Erilainen on uusi tavallinen. Meidän perhe!

Katri Vuorinen, Tiina Eskola: Meidän perhe
Kuvat: Martti Lintunen ja Pieni Karhu
Kustannus: Pieni Karhu 2016
52 s.
Lyhyesti: Kostailematon ja elämänläheinen kirja, joka kuvaa tämän hetken moninaisia perheitä Suomessa. Ei tietokirjamainen aiheestaan huolimatta. Valokuvakuvitus ja ihmisten avoimuus tekevät kirjasta poikkeuksellisen lämpimän ja mieleenjäävän. Tälläiselle oli tilaus!

 Meidän perhe on tälläinen. Vähän erilainen kuin naapurin perhe, mutta ihana juuri tälläisenä.

Näin ajatellaan varmaan monessa perheessä. Perheiden moninaisuus on onneksi tänä päivänä niin suurta, ettei tavallista perhettä enää oikeastaan juuri olekaan. Esimerkiksi omien lasteni luokalla on perheitä toisesta kulttuurista, perhe, jossa on myös adoptiolapsia (siis me), perheitä, joissa toinen vanhempi on toisesta kulttuurista, eronneita vanhempia, kahden äidin perheitä, romaniperheitä, yksinhuoltajaperheitä, ja sitten perheitä, joissa on isä ja äiti ja lapsia. Yhden lapsen perheitä ja seitsemän lapsen perheitä, aikuisia sisaruksia tai vastasyntyneitä. Perheitä, joissa on liskoa tai frettiä, joissa ratsastetaan, pelataan jääkiekkoa, uidaan, sirkuskouluillaan, piirretään, ei harrasteta mitään. Joissa puhutaan kolmea kieltä tai vain yhtä.

Juuri tämän hienon, mielettömän rikkauden ja perheiden moninaisuuden Meidän perhe -kirja tuo esiin. Sen sijaan, että erilaiset perheet esiteltäisiin tietokirjamaisesti, on tarina ja juoni, alku ja loppu, kaunokirjallinen tapa käsitellä teemaa.

Kaikki alkaa siitä, kun Annin mummin koira karkaa, ja Anni lähtee etsimään Suloa naapurustosta. Hänen oma perheensä on vastaanottoperhe, johon lapset tulevat väliaikaisesti, ennen kuin palaavat kotiin tai muuttavat sijaisperheeseen. Naapurustossa asuu iso kirjo erilaisia perheitä, yllä mainittujen lisäksi mm. sijaisperhe, kolmosperhe, uusperhe, kehitysvammaisen pojan perhe ja isossa maatalossa asuva perhe.



Kerronta on konstailematonta ja hyvin etenevää, viihdyttävää ja vaivihkaa informativista. Perheiden erilaisuutta onnistutaan olemaan alleviivaamatta millään tavoin, kaikki esitellään ihailtavan luontevasti ja vaivattomasti. Mikään ei ole hämmentävää saati sitten mustavalkoista. Kaikilla perheillä on omat tapansa, ja kaikissa on paljon samaa. Asutaan, syödään, leikitään, riidellään, jutellaan, lomaillaan yhdessä, käydään koulussa ja yleensä töissä, tavataan tuttuja.

Kuvitus hoituu runsain valokuvin. Perheillä on sukunimet ja etunimet ja ihmiset tulevat liki, käyvät melkein tutuiksi.



Jotenkin kirja onnistuukin mielettömän hyvin suhteellisen pienellä tekstimäärällään (juuri sopivalla) siinä, missä moni yritys epäonnistuu: avaa silmiä toisten arjelle, auttaa ymmärtämään toisten tapoja ja taustoja, ja ennen kaikkea sitä, että hei, on ok ja tosi tavallista, että me kaikki ollaan tälläisiä perheitä kuin ollaan, erilaisia ja silti aika samanlaisia.

Kerrassaan pop kirja! Kirja, jota myös 10-vuotias luki tosi mielellään (löysi itse asiassa kirjan, tarttui siihen ja kysyi heti ekan sivun luettuaan, että saako lukea tämän (ihan kuin nyt joskus kieltäisin lukemasta kirjaa). Kirja, jolle oli tilausta, joka sopii hienosti tähän hetkeen ja opettajien avuksi ja kaikkiin perheisiin - jottei me vaan vahingossakaan pudottaisi siihen tavalliset ja epätavalliset perheet, tällaiset kuin me ja sitten noi muut -kuoppaan!

Lue myös, mitä Lastenkirjahylly kirjoittaa Meidän perhe -kirjasta.

Katri Vuorinen, Tiina Eskola, Martti Lintunen: Meidän perhe
Kuvat: Martti Lintunen ja Pieni Karhu
Kustannus: Pieni Karhu 2016
52 s.
Mistä: Lahja

Kun spurgu ja itsenäinen koira löytävät toisensa

Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa
Kuvitus: Elina Warsta
Kustannus: Teos 2015
Lyhyesti: Helsinkiin sijoittuva kuvakirja spurgusta ja koirasta, jolla on huono itsetunto ja joka ei luota kehenkään, ja heidän välilleen syntyvästä solidaarisuudesta. Kirja nostaa elämän rosoisuuden sellaisella tavalla valoon, että jään sanattomaksi kaikkien suunnattomien kysymysten edessä.



Mikä kuvakirja, ajattelen, kun luen ensimmäisen kerran kirjaa nimeltään Koira nimeltään Kissa. Miten hirveän taitavasti tehty! Kuvitettu, kirjoitettu, ideoitu.
Ja mistä nämä päähenkilöt on nyhtäisty! Koira joka on nimeltään Kissa, sekarotuinen piski joka ei luota edes itseensä, ja "puliukko, pultsari, pulsu, spurgu", "Näätä", jonka parta on "sotkussa kuin tuulenpesä".

"Tämä on Punavuori", Näätä sanoi, kun seisoimme korkeatornisen kirkon vieressä. "Täällä asuu rikkaita ihmisiä. Mutta ei se ole heidän vikansa."
"Mikä?" kysyin.
"Se, että on vanki", Näätä vastasi.
"Vanki?"
"Rahan vanki", Näätä sanoi. "On helppoa kun ei ole taskuja, joihin kerätä rahaa. Sinulla ei ole taskuja. Minulla on yksi, mutta siinä on iso reikä."

Alussa on koira, joka syntyy äidille, joka ei pysty pitämään pentuaan. On isä, joka on vastuuton häntäheikki. On yksinjääminen, yksinäisyys, joka voisi olla myös itsenäisyyttä, mutta joka tuntuu vain yksinäisyydeltä. On kuorma-auto, joka vie Kontulaan. Mies pahvilaatikoiden alla haisee "viemäreiltä ja jäteastioilta", ja "takkuisessa parrassa pesi torakoita ja harakoita". Syntyy ystävyys, ja ystävyys on hyvää, paljon parempaa kuin itsenäisyys. Ystävän kanssa huomaa, että äiti oli sittenkin väärässä. Onneksi. Ihmisiin voi luottaa, jopa sammakoihin voi luottaa. Ja ystävän kanssa kaupunki on kaunis. Jossain menee ratikka, joka kolistelee raiteillaan. Koko elämä on raiteillaan.

Arvoja, yksinhuoltajuutta tai oikeastaan kokonaan hylkäämistä, elämän rosoisia puolia, alkoholismia, yksinäisyyttä ja itsenäisyyttä - siinä muutamia teemoja, joita kirja nostaa tai on nostamatta esiin.

Tomi Kontion kieli on mmm! On pitkiä ja lyhyitä lauseita, riisuttuja ja koristeltuja lauseita, toistoa ja tehoa. Lauseita, joita lukiessa on kiitollinen kuvakirjan hiotusta kielestä, sillä näin tehdään suomen kieltä rakastavia, kielellisesti rikkaita tulevia aikuisia. On pultsari, joka päästää suustaan "pihahduksen, jossa vanhan kellarin ja lumen alta paljastuvan ruohon hajuihin sekoittui auringossa seisseen kalan löyhkä". On koira nimeltään Kissa, josta äiti on toivonut itsenäistä kuten kissa, mutta joka ei tunne itsenäisyyttä itsessään, vain yksinäisyyden. 

Ja on Elina Warsta, joka vetää kynällään sivuille tunnelmaan täydellisen sopivat ilmeet, sameat värit, kekseliäät tarkat yksityiskohdat, Helsingin ja sen asukkaat.

Kirja saa aikaan monia asioita: 1. Onnen tunteen siitä, että näin hyviä lastenkirjoja tehdään ja julkaistaan. Etteivät ne kaihda spurgun nostamista päähenkilöksi eivätkä mitään. 2. Tuokioita 5-vuotiaan kanssa, jotka eivät lopu, sillä hän haluaa kuulla kirjan heti uudelleen ja seuraavanakin päivänä. Se on harvinaista. Mutta tämä kirja nykäisee hänessä montaa kohtaa. Miksi spurgu ostaa vähillä rahoillaan pullon? Miten voi olla rahan vanki? Miksi sekarotuista katsotaan alaspäin? Miksi isää ei kiinnosta? Miksi äiti jättää lapsen? Me pohditaan ja jutellaan näistä asioista pitkään.
3. Ilon siitä, että asuu Helsingissä. Että on Helsinki, ja että se on sittenkin niin monivivahteinen paikka. On se. Että on olemassa kaupungin rosoisuus, elämän rosoisuus, ja että joku osaa nähdä rosouden kauneuden ja kertoa sen muille niin, että mekin nähdään se kauneus.

Kiitos.

















Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa
Kuvitus: Elina Warsta
Kustannus: Teos 2015
Mistä? Lahja kustantajalta

Kun erilaisuus on liikaa: Leijuva poika

John Boyne: Leijuva poika (orig. The Terrible Thing That Happened to Barnaby Brocket 2012)
Kustannus: Bazar 2014
Suomennos: Laura Beck
Lyhyesti: Alakouluikäisistä ylöspäin niin aikuisia kuin lapsiakin puhutteleva romaani outoudesta ja sen hyväksynnästä. Erilaisuus on jotain josta on syytä olla ylpeä. Vuoden parhaita ulkomaisia lastenromaaneja.

Täällä on mietityttänyt viime aikoina eräs kirja tosi paljon, josta tuntuu olevan vaikea kiteyttää ajatuksia yhteen. Mutta yritetään.

Olin lukenut hiljattain John Boynen kirjan Nooa Notkoniitty karkaa kotoa, jossa pieni poika karkaa kotoa, koska äiti on niin sairas. Kirja oli hyvä, joten osasin odottaa hyvää myös Boynen uutuudelta, Leijuvalta pojalta. Kirjan luvataan viihdyttävän kaikenikäisiä lukijoita ja rohkaisevan hyväksymään erilaisuus ja outous. Kiinnostavaa! Aiemmin Boynen lasten ja aikuisten kirjoja on käännetty 45 kielelle, ja hänen tunnetuimmasta lastenkirjastaan, Poika raidallisessa pyjamassa on tehty myös elokuva. (En ole lukenut sitä.)

Kaiken tämän tietäen Leijuva poika löi minut silti ällikällä. En ollut mitenkään osannut varautua siihen, että tarina olisi niin riipaiseva ja koskettava ja että sen lukeminen tuntuisi melkein pahalta, ja että se herättäisi niin paljon mietiskelyä.

Heti syntymästä asti Billy Brocket on erilainen hyvin perustavanlaatuisella tavalla. Hän nimittäin leijuu. Hänen vanhempansa ovat ihmisiä, jotka ovat tehneet normaaliudesta elämänsä tavoitteen - ainoa mitä he elämältä haluavat on olla normaali perhe ja elää normaalia elämää. Ja sitten, kahden hyvin tavallisen lapsen jälkeen, he saavat Billyn!

"Tuo on sopimatonta käytöstä", Eleanor huusi, heristi hänelle sormeaan ja tunsi sellaista suuttumusta pikku poikaa kohtaan, että pahat ajatukset palasivat hänen mieleensä. "En siedä tuollaista, Billy Borcket, kuuletko mitä mitä sanon? Minä olen sinun äitisi ja vaadin sinua lopettamaan leijailun tällä sekunnilla. Tule heti alas!"
"Mutta minä en pysty", Billy sanoi surullisella äänellä.
"Tule heti alas!" Eleanot huusi nyt kasvot raivosta punaisina.
"En tiedä miten", Billy sanoi. "Minä vain olen tällainen."
"Sitten olen pahoillani", Eleanor sanoi päätään pudistaen ja hiljentäen vihdoinkin ääntään. "Mutta minun täytyy sanoa, että jos olet tuollainen, en pidä sinusta kovin paljon."

Eräänä päivänä Billyn vanhemmat tekevät peruuttamattoman päätöksen. Sen seurauksena Billy tutustuu moniin uusiin ihmisiin, joilla kaikilla on kokemuksia siitä, ettei heitä ole hyväksytty sellaisena kuin he ovat. Eri ihmisillä tämä kokemus johtaa erilaisiin ratkaisuihin ja kohtaloihin. Mitä Billy päättää, millaisen elämän hän valitsee?

Kirja paiskaa lukijan eteen yhteiskunnan normatiivisuuden ja pakon olla "tavallinen" ja samanlainen, se raastaa lukijan sielua ja saa aikaan huonoa omatuntoa ja oman käytöksen pohdintaa, se heittää päälle leijumaan kysymyksen, hyväksyykö toiset, ja ennen kaikkea, luoja, hyväksyykö lapsensa sellaisina kuin he ovat? Se nostaa esiin tunteita, jotka ovat monelle meistä tuttuja jollain tasolla, mutta samalla se on järkyttävä tarina jostain ihan muusta, etenkin sen puuttumisesta, minkä haluaisi uskoa olevan ikuista, tai oikeastaan, monta järkyttävää, riipaisevaa tarinaa.

Samalla kirja on kertomus hyväksymisestä, niin toisten kuin itsensäkin. Kirjasta välittyy luja usko siihen, että erilaisuus on hyvä, hieno asia, josta on syytä olla ylpeä. Jos joku ei voi hyväksyä sinun erilaisuuttasi, se on hänen menetyksensä, ei sinun. Erilaisuutta on hyvin, hyvin monenlaista, ja aina löytyy joku, joka ihmettelee, pelkää tai kauhistelee jotain. Mutta aina löytyy myös ihmisiä, jotka auttavat ja välittävät, jotka eivät välitä erilaisuudesta tai joista se on hieno asia, ja jotka näkevät sinut aivan toisin silmin. Niiden silmien alle kannattaa jäädä, sellaisia ihmisiä kannattaa omaan elämäänsä valita.

Perhe ja sisaruus ovat teemoja jotka kulkevat vahvasti mukana, eikä Boyne ota kantaa suuntaan tai toiseen, vaan antaa ymmärtää, että elämässä jokainen tekee oman valintansa hyväksymisestä ja anteeksiantamisesta.

Tarinan jää lopulta ilmaan leijumaan yllättävine loppuineen, ja lukija jää leijumaan siinä mukana, kysymyksineen ja elämän ja oman itsensä kyseenalaistuksineen.

Kirjan mustavalkoinen, sarjakuvamainen ja melko eleetön kuvitus on Oliver Jeffersin, ja sen keskiössä on usein ihmisen pienuus luonnonvoimien rinnalla.

Itselleni kirja nousi paljon merkittävämmäksi kuin Boynen aiempi kirja kotoa karkaavasta Nooa Notkoniitystä, ja mielestäni kirja on ehdottomasti tämän vuoden ulkomaisten lastenkirjojen parhaimmistoa. Suosittelen matkaamaan Billyn seurassa!

John Boyne: Leijuva poika (orig. The Terrible Thing That Happened to Barnaby Brocket 2012)
Kuvitus: Oliver Jeffers
Kustannus: Bazar 2014
Suomennos: J. Hollo
269 s.
Mistä: Arvostelukappale
Tähtiä: 4,5 / 5

Lea Pennanen: Me Leijonat

Lea Pennanen: Me Leijonat
Kuvitus: Maija Karma
Kustannus: Otava 2007 (2. painos, alunperin 1965)
112 s.

TÄÄLLÄ puhuu viidakon mahtavin leijonanpentu Roar, hän, jolla on viidakon uljain kuono ja hienoimmat pikkutassut ja kuulitte karjuntani. Se merkitsee: Vaviskaa marakatit, sillä MINÄ pikku Roar olen tulossa.
Oikeastaan minä en vielä ole aivan iso leijona, mutta kyllä minusta TULEE. Kaikki pelkäävät minua, koppakuoriaiset ja… ja sisiliskotkin pelkäävät HIRVEÄSTI.  

Me Leijonat on meille ihan erityinen kirja, oikea aarre. En ole kuullut kuin yhden ystäväni puhuvan siitä, ja siksi se onkin meillä vähän kuin 'salaisuus'. Vaikka eihän se toki salaisuus ole, vaan monen rakastama kirja lapsuudesta, josta Otava on onneksi ottanut uusintapainoksen vuonna 2007. Minulle tämä ei ole tuttu lapsuudesta, vaan satuin löytämään tämän kirjamessuilta joku vuosi sitten, ja ihastuin jo ulkonäköön, Maija Karman kuvituksiin.

Kirjan päähenkilö, minä-kertoja Roar asuu pikkusiskonsa, pikku Murrin, isäleijonan ja äitileijonan kanssa viidakossa leijonatalossa. Heillä on auto Töyssy, joka kulkee lujaa alamäessä mutta jota pitää työntää ylämäessä, ja jolle isäleijona antaa yskänlääkettä joka kilometrin perästä.

Viidakossa asuu paljon muitakin: täti Krokotiili ja Liukas Eläin, jotka ovat vähän pelottavia, täti Kirahvi, Marakatti, Simpanssi Merenkulkija… Roarin ja pikku Murrin, jonka häntärusetin täytyy aina olla sievästi, elämä ei ole koskaan tylsää, vaan aina on jokin seikkailu odottamassa nurkan takana. Kuten silloin, kun iso myrsky iskee viidakkoon juuri kun Roar ja Murr ovat metsässä kahdestaan, tai kun Roar kaataa vahingossa liian paljon pesuainetta pyykkien päälle niin että kaikkien joesta juovien nenästä alkaa tulla saippuakuplia. Ja entäpä se kerta, kun Nippe Yöeläin kaataa kaikki vatsalääkkeet päälleen, kun se luulee että niin pitää tehdä, mutta tohtori Tiikeri suuttuu ja ajaa Nippeä takaa. Välillä käydään kamelikaravaanilla tapaamassa Leijonavaaria ja Leijonamummia, ja yhtenä päivänä äidin sylissä lepää uusi pikkuleijona, pikku Viu!

Kirjan lumo on suurelta osin paitsi hauskoissa ja harmittomissa tapahtumissa, joita leijonaperhe kokee, myös Lea Pennasen äärimmäisen ilmeikkäässä ja omintakeisessa kielessä, jolle on tyypillistä pitkät, puhekieliset lauseet ja välimerkkien vähyys. Koska kaikki on kerrottu pienen (ehkä 5-vuotiaan?) leijonanpennun suulla, kieli sopii mahdottoman hyvin pienelle kuulijalle. Usein tuntuu siltä kuin Roarilta loppuisi ilma kun hän kertoo innoissaan viimeisimmästä seikkailustaan. Typografisestikin teksti on mielenkiintoista, suuret kirjaimet aika ajoin antavat lukemiseen hyvää poljentoa ja äänenpainoihin vaihtelua.

Sitten soi leijonapuhelin ja äiti vastasi HALOO. Ja sitten äiti alkoi sanoa vaan kyllä kyllä ja ei ei ja toden totta. Siitä me tiesimme että täti Virtahepo soitti. Täti Virtahepo on kauhean kova puhumaan ja hän oli tulossa syntymäpäiville ja hänellä oli lahja ja hän pyysi että isäleijona hakisi hänet Virralta Töyssyllä. … Mutta Töyssy kuuli puhelimessa ketä me lähdimme hakemaan ja heti se sai yskän ja se konstaili niin kauheasti että isä HERMOSTUI. 

Maija Karman ihana mustavalkokuvitus joka aukeamalle elävöittää tekstiä täydellisesti. Lukujen pituuskin on mainio - noin puolitoista aukeamaa per luku, juuri sopivia iltasaduksi.

Meillä kirja oli toinen (tai oikeastaan ensimmäinen kunnollinen) pitkä, illasta iltaan jatkuva satukirja, jonka luin silloin kolmivuotiaalle tyttärelleni. Ja nyt ensimmäinen pitkä kirja, jota luen nelivuotiaalle pojalleni. Molemmat ovat rakastaneet kirjaa, eikä poika malta odottaa, että seuraava luku luetaan, mikä on ihan poikkeuksellista. Ehkä siksi, että Roar on poika, karjuu ja seikkailee ja on rohkea, ja lisäksi vähän malttamaton, ja tassutkin ovat usein vähän väärässä paikassa, niin kuin täälläkin joskus sattuu käymään.

Pennasen kynästä ovat myöskin Piilomaan Pikkuaasin seikkailut, mutta vaikka hieno klassikko sekin, meitä se ei ole temmannut ihan samalla lailla mukaansa kuin Me Leijonat -kirja. Piilomaan Pikkuaasi sopii myös vähän isommille ja pelottaa vielä nelivuotiasta.

Me Leijonat on ehdottomasti yksi meidän perheen suosikkikirjoista, joka sopii todella monenikäisille, ja jota kohta 8-vuotiaskin kuuntelee iltaisin todella mielellään. Täyden viiden tähden kirja!

Lea Pennanen: Me Leijonat
Kuvitus: Maija Karma
Kustannus: Otava 2007 (2. painos, alunperin 1965)
112 s.
5/5
Kirjamessuilta.

Juhani Känkänen: Joulu on jo ovella, Apo Apponen!

Juhani Känkänen: Joulu on jo ovella, Apo Apponen!
Kustannus: Teos 2013
48 s.
Lyhyesti: Sarjakuvamainen hauska kirja Apposen perheestä, päähenkilönä päiväkoti-ikäinen Apo. Meitä syksyllä 2012 kovasti naurattanut ykkösosa sai jatkoa, ja edeltäjänsä lailla tämäkin on aivan mainio: Tarina siitä, miten hitaasti joulu tulee lapsille, ja miten lasten odotus saattaapi joskus käydä aikuisten hermoon...

Apo kyllä yrittää olla kyselemättä, mutta joulun lähestyminen tuntuu kihelmöintinä koko vartalossa. Asiaa on mahdoton jättää sikseen.
- Jokohan nyt on…
- Ei vielä.
- Joko nyt on…
- Ei vielä.
- Entäpä nyt?
- Ei vielä.
- Joko…
- Ei!
- Iskä. Iskä. ISKÄ!
- Mitä ihm…?
- Joko nyt on joulu?

Syyskuussa, kun sataa ja tulee, Apo alkaa odottaa joulua. Kolmen kuukauden odotus on kenelle tahansa pitkä ja siihen mahtuu paljon. Jäätyneitä lätäköitä, ensimmäiset lumihiutaleet, ensimmäinen mäenlasku (ilman lunta), iskän herätystä keskellä yötä, soitto töihin kesken palaverin. Tilanne uhkaa kärjistyä, ja lopulta Apon tivaaminen ylittää muiden sietokyvyn. 

Onneksi piparinleivonta auttaa tuskaan. Etenkin jos tekee oikein hienon piparilinnan ja sekoittaa keskenään äidin pikeeri-liimausaineen ja Erikeeperin. Ekassa kirjassa kuvioissa mukana ollut aamupuurosta loikannut puuromies Kaaro Puttila löytää tässä kirjassa kaverin, Pertti Kakkarspepan ja tyttöystävän, Emma Riisi-Puurouksen. Iskä ja Apo hakevat kuusen, kuusi koristellaan, ja lopulta se joulukin tulee.

Apo Apposissa huumori nousee arjesta. Pienistä hetkistä, lapsen kysymyksistä, aikuisten reagoinneista, kaikkien käytöksestä. Kaikki on niin tavallista (ja lisänä pienen pojan mielikuvituksen hahmot), että samaistuminen on helppoa, mutta Känkänen osaa kaivaa hirveän taitavasti lapsiperheen arjesta esiin pienet huvittavat nyanssit ja tallentaa ne paperille, ilmeinä ja repliikkeinä.

Ehkä repeilemme kirjan ääressä juuri siksi, että tunnistamme tilanteet.

Ja ehkä arvostan ja ihastelen kirjoissa etenkin tätä: Apo Apposessa näkyy arvostus ihan tavallista arkea kohtaan, eikä juoneksi tarvita mitään ihmeellistä, vaan ihan tavallinen pikkulapsielämä riittää. Se on parasta.

Omassa elämässäkin sitä kyllä huomaa lasten hauskat lausahdukset ja arjen usein huvittavan absurdiuden, mutta sitten sitä taas jatkaa puuhastelua, eikä millään enää jälkikäteen voi muistaa kaikkea sitä hauskaa, mille nauroi. Apo Apponen auttaa huomaamaan ja muistamaan nämä hetket.

Myös kuvitus ja teksti toimivat täydentävät toisiaan loistavasti - en voi kuvitella toista ilman toista.

Meillä kirjoja rakastavat 7- ja 4-vuotiaat lapset ja mies. Pienikin pystyy hyvin seuraamaan tarinaa, koska kuvia on niin paljon ja tapahtumat koskettavat ihan pieniäkin, kuten nyt lasku hurjalta mäeltä. Ja sitten isompaa/aikuista naurattaa, kun hurja mäki osoittautuukin pieneksi nyppyläksi. Osa huumorista mennee yli hilseen pieneltä lukijalta, mutta hyvä vain, kun kaikki voivat nauttia!

Omasta joulunodotuksesta sen verran, että meillä on kuunneltu joululauluja jo ainakin parin kuukauden ajan, sillä ne ovat lasten suosikkeja. Nytkin "Petteri Punakuono" raikaa taustalla. Että jos Apo alkaa kysellä kolme kuukautta ennen joulua tauotta "Joko on joulu", niin meillä alkavat kaikua joululaulut samaan aikaan...

Hyvää huomenta Apo Apponen -kirjan olen arvioinut täällä.

Apo Apposen joulunodotuksesta on luettu myös Sinisellä Keskitiellä, joka on muuten tosi kiva blogi lastenkirjoista ja muusta lapsiperheen arjesta.

Juhani Känkänen: Joulu on jo ovella, Apo Apponen!
Kustannus: Teos 2013
Yllätyksenä saatu arvostelukappale, josta kiitos!

PS. Melkein unohdin Lapsen oikeuksien päivän! Päivän kunniaksi haluan ehdottomasti nostaa esiin lasten oikeuksia käsittelevän hienon ja tärkeän Me kaikki synnymme vapaina. Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus lapsille (Lastenkeskus 2008).

Lapsista vamman kanssa kertoo niinikään koskettava ja ajatuksia herättävä Lokkivuoren Joonatan (Saarni-Kirjat 2009). 

Mary Hoffman: Meidän ja muiden perheet

Mary Hoffman: Meidän ja muiden perheet
Kuvitus: Ros Asquith
Suomennos: Maisa Savolainen
Kustannus: Lasten Keskus 2010

Monet lapset asuvat yhdessä äitinsä ja isänsä kanssa, mutta monet asuvat vain isänsä kanssa
tai vain äitinsä kanssa.
Jotkut asuvat isoäitinsä ja isoisänsä kanssa.
Joillakin lapsilla on kaksi äitiä ja kaksi isää.
Ja jotkut on adoptoitu tai otettu kasvattilapsiksi. 

Perheiden moninaisuuden toteamiseen lasten kanssa on olemassa useampikin hyvä kirja, joista yksi, selkeä ja kattava teos on Meidän ja muiden perheet. Myös kuvitus on hauska ja täynnä runsaita yksityiskohtia ja onnistuu hyvin pukemaan kuviksi erilaisuuden kirjon, joka ympärillämme (toivottavasti) vilisee.


Perhemalleissa vilahtavat suuret ja pienet perheet, adoptioperheet, yhden vanhemman perheet, isovanhempien luona asuvat lapset, kahden äidin tai isän perheet, suuret suvut ja pienenpienet suvut.

Erilaisten perhesuhteiden lisäksi kirja tuo liki myös elämisen muunlaisen kirjon. Kuten työn, koulun, ruokailun, pukeutumisen, juhlat, harrastukset, lemmikit, onpa mukana liikkuminen ja tunteiden näyttäminenkin. Joissakin perheissä näytetään tunteet avoimesti ja meluisasti, toiset ovat ujompia, tai haluavat pitää tunteet yksityisinä. Jotkut lapset saavat aina uusia vaatteita, toisilla on aina käytettyjä vaatteita. Jotkut viihtyvät juhlatamineissa, toiset farkuissa, toiset taas pukeutuvat miten lystäävät.

Vaikka kaikkia teemoja on käsitelty vain pienellä pintaraapaisulla ja aukeaman verran, riittää se avaamaan silmiä erilaisuudelle ympärillä. Kirjassa ei keskitytä pohtimaan miksi asiat ovat kuten ovat, vaan toteaminen asioiden tilasta riittää. Lapsi voi aikuisen kanssa yhdessä sitten pohtia, miksi toisissa perheissä ostetaan ruoka valmiina ja miksi toisissa kokataan innolla itse. Tai miksi toisissa perheissä kaikilla on töitä, miksi joskus vain toinen vanhempi käy töissä (kts. kuva alla kiireisestä äidistä), ja miksi toiset eivät saa ollenkaan töitä. Myös erilaisia koulunkäyntitapoja katsastetaan.

Kuvitus jättää hienosti liikkumavaraa niin, että keskustelu voi pysytellä joko kotimaassa ja lähiympyröissä, jokapäiväisessä arjessa, tai laajentua erilaisten kulttuurien ja tapojen kirjoja pohtivaksi. Mikä sitten milloinkin on kussakin perheessä tapetilla ja ajankohtaista. Tai miksei kirja samalla tarjoaisi virikkeitä perheen tapojen muuttamiseenkin. Esimerkiksi töitä käsittelevällä aukeamalla (alla) tummaihoisessa perheessä lapsetkin touhuvat mukana kotitöissä.

Kuvitus on toteutettu niin tasapuolisesti, ettei montaakaan maailmankolkkaa ole jätetty kuvituksen kautta käsittelemättä. Erilaisuutta ei alleviivata, se vain on.

Kulttuuritapojen eroista poikii hauskoja kohtauksia, kuten islaminuskoisen perheen dialogi joulukuusen ympärillä. Tunnelma on riemukas, joulukuusi kaunis ja ilmapallotkin puhallettu, mutta äiti ihmettelee hyväntahtoisesti, että mitäs tässä nyt juhlitaankaan, johon isä, että "kaikkea!".

Niinpä niin: on suuria, pieniä, onnellisia, murheellisia, rikkaita, köyhiä, äänekkäitä, hiljaisia, vihaisia, hyväntuulisia, huolten painamia tai huolettomia perheita. Useimmat perheet ovat silloin tällöin kaikkea tätä. Millainen sinun perheesi on tänään?

Tähtiä 3,5 / 5

Meidän ja muiden perheet on arvioitu myös Kirkko ja kaupunki -lehdessä.

Meille on eksynyt myös mainio Tavalliset perheet -korttipeli, jota pelataan Hullunkuristen perheiden idealla, mutta jonka kortit ovat virkistävän uudenlaiset. Perheinä ovat perinteisen perhemallin sijasta mitä moninaisemmat perheet, sijaisperheestä sateenkaariperheeseen ja lapsettomasta perheestä pitkäaikaissairaan lapsen perheeseen, ja kaikkea siltä väliltä. Kortit ovat lasten ja heidän perheidensä hyvinvoinnin lisäämiseen keskittyneen Emma & Elias -avustusohjelman lanseeraamat, ja ohjelmasta voinee kysellä lisätietoa myös korttipelistä, mikäli kiinnostus heräsi.

Toinen hyvä ja ajatuksia avartava tietopaketti minkä löysin erilaisiin perhemalleihin ja asiasta puhumiseen liittyen on Sateenkaariperheiden tuottama tieto-opas Sateenkaariperheet päivähoidon ja koulun asiakkaina. Aikuisille suunnatussa oppaassa oli mm. vinkkejä siihen, miten puhua erilaisista perheistä päivähoidossa ja koulussa. Oppassa on esitelty myös muiden lasten ajatuksia sateenkaariperheistä. Kahden isän omaavasta lapsesta toinen lapsi voi ajatella vaikkapa näin: "Kun Antilla on kaksi isää ja yksi äiti, Antti saa varmasti hirmuisen paljon joululahjoja." Usein siis hieman eri tavoin kuin vanhemmat pelkäävät tai ajattelevat!

Oppaassa annetaan myös vinkkejä usein kovin perinteisten kirjankuvitusten lukemiseen. Jos kirjassa on vaikkapa kuva, jossa isä ja äiti leipovat pipareita kahden lapsen kanssa, voi kuvaa sanoittaa seuraavasti: "Kuvassa on äiti ja isä leipomassa pipareita kahden lapsen kanssa, mutta yhtä hyvin siinä voisi olla kaksi isää ja lapsi leipomassa pipareita." Etenkin lapselle, jonka perhe poikkeaa valtavirrasta tämä on tärkeää.