Korppipäinen mies

Enna Airik: Korppipäinen mies

Kustannus: Karisto 2013

28 s.
Lyhyesti: Upeasti kuvitettu ja pysäyttävä kuvakirja pelosta ja lapsen määräämisvallasta kehoonsa. 

Emi ei yllä toffeekiukuroihin, ja herra Krook nostaa hänet syliinsä. Hän tekee aina niin, vaikka Emi ei tahdo. Emillä menee karkkikaupassa pitkään. Kun hän lopulta tulee ulos, hänellä on syli täynnä karkkia. Paljon enemmän kuin rahalla saa. 

Emi on pieni tyttö, jonka koti on vastapäätä hylättyä autiotaloa, Emin painajaistaloa. Unessa korppipäinen mies on kahlinnut autiotaloon tytön, samanlaisen kuin Emi. Tytöllä on kahle jalassa eikä hän pääse pois. Emin kodin lähellä on myös karkkikauppa, jossa Emi käy. Karkkikaupan omistaja herra Krook ottaa syliin vaikka Emi ei tahdo. 
Isä ja äiti sanovat, että painajaiset menevät pois, mutta eivät ne mene. Eivät ennen kuin Emi tapaa lempeän lintutädin monta kertaa, jolle hän voi kertoa kaiken unien korppipäisestä miehestä. Lintutädin luona oleva pieni punarinta auttaa Emia ymmärtämään, että hän itse saa päättää, kuka ja milloin häntä kosketetaan. 

Tämän vuoden (vaikka ilmestyikin vuonna 2013) vavahduttavin kuvakirja käveli vastaan Enna Airikin Korppipäisen miehen muodossa. Jo kuvitus valloitti niin 8-vuotiaan kuin minutkin, ja kirja oli pakko lukea siltä seisomalta. 

Tarina oli pysäyttävä. Lapselle se oli ennen kaikkea painajaisia ja jollain tavoin paha mies, aikuinen ymmärsi pahuuden mittakaavan ja rikki menneen, peloissaan olevan pienen tytön, painajaisen tytön. 

Herkin vedoin Airik piirtää tarinan paperille, tarkasti pieniä yksityiskohtia myöten. Hän hyödyntää ja yhdistää oivaltavasti värejä, päivä ja yö vuorottelevat niin Emin maailmassa kuin kuvituksessakin. Emin painajaiset tai tapahtumat, joita ei voi kuvittaa, ovat mustia ja dramaattisia, herääminen aamuun ja päivät vanhempien tai lempeän lintutädin hoivassa pastellisia, valoisia. Musta ja pelko sekoittuvat kuitenkin niihinkin, sillä pelko kulkee mukana Emin ajatuksissa. Miljöö on vanhanaikainen, kaupunkikuvassa on  Elsa Beskowia ja silhuetteja. Kuvitusjälki on todella taidokasta.

Meitä tämä ihana kuvakirja kosketti ja ravisteli, ihastutti niin lapsen kuin aikuisenkin ja on parhaita pitkään aikaan lukemiamme!

Korppipäistä miestä on esitelty myös mm. Lastenkirjahyllyssä ja ja Löytöretkellä Piilomaassa -blogissa.

Enna Airik: Korppipäinen mies

Kustannus: Karisto 2013
Mistä: Kustantajalta

Tähtiä 5/5

Metsän outo vieras peilaa suhtautumista muualta tulleisiin

Ulla Lehtonen: Metsän outo vieras

Kuvitus: Sari Airola

Kustannus: Lasten Keskus 2014

Lyhyesti: Miten suhtaudumme muualta tulleeseen, oudon näköiseen tulokkaaseen? Ennakkoluuloisesti ja pelolla vai avoimesti? Metsään sijoittuva runomuotoinen kertomus eläimistä ja uuden vieraan kotiutumisesta heidän joukkoonsa. 

Vieras vaarallinen on, hän meitä uhkaa, siroltekaa poluillenne tuhkaa, ettei eläin jälkiänne haista eikä metsämansikoita maista! 

Paras on virittää nyt ansa! Sitä vaatii koppakuoriaisten kansa. Kaivettiin jo suohon syvä kolo, siihen pudotkoon, on loppu nolo!

Metsään on tullut uusi eläin, outo muukalainen, josta kukaan ei tiedä mitään. Ennakkoluulot ja huhut nousevat ja pelätään pahinta, kunnes viisas pöllö päättää muiden puolesta: kutsutaan tulija kuultavaksi, tutustutaan ja kuunnellaan, varmaan uusi tulokas on peloissaan. Ja totta, metsän vieraat äänet ja eläimet ovat pelottaneet tulijaa, peloissaan se on piiloutunut sammalmättääseen kuusen alle, ja sieltä arkana tuijottelee muita. Eihän se olekaan pelottava, huomaavat kaikki, kun siihen tutustuu, vaan on tullut metsään ruokaa ja suojaa etsimään. Pitäisikö se nyt karkottaa? Ei tietenkään, ruokaa riittää kaikille! Tulokas paljastuu Saara-siiliksi, joka asettuu vauvansa kanssa tyytyväisenä uuteen kotiin, ystäväksi kaikille.

Ulla Lehtosen nerokkaassa kirjassa on kaksi voimakasta teemaa: luonto ja eläimet – tarina sijoittuu metsään ja tarkastelee sadun ja runon avulla eläimiä ja niiden suhtautumista uuteen tulokkaaseen, ja etenkin siiliä: siilistä on tarinan jälkeen vielä erikseen kiinnostava tieto-osuus kirjan lopussa (mikä kiinnosti etenkin 4-vuotiasta kuuntelijaa).

Toinen vahva säie on suhtautuminen kaikkeen uuteen ja tuntemattomaan, niin eläinten mutta etenkin meidän ihmisten kesken. Miten suhtaudumme ihmisiin, jotka muuttavat yhteiskuntaamme muualta, ovat meille vieraita tapoineen, ulkonäköineen, kielineen? Uskommeko pahinta, pelkäämme ja laitamme huhut kiertämään, vai tutustummeko ensin, kiellämme itseämme takertumasta ennakkoluuloihin, joihin olisi niin helppo mennä mukaan, ja annamme toisen määrittää itse itsensä?

Koska teen tällä hetkellä töitä suomen kielen opettajana maahan muuttaneiden kotoutumiskoulutuksessa ja käsittelen, joskus taistelenkin, näiden ajatusten parissa melkein päivittäin vähintään itseni kohdalla, en voi kuin ällistellä, miten taitavasti ja hienovaraisesti Lehtonen pukee ajankohtaisen ja aran asian sadun ja runon muotoon, saaden ennakkoluulot ja pelon vaikuttamaan täysin luonnollisilta. Koska sitä ne ovat. Tärkeää on kuitenkin se, miten niihin suhtautuu. Tärkeää on huomata ennakkoluulot ja niiden aiheuttamat ajatustavat itsessään, sanoutua niistä irti ja antaa toiselle itse mahdollisuus kertoa, kuka on. Koska totuushan on, että kyllä tänne mahtuu, samoin kuin metsään mahtuu uusi siili poikasineen, mahtuu ihmisiä, uusia tapoja, kieliä, makuja, taitoja, ajatuksia ja mielipiteitä.

Sari Airola on eräs lempikuvittajistani, jonka kuvittamien otusten herkän ilmeikkäät kasvot ovat aina yhtä valloittavia ja joiden jättimäiset silmät puhuttelevat. Tässäkin ne peittelemättä paljastavat epäluulon, pelon ja torjunnan, aristelun ja valtasuhteet, ja lopuksi hyväksymisen.  Värejä Airola ei kaihda tälläkään kertaa, hän yhdistää eri elementtejä ja tyylejä ja luo eläväisen, perinteisestä poikkeavan metsämiljöön tarinalle.

Runous on haastava muoto (lapsille), ainakin meillä, missä lapset usein runomitan paljastuessa puuskahtavat, että ”ei runoja”. En tiedä miksi. Esikoisen pään olen saanut käännettyä: aloitimme ja hullaannuimme ensin takuuvarmoihin Kirsi Kunnaksen runoihin, laajensimme herkkään Kaija Pakkaseen, ja viime aikoina pidimme Annika Sandelinista ja rakastuimme Johanna Kettunen-Huangin hervottomiin runoihin. Tässä kirjassa kieli on kiva, mutta aluksi se tuntui jäävän nerokkaan idean ja hienon kuvituksen rinnalla hieman varjoon. Toisella lukukerralla osasin jo nauttia Lehtosen kielen laulavasta poljennosta ja riimittelystä, ja kokonaisuus tuntui juuri sellaiselta kuin se olla pitikin. 

Kokonaisuutena kirja on siis ihana, ja hei, hyvä idea opettajille alakouluun pohdittavaksi ja kirja-analyysiin lähteeksi (jos niitä tehdään alakoulussa?), koska teema – uuteen reagoiminen ja ulkopuolisuus ylipäänsä - on tosi tärkeä!

Arvio kirjasta on ilmestynyt myös Sinisellä keskitiellä.

Ulla Lehtonen: Metsän outo vieras

Kuvitus: Sari Airola

Kustannus: Lasten Keskus 2014

Mistä: Arvostelukappale

Tähtiä 3,5 / 5

Puiden tarinoita. Puuseppä

Iiro Küttner: Puiden tarinoita. Puuseppä.
Kuvitus: Ville Tietäväinen
Kustannus: Books North 2014
Lyhyesti: Tarina puusepästä, joka sulkeutui 30 vuodeksi tekemään salaista työtä, työtä johon hänen sydämensä hänet johdatti. Mietteliäs tarina monesta, mm. mahdottomuudesta, uuden versoamista, työstä ja ennen kaikkea - puista.

Samaan aikaan puu näytti tasapainoiselta, vaikka kuinka tarkasti yritti katsoa. Missään ei näkynyt eri osasten välillä olevia liitoksia, mikään ei paljastanut kaikkea sitä työtä, joka puun eteen oli pitänyt tehdä. Ja siksi keisarista tuntui, että saavutusta oli vaikea arvostaa. Ollenkaan. 

Oletko koskaan huomannut puiden erityislaatuisuutta? Niiden yksityiskohtien paljoutta ja jokaisen yksilön erilaisuutta. Oletko pysähtynyt tutkimaan niiden olemassaoloa? Minä en, oikeastaan. Mutta Iiro Küttnerin erikoislaatuinen kirja puista ja puusepästä, joka muovailee puusta mitä vain, kunnes surumielinen verho laskeutuu hänen silmiinsä, saa ajattelemaan yhtäkkiä puita ihan uudesta perspektiivistä.

Niillä voi olla paljon tarinoita kerrottavanaan.

Tarinassa keisari antaa puusepälle kiitokseksi hänen erinomaisesti työstään mahdollisuuden luoda mitä vain haluaa. Ajasta ja kustannuksista välittämättä. Puuseppä sulkeutuu 30 vuodeksi kuumeiseen työhön, joka nielee hänet kokonaan. Lopputulos on kerrassaan häkellyttävä. Lapselle jopa niin ihmeellinen, että 8-vuotias oli kirjan loputtua kuin kysymysmerkki, ja kommentoi: "HÄH??"

Kirja on monin tavoin erikoinen ja kaunis, ulkoasustaan tekstiin tarkkaan harkittu. Ville Tietäväisen kuvitukseen on taidokkaasti ja vähäeleisesti ikuistettu puiden syyt ja vuosirenkaat, kuoren pinta ja oksiston monipolveilevuus, muodot ja materiaalit. Ville Tietäväisen yhdessä tyttärensä Ainon kanssa kuvittama teos Vain pahaa unta oli ehdokkaana Finlandia Junior -palkinnon saajaksi 2013.

Kieli soljuu metaforisesti ja kauniisti, sitä on ilo lukea. Itse tarina pakottaa ajattelemaan, ja se kannattaa lukea moneen kertaan. Niin monia näkökulmia se tarjoaa. Minulle se kertoo mm.

rikki menemisestä ja eheytymisestä

ainutlaatuisuuden oivaltamisesta

modernista taiteesta

ylisukupolvien traumoista ja anteeksiannosta

toivosta ja ihmeistä

puiden arvosta ja luonnon kunnioittamisesta

sekä työn (ylisuuresta) merkityksestä, omaan näkemykseen uskomisesta ja kovasta raadannasta sen eteen.

Luulen, että jokainen lukemiskerta olisi kuin sipulin kuorimista, aina uusia ajatuksia tai oivalluksia elämästä. Tarinassa on perinteistä satua, melko paljonkin, ja sitten välillä jotain erikoista ja ravistelevaa. Missä muussa sadussa kerrotaan, että "Puusepän vaimo oli kuollut, eikä puuseppä ollut huomannut koko asiaa. Puusepän lapset olivat muuttaneet kotoa pois, eikä hän tiennyt minne."

Kirjaa on vaikea lokeroida ikäryhmän mukaan. Minusta se sopii varttuneemmillekin, toki alakouluun mutta myös yläkoulun äidinkielen tunneille pohdittavaksi ja tutkittavaksi.

Suosittelen tutustumaan jännään kirjaan - mitä se mahtaa sinulle kertoa?

Puuseppää on ihailtu myös Luettua elämää ja Ps. Rakastan kirjoja -blogeissa.

Iiro Küttner: Puiden tarinoita. Puuseppä.
Kuvitus: Ville Tietäväinen
Kustannus: Books North 2014
Mistä: Kustantajalta

Peippometsän bändikilpailu

Meri Savonen: Peippometsän bändikilpailu

Kuvitus: Johanna Lumme

Kustannus: Robustos 2013

Lyhyesti: Bändikirja! Tarkemmin siis musiikista, musiikkikilpailusta ja eläimien erilaisista bändeistä kertova kuvakirja, jossa on oikeaa musiikkibisneksen tuntua. Samalla kirja kertoo häviämisestä, reilusta pelistä sekä toisten kannustamisesta ja auttamisesta. 

Meri Savosen kuvakirjassa on mainio, poikkeuksellinen idea: se kertoo eläinten bändikilpailusta, voittoon tähtäävästä ahkerasta harjoittelusta ja sitten kitkerältä maistuvasta tappiosta, kilpakumppanien kannustamisesta ja lopulta opetuksesta: voitto kuuluu vain reiluille kilpailijoille.

- Malttakaa hetki Metsämarjat, ei tässä vielä kaikki, Teppo Tikka kähisi salaperäisesti mikrofoniin, kun bändit astelivat jo pois lavalta.
Ruusa, Rolle, Hertta ja Nalle palasivat yllättyneinä keskelle lavaa.
- Metsämarjat tarjosi tänään sellaisen show’n, että haluan kutsua bändin esiintymään kiertueelle Ilvespoikien lämppärinä, Teppo Tikka rääkäisi. – Onnea hyvästä kakkossijasta! You rock!

Metsämarjat – Ruuusa, Rolle, Hertta ja Nalle – haluavat voittaa Peippometsän bändikisan ja saada ykköspalkinnon, päästä esiintymään konserttikiertueelle, mutta kovasta harjoittelusta huolimatta toisin käy: kilpakumppani Ilvespoikien kitarasoolot ja bassosta jyrisevät riffit ovat sitä kaliiberia, että Metsämarjat jää auttamatta kakkoseksi. Ei auta, vaikka voitontahto sokaisee Ruusan silmät ja reilu peli unohtuu solistitytöltä. Ilvespojat osoittavat olevansa paitsi loistava bändi, myös hyvällä itsetunnolla varustettuja herrasmiehiä kaikin tavoin, jotka eivät epäröi auttaa tai antaa tunnustusta kilpakumppaneilleen. Niinpä Metsämarjojenkin harmi vaihtuu pian iloksi ja suureksi mahdollisuudeksi toisten ystävällisyyden myötä!

Keikkailun hurmasta kertovaan ja musiikkisanastoa vilisevään kuvakirjaan en muista aiemmin törmänneeni. Savonen tavoittaa tekstissä elävästi hyvän keikan nostattaman innostuksen ja fiiliksen, ja tuo siten jännällä tavalla lasten kuvakirjaan vähän isompien maailman. Musiikkisanat ovat hauskoja, ja niiden myötä voi kurkistaa aika erityisiin kulisseihin: mikä onkaan riffi, stemma ja svengi? Manageri Teppo Tikka kähisee mikrofoniin ”tiukka kisa, tiukka kisa”, ja yleisö saa mylvinnällä osoittaa, kuka bändeistä voittaa. Samantapaisia musiikkikisoja kai on tv:ssä nykyään aika paljon, ja niihin tottuneille tässä lienee paljon tuttua, mutta meillä kun ei ole telkkaria, olen aika ulkona aiheesta.

Pidän paitsi hauskasta kielestä, myös kirjan opetuksesta, koska pidän ylipäänsä kirjoista, joissa on jotain ajateltavaa. Tässä epäreilua peliä pelaa nimenomaan bändin ainoa tyttö – hyvä! On myös kiva pointti, että aina kovakaan harjoittelu ei tuo voittoa. Joku tosi lahjakas tai ammattilainen voi silti voittaa, ja tietysti se harmittaa, mutta kun ensi harmistus menee ohi, voi toisen puolesta iloita, ja sitä paitsi ei pelkkä voitto tarkoita jotain kivaa. Siitäkin pidän, että voittajasuosikit ovatkin niin läpeensä mukavia ja reiluja, vaikka heidät aluksi esitelläänkin itsevarmoina ja ärsyttävän suosittuina.

Ensimmäisen kuvakirjansa kuvittaneen Johanna Lumpeen kädenjälki on sympaattista ja jotenkin hellyyttävää, ja tukee tarinaa hyvin. Nykyisin on paljon loistavavärisiä ja hehkuvia kuvakirjoja, ja niiden rinnalla Lumpeen kädenjälki on viehättävää vaihtelua. Kaikkinensa kirjan kokonaisuus toimii hyvin ja tuo aiheensa ja kovin puhekielimäisen ja musiikkijargonia sisältävän sanaston puolesta lastenkirjoihin uutta. Päiväkoteihin, alakoulun musiikkitunneille (?) ja etenkin perheisiin, jossa harrastetaan musiikkia - tai jotain kilpailua - tämä on hauska kirjavinkki.

Meillä on aiemmin luettu nautiskellen Meri Savosen Tonttulapsista kertovia kirjoja, etenkin Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat on ollut 8-vuotiaan suosikki. Sen tunnelma on melko erilainen kuin tässä kuvakirjassa, mutta ehkä tarinoissa tunnistaa samaa reiluuteen, uskallukseen ja ystävien arvostamiseen kannustamista. Tekijältä jää odottamaan seuraavaa lastenkirjaa.

Peippometsää on luettu mm. Kirsin kirjanurkassa ja Opuscolossa.

Meri Savonen: Peippometsän bändikilpailu

Kuvitus: Johanna Lumme

Kustannus: Robustos 2013

Mistä: Arvostelukappale

Soiva laulukirja

Soili Perkiö: Soiva laulukirja
Kuvitus: Terese Bast
Kustannus: Tammi 2013
95 s.
Lyhyesti: Laulukirja, jossa on säestys! Nappia painamalla voi valita melodian 50 suomalaiseen lastenlauluun. Suurin osa klassikoita, mukana kuitenkin myös uutuuksia.

Soiva laulukirja on varmaan tuttu jo aika monelle, itse ennätän blogata tästä vasta nyt. En ollut ehtinyt perehtyä kirjaan, ja sen lisäksi en ole varsinaisesti mikään hirveän innokas laulaja, vaikka lauloinkin paljon kun esikoinen oli pieni. Niinpä kirja onkin alkanut kukoistaa kunnolla vasta viime aikoina, oikeiden lukijoiden käsissä: mummon, 2-vuotiaan ja 4-vuotiaan.

Mistä on kyse? Ensinnäkin kirjassa on sanat ja nuotit 50 suomalaiseen lastenlauluun sekä kiva ja höpsö Terese Bastin kuvitus. Lauluista neljäsosa on minulle vieraita, kuten Hevonen se heiniä rouskuttaa, Nyt saavat peukalot hyppiä, Junan lähtö, Kirppu ja härkä. Kirjan juju on kuitenkin SOITTOlaitteessa (kts. kuvaa), josta voi numeron mukaan soittaa melodian kuhunkin lauluun. Ei muuta kuin laulamaan! Säestys on enimmäkseen pianolla ja kivan kuuloinen. Tulee elävästi mieleen muskari, jossa kävin esikoisen kanssa. Kirja lienee hitti juurikin ihan pienten kohdalla, ja tosiaan, meilläkin kylässä ollut 2-vuotias vietti pitkän aikaa nappia painellen ja itseään heilutellen <3

Meidän perheen ylivoimainen suosikkilaulukirja on Tammen Kultainen laulukirja (Tammi 2007), joka on lähes liimauksestaan irronnut. Soili Perkiö on molempien toimittaja (Kultaisessa laulukirjassa myös Hannele Huovi), joten kirjasta ensi kerran lukiessani ajattelin saavani melodian joihinkin Kultaisen laulukirjan itsellleni vieraisiin sävelmiin, etenkin Soile Perkiön lauluihin. Soivassa laulukirjassa mennään kuitenkin aika tutulla pohjalla, joten tämä ajatus ei toteutunut. Mutta ei se mitään. Soivan laulukirjan anti on muussa: lapsen ja aikuisen yhteisissä hetkissä tuttujen ja rakastettujen klassikoiden kanssa. Ehkä kirjaan voisi tulla jatko-osa, jossa sitten olisi vähemmän tunnettuja lauluja?

Terese Bastin kuvitus on iloista ja sitä on mukavan paljon. Kirja onkin kuvakirja ja laulukirja yhdessä. Kuvitus modernisoi klassiset laulut ja antaa hahmoille veikeän ulkoasun, monikulttuurisuutta unohtamatta.

Etenkin pikkulapsiperheeseen tämä on aivan mainio lahjaidea ja voi innostaa laulamiseen sellaisiakin (aikuisia), joita laulaminen ei muuten innosta. Lapset kai kaikki rakastavat laulamista luonnostaan.

Soivasta laulukirjasta ovat bloganneet mm. Lähiömutsi, PikkuVanilja ja Pihin Naisen elämää -blogi. 

Soili Perkiö: Soiva laulukirja
Kuvitus: Terese Bast
Kustannus: Tammi 2013
Mistä: Arvostelukappale

Sisustusta ja väriä (lastenhuoneisiin)!

Selina Lake: Kotoisa tyyli (orig. Homespun Style)
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2013
160 s.

Selina Lake, Joanna Simmons ja Debi Treloar: Löytäjen koti (orig. Bazaar Style)
Suomennos: Marlene Sanoukian
Kustannus: Tammi 2009
144 s.
Varoitus: Tällä kertaa ei tulekaan lastenkirja-arviota vaan lapsiin(kin) liittyviä sisustuskirjoja, jotka ovat inspiroineet itseäni suuresti….

Koska nyt on pääsiäinen ja aikaa olla kotona, ja lisäksi kevät ja sen myötä joka paikassa iloinen, keltainen valo, on hyvä aika tuoda blogiin nämä kaksi omaa suosikkisisustuskirjaani. Rakastan nimitttäin sisustamista, ja näistä kirjoista ammennan vinkkejä paitsi lastenhuoneiden sisustukseen, myös koko kotiin. Meillä on kotona harvinaisen värikästä ja lapsellista - minkä varmaan voinee arvata lastenkirjablogin pitäjältä. Paitsi että lastenkirjoja on joka paikassa, koska ne ovat niin ihania olla olemassa ja visuaalisesti aika usein häikäiseviä, niin lasten piirustuksia, värikkäitä kortteja, emaliastioita ja kaikkea mahdollista iloista ja väriä on joka paikassa. Saan niistä energiaa ja hyvää mieltä. (Siksi ei ollutkaan muuten vaikeaa valita blogin nimeäkään.) Esimerkiksi keittön lamppumme on keltainen ja keittön seinä tapetoitu keltaiseksi, ja muuten meillä on aika paljon turkoosia ja pinkkiä, ja valkoista tuomassa raikkautta. Rakastan keltaista ja pinkkiä!

Kirjasta Kotoisa tyyli 

Nämä kaksi Selina Laken kokoamaa kirjaa värikkäistä kodeista, joiden huonekalut ovat usein vanhoja ja kerätty sieltä täältä, ovat olleet paitsi rentoutuskeitaita myös inspiraation lähteitäni. Bongaan niistä esineitä, joita olen ihaillut muuallakin, kuten alla olevassa kuvassa PiP:in tapetti, jota olen mietiskellyt jo vuosia. En ole muuten päätynyt tilaamaan sitä, sillä tällä hetkellä maalaan mielummin seinät valkoisiksi ja asetan sitä vasten värikkäitä esineitä. Olen innostunut maalaamaan kaikkea, ja nyt mietin, voinko maalata kuopuksen huoneessa olevan vanhan, kauniin ruskean lipaston keltaiseksi (tietysti). Samoin haluaisin maalata ulko-oven sisäoven keltaiseksi. Niin että aina kun lähtisin ulos, tulisin hyvälle mielelle.

Kirjasta Kotoisa tyyli

Kotoisa tyyli -kirjassa on omistettu 14 sivua lastenhuoneille (kuvat yllä ja alla). Erityisesti rakastan näiden lastenhuoneiden tyyleissä vanhojen huonekalujen yhdistämistä raikkaaseen valkoiseen ja kirkkaanvärisiä tavaroita avohyllyillä. Hauskoja vinkkejä on paljon: Kirjahyllyn takaseinät on tapetoitu erilaisilla tapetinpaloilla (! kerään itse vanhoja tapetteja), seinälle on liimattu kollaasipuu ja sen oksille tehty pahvisia lintupönttöjä (olisiko hauska laittaa niihin pehmoleluja asumaan?). Vinkkejä annetaan mm. valaistukseen, väritykseen, mattoihin, tilanjakamiseen  ja - tietenkin - leikkeihin liittyen.

Samalla tavalla käydään läpi kaikki kodin tilat ja lisäksi vielä valaistus, kierrätys, käsityöt, huonekalut ja tekstiilit. Kuvia on sopivasti eli tosi paljon.

Kirjasta Kotoisa tyyli

Allaolevassa kuvassa on käytetty hyödyksi sisäikkunoita huoneiden välillä. Me teimme viime kesänä remonttia ja päätimme hyödyntää samaa ideaa. Nyt meillä on olohuoneen ja makuuhuoneen välillä kolme vanhaa ikkunaa, ja - mikä parasta - makuuhuoneen ja toisen lastenhuoneen välillä ikkuna, jonka voi avata ja josta lapset voivat kiivetä edestakaisin. Itse asiassa he hyppäävät ikkuna-aukosta suoraan sänkyymme. Onneksi ikkunan saa suljettua hakasella aikuisten makuuhuoneesta käsin, joten voimme itse säädellä hyppimisaikoja…

Kirjasta Kotoisa tyyli

Kirjassa on parasta värikkyyden lisäksi ideoiden rentous. Värit ja isot ja pienet esineet ovat yhdessä ennen kaikkea siksi, että niistä pidetään, ne saavat hyvälle mielelle ja ne ovat sattuneet tulemaan vastaan kirpputoreilta ja roskalavoilta. Vähän kulahtaneita ne usein ovat eivätkä kaikki sovi yhteen ihan prikulleen, mutta se ei ole tärkeää, pääasia että perheelle tärkeät tavarat ovat esillä. Meillä on sama ideologia, ja huonekalumme ovat kotoisin samantapaisista paikoista: kadulta, roskalavoilta, vintiltä ja edellisten asukkaiden jäämistöstä, ladosta, kirpputorilta ja lapsuudenkodeistamme, mutta sitten myös Ikeasta, yksi kaappi jopa itävaltalaisesta huonekalukaupasta.

Kirjat inspiroivat rikkomaan totuttua ja näkemään esineet ympärillä tarkemmin: voisiko tuon käyttää eri tavalla. Viimeksi esimerkiksi mietin, voisinko hyödyntää lapsilta turhaksi jääneen leikkiuunin jotenkin muuten. Säilyttää siellä jotain? Kestäisikö se istuimena? Sitten se olisi istuin, säilytyspaikka JA muistoesine pikkulapsiajalta.

Alla olevassa kuvassa kirjan ihanaa kuvaa rauhallisesta mutta pirteästä ruokailutilasta valaisee lamppumme, jonka varjoksi olen kietonut kukallisen kesähameeni, jota ei voinut talvella käyttää. Se on varjostimena hauska vaikka ehkä vähän outo. Samanlaisia inspiraatioita kirjoista saa helposti useita, joten jos vain innostut tyylistä, nautinnollista tutkimista!

Kirjasta Kotoisa tyyli

Selina Lake: Kotoisa tyyli (orig. Homespun Style)
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2013

Selina Lake, Joanna Simmons ja Debi Treloar: Löytäjen koti (orig. Bazaar Style)
Suomennos: Marlene Sanoukian
Kustannus: Tammi 2009

Mistä: Kaupasta

Herra Lemu

David Walliams: Herra Lemu (orig. Mr. Stink)
Kuvitus: Quentin Blake
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Kustannus: Tammi 2014
256 s.
Lyhyesti: Noin 10-vuotiaille (oma mielipide) ja siitä ylöspäin suunnattu hassu ja humortistinen mutta aiheiltaan viiltävä kuvaus resuisesta kulkurista, yksinäisestä ja erilaisesta tytöstä ja nykypäivän Englannista.

Chloe ei tiennyt herra Lemusta mitään. Sinä päivänä kun hän pysähtyi juttelemaan herra Lemun kanssa ensimmäistä kertaa, hän kuitenkin tiesi, että tämä näytti siltä että tarvitsee Chloen viiden punnan seteliä paljon enemmän kuin hän itse. 

Lisäksi herra Lemu näytti yksinäiseltä, ei pelkästään siltä että oli yksin, vaan myös sisimmässään yksinäiseltä. Chloelle tuli siitä surullinen olo. Hän tiesi vallan mainiosti, miltä tuntui olla yksinäinen. Chloe ei oikein pitänyt koulusta. (…) Kotonaan Chloe ei tykännyt olla. Olipa hän missä tahansa, paikka tuntui väärältä. 

Herra Lemu on humoristinen, hassu, välillä ylitseampuva mutta aiheiltaan raastava tarina, jonka päähenkilöinä ovat 12-vuotias Chloe sekä puiston penkiltä löytynyt, kaikkien kaukaa kiertämä koditon herra Lemu. Chloe majoittaa haisevan kulkurin salaa puutarhavajaan, ja heidän välilleen syntyy poikkeuksellisen yhteys. Molempien yksinäisyys koskettaa toista, molemmat saavat toisiltaan lohtua ja rohkaisua. Chloen elämää varjostaa hänen hallitseva äitinsä, joka ei usko tyttäreensä vaan vertaa häntä jatkuvasti toiseen, täydelliseen tyttäreensä, josta Chloe eroaa kuin yö päivästä. Nujerrettu isäkään ei pysty tytärtään auttamaan. Herra Lemun kautta Chloe löytää elämästä kuitenkin uusia sävyjä. Äidin prykiminen poliittiselle uralle vie heidät kaksi uskomattomiin tilanteisiin, ja yhdessä he löytävät vahvuutta. Aina ei kaikki kuitenkaan mene niinkuin toivoisi, eikä toisen elämästä voi päättää, tämän saa Chloekin huomata.

Vaikka aihe on monin tavoin viiltävä, se on peitelty värikkääseen peittoon: Kaiken yllä on humoristisuus ja yliampuvuus, joka tekee tarinasta paikoin farssin. Lukiessa saikin nauraa monta kertaa hersyvästi. Quentin Blaken omintakeinen, tyyliltään pilapiirroksia muistuttava kuvitus alleviivaa huumoria.

Tarinasta voi nostaa monia monia säikeitä (itselleni vieraasta) Britannian yhteiskuntatarkastelusta henkilökohtaisiin kasvutarinoihin. Minua puhutteli eniten äiti-tytär-suhde. Se, että Chloe poikkeaa niin rajusti tehokkasta äidistään, on vaikea asia molemmille. Äiti ei todellakaan osaa arvostaa Chloen ominaisuuksia; herkkyyttä, hyväntahtoisuutta, mielikuvitusta. Toinen koskettava säie kirjassa oli yksinäisyys, niin Chloen kuin kulkurinkin, ja se, miten ihmiset suhtautuvat sellaisiin, jotka ovat jollain tavoin erilaisia. Chloe on ylipainoinen ja ujo, herra Lemu yhteiskunnan rattaista syrjäytynyt, traaginen ja suruunsa pakahtuva, samalla rohkeasti omaa tietään kulkeva esikuva ja Chloen voimahahmo. Kirja osoittaa myös, että ihmiset laumana ovat valmiita kääntämään kelkkansa nopeastikin jos ihminen itse vain ottaa ja vaatii paikkansa.

Vaikka kirjan mainitaan sopivan 7-vuotiasta ylöspäin, hilaisin itse ikää lähelle kymmentä vuotta. Kirja on monin paikoin liian ulkonäkökeskeinen, ja Chloen, äidin tai sisaren Chloeen suuntaama ulkönäkö- ja muu kritiikki on mielestäni liian raakaa vielä 7-vuotiaalle. Onko niin, että Suomessa lapset ovat kauemmin lapsia, ja onnistuvat välttämään näin rankkoja vertailuja tai oman itsensä kyseenalaistuksia? Toisaalta Chloe on 12-vuotias! Se olisikin jo parempi kohderyhmä kirjalle. Jos lapsi on vielä tietämätön yhteiskunnan ikävimmistä puolista, kuten joidenkin ihmisten pyrkyryydestä ja valtataistelusta (mm. Chloen äiti), kiusaamisesta ja jatkuvasta arvostelusta tai yhteiskunnan epätasa-arvosta, joka ehkä Britanniassa on vielä selvempää kuin Suomessa, ei niitä ole syytä kirjankaan kautta lapsen elämään kiirehtiä. Ehkä kannattaa selata kirjaa ensin itse, ja sitten päättää, häirisevätkö nämä teemat ja piirteet.

Herra Lemun kuoren alla piileva salaisuus on kuitenkin hieno käänne juonen kaaressa, ja osoittaa, että ihmisen ulkokuoren alla on hyvin usein jotain muuta kuin ensi näkemältä olettaisi. Myös perheen keskinäisestä dynamiikasta ja sen kehittymisestä lukeminen kiinnostaa, ja lukijana saa lopulta iloita perheen puolesta.

Koska yliampuvuus on kirjan clue, tuntuvat omat huolet tämän tarinan rinnalla varmasti kevyiltä.

Melkein 8-vuotiaalta kehut kirjasta, joka oli kuulemma kaikin puolin hyvä, "paitsi se äiti"!

Kirjalle on naurettu mm. Lumiomenassa, hemulin kirjahyllyssä, Paulan Luen ja kirjoitan - sekä Anna minun lukea enemmän -blogeissa. Keskiverroin kaikki ovat tuntuneet nauttivan kirjasta suuresti.

Lokoisaa pääsiäistä!

David Walliams: Herra Lemu
Kuvitus: Quentin Blake
Kustannus: Tammi 2014
Mistä? Arvostelukappale.
Tähtiä 3 / 5

Kaahailua ja kepposia

Tuula Kallioniemi: Kaahailua ja kepposia.
Kuvitus: Jii Roikonen
Kustannus: Otava 2012 (3. painos)
94 s.
Lyhyesti: Kouluun sijoittuva, yhtä lailla tytöille kuin pojille osuva humoristinen kirjasarja, jossa oppilaat ekaluokkalaisista kutosluokkalaisiin elävät kyläkoulun vauhdikasta arkea. Hauska kirja ja omaperäiset hahmot, oikein hyvää ajanvietettä!

Äkkiä joku kopauttaa Mölyä olkapäähän.
- Mitteepä poeka?
Möly rääkäisee ja tunkee kännykän taskuunsa kesken pelin.
- Kenenkäs sitä ollaan poekija?
Möly hakee katseellaan pakoreittiä.
- Juostaanko kilipaa?
- Kili?
- Tuonne petäjälle? miekkonen viittilöi kohti mäntyä.
- Pettäjälle?

Reuhurinteen alakoulusta kertova ohuehko romaani on odottanut hyllyllä oikeaa aikaa - eilisiltaa! Humoristinen, kouluun sijoittuva action oli täydellinen juuri siihen vähän väsyneeseen hetkeen, joten kun alkuun päästiin, ei lopetettukaan heti, vaan raakuin koko kirjan yhdeltä seisomalta. 92 sivua oli nautinnollista (kraak) lukea ääneen! Jos ääntään haluaa säästää, niin isohko fontti, Jii Roikosen runsas mustavalkokuvitus ja paljon humoristista dialogia tekee kirjasta myös mainion itseluettavan alakoululaisille.

Ekaluokkalaisesta kutosluokkalaisiin muodostuva kyläkoulun miljöö on herkullinen, samoin aidontuntuinen dialogi, vauhdikkaat tapahtumat ja omaperäiset tyypit, oppilaat ja opettaja, Aapeli Käki. Hahmot on kuvattu kirjan sisäkansissa, joten heihin on helppo tutustua lähemmin tai virkistää muistia, kuka olikaan kuka. Roikosen kuvitus sopii hyvin tekstin humoristiseen tyyliin ja tuo osuvasti ja sarjakuvamaiseen tyyliin hahmot eloon.

Mainio oli esimerkiksi luku, jossa alakoululaiset käyvät vanhusten palvelutalossa syömässä (kts. lainaus alussa), ja Möly kohtaa ennakkoluulonsa vanhuksista. Tai luku, jossa kutosluokkalainen Pulla on käynyt ostamassa oikein Helsingistä farkut, niin tiukat etteivät ne mene jalkaan kuin lattialla maaten, ja jotka ovat niin napakat, ettei niiden kanssa parane juosta, syödä saati sitten leikkiä - ellei halua joutua noloon tilanteeseen.

Oppilaat poistuvat ruokavälitunnille. Pulla kiemurtelee pöydän äärestä viimeisenä. Istuminen on hankalaa. Vatsaan sattuu vähän. Pulla raottaa vaivihkaa vetoketjua ja vetää teepaidan helman housunkauluksen päälle. 

Helsinkiläiset farkut eivät putoa. Ne pysyvät paikoillaan kuin liimattuna, Pulla ajattelee tyytyväisesti ja köpöttää jäykin säärin muiden perässä takaisin koulun pihalle. 

Koska hahmot ovat niin monenikäisiä, on kirjan sopiva lukijakuntakin aika laaja. Ekaluokkalainen hihitti kirjalle tosi paljon, vaikka osa vitseistä meni ohi. Yläkoulun kaipuu ja toisaalta sen maailmaan liittyvä angsti ovat tuttua isommille. Aikuisenkin taso kirjasta löytyy, jolle saa sitten hihitellä itsekseen.

Kouluun sijoittuvia kotimaisia kirjasarjoja on paljon, kuten Heinähattu ja Vilttitossu, Ella, Karoliina ja ja… Tuula Kallioniemen Reuhurinteen porukka menee meillä sinne kärkikolmikkoon. Itse ihastelin kirjan monipuolista, rikasta kieltä sekä joidenkin hahmojen murteen haastamista.

Reuhurinteen idyllinen alakoulu ja remuisa porukka on tullut meille aiemmin tutuksi kuvakirjassa Reuhurinne Aapinen. Nopealla surffailulla luin, että sarja ilmestyi alunperin vuosina 1998-2001. Tässä kirjassa on kuitenkin uudistuksia  - hahmot ovat muuttuneet, kun aiemmat oppilaat ovat kasvaneet isoiksi, ja kuvittaja on vaihtunut Aino Havukaisesta ja Sami Toivosesta Jii Roikoseen.

Reuhurinteistä on kirjoitettu myös Sonjan lukuhetkissä ja Kirjavinkeissä, jossa myös Kallioniemen oma selvitys kirjasarjan muutoksesta.

Tykkäsimme!

Tuula Kallioniemi: Kaahailua ja kepposia.
Kuvitus: Jii Roikonen
Kustannus: Otava 2012 (3. painos)
Mistä? Lahja.
Tähtiä: 4 / 5

Äiti, rakastatko minua?

Jeanne Willis: Äiti, rakastatko minua? (orig. Mummy do you love me?)
Kuvitus: Jan Fearnley
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2008
Suomennos: Raija Viitanen
Lyhyesti: Ihan pienillekin sopiva kirja rakastamisesta ja vanhempien rakkauden voimasta. Vaikka suututtaa (vanhempaa tai lasta) rakkaus on kuin kallio.

Se kiljui ja kirkui ja kaakatti aina vain kovempaa.
Kana yritti uudestaan.
"Ole nyt hiljaa, pikku tipu."
Mutta tipu ei totellut.
Se vain mekasti kovempaa ja kovempaa.
Silloin kana huusi takaisin… OLE HILJAA, PIKKU TIPU!
Tipu ei ollut uskoa korviaan: äiti oli huutanut sille!
Eikö äiti tykännytkään siitä enää?

Kaikkia pikkutyyppejä mietityttää joskus kysymys, rakastaako isä tai äiti minua? Entä jos teen tollon töitä, mitä sitten, rakastavatko he silti? Mitä jos isä tai äiti huutavat - miksi, eivätkö he enää rakastakaan?

Meilläkin näitä kysymyksiä on pohdittu molempien pikkutyyppien kohdalla, eri asioihin ja tilanteisiin liittyen, mutta silti ne tulevat aina välillä esiin.

Tässä suloisessa kirjassa, joka laajentaa rakastamiskysymisen ja sen vakuuttelun tottelemattomuuteen ja senkin jälkeiseen rakastamiseen, asiaa käsitellään näin, kuvien mukaan:

1. kun äiti on vakuutellut rakkauttaan, pikkutipu tulee niin iloiseksi ja riehakkaaksi...

 2. että se intoutuu riehumaan hiukka liikaa ja unohtaa totella äitiä…

3. … jolloin äiti joutuu huutamaan. 

4. Pikkutipu huolestuu ja pelästyy ja juoksee piiloon. Voiko häntä rakastaa vaikka hän käyttäytyi huonosti?

5. Äiti kertoo: Äiti rakastaa aina, vaikka suuttuu välillä. 

"Minkä takia?" tipu kysyi. 

"Koska minä olen sinun äitisi", äiti sanoi.

Tähän yksinkertaiseen lauseeseen tiivistyy kaikki. Ei tarvita enempää eikä vähempää selittelyitä. Koska niin se vain on. Rakastan, vaikka tekisit mitä.

Tämä isotekstinen, vähätekstinen kirja pureutuu rakastamiseen juurta jaksain, kääntelee ja kaivelee kysymystä niin ettei kirjan lukemisen jälkeen pienelle pitäisi jäädä mitään epäselvyyksiä, miten asiat ovat, tai mikä on tämän mystisen rakkauden takana, joka kestää kaiken.

Kirja sopii ison kokonsa ja perinteisen kuvituksensa vuoksi ihan pienillekin, 1-vuotiaasta mihin vain. Sillä yhtä lailla 8-vuotiaskin käpertyi kainaloon kuuntelemaan. Harvinainen hetki, sitäkin arvokkaampi. Hetki kirjan äärellä, lapset molemmilla puolilla, oli viikon parhaita hetkiä. Vanhemmuuden parasta mitä on.

<3

Kiitos hyville kirjoille joiden avulla tulee käsitellyksi kaikenlaisia kysymyksiä, joista ei aina muista puhua!

PS. Vanhemman rakkautta käsitellään myös ainakin kirjoissa Arvaa kuinka paljon sinua rakastan sekä Kulta pieni. Molemmat suosituksen ansainneita rakastamisen pohdinnan kirjoja. Jälkimmäisessä värikäs Debi Gliorin kuvitus.

Jeanne Willis: Äiti, rakastatko minua? (orig. Mummy do you love me?)
Kuvitus: Jan Fearnley
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2008
Suomennos: Raija Viitanen
Mistä: Arvostelukappale

Baudeliero ja Mette-Rotta ja muut hassut lorukaverit

Annika Sandelin: Baudeliero ja Mette-Rotta. Vauvarunoja ja villejä riimejä.
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Suomennos: Henriikka Tavi
Kustannus: Teos & Schildts & Söderströms



Joskus kunnon lorukirja - ja karkkipussi - on juuri se juttu, joka pelastaa päivän ajautumasta yhdeksi stressimöykyksi. Kirja joka saa nauramaan ja muistamaan, että ai niin, ei tässä nyt ihan niin vakavaa tarviikkaan olla! Että huh, onhan elämä aika hauskaa ja hassua, sitä ei vain aina muista kaikessa työelämän kiireydessä ja niissä vakavissa asioissa.



Joten kiitos, kiitos että juuri tänään postiluukusta kolahti yllätyksenä tämä uutuus, Annika Sandelinin kirjoittama, Karoliina Pertamon kuvittama sekä Henriikka Tavin suomentama Baudeliero ja Mette-Rotta. Omituinen nimi on mainio, juuri sopivasti ei ihan tästä arkielämästä. Ja kansi hehkuvan oranssi. Kyllä kiitos tälle piristäjälle!

Tosin, kun tartumme kirjaan esikoisen kanssa (8v.), ensimmäiset runot eivät ihan kolahda. Kahdeksanvuotias ei ole vauvarunojen kohderyhmässä. Erikoiskiitos muuten heti toisesta runosta, Sinulle, jossa puhutaan vatsassa kasvattamisen ihanuudesta, mutta jossa on vaihtoehtoinen lopetus isille ja kaikille niille, jotka eivät ole kantaneet lasta vatsassaan… Ja jos teillä on vauvoja, niin lorujen yhteydessä on hauskasti annettu vinkki lorun leikkimiseen sormille - kiva, toimii!

Kun selataan kirjaa eteenpäin, jo alkaa isompaa kiinnostaa!

Mulla on ihanat kalsarit, joissa on pieni reikä.
Kun mä niissä istuudun, äiti huokaa: "Eikä!"
Antaa äidin huokailla, ihan turha huoli!
Onko sillä väliä, jos näkyy takapuoli?
(Lempivaatteet)

Aamustressi perheen aamusta on huippu (kiitos tästä!), Enkä kyllä ikinä on niin tuttu että huh, Hirviöyö on sopivan pelottava. Nauramme yhdessä juuri niille, joissa äiti on tylsimys (ja lapsi hankala), tai niille, joissa tunnistamme oman arkemme: Pipojen maahan ovat karanneet pipot töitä ja täitä.

Karoliina Pertamon värikylläinen kuvitus on kuin hedelmäkarkki. Teksti ja kuva soivat yhteen kuin solisti ja orkesteri. (Mistä tulee mieleen, miten kaipaankaan oopperaan!) Aukeamilla sekoittuvat taitavasti eri runojen hahmot, värit ja tunnelmat - vähän kuin mielessä ajatukset ja tunteet!

Henriikka Tavin suomennos on jälleen huikeaa ja ihailtavaa. … Sukkia, nauloja, viemärit tukassa. Tiskaajalle sarkaa, sikin sokin, kaikki on hukassa. Elämänkumppani parkaa! (Lorussa Rodrik)

Kiitos kiitos tästä kirjasta ja hyvää kevättä kaikille! Niin, ja pahoitteluni pitkästä kirjoitustauosta, se liittyy jotenkin siihen, miten aloitin tämän postaukseni tänään. Koitetaan pitää ilo ja aurinko mielessä vähän paremmin!

Annika Sandelin: Baudeliero ja Mette-Rotta. Vauvarunoja ja villejä riimejä.
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Suomennos: Henriikka Tavi
Kustannus: Teos & Schildts & Söderströms
Mistä: Kustantajalta yllätyksenä.
Tähtiä: 4,5  / 5