Kuvitus: Tony Ross
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2010
24 s. Tähtiä: *
Kävelin pitkästä aikaa tänään kaupungilla ja kiinnitin huomiota Aleksanterinkadun ja Fabianinkadun kulmassa, Helsingin yliopiston päärakennusta vastapäätä olevaan värikkääseen Ihanaan kahvilaan. Tarkemmalla vilkaisulla sisältä paljastui värikkäitä lastenkirjoja ja kaikenlaisia muitakin kirjoja, joihin en ehtinyt tutustua, sillä ehdin vain nopesti napata mukaan kahvin (ja macaron-leivoksen :) ja kiirehdin hakemaan lapsia... Surffailemalla sain selville, että Ihanassa kahvilassa on ainakin Rosebudin kirjakauppa, pikkuinen kahvila sekä Helsingin Yliopiston World Design Capital 2012 -vuoteen liittyvä Tiedekulma, jossa esitellään yliopiston tutkimusta erilaisten luentojen ja tapahtumien kautta. Nopealla vilkaisulla huomasin myös ihastuttavat istumanurkkaukset, värikkäät tyynyt, istumiseen tarkoitetut puupöllit, sekä sen, että huomenna 2.3. ja uudestaan 6.3. klo 17 - 19 pääsee tuunaamaan maatuskoita! Omaa maatuskaa ei tarvitse viedä mukana. Kuulostaa hauskalta!
Tällä ja ensi viikolla paikan teemana Uusi Venäjä, ja ikkunaan olikin nostettu Fedja-setä -kirja (Otava 2008) ja äänikirja, joilla oli hintaa muuten vain 15 ja 14 €! Huippututkijoiden luentoja ja muutakin toimintaa tuntuu olevan tarjolla todella runsaasti, kurkkaa vaikka täältä. Tosi kivan tuntuinen kahvila, johon pitää ehdottomasti tutustua paremmin!
Sitten päivän kirjaesittelyyn. Pitkästä aikaa adoptioaiheinen kirja! Jeanne Willisin kirjoittama ja Tony Rossin kuvittama Veera-vuohen vekara on ristiriitainen teos! Minä en pitänyt, mutta tytär 5v. nauroi ääneen. Erityisesti Tony Rossin kuvitus huvittaa häntä.
Päähenkilönä on äitivuohi, joka toivoo turhaan lasta. Ei auta, sellaista ei tule, ja pinnasänky seisoo tyhjänä odottamassa. Miten epäreilua, kun jotkut saavat jopa kaksi.
Ja kun se ei voinut saada omaa... se adoptoi lapsen.Pieni tiikerinpoikanen on kuitenkin aivan erilainen kuin vuohiäiti on kuvitellut. Se ei osaa syöttää lastaan oikein ("Ei osaa edes ruokkia lastaan", siskot supisivat. "Huono äiti!"), ja lapsi huutaa kaiket yöt. Sitten se kasvaa niin isoksi, että se pelottaa muita. Kun vuohitätien pienokaiset sitten katoavat, syytetään Veeran vekaraa.
Veera-vuohi uskoi vekaraansa, mutta siskot eivät uskoneet. Ne potkivat pojan pois laumasta. "Et ole meikäläisiä. Sinuun ei voi luottaa", ne sanoivat.
"Jos poika lähtee, lähden minäkin!" Veera sanoi. "Vaikka se ei olekaan minun lihaani ja vertani, se on minun poikani. Minä pidän sen puolta loppuun saakka."
Lopulta Veeran vekara kuitenkin osoittaa olevansa sinnikäs ja peloton pieni tiikerinpoikanen, joka pelastaa paitsi äitinsä, myös kadonneet kilit pulasta. Lopulta täditkin uskovat vekaran olevan kunnon lapsi.
"Hieno poika sinulla", ne sanoivat. "Perheemme ylpeys." "Oma poikakultani!" Veera-vuohi hymyili.
Ajatuksen tasolla kirja toimii jollain tavoin. On ymmärrettävää, vaikkakaan ei hyväksyttävää, että sukulaiset suhtautuvat vieraaseen lapseen oudoksuen. Ja tarinan kaarikin on tuttu, satumainen, kun vieras, hyljeksitty ja epäilty, osoittaa lopussa olevansa sankari. Pidän kovasti siitä, että lapsettomuuden nostattamia tunteita sekä äitiyden ikuista seuralaista, arvostelua, on nostettu osuvasti esiin. Ylipäänsä lapsettomuus, sekä tahaton että tahallinen, on sellainen teema, jota voisi käsitellä lasten kirjallisuudessa(kin) vielä paaaljon nykyistä enemmän.
Sen sijaan sydämeen sattuu, kun luen tarinaa pienen adoptoidun näkökulmasta. Miksi hänen erilaisuuttaan alleviivataan niin kovasti, ja mikseivät muut usko mitä hän sanoo? Miksi hänen pitää osoittaa olevansa niinkuin muutkin, ja miksi, voi miksi hänen pitää ansaita tekemisillään muiden hyväksyntä??
Vaikka kirjan tarkoitus on hyvä ja se lähestyy erilaisuutta hyvin, hmm, kansantajuisella tavalla, niin minulle kirja kuitenkin töksähti ja kovasti. En haluaisi saattaa ketään adoptiolasta tilanteeseen, jossa kirja luetaan kaikille esimerkkinä siitä, miten me kaikki olemme samanarvoisia ja miten ketään ei pidä tuomita ulkonäön perusteella. Erilaisuuden alleviivaamisen ja hyväksynnän ansaitsemisen sijasta suvaitsevaisuutta pitäisi voida lähestyä muilla tavoin. Erilaisuutensa adoptiolapset kohtaavat, luoja tietää, muutenkin aivan liian usein.
Jos joku haluaisi kirjan omakseen ja luoda siitä oman mielipiteensä, kerrothan siitä kommenttiboksissa tai laita sähkopostilla yhteystietosi, niin laitan kirjan tulemaan!
Ja ihanaa, kevät on täällä!!! Sen kunniaksi Taikatalvea aamupalapöydässä... HIP HEI!
Minä olen Tuu-tikki,
joka on kääntänyt lakkinsa nurin!
Minä olen Tuu-tikki,
joka tuntee nenässään lämpöiset tuulet.
Nyt tulevat suuret myrskyt.
Nyt tulevat jyrisevät lumivyöryt.
Nyt kääntyy maa
niin että kaikki muuttuu
ja kaikki voivat riisua villahousunsa
ja panna ne kaappiin.
(Tove Jansson: Taikatalvi. Wsoy 2008, 26. painos)
tää oli tosiaan yksi niistä kirjoista, jotka jättävät tuon kummastuksen tunteen, että WHAT??
VastaaPoistaHm, kuulostaapa ikävältä tuo kirja, vaikka varmasti se on hyvässä tarkoituksessa tehty. :/
VastaaPoistaKiinnitettiin huomiota tuon mainitsemasi kahvilan Tiedekulmaan viikonloppuna. Näytti niin hauskalta, kun kaikki esitelmää (?) kuuntelevat ihmiset olivat hienosti esillä ikään kuin keskellä katua muiden nähtävillä. Ajattelin, että upea keksintö yliopistolta, mutten tajunnut, että tiloihin olisi kuulunut kaikkea muutakin tuollaista ihanaa. Täytyy palata tutustumaan joku päivä!
Anni.M, kiitos kommentista! Hauskaa myös saada vahvistus omalle näkemykselle. Mies nimittäin sanoi arvosteluni jälkeen, että aijaa, ai sä et tykännyt.. tyypillistä minua, laittaa tavalliselle tokaisulle painotusta juuri niin että alan kiemurtelemaan, että olinko liian yksipuolinen, liian raaka, jäikö multa joku hieno pointti huomaamatta? Mutta en vaan tykännyt. Silti on hyvä, kun adoptiosta on kaikenlaisia lastenkirjoja ja siihen totutaan! Ja tekijöiden tarkoitus on varmasti ollut hyvä. Mutta silti ihmettelen, että eikö ne yhtään ajatelleet... olisivat laittaneet adoptoidun edes erilaiseksi ulkonäöltään positiivisessa mielessä, eikä kuten nyt, jättiläiseksi jota kaikki pelkäävät. Puuh.
VastaaPoistaKaroliina, Tiedekulmassa taitaa tosiaan olla esitelmiä tosi usein. Mustakin upea ajatus! Olin tosi pettynyt, kun luin että kyseessä on vain tämän vuoden kestävä juttu. Lisää tuollaista, pirteää ja iloista! Kiva kun meillä on tämä teemavuosi!