. Hän paljastaa mm. Kaksitoista lahjaa joulupukille kuuluvan omiin suosikkeihinsa koko tuotannostaan, ja kirjaan saaneen alkunsa perheen viettäessä joulua Kaliforniassa vuonna 1985. Koti-ikävän iskiessä ei auttanut muu kuin ottaa kynä käteen ja hahmottaa perheelle skandinaavista joulutunnelmaa. Oli myös mielenkiintoista lukea, miten alkuperäiseeen Joulupukki-kirjaan oli piirretty jopa joulupukin ja YK:n pääsihteerin tapaaminen. Valmiista kirjasta kuva jäi kuitenkin pois, vain rauhankyyhky jäi jäljelle. "Onneksi", toteaa Kunnas nyt.

Kaikkinensa Kunnaksen paksu (140-sivuinen!) joulun yhteisnide on sellainen suomalainen klassikko, joka on kiva kaivaa esiin joka joulu ja palata kunnasmaiseen maailmaan tuttuine, mieleenpainuvine piirroksineen, ja jonka haluan ehdottomasti siirtyvän taas yhden sukupolven eteenpäin. Äänikirjaa kuunnellessa on aikaa paneutua kuvitusten loputtomiin yksityiskohtiin, Korvatunturin elämäniloon ja värien runsauteen. Siinä missä suomalaista lastenkirjallisuutta ei voi kuvitella ilman Kunnasta, ei joulupukkia ja tonttujakaan voi enää nähdä mielessään ilman Kunnaksen kynänjälkeä.